Mark auttoi Lindin alas hevosen selästä ja otti vastaan käärön, jonka tämä ojensi hänelle.
»Me olemme herättäneet pahennusta», Lind sanoi. »Ruohoaavikko on nähnyt meidän ratsastavan yhdessä.»
»No — sitten meidän on heti mentävä naimisiin, Oeland kadottaa ensiluokkaisen opettajan», Mark sanoi.
»Ei — kiusallakaan me emme sitä tee», Lind nauroi. »Mutta tuossa on herkullinen kananpoika. Mrs. Gare on kovin herttainen. Voisin ottaa tuon vanhan miehen hengiltä vaikka kymmenesti päivässä. Siinä piilee varmaan jokin kaamea salaisuus, joka pidättää tuota vaimo parkaa hänen luonaan.»
Mark tarttui Lindin hartioihin ja suuteli häntä lukemattomat kerrat, riistäen hatun hänen päästään, jotta hän saattoi upottaa kasvonsa Lindin hiuksiin.
»Olet aivan liiaksi suloinen ollaksesi elävä olento», Mark kuiskasi.»Joskus pelkään, että vain uneksin sinusta.»
Lind suuteli Markin käsiä, jotka olivat kovettuneet. »Eikös se ole kumma?» hän sanoi tarkastaen kovettumia. »Tohtori ei tunne enää heikkoa potilastaan.»
He astuivat huoneeseen käsivarret kiedottuina toistensa ympärille, sillä sinne ei kenenkään ohikulkijan silmä voinut tunkeutua. Kun he istuivat illallispöydässä, kertoi Mark saaneensa kirjeen Anton Klovaczilta, joka aikoi palata kotiin muutaman viikon kuluttua. Kirje oli ollut epätoivoinen; Mark arveli, ettei lääkäri ollut antanut hänelle paljon toiveita. Anton oli viettänyt kesää parantolassa, mutta hänen varansa olivat nyt loppumaisillaan, ja farmilla oli tehtävä paljon parannuksia, ennenkuin valtio suostuisi luovuttamaan sen hänelle.
»Minä jään tänne siihen asti kuin talvityöt alkavat, Lind, ja autan tuota mies parkaa. Se merkitsee siis sitä, että me saamme olla yksissä.»
Lind katsoi Markiin miettivänä. Siihen aikaan villihanhet muuttivat etelään. Äkkiä hän tarttui Markin käsiin ja painoi ne rintaansa vasten. »Armaani — minä rakastan sinua», hän sanoi. Mark veti hänet syliinsä ja he istuivat pitkän aikaa sanomatta sanaakaan.
Lind läksi varhain kotiin ja he päättivät tavata toisensa jälleen seuraavana päivänä Yellow Postissa.
Caleb kävi nyt joka päivä peltojansa katselemassa ja seurasi tarkasti ilman vaihteluja. Joka ilta viikon aikana hän läksi lyhtyineen ulos, sillä aikaa kuin toiset olivat lypsyllä, ja palasi takaisin vasta pimeän tultua. Hän ei puhunut kellekään paitsi määrätessään mitä kulloinkin oli tehtävä; ruokapöydässä hän istui aina aivan ääneti. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan keskittyneet maan kasvuun, ikäänkuin hän olisi ravinnut sitä omalla hengellään.
Hän oli niin ihastunut pellavapeltoonsa, joka parhaillaan loisti sinisenä kukkasista, ettei hän edes muistanutkaan Ameliaa. Tuolla sinisellä pellavapellolla oli niin suuri voima, että se kohotti ihmisen sellaisten turhanpäiväisyyksien kuin syntymän, elämän ja kuoleman yläpuolelle. Se oli vieläkin tärkeämpi kuin näkymätön Jumala. Se ei vaatinut vain sitä, mikä oli hyvää hänessä, vaan myöskin kaiken pahan, kehnon.
Caleb seisoi pitkät ajat pellavapellon aidan luona. Sitten hän kääntyi äkisti nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän tunkeutui rautalanka-aidan läpi ja tunnusteli käsin kukkia.
