The Project Gutenberg eBook ofViisi viikkoa ilmapallossaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Viisi viikkoa ilmapallossaAuthor: Jules VerneTranslator: Samuli SuomalainenRelease date: June 10, 2015 [eBook #49189]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISI VIIKKOA ILMAPALLOSSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Viisi viikkoa ilmapallossaAuthor: Jules VerneTranslator: Samuli SuomalainenRelease date: June 10, 2015 [eBook #49189]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Viisi viikkoa ilmapallossa
Author: Jules VerneTranslator: Samuli Suomalainen
Author: Jules Verne
Translator: Samuli Suomalainen
Release date: June 10, 2015 [eBook #49189]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISI VIIKKOA ILMAPALLOSSA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kolmen englantilaisen löytöretkiä AfrikassaTohtori Fergussonin muistiinpanoista
Kirj.
71:nnestä alkuperäisestä painoksesta suomensi Samuli S.
Franskan Akatemian palkitsema teos.
Otava, Helsinki, 1903.
K. Malmström'in Kirjapaino, Kuopio, 1903.
Franskan opetus-asiain ministerin hyväksymä. Otettu koulu- ja kansankirjastoihin. Parisin kaupungin valitsema palkintokirjoiksi.
Innostavan puheen päätössanat. — Tohtori Samuel Fergussoninesittäjäiset. — "Excelsior". — Tohtorin muotokuva, täysikokoa. —Voitettu fatalisti. — PäivällisetTraveller's club'issa. —Monilukuiset maljat.
The Royal Geographical Society of London(Lontoon Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura) piti 14 p:nä tammikuuta 1862 istuntoa huoneustossaan, Waterloo place 3. Esimies, sir Francis M… piti Seuran monilukuisille jäsenille puheen, tiedoksi antaen erään tärkeän seikan. Puhetta keskeytettiin tuon tuostakin kätten taputuksilla.
Tämä mehukas palanen kaunopuheliaisuutta päättyi vihdoin muutamiin korkealentoisiin lauseisin, joissa isänmaallisuus innostellen hulvahteli.
— Englanti on aina astunut kansain etunenässä — ainahan ne kansat toistensa etunenässä astuvat — retkeilijäinsä rohkeuteen nähden, maantieteellisten löytöjen alalla. (Äänekkäitä myöntymyksiä.) Tohtori Samuel Fergusson, yksi sen mainehikkaita poikia, ei ole syntyperästänsä syrjäytyvä. (Kaikilta haaroin: Ei! ei!) Jos tämä yritys onnistuu (onnistuit se!), on se täydentävä ja toisiinsa sitova afrikalaisen kartologian hajanaiset tiedot (innokkaita mieltymyshuutoja); ja jos se karille käy (ei koskaan! ei koskaan!), on se ainakin luettava uskaliaimpain yritysten joukkoon, mitä ihmisnero milloinkaan on keksinyt. (Mitä kiihkeimpiä tömistyksiä.)
— Eläköön! eläköön! — huusivat läsnäolijat, näitten kiihoittavain sanain sähköttäminä.
— Eläköön pelvoton Fergusson! — äänsi muuan kokouksen puheliaimmista jäsenistä.
Innostuneita huutoja kajahteli kajahtelemistaan. Fergussonin nimi oli kaikkien suussa. Koko istuntosali joutui siitä haltioihinsa.
Ja kumminkin siellä oli läsnä koko joukko noita, aikoinaan reippaita, vaikka nyt jo vanhettuneita, väsähtyneitä, pelvottomia matkustajia, kuumaveristä väkeä, jotka olivat vaellelleet kaikissa viidessä maan-osassa. Kaikki he, suuremmissa tai vähemmissä määrin, ruumiillisesti tai henkisesti, olivat pelastuneet ken haaksirikoista, ken tulipaloista, ken Indiaanien tomahawkeilta, ken villien sotatapparoilta, ken kidutuspylväistä, ken Polynesian ihmissyöjäin hampaista! Mutta nyt, sir Francis M…:n puheen aikana, heilläkin sydän sykähteli, ja varma on, ett'ei Lontoon Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran istunnoissa ollut miesmuistiin pidetty näin loistavaa puhetta.
Mutta innostus ei Englannissa pysähdy pelkkiin sanoihin. Se lyö rahaa nopeammin kuin "The Royal Mint'in" (valtion rahapajan) kone. Heti paikalla nostettiin kysymys siitä, miten suurella summalla Seura ottaa avustaakseen tohtori Fergussonia, ja summa nousi 2500 puntaan (= 62.500 Suomen markkaan). Summan suuruus oli yrityksen tärkeyden mukainen.
Muuan Seuran jäsenistä tiedusti esimieheltä, eikö tohtori Fergussonia virallisesti esitetä Seuralle.
— Tohtori on Seuran käskettävissä, — vastasi sir Francis M…
— Astukoon sisään! — huudettiin, — astukoon sisään! Onhan hauska omin silmin nähdä niin tavattoman rohkeamielistä miestä.
— Kunhan ei vaan, — virkkoi muuan leininlyömä sotalaivan kapteeni, — kunhan ei vaan koko tämä kummallinen ehdotus olisi pelkkää petkutusta!
— Ties, onko koko tohtori Fergussonia olemassakaan! — huudahti muuan äreä ääni.
— Pitäis ehkä keksiä se herra ensin, — vastasi muuan lystikäs jäsen tässä vakavassa Seurassa.
— Pyytäkää tohtori Fergusson sisään, — virkkoi sir Francis M… tyyneesti.
Ja tohtori astui saliin, myrskyisten kättentaputusten raikuessa, osoittamatta vähintäkään hämmästystä.
Tohtori Fergusson oli neljänsissä kymmenissä, vartalolleen ja muodolleen varsin tavallista laatua. Tummahko punerrus kasvoissa tiesi miehen sangvinista luonnetta. Olennolleen hän oli kylmä, kasvonpiirteet säännölliset, nenä suuri, laivankokan kuosiin, niinkuin ainakin ihmisillä, jotka on ennakolta määrätty löytöretkeilijöiksi. Lempeät silmät, joissa asui enemmän älyä kuin uhkeutta, loivat hänen kasvoilleen peräti miellyttävän ilmeen. Käsivarret olivat pitkät, ja jalat seisoivat tanakasti maassa, kuten tottuneen kävelijän konsanaankin.
Tyyni vakavuus asui tohtorin koko personassa, poistaen pienimmätkin epäilykset siitä, että hän olisi ollut jonkun petos-yrityksen aseena.
Eläköön-huutoja ja kättentaputuksia kesti yhä edelleen, kunnes tohtori Fergusson miellyttävällä viittauksella pyysi saada äänenvuoroa. Hän astui hänelle määrätyn istuimen ääreen, nosti sitten järkähtämätönnä, tarmokkain katsein, oikean kätensä etusormen taivasta kohti, avasi suunsa ja lausui tämän ainoan sanan:
— Excelsior! (Ylemmäs!)
Kun herrat Bright ja Cobden aikoinaan tekivät kuuluisia interpellationejansa parlamentissa, kun lord Palmerston ennen vanhaan vaati ylimääräisiä varoja Englannin kallioitten linnoittamiseksi, eivät heidän puheensa milloinkaan saavuttaneet niin repäisevää menestystä. Sir Francis M…:n puhe oli menettänyt sen rinnalla koko loistonsa. Tohtori esiintyi nyt kerrassaan ylevänä, suurena, vähin sanoin oikeaan osaavana. Hän oli sanonut kohdalleen:
— Excelsior!
Vanha sotalaivan kapteeni, tehtyään jo sydämessään sulat sovinnot tämänoudon miehen kanssa, vaati, ettäProceedinys of the Royal GeographicalSociety of London(Seuran Tiedon-annot) julkaisisivat tohtoriFergussonin puheen sanasta sanaan.
Mutta ken oli tämä tohtori, ja millaiseen uhkayritykseen hän nyt oli antaumassa?
Fergusson oli uljaan merikapteenin poika, joka pienestä pitäin oli ollut isänsä kanssa merimatkoilla, tottuen jo aikaisin merielämän vaaroihin ja seikkailuihin. Tässä kelpo pojassa, joka ei milloinkaan ollut tiennyt, mitä pelko onkaan, ilmeni jo aikaisin vilkas äly, etsijän oveluus, huomattava taipumus tieteellisiin töihin. Hän oli lapsesta saakka ollut harvinaisen taitava selviämään pulista ja pälkähistä. Ei hän ollut joutunut neuvottomaksi milloinkaan, ei edes esimmäistä kahveliakaan käyttäessään, missä lapset tavallisesti hiukan kömmeltyvät.
