Ellenin silmät vetäytyivät kapeaksi, suoraksi viivaksi.
»Judith on karannut», hän tuumi itsekseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne olivat kiukun kyyneleitä, mutta siihen sekaantui myös jonkunmoista kateutta.
Nykerkin tie kulki pitkän matkaa metsän läpi ja poikkesi sitten lakealle ruohoaavikolle. Judith ja Sven ajoivat viimeksimainitun rattailla toisen mailin toisensa jälkeen tapaamatta ketään metsätiellä. Kaikki olivat juhlilla. Judith hoputti hevosia ja silmäsi silloin tällöin taakseen nähdäkseen, ajoiko kukaan heitä takaa.
»Annahan jo olla», Sven sanoi vihdoin tarttuen Judithia hartioihin ja suudellen häntä. »Jos katsot vielä kerran taaksesi, niin —»
Taivas oli tähdessä ja tuuli oli noussut. Kuivat lehdet tiellä kahisivat vastatusten ja pitivät kaameaa ääntä. Judith painautui lähemmäksi Sveniä.
»Meidän täytyy pitää kiirettä, jos tahdomme ennättää junaan», Sven sanoi läimäyttäen hevosia ohjaksilla.
Hevosen kavioiden kapsetta kuului puiselta sillalta edestäpäin. Joku tuli vastaan. Judith nosti päänsä uhkaavasti.
»Kuka siellä?» ääni huusi. Judith tunsi vastaantulijan Thorvald Thorvaldsoniksi. He olivat nyt saapuneet ruohoaavikolle ja kohtasivat hänet tienhaarassa, josta tie kulki etelään.
Sven vastasi tervehdykseen ja he ajoivat ohi. Mutta Thorvald oli nähnytJudithin. He tiesivät sen naurusta, joka kajahti hänen jälkeensä.
»No niin — Thorvald ei tapaa Calebia ennenkuin huomenna aikaisintaan. Ja silloin me olemme jo kaupungissa», Sven sanoi puristaen Judithin kättä. Tyttö vastasi puristukseen hermostuneesti.
Judithin käden kosketus kiihotti Sveniä. Hän unohti äkkiä kaiken vaaran, joka uhkasi heidän matkaansa, ja veti Judithin polvelleen. Tyttö painautui häneen tuntien itsensä niin suloisen pieneksi ja avuttomaksi. Käsivarren ollessa Judithin ympärillä Sven piti kiinni ohjaksista ja ajoi koko matkan Nykerkiin saakka muuttamatta asentoaan.
Thorvald luuli sen olevan vain pilaa. Liian huvittavaa, jotta sitä olisi voinut salata. Ei ollut vielä niin myöhä, ettei hän olisi tavannut Calebia hereillä, jos hän ajoi hänen farminsa ohi. Niinpä hän, saavuttuaan sille tielle, jonka varrella hänen oma farminsa sijaitsi, kääntyi itään Gareen päin.
Caleb kulki pihalla tarkastamassa, oliko kaikki paikoillaan, kunThorvald ajoi portille.
»Minä en pysähdy tänne», hän sanoi Calebille nousematta alas kärryistä.»Arvelin vain, että sinusta olisi hauskaa kuulla jotain.»
Caleb tuijotti toiseen. »No — anna tulla, mies, — anna tulla!» Thorvald asetti hänen kärsivällisyytensä aina kovalle koetukselle.
»No, älä hätäile», islantilainen sanoi iloiten, kun hän kerrankin oli voiton puolella. »Miksikä sinun kaunis tyttäresi on matkalla Nykerkiin, kun kaikki muut ovat juhlimassa?»
Caleb oli hetken aikaa vaiti. »Höh!» hän naurahti. »Sinä olet hullu, Thorvald. Itse olet hullu! Hän ei ole menossa Nykerkiin Hän läksi vain erästä opettajattaren ystävää vastaan. Ei — ei, Thorvald.»
Thorvald heitteli niskojaan. »Älä luule, Caleb. Miksikä Sven Sandbo, tuo nuori junkkari, olisi ollut hänen kanssansa? Ha, haa!» Hän käänsi hevosensa ja ajoi takaisin nauraen täyttä kurkkua.
Caleb seisoi tiellä ja katseli pää kumarassa hänen jälkeensä. »Hän on karannut — hän on karannut!» hän mutisi itsekseen. Sitten hirveä raivo sai hänet valtaansa.
Hän hyökkäsi talliin ja riisti oven auki. Hän viritti tulitikun ja katsoi seinään, minne kirves oli vajonnut. Seinässä oli kolo, josta kappale lahonnutta puuta oli lohjennut kirveen painosta. Kirves oli maassa, yhä puussa kiinni. Caleb poistui tallista, ja tuuli sammutti tikun.
Fusi Aronson oli sytyttänyt tuleen pajupuita sinä päivänä, kasketakseen maapalstan, jota hän ensi vuonna aikoi viljellä. Pajut kasvoivat kosteassa maassa, missä ruoho oli hyvin pitkää. Pimeys yllätti hänet ennenkuin hän oli saanut työnsä tehdyksi, ja hän sammutti huolellisesti tulen jäljet. Hän oli alottanut kaskensa Calebin metsäpalstan puolelta — samaisen metsän, joka aikaisemmin oli ollut hänen omansa. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei ainoatakaan kipinää ollut jäänyt kytemään sille puolen. Mutta päivä oli ollut tyyni ja petollinen. Illalla nousi tuuli.
