Valkoinen vaippa kattoi seudun nyt, sen alla nukkui virta, järvi, pellot, valveilla joskus ihmiset vain liikkui. He kyhnöttivät tuvan lämpimissä ja tungeksivat liki toisiansa luo lieden, vaieten ja tuijotellen. Ja pirtit samoin: oli niinkuin kaikki ne lumikatoin kirkon ympärille kyyrylleen olisivat painautuneet kuin tonttulauma pyöröhilkkoineen, etsien turvaa, yksin peljäten talvisen lakeuden autiutta.
Ne palmikoivat yhteen sauhujansa kuin vakuuttautuen ja julistaen: on meitä monta, lämpöä myös paljon. Ja kaikki kyyristyivät kokoon, milloin puhuri pohjan lietsoi kylää kohden kuin huokauksin raskain manan mailta. Vaan kirkko seisoi ryhmän keskustassa, kohottain siunaavasti kukkoansa pilviä kohden, jotka pimittäen ylitse lakeuden purjehtivat.
Raskaassa hämärässä illoin istui uneliaina miehet, tuprutellen haikuja takkaan, lasten, vaimojen ja palkollisten hiljaa kuunnellessa, erottikohan korva ulkoisalta jotakin kummempaa kuin tuulen kohun. Harvakseen putoilivat jäykät sanat kuin jäästä vaikeasti sulaen. Lausuttiin ehkä sana rengistäkin, aamulla joka niiton päätyttyä karkasi metsiin, jääden sille tielle. Hän majailee nyt vuorten korpimailla tuon tukkilaisten mustan joukon luona, keväällä joka täällä jälleen reuhaa. Kerranpa hänet näki Kalson ukko, kun metsissänsä siellä liikuskeli. Se oli ollut hurjaa joukkiota, ja renki oletteko kuulleet — sanoi: »Terveiset Pankarille sano, että on renki hälle velkaa kiitokset olvesta vielä» — niin hän sanoi, ollen pakanan suulas päissään, tuumi ukko, se oli päivänselvää niinkuin viina. Hän juovan kuului heistä hurjimmin, hän, joka ennen oli itse kunto, niin vaihtuu tytöt pulloon kerkeästi. Vaan kuitenkin hän näytti olleen päämies tuon villin joukon, tuumi Kalson ukko, — sepähän saadaan nähdä kevään tullen. Sanoipa joku: »Niinpä taitaa juosta joesta vettä sakeampaa silloin. Ken tänä vuonna tytöt pelastaa ja turvaa vallesmannin kunnian, kun itse pöpö vaihtanut on puolta. Mahtaapa tästä nousta moinen melske, ettei sen vertaa ole nähty ennen. En silloin, totta vie, kun hän on täällä, saappaissa vallesmannin mieli käydä. Siasta maksun varmasti hän vaatii.»
Niin haastoi miehet iltain ankeudessa, ja lapset, naiset kuuntelivat kammoin; haikuja tuleen puhalsivat miehet juroina vain, ei muuta tiennyt kukaan. Ja rengin varjo kasvoi pimennossa, osaksi peikkomaisen uhkaavana, osaksi sankaruuden hohtehessa — se painostaen seudun yllä viipyi kuin synkänharmaat pilvet nuo, se syöpyi aikuisten mieliin, lasten unikuviin. Pankariin hiukan kieroon katsottiin jo, pahan alkuun, mutta enimmälti taloista virran vastakkaisen puolen.
Niin joutui joulu viikon valaisten ja loppiainen, jolloin ruudut kielii: nyt ollaan voiton puolla kaikitenkin. Niin kaikui tervetullut kellonsoitto kynttilänpäivän vihdoin avaruuteen, ylemmä joka yhä valaistui. Heräsi eloon koko kylä taas; karisti kaikki yltään talven horteen, ja miehen luonto nousi toimintaan. Taas katot erkanivat auringossa, jokainen pirtti erillänsä seisoi, omine sauhuineen ja torvilleen.
Virkeä, ihmeen kirkas aika, joka lumella, pakkasella, auringolla mielemme hurmaa! Syntyi aimo telme, kun lapset vapauteen laskettiin. Rannoille satapäinen pilttijoukko pyrähti hyörimään kuin mettisparvi; suin päin he kelkoillansa alas syöksi äyräiltä kahta puolta, kohdaten keskellä jäätä toisensa ja käyden käsiksi hanakasti toisihinsa, niin että lumipilvet tuprahteli. Kulkuset kilisivät pakkasessa, jalakset kaiken päivää natisivat, pelloille suuntasivat lantareet, vuorilta liukui alas tukkikuormat, hevoset höyrysivät, miehet lauloi, ja jokaisella tuima taskumatti huurteisen turkin rintaa pullistutti.
Lakeus sarastuksen kirkkaudessa levisi vielä niinkuin valkoarkki kirjoittamaton, ensin punertuen ja sitten valkoisena kimmeltäen. Vain tuolla täällä joku lantakasa kuin mustetahra, joku aidanseiväs kuin huutomerkki nousi hangen alta. Vaan kohta kylän keskipistehestä säteittäin piirtyi hieno kirjoitus laduista metsiin, suolle, järven jäälle. Tuo kirjoitus se monet ilot kätki. Jäniksen jäljet nähtiin, seurailtiin tuoreita vinkuroita metsän reunaan risukkojen ja kaatopuiden sekaan. Etsittiin, vaanittiin ja saarrettiin salainen makuupaikka, kiertäin kehää, vireessä hana, tarkkaan tähystellen, näkyikö jossain pitkä korvapari tai silmä pelokas — ja laukaus pamahti, kaiun kauan kiiriessä vuorilla, joilta viime ääni saapui, kun saalis oli saatu kuopastansa.
Vaan suolla oli vielä kauniimpaa! Reunoilla kimalteli joka oksa, jäähileissänsä männyn rungot loisti kuin tulenkulta alla pakkastaivaan. Ja vielä pehmeällä hankisella näkyivät riekon kirjaellut jäljet, ja siivet nousi hohtain pensaikosta. Ansoja viritettiin ovelasti ja entisiä koettiin, kun niihin langennut oli riista siellä täällä. Ja juuri laskiessa auringon ja kylmän puraistessa palailtiin hämyssä kotiin kelpo saaliit myötä, kun kaikkialla hyinen pakkasilta tervehdyslaukauksiansa ampui. Ehkäpä syttyi tänään revontulet, ehkäpä niinkuin jättiriekon siipi tulessa taivaanlaki leimahteli. Vaan harvoin oli liian valoisata lauantaiöitsinnälle tuttuun tupaan.
* * *
Vaan tämän reippaan ajan kulki Klaara synketen yhä valon karttuessa, kalveten yhä joka aamuruskoon. Hän oli jäykennyt ja kuihtunut kesästä lähtein, jotta kävi sääli.
Tuvassa Vanhantalon ommeltiin, häät tahtoi maammo viettää pääsiäisnä, vaan tytär itsepäisnä liikkui poissa. Hän kulki vuoriin kauas tuijotellen, tuhansin talven värein jotka hohti.