Ennen pitkää alkoivat häntä innostaa kertomukset uljaista yrityksistä ja merimatkoista. Kiihkeästi hän seurasi löytöretkiä, joita tehtiin 19:nen vuosisadan alkupuoliskolla. Hän uneksi sellaista kunniaa, jota olivat osakseen saaneet Mungo-Parkit, Brucet, Cailliét, Levaillantit, eikä, luullakseni, Robinson Crusoe eli Aleksander Selkirk ollut hänen mielestänsä yhtään himmeämpi maineelleen kuin muutkaan. Kuinka hauskoja hetkiä hänellä olikaan ollut Robinsonin kanssa tuolla Juan Fernandezin saarella! Useissa kohdin tuon haaksirikkoisen merimiehen mietteet olivat hänen mielestään kohdallaan semmoisinansa; vuoroin hän pohti hänen aikeitaan ja yrityksiään; välisti hän olisi tehnyt toisin, paremminkin kenties, ainakin yhtä hyvin! Mutta se on varma, ett'ei hän milloinkaan olisi lähtenyt pois tuosta herttaisesta saaresta, jossa hän oli ollut niin onnellinen kuin kuningas alamaisia vailla … ei, vaikka hänestä olisi luvattu tehdä meriministeri!
Isä, lukenut mies itsekin, koetti kaikin tavoin kehittää poikansa vilkasta älyä vakavilla opinnoilla hydrografiassa, fysikassa ja mekanikassa, hankkien hänelle myös tietoja kasvi-, lääke- ja tähtitieteen alalla.
Kapteenin kuollessa oli Samuel Fergusson vasta kahdenkolmatta vuoden vanha, mutta oli jo ennättänyt tehdä matkan maan ympäri. Nyt hän astui Englannin indialaisen armeijan insinöörikuntaan ja otti urheasti osaa useampaan taisteluun, mutta tämä sotamiehen elämä ei häntä miellyttänyt: käskijän toimesta hän varsin vähän välitti, eikä käskettävänäkään oleminen ollut hänestä hauskaa. Hän otti eronsa ja läksi, puoleksi metsämiehenä, puoleksi kasvien tutkijana, retkeilemään pohjoiseen, kulki siten poikki Indian niemen Kalkuttasta Suratiin saakka. Se oli vaan tuommoinen harrastajan huviretki.
Senjälkeen tapaamme hänet vuonna 1845 Australiassa, jäsenenä kapteeni Stuartin retkikunnassa, etsiskelemässä sitä Kaspian meren tapaista sisämerta, jonka luultiin löytyvän Uuden Hollannin sisäosassa.
Vuonna 1850 Samuel Fergusson palasi Englantiin ja läksi heti, löytökiihkon valtaamana, kapteeni Mac Cluren kanssa kolmivuotiselle retkelle Amerikan manteren ympäri Behringin salmesta Cap Farewelliin.
Hänen rautaiseen terveyteensä eivät pystyneet mitkään matkan rasitukset eikä ilman-alan vaihdokset; hän kesti pahimmatkin puutteet ja kärsimykset. Siinä oli kerrassaan matkustajan juurikuva: vatsa sulattaa tai on sulattamatta, aina sitä myöten kuin isäntä tahtoo; jalat pitenevät tai lyhenevät sitä myöten, millainen vuode milloinkin sattuu; hän nukkuu uneen minä hetkenä päivästä hyvänsä ja herää millä hetkellä yöstä tahansa.
Eipä kummakaan, jos kohtaamme tämän uupumattoman matkamiehen vuosina 1855-1857 samoilemassa Schlagintweit veljesten kanssa koko läntisen Tibetin halki, saaliinansa peräti huvittavia etnografillisia havainnoita.
Näillä matkoillansa oli Samuel Fergusson ollutDaily Telegraphintoimeliaimpana ja huvittavimpana kirjeenvaihtajana, tuon samaisen penny-lehden,[1] jonka painos nousee 140:een tuhanteen kappaleesen päivässä, ja jonka lukijamäärä on laskettava miljonissa. Ja yleensä tohtori olikin tunnettu, vaikk'ei hän ollut minkään oppineen yhdistyksen jäsen, ei Lontoon, ei Parisin, ei Berlinin, ei Wienin eikä Pietarin maantieteellisten seurain, ei Matkustajain Klubin, ei edesThe Royal Polytechnic Institution'in(Kunink. Polyteknillisen Yhdistyksen), jonka esimiehenä oli hänen ystävänsä, statistiko Kokburn.
Tämä oppinut mies oli pannut hänen ratkaistavakseen seuraavan probleman: jos tunnetaan, kuinka monta peninkulmaa tohtori on astunut, maan ympäri kulkiessaan, niin kuinka paljoa pitemmän matkan pää on tehnyt kuin jalat, koska säteet ovat eri pitkät? Ja toisin: jos tunnetaan tohtorin sekä pään että jalkain tekemien matkain pituudet, kuinka pitkä on tohtori itse, metreissä, kolmella decimalilla.
Mutta Fergusson pysyttelihe aina loitolla oppineitten seuroista, hän kun oli taistelevan eikä jaarittelevan kirkon jäsen. Hänen mielestänsä oli parempi käyttää aikaansa etsimiseen kuin keskustelemiseen, löytämiseen kuin tuulen pieksämiseen.
Kerrotaan seuraava juttu eräästä Englantilaisesta, joka oli tullut Geneveen, katsomaan Geneven järveä. Hänet pantiin istumaan noihin vanhan-aikuisiin vaunuihin, joissa istuimet ovat pitkin vaunun sivuja, niinkuin omnibuseissa, ja nyt sattui niin, että Englantilainen tuli asettuneeksi seljin järveen. Vaunut kulkivat verkalleen järven ympäri, mutta Englantilaisen ei johtunut yhtään kertaa mieleenkään kääntää päätänsä, ja sitten hän palasi Lontoosen ihastuksissaan Geneven järven kauneudesta.
Tohtori Fergusson puolestaan oli matkoillansa kyllä käännellyt päätään useammankin kerran ja käännellyt niin hyvin, että oli saanut paljonkin nähdä. Siinä hän sitä paitsi totteli luontoansa, ja meillä on syytä luulla hänessä olleen hiukan fatalismia, mutta sitä oikeauskoista laatua: hän luotti itseensä ja samalla sallimukseen.
— En minä tietäni kulje; tie minua kuljettaa. — Niin hänen oli tapa sanoa usein.
Ei siis kummastelle kukaan, että hän niin kylmäverisesti vastaan-otti Kuninkaallisen Seuran kättentaputukset. Hänessä ei ollut halpamaista ylpeyttä, ja vielä vähemmin hän oli turhamainen. Seuran esimiehelle tekemänsä ehdotus oli hänen mielestään varsin yksinkertainen, eikä hän siis huomannut sen suunnattoman valtavaa vaikutustakaan.
Istunnon jälkeen saatettiin tohtoriTraveller's Club'iin, Pall Mali kadun varrella. Siellä pidettiin uhkeat juhlat hänen kunniakseen. Kaikki, mitä tarjottiin, oli määrälleen ja mitalleen kunniavieraan arvon mukaista, niinpä sampikin illallispöydässä ei ollut täyttä kolmeakaan tuumaa lyhempi kuin itse Samuel Fergusson.
Monilukuisia maljoja juotiin kuuluisain Afrikassa-kävijäin muistoksi ja onneksi. Ja se tapahtui oikeaan englantilaiseen tapaan: aakkosjärjestyksessä. Ja niin tuli juoduksi kokonaista 130 maljaa. Viimeksi esitettiin malja tohtorille Samuel Fergussonille, jonka yritys, ennen kuulumaton, oli yhdeksi kokonaiseksi sitova näitten retkeilijäin työt ja täydentävä afrikalaisten löytöjen suuren sarjan.
Daily Telegraphinkirjoitus. — Tieteellisten aikakauslehtien kiista.
Seuraavana päivänä, numerossaan tammikuun 15:ltä, julkaisiDailyTelegraphseuraavan kirjoituksen:
"Afrika on vihdoinkin paljastava suunnattomain kätköjensä salaisuuden. Uuden-aikainen Oidipos on selittävä sen arvoituksen, jonka perille kuudentoista vuosisadan oppineet eivät ole päässeet. Niilin lähteitten etsimistä,fontes Nili qurere, pidettiin ennen muinoin mielettömänä yrityksenä, pilventakaisena utukuvana.
"Tohtori Barth kulki Denhamin ja Clappertonin raivaamaa tietä hamaan Sudaniin saakka; tohtori Livingstone uudisti monta kertaa pelvottomia tutkimusretkiänsä Hyvän Toivon niemestä alkaen aina Zambezin vesistöille asti; kapteenit Burke ja Speke pääsivät Suurien järvien rannoille, — ja näin on nykyaikaisella sivistyksellä nyt kolme tietä avoinna. Niitten yhtymäkohta, jonne ei vielä yhdenkään matkustajan ole onnistunut päästä, sijaitsee itse Afrikan sydämessä. Sitä kohti ovat kaikki voimat jännitettävät.
"Näitten tieteen uljaitten etuvartijain töihin on rohkealla yrityksellään tuova täydennyksen tohtori Samuel Fergusson, jonka kauniista tutkimusretkistä lukijamme usein ovat saaneet tietoja.
"Mainittu pelvoton löytöretkeilijä aikoo kulkea Afrikan yli ilmapallossa idästä länteen. Mikäli tietoomme on tullut, on tämän hämmästyttävän retken lähtökohtana oleva Zanzibarin saari. Missä kohdin retki päättynee, sen tietää Sallimus yksin.
"Tämän tieteellisen löytöretken ehdotus tehtiin eilen virallisesti Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, joka yrityksen kannattamiseksi määräsi 2500 puntaa.
