»Oi!» huudahti Lind, »sen minä tunnen liiankin hyvin!» Hän ojensi äkkiä kätensä pöydälle ja kumartui Markin puoleen. Mark laski omansa Lindin kädelle pusertaen sitä hiukan, ja he hymyilivät toisilleen.
»Mutta te ette vieläkään ole sanonut minulle nimeänne?» Lind muistutti.
Mark ojentautui tuolillaan. »Aivan oikein — en ole sitä tehnyt! Nimeni on Jordan — Mark Jordan. Ruvetaan nyt syömään. Te olette varmaankin nälissänne.» Hän tarjosi Lindille leipää.
»Onko kahvi hyvää?» hän kysyi äkkiä hetken kuluttua.
»Erittäin hyvää», vakuutti Lind hänelle. »Minun mielestäni te olette hämmästyttävän hyvä kokki.»
Jännitys laukesi samalla ja he näyttivät tulevan hyviksi ystäviksi käden käänteessä. He söivät yhdessä munia ja paistettuja perunoita, leipää ja säilykeluumuja, joita Klovaczit olivat jättäneet, ja joivat kahvia. He keskustelivat elämästä Oelandissa sekä sen viehätysvoimasta, jota kumpainenkin alussa oli tuntenut. Mark ei ollut vielä ennättänyt tutustua asukkaisiin. Lind kuvasi heitä muutamin lyhyin, terävin piirtein. Markia huvittivat hänen tekemänsä huomiot.
»Sandbot ovat teidän lähimmät naapurinne», Lind selitti. »Mrs. Sandbo luulee olevansa onnellinen kadotettuaan miehensä, mutta todellisuudessa mies on nyt elävämpi kuin koskaan ennen.»
Hän kertoi Markille garelaisista ja kirouksesta, joka näytti painostavan heitä kaikkia.
»Judith on kaunis tyttö. Hän on aivankuin — villivarsa, parempaa kuvaa en voi hänestä antaa. Mutta Caleb ei suo hänelle hetkenkään rauhaa. Ani harvoin minäkään pääsen hänen lähelleen, niin kernaasti kuin tahtoisinkin häneen enemmän tutustua.»
»Hm — te voisitte varmaan tehdä paljon tytön hyväksi, jos teillä vain olisi siihen tilaisuutta», sanoi Mark. Hän kertoi Lindille hiukan itsestään, elämästään pappien luona, joiden huostaan hänet oli heitetty isän kuoltua; isäänsä hän ei muistanut yhtään; äidistään hän ei myöskään tiennyt paljon, hän oli ollut englantilainen sivistynyt nainen, joka oli kuollut hänen vielä lapsena ollessaan; hän kertoi työstään ja toiveestaan päästä takaisin kaupunkiin kuuden kuukauden kuluttua voidakseen ryhtyä uusin voimin työhön. Ja Lind vuorostaan kertoi hänelle, miten hän oli joutunut tänne ja päättänyt jäädä paikoilleen välittämättä Caleb Garen kiivaudesta ja hänen perheensä tukalasta asemasta.
Lind keräsi sitten astiat pöydältä ja pesi ne Markin pyyhkiessä ja asettaessa ne paikoilleen kaappiin. Sitten Lind kurkisti ulos ikkunasta ja huomasi, että sade oli jo melkein lakannut.
»Mrs. Gare otaksuu, että minä olen Sandbossa, eikä nuhtele minua. Mutta minun täytyy sittenkin lähteä kotiin», hän sanoi. Mark otti hattunsa ja takkinsa naulasta ja he läksivät yhdessä ulos. Satoi yhä hiukan ja puut muodostivat suuria, kosteita läikkiä hämärtävää taivasta vasten.
Mark syötti ja juotti Lindin ponia, sitten hän satuloi oman hevosensa.Lind seisoi pimeässä tallissa sillä välin kuin Mark suoritti työnsä.Lämmin kodikkuudentunne matalassa tallissa oli niin valtava, sateenrapistessa kattoa vasten, että Lind tunsi entistään voimakkaampanaMarkin läsnäolon.
Mark ei huolinut sytyttää lyhtyä satuloidessaan hevostansa. Hän työskenteli nopeasti pimeässä, jotta se tunne, jota hän tunsi tätä merkillistä tyttöä kohtaan, ei kokonaan panisi hänen päätään pyörälle. Kun hän oli valmis, talutti hän hevosensa pihalle hipaisten Lindiä, joka ei heti huomannut hänen tuloaan. Tuo hetkellinen kosketus sai Markin sydämen kiihkeästi sykkimään.
Sateen kostuttaessa heidän kasvojaan he ratsastivat metsätietä myöten rinnatusten.
Vaikka Mark oli aikonut kääntyä takaisin paljon ennemmin, hän saattoikin Lindin aina Garen farmille saakka. Sade lakkasi, ja vihdoin suuri pilvi halkesi kahtia, jotta himmeä tähti pääsi näkyville. Pohjoisen puolella olevista suomaista kuului yksinäinen kumea ääni, ikäänkuin tuulen synnyttämä. Se oli myöhästyneen villihanhen ääni, viimeisen, joka lensi seudun yli puoleksi jäätyneitä soita kohti pohjoisessa. Lind ja Mark pysähtyivät kuuntelemaan ja katsoivat sitten toisiinsa. Äkkiä ilma oli kirkastunut, ja yö yllättänyt heidät avarana, loppumattomana, läpikuultavana kuin outo uni…
Amelia oli hakemassa ämpärillä vettä kaivosta, kun Lind palasi kotiin.
»Oletteko saanut illallista, miss Archer?» hän kysyi, kun Lind lähestyi häntä. Amelian ääni kuulosti huolestuneelta.
»Kiitos, kyllä», sanoi Lind hengästyneenä. Hänen poskiaan punoitti ja hän oli yhä omissa ajatuksissaan lausuttuaan jäähyväiset Markille.
Amelia katsoi ystävällisesti hänen jälkeensä, Lind kääntyi äkkiä ja palasi takaisin auttaakseen Ameliaa vedenkannossa.
»Minulla oli oikea seikkailu tänä iltana, mrs. Gare», Lind sanoi. »Ratsastin yhdessä erittäin mielenkiintoisen ja vielä lisäksi kauniin miehen kanssa.»
Amelia hymyili. Hän luuli Lindin laskevan leikkiä.
»Kukapa se voisi olla? Varmaankin hän tipahti alas pilvistä sateen mukana.»
»Hän hoitaa Klovaczin taloa — tällä hetkellä. On täällä hermojansa parantamassa. Ei hän tietenkään ole mikään talonpoika», sanoi Lind, mutta olisi sitten kernaasti puraissut poikki kielensä ajattelemattomien sanojensa vuoksi. Vaistomaisesti hän tunsi Amelian hätkähtävän.
»Mikä hän on nimeltään?»
»Niin, mikähän se oli? Jordan — Mark Jordan», Lind sanoi.
»Mikä?»
»Mark Jordan», toisti Lind laahaten perässään ämpäriä, jonka paino äkkiä näytti siirtyneen kokonaan hänen puolelleen. Amelia pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin hän olisi nähnyt aaveen laidunmaalla, aitauksen takana.
»Mikä siellä on?» kysyi Lind katsoen samaan suuntaan.
Hetken aikaa Amelia seisoi aivan mykkänä. Käsi, joka piteli ämpäriä, oli aivan voimaton.
»Näettekö te jotain, mrs. Gare?» Lind kysyi vilkaisten häneen.
Vaimon kasvot hämärässä valossa olivat aivan ilmeettömät, kivettyneet. Kun Lind puhutteli häntä toistamiseen, hätkähti hän ja tarttui lujemmin ämpärin kahvaan.
»En — en… huulin vain näkeväni jotain. Karhuja kuuluu olevan lähitienoilla», hän mutisi. »Martinin täytyy pitää silmällä lammaskarsinoita.»
He palasivat keittiöön, ja Lind asetti ämpärin paikoilleen.
Caleb luki maanviljelyslehteään lampun valossa arkihuoneessa. Riisuttuaan yltään päällysvaatteensa Lind kävi myös suuren pöydän ääreen istumaan valmistaen huomispäiväistä työtään. Caleb ei vilkaissut häneen eikä sanonut hänelle sanaakaan, Lind otaksui hänen paheksuvan, kun hän ei ollut saapunut aterialle. Hän hymyili itsekseen.
Amelia tuli huoneeseen, nosti pois lampusta lasin ja puhdisti sen villaisella rievulla. Valon lekotellessa hetken alkaa Caleb liikutteli kärsimättömästi olkapäitään.
Amelia jutteli kevyesti Calebin kanssa sateesta, joka oli tullut niin hyvään tarpeeseen, ja mainitsi ohimennen, että hänen piakkoin oli tilattava siemeniä puutarhan kylvöä varten. Caleb ei vastannut mitään, mutta muutti vihdoin asentoaan siten, että hän joutui aivan selin häneen. Amelia hymyili opettajattarelle hiukan ilkeämielisesti, Lind ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä näin vilkkaana ja itsetietoisena. Hän ihmetteli, mikähän siihen oli syynä.
Toiset olivat tavallista ankaramman työpäivän jälkeen menneet varhain levolle. Hetken kuluttua Lindkin läksi ullakolle. Caleb ja Amelia jäivät kahden.
»Sinä et ole kertonut minulle, että hän on tullut tänne», Amelia heitti Calebille vasten kasvoja. Hänen silmänsä iskivät tulta kalpeiden poskien yläpuolella. Hän seisoi pöydän ääressä ja alkoi molemmin käsin kääriä pöytäliinaa kokoon lujaksi rullaksi.
Caleb kääntyi hitaasti. »Haa!» hän naureskeli. »Sinä keksit sen itse, vai mitä?»
»Niin, minä keksin sen itse», Amelia toisti jokaisen sanan ikäänkuin hän olisi yrittänyt oppia ne ulkoa. »Opettajatar on puhunut hänen kanssaan.»
Caleb kohotti kulmakarvojaan ja siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Olisikohan opettajatar mukana pelissä? Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei tuo pieni lempeäsilmäinen kissanpoikanen kauan pysyisi paikallaan.