Häntuonne kauas oli kadonnut, ei hyvästiä heittänyt hän ollut. Vaan vieläkin hän tunsi, että kulki tie ajatusten eestaas ilmain halki. Ne purjehti kuin pilvet talviset, valoisin toivein, synkän toivotonna, ne laskeutuivat jyrkänteiltä tuolta, palaten jälleen, painuin niiden taakse. Välistä kietoi usvat tummanraskaat päivästä päivään metsät kaukaiset kuin suruhuntuun, kaikki kätkevään. Hän silloin kyyneltyi ja kylmää kärsi. Välistä syttyi siellä kumma hohde: valoa yliluonnollista loistain lepäsi metsät, laet lumivaipat, henkien mailma, puhtaampi kuin mainen, häipyen valkopilviin, siintoon taivaan. Hän katsoi, katsoi, kunnes sokaistuna hän horjui, täynnä valkeutta rinta. Laella korkeimmalla silloin luuli hän näkevänsä jonkun olennon avoimin sylin laaksoon katsovan. Ja käsivarsin ojennetuin Klaara vuoria kohden kauan kurkotteli kuin vastaukseksi, kunnes havahtui hän uupuneena pakkaseen ja lumeen.
»Sinervä vallan olet», sanoi maammo, »kai suret tässä järjen itseltäsi mokoman juoppolallin rengin tähden. Käy lautamiehen Juokse, lapsoseni, ja hali hiukkasen, niin lämpenet.» —
* * *
Ei ollut Pankarinkaan päivät hauskat, se nähtiin kyllä, eikä liioin yöt, kylässä vaikka tavat salli paljon. Entistä jurompi ja suljetumpi hän oli, jotain harkitsevan näytti, aamusta iltaan kaikkialla raatoi, kernaimmin kuitenkin hän metsään lähti. Talvisen valon vuoksi ehkä hohti enemmän harmahtavaa ohimoilla, kuin hänkin äkin oisi vanhentunut. Köpelö sulhasmies, niin tuumi väki, saas nähdä, saako tyttö asuskella takana virran vielä vihittynä?
Vaan kerran tuli kylään hauska laulu, ei tietty mistä; sitä lauloi ensin vain harvat, mutta kohta joka talo. Aikansa renkuteltiin laulunpätkää hölkässä tukkikuorman, luona kehdon seudulla laajalti. Se kuului näin:
Emäsika on Pankarissakuin tynnöri mahdoton.Ja renki virkkoi: sika tuosydänkäpyseni on.Sioista, viinast' auta meitä, Herra.
Näät lemmittynsä luotamies karkasi metsihin,ja pääsiäiseksi lahdataansika paksu Pankarin.Lohduta tyttö raukkaa silloin, Herra.
Vuorilla murheissansanyt istuu renki tuoja hioo pitkää puukkoaanja viinaa, villi, juo.Puukosta auta Pankaria, Herra.
Niin kertoo meille laulu,opin minkä siitä saa?Pankari ehkä sikoineenhautaansa taivaltaa.Käännytä kaikki häijyt sielut, Herra.
Profeetan runotaidon arveltiin versovan jälleen parran kasvaessa. Mene ja tiedä. Vaikka kirkonpuoli laulannan lopettikin huhun vuoksi. Ei ollut arkalasta lautamies, hän joka toinen viikko hakkuumailleen vuorille lähti, usein aivan yksin.
Niin joutui muuan aamu pilvinen. Jo varhain alkoi hiljaa hiutaleida, ja väleen yltyi pyry sankeaksi, vapaaksi päivän tehden ajotöistä. Vaan Pankari ei välittänyt säästä, hän koiraturkit otti, rekeen vääntyi ja ajoi talvitietä ylös virtaa. Kohdalla kirkon, jossa pyry pyöri vaiheilla muurin harmaakivisen ja nietoksia nosti hautuumaalle, hän kiihdytti ja ajoi äyrähälle ja tietä eelleen kohden vuorimaita Hän kohta joutui metsän reunaan, sai tuulensuojan sekä kelpo kelin, tie joskin alkoi vähitellen nousta.
Ylhäällä metsän katvehessa kiersi savua tukkikämppäin seutuvilla, »uoreine hirsinensä jotka hohti äärellä torpan, mustan, ränstyneen. Mäellä sauna höyrysi, ja sieltä raosta oven tunki pihkan tuoksu; sisälle lattiasta kattoon saakka ladottu oli nuorta kuusipuuta ja niitä kuumennettiin pehmeäksi. Ja sitten torpanakka nokinaama ne ulos hankeen höyryisinä heitti.
Lähellä saunaa seisoi kymmenkunta jykevää, kuorittua paalupuuta; jokaista kiersi ympyrässä mies kuin sirkushevonen, vaan raskahammin. Hän otti norjan, kuuman kuusenrungon, hän painoi latvapuolen paalun koloon ja väänsi sitä niinkuin köyttä kiertäin useaan kertaan paalun ympärille; nykäisten kiinnitti hän tyvipään, ja nyt se oli valmis tukkipuomiin. Hän sitten kiekon väänsi siitä, heitti sen röykkiöön ja tarttui seuraavaan.
Kirous viilsi ilmaa tuolloin tällöin, kun jokin juuttui, mutta muuten rehki äkäisen äänetönnä joka mies. Viinakset näet loppuun juotiin eilen lauluin ja kortein, eikä tässä säässä tuo matkain takaa uutta pirukaan. Hongikko kohisi, ja kohta alkoi pyryttää lunta läpi kämpänsauhun, se pieksi nuttua kuin vitsat nuoret, ja laaksoon päin jos alas katseen loit, sokeni kaikki pyryn pyörrepilviin.
»Hei», huusi joku, »hitto täällä rehkii, kortteja käydään pirttiin läiskimään tytön ja eukon luo — hei, kellä on pelata ryyppy onko sulia, Markus?» — Paaluilleen kaikki pysähtyivät, mutta jäi vaiti kaikki. Silloin joku huusi: »Jos keltään hitolta ei heru viinaa, niin pannaan peliin, että hävinneen on hankittava juomaa ennen iltaa.» Se tuuma hyväksyttiin hälisten. Vaan Markus virkkoi: »Kurkkuani kuivaa, ei, pojat, minä lähden Koskenkorvaan, teen vaihtokauppaa, siellä lienee viinaa.» Sanoi ja kiekkoja hän seipään selkään tusinan verran poimi olallensa. Ja vakaisena vaelsi hän pyryyn, leveä hattu reilun kallellansa, ja hapset tuulen myötä heilahdellen.
Silmissä vilahteli lakkaamatta lomitse puiden, joissa tuuli viuhui; kinokset kiertyi, lensi tuulen myötä kuin rantakuohut ohi saappaanvartten. Nyt valtatielle juuri harjanteella hän joutui, jolta selkeällä säällä sai nähdä neljät kirkontornit. Mitään nyt nähnyt ei. Vain kivenheiton verran erotti, kuinka kuuset niinkuin peikot vaipuivat umpimereen valkoiseen ja hukkuivat, ja kaikki häipyi pois. Kirottu tie, se johti alas tuonne häpeän, muistojen ja tuskan kylään! Hän seisoi hetken raskain aatoksin, ja sydän löi, ja kädet nyrkkiin kiertyi.
Vaan silloin mitä tuolla? Nietoksista sukelsi esiin piste, joka kasvoi. Ensinnä erotti hän hevonpään ja sitten vähitellen reen ja reessä lumisen miehen koiraturkit yllä.