"Me aiomme antaa lukijoillemme tarkkoja tietoja tästä retkestä, jolla maantieteen aikakauskirjoissa ei vertaista ole."
Kirjoitus herätti, kuten kyllä arvaa, suunnatonta huomiota. Ensi alussa nousi kovia epäilyksen myrskyjä. Koko tohtori Fergusson, väitettiin, ei ole muuta kuin onnenonkija, oikeata amerikkalaista Barnumin keksintöä. Ensin hän muka on toiminut Yhdysvalloissa ja tullut sieltä Britannian saarille "affäärejä" tekemään.
Ivallinen vastaus Daily Telegraphin kirjoitukseen oli luettavana helmikuun numerossa Geneven Maantieteellisen Seuran "Bulletins'ejä". Se teki sukkelaa pilaa Lontoon Kuninkaallisesta Seurasta, Traveller's Clubista ja sadunomaisen pitkästä sammesta.
Mutta silloin herra Petermann tukki kerrassaan suun tältä geneveläiseltä aikakauslehdeltä Gothassa ilmestyvissä "Mittheilungen'eissaan" (Tiedon-annoissa). Herra Petermann tunsi personallisesti tohtori Fergussonin ja meni takaukseen uljaan ystävänsä järkähtämättömästä rohkeudesta.
Ei aikaakaan, niin ei epäilyksillä enää ollut sijaa pienintäkään. Matkan varustuksiin ryhdyttiin Lontoossa; Lyonin silkkitehtaissa teetettiin ilmapalloa varten niin tärkeät päällyskankaat; Englannin hallitus antoi tohtorin käytettäväksi "Resolute" nimisen kuljetus-höyrylaivan, kapteeni Pennet.
Piakkoin alkoi julkisuudessa kuulua rohkaisevia ääniä, onnitteluja. Parisin Maantieteellinen Seura julkaisi Bulletins'iensä joka numerossa tarkkoja tietoja yrityksen yksityiskohdista; Malte-Brunin "Nouvelles Annales" painatti huomattavan kirjoituksen tästä asiasta; "Zeitschrift für allgemeine Erdkunde" nimisessä aikakauslehdessä osoitti tohtori W. Koner sitovalla tavalla, kuinka puheen-alainen tarkoitus todella on saavutettavissa, mitä menestymisen mahdollisuuksia sillä on, mitä vastuksia se saa kestää, ja kuinka äärettömän monta etua tällaisella halki ilmain tehtävällä retkellä on puolellaan. Lähtökohtaa vain kirjoittaja ei hyväksynyt. Hänen mielestään olisi siinä kohden sopivampi eräs pieni, Masuah niminen satama Abessiniassa, josta James Brucekin vuonna 1768 oli lähtenyt liikkeelle, Niilin lähteille pyrkiessään.
"North American Review" oli hieman harmissaan siitä, että juuri Englannin osaksi niin suuri kunnia on tulemassa. Se otti leikin kannalta koko tohtorin yrityksen, arvellen, että eikö tohtorin sopisi tulla tuhahtaa Amerikkaan asti, kun kerran niin hyvään vauhtiin pääsee.
Sanalla sanoen, ei ollut sitä sanomalehteä eikä aikakauskirjaa, ei tieteellistä, ei jumaluus-opillistakaan, joka ei olisi pohtinut tätä kysymystä puolelta ja toiselta.
Suuria vetoja lyötiin Lontoossa ja koko Englannissa seuraavista seikoista: 1:ksi) onko tohtori Fergussonia olemassa todella vai eikö; 2:ksi) tuleeko koko matkasta mitään vai eikö tule; 3:ksi) onnistuuko se vai eikö; 4:ksi) palajaako hän vai jääkö sille tielle. Suuria summia pantiin vetoon, aivan kuin Derbyn kilpa-ajoissa.
Ja niinpä kaikkien, uskovaisten ja uskomattomain, tyhmäin sekä viisasten, silmät olivat kiinnitettyinä tohtori Fergussoniin. Hän oli päivän leijona, aavistamattakaan, millainen harjakaula hänestä oli tullut. Mielellänsä hän antoi tarkkoja tietoja retkistänsä. Hän oli luonnollisin ihminen maailmassa eikä lainkaan sellainen saavuttamaton kuin moni muu hänen asemassaan. Jo siinä yksikin karaistu seikkailija tuli tarjoutumaan osalliseksi hänen yrityksensä vaaroihin sekä kunniaan, mutta hän hylkäsi tarjoukset, syytä sen lähemmin selvittämättä.
Monilukuiset ohjattavain ilmalaivain keksijät esittivät hänelle koneitansa, mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Jos ken tiedusti, oliko hän tässä suhteessa itse keksinyt jotain, ei hän ruvennut lähempiin selityksiin. Hän ryhtyi vain entistä innokkaammin varustelemaan matkaansa.
Tohtorin ystävä. — Mistä saakka heidän ystävyytensä oli alkanut. — Dick Kennedy Lontoossa. — Ehdotus, jota ennen ei ole tehty, mutta joka ei mieltä tyynnytä. — Sananlasku, joka ei juuri lohduta. — Muutama piirre Afrikan martyrologiasta. — Ilmapallon edut. — Tohtori Fergussonin salaisuus.
Tohtori Fergussonilla oli ystävä, ei kumminkaan hänen toinen minänsä,alter ego, sillä eihän ystävyyttä saata olla olemassa kahden ihan yhtäläisen olennon välillä.
Mutta jos heillä olikin erillaisia ominaisuuksia, omia taipumuksia kummallakin, jospa olivatkin eri temperamenttia niin toinen kuin toinenkin, niin yksi sydän oli sittenkin Dick Kennedyllä ja Samuel Fergussonilla, eikä siitä ollut haittaa lainkaan. Päinvastoin.
Dick Kennedy oli Skotlantilainen sanan täydessä merkityksessä: avomielinen, päättäväinen, itsepäinen. Hän asui lähellä Edinburgia, pienessä Leithin kaupungissa, joka oikeastaan oli tuon vanhanAuld Reekiën(Vanhan Savupesän)[2] esikaupunki. Välistä hän kalasteli, mutta ennen kaikkea hän oli innokas metsämies. Hänen tarkkuudestaan luodikolla ampumisessa kerrottiin merkillisiä asioita: hän osaa kyllä ampua luodin kahtia veitsen kärkeen, mutta ei siinä kyllä; hän ampuu sen kahteen niin yhtä suureen palaseen, ett'ei punnitessa huomaa erotusta ensinkään.
Kooltaan Dick Kennedy oli 2 tuumaa neljättä kyynärää (= 183 cm), liikkeet vapaat ja miellyttävät; voimia kuin Herkuleella; iho päivän paahtama; silmät mustat ja vilkkaat; koko olennossa luonnollista, päättävää rohkeutta ja samalla jotain hyvää ja ehjää, — sellaisena esiintyi eduksensa Skotlantilainen.
Ystävykset olivat tutustuneet toisiinsa Indiassa, saman rykmentin palveluksessa. Dickin pyydystellessä tiikereitä ja norsuja, pyydysteli Samuel kasveja ja hyönteisiä. Kumpikin saattoi sanoa olevansa perehtynyt asiaansa, ja tohtorinkin saaliiksi tuli monasti harvinainen kasvi, jonka hankkiminen kysyi yhtä paljon vaivaa kuin parin norsunhampaankin saanti.
Siitä saakka kuin he olivat palanneet Englantiin, olivat he usein olleet toisistaan erillään, tohtorin viipyessä kaukaisilla retkillä, mutta kotia palattuansa tohtori aina meni ystävänsä luokse, ei itselleen mitään vaatimaan, vaan tarjoamaan omaa itseänsä seuraksi ystävälleen Skotlantilaiselle viikon tai parin päiviksi.
Dick haasteli menneistä asioista, Samuel suunnitteli tulevaisia; toinen katsoi eteenpäin, toinen taakse, Fergusson levotonna, vilkkaana, Kennedy tyyneenä, rauhallisena.
Palattuansa Tibetistä, ei tohtori pariin vuoteen puhunut sanaakaan uusista löytöretkistä, Dick arveli ystävänsä matkailuhalun laimenneen ja seikkailujanon sammuneen. Siitä hänelle suuri mielihyvä. Eikä siinä, arveli hän, lopuksi olisi hyvin käynytkään, sillä eipä kokenutkaan matkustaja aina selviä ihmissyöjäin ja metsänpetojen hampaista. Kennedy kehoitti senvuoksi Samuelia asettumaan rauhaan: olihan hän sitä paitsi tehnyt tieteen tähden jo tarpeeksi ja ihmiskunnan kiitollisuutta ansaitaksensa jo liiaksikin.
Tohtori ei tuohon vastannut mitään. Hän mietiskeli itsekseen ja ryhtyi sitten tekemään salaisia laskuja, istuen yöt umpeen numeroitten ääressä, kokeillen kummallisilla koneilla, joita ei ymmärtänyt yksikään muu. Se vaan oli selvää, että jotain suurta sen miehen aivoissa pyörii.
— Mitä hautoneekaan taas? — kyseli Kennedy itseltään, ystävän lähdettyä tammikuun keskivaiheilla hänen luotansa Lontoosen takaisin.
Eräänä aamuna hän sai sen tietääDaily Telegraphista.