»No niin? Aiotko heittäytyä hänen kaulaansa? Kylläpä hän siitä olisi sinulle kiitollinen», Caleb sanoi. Hän käänsi aikakauslehtensä sivuja, ja Amelia kuuli hänen lyhyen pilkallisen naurunsa. Hänen sormensa puristivat pöytäliinaa.
»Ei… en minä aio tehdä mitään», hän sanoi.
Caleb nousi, katsoi uuniin, sylki siihen ja rupesi riisumaan kenkiä jalasta.
Sanomatta sen enempää hän meni levolle.
Ensi kertaa hänen elämässään epävarmuus riisti sanat hänen suustaan sen vakaumuksen sijasta, että hänen tahtoaan seurattiin hänen edes sanomatta mitään.
Anton Klovacz oli jättänyt viiden acren suuruisen metsikön Mark Jordanin raivattavaksi. Lindin käynnin jälkeisenä päivänä hän ryhtyi työhön lähtien metsään kirves olalla, ruokittuaan ensin elukat. Ilma oli kylmä ja kirkas, erittäin sopiva kovaan työhön. Hän heilutti kirvestään reippaasti ja iloitsi tuntiessaan sileän puuvarren käsissään.
Hän ajatteli Lind Archeria. Myöhään yöhön hän oli valvonut edellisenä iltana ajatellen häntä. Lind oli herättänyt hänessä ensi kertaa sen tunteen, ettei hän ollutkaan aivan toivottoman yksinäinen. Tytön ruumiillinenkin kauneus sai hänet haltioitumaan, vaikka olisihan sitä voitu selittää yksinkertaisesti vain siten, että Lind oli ainoa nainen, jonka hän oli tavannut tai kaikesta päättäen tulisi tapaamaan oleskellessaan näillä seuduin. Niin mahdottomalta ja mielettömältä kuin se tuntuikin, niin oli Lind saanut koko hänen sisimmän olemuksensa väreilemään, istuessaan edellisenä iltana pöydän ääressä ja katsellessaan häntä silmiin. Koko tuo kohtaus saattoi hänet nöyräksi ja ujoksi palautellessaan sitä nyt mieleensä. Hänen täytyi saada nähdä hänet jälleen, aivan heti, ja sittenkin hän pelkäsi kohdata häntä, sillä voisihan sattua, että hänen olisi pakko kuolettaa tunteensa, jos ne eivät olisi Lindistä mieluisia. Eikä hän sittenkään voinut salata itseltään, että Lind ainakin osittain oli vastannut hänen tunteisiinsa. Hän tunsi omat, kiihkeät, voimakkaat tunteensa siksi hyvin ja tiesi, miten tuskallista hänen olisi usein tavata Lindiä, jos hän esimerkiksi saisi tietää, että joku toinen merkitsi jotain hänen elämässään. Hän tahtoi nähdä hänet jälleen päivän tai parin kuluttua, mennä koululle häntä tapaamaan ja pyytää lupaa saada käydä hänen luonaan Garen talossa. Se olisi oikea tapa. Niinkuin nuoret miehet tavallisesti mielistelivät tyttöjä siveellisessä yhteiskunnassa… hänen täytyi nauraa ajatellessaan itseään uudessa osassaan. Ja miten toiselta elämä sittenkin tuntui tänään. Hän nojasi toisen kätensä kirveen vartta vasten ja avasi paidankauluksen napin. Hänen katseensa kulki yli Klovaczin peltojen, joihin omistajan vanhemmat pojat olivat kylväneet rehukasveja ennen lähtöänsä. Maisema näytti ystävällisemmältä kuin eilen.
Lind… Lind Archer — miten kaunis nimi se oli! Ei kukaan koskaan niin äkkiä ja täydellisesti ollut vastannut sitä monisärmäistä ja epämääräistä olentoa, joka oli hän itse — olentoa, joka ei ollut kotoisin mistään eikä koskaan ollut kuulunut minnekään huolimatta saavutetusta sivistyksestään ja luonnollisista lahjoistaan. Mark tunsi kaipaavansa häntä, ikävöivänsä häntä niin kiihkeästi, ikäänkuin hän ei koskaan elämässään olisi ollut hänestä erossa.
Hän koetti puhua itselleen järkeä. Hänellä ei ollut oikeutta uneksia Lindistä tällä tavalla. Ensi kerralla tavatessa hän pitäisi itsensä kurissa. Hän alkoi taas tarmokkaasti harventaa metsää hakaten maahan koivuja sekä oikealta että vasemmalta.
Fusi Aronson tuli jalkaisin Calebin luo puhumaan metsäpalstasta. Hän astui pitkin askelin tietä, kuin hävinneen rodun jättiläis-edustaja.
Ikäänkuin voittaakseen halunsa ottaa Caleb Gare hengiltä hän pysähtyi juttelemaan opettajattaren kanssa koululle.
»Minä tahtoisin sen nyt tehdä, mutta te sanotte, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Se onkin totta; kyllä hänen aikansa vielä tulee», Fusi myönsi.
Hän puristi Lindin kättä, ja opettajatar varoitti häntä vielä kerran osoittamasta vihaansa Calebille. Fusi, kookas islantilainen, astui tien poikki sopiakseen metsäpalstansa myönnistä.
Päivät kuluvat, vieläpä tärkeittenkin tapahtumien jälkeen. Samoin suurten surujen ja suurten ilojen jälkeen päivät menevät menoaan, ja tapaukset muuttuvat kirkkaiksi loimiksi ja tummiksi kuteiksi entisyyden kuvakankaassa. Samoin kului päivä, jolloin Lind löysi Mark Jordanin, ja Amelia sai siitä tiedon.
Opettajatar palasi kotiin koulutyön jälkeen seuraavana päivänä ja näki Amelian kyyköttävän puolivalmiin tilkkupeitteen ääressä, jonka hän oli levittänyt lattialle. Hän katseli peitteen loistavia neliöitä ja kolmioita. Auringonsäde, joka lankesi vastakkaisesta ikkunasta hänen vaaleille hiuksilleen, jakoi peitteen kahtia.
»Miten värikäs peite tuosta tuleekaan!» Lind huudahti silitellen keltaista silkkitilkkua. »Kauanko teidän on pitänyt kerätä tilkkuja, ennenkuin olette saanut niitä riittämään asti?»
Amelia ei vastannut heti, ja kun hän vastasi, ei hän kohottanut katsettaan maasta. Lind arvasi hänen itkeneen. Hän aikoi polvistua Amelian viereen ja kysyä, mikä suru häntä painosti, mutta hän oli jo usein saanut kokea, että osanotto vain kiusasi vaimo parkaa. Mikä hänen surunsa lienee ollutkin, piti hän sen visusti salassa, ikäänkuin se olisi ollut liian läheinen toisille jaettavaksi. Peitteen kirjavat tilkut loistivat ja kiilsivät.
»Olen kerännyt näitä tilkkuja siitä saakka kuin kaksoiset syntyivät», sanoi Amelia vihdoin. »Emme me tarvitse täällä paljon silkkiä. Säästin ne, kunnes tytöt olisivat siksi isot, että he osaisivat panna arvoa kauniiseen peitteeseen.»
Lind polvistui koskettaen erästä isompaa tilkkua. »Kylläpä tämä on kaunis — jonkunmoista brokaadia, eikö totta? Onko se ollut pukuna?»
»On — minulla oli sellainen puku paljon ennen naimisiinmenoani.»
»Se oli varmaankin hyvin kaunis.»
Amelia ei vastannut, ja Lind, tuhat kysymystä mielessään, missä ja miten sitä oli käytetty, kohosi pystyyn ja läksi ulos. Talon päädyn edustalla oli Ellen kylvämässä sokeriherneitä.
»Siinä täytyy piillä jotain — jotain, joka kiehtoo hänet kokonaan valtaansa — joka on suurempaa kuin itse elämä», Lind tuumi ajatellen Ameliaa.
Ellen katsoi työstään, silmiään siristäen.
»Oi, minä luulin teitä äidiksi», hän nauroi, kun Lind pysähtyi hänen viereensä. »Valo sokaisee silmäni kokonaan.»
Lind tiesi, ettei valo siihen ollut syynä.
»Ellen, milloin sinä saat uudet silmälasit?»
Ellen katsoi kukkapenkkiin.
»Kyllä nämät kelpaavat siihen asti, kunnes lääkäri saapuu taasSidingiin.»
Lind tiesi, että ne olivat jo kauan olleet sopimattomat — ehkäpä liiankin kauan.
»Ellen», alotti Lind istahtaen maahan tytön viereen, »sallisikohan isäsi minun ostaa sinulle silmälasit?»
»Voi, rakkaani, älkää sanoko hänelle mitään sellaista!» Ellen huudahti. »Hänen tarkoituksensa on ostaa minulle uudet lasit — hän vain unohtaa aina. Se ei ole mikään rahakysymys.»
Ellen näytti todellakin niin kiusaantuneelta, ettei Lind voinut sanoa sen enempää. Sääli todellakin, että hän piti siinä määrin isänsä puolta. Lind ei voinut tehdä mitään — hänen apuansa ei otettaisi kuitenkaan vastaan. Judithkin oli ylpeä ja vetäytyi heti pois, niin pian kuin joku lahja oli kysymyksessä. Eihän hän esimerkiksi tahtonut ottaa vastaan merenvahahelmiä Lindiltä — väittäen, etteivät ne hänelle sopineet.
»Ellen, aiotko jäädä tänne koko elämäksesi?» kysyi Lind hiljaa.
Ellen repi siemenpussin kulman auki ja ripotteli joitakin siemeniä kouraansa.
»Mitäpä muutakaan voisin tehdä?» hän vastasi, ja vähäinen vihamielinen piirre ilmestyi hänen suunsa molemmin puolin. »Eihän tällä paikalla ole mitään vikaa. Minä olen elänyt täällä siksi kauan, että olen kiintynyt siihen, vaikka te ette siitä pitäisikään.» Lind ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin kiihkeästi. Hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, ja posket hohtivat punaisina.
»Ellen, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan! Olet kaunis, älykäs — jos saisit vain hiukan oppia, niin sinusta voisi tulla jotain. Täällä elämäsi menee hukkaan. Etkö koskaan ole pyytänyt isältäsi päästä joksikin aikaa pois?»