Kytevä tuli paksun palaneen ruohon alla alkoi hehkua. Jäljelle jäänyt kuiva heinä antoi tulelle virikettä — se levisi pajujen juurien alitse ja tuuli kuljetti sen metsään. Koska Fusin kaskesta oli noussut savun hajua kaiken päivää, niin ei Sandbon kotiväki ollut siitä milläänsäkään. Ja tuuli puhalsi suoraan etelään, niin ettei hajua tuntunut Garen farmille saakka, joka oli lännen puolella. Mutta hämmästyttävän lyhyessä ajassa tuli kohosi kuin liekehtivä höyhenviuhka taivasta kohti ja hyökkäsi etelään päin.
Caleb astui hiljaa keittiöön. Hän näki Amelian istuvan toisessa huoneessa, pää kumartuneena kutimen yli. Hän sulki tarkasti oven jäljessään.
»Vai on se sittenkin tapahtunut?» Caleb naurahti. Amelia katsoi työstään. Hän nousi laskien kutimen pöydälle. Jotakin oli hullusti. Mutta miten ihmeessä Caleb nyt jo olisi voinut päästä Juden lähdöstä perille.
Caleb seisoi Amelian edessä kädet selän takana.
»Nyt saat sanoa sen hänelle, Amelia», Caleb sanoi tyynesti. »Sinä saat sen sanoa — vielä tänä iltana.»
»Mitä — minun pitää sanoa?» Amelia änkytti.
»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Haa! Olipa sinulla rohkeutta, kun päästit hänet lähtemään, vaikka tiesit, mitä siitä seuraisi. Nyt sinä lähdet Klovacziin kertomaan — kertomaan kaikki kauniille herra pojallesi! Oletko valmis?»
Amelia tuskin vilkaisi häntä kasvoihin. »En», hän sanoi kiristäen hampaitaan. »Minä en mene.»
»Vai et mene? Hyvä — saadaanpa nähdä, etkö mene!» Caleb veti kätensä esille selkänsä takaa, ja Amelia näki, että hänellä oli suuri karjapiiska kädessä.
»Valitse nyt, Amelia — valitse nyt! Kyllä hän saa tietää totuuden muutenkin, mutta minusta olisi mieluisampaa, jos sinä itse kertoisit. Hän loukkasi minua vastikään, mutta tahtoisin näyttää hänelle, että minä seison koston yläpuolella!» Caleb kohotti silmäkulmiaan ja hymyili.
»Johan minä sanoin, etten mene!» Amelia huusi. Caleb astui askeleen lähemmäksi otaksuen, että hän voisi, niinkuin ennenkin, vain katseellaan pelottaa hänet tottelemaan. Mutta Amelia katsoi häneen rohkeasti.
Caleb kumartui eteenpäin ja katsoi Ameliaa silmiin. Niissä ei näkynyt vähimmänkään pelon jälkeä. Ensi kertaa eläissään Amelia ei pelännyt Caleb Garea.
Caleb kohotti piiskaansa ja löi. Hänen kasvoillaan oli raivostunut ilme — Amelian vastustus nostatti hänen raivoaan. Eikö hänellä ollut enää valtaa häneen? Amelia hätkähti, kun piiska iski häneen, mutta hän ei huutanut.
»Vai ei pienintäkään valitusta? Se on kai sinulle mieluista. Menetkö sinä? Vai et? Siinä tapauksessa minä näytän sinulle, kelle sinä vastaat täällä — minäpä näytän sinulle!» Calebin ääni oli kimakka ja terävä. Hän oli aivan suunniltaan, niin hämmästynyt ja raivostunut hän oli Amelian vastustuksen johdosta. Amelia kyyhötti nurkassaan harmonion ja seinän välissä. Hän katsoi silmää räpäyttämättä Calebiin. Hän oli täysin selvillä siitä, että kaikki riippui nyt vain hänen omasta tahdostaan. Bart Nugent oli kuollut.
Niin pian kuin Mark Jordan oli poissa täältä, hänelle ei voinut enää mitään pahaa tapahtua.
Caleb ojensi pitkän käsivartensa ja tarttui Ameliaa käteen, heittäen hänet keskelle huonetta.
Lind, joka oli kuunnellut kauhun vallassa yläkerrassa, kiiruhti nyt portaita alas. Caleb seisoi selin häneen. Hän näki piiskan ja heittäytyi Calebin päälle. »Minä sen tein — minä lähetin Judithin pois täältä!» hän huusi hurjana. »Jättäkää hänet rauhaan — minä sen tein!»
Caleb kääntyi hitaasti ja katsoi Lindiin utelias ilme kasvoillaan.
»Haa! Tekö sen teitte! Älkää koettako valehdella minulle, neiti. Ei minulla ole mitään tyydytystä siitä, jos kuulen, että te sen teitte.Hänsen teki.» Hän osoitti piiskan varrella Ameliaa. Sitten hän kääntyi taas Lindiin. »Pois!» hän huusi raa'asti. »Pois, tai minä heitän teidät ulos!»