— Hyvä isä! — huudahti hän. — Hulluhan se on! Ihan mieltä vailla! Vai ilmapallolla Afrikan yli! Tätä nyt vielä puuttui! Sitäkö hän nyt on miettinyt kaksi pitkää vuotta!
Ja näin puhuessaan kunnon Dick puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja pui niillä päätään varsin tuntuvalla tavalla.
Hänen emännöitsijänsä, vanha Elspeth, yritti väittämään, että tuo kaikki lienee juttuja vaan.
— Vai juttuja vainen! — huudahti Dick Kennedy. — Kyllä minä tunnen hänet. Tämä on niin hänen kaltaistaan. Vai ilmojen halki sitä nyt lähdetään! Mies kadehtii jo taivaan lintujakin! Mutta siitä ei tule mitään; minä estän moisen matkan! Anna hänelle vaan täysi valta, niin kuuhun hän vielä lähtee!
Samana iltana riensi Kennedy, puoleksi levotonna, puoleksi toivotonna,General Railwayn asemalle, ja huomenissa hän saapui Lontoosen.
Kolmen neljännestunnin perästä hän tuli ajurinvaunuissa tohtorin talon edustalle, Soho square, Greek street. Hän kiirehti portaita ylös ja löi viisi iskua oveen ja löikin niin, että kuului.
Fergusson itse avasi oven.
— Dick? — virkkoi hän, liiaksi hämmästymättä.
— Dick kyllä, — vastasi toinen.
— Kuinka, ystävä hyvä? sinäkö Lontoossa, talvisen metsästyksen aikaan?
— Ni-in.
— Ja mitäs tänne läksit?
— Tekemään tyhjäksi kauhean suunnatonta hullun-yritystä.
— Hullun-yritystäkö? — kysäisi tohtori.
— Onko siinä perää, mitä tässä lukee? — vastasi Kennedy, vetäen esille yhden numeronDaily Telegraphia.
— Vai niin! sitäkö sinä? Ne sanomalehdet ne ovat sellaisia suupaltteja. Mutta painahan puuta, Dick.
— En. Onko sinulla toden perästä aikomus lähteä tuolle retkelle?
— On kyllä. Varustukset ovat jo hyvällä alulla ja minä olen…
— Missä ne on ne sun varustuksesi? Minä lyön ne palasiksi, murskaksi murennan!
Kunnon Skotlantilainen joutui ihan vihan vimmaan.
— Älähän hätäile, ystävä hyvä, — puhui tohtori. — Minä käsitän sun suuttumuksesi. Sinä olet pahoillasi siitä, ett'en ole antanut sinulle tietoja uusista aikeistani.
— Kauniita aikeita!
— Minulla on ollut niin paljo työtä, — jatkoi Samuel, keskeytyksestä välittämättä, — ett'en ole ennättänyt. Mutta ole rauhassa; en minä olisi lähtenyt, kirjoittamatta sinulle…
— Minä annan palttua…
— Sillä minulla on aikomus ottaa sinut mukaan.
Skotlantilainen hypähti niin, että kauriskin olisi kadehtinut.
— Vai niin! — sanoi hän. — Sinä tahdot siis, että kytkisivät meidät kumpaisenkin Bedlamin hulluinhuoneesen!
— Olen ollut aivan varma sinusta, Dick; olen valinnut juuri sinut ja hyljännyt monta muuta.
Kennedy oli hetken aikaa kuin huumauksissaan.
— Jos otat kuunnellaksesi minua kymmenisen minuttia, — virkkoi tohtori levollisesti, — niin kiität minua.
— Kuules, puhutko sinä oikein täyttä totta?
— Puhun.
— Mutta jos en minä lähde mukaan?
— Lähdet kyllä.
— Mutta jospa en lähde sittenkään?
— Sitten lähden yksinäni.
— Istutaanpas, — sanoi metsästäjä, — ja haastellaan tyyneesti. Kosk'et sinä todellakaan laske leikkiä, niin kannattaahan tästä keskustella.
— Keskustellaan aamiaispöydässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, rakas Dick.
Ystävykset istuivat pienen pöydän ääreen vastatusten, kasallinen voileipiä ja suunnaton teekeittiö edessään.
— Kuules nyt, rakas Samuel! — puhui metsästäjä. — Sinun aikeesihan on mieletön, sula mahdottomuus; ei siinä ole pontta eikä perää.
— Perästä kuuluu, kun on koetettu.
— Mutta sitä ei saa ruveta koettamaankaan, ei yrittämäänkään.
— Miks'ei, jos sais kysyä?
— Entäs vaarat, entäs esteet kaikenlaiset?
— Esteet, — vastasi Fergusson vakavasti, — esteet on keksitty vain ehkäistäviksi, ja mitä taas vaaroihin tulee, niin ken saattaa kerskailla siitä, ett'ei häntä vaarat uhkaa? Vaaroja on elämässä kaikkialla: saattaa olla vaarallista istahtaa oman pöytänsä ääreen tai panna hattunsa pöydälle. Ja sitä paitsi on parasta pitää se, kuin tapahtuva on, jo tapahtuneena ja nähdä tulevissa vain nykyisyyttä, sillä tulevaisuus ei ole muuta kuin palanen hiukan loitolla olevaa nykyisyyttä.
— Kas niin, — virkkoi Kennedy, olkapäätään kohauttaen. — Fatalisti sinä olet kuin oletkin!
— Niin olen, mutta tämän sanan hyvässä merkityksessä. Älkäämme ennalta pohtiko, mitä kaikkea muka kohtalo on meille määrännyt. Emme koskaan saa unohtaa sattuvaa sananlaskua: ei puuhun hirtettävä veteen huku!
Mitäpä tähän osasi vastata! Kennedy se kumminkin löi lautaan kokonaisen sarjallisen todistuksia, joita on helppo arvata, mutta joita tässä kävisi pitkäksi luetella.
— Mutta, — virkkoi hän hetken kuluttua, — jos sinä tahdot välttämättömästi kulkea Afrikan halki, jos et muuten luule olevasi onnellinen, niin miks'et mene tavallista tietä?
— Miksikö en? — vastasi tohtori, vilkastuen; — siks' että kaikki tähän-astiset yritykset ovat jääneet kesken. Siks' että Murgo-Parkista, joka murhattiin Nigerin varsilla, Vogeliin asti, joka joutui tuhon omaksi Wadaissa, — Oudneysta, joka kuoli Murmurissa, Clappertonista, joka kuoli Sakatussa, Maizaniin asti, joka hakattiin palasiksi, — Tuaregien tappamasta majori Laingista, hampurilaiseen Roscheriin, joka sai surmansa alussa vuoden 1860, — pitkin aikaa on monilukuisia uhreja merkitty Afrikan martyrologian kirjoihin! Siks' että on mahdoton kestää taistelussa elementtejä, nälkää, janoa, kuumetta, metsänpetoja ja vielä petomaisempia alkuasukkaita vastaan. Siks' että mitä ei saa tehdyksi yhdellä tavalla, siihen on ryhdyttävä toisesta päästä! Ja vihdoin siks' että mistä ei lävitse pääse, siitä on kuljettava sivuitse tahi päästävä ylitse.
— Jospa ei olisi muuta kuin päästä ylitse, mutta kulkea ylitse!
— No niin! — puhui tohtori aivan kylmäverisesti, — mitäs minä empisin? Ymmärräthän, että minä olen pitänyt varani, jott'ei minun palloni pääse putoamaan maahan, ja jos sittenkin niin kävisi, niin joutuisinhan vain samallaisiin oloihin kuin muutkin retkeilijät, mutta minun palloni ei petä, sitä ei tarvitse luulla.
— Päinvastoin, se on hyvinkin luultava.
— Ei ole, rakas Dick. Toivoakseni minun ei tarvitse erota siitä, ennenkuin olen saapunut Afrikan länsirannalle. Sen kanssa on kaikki mahdollista, ilman sitä minä olen kaikkien niitten vaarain ja vastuksien alainen, jotka sellaista retkeilijää luonnollisestikin kohtaavat; sen kanssa ei minua ahdista ei helle, ei tulvat, ei myrskyt, ei samum, ei epäterveellinen ilmasto, ei metsänpedot. Jos minun on liian kuuma, silloin kohoan korkeammalle; jos on vilu, laskeun alemmas; tulee vuori vastaan, minä purjehdin sen päällitse; tulee kuilu, kuljen yli; sattuu virta, siitä poikki; raju-ilma, minä väistän sen; vuorivirta, minä pyhkäisen sen pinnoitse kuin lintu! Minä kuljen väsymättä; minä pysähdyn, vaikk'en lepoa tarvitsekaan! Minä liihoittelen uusien kaupunkien ylitse! Minä lennän myrskyn siivin, milloin ylä-ilmoissa, milloin parikymmentä metriä lähellä maanpintaa, ja maailman suurimmasta kartastosta aukenee eteeni Afrikan lehti täydessä laajuudessaan!
Kunnon Kennedyn mieli rupesi vilkastumaan, vaikka tämä hänen eteensä loihdittu kuva hieman pyörryttikin häntä. Hän katseli Samuelia ihaillen ja samalla peljätenkin; hän tunsi jo leijailevansa avaruudessa.