Ne lähestyivät. Mutta Markus seisoi keskellä tietä jäykkänä kuin louhi. Seivästä piti vasen käsi, toinen väsyneen orhin suitsiin tarttui kiinni. Hän katsoi kiinteästi miestä silmiin, turkeista jotka esiin pilkistivät kerällä kalpenevain kasvojen.
»Pois tieltä!» huusi hälle lautamies, »eteenpäin ajan, sen kait näet, lurjus!» Ohjista tempoi orhinsa hän pystyyn. Vaan Markus painoi jälleen maahan sen, ja reki seisoi hankeen naulittuna.
Pankari silloin suuttui tosissaan. Hän uhkaavana kömpi ylös reestä, pois heitti turkit sekä mörähdellen hyökkäsi kimppuun rengin entisen.
He yhteen iskivät, nuo jättiläiset, pidempi toinen, toinen leveämpi. He karjuivat kuin ärsytetyt karhut, ja orhi pillastui, vaan suistui ojaan. He lunta pöllytellen vierähtivät maantieltä metsään, nietosten ja puiden keskellä kamppaillen ja karjahdellen yhä ja kieriskellen kallioilla. Nyt vaikenivat. Kaatohonkaa vasten on alla Pankari ja päällä renki, painaen tämän rintaa polvellansa. »Nyt, piru, sulle maksan sian hinnan…!»
Hän veti puukon, nosti käsivarren, vaan hämmästyen pidättikin iskun; hän nosti puukon uudelleen, ei lyönyt. »Rohkea olet saatanasti, mies, et silmää räpäytä — säästän puukon!» Ja Markus työnsi tuppeen sen, vaan nauroi pilkallisesti: »Ehkä olet kyllin kolhittu, senkin karju, niinpä sitten vien sinut paikkaan, jossa kipu lientyy.»
Hän raastoi tielle lyödyn miehen, joka loukkaantuneelta näytti, joka ähki ja kättään tuskin liikuttamaan pystyi. Hevosen sitten ojasta hän auttoi, toi kiekkonsa ja turkit Pankarin ja sovitti ne rekeen huolitellen. Viimeksi isännän hän perään nosti ja viereen istahti ja ohjiin tarttui. »Naisesi luokse ajan sinut nyt… Hei, Ville, juokse, vanha veikkoseni!»
Karkua täyttä mentiin. Vauhko orhi pyyhälsi alamäkeen tuulispäänä, vaahtoa pärskyi siitä pyryn halki, ja metsät vilahteli usvain lailla. Alaspäin aina, alas painui tie, ja ohjat kireällä Markus hihkui ryöppyä kohden, joka heidät saarsi.
Nyt hiljensi hän vihdoin. Metsä loppui, ja lakeuden tasahanki alkoi. Kappale vielä. Näkyi kirkkomaa ja paljaat, tuulen tuivertamat koivut ja portti kullattuine silmineen, nyt ruosteessa — se oli varmaan auki… Hän hiljensi, hän käänsi oikealle, sivalsi orhia — ja sisään mentiin aukosta muurin keskeen ristien, kummulle lumiselle kunnes resla komean rautaristin viereen juuttui. »Naisesi luokse jätän sinut nyt…»
Hän nosti lautamiehen ylös reestä ja pani hänet varovasti hankeen, ristiä vasten nojalleen. Sen jälkeen hän otti närekiekon, aukoi sen ja kietoi miehen kaulan ristiin sillä kuin häpeällisesti kahleisiin.
»Rauhassa istu, senkin kesy karju, ja varro, kunnes apu ehtii tulla kylästä, toivon että viihdyt tässä…» Hän turkit kietoi hyvin vangin ylle, ohjaksiin tarttui, rekeen istuutui ja hyvästiksi nyökkäsi ja lähti.
* * *
Pankarin orhi täyttä laukkaa saapui valjaitta kotiin niinkuin viestin tuoja, ankarat piiskanjäljet pakaroissa. Havaittiin heti tapahtuneen jotain. Väkeä lähti etsimään ja orhi opasti heidät kirkkomaalle. Portin keskellä seisoi tyhjä reki siellä, sisälle viitaten. Ja kirkkomaalta keskeltä hautain vihdoin löydettiin. Vaimonsa hautakummun päällä istui Pankari ristiin kytkettynä kiinni, lumettuneena koiraturkeissansa. Murtunut oli pari kylkiluuta ja toinen käsi, eikä puhe käynyt.
Varoen kuljetettiin hänet kylään, lääkäri kaupungista noudettiin. Ja viikkokaudet kuumetta hän poti, kevääksi vasta toipuin ennalleen. Häät, jotka piti pääsiäisnä viettää, sai äitimuori siirtää kesään saakka. —
Ja vallesmanni tuli rautoinensa, ja suurin joukoin alkoi takaa-ajo. Useat päivät metsää samoiltiin, vaan intoa ei tainnut oikein olla, näät vaikka raakaa työtä moitittiin, niin rengin puoleen mieliala kääntyi. Hän pahemminkin kostaa oisi voinut tytön ja sian vuoksi, tuumi moni. Ja rengin maine kasvoi edelleen.
Mieliä hämmästytti myöskin tieto, Pankari että syytteeseen ei vaadi renkiä teostansa. Ehkä mietti hän niinkin, että varmempaa on juttu kuitata tasan sekä päättää leikki, tai ehkä jalomielisyyttä näytti hän tytön vuoksi — eihän tietty varmaan. Vaan jonkun kuukauden, ei auta mikään istua saa hän, sanoi vallesmanni.
Ja viimein hänet vuorten metsiköistä vangiksi saatiin villin nälkäisenä. Vaan kylän lävitse kun häntä vietiin ja reki lähti kirkon ahtehelta, hurrasi puoli kylää sillan luona. Ja Vanhantalon vinninikkunasta esille pisti jotain hohtavaista: tuo vanha, uskollinen puinen rengas. Ja ikkunassa huiski silkkihuivi, vielä kun reki mutkan taakse peittyi.
Juhannuslimot hohti alttarilla, sen punasamettista reunaa kaartain, ja juhlalehtimajan taustasta kultainen risti väliin kimmelteli kannella jättimäisen raamatun. Alttaritaulun varjostivat koivut; ne ojensivat tuoreet latvuksensa Lammasta kohden, joka rauhaisasti söi laitumellaan niiden lehvistöjä, toisessa sorkassansa poikkilippu. Ja Lampaan luona seisoi paksu piltti, pasuunaa julman suurta puhaltain pirua kohden holvin vastapuolla.
Niin ihmeen valoisana loisti kirkko! Voi nähdä hietajyvät lattialla ja niskain pisamatkin edessänsä. Oli kuin koko kesän kirkkaus oisi astunut tähän synkkään asuntoon. Ulkoa tulvi sisään valovirrat lävitse ikkunain ja ovenaukon, ne koivikosta sätehissään kantoi vehreän hohteen koko temppeliin. Ja auringossa kylpein sakaristo sädehti niinkuin taivaanvaltakunta.
Soi tornin kello vielä. Kirkonmenot olivat päättyneet, vaan vielä viipyi ahneesti odottaen seurakunta. Niin paljon kansaa harvoin nähtiin siellä, tupaten täynnä oli kaikki penkit, ja seinävierilläkin seistiin vielä, hattuja hypistellen, tuijotellen. Ovella oli tungosta ja toraa, kun lapset, koirat ulos suljettiin. Lisäksi saapui Vanhantalon väki häävaatteissaan, vaan kummaa oli nähdä, mitenkä synkkinä he heitä varten varattuun ensi penkkiin istuutuivat.