»En», vastasi Ellen välinpitämättömästi, »en halua lähteä minnekään.»Hän ripotteli siemeniä pieneen uurteeseen.
»Älä sanoa sitä, Ellen», Lind vastusteli. »Kyllä sinä haluaisit. En tahdo yllyttää sinua kotiasi vastaan enkä mitään muutakaan senkaltaista, rakkaani. Mutta olen huomannut sinussa niin paljon kauniita taipumuksia — rakastat musiikkia muun muassa. Isäsi voisi erinomaisesti tulla sinun avuttasi toimeen muutaman kuukauden vuodessa. Miksikä et pyydä sitä?»
»Teidän on turha puhua, miss Archer», Ellen vastasi levollisesti. Hän nimitti Lindiä joskus »opettajattareksi», mutta ei koskaan ristimänimeltä. »Kyllä minä tiedän, kuinka paljon hänen täytyy tehdä työtä voidakseen antaa meille tämän kodin, ja tiedän myöskin, ettei hän voisi tulla toimeen ilman meitä. Teidän ei pidä puhua sellaista.»
Lind nousi pystyyn, tahtomattaan loukkaantuneena Ellenin käytöksestä. Hän tiesi varsin hyvin, ettei tyttö uskonut sitä, mitä hän itse sanoi. Mutta väärä tottelevaisuudentunne, joka oli väkisin istutettu Elleniin, oli tappanut kaikki muut vaistot kuin hävittävä rikkaruoho. Hän ajatteli vain niinkuin Caleb oli opettanut häntä ajattelemaan, pitäen silmällä vain maan ja Calebin etua.
Lind palasi taloon, otti runokirjan kainaloonsa ja läksi metsätietä myöten koulutalon ohi vihreälle kummulle, jonka juurella oli kehäkukkien peittämä nummi. Tänne hän istahti ja koetti lukea kirjaa, jonka hän oli avannut eteensä. Mutta hänen silmänsä eksyivät kirjasta avaruuteen, missä pitkät ruovot hohtivat kuin vihreät ja kultaiset etsaukset auringossa. Hänen ajatuksensa kulkivat Mark Jordanin luo ja, omituista kylläkin, hän yhdisti hänet vanhan Bjarnassonin isoäidin ennustukseen. Lind ei ollut pyytänyt häntä käymään luonaan Garella. Se ei tuntunut oikein sopivalta hänen mielestään, vaikka hän tiesi, että Mark olisi toivonut sitä. Ei siis näyttänyt olevan muuta keinoa kuin keksiä jotain asiaa Klovaczin taloon.
Pitkillä, pehmeillä sormillaan hän kaivoi puoleksi mustan, puoleksi valkean kiven maasta esille.
»Jos toinen puoli on enimmäksi osaksi valkoinen, niin isoäiti Bjarnassonin juttu on tosi, jos taas musta, niin se ei ole tosi», Lind tuumi. Kiven toinen puoli oli kokonaan valkea. Hän hymyili itsekseen.
Joka ilta, kun Jude läksi karjaa hakemaan, hänen silmänsä kulkivat Sandbohon päin. Sven saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Jude tiesi, että Sven etsisi häntä, vaikkei hän uskaltaisikaan tulla Garen farmille. Caleb oli kerran aikaisemmin sanonut suoraan, ettei nuori Sven Sandbo ollut tervetullut taloon. Hänen hymynsä ja ylimielinen käytöksensä oli liian röyhkeä.
Auringon laskiessa eräänä toukokuun iltana Judith läksi ratsastamaan varsalla laidunmaan pohjoispuolelle. Hän oli kuin jumalatar hiusten hulmutessa hevosen harjan ympärillä ja veren kiihkeästi kuohuessa suonissa. Hän tiesi itsekin olevansa kaunis hevosen selässä ratsastaessaan. Ja hän tiesi myöskin, että häntä katseltiin. Hän kiristi suitsia ja heitti päänsä pystyyn. Hänen poskensa, jotka ennestäänkin olivat punaiset, alkoivat yhä enemmän hohtaa ja hänen silmäluomensa painuivat alas. Sitten, heilauttaen piiskaansa hän kiiti eteenpäin Sven Sandbota kohti.
Sven käveli avonaisella kentällä, joka levisi hänen kotinsa ja pienen metsikön välillä, jonka Fusi Aronson omisti pohjoispuolella. Sinne saakka ei kenenkään silmä Garen farmilta voinut ulottua. Sven lähestyi Judithia ja nojasi käsivartensa hevosen hikistä kaulaa vasten.
»Sinä näytät suurenmoiselta, Jude», hän sanoi tarkastaen häntä ylhäältä alas saakka. Hänen kätensä tunnusteli tytön säärtä, joka oli työhousujen peitossa. Judith vetäisi pois jalkansa hätkähtäen. Sven nauroi ja pisti kätensä takin taskuihin. Hän nojautui toisen jalkansa varaan ja heilutteli toista veltosti ilmassa. »Mitenkä kotona jaksetaan?» hän kysyi.
Judith vastasi hänen tutkivaan katseeseensa yhtä tutkivasta hänen huomionsa kiintyi Svenin vaatteiden kaupunkilaiskuosiin, kirjavaan kaulahuiviin, kiiltäviin jalkineisiin, joissa ei ollut varpaitten kohdalla kuhmua niinkuin Martinin pyhäkengissä; hän ei viitannut sanallakaan Svenin ulkoasuun, vaikka hän tiesi hänen sitä odottavan.
Sven ei ollut typerä. Hän nauroi, ja kun hän nauroi, niin ei ainoakaan nainen voinut vastustaa häntä. Hänellä oli puoleensavetävin hymy koko maailmassa.
»Kuulehan, Jude, et suinkaan sinä ole suuttunut minuun», hän mairitteli heilutellen jalkaansa. »Mitä sinulle kuuluu, sitä minä haluaisin tietää.»
»Kiitos, hyvää», Judith vastasi kylmästi. »Miten sinä itse jaksat?»
»Mainiosti. En malttanut odottaa, kunnes pääsisin takaisin. Ajattelin sinua kaiken aikaa ja olisin kirjoittanutkin, mutta pelkäsin vanhuksen saavan kirjeet käsiinsä. Jumaliste, sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen, Jude. Kaupungin tytöt eivät riitä sinulle puolitiehenkään. Minä olen nähnyt heidät kaikki.»
Hän veti esille uushopeisen savukerasian ja piteli sitä auringossa, niin että se kiilsi. Näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt sitä näkyvillä turhan kauan ottaessaan siitä savukkeen. Judith katseli taivaanrantaa, ja hänen hevosensa kuopi kärsimättömänä. Sven tarttui hevosen suitsiin, painoi rasian kiinni ja pisti sen takaisin taskuun.
»Tuletko jonakuna iltana minun kanssani ratsastamaan? Menehdyn täällä, jollen tee jotain — tai näe ihmisiä», hän sanoi välinpitämättömästi puhaltaen sauhua ilmaan ja karistaen sormellaan tuhkaa savukkeestaan. Sitä hän ei ollut tehnyt ennen aikaan. Tehdä jotain — nähdä ihmisiä, sellaista hänen mielensä teki. Ei mitään eikä ketään erityisesti.
Judith istui ääneti katsellen ynseänä taivaanrantaa.
»Nytpä muistankin», jatkoi Sven, »minulla on tässä jotakin sinulle. Kaikilla tytöillä on sellaisia.» Hän otti taskustaan esille pienen käärön ja avasi sen. Käärepaperista hän irrotti pienen kullatun korurasian näyttäen sitä Judithille ja odottaen näkevänsä hänen kasvoillaan ihmetyksen hymyn. Judith silmäsi nopeasti siihen.
Sitten, heilauttaen äkisti ruumistaan, hän pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen, suu auki, sieraimet huohottaen, silmät sumeina. Judith painoi päänsä hevosen harjaa vasten, käänsi sen ympäri ja katosi samassa hevosen selässä, joka oli aivan hurjana kiihkosta.
Sven tuijotti ällistyneenä Judithin jälkeen, näki hevosen poikkeavan tieltä ja hyppäävän heinäniityn aidan yli, sulavasti kuin vene, joka kohoaa aallon harjalle.
»Tuhat tulimmaista —», hän ihmetteli. »Kylläpä hänessä on eloa. Enemmän kuin koskaan ennen. Mutta mistähän hän loukkaantui?»
Mutta Svenin ei ollut vaikea sitä arvata. Judithin mielestä hän oli kerskaillut.
Judithin nelistäessä pois alkoivat kyyneleet vuotaa pitkin tytön poskia.
Päivät muuttuivat yhä pitemmiksi ja lämpimämmiksi; pellon ja metsikön välinen kenttä muuttui tummemman vihreäksi. Calebin karja ruohoaavikolla etsi sydänpäivän aikana varjoa metsiköstä, ja lypsylehmät laidunmaalla lakkasivat ruohoa syömästä seisoen pitkät ajat polvia myöten lämpimässä suossa, jossa hyönteisiä hyppeli kuin kipinöitä veden pinnalla. Kylmät, kosteat aamut lämpenivät, ja iltaisin luonto kietoutui sumuun. Maan antimista hennot oraat muuttuivat karkeiksi oljiksi ja varsiksi.
Mutta garelaisten elämässä ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta; unelmat yhtä vähän kuin pelon aiheetkaan eivät kehittyneet eivätkä kypsyneet, yksilöiden taistelussa ei ilmaantunut käännekohtaa, ei mitään äkillistä huippusaavutusta. Ei ulkonaisia tunteita eikä ajatuksia tuotu ilmi paitsi sellaisia, jotka tarkoittivat alistumista Calebin kunnianhimoisiin vaatimuksiin. Caleb ei puhunut yöllä eikä päivällä muusta kuin karjastaan, ajoi päivisin rattaillaan pelloilla tai käveli ulkona iltaisin lyhty kädessä vertailemassa heinä- ja pellavapeltojaan Skuli Ericksonin tai Joel Brundin, mrs. Sandbon tyttären, Doran miehen, peltojen kasvuihin. Alkukesä oli hänelle hirveää, yhtämittaista kiihkon aikaa, jolloin hän oli sokea ja kuuro ja mykkä kaikelle muulle, mikä ei koskenut hänen maitaan.