— Maltas nyt, rakas ystävä, maltas pikkuisen. Sinä olet niinmuodoin keksinyt keinon, jolla palloa ohjataan?
— En. Se on tuulen pieksämistä.
— Mutta sittenhän sinä joudut…
— Minne sallimus saattaa, mutta idästä länteen kumminkin.
— Kuinka niin?
— Käyttämällä hyväkseni pasaadituulia, jotka aina puhaltavat yhtäänne.
— Niin vainenkin, — puheli Kennedy, mietiskellen, — pasaadituulia… tietysti … tarpeen tullessa sopii … siinä on jotain…
— Vai jotain? Ei, ystävä hyvä; siinä on kaikki. Englannin hallitus on antanut käytettäväkseni kuljetuslaivan, ja siitäkin on suostuttu, että kolme, neljä laivaa tulee risteilemään Afrikan länsirannalla niihin aikoihin, jolloin otaksun palajavani retkeltäni. Kolmen kuukauden kuluttua viimeistäänkin olen Zanzibarissa; siellä pallo täytetään, ja sieltä me sitten lähdemme.
— Me, — virkkoi Dick.
— Olisiko sinulla sitten vieläkin jotain sanomista? Puhu, ystäväniKennedy!
— Jotainko? Minulla on tuhat vastaväitettä. Sanos muun muassa yksi asia: jos sinä aiot nähdä seutuja, jos aiot pallollasi laskeutua mielesi mukaan, niin sehän on mahdollista vain kaasua menettämällä; tähän asti ei ole muita keinoja keksitty, ja sepä se juuri on estänyt pitkiä ilmamatkoja tekemästä.
— Rakas Dick, minä sanon sinulle yhden ainoan asian: min'en menetä kaasua rahtuistakaan, en ainoatakaan atomia.
— Ja pallo laskeutuu mielesi mukaan?
— Laskeutuu.
— Mitenkä se käy päinsä?
— Se on minun salaisuuteni, ystävä Dick. Luota minuun, ja olkoon minun tunnussanani sinunkin: "Excelsior!"
— Olkoon menneeksi "Excelsior!" — vastasi metsämies, vaikk'ei osannut sanaakaan latinaa.
Mutta Dick Kennedy päätti sittenkin kaikilla mahdollisilla keinoin estää ystäväänsä lähtemästä. Hän oli olevinaan yhtä mieltä hänen kanssaan ja tyytyi vaan pitämään asiain kulkua silmällä. Samuel puolestaan ryhtyi varustuksiansa valvomaan.
Tutkimuksia Afrikassa.
Se ilmaviiva, jota myöten tohtori Fergusson aikoi kulkea, ei ollut vedetty sattumoisin. Hän oli vakavasti tutkinut lähtökohtaa, eikä ollutkaan syyttä suotta päättänyt nousta ilmaan Zanzibarin saarelta, joka sijaitsee lähellä Afrikan itärantaa, 6:nella asteella eteläistä leveyttä, toisin sanoen 430 maantieteellistä peninkulmaa (795 kilometriä) päiväntasaajan eteläpuolella.
Tältä saarelta oli äskettäin lähtenyt se retkikunta, jonka määränä oli kulkea Suurten järvien kautta etsimään Niilin lähteitä.
Kohdallaan lienee tässä tehdä selvää, mitkä entiset tutkimukset tohtori Fergussonilla oli aikomus yhdistää. Tutkimusretkistä ovat tärkeimmät: tohtori Barthin v. 1849 ja luutnanttien Burtonin ja Speken v. 1858.
Tohtori Barth, Hampurista, oli hankkinut maanmiehellensä Overwegille ja itselleen luvan liittyä Sudaniin lähetettyyn Englantilaisen Richardsonin retkikuntaan.
Tämä laaja seutu sijaitsee 15:nen ja 10:nen asteen välillä pohjoista leveyttä. Sinne pyrkijän täytyy siis kulkea päälle 1500 peninkulmaa (noin 2800 km)[3] Afrikan sisämaihin.
Siihen saakka tämä seutu oli ollut tunnettuna ainoastaan Denhamin, Clappertonin ja Oudneyn retkistä, 1822-1824. Richardson, Barth ja Overweg, aikoen tunkeutua kauemmas, saapuvat Tunisiaan ja Tripoliin, kuten heidän edelläkävijänsäkin, ja ennättävät Murzukiin, Fezzanin pääkaupunkiin.
Sieltä lähtien he eivät kulje suoraan etelään, vaan kääntyvät länteen Ghatia kohti, saatuansa, vaikk'ei ilman vaikeuksia, oppaiksensa maan-asukkaita, Tuaregeja. Kestettyänsä lukemattomia rosvojen hyökkäyksiä, ahdistuksia, jopa aseellistakin vastarintaa, heidän karavaaninsa saapuu vihdoin Asbenin avaraan keitaasen. Siellä tohtori Barth eroaa seuralaisistaan, poikkeaa Aghadesin kaupunkiin ja liittyy jälleen retkikuntaan, joka sitten saapuu Damergun maakuntaan. Siellä nämä kolme matkustajaa hajaantuvat eri haaroille, ja Barth lähtee Kanon kaupunkiin päin, jonne hän vihdoin pääseekin, monta kovaa koettuansa ja melkoisia lunnaita suoritettuansa.
Kovasta kuumeesta huolimatta, hän lähtee sieltä maaliskuun 7:nä, yksi ainoa palvelija mukanaan, määränänsä Tshad järvi, jonne vielä on 650 kilometriä. Hän etenee nyt itään päin ja tulee Zuricolan kaupunkiin laajassa Bornun valtakunnassa, joka on ydinkohta keskisessä Afrikassa. Siellä hän saa tiedon, että Richardson on, väsymyksestä ja puutteista nääntyneenä, kuollut. Hän saapuu sitten Bornun pääkaupunkiin, Kuukaan, järven rannalla, ja vihdoin huhtikuun 14:na, siis 12 ja puoli kuukautta Tripolista lähdettyänsä, Ngornun kaupunkiin.
Seuraavana vuonna maaliskuussa tapaamme hänet Overwegin seurassa löytöretkillä Adamauan kuningaskunnassa järven eteläpuolella. Sieltä hän vihdoin saapuu Jolan kaupunkiin, vähän etelämpänä 9:nettä astetta pohjoista leveyttä. Se oli äärimmäinen kohta etelässä, johon tämä uljas retkeilijä pääsi.
Palattuansa viiden kuukauden perästä Kuukaan, hän lähtee itää kohti ja saavuttaa vihdoin retkensä itäisimmän kohdan, Masenjan kaupungin, 17° 20' itään Greemvichistä.
Seuraavana vuonna 1852 marraskuussa, toisenkin matkatoverinsa, Overwegin, kuoltua, hän tunkeutuu länteen käsin, käy Sokotossa, kulkee Niger virran poikki ja saapuu Timbuktun kaupunkiin, jossa on pakotettu viipymään kokonaista kahdeksan kuukautta, alttiina sheikin ahdistuksille, huonolle kohtelulle ja kaikenlaiselle kurjuudelle. Mutta kristittyä ei ajan pitkään suvaita kaupungissa; Fullanit uhkaavat surmata hänet. Silloin hän lähtee Timbuktusta maaliskuussa 1854, pakenee rajalle ja viettää siellä kolmeneljättä vuorokautta, kaikinpuolista puutetta kärsien, kunnes marraskuussa saapuu Kanon kaupungin kautta Kuukaan, josta lähtee kulkemaan Denhamin jälkiä. Vihdoin hän palajaa Tripoliin elokuun lopulla 1855 ja sieltä Lontoosen 6:na syyskuuta, kumppaleistaan yksin jäljelle jääneenä.
Tällainen oli uljaan Barthin retkeily.
Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti kirjaansa, että Barth oli pysähtynyt 4:nelle asteelle pohjoista leveyttä ja 17:nelle asteelle itäistä pituutta.
Katsokaamme nyt, mitä luutnantit Burton ja Speke saivat aikaanItä-Afrikassa.
Niiliä ylös oli kulkenut useampiakin retkikuntia, mutta ei ollut yhdenkään onnistunut päästä tämän virran salaperäisille lähteille. Saksalaisen lääkärin Ferdinand Wernen kertomuksen mukaan muuan Mehemed-Alin suojelema retkikunta tunkeusi v. 1840 Gondokoroon asti, 4:nen ja 5:nen asteen välillä pohjoista leveyttä.
Savoijalainen Brun-Rollet, joka oli nimitetty Sardinian konsuliksi Itä-Sudaniin, läksi v. 1855 Kartumista Jakub nimisenä kauppamiehenä ostelemaan gunimia ja norsunluuta ja pääsi Beleniaan saakka, 4:nen asteen toiselle puolelle, mutta palasi sairaana Kartumiin ja kuoli siellä 1857.
Ei lääkintölaitoksen ylipäällikkö Egyptissä, tohtori Peneykään, joka pienellä höyrylaivalla pääsi astetta etelämmäs Gondokoroa ja palasi Kartumiin, jossa kuoli nääntymyksistä, — ei venetialainen Miani, joka kiersi putoukset Gondokoron eteläpuolella, päästen 2:selle leveys-asteelle, — ei maltalainen kauppias Andrea Debono, joka tunkeusi vielä kauemmas ylös Niiliä myöten, — ei kenkään heistä saavuttanut tuota saavuttamatonta kohtaa.