Kylvöheinä ja ruis kasvoivat ikäänkuin joku olisi työntänyt niitä juuresta käsin ylöspäin. Rehukauran tähkät olivat myös painavat, olki pitkää ja keltaista. Ja karja sekä hevoset laitumella kasvoivat ja lihoivat.
Martin, joka suoritti omantunnontarkasti jokapäiväiset työnsä, tiesi, että kaikki merkit olivat hyvät.
»Emmeköhän me voisi ruveta rakentamaan keväällä?» hän kysyi Calebilta.Uusi Talo häämöitti suurena ja kauniina hänen mielessään.
»Rakentamaan? Mitä?» Caleb sanoi hajamielisesti. Hän tähysteli lännen puolelle, missä hän luuli näkevänsä joitakin lehmiään Thorvaldsonin kesannolla.
»Asuinrakennusta.»
»Asuinrakennusta? Ha, haa! Naiset ovat varmaankin saaneet sinut pauloihinsa. Miksi ihmeessä tahdot rakentaa talon, kun meillä on jo ennestään? Ha, haa!» hän naureskeli itsekseen Martinin kuvitteluille.
Martin halkaisi hirren kovalla iskulla. Turhaan hän oli siis uneksinut.Siinä kaikki. Mutta Caleb ei voinut ikuisesti elää.
Caleb odotti markkina-aikaa ja päätti myödä osan karjastaan. Tie Nykerkin Sidingiin oli kuiva ja kova; helposti karja saataisiin sinne kuljetetuksi. Hän kutsui Martinin ja Ellenin luoksensa arkihuoneeseen ja käski heidän valmistua lähtemään huomisaamuna. Sitten Martin läksi ulos Calebin kanssa ja erotti viisitoista sonnivasikkaa ja lehmää karjasta. Näiden joukossa olivat molemmat ne sonnit, jotka Judith oli valinnut itselleen niiden kahden sijaan, jotka keväällä oli myöty.
»Nuo ovat Judithin omat», sanoi Martin.
»Mitä? Judithinko — niin, aivan niin», Caleb myönsi. »Hän saa niistä rahat.» Hän ylpeili omasta rehellisyydestään.
»Mutta hän ei tahdo myödä niitä ennenkuin syksyllä.»
»Loruja — loruja. Lihan hinta laskeutuu.»
Judith, joka oli Lindin kanssa Yellow Postissa, ei ollut näkemässä, kun sonnit vietiin tarhaan. Seuraavana aamuna Martin ja Ellen läksivät matkaan jo ennen aamun sarastusta, jolloin Judith auttoi Ameliaa aamuaskareissa. Niinpä hän ei nähnyt, kun karjan punaisen ja mustan valkeat kyljet heilahtivat harmaassa ilmassa. Vasta sitten, kun Martin ja Ellen olivat jo poissa, hänen mieleensä juolahti, että hänen olisi täytynyt pitää silmällä sonnejaan.
Edellisenä päivänä Yellow Postissa Judith oli myönyt villat, jotka hän oli piilottanut ullakolle. Hän oli pyytänyt, ettei Johanneson mainitsisi mitään myönnistä Calebille. Kauppias oli maksanut ne, ja Judith oli lähettänyt rahat kaupunkiin saadakseen kangasta pukua varten, jonka Lind oli luvannut ommella hänelle.
Judith huomasi pian, että hänen sonninsa oli viety. Hän uhkasi vaatia maksua niistä. Caleb oli lähtenyt Yellow Postiin, ja Judith odotti hänen kotiintuloaan, voidakseen ottaa kysymyksen esille.
Yellow Postissa Johanneson kysyi ivallisesti Calebilta, oliko hänellä vielä samoja villoja, joita Judith oli käynyt myömässä. Caleb hymyili ystävällisesti ja vastasi kieltävästi.
Saapuessaan kotiin hän astui hitaasti Amelian luo. Tämä peräytyi.