Ylhäällä kellonsoitto harvaksensa vaikeni viimein. Syntyi hiljaisuus, niin että hetken kuului, kuinka leivot liversi viirikukon ympärillä päin kirkkautta, kuinka kottarainen harjalla katon iloissansa kirkui.
Nyt viulun ääntä kuului ulkoisalta. Vanhastatalosta se kaikui, kasvoi yhäti vahvemmaksi, kunnes sammui portaille oven ulkopuolle, jolloin häävirren aloittivat urut kirkon. Ovea kohden käänsi päänsä kaikki, nyt väki siellä kahtahalle siirtyi. Ja urut pauhasivat, kansa lauloi ja tervehdykseen nousi penkeiltänsä. Vaan silmiin syttyi sama synkkä hohde kuin hautajaisissa, kun arkun kansi avataan ennen vainaan viime matkaa.
Pankari korkeana mustissansa, harmaina kasvot, astui käytävää, ja valo leuan vapisevan kieli. Varjona liukui hänen rinnallansa ääneti Klaara, vaikka valkoisissa hän oli myrttiseppeleestä aikain.
He pysähtyivät alttarille, jossa koivujen vehreydessä musta pappi odotti pyhä kirja rinnallansa. Puvulla valkealla Klaaran loisti auringon säteet vihertävin varjoin, ne vain ei liikkuneet, ei värähtäneet. Lumeksi jäätyneeltä näytti hän, vaan yllä lautamiehen synkän pään värisi valojuovat levotonna.
Jo kiiri viime värssyn pitkä aamen, naisäänten kimeästi veisatessa, holveja kohti kaikuen ja häipyin urkujen jälkisoittoon hiljaiseen. Hiljeni yhä. Luona oven vain värisi vielä joku vanha ääni, seuraten varmaan jotain väärää virttä Vaikeni sekin. Syntyi hiljaisuus. Aukaisi pappi raamatun ja alkoi Paavalin sanoin tosirakkaudesta.
Ohitse Klaaran sielun kaikki liukui, kuin kauan sitten hukkunut hän oli toivottomuuden rannattomaan mereen. Takana kohisi ja kiehui, hyökyi, edessä kuohui hän ei kuullut mitään, hän tiesi vain: se oli sama virta ihmisten pahuuden ja vääryyden. Mitäpä koski häntä virran juoksu? Ei ollut enää rantaa hukkuneelle.
Hän seisoi tuijotellen jäisin katsein porttia kohden, josta kesä vihmoi ilvettä valon yöhön kuoleman. Hän myöhään vasta huomasi, se että ikkuna avoin oli sakariston.
Kukoisti kaikki siellä ulkopuolla. Kumartui kukkalehvä pihlajan ylitse hautakiven sammaleisen, ohitse liihotteli perhosia, ja muurin yli, alta pihlajan kappale kylätietä näkyi, joka kaarteli kautta viherjöivän viljan pois kauas kohden — vuorten sinirintaa. Hän katsoi sinne, vailla kaipausta, ei ollut siellähän, ei ollut rantaa.
Vain jonkun sanan erotti hän joskus, kuin muille lausutun: »Ei rakkaus suutu, se kärsii kaikki, toivoo kaikki»… Kas, nyt istui pieni peippo sammaleella tuon hautakiven, luona pihlajan; se kohden oksaa kaulaa kurkotteli ja liversi ja nokki iloisesti koloja sammaltuneen kirjoituksen ja löysi jyvän, livertäen jälleen. Kuluvat vuodet, toinen lintu istuu taas sadan suven jälkeen jossakin unhotetulla hautakivellämme, ylistäin iloa ja sammaleita… Vain hetkinen… Ja kuinka paljon ehtii jo sydän raukka kärsiäkään meissä!… — »Sinulta kysyn, Matti Laurinpoika Pankari, Jumalan ja seurakunnan edessä tämän» — —. Nyt se peippo lensi tiehensä, jotain varmaan säikähtäin. Tuprahti tieltä sankka pölypilvi pihlajaa kohden. Hurja oli vauhti rattailla noilla! Huima ajomies! Karkua kiiti kärryt vuorta kohden, kuin kaskisauhu pöly rukiin peitti. Hevosen pää vain näkyi toisinansa, vaan harmaan pölyn kesken seisoi mies ja huitoi hattuaan kuin mielipuoli ja ruoskaa käytti… — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo» — —. Nyt mies oli käänteessä, ja pölypilven hajoitti tuuli. Nyt hän kääntyi tänne. Armahda! Aave? — — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo tässä edessä Jumalan ja seurakunnan» — —
Hän liikahti ja kädet nosti kohden avointa sakariston akkunaa kuin hukkuvainen kohden kaukorantaa. Ja sitten ääntä päästämättä vaipui koivujen, alttarin ja papin eteen.
* * *
Kavahti pystyyn koko seurakunta, ja kylmät väreet kulki läpi joukon. Tunkeiltiin, huulet liikkui, mutta ääntä ei saanut kukaan järkytykseltänsä. Ja syntyi äänettömyys kaameampi, kuin huudettu jos oisi raikuvasti. Hämmennys tuijotteli katsein kalvain, ja kaula kurkollansa tähyiltiin vihille pyörtynyttä morsianta.
Vaan porrasaskelmalle vaipuneena Pankari karski istui, painaltaen pois kääntyneenä käsiin kasvojansa. Hartiat vavahteli — Jumalansa ja seurakunnan nähden itki hän.
Välehen tointui Klaara kuitenkin, vaan oli niinkuin poissa, äidilleen ei sanaa vastannut, ei papillekaan. Veljensä silloin hänet nostivat ja varovasti kuljettivat ulos. Tungeksi ympärillä kalvas kansa; ahdistus oli lauennut, ja nyyhky ja siunaukset morsianta saattoi. Portilla ootti, käyrät painuneina, iloinen soittokunta murhemuodoin; nyt marssit sekä tanssit jäädä saivat. Ja joukon jälkeen yksinäinen mies asteli alla päin ja äänetönnä.
Sillalla hetken seistiin epäröiden, minnekä mennä. Vanhin veli Kyösti nyökkäsi Vanhaantaloon päin, ja Janne ja Pikku-Matti näytti samaa mieltä. Käännyttiin papin puoleen, vaan ei saatu ohjetta selvää, hän vain ravisteli mietteliäänä vanhaa paimenpäätään. Hänelle totisesti ensi kertaa tällaista sattui, lausahteli hän, ja sieti ottaa selvää säännöksistä.
Nyt astui esiin äitimuori, nosti päin toista rantaa käden käskevästä ja sanoi paukahutti kovaa: tuonne!
Niin vietiin Klaara kiirein Pankariin.
Pankari huoneessansa yksin nukkui aviovuoteessansa valtaisessa, jo neljä vuotta leskikalseassa. Hopeanauris suuri naksutteli seinällä ja sen luona riippui kookas, lehtevä avain, kulunnasta kirkas.
Jo puoliyötä lähenteli kello, vaan vielä hohti valo ulkoisalta ja katsoi seinämiltä liikkumatta, varjoa vailla, kuolleen kelmeänä. Hän näki, kuinka pikku osoitin taululla valkealla kellon kiersi kuin ajamana hetkein kiireisten. Se oli aina naksutellut siinä veljellisesti, tyynesti, vaan nyt se pisteli kuin neulavirroin häntä.