Guillaume Lejean tuli v. 1859 Franskan hallituksen lähettämänä Punaisen meren yli Kartumiin, astui siellä laivaan, mukanaan yksikolmatta henkeä laivaväkeä ja kaksikymmentä sotamiestä, kulkeaksensa ylös Niiliä, mutta hän ei päässyt Gondokoroa kauemmas, jouduttuaan tuhansiin vaaroihin keskellä neekereitä, jotka olivat ilmikapinassa.
Mutta ainapa vaan tuolta kovan onnen rajapyykiltä ovat matkustajat kääntyneet takaisin. Keisari Neronin lähettiläät etenivät ennen muinoin 9:nelle leveyspiirille: kahdeksantoista vuosisadan ponnistuksilla ei siis päästy kuin 5 tai 6 astetta kauemmas, s.o. 550-670 kilometriä!
Moni matkustaja on koettanut päästä Niilin lähteille Afrikan itärannan puolelta.
Niinpä vuosina 1768-1772 Skotlantilainen Bruce läksi Masuahista,Abyssinian satamasta, kulki Tigreen yli, kävi Aksumin raunioilla, näkiNiilin lähteet siellä, missä niitä ei ollutkaan, eikä saavuttanutmitään vakavaa tulosta retkellänsä.
Vuonna 1844 tohtori Krapf, anglikaanisen kirkon lähetyssaarnaaja, perusti lähetys-aseman Monbaziin, Zanguebarin rannalla, ja löysi, yhdessä pastori Rebmannin kanssa, 560 kilometrin päässä rannasta kaksi vuorta, nimittäin Kilimandsharon ja Kenian, joilla myöhemmin kävivät Heuglin ja Thornton.
Vuonna 1845 Franskalainen Maizan nousi yksinänsä maihin Bagamajossa, Zanzibarin vastapäätä, ja saapui Dejela-Mhoraan, jossa heimonpäällikkö kidutti hänet hirvittävällä tavalla kuolijaksi.
Vuonna 1859 elokuussa pääsi muuan nuori hampurilainen Roscher arabialaisten kauppiaitten karavaanissa Njassan järvelle saakka, jossa hänet, hänen maatessansa, murhattiin.
Vuonna 1857 läksi kaksi upseeria bengalilaisesta armeijasta, luutnantitBurton ja Speke, Lontoon Maantieteellisen Seuran lähettäminä, tutkimaanSuurten järvien alueita. He suuntasivat kulkunsa Zanzibarista suoraanlänteen.
Neljä kuukautta kestettyään sanomattomia vaivoja, sittenkuin heidän tavaransa oli ryöstetty ja kantajat heiltä murhattu, he vihdoin saapuivat Kazehiin, kauppiaitten ja karavaanien yhtymäkohtaan. He olivat nyt keskellä Kuunvuorien seutua. Sieltä he keräsivät varsin kallis-arvoisia tietoja maan-asukasten tavoista, hallituksesta, uskonnosta sekä eläin- ja kasvikunnasta ja käänsivät sitten kulkunsa ensimmäistä Suurta järveä, Tanganajikaa kohti, 3:nen ja 8:nen asteen välillä eteläistä leveyttä. Sinne he saapuivat 14:nä helmikuussa 1858, kohdattuaan rannoilla useampia heimoja, enimmäkseen ihmissyöjiä.
He palasivat kesäkuun 20:na Kazehiin. Burton oli matkan vaivoista niin nääntynyt, että jäi sinne useammaksi kuukaudeksi sairastamaan. Sillä välin vaelsi Speke lähes 600 km pohjoiseen päin aina Ukereuen järvelle saakka, jonka hän sai näkyviinsä elokuun 3:na, mutta ainoastaan sen eteläpään, 2° 30' eteläistä leveyttä.
Hän palasi Kazehiin elokuun 25:nä ja läksi yhdessä Burtonin kanssa Zanzibariin, saapuen sinne maaliskuussa seuraavana vuonna. Nämä uljaat retkeilijät palasivat sitten Lontoosen. Parisin Maantieteellinen Seura antoi heille silloin vuotuisen kunniapalkintonsa.
Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti, ett'eivät he olleet päässeet kauemmas 2:netta astetta eteläistä leveyttä eikä 29:nettä astetta itäistä pituutta.
Nyt oli siis Burtonin ja Speken sekä Barthin tutkimukset yhdistettävä, toisin sanoen oli kuljettava suunnaton ala, joka täyttää kolmattatoista astetta.
Kennedyn unelmia. — Personallisia pronomineja monikon nominativissa jagenitivissä. — Dickin viittauksia. — Kävelyretki Afrikan kartalla. —Minkä verran alaa on harpin kärkien välillä. — Todellisia retkikuntia.— Speke ja Grant. — Krapf, Decken, Heuglin.
Tohtori Fergusson joudutti tehokkaasti lähtönsä valmistuksia. Itse hän johti ilmapallonsa rakentamista, teettäen tavallisuudesta poikkeavia muodostuksia, joita hän kumminkin piti aivan salassa.
Jo aikaa sitten hän oli ruvennut tutkimaan arabiankieltä ja erillaisia sen puolen murteita. Hyvän kieliaistinsa avulla hän edistyikin varsin nopeasti.
Hänen ystävänsä, metsästäjä, ei luopunut hänestä hetkeksikään, peljäten kaiketi, että toinen lähtee tiehensä, sanaakaan hänelle sanomatta. Kennedy piti siinä tarkoituksessa hänelle varsin vakuuttavia puheita, joilla ei ollut yhtään vakuuttavaa vaikutusta Samuel Fergussoniin, ja puhkesi väliin pateetillisiin rukouksiinkin, joista toinen tunsi sangen vähän liikutusta. Dick huomasi ystävän liukuvan häneltä ihan sormien välistä.
Skotlantilais-parkaa kävi todellakin sääli. Pintaa hänellä kauhusta karmi joka kerta kuin hän loi silmänsä taivaan kupua kohti; maatessaan hän tunsi päätä viepoittavaa huojuntaa, ja öisin hän aina oli putoavinansa jostain hirmuisen korkealta.
Meidän täytyy lisätä, että hän näitten kauheain painajaisten alla kerran, mitäpä kaksi, pudota romahti vuoteestaan lattialle. Siinä hän sai aika kuhmun otsaansa, ja sen hän ensi työkseen näytti Fergussonille.
— Niin, niin, — virkkoi hän säveästi, — kolme jalkaa korkealta vaan, ja sittenkin tämmöinen makkara! Aatteles sitä paikkaa!
Tämä viittaus, haikeamielisyyttä täynnään, ei tehnyt tohtoriin mitään vaikutusta.
— Emme me putoa, — virkkoi hän.
— Mutta jos pudotaan?
— Eikä pudota.
Se oli selvää puhetta se, eikä Kennedyllä ollut siihen mitään sanomista.
Mikä Dickiä varsinkin pyrki saattamaan epätoivoon, oli se, että toinennäkyi unohtaneen olemattomiin koko hänen oman personallisuutensa:Samuel näkyy pitävän ihan peruuttamattomana tosiasiana sitä, että DickKennedystä tulee hänelle matkakumppali. Siinä ei muka epäilemistäkään.
Samuel käytti sietämättömän väärällä tavalla personallista pronominia monikon nominativissa:
— "Me" pääsemme … "me" olemme valmiit silloin ja silloin … "me" lähdemme silloin ja silloin.
Entäs genitivissä sitten:
— "Meidän" pallomme … "meidän" gondolimme …, "meidän" nousumme…
Dickiä puistutti, vaikka olikin päättänyt olla lähtemättä mukaan. Hän ei vaan hennonnut kovin paljoa vastustella ystäväänsä. Myönnettäköön sekin, että hän, oikein itsekään tietämättänsä miksi, oli kaikessa hiljaisuudessa tuottanut Edinburgista valikoiman vaatteita ja parhaimmat metsästyspyssynsä.
Eräänä päivänä hän tuli siihen vakaumukseen, että, jos oikein hyvin käy, niin saattaa onnistumisen mahdollisuuksia olla yksi tuhannesta. Silloin hän oli suostuvinaan tohtorin aikeisin, mutta koetti saada matkaa siirretyksi tuonnemmas ja keksi sitä varten verukkeita jos minkä kaltaisia. Hän myönsi, että kyllähän tällainen retki on varsin hyödyllinen ja tarkoituksen-mukainen… Mutta … onkohan tuo Niilin lähteitten selville saaminen oikeastaan tarpeellista?… Onkohan noista ponnistuksista todellakin hyötyä ihmiskunnalle?… Ja … kun oikein tarkoin miettii … jos nuo Afrikan raa'at heimot tulevat sivistyksestä osallisiksi … ovatkohan ne sen onnellisempia silti?… Ja onkohan se niin varmaa, ett'ei sivistystä ole ollut olemassa siellä ennenkuin Europassa?… Kenties… Ja mitäs sitä nyt oikeastaan hätäilee vielä?… Afrikan poikki päästään joskus kyllä, jopa vähemmälläkin onnenkaupalla… Kuukauden perästä, kuuden kuukauden kuluttua, vuoden päästä viimeistäänkin joku retkeilijä sinne aivan varmaan saapuu.