»Vai aikoo hän livistää tiehensä? Täytyihän sen jollakin tavalla tulla ilmi! Ja sinä yllytät häntä, vai mitä?» Calebin ääni surahteli ja alahuuli työntyi eteenpäin. Amelia kalpeni.
»Mitä — mitä sinä tarkoitat?»
»Mitäkö minä tarkoitan? Kyllä sinä tiedät. Sinä tiedät, että hän piilotti villoja — sinä tiedät, että hän möi ne, sinä —»
»En minä tiedä — mitä villoja? — olihan hänellä villoja, omista lampaistansa —»
»Ei hänellä ole omia lampaita — nyt enää. Kuuletko!» Caleb sylkäisi mennessään ulos. Amelia, peläten kaikkea sitä pahaa, mitä voisi vielä tapahtua, pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Tämä alituinen pelko alkoi hermostuttaa häntä.
Judith kohtasi Calebin tiellä. Halkokantamus käsivarrellaan hän sanoi hänelle: »Minä tarvitsen rahat niistä kahdesta sonnista, jotka sinä lähetit kaupunkiin.»
»Suu kiinni! Mene puhumaan äitisi kanssa. Hän näyttää sinulle, että kannattaa olla rehellinen.»
Judith oletti näkevänsä Amelian kyynelissä. Mutta sen sijaan tämä olikin aivan tyyni. »Isä on saanut tietää, että sinä möit villat», sanoi hän riipiessään herneitä.
»Mitäs sitten? Suuttuiko hän?»
»Sinun olisi pitänyt kertoa hänelle.»
»Kertoako hänelle — helkkarissa! Minä en kerro hänelle tästä lähin enää kerrassaan mitään. Ja niin pian kuin heinänteko on päättynyt, lähden minä pois talosta.»
»Ei, Judith, sitä sinä et tee.»
Judith kääntyi äitinsä puoleen. »Miksikä en? Kuka voi minua estää?Hänkö?» Hän osoitti ruskealla käsivarrellaan ovea kohti.
»Ei. Jos sinä lähdet, niin teet sen vastoin minun tahtoani etkä saa tulla takaisin.» Amelia oli suoristanut selkänsä ja hänen äänensä kuului kovalta ja jyrkältä.
»Sinäkö? Mitä — jos —» Judith seisoi hetken aikaa sanattomana.
»Sinä et saa lähteä täältä, Judith, ennenkuin olet kyllin vanha huolehtiaksesi itsestäsi», Amelia sanoi lempeämmin. »Et ole koskaan ollut muualla, ja sinä tulet vain onnettomaksi.»
Judith katsoi tutkivasti äitiin. Sitten hänen kasvonsa alkoivat punoittaa.
»Sinä valehtelet! Se ei ole todellinen syy. Sinä pelkäät — pelkäät, että isä kostaa sinulle, jos annat minun lähteä pois! Sinä tahdot pitää meidät kaikki täällä, jotta me suojelisimme sinua häntä vastaan, siksi että pelkäät häntä kuin mieletön! Sinä olet raukka!» Judithin ääni oli katkera ja kyyneleet värähtelivät hänen silmissään. Amelia hätkähti ikäänkuin peläten Judithin lyövän häntä. Äkkiä Judith hyökkäsi ovesta ulos, hyppäsi Princen selkään, joka oli aitauksessa, ja kiiti kuin tuuli alas metsätielle.
Judith piiskasi hevosta hurjasti ja painoi korkonsa sen kylkiin. Hän raivosi hevoselle, kun hän ei voinut hillitä mieltään. Hevonen, joka halusi vapautua taakastaan, alkoi hyppiä ja keikkua kuin keinulauta, heitellen kavioitaan ilmaan. Judith nauroi ja huusi. Hevonen nelisti hirveää vauhtia ja poikkesi vihdoin tieltä aholle, jonka takana se näki aidan. Aho oli täynnään kantoja, ja elukka kompastui heittäen Judithin päänsä yli maahan. Tyttö putosi kyljelleen, ja terävä kanto haavoitti häntä käsivarteen. Hän makasi jonkun aikaa liikkumattomana maassa jonkunmoisen huumeen vallassa, silmät ummessa. Sitten hän tarkasteli käsivarttaan ja vilkaisi hevoseen. Tämä oli noussut haavoittumattomana pystyyn ja seisoi nyt tien vieressä.