Lind vilkaisi Ameliaan ja juoksi ulos talosta. Hän kompastui karjapihalla kuoppiin ja epätasaisuuksiin ennenkuin hän pääsi portille. Nyyhkyttäen ja vavisten koko ruumiiltaan hän kiipesi aidan yli ja juoksi suoraa päätä tielle, joka johti Sandbon farmiin. Varmaankin Mark oli jo tulossa! Hän kohotti päätään nähdäkseen, näkyisikö jo häntä. Hämmästyttävä näky kohtasi häntä ja samassa hän tunsi, että ilma oli täynnä savua. Tien pohjoispuolella metsä oli kuin liekehtivää vaahtoa, jota tuuli kuljetti etelään päin. Näinkin kauaksi hän saattoi kuulla liekkien huminaa. Hyvään aikaan hänen oli mahdoton liikahtaa paikaltaan. Missä oli Mark? Oliko hän jo ennättänyt metsäpalstan ohi? Olivatko Sandbot turvassa? Mitä Amelialle tapahtui, joka oli huoneessa Calebin kanssa? Lind juoksi jonkun matkaa tietä myöten ajattelematta, mitä hän oikeastaan teki. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta tiellä. Samassa Mark pysähdytti rattaat hänen kohdallaan ja astui alas.
»Lind!» hän huusi kietoen käsivartensa Lindin ympärille, »nyt se uhkaa meitä!»
Lind irtaantui hänen syleilystään. »Mark — kiiruhda — Caleb tappaaAmelian!»
Amelia oli vielä tajunnassaan. Caleb seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hänen kasvojensa ilme oli epäröivä. Hänen oli mahdoton ymmärtää, että Amelia oli voittanut hänet — voittanut hänet elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Hetki, jota Caleb oli odottanut, oli nyt koittanut. Ja Amelia oli pettänyt hänet. Hänen oli pakko itse ilmoittaa totuus Mark Jordanille, jos hän toivoi hänen pääsevän siitä selville. Vähäinen tyydytys tosiaankin — kovin vähäinen — ikävä toimi. Caleb peräytyi Amelian luota, joka makasi pitkänään maassa. Äkkiä hänen kiihkonsa katosi. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa Ameliaan — saamatta mitään aikaan. Amelia oli voittanut hänet. Voittanut juuri ratkaisun hetkellä. Jotain meni hänessä rikki jättäen hänen henkensä aivan alastomaksi. Hän tuli taas järkiinsä, saattoi ajatella kylmästi ja selvästi, mikä kyky oli kadonnut häneltä niiden monien vuosien kuluessa, jolloin hän oli vain vihannut. Hän selvisi ikäänkuin pohmelosta. Hän häpesi ja halveksi itseään rajattomasti. Hän hyökkäsi ulos kopeloiden eteensä ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut sokeaksi. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa.
Ulkona hän kohotti kasvonsa ylöspäin. Kitkerä haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ja avaten silmänsä hän näki itäisen taivaanrannan.
»Hyvä Jumala!» hän huusi. Hän luuli päänsä halkeavan. Hän juoksi lammaslaitumelle nähdäkseen selvemmin, miten laajalle tuli oli levinnyt. Tuuli puhalsi etelään.
Caleb juoksi työkaluvajalle ja otti esille pienen auran. Sitten hän haki yhden työhevosista haa'asta ja valjasti sen auran eteen. Hän avasi lammaslaitumen veräjän ja läimäytti hevosta voimainsa takaa ajaen metsän eteläiseen päähän, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Hänen oli pakko kyntää leveä vako koko alueen ympäri, jotta liekit eivät leviäisi idän puolella olevaan metsikköön. Sillä jos se pääsisi metsikköön, niin se pääsisi sieltä myös pellavapeltoon. Metsäpaloja ei näillä seuduin ollut vuosikausiin ollut. Hän oli arvellut, että tulikuja metsikön ja pellavapellon välillä olisi aivan turha…
Tultuaan perille Lind ja Mark läksivät huoneeseen Amelian luo. Hän oli laahautunut sohvalle ja makasi siinä liikkumattomana. Mark jäi ovensuuhun seisomaan sillä välin kuin Lind kumartui Amelian puoleen.
»Rakas mrs. Gare», Lind kuiskasi, »onko hän mennyt pois?»
Amelia nyökkäsi. Hänen oli mahdoton puhua.
»Sallikaa, että annan teille hiukan vettä», opettajatar sanoi. »Mark Jordan on täällä. Jos teidän miehenne palaa takaisin, niin ei hän uskalla tehdä mitään.»
Lind työnsi kätensä Amelian pään alle. Hän näytti pyörtyneen. »Mark, anna minulle hiukan vettä», Lind sanoi nopeasti.
Amelia nousi samassa istualleen ja puoleksi hymyili heille. Hän työnsi pörröiset hiuksensa pois otsalta ja koetti kauluksellaan peittää suurta punaista pahkaa niskassaan.
»Jos olisin aavistanut, että mr. Gare käyttäytyisi täten, olisin kaikella tavalla koettanut estää Judithia lähtemästä», Lind sanoi pahoitellen. »Mutta pelkään, että hän olisi sittenkin lähtenyt.»
»Niin — hän olisi lähtenyt», sanoi Amelia pehmeällä äänellä. »Minä kehotin häntä lähtemään.»
Lind säläsi hämmästyksensä.