Seuraus tällaisista viittauksista oli aivan päinvastainen kuin oli aiottu, ja tohtori se kuohahteli maltitonna.
— Tahdotko sinä sitten, kovan onnen mies, tahdotko sinä, väärä ystävä, että joku toinen saisi tämän kunnian? Pitäiskö minun kavaltaa koko menneisyyteni, peräytyä turhanpäiväisten vastuksien edestä ja pelkurimaisilla epäröimisillä palkita kaikki se, mitä minun hyväkseni ovat tehneet sekä Englannin hallitus että Lontoon Kuninkaallinen Seura?
— Mutta… — virkkoi Kennedy, joka jo oli kovasti perehtynyt tämän avukon käyttämiseen.
— Mutta, — keskeytti tohtori, — etkö sinä tiedä, että tämän retken on määrä kilpailla muitten, jo olemassa olevain, yritysten kanssa? Etkö sinä tiedä, että uudet tutkijat par'aikaa lähenevät Afrikan keskustaa?
— Jos vaikka…
— Kuuntele minua, Dick, ja luo silmäsi tähän karttaan.
Dick loi nureksimatta.
— Lähdepäs nyt ylöspäin Niiliä myöten, — sanoi Fergusson.
— Lähdetään, — vastasi Skotlantilainen nöyrästi.
— Tule Gondokoroon asti.
— Tultiin.
Ja Kennedy ajatteli, kuinka onkaan mukava tuommoinen matka — kartalla.
— Panes nyt, — jatkoi tohtori, — panes nyt tämän harpin toinen pää tuohon Gondokoroon, jonka kautta rohkeimmatkaan töin tuskin ovat päässeet kulkemaan.
— Jo panin.
— Hae nyt rannalta Zanzibarin saari, 6:nella asteella eteläistä leveyttä.
— Täss' on.
— Lähde nyt kulkemaan tätä leveyspiiriä pitkin Kazehiin saakka.
— Siell' ollaan.
— Nouses nyt 33:tta pituuspiiriä myöten aina Ukereuen järven eteläpäähän, siihen kohtaan, missä luutnantti Speke pysähtyi.
— Jo tultiin! Pikkuisen vielä, niin minä pulahdan järveen.
— Kas niin. Tiedätkös sinä, mitä rannoilla asuvain heimojen puheista sopii otaksua?
— Mitäpäs minä…
— Sitä, että tämä järvi, jonka eteläpää sijaitsee 2° 30' eteläistä leveyttä, ulottuu puolikolmatta astetta päiväntasaajan toiselle puolelle.
— Soo-o!
— Ja järven pohjoispäästä lähtee virta, joka ehdottomasti yhdistyyNiiliin, elleihän ole Niili itse.
— Sehän on merkillistä.
— Panehan nyt harpin toinen pää tuohon Ukereuen järven pohjoispäähän.
— Pantiin, ystävä hyvä.
— Kuinka monta astetta on nyt harpin haarain välissä?
— Tuskin kahtakaan.
— Ja tiedätkös, Dick, miten pitkä matka se on?
— En ensinkään.
— Tuskin 220 kilometriä, toisin sanoen ei mitään.
— Eipä juuri.
— Tiedätkös, mitä tällä haavaa on tekeillä?
— En suuriks' surmiksenikaan.
— Kuulehan siis! Maantieteellinen Seura on havainnut peräti tärkeäksi, että tämä järvi, jonka Speke oli vilaukselta nähnyt, saataisiin tutkituksi. Seuran toimenpiteitten kautta on luutnantti, nykyjään kapteeni Speke liittynyt yhteen kapteeni Grantin kanssa, joka palvelee indialaisessa armeijassa. Heidän johtonsa alla on nyt monilukuinen ja runsailla raha-avustuksilla varustettu retkikunta. Heidän määränsä on kulkea Ukereuen järvelle saakka ja siitä Gondokoroon asti. Varoja on heillä kuudettatuhatta puntaa, ja Kapin kuvernööri on antanut heidän käytettäväkseen hottentottilaisia sotamiehiä. Matkalle he läksivät lopulla lokakuuta vuonna 1860. Sillä välin sai Englantilainen John Patherick, Englannin konsuli Kartumissa, ulkomaitten ministeriöstä seitsemänsataa puntaa. Hänen tulee toimittaa Kartumissa höyrylaiva, varustaa se runsailla muonavaroilla ja lähteä sillä Gondokoroon, vastaan-ottamaan sinne saapuvaa Speken karavaania.
— Hyvin harkittu, — arveli Kennedy.
— Huomaat nyt, että meidän täytyy kiirehtiä, jos mieli päästä osalle näistä tutkimustöistä. Mutta ei siinä kaikki. Sillä välin kuin toiselta puolen niin varmoin askelin astutaan Niilin lähteitä etsimään, samoaa muitakin matkustajia Afrikan sydämeen.
— Jalkaisinko? — kysäisi Kennedy.
— Jalkaisin, — vastasi tohtori, salaviittauksesta välittämättä. — Tohtori Krapf aikoo tunkeutua länteen Djob virtaa myöten, joka sijaitsee päiväntasaajan eteläpuolella. Paroni Decken on lähtenyt Monbazista, nähnyt Kenian ja Kilimandsharon vuoret ja kulkee Afrikan keskustaa kohti.
— Ja jalkaisin vaan?
— Jalkaisin vaan tai muulin seljässä.
— Se on minusta yhdentekevä, — virkkoi Kennedy.
— Ja vihdoin, — jatkoi tohtori, — Heuglin, Itävallan sijaiskonsuli Kartumissa, on varustanut ylen tärkeän retkikunnan. Sen lähinnä tehtävänä on lähteä hakemaan Vogelia, joka v. 1853 oli lähetetty Sudaniin tohtori Barthin apulaiseksi. Hän läksi vuonna 1856 Bornusta, päättäen saada tutkituiksi Tshad järven ja Darfurin väliset tuntemattomat seudut. Mutta siitä pitäin ei ole miestä näkynyt. Huhu tiesi hänen tulleen mestatuksi Wadain kuninkaan käskystä; mutta toinen huhu kertoi hänen olevan vaan vankina Warassa. Kaikki toivo ei niinmuodoin ole mennyt. On muodostettu komitea, Sachsen-Coburg-Gothan hallitseva prinssi esimiehenä ja ystäväni Petermann sihteerinä. Kansallisella keräyksellä on hankittu varoja retkikunnan kannattamista varten. Heuglin läksi liikkeelle Masuahista kesäkuussa, ja samalla kuin hänen tehtävänänsä on haeskella Vogelia, on hänen tutkiminen koko Niilin ja Tshadin välinen seutu, toisin sanoen yhdistää kapteeni Speken ja tohtori Barthin tutkimukset. Ja silloin on Afrika käyty idästä länteen.[4]
— No niin! — lausui Skotlantilainen, — koska tämä kaikki käy niin mainiosti lukkoon, niin mitäs meillä on siellä tekemistä?
Tohtori Fergusson ei vastannut mitään; olkapäitään vaan kohautti.
Verraton palvelija. — Hän erottaa Jupiterin kuut. — Dickin ja Joen kinastus. — Epäilys ja usko. — Punnitus. — Joe saa puolicrownin.
Tohtori Fergussonilla oli palvelija, aina altis toimimaan, kun Joen nimi mainittiin, erinomainen mies. Hän oli kiintynyt herraansa rajattomalla uskollisuudella ja kunnioituksella. Hän arvasi isäntänsä tahdon jo puolistakin sanoista, jotka aina lausuttiin järkevästi. Se oli Caleb,[5] joka ei ollut jöröjukka, vaan myötäänsä mainiolla tuulella. Hiukan parempi vielä, niin mies olisi ollut pilalla. Fergusson jätti hänen huostaansa kaikki jokapäiväisen elämän huolet, ja oikein hän siinä tekikin. Harvinainen, rehellinen Joe! Palvelija, joka tilaa teille päivällisen, ja jolla on sama maku kuin teilläkin; joka pakkaa teidän matkalaukkunne ja muistaa panna sukkia ja paitoja; jolla on hallussaan teidän avaimenne ja teidän salaisuutenne eikä käytä väärin kumpiakaan!
Mutta olipa isäntäkin tämän kunnon palvelijan mielestä erinomainen mies. Millä arvon-annolla ja luottamuksella hän kuunteli isäntänsä määräyksiä! Kun Fergusson oli puhunut, niin hullu se, jonka olisi tehnyt mieli panna vastaan. Kaikki, mitä tohtori ajatteli, oli kohdallaan; kaikki, minkä hän sanoi, järkevää; kaikki, minkä hän määräsi tehtäväksi, oli tehtävissä; kaikki, mihin hän ryhtyi, oli mahdollista; kaikki, minkä hän sai aikoin, oli ihmeteltävää. Vaikka olisi Joe hakattu palasiksi, ei hän olisi mielipidettään herrastansa muuttanut.
Niinpä tohtorin uusi ehdotus, lähteä Afrikan yli ilmojen halki, sekin oli Joen mielestä jo suoritettu asia; esteitä ei minkään näköisiä. Samassa kuin tohtori oli päättänyt lähteä retkelleen, samassa hän oli retkeltään palannutkin — uskollisen palvelijansa kanssa, sillä tämä kelpo poika tiesi, vaikk'ei siitä koskaan puhunutkaan, lähtevänsä mukaan hänkin.