Hänen pellavansa kasvoi sellaisella vauhdilla, että hän töin tuskin uskalsi sitä katsella peläten sen voivan kadota harhanäyn tavoin. Hän saattoi siirtää tarkastuksensa kokonaista viikkoa eteenpäin pelosta, että sille äkkiarvaamatta olisi voinut tapahtua jotain kamalaa.
Mutta niin tasaiselta kuin garelaisten elämä pinnalta näyttikin, niin pohjalla piili kuitenkin hiukan levottomuutta. Lind Archer huomasi sen ja oli pahoillansa.
Sven Sandbo oli palannut kotiin. Judithin käytöstä oli mahdoton ymmärtää. Lind oli yrittänyt puhua hänen kanssaan Svenistä, mutta tyttö oli tylysti paennut pois. Ja kun Lind oli tarjonnut Judithille luettavaksi kirjaa, jonka hän oli saanut kaupungista, niin Judith oli käyttäytynyt paljon enemmän Ellenin kuin itsensä tapaisesti. Hänellä ei ollut aikaa lukea, oli hän sanonut. Amelia kulki kuin poissaoleva näinä päivinä ja kohteli Calebia miltei ystävällisesti. Amelian puolella oli jännitys hiukan lauennut, mutta Judithin puolella se oli sitä enemmän kiristynyt. Calebin huomio oli tätänykyä niin kokonaan kiintynyt farmin asioihin, ettei hän huomannut mitään. Vastoin tapaansa hän suoritti kaikenlaisia turhia pikkutöitä etsien alati uutta tehtävää, sen sijaan että hän olisi määrännyt töitä Martinille ja Judithille. Lind tunsi, että jotain tärkeää oli tapahtunut, mutta huomasi sitten samalla, ettei mitään muuta voinut tapahtua kuin mikä kuului jokapäiväisiin velvollisuuksiin.
Lind yksin huomasi nämät vaihtelevat vivahdukset garelaisten elämässä. Hänellä oli iltaisin paljon vapaata aikaa istuessaan pöytänsä ääressä lasten poistuttua koulusta, ja usein silloin hän tuli ajatelleeksi garelaisia. Mutta tuon sadeillan jälkeen hän oli vieläkin enemmän ajatellut Mark Jordania.
Kolmantena päivänä käyntinsä jälkeen Klovaczin farmilla Lind istui pöytänsä ääressä koulussa. Huoneessa tuntui voimakas liidun ja villien kirsikankukkien tuoksu. Lind oli väsynyt ja masentunut mieleltään. Hän sulki silmänsä ja nojasi päänsä käsiensä varaan. Hän eli mielikuvituksessaan jälleen tuon pelottavan ja ihanan sadeillan…
Ovi avautui hitaasti. Mark Jordan seisoi valoisassa oviaukossa, hymyilevänä, paljaspäisenä, hattu kädessä. Lind painoi kätensä poskiansa vasten. Sitten hän nauroi.
»Te näytätte syylliseltä», sanoi Mark. Hän astui hitaasti pulpettien välistä käytävää pitkin huoneen keskelle katsoen Lindiin onnellisena.
»Myönnän sen kyllä», sanoi Lind arasti. »Ajattelin juuri, että tarjoutuisin jälleen päivällisvieraaksi teille.» Hän nousi pöytänsä äärestä ja ojensi kätensä Markille. Mark piteli sitä omassaan, katseli sitä ja osoitti liitu- ja mustetahroja.
»Maan suola: koulunopettaja. Olin kerran itsekin opettajana kuukauden verran. Sain eroni, kun yllytin lapsia hockey'a pelaamaan», Mark nauroi. Hän päästi irti Lindin käden ja kulki ympäri huonetta tutkien piirustuksia ja kuvia, joita lapset olivat valmistaneet ja ripustaneet seinille. Ottaen käteensä liitupalan hän piirusti mustalle taululle lystikkään olennon, polvet koukussa ja silmät vinossa, ja kirjoitti sen alle lapsellisella käsialalla: »Opettaja.» Sitten hän peräytyi kymmenen askelta, tähtäsi ja heitti liitupalan mustantaulun hyllylle. Tämän tempun hän uudisti moneen kertaan peräytyen joka kerralla muutamia askeleita kauemmaksi.
Lind katseli leikkiä hetken aikaa puoleksi huvitettuna. Sitten häntä alkoi hieman hermostuttaa. Mark kaikesta päättäen oli unohtanut hänen läsnäolonsa. Hänen väsymättömyytensä syrjäytti hänet kokonaan. Äkkiä hänen mieleensä muistuivat Bjarnassonin vanhan isoäidin sanat: hän ei koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Markin seisoessa nyt sivuttain häneen Lindin huomio kiintyi hänen päänsä ja hartioittensa kauniiseen muotoon. Mark kääntyi niin äkkiä Lindin puoleen, että tämä säpsähti.
»Lähdetään kävelemään», sanoi Mark. »Mitäs nyt?»
»Ei mitään», vastasi Lind. Hän tahtoi koettaa ymmärtää Markia. »Mieleni ei tee lähteä kävelemään, kun te noin jyrkästi käskette. Mutta tahdon käyttää teitä hyväkseni oppiakseni hillitsemään kiivauttani, ja siksi suostun. Te näytte olevan tottunut käskemään. Aivankuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin te yksin.»
»Olen aina ollut yksin — kunnes te tulitte, Lind. Minun täytyy ensin tottua siihen ajatukseen, että te olette olemassa», Mark sanoi niin vakavasti, että Lindin täytyi nauraa.
»Huomasiko joku garelaisista teidän tulevan tänne?» Lind kysyi kiusaantuneena.
»Garelaisetko? Ah, nuo ihmiset. En todellakaan tiedä. En nähnyt ketään muuta kuin punatulkun tiellä, eikä se liikuttanut edes höyhentä», Mark sanoi astuen ikkunan luo sillä välin kuin Lind korjasi tavarat pöydältä. »Miksi te sitä kysytte? Pelkäättekö heitä?»
»En lainkaan», Lind kiiruhti sanomaan. »Minä en vain haluaisi, että he — minä tahtoisin pitää teidät erillänne heistä — ikäänkuin toisessa maailmassa. Jos te menette heidän luokseen tai keskustelette heidän kanssaan, niin teidän kuvanne sekaantuu heihin. Ymmärrättekö? En tahtoisi, että te näkisitte heitä tai he teitä, lukuunottamatta ehkä Judithia —» Lind vilkaisi Markiin mietteissään ikäänkuin tuumien, oliko tällainen jako viisasta.
»Tulitteko jalan?» kysyi Lind, kun he olivat lähteneet ulos ja kävelivät pitkin pientä polkua, joka kulki tiheän havupuumetsikön läpi koulutalon taitse.
»En, ratsastin norsulla. Se häipyi teidän ovellanne», sanoi Mark ja he nauroivat molemmat.
»Olisin kuitenkin hyvin utelias näkemään tuota Garen perhettä», sanoiMark vähäistä myöhemmin. »Varsinkin Caleb Garea. Minulle kerrottiinYellow Postissa, että hän on itse piru.»
»Ei, siksi hän on liian ilkeämielinen. Hän on myös liian ilkeä, jotta tekisi mieli ottaa häntä hengiltä. Sen vuoksi Fusi Aronson ei ole tehnyt sitä jo aikoja sitten.»
Lind kertoi hänelle Fusista.
»Minun tekisi mieleni tavata häntä», sanoi Mark.
He keskustelivat siitä omituisesta yhtäläisyydestä, joka täällä pohjoisessa vallitsee ihmisen ja maaperän välillä, sekä ruumiillisen että henkisen elämän köyhyydestä.
»He eivät tuhlaa mitään — siinä se», sanoi Mark, »yhtä vähän mitä ihmisten suhteeseen kuin kasvien kasvuun tulee. Ei hillittömyyttä missään. Olen kulkenut jalan koko Yellow Postin ympäristön sen jälkeen kuin saavuin tänne, mutta en ole tavannut ainoatakaan farmaria, joka ei ilolla ajattelisi, että ellei hän kerää ja kokoile voimainsa takaa, niin koittaisi kerran aika, jolloin hänellä ei olisi ainoatakaan jyvää aitassaan. He eivät näytä luottavan maahan, muuhun kuin siihen, mitä he omalla työllään saavat siitä irti. Ajatelkaahan, miten erilaisia luonteeltaan nämä ihmiset olisivat, jollei maa riistäisi heiltä koko heidän voimaansa ja kaikkia heidän ajatuksiansa.»
Lind nyökkäsi. »Siinä juuri on garelaisten erehdys. Heillä kaikilla on hirveän liioiteltu velvollisuudentunto maata kohtaan — tai oikeastaan Calebia kohtaan, joka ei ole muuta kuin maan symbooli.»
He kävivät istumaan kalliolle tiepuoleen.
»Oleskelin jonkun aikaa vielä kauempana pohjoisessa — kävin yhdessä pappieni kanssa lähetysasemalla lapsena ollessani ja myöhemminkin tultuani täysikasvuiseksi», Mark kertoi. »Se vasta olisi oikea maa teitä varten. Jos Jumalaa on olemassa, niin siellä hän asuu ja suorittaa ajatustyönsä. Hiljaisuus on aivan hirveä. Tuntuu kuin tapahtuisi äärettömän paljon, vaikkei mitään voikaan nähdä. Taivas on aivan rajaton — samoin valo sekä pimeys — lumikentät loppumattomia — vain harvoja mäntyjä, joku ainoa kumpu tai jäätynyt joki. Ja ihmisolennot siellä ovat kuin puukuvia salaperäisine tarinoineen, joista ei koskaan voi saada täyttä selkoa. Luonnon kovuus painaa alas elämän ulkonaisen ilmaisumuodon luullakseni yksinkertaisesti vain siksi, ettei ympäristö tarjoa ihmishengelle kylliksi luonnollisia kiihottimia. Me olemme loppujen lopuksi vain ympäristömme kuvastimia. Elämä täällä Oelandissakin voi näyttää kielteiseltä, mutta todellisuudessa se heijastaa vain niin harvoja ulkonaisia, luonnollisia ilmiöitä, että se tekee kielteisen vaikutuksen. Nämä ihmiset ovat pakotetut viettämään sisäänpäinkääntynyttä elämää, kaikki heidän intohimonsa ovat kasaantuneet yhteen; he ovat kuumaverisiä olentoja, vailla ilmaisumuodon — vapauttavan eleen mahdollisuutta.»