»Meidän pitää kai kertoa mrs. Garelle, Lind», sanoi Mark sitten. »Häntä on valmistettava pakenemaan täältä.» Mark katsoi säälien Ameliaan tuntien raivoa sydämessään Caleb Garea kohtaan. Jospa hän vain olisi ennättänyt tänne hiukkasta ennemmin —
Amelia katsoi heihin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi.
»Metsä palaa», Mark sanoi. »Kulo leviää etelään päin — varmaankin se nyt jo on ennättänyt tielle saakka. Ja tuuli on kova. Minun täytyy ratsastaa Yellow Postiin hakemaan apua.»
Amelia ojentautui istumaan. »Minne hän on mennyt?» hän kysyi. »Caleb otti varmaankin auran esille —» Hän nousi vaivalla pystyyn ja kiiruhti ovelle. Nähdessään palavan metsän hän huudahti kauhusta. Mark kiiruhti hänen jälkeensä.
»Minä lähden Yellow Postiin», hän sanoi. »Lind, jää sinä tänne mrs. Garen luo. Palaan takaisin läntistä tietä myöten. Emme me voi yksin tehdä mitään tuolle lieskalle.»
»Odota, Mark», Lind suuteli häntä nopeasti. »Ole varovainen.» Amelia avasi oven hänelle, ja Mark kiiruhti ulos.
Ei kestäisi montakaan minuuttia ennenkuin tuli leviäisi sille tielle, joka johti Yellow Postiin idän puolelta. Mark ratsasti hurjemmin kuin koskaan ennen. Hän pääsi onnellisesti metsän ohi ja kiiruhti etelää kohti jättäen tulimeren jälkeensä. Sitten hän silmäsi taakseen ja näki lieskaa vasten miehen vartalon, joka kumartuneena auran yli hoputti hevosta eteenpäin. Se oli Caleb Gare, joka koetti katkaista tulen pääsyä metsän eteläiseen osaan, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Mark tiesi, että se oli turhaa työtä. Tuuli heittelisi palavia kekäleitä metsään vähän matkan päähän sieltä, missä Caleb kynti paljon ennenkuin se pääsisi niitetylle heinäpellolle metsän toiseen päähän. Tuulen suunnan vuoksi Calebin heinä luultavasti pelastuisi. Mutta pieni metsikkö Fusin metsän eteläpuolella oli hukassa. Ja aivan sen vieressä lainehti Calebin pellavapelto kauniina ja kuivana…
Caleb tarkasteli mahtavaa tulipylvästä ja savua pohjan puolella ja löi hevosta painaen koko voimallaan aurankurkea. Kuumuus alkoi nyt lisääntyä, ja pienet, terävät kipinät pistelivät kasvoja ja käsiä kuin rakeet. Mutta Caleb ei tuntenut mitään. Hänen aivoissaan oli yksi ainoa ajatus — saada tuli pysähtymään metsän reunaan. Hän kiroili itseään, kun hän oli päästänyt Martinin juhlaan. Yhdessä Martinin kanssa he olisivat helposti saaneet tulen pysähtymään. Hän katsoi ylöspäin ja näki suurten tulihiutaleitten lentävän ilmassa, toisien tummempien seuraamana. Savu sai hänet yskimään ja sylkemään, ja pari kertaa hevonen kompastui. Mutta hän ei keskeyttänyt työtään, vaikka kuumuus oli kauhea. Hevonen varmaankin lähtisi karkuun — siinä oli suuri vaara. Hänen täytyi koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin sitä oli mahdoton enää hallita. Hän kynti edestakaisin, pitkin koko metsän reunaa. Pohjoisesta tuleva kohina näytti järisyttävän taivasta ja maata. Kun Caleb vihdoin oli saanut kynnetyksi molempien metsien välisen alan, niin puut pohjoispuolella alkoivat leimuta vähän matkan päässä hänen kyntämästään alueesta. Hän läimäytti piiskalla hevosta ja kääntyi kotiin päin. Uupunut hevonen ponnisti viimeiset voimansa nelistäessään pellon poikki lammaslaidunta kohti. Caleb juoksi sen perässä päästäkseen kuumuutta pakoon.
Pihalla hän katsoi taakseen. Yksi ainoa puu metsikön reunassa, eteläpuolella hänen kyntämäänsä aluetta, heilahteli kuin tulisulka. Caleb tuijotti siihen ymmällä. Sitten hän ähkyi. Hänen työnsä oli ollut turha. Hän juoksi taloon. Yksi ainoa keino oli vielä jäljellä. Kyntää kuja keskelle pellavapeltoa ja polkea maahan metsikön puoleinen osa. Hän sytytti lyhdyn kiinnittämättä mitään huomiota Ameliaan tai Lindiin, jotka odottivat kauhuissaan toisessa huoneessa.
Kun Caleb ajoi toisella hevosella etelän puolella olevan pellon poikki, niin hän näki, että tuli oli levinnyt keskelle metsikköä ja lakaisi kaikki tieltään. Hän ajoi hevosta kuin mieletön. Vähäinen onnistumisen mahdollisuus oli jäljellä. Hänen täytyi onnistua. Pellavapelto oli pelastettava, hänen kaunis, kallis, voimakas pellavansa… Hän katsoi taakseen ja näki, että tuli lähestyi häntä nopeasti. Se tuprusi suurina tuli- ja savupilvinä taivaalla. Jollei tuuli olisi niin kova, niin hän voittaisi sen. Hän näki heti, että oli aivan turhaa yrittääkään kyntää suojelevaa kujaa. Ei voinut muuta kuin kyntämättä polkea vain osan pellavapellosta maahan. Jos hän sen teki, niin tuli ei leviäisi yli koko alueen.