Hän yhä levotonna kääntelehti vuoteellaan, painautuen pieluksiin tai ryntäillänsä kuulostellen tupaan. Tai lepäsi hän hiljaa, tuijotellen avainta niinkuin toivon valkamaa. Sen ottanut hän oli ensi kertaa ovelta eteisen — se auttoikohan, se estiköhän kummittelun? — taikka sen täytyiköhän silti tapahtua tahdosta jonkun voiman salaisen?
Hän tehdä saihan niinkuin tahtoi, Klaara. He päivin kohtasivat vain, ja työnsä tekivät, monta sanaa vaihtamatta. Tuvassa Klaara nukkui yksinänsä, hän kamarissa, ovi suljettuna. Hän yli kynnyksen ei astu, vaikka näin jatkuisikin kuolinpäivään saakka, ei kerjää hän, ei ota — Klaara itse vapaasta tahdostaan saa tulla tänne.
Niin oli kulunut jo neljä yötä, hän odotteli; Klaara tiesi kyllä: hän pienintäkään pakkoa ei käytä. Vaan silloin tapahtui tuo tavaton, tapahtui kuitenkin ja tuskanhikeen pusersi miehen sekä kylän tietoon julisti koko hänen häpeänsä. Kahtena yönä oli niin jo käynyt, mitenkä kolmantena käy? — Hän katsoi avainta, kelloansa: kaksitoista.
Tuvasta kuului kellon korahtelut, ja käki alkoi pitkään kukahdella. Jokainen kukku hikivirran nosti otsalle Pankarin. Nyt loppui laulu. Ja äänettömyys jälleen tuvan täytti, heilurin lyönnit tasaiset vain kuului. Hän hetken kuunteli — ei mitään kuullut. Pankarin rinta hiukan rauhoittui. Ehkäpä oli voitettu jo vaiva, hyväksi ehkä vielä kaikki kääntyi?
Vaan silloin — vuoteestako kuului liike?… Hiljainen hipse — sitten askeleita, kaamea kulku eteisuksen luo. Tartuttiin lukkoon… kerran… toisen kerran… ei, avain oli poissa… askeleet kääntyivät tupaan jälleen, kiertelivät ympäri sitä kumman kuollein äänin. Ne toista pääsytietä hapuilivat.
Pankari lojui yhä vuoteessansa. Hän tahtoi nousta — vaan ei nousta voinut. Jäykistyneenä lepäsi hän siinä ja salli kaiken tapahtua vain. Ja jäinen virta pitkin selkäpiitä hänellä kulki, päähän viimein nousten; se kasvoi joka askeleella, jonka hän lähestyvän kuuli huonettaan, se laski hiukan, kun ne poistuivat päin tuvan sänkyä ja seisahtuivat. Viimeinen ehkä oli tämä kierros?… Ehkäpä vuoteeseen hän jälleen painui?… Kilahti silloin haka akkunan ja kuului avattavan ruudun rämy. Jymähdys pihaan. Sitten hiljaisuus.
Seinällä taskunauris naksutteli, tuvasta kuului lyönnit heilurin: tik-tak, tik-tak, — vaan mitään muuta ei. Ja kauan kesti ennenkuin hän pystyi avaimen kellon luota ottamaan. Hän huojui ulos, lukon aukaisten, ja vääntyi jälleen märkään vuoteeseensa.
Niin kului tunti, kului vielä puoli, ne käki kukkui niinkuin haudanyöstä. Silloinpa kuului kärryn jyrinää ja askeleita raskaan saapasparin. Eteisenovi kävi, halki tuvan askelten kapse Klaaran sänkyyn johti. Ja kaksi ääntä: toinen nyyhkyttävä ja itkuinen kuin avuttoman lapsen, levollinen ja lohduttava toinen.
Oh, oli käynyt niinkuin eilen, hänet Joosua jälleen oli löytänyt, isällisesti kotiin kuljettaen. Nyt istui partaniekka vuoteen luona ja lohdutti ja tyynnytteli häntä, ja ääni nousi, laski tyynin lainein kuin kehto, joka uneen tuuditteli sydämen sairaan: lapsi, lapsi raukka… Ja aamupuolla, kun jo huomenrusko punervan hohteen huoneen seinään loi, hän vasta hiipi ovelle ja poistui. Jo lauloi kukko, rattaanrämy häipyi sillalle päin, vaan hiljaa nukkui Klaara.
Nyt kääntyi lautamieskin seinään päin. Taas oli tuska hänet jättänyt hetkiksi muutamiksi, ja hän nukkui.
Ei hauku koirat enää. Äänetönnä valoisa yö nyt lepää seudun yllä. Ei linnut laula. Peltoon kätkeyneinä nukkuvat leivot, eikä karmas laulu ruisrääkän vielä ole alkanut. Kylvyssä kasteen uinuu liikkumatta ruisvainiot; ei leyhy pieninkään huojuta hoikkaa, kimmeltävää viljaa, se hengittää kuin rajatonta rauhaa ja heilimöinnin aikaa unelmoi. Vain uduttaret leijaa valkosiivin kuin unten harso lakeuden yllä; joella aaltoilee se taajoin joukoin ja virranvedon myötä karkeloi järveä kohden, joka lepää alla tiheiden usvaverhojen kuin vanki.
Ei kuulu virttä virrankaan. On laannut keväinen vuolas vuoksi alla sillan, ja tukitkaan ei enää syöksähtele kuin sonnit kumeasti rantaa vasten. Lehteä tuskin liukuu pitkin pintaa kirkasta sen, kun kalvaan taivaan sulkee se syleilyynsä alla lumpeiden.
Silloinpa sillan varjon alta nousee kuvastus valkeampi virran usvaa. Kuin lumihaamu ääneti se liukuu vedessä ohi toista rantaa kohden. Se katoaa. Ja virta eelleen vierii ja kuvastelee taivaan kalpeutta.
Vaan tietä pitkin kulkee kumma hahmo, enemmän hengen kaltainen kuin naisen, valkeissa hartehilta kantapäihin, pään ympärillä hiusten tumma hämy.
Hän kirkon portille on ehtinyt. Hän minne aikoo? Ohi käy hän siitä, ei taakseen katso lainkaan, vaeltaa vain kylän halki lakeutta kohden. Hän jäykin askelin käy avojaloin, niin kuolleen jäykin, mutta varmoin silti, kuin kohden noiduttua aurinkoa hän kulkisi ja unhoon jäisi maa. Ei kuulu haamun askeleita, joskus vain puvun laskos hiljaa kahisee. Ja hänen suunsa! Kumman jäykistynyt, lumottu hymy on sen seutuvilla kuin jäykkä valos onnen salaisen, luo minkä tie on pitkä, tuskaa täynnä. Ja silmät! Niinkuin lamput valkoiset kalvaista kasvoista ne katsovat, sokeina, mutta silti näkevinä, värähtämättä ilmaan tähdäten jotakin kohden, jota muut ei näe. Ja niistä nousee fosforinen hohde, kuin kiiltomadon taikka virvatulen, ja entää hänen edellänsä yössä.