Judith kietoi hihan käsivartensa ympärille, jotta haavaa ei näkyisi, pysähdytettyään ensin verenvuodon kuivalla sammaleella. Sitten hän nousi Princen selkään ja ratsasti kotiin. Hän ei kertonut kellekään seikkailustansa ja sitoi käsivartensa niin, ettei kukaan huomannut sen vioittuneen.
Oelandissa ei ollut minkäänlaisia pyyntilakeja vallalla paitsi niitä, joista väestö itse oli keskenään sopinut. Kaikilla oli lupa kalastaa suurin osa vuotta, samantekevää, sattuivatko maat ulottumaan järvien rantaan vai ei. Vanha tapa oli sellainen, ettei rantapalstojen omistajilla ollut etuoikeutta itse järveen. Niinpä Caleb ei ymmärtänyt, miksikä hänen olisi pitänyt ottaa huomioon Bjarnassonien hempeämielisyys ja olla ilman kalaa, kun hän näin saattoi olla tuhlaamatta rahaa lihan ostoon. Hän päätti, että syksyn kuluessa hänen talossaan ei tulisi olemaan kalan puutetta, yhdentekevää, olivatko molempien hukkuneiden miesten ruumiit löydetyt vai eivät. Parasta oli heti saada Bjarnasson käsittämään tämä asia, vaikka kesällä olikin niukasti aikaa kalastamiseen, eikä kalaa käynyt säilyttäminen kuin korkeintaan päivän verran.
Eräänä päivänä ennen heinänteon alkua hän lähetti Martinin järvelle. Martin epäröi, ja vain vastahakoisesti, niinkuin niin usein muulloinkin, hän alistui Calebin käskyyn. Siitä huolimatta hän läksi matkaan, onget ja kalastuskojeet rattaillansa sekä pieni verkko, jonka Caleb oli lainannut eräältä sekarotuiselta mieheltä Yellow Postissa. Martin ymmärsi, mikä tarkoitus tällä verkolla oli, ja se olikin hänelle erikoisesti vastenmielinen, vaikkei hän sanonut mitään. Hän arvasi, että Caleb aikoi myödä ne kalat, joita hän ei voinut itse käyttää, luultavasti Johannesonille Yellow Postiin.
Martinin pitkät kasvot venyivät vielä tavallista pitemmiksi, kun hän ajoi tietä myöten lännen puolelle. Mies saattoi joskus rehellisellä tavalla tehdä jotain väärääkin, kuten riistää toisen omaisuutta antaakseen toiselle, joka oli ravinnon puutteessa. Mutta tämä tehtävä, mikä hänelle nyt oli annettu, ei ollut oikea eikä tarpeellinen.
Ajaessaan tasankoa pitkin hänen katseensa kiintyi ruohoaavikkoon, joka levisi etelän puolella. Siinä oli Calebin laidunmaa, avara ja tasainen alue, jossa kaksi metsikköä tarjosi elukoille suojaa. Suuri karjalauma oli joutunut hajalleen, joukossa olivat myös hevoset. Lypsylehmät olivat erillään, ruohokkaammalla nummialueella pohjoisen puolella. Martin tunsi katkeraa tuskaa katsellessaan tätä isänsä itaruuden todistusta. Tämä suuri karja merkitsi monen unelman tuhoutumista. Uutta asuinrakennusta he eivät saisi ensi keväänä, mutta sen sijaan karja olisi kahta vertaa lukuisampi — ehkäpä myös idän puolella kasvava pellavapelto ulottuisi kauemmaksi aivankuin kitsas käsi, joka yritti riistää itselleen maata.