Hän päästi hevosen valloilleen, heitti auran pellolle ja juoksi yksin eteenpäin. Metsikössä liekit hyppivät puusta puuhun kuin kaameat, kultaiset elukat. Yksinkään hän ei ennättäisi kiertää koko suon ympäri. Paha periköön tuon suon! Mutta olihan syksy ollut harvinaisen kuiva. Ehkäpä suo kannattaisi miestä. Ei, — ei, se oli hulluutta. Suo ei ollut kuivunut vuosikausiin. Kaiken kesääkin siinä oli ollut hetteitä. Hän kiiruhti eteenpäin, läähättäen ponnistuksesta. Hänen oli pakko kiertää suo ja kuivatun järven pohja. Se pidentäisi matkaa mailin verran, mutta sille ei voinut mitään. Pellava oli pelastettava. Hänen olisi pitänyt ratsastaa. Mutta hevonen olisi hurjistunut. Hän saattoi nyt sivulle vilkaisten nähdä tulen, tarvitsematta edes kääntää päätään.
Caleb kompastui kuoppaan pellolla ja makasi siinä hetken aikaa voimatta hengittää. Maa näytti virittävän hänelle ansoja. Hän kohosi polvilleen ja katseli palavaa metsää. Se näytti hyökänneen eteenpäin puolen mailin verran sinä aikana, minkä hän makasi maassa. Hän otti ylös lyhtynsä, jossa tuli paloi yhä, ja kiiruhti suolle päin. Hän alkoi raivostua tulelle. Se näytti tahtovan saattaa hänet häpeään. Mutta kyllä hän voittaisi kaikki sen kujeet. Maa hänen allaan muuttui mustaksi ja painui hänen jalkojensa alla ikäänkuin hän olisi kulkenut patjoilla. Hän juoksi eteenpäin sokeasti, pitäen kiinni vain siitä suunnasta, missä pellavapelto sijaitsi. Tuli voitti joka hetki yhä enemmän alaa. Tuuli puhalsi entisellä voimallaan. Nyt Calebin jalat sotkeutuivat hienoihin kaisloihin. Ne hidastuttivat hänen eteenpäinpääsöään. Hän nosti jalkojaan korkeammalle ikäänkuin murskatakseen ne allensa. Maa tuntui aaltoilevan kuin vesi. Mutta Caleb ei välittänyt siitä. Hän piti lujasti lyhdystään kiinni ja hyökkäsi vain eteenpäin, pää kumarassa, hartiat koholla. Sitten, äkkiä, jokin näytti takertuvan hänen jalkoihinsa. Hän ei voinut irrottaa niitä. Vesi tulvi hänen jalkineisiinsa ja loiskui hänen nilkkojensa ympärillä. Hän oli nyt aivan lähellä metsää, ja tunsi tulen kuumotuksen, mutta vesi hänen jaloissaan oli jäätäkin kylmempi. Hän kumartui alaspäin ja alkoi repiä kaisloja koettaen siten saada jalkansa irti. Mutta maan voima oli voittamaton. Hänen käsivartensa olivat kuin heikon vekkulinuken, joka sätkyttelee ilmassa. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja ponnisteli kaikin voimin. Mutta maa veti häntä yhä lujemmin puoleensa. Hän nosti lyhdyn niin korkealle kuin suinkin ja koetti antaa merkkejä kotiinsa. Hän huusi, mutta tuuli kuljetti äänen mukanaan ja se hukkui palavan metsän huminaan. Hän ojensi käsivartensa pellavapeltoa kohti ikäänkuin rukoillen siltä apua. Tuli oli nyt sivuuttanut sen paikan, missä hän oli vajonnut liejuun. Caleb kääntyi poispäin, jotta hän ei näkisi sitä. Mutta hän tiesi, että hän oli pakotettu näkemään sitä loppuun saakka… jollei hän sulkenut silmiään. Hän kumartui alas ja koetti epätoivoissaan tarrautua kiinni kaisloihin, mutta ne läksivät juurineen irti vetäen mukanaan liejua. Hän kaatui suulleen ja sai kätensä täyteen märkää mutaa koettaessaan päästä pystyyn. Hattu putosi häneltä päästä, ja hänen hiussuortuvansa liehuivat hänen vartalonsa taipuessa ylös ja alas.
Epäselviä kuvia alkoi kulkea hänen silmiensä ohi… Hän sulki silmänsä, mutta näyt seurasivat häntä sittenkin. Hän näki Thorvaldsonin vahingoniloisena naureskelevan, kuullessaan mitä hänelle oli tapahtunut. Fusi Aronsonin, jonka maalla hän heitti henkensä, Amelian… jolle hän oli tehnyt katkeraa vääryyttä… ja Mark Jordanin, joka ei ollut hänen poikansa… sekä kirveen tallin lahonneessa seinässä…
Tuli raivosi edelleen. Hetken kuluttua se saisi valtaansa pellavan… tuon kauniin, rehevän pellavan… hetken kuluttua… Caleb sulki silmänsä. Häntä värisytti, hän oli liian väsynyt taistellakseen sen kauemmin. Hän oli antanut koko sielunsa pellavapellolle… no niin, se tuhoutuisi samalla kuin hänkin… hän näki sen yhä loistavan harmaanhopeisena, kun tulen loimu kohdistui siihen. Maa sulki hänet jääkylmään syliinsä, tarrautui lujasti hänen ruumiiseensa… mutta pellava tuhoutui yhdessä hänen kanssaan.