Niin astuu hän kuin aave kylätietä ohitse äänettömäin rakennusten. Vaan kylän ulkopuolle tultuansa, ruisaava jossa alkaa, jossa vuoret sinessä kohoo lakeuden takaa, pettävän lähellä yön kalpeudessa, hän nostaa niitä kohden käsivarret. Ruismeri hänet ottaa, kätkee joskus tähkien taa, kuin heräävien, jotka väistyvät värähdellen pelokkaina. Hän väliin peittyy udutarten harsoon, valkoiset kumpikin, ja sekin liikkuu ja riippuu hänessä kuin laahustin. Taas näkyy hän; ja yhä kauempana hän kulkee tietä ojennetuin käsin.
Tienhaaran luo hän ehtinyt jo on ja puolitiehen ulos lakeudelle, ja kohta häntä tuskin erottaa. Hän silloin seisahtuu, ja kädet vaipuu, hän tarttuu päähänsä ja kirkaisee ja kaatuu heränneenä kylmään maahan.
* * *
Vaan kylän taloissa ei saatu unta. Tien varren väki valvoi joka yö, levottomasti kummaa odotellen. Aikuiset värjöttivät tutkistellen jotakin merkillistä lauselmaa lehdiltä Johanneksen Ilmestysten, ja lapset vääntelivät vuoteillansa, äitiä rauhatonna huudellen. Myös naapureita saapui näinä öinä, naisia, miehiä ja lapsiakin, ja joukko kasvoi yhä akkunoissa tien vierustan, kun aika lähestyi. Kahdeltatoista kaikki rykelmässä tähysti palsamin ja myrtin takaa, varroten kuiskausta: nyt hän tulee…
Ja Klaara kulki tietä, vaan ei nähnyt kasvoja, jotka kahden puolen teitä kauhusta kalvenneina häntä katsoi. Avoimin suin ja ruutuun painettuina ne kurkottivat, kunnes viime vilke valkoisen vaatteen peittyi kulman taa. Ne silloin vetäytyivät pois ja hiljaa suut vapisevat rukousta kuiski. Vaan kun jo tiettiin hänen ehtineen omalta nurkkaukselta kyllin kauas, avattiin hiljaa haka akkunan, ja ulos pisti päitä kaikkialta.
Tähysti silmät, korvat kuuntelivat: se kohta tulee… Kavahdettiin taas, kun kuului tieltä karmas kauhunhuuto, ja moni ruutu kiinni kiskaistiin. Hän tielle jääkö? Herra armahtakoon! Vahtiiko taas tuo uskalias hupsu, käsiksi joka aaveisiinkin käy? — Jo kuului kärryn jyry kaukaa tieltä, ja piiskan läimäykset läjähteli.
Joosua istui näet kaiket yöt, etikkakäärein odotellen häntä ja lämmin maito lieteen varattuna. Ja ensi kertaa valvoi renkikin eläissään, seitsenkymmenvuotias, ja valjahissa ootti vanha tamma ja kuopi tallissansa joka yö.
Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo. Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto. Se poltti ruumista kuin tervasrohdin ja vielä ankarammin sielu parkaa. Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle vereksin turmanviestein, päivitellen niin lähimmäisiään kuin itseänsä. Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru ja peitti päivän kirkkaan totuuden. Ja taikausko tuulta siipiin sai, monille syntyi kuusikuinen lapsi, ja vasikoita tippui käyrin sarvin, niin oli kylä sekasortoon syösty.
Kerranpa oli Kalson ukko nähnyt keskellä päivää mustalaisten joukon portaitten eteen ajaa porhaltavan ja hevoshuippausta hoilailevan. Vaan kun hän katsoi, oli piha tyhjä, portaille vaikka jäljet johti, eikä pois kääntyneistä rahtuakaan nähty; ja muut ei heitä nähneet olleet lainkaan. — Ja Koskenkorva oli käen nähnyt, vaan tavallinen käki ei se ollut, kymmentä kieltä haastoi se kun mies, vaan kukkunut ei lainkaan, Herra nähköön. — Ja milloin tiettiin, että tukkilaiset hirmuisin asein kylää kohden suuntaa nyt kostoretken, johtajana Markus. Ja milloin saapui idän puolta tauti, kamala rokko. Siihen sairastunut jo oli Vanhantalon äksy leski; hän huitoi ilmaan niinkuin riivattuna, ja niinkuin piki oli katse synkkä, se oli varmaan hälle kuolemaksi, — niin, toiset heti rangaistuksen saavat. — Kaikkea nähtiin tuohon kurjaan aikaan. Itsepä Beelsebubin oli nähnyt jo Viilus — vaan hän valhetteli kelmi, kalpeneville nauraa virnotellen, ja pyysi nuuskaa perkelettä varten. Kuin noiduttuna oli kaikki nyt, ja tähän äärimmäisen kauhun aikaan ruis heilimöi ja siitepöly leijui.
Jo askareita laiminlyötiin. Lehmät seisoivat lypsämättä ammuen apilasniityillänsä vehrehillä, utarin paisunein kuin pajanpalkeet, halkeamaisillaan. Ja moni uljas hevonen kuopi tallissansa jouten, lakea kohden lannan kera nousten. Jäi laimin ruokakin ja saunankaynti, vaan yksiin kokoonnuttiin kaikkialle. Tyhjäksi tosin Joosuan jäi riihi, lähteille syvemmille sielu pyrki, kaikkea kohden henki kurkotteli, pilvissä mikä taivaisena liehui. Joosuan luona tyhjää oli vielä. Vaan pappi jälleen rahvaan sisuskuntaan käsiksi pääsi, sitä korventaen ja kaivellen, vaan yhä suuremmaksi sekaannus kävi, kasvoi ahdistus. Jyrisi pappi saarnastuolistansa — takaisin täytyi ottaa hetken tullen vahingot ajan pakanallisen. Naisia pyörtyi joka sunnuntai, ja miehet itki. Mutta kirkon jälkeen taas yhtä neuvotonta oli kansa. Portilla kirkon tölläili kuin lampaat he toisiansa: mitä tehdä voimme, me kurjat lapset tämän kauhun kylän?
Niin eli kylä tähän kesäaikaan levottomuuden kouriin joutuneena: sen vanhaa järjestystä järkyttivät salaiset, väkevämmät luonnonvoimat. Vaan korkeudessaan vanha kirkonkukko keltaisin kyljin istui ihmetellen ennen niin rauhallista maailmaansa.
* * *
Totista totta oli ainakin se, että Vanhantalon muori saanut ankaran kuumeen oli, joskus nähnyt näkyjä sekä täysin nöyrtynyt, niinkuin on laita lopun lähetessä. Hän sanoi maisen matkan monet vaiheet vaeltaneensa väärin, harhateitä. pappia kutsui yhtenään ja aina pipliaa piti pieluksensa alla. Vaan Kyösti sanoi, kysyttäissä hältä, katumus että häntä vaivaa vain, ja ettei hengenvaaraa ollut lainkaan. Ei ilahtunut juuri kukaan tuosta. Kernaasti muori uhrattu näät oisi vihalle Herran — silloin rangaistus omansa ottain kylän voisi heittää.
Hoivaili häntä tytär, joka jälleen takaisin kotiin oli muuttanut, Pankarin vaimo vaikka olikin hän papin mukaan — mutta mukaan lain ei kenenkään, niin väitti kivenkovaan samalla puolen moni ja sen vannoi. Valhetta oli, pakkokauppaa pelkkää vihkimys näät ja äitimuorin juonta, sen tiesi kaikki, ja se mielipide Pankarin rannallakin yhä kasvoi. Pelättiin myös, jos Klaara vietäisiin takaisin Pankarille, että jälleen alkaisi aaveen kammottavat käynnit, joita ei viime öinä ollut nähty.