Martin oli kiintynyt maahan, mutta se ei yksin riittänyt hänelle. Hän oli uneksinut uudesta talosta, hän oli toivonut omin käsin ja oman tahtonsa ohjaamana voivansa luoda jotain. Nyt sekin toivo oli pettänyt. Ei mitään muuta kuin raataa ainoattakaan unelmatta. Caleb olisi tehnyt paremmin, jos hän olisi sallinut hänen elää harhaluulossaan, kunnes heinä olisi saatu tehdyksi — unelma olisi silloin keventänyt työtaakkaa. Harhaluulo oli parempi kuin täydellinen unelmien puute.
Martinin mieli ei ollut kapinallinen — hän tunsi vain jonkunmoista voimatonta kiukkua, joka ei usein kohonnut hänen kärsivällisyytensä kovalle pinnalle. Jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi kyennyt vastaamaan, miksi hän kärsi — oikeastaan hän ei edes tiennyt, että hänen tilansa oli kärsimystä. Ja kuitenkin hän ymmärsi paremmin Judithia kuin Elleniä. Hänen sorrettu miehuutensa ihaili Judithia, vaikkei hän koskaan kyennyt sitä hänelle ilmaisemaan.
Judith ei tiennyt, että Martin oli menossa järvelle. Martin puolittain toivoi, ettei sisar saisi sitä tietääkään, jos hän palaisi kotiin ilman kalasaalista. Judithin silmissä hän vastikään oli nähnyt halveksivan katseen, jota oli paras välttää.
Saavuttuaan Bjarnassonien farmille Martin ei seurannut Calebin käskyä. Sen sijaan että hän olisi ajanut järven vastakkaiselle puolelle, hän pysähtyi farmin pihalle, missä nuori Erik parhaillaan riisui hevosia.
»Joko te olette käyneet kalassa?» hän kysyi Erikiltä, joka oli tullut tervehtimään häntä.
Erik pudisti vakavana päätään. »Ei jälkeäkään kumpaisestakaan», hän vastasi. »Emme me itse vielä kalasta. Pian me aiomme naarata järven pohjaa jälleen, ehkäpä silloin löytyy. Sitä ennen ei kalasteta.»
»Eikö edes sittenkään, kun järvi on mennyt jäähän?»
»Jos löydämme heidät, niin sitten. Muuten ei.»
»Eikö siten mene paljon kalaa hukkaan?»
Erik värisi. »Caleb Gare ei ole kalan puutteessa. Toista on köyhien farmarien laita lähiseudulla. Caleb Garella on lihaa, lampaita, kananpoikia — ei hän tarvitse kalaa.»
Martin katsoi poispäin. »Ei», hän sanoi hitaasti, »ei muuta kuin vaihteen vuoksi.»
»Astu huoneeseen», sanoi Erik ystävällisesti, »niin saat kahvia.»
»Ei kiitos», Martin vastasi maiskuttaen suuta hevoselle. »On vielä pitkä matka.» Erikin vieraanvaraisuus hävetti häntä.
Hän ajoi pois pihalta, ja Erik katsoi hänen jälkeensä, huomaten kalastusvehkeet rattaitten perällä. Islantilaisen kasvot vetäytyivät puoleksi ivalliseen, puoleksi säälivään hymyyn. Mutta hän ei jäänyt katsomaan, ajaisiko Martin suoraan maantietä pitkin vai kääntyisikö hän pajujen alapuolella järven toiselle puolelle. Nämät islantilaiset luottivat miltei sokeasti ihmisten kunniantuntoon.
Martin ei poikennut järven toiselle puolelle johtavalle tielle. Hän häpesi alkuperäistä suunnitelmaansa — ajaa noiden pajukkojen ohitse järven tuolle puolen lahdelman rannalle, missä Bjarnassonit eivät olisi voineet nähdä häntä. Siten oli Calebin käsky kuulunut — ja se oli annettu siinä varmassa luulossa, että sitä myös seurattaisiin. Martinin oli pakko sanoa totuus isälleen kotiin palatessaan. Caleb joutuisi raivoon, joka ensiksi ilmenisi ivallisena huomautuksena, sittemmin kohdistuisi hyökkäykseksi äitiä vastaan, jota Martinin oli aivan mahdoton käsittää.