»Niin, luullakseni inhimillinen elämä, tai ainakin inhimillinen yhteys on yhtä köyhää täällä kuin pohjoisemmassakin», Lind sanoi. »Taistelulla olosuhteita vastaan on varmaankin sama vaikutus kuin toimettomuudella. Minun mielestäni toinen on yhtä tylsistyttävää kuin toinenkin. Heillä ei ole mitään tunteita jäljellä, kun maa ja karja on saanut osansa.»
He keskustelivat kirjoista ja heidän mielipiteensä kävivät silloin tällöin erilleen. Mark pyysi, että Lind sallisi hänen tulla Garelle käymään ja tuoda mukanaan muutamia lempikirjojaan, ja Lind lupasi puhua mrs. Garen kanssa.
Lindistä tuntui ihmeelliseltä, että hän oli tavannut täällä Markin.Markin mielestä oli maailman luonnollisin asia, että hän oli löytänytLindin täällä.
»Saanhan ainakin käydä koululla jonakin iltana?» Mark kysyi arasti. Hänen oli jo aika lähteä, ja häntä ihmetytti, että hänen oli niin vaikea erota. Lind ojensi aivan yksinkertaisesti kätensä hänelle.
»Tehkää niin», hän sanoi lämpimästi. He olivat tulleet niin lähelleGaren farmia, että saattoivat nähdä sen portin.
Mark katsoi omituisesti Lindiin, sitten hän kääntyi ja kiiruhti pois tietä myöten. Kerran hän vilkaisi taakseen ja näki Lindin seisovan samalla paikalla, minne hän oli jättänyt hänet. Kohottaen leveälieristä hattuaan hän heilutti kättään ilmassa. Lind jatkoi matkaansa Garen pihalle. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi.
Keritsemisaika oli käsissä. Kolmekymmentä lammasta, joilla oli niin paksu villa, että ne näyttivät kömpelöiltä omissa turkeissaan, oli tuotu aitaukseen, missä Judith, Martin, Amelia ja Ellen keritsivät niitä. Villan haju ällötti Elleniä, ja siksi Amelia antoi hänen enimmäkseen olla sisällä taloustoimissa. Judith liikkui lammasten parissa valiten omansa joukosta, jotta ei tapahtuisi mitään vääryyttä villoja eritellessä. Calebilla oli ollut tapana, aina siitä saakka kuin lapset olivat pieniä, antaa kullekin muutamia nimikkoeläimiä, joita he saivat hoitaa ja myödä ja siten hankkia itselleen vaatteita. Hän väitti, että he siten suuremmalla mielenkiinnolla tekisivät työtä ja kehittyisivät varhemmin itsenäisiksi. Amelia oli jo kauan sitten huomannut, mikä iva piili tämän anteliaisuuden takana.
Vaikkei Caleb ottanutkaan itse osaa työhön, pysähtyi hän aitauksen ääreen, missä nuo kolme työskentelivät Ellenin mentyä sisään. Hänen vieressään seisoi Thorvald Thorvaldson, islantilainen, joka kehui olevansa mestari keritsemään. Caleb nojasi kyynärpäänsä aitausta vasten ja antoi mielivaltaisia neuvoja, miten keritsemisen tuli tapahtua. Näin näytti siltä kuin hän olisi johtanut työtä.
»Kuulehan, Jude! Noin et saa keritä! Pistä keritsimet syvemmälle! Kuulehan! Ei koko päivää saa keritä yhtä lammasta. Hiukan lähempää tuolta! Hienoa villaa, vai mitä, Thorvald? Montako naulaa villoja luulette minun saavan tuosta lampaasta?»
Judith kääntyi selin molempiin miehiin ja jatkoi työtään. Lammas oli hänen lemmikkejään, emälammas, joka kantoi aina hyvin. Judith vihasi islantilaista, joka seisoi tuijottaen häneen. Tyttö oli sivulta vilkaissut häneen ja nähnyt hänen pienten porsasmaisten silmiensä sivelevän hänen sääriään, kun hän kumartui alaspäin ja työhousut kiristyivät hänen vartalonsa ympärille. Hän painautui emälampaan rintaa vasten ja leikkasi poikki kourallisen villaa. Kärsivällisyydellä oli rajansa, Ameliankin vuoksi.
Amelia ei nostanut silmiään työstä. Hänen levollisuutensa harmitti Calebia. Tätä muutosta hänen oli mahdoton ymmärtää. Se oli saanut alkunsa siitä päivästä, jolloin Amelia oli kuullut Mark Jordanin muuttaneen Klovaczin taloon. Oli aivan mahdotonta tietää, millä tavalla nainen, edes sellainenkaan kuin Amelia, suhtautui johonkin asiaan.
»Kuulehan, Amelia! Thorvald on janoissaan. Kyllä teillä on runsaasti aikaa saadaksenne työn tehdyksi ennen pimeän tuloa», sanoi Caleb. Hänen äänensä oli terävä ikäänkuin häntä äkkiä olisi pistetty neulalla selkään. Amelia nousi kiireesti ja pyyhkäisi tumman suortuvan silmiltään. Tuo jokapäiväinen liike teki hänet kovin kömpelön, kätevyyttä vailla olevan näköiseksi.
»Minä luulin, ettei mr. Thorvaldsonilla ollut aikaa juoda kahvia?»
Caleb katsoi häneen. »Mr. Thorvaldson tahtoo kahvia. Hän on muuttanut mielensä», hän sanoi vihdoin lähtien happamen näköisen islantilaisen kanssa huoneeseen. Thorvaldsonille ei kukaan ollut puhunut sanaakaan kahvista. Hän irvisteli mielistelevästi Calebille. Tässä talossa vasta oli sekä sukkela että luja komento! Harmillista kyllä Thorvaldsonin naisväki ei ollut kyllin älykästä ymmärtääkseen ja täysin kunnioittaakseen sellaista isännyyttä. He tarvitsivat kouraantuntuvampaa taktiikkaa…
»Miten teidän vaimonne jaksaa?» Amelia kysyi Thorvaldsonilta tarjottuaan hänelle kahvia.
»Hän voi varsin hyvin», Thorvaldson vastasi kaataen teevatinsa sisällyksen kurkkuunsa. »Pian hänen aikansa tulee, ha, haa! Toinen toisensa jälkeen — sellainen vaimo hän on!»
Amelia kääntyi pois hänestä. Thorvaldsonilla oli tuuheat, riippuvat viikset, jotka kastuivat kahviin hänen juodessansa. Caleb täytti piippunsa. Hän huomasi, että Amelia kääntyi poispäin. Hän näki hänen huulensa puristuvan yhteen.
Caleb hymyili ivallisesti. »Käy istumaan, rakkaani», hän sanoi nostaen Amelialle tuolin aivan Thorvaldsonin eteen. »Keritsemisellä ei ole kiirettä. Juttele hetken aikaa Thorvaldsonin kanssa. Ha, haa! Minun vaimoni on aivan sairas, kun hän ei koskaan näe muita kuin oman miehensä, Thorvaldson. Naisella täytyy olla vaihteluakin.» Molemmat miehet nauroivat, Caleb raapi niskaansa ja vilkaisi silloin tällöin Ameliaan, joka sanaakaan sanomatta oli käynyt tuolille istumaan.
Amelian silmät vilkuivat ikkunaan. Ne olivat hätäiset, hermostuneet.Caleb oli levoton.
Thorvaldson ahmi leipää, voita ja kylmää lihaa, jota Amelia oli tuonut hänen eteensä, ja maiskutti äänekkäästi suutaan. Amelia istui hänen edessään sanomatta sanaakaan.
Niin, Caleb oli levoton. Hän päätti vielä kerran, ettei Amelia saisi nähdä Mark Jordania.
Kun Thorvald Thorvaldson oli lähtenyt, astui Caleb vaimonsa luo. Hänen äänensä oli pehmeä ja kevyt.
»Opettajatar on taaskin jutellut tuon sinun poikasi kanssa. Jos hän pyytää lupaa saada tuoda hänet taloon, niin muista, se ei ole hyväksi. Ensiksikin, Amelia, se palauttaisi mieleesi asioita, joita sinun on paras unohtaa. Toiseksi, hän ei ole sitä lajia, jota toivoisin lasteni seuraksi.» Hän sytytti piippunsa taaskin huolettomasti, ikäänkuin hän olisi puhunut kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, ja poistui huoneesta laahaten jalkojaan perässään, pää etukumarassa, kädet selän takana. Hän oli ollut tyytyväinen Amelian kalpeuteen. Olipa Amelia kulloinkin millä mielellä tahansa, niin Caleb tahtoi aina olla vakuutettu siitä, että hän saattoi käden käänteessä saada hänen mielentilassaan muutoksen aikaan. Se oli oikeaa komentoa.
Kun lampaat olivat kerityt ja villa sullottu jauhosäkkeihin vietäväksiSidingiin, ryhdyttiin taas tavallisiin töihin.
Ellenin työskennellessä puutarhassa kitkien rikkaruohoja ja mullaten perunoita, niin että hänen selkänsä tuli rasituksesta kipeäksi, kävi Judith useampaan kertaan Yellow Postissa ruokavaroja ostamassa.
»Niin!» sanoi Judith Ellenille, joka vihdoin moitti häntä itsekkyydestä. »Miksikä sinä istut täällä? Minä en sääli sinua. En sääli ketään meistä! Me olemme kaikki kylliksi vanhoja lähteäksemme maailmalle. Miksi sinä istut täällä, jos et ole tyytyväinen? Minä en ole tyytyväinen, ja niinpä lähden pois — hyvinkin pian. Toista talvea en tahdo enää rypeä polvia myöten lannassa — sitä en tee! Olen hoitanut kylliksi monta vasikkaa jo hänelle! Mitä minä siitä hyödyn? Mitä sinä siitä hyödyt? Toista se oli, kun olimme pieniä eikä äiti tullut yksin toimeen. Minä sanon sen sinulle — minä lähden pois täältä!» Judithin ääni muuttui kimakaksi ja hänen rintansa aaltoili.