* * * * *
Farmin ovelta Amelia puhui Lindille.
»Katsokaa — lyhty on pysähtynyt — tuolla alhaalla. Opettajatar — eikö suo ole siellä käsin?»
Lind astui ovelle ja katsoi ulos seuraten Amelian katsetta. Hän tunsi vaimo paran ruumiin vapisevan.
»On kyllä», Lind vastasi kuiskaten.
Tulensammuttajat tulivat Yellow Postista Mark Jordanin mukana. Sillä välin kuin he koettivat saada tulen pysähtymään Caleb Garen pellavapeltoon, Mark kiiruhti farmille.
Hän tapasi Lindin ja Amelian rauhallisesti odottamassa. He olivat pysytelleet huoneessa nähtyään, ettei tuli kääntynyt länteen päin. Mark jutteli hetken aikaa heidän kanssaan, vakuuttaen, että he olivat täydessä turvassa ja että miehet pian saisivat tulen sammumaan.
Lind seurasi Markia ulos.
»Mark — pelkään, että Calebille on jotain tapahtunut», hän kuiskasi. »Katsohan hänen lyhtyään — se tuikkii keskellä suota eikä ole liikkunut siitä pitkään aikaan.»
Mark antoi katseensa kulkea yli pimeiden peltojen. »Näen kyllä. Mutta ehkäpä hänellä ei ole mitään hätää. Minä lähden auttamaan miehiä ja koetan löytää Calebin», hän sanoi kiiruhtaen pois.
Pohjoisen puolella tuli oli levinnyt, joskaan ei yhtä nopeasti, kuivan ahon yli ja uhkasi nyt Fusi Aronsonin heinäsuovia ja rakennuksia. Fusi ja hänen veljensä Björn, jotka eivät olleet lähteneet juhliin, olivat valjastaneet kaksi hevosta auran eteen ja tekivät hurjasti työtä kovassa kuumuudessa. Björn katseli metsään päin ja näki Fusin vartalon kuvastuvan tulen loimua vasten kuin jättiläisen. Sitten toinen hevosista, vahva, vanha tamma, kaatui kuolleena maahan. He olivat siksi kaukana hevosha'asta, etteivät he voineet mennä toista hakemaan.
Fusi riisui valjaat hevosen raadosta ja kiinnitti ne omiin hartioihinsa. Sitten hän neuvoi Björniä, miten hänen tuli käsitellä auraa. Äärettömällä voimanponnistuksella hän kynti toisen vaon toisensa jälkeen vetäen auraa hevosen rinnalla, leveitten hartioitten kohotessa ja säärien jännittyessä. Ja vihdoin leveä kuja oli saatu kynnetyksi, jonka yli pienet liekit eivät ylettyneet. Koska tuuli oli etelään, ei ollut pelkoa, että kipinät kirpoaisivat suoviin. Fusi oli pelastanut farminsa.
Mutta sillä välin kuin Fusi ja Björn kyntivät omalla maallansa, tuli raivasi itselleen tien peltojen poikki Joel Brundin farmille; tämä oli lähtenyt juhlille vaimonsa, Doran kanssa.
Tiedon metsäpalosta oli Lattin koululle tuonut eräs sekarotuinen, joka asui pohjoispuolella Latt-järveä. Pakokauhu syntyi heti. Martin löysi Ellenin ja Charlien ja kiiruhti heidän kanssaan rattaille. He käsittivät nyt, miksikä Lind ei ollut saapunut juhlaan.
Kun kaikki muut olivat lähteneet koululta, seisoi Joel Brund yksin ulkopuolella. Hän odotti vaimoaan. Hän näki, että Cliff Lyndahlin auto oli kadonnut koulutalon kupeelta. Mutta hän odotti sittenkin. Hän tiesi, että Dora tulisi takaisin.
Hän odotti pimeässä kokonaisen tunnin, ja sitten Dora tuli yhdessä Chff Lyndahlin kanssa tämän autossa. Se oli ainoa auto Oelandissa. Dora astui nyreissään Cliffin vierestä maahan ja nousi rattaille, joissa Joel odotti häntä. Sitten he ajoivat pois sanomatta sanaakaan, Cliffin ajaessa toiseen suuntaan.
Itäisellä taivaalla näkyi harmaata valoa, kun he saapuivat sille kohtaa, missä heidän kotinsa ennen oli ollut. Pieni mökki oli nyt mustuneena ja savuavana kasana. Ulkohuoneet olivat kokonaan tuhoutuneet. Oli ruvennut satamaan.
Dora Brund kohautti olkapäitään. »Hm!» hän nauroi miehelleen. »En näe mitään syytä jäädä tänne. Nyt et voi tarjota minulle enää edes kattoa suojakseni.»
»Voiko Clyff Lyndahl tarjota sitä sinulle?» Joel kysyi tyynesti.
Dora nosti olkapäitään.
»Voi ja paljon muutakin», hän vastasi.