Nyt istui siellä hän, tuo kalvas raukka, hoivaten huolekkaasti äitiänsä, velhoa, parittajaa ilkimieltä. Sanottiin heidän paljon haastelleen ja itkeneen. Ja tietää saatiin myös veljien, Kyöstin, Jannen, Pikku-Matin, Pankarin kanssa puhelleen ja tämän rovastin luona käyneen pari kertaa. Nyt istui huoneessaan hän kaiket illat ääressä kynttilän ja mietiskeli jotakin ankarasti, seuranansa vain raskaat aatokset ja yksinäisyys.
Eräänä sunnuntaina, jolloin rahvas kirkolla neuvotonna viipyi taas, lain tuomioilla kyllin ruoskittuna, vaan evankeelin vettä janoten, tuskaisen polton joka sammuttaisi — päivänä sellaisena tietä pitkin Joosua astuskeli luokse kirkon. Harmaja parta liehui auringossa, kirkkaana hohti apostolinotsa, karskista ryhdistänsä huomattiin: taas saarnahenki kuohutteli häntä. Tien raivasi hän halki väkijoukon ja kirkon kiviaidan päälle nousi. Hän odotteli hetken, kunnes kaikki aidalla hänet oli huomanneet. Hengestä silloin kasvot kalvistuivat ja kirkkorahvahalle haastoi hän:
»Kun kansa minun luokseni ei löydä, on minun pakko tulla kansan luokse. Häpeä näätsen kujillanne kulkee, ja huutia ei surkeutenne tiedä. Te vapisette pirun pelkoanne, tölläillen tässä toisiinne kuin lampaat, nyt vaikka kesä ihanasti kukkii. Te juoksette kuin kanat päättömästi ja kaakatatte kokouksissanne ja märehditte tulikivikuolaa, pöntöstään jota pappi syytää teille, vaan talot, pellot, karjat laiminlyötte. Ja miksi tämä kaikki? Rangaistusta! huudatte. Kysyn: miksi? Niinpä kuulkaa: vain oma surkeutenne teille kostaa. Miesmuistiin tämä kehno kyläkunta on luonnonjärjestystä polkenut ja nuorten kiintymystä halveksinut. Mammona oli ainut jumalanne veljensä, ylpeydenpirun, kanssa, — on siinä ruhtinaasi, kylä kehno! Kaikkea myötiin. Lasten ruumiit tehtiin talojen kesken kauppatavaraksi. Kysynpä: viime tihutyötä vastaan nousiko yhtään kättä, paitsi minun, kun Vanhantalon Klaara myötiin pois?» Hän ootti hetken. Murahteli miehet osaksi ärtyneinä, epäröiden, osaksi myöntäin karvaan karhituksen. Ja joku ällistynyt ääni virkkoi: »Taitaapa olla totta, hitto soikoon!» Nyt jatkoi ukko yhä voimakkaammin:
»Käy joskus niin, kun lihan kauppaa käydään liiaksi julkeasti, että henki törkeää väkivaltaa vastaan nousee, vaikka on lihan puolla pappi, kirkko. Kas, hengen pitkämielisyys on suuri, ja siksi siitä veisataankin viis, vaan liiaksi jos sitä kiusataan — se nousee silloin ja se silloin niittää, kuin sirppi viljan vainiolta leikkaa, puhtaaksi laskelmien kurjan kentän. Ei muuta jää kuin paljas musta maa, harakat jossa räkättäen hyppii. Ja silloin luullaan pirun vieneen sadon ja juostaan ruikutellen kirkon helmaan ja papin mahaan painalletaan pää ja kavahdetaan kaikenlaista turhaa, ohitse mikä liikkuu taikka liehuu, kuin vauhko kahden talven tammavarsa.»
»Oletko ymmärtänyt, kylä kurja? Kysynpä: öinen kalvas haamu tuo hätäänne eikö syynä ole ollut, hän, joka kiusattuna unissansa vaelsi, uskollisen kaipauksen ihmeellisesti ohjaamana täällä? Kas, noita ei hän ollut, eikä aave, hän parannusta teille tuli tuomaan. Näät kun hän öisin sairahana kulki, kipeä tuntonne se tiellä liikkui. Se totta eikö ole, hyvät miehet?»
Joukosta hyväksyvä häly nousi, ja myönnytellen nyökkäilivät päät, ja taaskin kuului ääni lausahtavan: »On vankka perä puheessasi, ukko, vaan neuvon jos nyt tiedät, anna kuulla!»
Valtainen hymy väänsi äijän kasvot,kuin niillä poukkinut ois sammakoita,vaan kuoli vähin erin suureen partaan.Hän suoristautui koko pituuteensaja hilpeästi huusi päältä muurin:
»Tiedänkö neuvon? Siinä kysymys! —Korjatkaa, minkä nurjat tahdot rikkoi!Tyttönsä rengille taas antakaatte,niin siunattuna saapuu suvi teille!»
Hän haastoi julki, mitä moni mietti, arkuuden salpa vaikka kielen kahli. Nyt irti pääsi vihan vuo, se kiehui kuin jättipata yli reunojensa, kantensa lastun lailla viskaten. Sadoissa rinnoissa se riehahteli, ja nyrkit nousi, ilmaan kiiri huudot: »Rengille tyttö! Pankarille rökkiin!» Meteli kasvoi. Sinne kiirein riensi kaikilta kylän pihatanhuvilta nyt koirat, lapset, karttuniekka sällit. Ja kohta kirkon luona yhtyneinä nuo kaksi kiistelevää rantaa seisoi kiihkossa pyhän yksimielisyyden. »Päin Pankaria!» huudettiin, »hei eespäin! nyt Pankariin!» — Vaan kirkonaidan päältä profeetta laskeutui ja astuskeli sunnuntaivirsiänsä veisaamaan.
Vaan joukko hajaantunut ei, se vyöryi sillalle raisun vihan kuohupäinä. Kohisi haaravirta Vanhaantaloon, harmaana, hiljaisena joka seisoi kulmittain kirkon vastapäätä vallan. Nyrkeillä kovaa jyskytettiin nurkkaa, sängyssään jossa leski sairasteli, ja kuului huuto: parittaja, noita! Vaan silloin nähtiin portahilla veljet, tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti, aseinaan vankat, paksut riimunvarret. Jo kartut nousi… Vaan ei ollut vaaraa, he viittasivat liittolaisten lailla ja Pankaria kohden seurasivat.
Sillalla neuvoteltiin kotvan aikaa. Ja sitten ryntäsi tuo karski joukko ampiaisparven lailla Pankariin, rinteellä ilkeästi pöristen. Taloa lautamiehen saarsi kohta uhaten kohotetut kartturivit, ja piha täyttyi niinkuin satanut ois miestä satapäinen rääkylauma. »Takaisin anna tyttö, jonka ryöstit! Luovuta tyttö, pirun naisen varas!»