Ellen korjasi silmälasejaan, liike, jonka hän vaistomaisesti teki aina kiihottuessaan.
»Judith», hän sanoi juhlallisesti, »siitä ei yksin ole kysymys. Jotain muutakin on hullusti. Isä uhkailee äitiä aina — kyllä sinä olet sen kuullut — samoinkuin minäkin. En tiedä, mitä se on, mutta äiti pelkää — pelkää, että isä voisi tehdä jotain. Sitä me emme voi sallia. Kyllähän sinä tiedät, ettemme me voi sitä sallia. Olen luopunut paljon enemmästä kuin sinä koskaan tulet tekemään jäädessäni tänne —»
»Oo…» Judith päästi suustaan sanan, joka sai Ellenin hätkähtämään.
»Judith, sinä olet kamala!»
»Olen paljon pahempi kuin sinä luuletkaan! Paljon pahempi!» sanoi Jude lähtien ajamaan.
Lind odotti häntä koululla.
»Sinä näytät suuttuneelta, Judie; mitä on tapahtunut?» Lind kysyi heidän ajaessaan eteenpäin.
»Ei mitään, mutta Ellen saattaa minut sairaaksi marinallaan. Hänestä on hauskaa kärsiä. Ja hänestä on hauskaa nähdä kaikkien muidenkin kärsivän. Mutta hänen ei tarvitse kärsiä puoleksikaan niin paljon kuin minun vain siksi, ettei hän ole yhtä vahva kuin minä.»
»En usko, että se hänestä on lainkaan hauskaa, Judie. Luulen, että hän luopuu varsin paljosta jäädessään kotiin, ja sen hän itsekin tietää. Onko hän koskaan pitänyt kenestäkään oikein paljon —jostakusta, joka olisi tahtonut naida hänet?»
»Luullakseni vanha Vuohisilmä piti hänestä paljon. Mutta hän läksi täältä vuosi sitten, eikä Ellen puhu koskaan hänestä mitään. Mutta hän on sekarotua.»
»Jos Ellen rakastaa häntä, niin mitäpä se merkitsee?»
»Ei tietenkään. Mutta hän oli kai liian hyvä Ellenille.» Judithin silmissä oli halveksiva ilme. Hän läimäytti hevosen lautasia ohjaksilla, ja rattaitten ratina vaikeutti keskustelun jatkamista. He eivät pysähtyneet Sandbon taloon, sillä Judith tiesi Calebin vakoilevan heitä pieneltä kummulta, jolle Garen farmi oli rakennettu, nähdäkseen, ilmestyisikö hevonen tienkäänteeseen oikeaan aikaan.
Yellow Post sijaitsi pienessä laaksossa, joka muodoltaan muistutti kämmenpohjaa, ja pieni puro kiemurteli sen läpi kuin elämänviiva. Jude ajoi Johannesonin, ruotsalaisen kauppiaan myymälän edustalle, ja Lind läksi kauppaan suorittamaan omia ostoksiaan sillä välin kuin Jude pani kiinni hevosen. Muutamia sekarotuisia tuli hänen jäljessään katsellen salavihkaa ympärilleen.
Mark Jordan seisoskeli siellä nojautuen myymälän nurkkaukseen ja polttaen piippuaan. Hän astui Lindiä vastaan nopein askelin ja katsoi häneen miltei moittivasti.
»Te ette tullut», sanoi hän kuiskaten ja vilkaisi harmistuneena uteliaisiin katseisiin heidän ympärillään.
»Tullut — minne — milloin?» Lind kysyi viattomana.
»Lähdetään ulos juttelemaan», Mark sanoi. Hän otti maasta tavaransa ja työnsi Lindin ulos ovesta, ennenkuin tämä oli ennättänyt tehdä ostoksiansa. Jude sivuutti heidät ovessa.
»Tule ulos, kun olet valmis, Jude», Lind huusi tytön jälkeen. Jude astui myymälään osoittamatta sitä uteliaisuutta, jota Lindin seurassa oleva vieras herätti hänessä.
Mark laski ostoksensa rattaitten pohjalle, joissa hän oli ajanut Yellow Postiin, ja astui Lindin kanssa jokirantaan. He kävivät istumaan vihreälle nurmelle ja katselivat pieniä kaloja, jotka hopeisina parvina hyppivät vedessä ja äkkiä kiiruhtivat taas virtaa ylöspäin pelästyen niin vähäistä seikkaa kuin uiskentelevan lehden varjoa veden pinnalla.
»Olen kaivannut teitä. Eilen illalla satoi, ja luulin aivan varmaan teidän tulevan», Mark sanoi Lindille. »Odotin aina sydänyöhön saakka.»
»Kuinka naurettavaa! Ettehän toki!»
»Pääni pantiksi!»
»Mutta olisihan se ollut hiukan — tavatonta.»
Mark rypisti kulmiaan. »Sitä se ei ollut sinä iltana, jolloin te kävitte luonani. Tehän teette muutenkin, mitä mielenne tekee. Minä tarvitsen teitä, Lind, kipeämmin kuin te aavistattekaan. Olen raivannut Klovaczin metsää, muuten olisin pistäytynyt koululle eilen. Salliiko mrs. Gare minun tulla teille?»
»En ole vielä kysynyt sitä. Se on kovin vaikeaa. Mutta minä tulen teille ja keitän teille päivällistä —» Lind sanoi äkillisen mielijohteen vallassa. »Saanko ottaa Judithin mukaani? Juden, joka meni myymälään.»
Mark katsoi Lindiin kysyvästi.
»Vain siksi, että olisi vielä hauskempaa», Lind kiiruhti lisäämään.
»Ottakaa vain mukaanne, kaikin mokomin, kenet ikänä haluatte.»
He palasivat myymälän luo. Koska Jude ei tullut ulos, niin Lind otaksui hänen ujostelevan Markia. Niinpä hän sanoi hyvästi Markille, joka nousi rattaillensa lähtien ajamaan.
Oli postipäivä, jolloin John Tobacco kulki laukkuineen talosta taloon, ja kun Lind palasi yksin myymälään, jutteli Sven Sandbo siellä Judithin kanssa. Sven oli jättänyt kotiin kaupunkilaispukunsa sekä kerskailevan käytöksensä. Hänen leveät hartiansa kohosivat hänen kapeitten lanteittensa yläpuolelle ja hänen säärensä olivat hiukan käyrät ratsastuksen jäljiltä. Hänen herkät suupielensä ja sieraimensa, hänen riipuksissa olevat silmäkulmansa, käden huoleton asento, hänen pidellessään savuketta, hänen miehekäs olentonsa, kaikki tuo teki hänet puoleensavetäväksi ja kiihottavaksi.
Judith, vihamielinen ilme silmissään ja jäykkänä käytökseltään, koetti olla nauramatta Svenin edistymiselle.
»Sanohan», kysyi Sven, »pidätkö minusta enemmän tällaisena luovuttuani turhamaisuudestani?»
»Hiukan enemmän», Judith myönsi. »Mutta olet vieläkin liian hieno.»
Sven nauroi kiusoittavasti. »Et ollut huomaavinasikaan minun pukuani viime kerralla! Ja minä kun tulin koko tuon matkan kaupungista saakka näyttääkseni sitä sinulle. Sinä loukkasit minua kauheasti, Jude!» Judith katsoi syrjään, ja Sven tuli häntä lähemmäksi. »Oletko unohtanut kokonaan meidän viimekesäisen huviretkemme, Jude? Muistatko, mitä sinä sanoit? Minä en ole sitä unohtanut.» Hän puhui niin hiljaisella äänellä, että yksin hänen äänensävynsäkin sai Judithin punastumaan.
Sekarotuiset tuijottivat Lindiin ja nykivät toisiaan, kun tämä lähestyi Judithia ja tyttö esitti hänelle Svenin. Sven jutteli ujostelematta opettajattaren kanssa Juden väitellessä Johannesonin kanssa kuivatun kalan eduista.
»Mikä sillä on vikana?» kysyi Johanneson. »Hyvää se on, paljon arvokkaampaa kuin sen hinta. Varmaankin te saitte papaltanne vain kymmenen centiä ostoksia varten, ha, haa?»
Judith pudisti päätään kiukuissaan. »Suu kiinni, te litteänaamainen ruotsalainen! Jos täällä olisi toista myymälää, niin en minä maksaisi mitään koko teidän roskastanne. Antakaa yhden dollarin arvosta kalaa, mutta pitäkää kiirettä!» Hän polki jalkaansa, ja kaikki myymälässä olevat miehet katselivat häntä ihastuksella. Hän oli saanut käskyn ostaa kalaa vain viidelläkymmenellä centillä. Hänen oli pakko selittää asia Amelialle, joka luultavasti ymmärtäisi hänet, mutta ehkä ei kuitenkaan hyväksyisi.
Johanneson kääntyi hämillään ja laittoi käärön kuntoon. Hän ei tahtonut kadottaa sellaista asiakasta kuin Garea, mutta häntä kiukutti, kun tuo tyttö kinaili aina hinnoista. Varmaankin häntä kotona oli yllytetty.
Yhä hiukan kiihottuneena Judith poistui myymälästä Svenin ja Lindin seurassa, joka myös oli tehnyt ostoksensa. Molemmat tytöt nousivat rattaillensa, ja Sven ajoi hitaasti heidän jäljessään.
»Lind», sanoi Judith, kun he olivat hyvän matkan päässä Yellow Postista, »Sven pyysi minua ajamaan hänen kanssansa. Tahdotteko ajaa kotiin? Minä nousen pois ja odotan häntä.»
»Mutta mitä isäsi sanoo —»
»Siitä minä en välitä. Selkääni saan joka tapauksessa.» Lind suostui, vaikka hiukan epäröiden, ja ajoi yksin kotiin Judithin noustessa Svenin rattaille.
»Judie», alotti Sven kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »Minä tahtoisin naida sinut.»
Judith oli vaiti. Hän ajatteli Ameliaa. Ellen ei koskaan voisi antaa sitä hänelle anteeksi…
»Etkö rakasta minua enää, Judie? Ennenhän sinä rakastit», sanoi Sven nöyrästi.