»Tiedätkö sen varmaan?»
»Aivan varmaan, vaikka vetoa löisin! Enkä välitä vähääkään, vaikka muutkin tietäisivät sen, mitä minä tiedän», hän sanoi kevyesti. Hän vilkaisi sivulta Joeliin nauraen ivallisesti. Hänestä oli hauskaa näyttää hänelle voimaansa, vaikka kaikki heidän välillään olikin lopussa. Cliff Lyndahl oli luvannut tehdä paljon hänen puolestansa…
Joel Brund kumartui vaimonsa puoleen tavoitellen häntä suurilla, koukkuisilla sormillaan. Hän voisi murskata hänet kuin leikkikalun. Dora pelästyi peräytyen mökin kärventynyttä seinää vasten. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä kauhusta.
Joelin käsivarret vaipuivat alas. Hän astui pois pää kumarassa. Syvä, karhea nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan, ja Dora painautui seinää vasten.
»Nouse rattaille, Dora. Minä vien sinut Lyndahlin luo», Joel mutisi.
Lokakuu alkoi, jälkikesän hiljainen rauha. Varhain aamulla taivas oli valkoisten pilvien verhossa, mutta sydänpäivällä ilma kirkastui ja taivaanlaki hohti sinisenä. Ja kaiken yllä lepäsi suuri hiljaisuus, ikäänkuin käsi olisi kohonnut vaatimaan kunnioitusta. Garen farmilla vallitsi rauha.
Amelia ja Martin olivat käyneet kaupungissa, ja Martin oli tuonut mukanaan piirustuksia ja suunnitelmia uutta taloa varten. Kaupungissa he olivat tavanneet Judithin ja Svenin, ja he olivat olleet hyvin onnellisia.
Ellenkin aikoi pian lähteä kaupunkiin. Hän tarvitsi silmälaseja. Mutta hän ei näyttänyt olevan erikoisesti innostunut matkaansa. Hän oli kovin ärtyisä näinä päivinä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut jollakin tavalla loukkaantunut toisiin. Ei kukaan tiennyt, mitä siinä piili.
Amelia oli tyyni ja vakava ja suoritti työnsä niinkuin ennenkin. Mutta hän ei työskennellyt enää kuumeisesti, keräten itselleen turhiakin töitä. Hän työskenteli vapaasti, ikäänkuin hän olisi iloinnut askartelustaan. Noin pari viikkoa metsäpalon ja sen kauhujen jälkeen Lind kuuli hänen joskus hyräilevänkin itsekseen.
Lind laski nyt päiviä. Joka ilta hän tapasi Mark Jordanin, joka oli Klovaczissa työssä siihen asti, kunnes pojat saisivat uuden apulaisen. Lind käveli tai ratsasti hänen kanssaan metsätiellä, koulun pohjoispuolella, missä oli Garen ainoa metsäpalsta, joka oli säästynyt tulen tuhoilta.
Pari kolme kertaa Mark kävi Lindiä tapaamassa Garessa, ja kerran hän oli heillä illallisella. Amelia oli vieraanvarainen ja ystävällinen, joskin hän puhui hyvin vähän. Lind ihmetteli sitä omituista viehätystä, mikä oli ilmestynyt Amelian koko olentoon.
Amelia toi kaupungista Ellenille uusia vaatteita sekä minkä mitäkin kodin kaunistukseksi, mutta Ellen paheksui sitä.
»Isä olisi sanonut sellaista rahan hukkaamiseksi», hän huomautti.
Hän ei käyttänyt uusia vaatteitaan ennenkuin viikkoja myöhemmin. Hänestä oli loukkaavaa käyttää niitä eikä hän ymmärtänyt, miten äiti oli voinut niitä ostaa, vaikka hän tiesikin nyt, että perheellä oli pankissa enemmän rahaa, kuin mitä hän koskaan oli voinut uneksiakaan.
Nuori Erik Bjarnasson tuli eräänä päivänä Gareen.
»Järvestä saadaan nykyään paljon kalaa», hän sanoi Martinille. »Tule kalastamaan milloin vain mielesi tekee.»
Martin kiitti ja kertoi muille siitä illallispöydässä.
»Ei sinun pidä mennä», sanoi Ellen. »Erik ei koskaan kehottanut isää tulemaan sinne.»
»Niin —» sanoi Martin hitaasti. Hän muisti sitä nöyryyttävää päivää keskikesällä, jolloin Erik oli nähnyt kalastusvehkeet hänen rattaillaan. »En minä turhan päiten aio käyttäytyä kuin mieletön. Enkä turhan päiten tahdo loukata myöskään Erikiä.»
Toisen kerran mrs. Sandbo tuli taloon. Hän oli syvässä surupuvussa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun vain viitattiinkin onnettomuuteen.
Amelia pyysi hänet huoneeseen ja tarjosi hänelle hyvää kahvia ja leivoksia, joita hän oli ostanut kaupungissa. Mrs. Sandbo huomasi, ettei kahvi ollut Johannesonin puodista ostettua, mutta hän hillitsi uteliaisuutensa. Itsekseen hän ajatteli, että Amelia käyttäytyi sangen sopimattomasti. Miten hän saattoikaan ostaa kahvia kaupungista heti sellaisen surun jälkeen. — No niin, parasta oli olla vaiti…
Mutta hän oli kärkäs juttelemaan Judithista ja Svenistä. Hän oli pukeutunut surupukuun siksi, että hän tunsi nyt olevansa hiukan sukulaisuussuhteissa Garen perheeseen, mutta myöskin Doran vuoksi.