Hänestä oli sitä paitsi oleva varsin paljo hyötyä matkalla, hän kun oli älykäs mies ja merkillisen vikkelä. Jos olisi ollut nimitettävänä voimistelun opettaja Zoological Gardenin apinoille, jotka sentään ovat koko lailla ketteriä, niin Joe sen paikan olisi saanut ihan varmaan. Hyppiä, kiivetä, heilahdella, heitellä senkin tuhansia kuperkeikkoja, — se kävi häneltä kuin leikkiä lyöden.
Jos Fergusson oli pää ja Kennedy käsivarsi, niin oli Joe käden veroinen. Hän oli jo seurannut isäntäänsä useammillakin matkoilla ja ennättänyt hankkia itselleen jonkun verran tietoja, jotka hän sulatti omalla tavallaan, mutta erittäinkin oli hänessä huomattavana puolena hyvänsävyinen filosofia, ihastuttava optimismi. Hänen mielestään oli kaikki helppoa ja logillista ja luonnollista, ja siksipä ei hän koskaan tuntenutkaan ruikuttamisen ja marmattamisen tarvetta.
Monen muun hyvän ohella oli hänellä hämmästyttävän tarkat ja kauas kantavat silmät. Hänellä, niinkuin Keplerin opettajalla Moestlinillä, oli se harvinainen lahja, että pelkällä silmällä, ilman kaukoputkea, erotti Jupiterin kuut ja osasi laskea Väinämöisen Seulassa neljätoista tähteä, joista pienimmät yhdeksättä luokkaa. Eikä hän tuosta sen enempää ylvästellyt, päinvastoin; hän tervehti teitä varsin kohteliaasti ja osasi, tarpeen tullessa, varsin sievällä tavalla käyttää silmiänsä.
Kun lukuun ottaa sen suuren luottamuksen, jota Joe tunsi isäntäänsä kohtaan, ei käy kummaksikaan, että Kennedy ja tämä kunnon palvelija lakkaamatta kinastelivat keskenään, ei kumminkaan ilman molemmanpuolisia myönnytyksiä.
Toinen epäili, toinen uskoi; toisessa oli selvänäköistä ymmärtäväisyyttä, toisessa sokeata luottamusta. Tohtori huomasi olevansa epäilyksen ja uskon keskivälissä, mutta, se täytyy sanoani, ilman ennakkoluuloja puoleen tai toiseen.
— No niin, mr Kennedy?[6] — virkkoi välisti Joe.
— Mitäs nyt, poikaseni?
— Hetki lähenee lähenemistään. Näyttää siltä kuin reissuttais tästä kuuhun.
— Sinä tarkoitat: Kuunvuorien seutuun, ja sehän ei kovin kaukana ole; vaikka vaarallista se on sekin.
— Vaarallista, niinkö? Sellaisenko miehen kanssa kuin tohtoriFergusson?
— Enhän minä tahtoisi sinun tuulentupiasi hajoittaa, Joe parka, mutta hänen yrityksensä on suoraan sanoen mielettömän mietteitä; lähdöstä ei tule mitään.
— Vai niin soo? Ette siis ole nähnyt hänen ilmapalloansa Mittchellin tehtaassa Boroughissa?[7]
— Eikä tee mielikään.
— Sitten teiltä jää paljo kaunista näkemättä, mr Kennedy. Se vast'on nätti kapine! Se se sitten korea kupu! Entäs gondoli! Siinä meidän vasta tulee lysti olla!
— Aiot siis todellakin mennä mukaan?
— Minäkö? — vastasi Joe vakaumuksella, — minä menen hänen mukaansa, minne hän vaan tahtoo! Sitä tässä nyt vielä oltiin vailla, että minä päästäisin hänet menemään yksin, kun yhdessä on jo vaellettu halki avaran maailman! Ja kukapa häntä kannattelisi, kun hän on väsynyt? Kuka hänet lujalla kädellään auttaisi hyppäämään kuilun yli? Kuka häntä hoitaisi, jos hän kääntyisi sairaaksi? E-hei, mr Kennedy! Joe on aina oleva paikallansa tohtori Fergussonin luona elikkä, paremmin sanoen, ympärillä.
— Kelpo poika!
— Sitä paitsi, tulettehan tekin mukaan, — virkkoi Joe.
— Epäilemättä, — vastasi Kennedy. — Minä nimittäin seuraan teitä, estääkseni viimeisiin asti Samuelia tekemästä mointa hupsuntyötä! Minä seuraan häntä hamaan Zanzibariin asti, jotta sielläkin vielä ystävän käsi pääsisi ehkäisemään mielettömän aikeen toteutumista.
— Te ette ehkäise yhtään mitään, mr Kennedy, älkää pahaksi panko. Ei minun isäntäni ole mikään yltiöpää; hän miettii tyyten, ennenkuin toimiin ryhtyy, ja kun hän kerran minkä päättää, niin siitä ei häntä hittokaan saa luopumaan.
— Perästä kuuluu.
— Turhia toiveita! Eikä teidän lähtönne sitä paitsi tuulen pieksämistä olisi. Niin innokkaalle metsästäjälle kuin te, on Afrika merkillinen maa, ja niinpä ei teillä ole miltään puolelta syytä katua matkaanne.
— Eipä suinkaan, varsinkaan, jos tuo visapää viimeinkin tulee järkiinsä.
— Mutta asiasta toiseen! — virkkoi Joe. — Tiedättehän te, että tänään on se punnitus?
— Mikä punnitus?
— Niinpä niinkin: tohtori, te ja minä, me punnitaan kaikki kolme.
— Niinkuin jockeyt.
— Niinkuin jockeyt, mutta olkaa rauhassa, ei teitä ruveta laihduttamaan, vaikka painaisittekin liian paljon. Teidät otetaan mukaan sellaisena kuin olette.
— Min' en mene punnittavaksi, — sanoi Skotlantilainen päättävästi.
— Mutta, mister, se taitaa olla tarpeellista hänen konettansa varten.
— Tulee se toimeen ilmankin.
— Jopas nyt! Mutta jos laskut ei pidä kutiaan, niin nousematta meiltä jää.
— Enhän minä, tonttu olkoon, sen parempaa tahdokaan!
— Saadaanpas nähdä, mr Kennedy: tohtori tulee heti kohta hakemaan meitä.
— Min'en lähde.
— Ettehän toki tahtone tehdä hänelle sitä mielipahaa?
— Teen kuin teenkin.
— No niin, — virkkoi Joe nauraen. — Näin te puhutte nyt, kun tohtori ei ole saapuvilla, mutta kun hän seisoo teidän edessänne kasvoista kasvoihin ja sanoo: "Dick", (älkää pahaksi panko) "Dick, minun pitää saada tietää täsmälleen, kuinka paljon sinä painat", silloin te lähdette kuin lähdettekin.
— En lähde.
Samassa tuli tohtori työhuoneesensa, jossa tätä keskustelua oli pidetty, ja katsahti Kennedyyn, joka ei näkynyt olevan kovinkaan hyvällä tuulella.
— Dick! — virkkoi tohtori; — tulepas Joen kanssa; minun pitää saada tietää, kuinka paljon te painatte kumpikin.
— Mutta…
— Saat pitää hatun päässäsi. Tule.
Ja Kennedy läksi.
He menivät kolmisin Mittchellin tehtaasen, jossa seisoi jo varalta niin sanottu pikavaaka. Tohtorin täytyi todellakin tietää matkatoveriensa painot, osataksensa sovittaa ilmapallonsa kantavuuden. Hän asetti Dickin seisomaan, vaakalaudalle. Toinen kävi siihen vastustelematta, puhuen puoliääneen:
— Oli menneeksi, oli menneeksi; eihän tällä ole mitään merkitystä.
— Sata viisikymmentäkolme naulaa,[8] — lausui tohtori, merkiten sen muistikirjaansa.
— Olenko minä liian raskas?
— Ette suinkaan, mr Kennedy, — pisti Joe väliin, — ja minähän sitä paitsi olen köykäinen; se tasoittaa, se.
Näin sanoessaan, Joe asettui riemumielin metsästäjän sijalle, ja oli innoissaan vähällä kaataa koko vaa'an kumoon.
— Sata kaksikymmentä naulaa, — merkitsi tohtori.
— Sepä se! — virkkoi Joe, myhähtäen mielihyvissään. Miksikä hän myhähti? Ei hän tiennyt itsekään.
— Nyt on minun vuoroni, — sanoi Fergusson.
Hän kirjoitti oman nimensä kohdalle 135 naulaa.
— Kolmisin me painamme yhteensä noin 400 naulaa, — sanoi hän.
— Kuulkaas, tohtori! — virkkoi Joe. — Jos tarvitaan, niin kyllä minä otan laihtuakseni parisen kymmentä naulaa: olen jonkun aikaa syömättä.
— Tarpeetonta, poikaseni, — vastasi tohtori. — Saat syödä ihan ehdoltasi. Ja täss' on sulle puoli-crown:[9] pane pohjalastia, minkä miellyttää.