Judithin pää oli pystyssä, silmät puoleksi ummessa. Rattaat hyppivät, kun he ajoivat pienen sillan yli, joka johti tiheään kuusi- ja setripuumetsään. Sven veti hänet äkkiä syleilyynsä, heittäen ohjakset löyhälle.
»Helkkarissa — miten kaunis sinä olet, Judith!»
Judith hymyili. Hänen ruumiinsa painautui Sveniä vasten. Se värähteli voimaa. Hän tunsi oman ruumiinsa voiman. Se ikäänkuin kohosi ylöspäin pitkin hänen selkäänsä ja rintaansa voimakkaana virtana, joka tunkeutui aina hänen sormenpäihinsä ja koko hänen ruumiinsa hipiään asti. Outo halu valtasi hänen mielensä. Hänen oli mahdotonta irtaantua tuosta huumeesta… se oli vallannut hänet jo ensi päivänä Svenin paluun ja tapaamisen jälkeen.
»Mietin tässä sitä, tokko saisin sinua kaadetuksi maahan?» Judith sanoi äkisti.
Sven nauroi ääneensä.
»Lyön vetoa, että saisin», sanoi Judith. »Anna minun koettaa.»
»Hyvä, joskus», Sven myönsi nauraen yhä.
»Ei, heti paikalla», Judith pyysi katsellen lihaksia, jotka liikkuivat Svenin paidanhihan alla. Ilma oli lämmin eikä kummallakaan ollut päällystakkia.
Sven vilkaisi Judithiin ja huomasi tämän puhuvan vakavissaan. He laskeutuivat maahan rattailta ja sitoivat hevosen puuhun tiepuoleen. Sitten he pujottautuivat aidan läpi pienelle aukiolle setripuiden varjoon, missä aurinko paahtoi maata lämpimänä läikkänä.
»Suutele minua ensin», sanoi Sven.
»En — vasta jälestäpäin», Judith sanoi vakavana.
Sitten he painivat. Judith oli melkein yhtä pitkä kuin Sven. Hänen säärensä olivat pitkät ja jäntevät, hänen vartalonsa joustava ja hänen liikkeensä nopsat kuin villikissan; Sven, joka alotti ottelun nauraen, ei voinut saada häntä valtaansa. Judith liukui hänen käsistään ja kiersi ruumiinsa hänen ympärilleen, kaataen molemmat maahan. Mitä hurjemmiksi ja voimakkaammiksi heidän liikkeensä kiihtyivät, sitä vakavammaksi Sven muuttui ja nauru kuoli hänen huuliltaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että hänen olisi pakko käyttää todellista voimaansa puolustautuessaan, kunnes hän näki, että tytön kasvot olivat jäykät ja kovat ja hänen silmänsä palavat. Samassa hän huomasi, että Judith aikoi käyttää niskaotetta, jonka hän itse oli opettanut hänelle. Niinpä hän tarttui Judithin käsiin vääntäen hänen oikean käsivartensa taaksepäin. Judith viskautui hurjalla vimmalla Svenin päälle miltei heittäen kuperkeikan hänen olkansa yli ja vetäisi käsivartensa irti. Sven kääntyi nopeasti, kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja painoi toisella häntä kaulaan, niin että tyttö vääntyi miltei kaksinkerroin eikä voinut hengittää. Sven katsoi häneen, hänen silmänsä olivat kiinni, kasvot aivan punaiset ja hengitys huohottava.
»Joko sait kylläksesi?» hän kysyi hellittäen otettaan.
Judith käytti hyväkseen tilaisuutta ja heilauttaen päätään irrottautui hän Svenin otteesta aivankuin ankerias. Hänen silmänsä iskivät tulta, hänen rintansa huohotti nopeasti. Hän ojensi kätensä ja löi Sveniä suoraan kasvoihin. Svenin ihmetellessä iskusta puoleksi huumautuneena osien vaihdosta, Judith hyökkäsi häntä vastaan ja kaatoi hänet allensa. Silloin Sven hurjistui. He eivät olleet enää epätasainen pari, kahta eri sukupuolta. He olivat kaksi voimakasta alkuainetta, jotka koettivat voittaa toisensa.
Sven puristi Judithin sääret omiensa vähin, iski häntä kaulaan ja painoi hänet niin lujasti syliinsä, että tytön olkapäät vaikenivat ja pingottuivat ja hänen vaatteensa repeytyivät. Heidän läähättävät ruumiinsa värisivät vastatusten, kun he makasivat pitkin pituuttaan maassa hurjassa syleilyssä. Judith kaivoi kyntensä Svenin rintaan, painoi polvensa hänen kupeisiinsa ja puri häntä ranteisiin. Hän vastasi epätoivon kiihkolla jokaisen Svenin iskun, muuten tämä olisi heti voittanut hänet. Kumpaisellakin oli kasvot, kaula ja rinta hiessä. Svenin hengitys huokui kuumana Judithin kasvoja vasten. Äkkiä tytön käsi, joka ympäröi kuin teräsrengas Svenin kaulaa, höltyi ja vaipui alas. Hänen silmäluomensa värähtelivät ja kyynel vieri silmäkulmasta sekaantuen ohimoilla oleviin hikihelmiin. Sven päästi käsivarren irti, jota hän oli taivuttanut taaksepäin. Hän vapisi.
»Judie», hän mutisi; »Judie, — katso minuun.»
Judith avasi hitaasti silmäluomensa.
»Suutele nyt minua», sanoi hän hengästyneenä.
Tiheä kääpiömäntyaitaus erotti puutarhan maantiestä. Amelia kitki polvillaan tomaattipenkkiä, joka oli sillä puolen puutarhaa. Edellinen yö oli ollut kylmä, ja vanhan tavan mukaan tomaatit olivat hänen ajatuksissaan viimeisinä ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäisinä aamulla noustessa, joskohta muutkin huolet raskauttivat hänen mieltään.
Hän nousi pystyyn ja kuullessaan hevosen kavioiden kapsetta hän piiloutui aitauksen taakse nähdäkseen, kuka siitä ratsasti. Ohikulkevat vieraat kasvotkin loivat hiukan vaihtelua päivän työhön. Hevonen ilmestyi tielle, ratsastajan istuessa toimettomana satulassa ja katsoessa suoraan eteensä koulutaloa kohti. Sitten hän poikkesi tieltä ja ratsasti koulualueen yli, missä hevonen pysähtyi, ja mies hyppäsi maahan.
Amelian sydän sykki kiihkeästi. Aitaus taipui hiukan hänen nojautuessaan siihen, mutta hän seurasi katseellaan ratsastajaa, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet mieheen kiinni naulatut. Mies kulki ohi, eikä Amelia voinut nähdä muuta kuin hänen päänsä ja hartiansa. Sitten hän kääntyi pois ja polvistui maahan peitteen viereen, jolla tomaatit edellisenä yönä oli peitetty. Hän oli ilmetty isänsä… mutta hienompi. Tokkopa olisi tarpeellista peittää tomatteja täksikin yöksi… maailmanmies… sivistys kuulsi hänen otsaltaan kuin valo. Hän kantoi hyvin vaatteitaan, istui satulassa kuin sotilas… ja härkä oli puskenut hänen isänsä hengiltä…
Amelia oli polvillaan maassa tomaatintaimien ääressä. Hän paleli ja oli väsynyt aivankuin vuosia sitten, kun hänen lasten sairastaessa oli täytynyt valvoa koko yö. Hänestä tuntui ikäänkuin hänet olisi pakotettu näyttämölle esittämään pääosaa murhenäytelmässä, jolle katselijat nauraisivat. Koko hänen elämänsä sanoin selittämätön murhenäytelmä kohosi hänen eteensä. Hän kauhistui tuota näkyä niinkuin hän olisi kauhistunut, jos hän olisi nähnyt edessään hirtetyn tai kamalan tapahtuman, jossa hänellä itsellään ei olisi ollut mitään osaa. Kylmänväreet puistattivat hänen ruumistaan. Hän ei ollut millään tavalla sopinut siihen osaan, jonka elämä oli hänelle valinnut — yhtä vähän kuin Lind olisi siihen sopinut. Hän oli ollut aivan kykenemätön kantamaan tätä taakkaa, joka ei hetkeksikään ollut hellittänyt. Sydämessään hän toivoi vapautusta tekonsa seurauksista, jotka olivat vieläkin julmemmat kuin Calebin uhkaukset, jotka kaikuivat hänen korvissaan kuin pelottavan pasuunan ääni.
Hetken kuluttua hänen mielensä rauhoittui. Hän oli nähnyt Mark Jordanin. Hän oli maailmanmies; ehkäpä hänellä oli kunnioitusta ansaitsevia ystäviä, jotka kunnioittivat myös häntä. Kuinka hän, tavallinen talonpoikaisnainen, olisi tiennyt, millainen Mark Jordanin elämä oli ja mitä se vaati häneltä? Markilla oli kauniit, herkät kasvot. Hän ei saisi koskaan tietää totuutta. Mieluummin Amelia sortuisi Calebin vallan alla kuin ilmoittaisi mitään Markille. Calebin lapset kuihtuisivat ja menehtyisivät kuin pakkasen panemat kasvit — kaikki kerran katoaisi. Mutta Mark oli isänsä poika, sen ainoan miehen poika, jota hän koskaan oli rakastanut. Ellen, Martin, Judith, Charlie, he olivat vain Calebin lapsia, heidät hän saattoi uhrata. Hän sitoisi ja kytkisi heidät maahan kuin työkalut, juuri niinkuin Caleb toivoi hänen tekevänkin. Hän ei yllyttäisi enää heitä isää vastaan. Hän antaisi heidän armotta kuivua hedelmättöminä ja kuihtua, vanheta ennen aikaansa, säälimättä vähääkään heidän nuoruuttansa. Amelian kasvot muuttuivat kalpeiksi ja koviksi hänen kyyköttäessään puutarhassa. Hänessä oli tapahtunut huomattava muutos.