»Minä olen niin onnellinen, Amelia», hän sanoi. Hän nimitti mrs. Garea nyt »Ameliaksi» heidän lastensa avioliiton vuoksi. »Sen jälkeen kuin Dora —» kyyneleet nousivat jälleen hänen silmiinsä — »olisin aivan menehtynyt huoleen tuon pojan vuoksi. Mutta Judithista tulee hyvä vaimo hänelle.»
»Toivottavasti», hymyili Amelia, »vaikka onhan hän kovin nuori.»
Vaikka kahvi olikin kaupungista ostettua ja sen juominen suuri loukkaus, ei mrs. Sandbo voinut kieltäytyä ottamasta toista kuppia. Nyt, kun Ludvig oli kuollut, hän koetti täyttää hänen tahtoaan kaikissa asioissa aivankuin hän olisi edelleen elänyt. Mutta — hän oli viimeinen moittiakseen ketään.
»Mitä aiotte nyt tehdä farmille, Amelia, kun teillä ei ole miestä huolehtimassa siitä?» hän kysyi. »Ludvigin kuoleman jälkeen olin minä pitkät ajat aivan pyörällä päästäni. Mutta teillähän on Martin, unohdan aivan, miten nuoret varttuvat. Hyvä ihme, me alamme tulla vanhoiksi, eikö totta, Amelia?»
»Se riippuu kokonaan jokaisen omasta mielestä, mrs. Sandbo», Amelia myönsi.
Mrs. Sandbo läksi kotiin ihmetellen, tarkoittiko Amelia, että hän tunsi itsensä nyt nuoremmaksi Calebin kuoltua. Hän olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän yksityiskohtia hänen kaameasta kuolemastaan. Oli kai jo myöhäistä saada enää tietoja siitä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän ainakin oli nyt päässyt Garen perheen yhteyteen, vaikkei hän koskaan voisikaan tunkeutua salaisuuden ytimeen saakka.
Oli ensimmäinen pakkasyö, ja kun Lind heräsi aamulla, oli maa valkeassa huurteessa. Aurinko sulatti sen muutamassa minuutissa, mutta maa ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Näytti siltä kuin varjo olisi laskeutunut aholle ja laidunmaille. Seuraavat päivät olivat yhtä kirkkaita kuin edellisetkin, tuuli yhtä leuto ja taivas yhtä sininen, mutta muutos oli sittenkin tapahtunut.
Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli ikäänkuin torventoitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet olivat muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa luovutettuaan antimensa. Mutta ensi vuonna ei Caleb Gare enää katselisi niiden tuloa ja lähtöä.
Lind tunsi mielensä nöyrtyvän kuullessaan villihanhien äänen. Tuo heidän kulkunsa ilmaisi ikuista intohimoa, joka oli sukua koko luomakunnalle, siinä piili salaisuus, jota ei koskaan voida selittää. Lind tunsi sydämessään, että Mark oli heille sukua — että hän seisoi auttamattoman yksin. Mutta inhimillinen kaipuu oli tuonut hänet hänen luokseen. Tuo ajatus lämmitti häntä.
Päivä koitti, jolloin Lind sulki koulutalon oven ja näki oppilaittensa hajaantuvan kolmelle tielle, jotka johtivat itään ja länteen ja pohjoiseen.
Seuraavana päivänä hän läksi yhdessä Markin kanssa pois Oelandista luvaten Amelialle joskus palata takaisin.
Mutta Amelia tiesi, etteivät he koskaan palaisi takaisin, ja sydämessään hän iloitsi siitä.
He ajoivat illalla Nykerkiin, jatkaakseen junalla matkaa Sidingistä kaupunkiin. Heidän oli määrä jättää hevoset vuokratalliin, ja Klovaczin pojat lupasivat tulla niitä seuraavana päivänä hakemaan.
»Mikähän Garein salaisuus oikein oli», sanoi Lind, kun he ajaa hytkyttivät rattailla kovalla tiellä. »Se näytti katoavan Calebin mukana.»
»Omituisella tavalla se todellakin ilmeni — ainoa asia, josta hän todellakin välitti, surmasi hänet lopulta», huomautti Mark.
Lind värisi hiukan, ja Mark kietoi käsivartensa hänen ympärilleen suudellen häntä otsalle.
»Sinä olet saanut kokea paljon ihmeellistä asuessasi näiden ihmisten parissa, Lind», Mark jatkoi; »mutta se, että sinä olit täällä, on ollut minulle vielä paljon ihmeellisempää. Tuntuu siltä kuin ei sellaista aikaa olisi ollutkaan, jolloin sinä et olisi ollut täällä — näin aivan minun lähelläni.»
»Mark, toivoisin vain, että sinä tarvitsisit aina minua», Lind sanoi painautuen vielä lähemmäksi. Sitten hän kohotti päätään ja kuiskasi: »Kuuntelehan, Mark!»
Korkealta, tummalta taivaanlaelta kuului villihanhien kirkunaa… ne lensivät etelää kohti… kaukaisena, pitkänä varjona… etsiskellen yksinäisyyden halki… ikuisesti etsien…