Ei vastausta. Juhlallisin salvoin uhmasi heitä ovi raudoitettu, ja mykin ruuduin katsoi ikkunat, kuin rikkoisi ei mikään niiden rauhaa. Ei vastausta. Mutta melu kasvoi, ja joskus kuului lasin helinää, kun kiviäkin alkoi taloon sataa. Jo harppasivat Janne, Pikku-Matti ovea potkuillansa takomaan ja jyskyttivät niinkuin rummunlyöjät.
Vaan tällöin kuultu ei, kun salpa nousi, ja niinpä ilmestyikin yllättäen Pankari portahille, kalvenneena vihasta, kookkaana kuin jättiläinen. Potkulla lennätti hän alas Jannen, niin että poikaa oksetutti aivan; vaan Pikku-Matin väänsi lautamies kerälle vallan sekä hänet heitti pihalle pallona, ja miestä silloin rivittäin kaatui niinkuin heinää luokoon. Vaan yhtä äkkiä hän poistui taas, ja ovi sulkeutui, ja salpa painui.
Satainen lauma alkoi epäröidä, metakka nolostuen hiljentyi. Ei odottanut ollut tuota kukaan! Ja joukko joutuin taemmaksi siirtyi. Ryhmissä murahdeltiin synkin ilmein ja kiroiltiin ja nyrkkiäkin puitiin: huomenna, ukko, varro huomenissa! Vilkaistiin lähinaapureihin: etkö jo kohta lähde, että kunnialla voin mennä kotiin iltapuuron kimppuun? Ja pako alkoi. Missä joku puikki varoen ulkohuonerivin suojaan, kuin välttämättömille tarpehille, seurasi kohta kymmenittäin muita. Ja illan tullen oli rinne tyhjä, Pankarin piha yhtä autiona. Kuin linna seisoi lautamiehen talo mykkänä, salvattuna, tuijotellen ikkunasilmin rikkonaisin yöhön.
* * *
Vaan silloin syttyi siellä valo valju. Se miettein sairain loisti yli yön, se väliin hiljaa häälyi vedon myötä, yöilman leyhyessä ikkunoista. Nyt sammui se. Ja yksinäinen mies portaille astui päivän sarastaissa. Hän talliin kulki, oven auki kiersi ja valjasteli uljaan juoksijansa.
Hitaasti yli sillan kieri kiesit. Ei ollut orhi oikein juoksupäällä, ja ruoskaa liioin muistanut ei mies, aatoksiin vaipuneena vain hän istui. Ei katsonut hän taakseen, ajoi vain kuin se, ken vihdoin tietää tiensä määrän, vaikean, mutta kiireen kiusaa vailla.
Ja kumma rauha miestä ympäröi, kun aamun ruskossa hän ajoi siinä vuoria kohden vainioiden halki.
Kulona kiiti viesti kautta kylän kuin itse kirkko palamassa oisi:
»Ootteko kuullut — nyt on renki tullut, Pankari itse hänet tänne nouti. Tienhaarassa hän nyt on, siellä häntä pulskasti kestitään ja siistitään — nyt tulee hauskaa, tuhat tulimmaista!» Niin kiersi kylää riemuitseva huuto, ja taivas hymyili ja kirkonkukko.
Ja huiske aitat sekä luhdit täytti, kun vaatevarastoista pengottiin esille pyhäliivit, silkkihuivit, ja joka poika, joka soittaa taisi, vaarnaltaan otti unhotetun viulun. Hän viritteli hetken vimmatusti, kojeesta kunnes kaikui vanhat äänet, ja kämmeniinsä sylkäisi ja juoksi.
Tyhjinä kohta oli talot. Mummot vain hyljättyä pataa vartioivat, ja pienet piltit seisoi ympärillä, kysellen pelokkaina: onko sota? Tienhaaraa kohden vieri taaja virta helteistä uomaa pitkin kylätien, terveeksi pelastajaa toivottaen.
Tuvassa istui hän. Vaan ukko sulki portailla tien ja puhui saapujille. Villiä jätkäntukkaa parastaikaa keritsi siistimmäksi vanha renki — sen näki pojat, jotka ikkunoille kiipeili, toisiansa tuupiskellen. Maltettiin mieli vielä hetkiseksi.
Hevonen kuulu pantiin valjaisiin, kiiltävin, laiskin, vanhin koko kylän, ja ukon juhlakiesit esiin tuotiin. Ne koristeli kukkasin ja oljin, poimituin lähipellon pientarilta, nokkelat neitoset, ja huima soitto riihestä raikui yhteisharjoituksen.
Nyt valmis oli hän. Ja huima hurraa kajahti luota portaiden ja nousi päin pilvenhattaroita tungoksesta. Kuhisten koko piha hetken kiersi taikinan lailla, jota vatkataan, järjestys kunnes syntyi arvon mukaan. Ja sitten lähti matkaan juhlasaatto, jollaista ei lie ennen kylä nähnyt. Viuluja kaksikymmeninen parvi hääpolskaa vingutellen ensin astui. Profeetan hepo sitten hiljaa kulki, ja matkaturkeissansa sitä ukko ankaran arvokkaana ajoi itse. Hän istui hikoillen ja kasvot loistain, vaan renki seitsenkymmenvuotias jalustimella takapuolla seisoi niin suorana kuin nihti keisarin.
Pyörissä kieppui tähkäpäistä tehdyt auringonkehrät, silat koristeltu ruiskaunokeilla oli huojuvilla. Kärryissä korkeimmalla istui Markus kuin valtaistuimella paljain päin, hatulla huiskutti hän muille joskus, vaan muuten hämillään hän oli vallan. Jäljessä astui näet arvokkaina rikkaita kirkonkylän isäntiä useat rivit, juhlallisin ilmein, ja kultaketjut hetkuin liiveissänsä. Ja sitten tuli naisten taaja parvi pakisten, ilokyynelin ja nyyhkyin, jäljessä nyrkkisankareita talsi ja poikaviikaria, koiraa, lasta. Alemmas yhä arvoasteet painui aivankuin katot ympärillä kirkon, saattueen hännänhuikan kunnes päätti poikansa pojanpojan kanssa Viilus. Ei, viimeisenä luoviskeli vielä pölyssä Pirtu-Janne pukkeinensa; ilmassa nassakkaa hän heilutteli, eteenpäin joskus pukki häntä puski.
Niin saapui juhlasaatto kirkonkylään. Talolta talolle kun retki kulki, portailla kaikkialla liinat huiski. Ja sillalle kun viimein saatto päätyi, aurinko kallisti jo länteen päänsä.
Yö alkoi, josta vielä kertoo laulut! Rannoilta kaikkialta kaikui soitto, ja pyssyt paukkui lauhaan avaruuteen, vastahan josta tähdenlennot säihki. Joella leiskui tuli: jättilautta tervaista puuta täynnä paloi siellä, soihtuja heilutellen rannemmalla veneitä souti veteen kuvastellen. Joosuan luona juhla aamuun jatkui: tömisti riihtä sadat kengänkannat, kun vanha renki johti purppuria, hääkarkeloa. Sinä yönä sortui profeetan riihen silta ryskehellä noustessa päivänkehrän — näihin asti se muistomerkkinä on säilytetty.
Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin. Vaieten, pientareelta pientareelle he astelivat, liian hämillänsä, sanoa rohjetakseen mitään vielä. Vain tähkät kuiskailivat kahisten kuin ennen lakeuden lainehilla yön äänettömän, tumman sinen alla. He yhä kauemmaksi kulkivat, he yhä syvemmälle vajosivat ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.