Amelia kantoi peitteen taloon arvellen turhaksi peittää tomaatteja yöksi. Ilma tuntui samealta ja lämpimältä aivankuin ennen sadetta. Hänen katseensa siveli lammashaan takana olevaa heinä- ja ruispeltoa. Tämä kesä tuottaisi suunnattoman sadon. Aina ennen voimakas kasvullisuus oli ilahduttanut hänen mieltään, kosketellut sitä elävää, herkkää kieltä hänen sielussaan, joka muuten hänen karussa elämässään oli jäänyt soinnuttomaksi. Nyt tuo näky saattoi hänet alakuloiseksi. Kasvullisuutta — jonka kintereillä kulki kuolema. Hän tunsi, että yhdessä suhteessa hänen elämänsä oli päättynyt, että hän tähän saakka oli elänyt kuin toukka kotelossaan. Mitään kehitystä ei ollut välillä ollut — vain alku ja loppu.
Hän meni taloon ja alkoi tarmokkaasti puhdistaa liettä mustuneella rievulla.
Ennen pitkää Amelia muuttui jälleen nöyräksi ja alistuvaiseksi ja koko ilmapiiri Garen talossa tuli entiselleen, sen verran kuin Lind saattoi sitä arvostella. Talo pidätti taas hengitystään puhallettuaan kaiken ilman keuhkoistaan.
Otaksuen, että Amelian tuska oli ainakin hetkellisesti asettunut, Lind tuli eräänä päivänä hänen luokseen aikoen kysyä häneltä jotain. Mrs. Gare keräsi parasta aikaa munia navetassa, ja koska oli lauantaiaamu, niin opettajatar oli tarjoutunut häntä auttamaan.
»Mrs. Gare, Mark Jordan haluaisi tulla minun luonani käymään ja samalla tutustumaan teihin kaikkiin. Luuletteko, että mr. Garella on mitään sitä vastaan?»
Amelia oli valmistunut juuri tuollaiseen kysymykseen. Hän hymyiliLindille ja pudisti päätään.
»Pelkään, että se saattaisi lapset vain levottomiksi, miss Archer, ja saisi aikaan häiriötä. Mr. Jordan puhuisi sellaisista asioista, joita me emme kuitenkaan voi ajatellakaan.»
»No niin», sanoi Lind, »sallitteko sitten Judien lähteä minun kanssani hänen luokseen? Hän asuu aivan yksin, ja minusta olisi hyvä, jos hänelle silloin tällöin keitettäisiin hiukan ruokaa.»
Amelia vilkaisi häneen ja katsoi sitten poispäin.
»Judith voi mennä asialle sinne käsin, mutta älkää puhuko siitä hänen isänsä kuullen.» Mark Jordanin tuli saada, mitä hän tarvitsi, päätti Amelia.
»Koetan olla varovainen, mrs. Gare», Lind sanoi kiitollisena. Hän etsi heinistä ja löysi toisen ruskean munan, jonka hän laski varovasti toisten joukkoon maljaan. Tuntui hauskalta olla salaliitossa Calebia vastaan.
Lind vei munat taloon ja sitten hän läksi perunamaalle, missä Judith multasi taimia. Aurinko paahtoi tytön paljasta päätä ja voimakasta, hunajanruskeaa niskaa. Kuuma tuuli heilutteli kuivien perunantaimien latvoja. Pieni tomukuoppa oli muodostunut Judithin nenän molemmille puolille, ja hänen käsivarsiensa karvoissa oli tomuhöyteitä. Hän laski käsivartensa ristiin ja nojasi kuokkaa vastaan Lindin lähestyessä häntä.
»Pieni seikkailu, Judie», sanoi Lind lempeästi. »Me lähdemme huomenillalla Mark Jordanin luo illalliselle — hänen, jonka näit minun seurassani Yellow Postissa.»
Judith rypisti kulmiaan. Huomenna oli sunnuntai. Sunnuntai-iltapäivin Caleb tavallisesti läksi jonkun islantilaisen farmille eikä palannut kotiin ennenkuin myöhään illalla.
»Sanoiko äiti, että minä pääsen mukaan?»
Lind kertoi, mitä Amelia oli sanonut. Judith oli hetken vaiti ja päätti sitten ilmaista osan salaisuudestaan opettajattarelle.
»Saako Sven tulla mukaan?»
»Se vasta olisi hauskaa! Siitähän tulee oikea huviretki. Kunpa Ellen jaMartinkin voisivat päästä mukaan. Heillä ei ole koskaan mitään iloa.»
»Ei», sanoi Jude päättävästi. »Ei heillä olisi mitään huvia siitä. Joka tapauksessa heidän ei pidä saada tietää, että Sven tulee mukaan — ei ainakaan Ellen saa sitä tietää. Sven tahtoo, että minä menisin naimisiin hänen kanssaan ja lähtisin kaupunkiin.»
Lind katsoi tyttöön hetken aikaa ääneti. Hänessä oli tapahtunut muutos näinä viime päivinä. Hän ei ollut yhtä innokas hoitamaan elukoita eikä yhtä uhmaileva käytökseltään kuin ennen.
»Ja aiotko sinä?»
»Aion — varsin pian. Mutta älkää sanoko sitä muille.»
Lind läksi pois, ja Judith jatkoi multaamista. Hän katseli kiukuissaan pitkiä perunasarkoja. Ruokaa vielä yhdeksi talveksi — talveksi, jolloin oli pakko aamun sarastaessa lähteä ulos kylmään ja retuuttaa äksyjä vasikoita ja kantaa jäisiä ämpäreitä lautakasoissa ja jäätyneessä mudassa. Uusi talvi, jolloin kahleet yhä kiristyisivät, vastarinta kiihtyisi yhä kovemmaksi ja mieli turhaan uneksisi tulevista paremmista ajoista. Uusi talvi Caleb Garen orjana… ei, kaikki muu oli parempaa.
Koska työ farmilla päivä päivältä vain lisääntyi, niin Judith alkoi valmistaa vapauteenpääsyään. Salaa hän piti silmällä Elleniä ja Ameliaa ja Martinia, vieläpä Charlieakin, jonka nyt täytyi jo olla mukana työssä, ja näki, miten he kaikki ääneti alistuivat tylsistyttävän ikeen alle. Ja hän tunsi olevansa itse outoa ainesta, hurja olio, joka oli täynnä pahoja vaistoja ja joka ei millään tavalla soveltunut häntä ympäröivään elämään. Aika ajoin hän tunsi säälintuskaa Amelian vuoksi, jonka vaitioloa hän ei voinut käsittää, sekä turhanpäiväistä raivoa Elleniä ja Martinia kohtaan heidän kärsivällisyytensä vuoksi. Ja kaiken tämän ohella, hänen kiihkeä rakkautensa Sveniin poltti kuin kytevä tuli koko hänen olentoaan. Hän valvoi öisin punoittavin poskin ajatellen Sveniä… ja tuota päivää setripuiden siimeksessä… ja hän tavoitteli sormillaan kaulajänteitään. Caleb ei ollut huomannut, että Lind oli yksin palannut kotiin sinä päivänä. Judith ei ollut tavannut Sveniä tuon heidän ottelunsa jälkeen, ei ollut tahtonut tavata häntä. Hän tarvitsi hiukan aikaa ajatellaksensa.
Työskenneltyään vielä tunnin verran Judith näki Martinin astuvan laidunmaan portista, mukanaan kolme kantavaa lehmää. Se merkitsi enemmän rahaa Caleb Garelle, enemmän työtä hänen työläisilleen. Calebilla oli melkein kaksi kertaa enemmän karjaa kuin kolme vuotta sitten: eikä ainoatakaan palkattua apulaista, koska Judith ja Martin olivat kyllin vanhat tekemään työt yhdessä, ja Judith kyllin voimakas suoriutumaan niistä yksinkin, jos Martinilla oli muuta tekemistä. Laitumella, pienessä notkossa, olivat lampaat, kaikki kerittyinä nyt, niiden villa tuotti joukon dollareja, joilla hankittaisiin yhä enemmän lampaita… ja yhä enemmän lampaita… mutta ei suurempaa rauhaa eikä enempää elämäniloa Caleb Garen työläisille. Judith muisti äkkiä, että säkki, jossa hänen oman lampaansa villat olivat, oli yhä ullakolla katonkannattamien alla. Hänen täytyi kuljettaa se pois sieltä, ennenkuin Caleb sen keksi.
Kuokka olalla Judith läksi navettaan, niissä Martin hakkasi uusia lautoja mädänneiden lattiapalkkien tilalle.
»Martin», hän sai vaivalla sanotuksi, »luuletko sinä isän aikovan ottaa apulaista heinäntekoon?»
Martin katsoi häneen kuivasti.
»Ei ole hyvä tietää, mitä hän aikoo. Voimme olla iloisia, jos hän pestaa puimamiehiä. Miksi sitä kysyt?»
Judith kävi istumaan navetan kynnykselle ja nojasi päänsä ovenpieleen. »En niinkään vuoksi, mutta tulin vain ajatelleeksi, ettei Ellen ole kyllin voimakas auttamaan meitä. Muistatko, miten hän pisti heinätaikolla jalkaansa, kun hän ei voinut nähdä.»
»Hyvä —» Martin vastasi hitaasti, »minä kysyn häneltä vielä kerran.»
Judith katsoi syrjittäin Martiniin, kun tämä käsin ja polvin sovitteli uusia lankkuja lattiaan. Hän tunsi äkkiä sydämensä lämpenevän häntä kohtaan ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan kaikenlaisista asioista. Hän oli aina tuntenut suurempaa sisarusrakkautta Martinia kuin toisia kohtaan. Miten kumaraiset hänen hartiansa jo olivat, miten säälittävän laiha hänen niskansa! Judith katseli, miten hän löi nauloja lautoihin sovitettuaan ne ensin paikoilleen ja miten herttaisilta hänen kasvonsa näyttivät hänen tehdessään näin ikävää työtä. Miksikä hän ei ollut ennen huomannut tätä kaikkea Martinissa? Kyyneleet nousivat Judithin silmiin hänen katsellessaan häntä, ja hänen olisi tehnyt mieli hyökätä hänen luokseen ja kietoa käsivartensa hänen kaulaansa vain siksi, että hän nyt äkkiä oli huomannut, mikä hän oli. Mutta Martin luulisi aivan varmaan hänen tulleen hulluksi. Hän nousi nopeasti ja läksi pois, ennenkuin hän tekisi jotain niin typerää.