Mutta hän oli iloinen, koska hän oli seurannut omaa vaistoaan eikä loukannut islantilaisten tunteita. Hän oli tuntenut, että Erikin sanojen takana piili salaista halveksumista Caleb Garea kohtaan. Nyt islantilaiset saivat ehkä paremman käsityksen garelaisista.
Amelia tuli ulos talosta, kun Martin riisui hevosta. Hänen kasvonsa näyttivät huolestuneilta, ja Martin arvasi, mitä äiti pelkäsi. Jotain ikävää tapahtuisi — joskin vain salassa. Myrsky nousisi, niin pian kuin lapset eivät olleet saapuvilla.
»Etkö saanut kaloja?» Amelia kysyi kurkistaen rattaille.
»En», Martin vastasi lyhyesti. »He eivät ole ruvenneet vielä kalastamaan.»
Amelia läksi puutarhaan laskien, paljonko tomaatteja taimet kantoivat. Ne eivät kypsyisi ennenkuin vasta elokuun lopulla. Taimet olivat yhä heikkoja ja tarvitsivat tukea. Amelia seisoi toinen käsi vyötäisillä, toinen leuan alla tuumien, mitä hän keittäisi illalliseksi kalan asemesta. Ei se sittenkään, olipa se miten hyvää tahansa, olisi kalaa. Hänen täytyi valmistaa jotain oikein herkullista, jotta pettymys ei tuntuisi kovin suurelta. Mitenkä olisivat uudet porkkanat ja kananpojat — ei, kananpoikia heillä oli ollut edellisenä sunnuntaina, ja sitäpaitsi ne munivat niin hyvin, ettei Caleb sallinut niitä tappaa, vaan oli käskenyt säästää munia syysmarkkinoita varten — jotain muuta oli keksittävä. Amelia keräsi esiliinansa täyteen uusia porkkanoita ja läksi huoneeseen tuumimaan.
Caleb tuli myöhään kotiin sinä iltana käytyään sopimassa erään islantilaisen kanssa puimamiehistä. Hän ei ollut maininnut tulevansa vasta myöhään kotiin, ja illallinen oli odottanut kokonaisen tunnin. Munakas ja silava olivat jäähtyneet, perunat vetisiä, kun niitä oli pitänyt lämmittää. Judith oli ottanut hiukan ruokaa uunista ja mennyt ulos. Hän ei ollut palannut kotiin.
Äänettöminä kaikki istuivat pöydässä. Calebin silmät osuivat ruokiin.Sanaakaan sanomatta hän otti eteensä.
»Saatko puimamiehiä syyskuun ensimmäiseksi päiväksi?» Amelia kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.
Caleb otti voita ja ojensi lautasen Lindille, ennenkuin vastasi. »Sain», hän sanoi, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että Amelia oli sanonut jotain.
Kuvaavaa kylläkin hän ei viitannut sanallakaan siihen, ettei pöydässä ollut kalaa. Äkkiä hän vilkaisi koko pöytäkuntaan.
»Missä Jude on?» hän kysyi.
»Eräs hänen vasikoistaan on hävinnyt», Ellen vastasi Amelian puolesta.
»Niin kai — niin kai», Caleb mutisi ja söi edelleen, ikäänkuin pöydässä ei olisi ollut ketään muuta.
Illallisen jälkeen Lind läksi ulos etsimään Judea. Ellen ja Charlie menivät lypsylle.
»Pelästyitkö sinä vainajia niinkuin kaikki muutkin?» Caleb sanoi nauraen Martinille. »Keksit varmaankin uuden jutun, ennenkuin järvi jäätyy, tai — jäämme ilman liharuokaa. Enkö ole syöttänyt sinua täällä vuosikausia ilmaiseksi raataen itse kuin henkeni edestä? Tyhjäntoimittajia te olette kaikki tyyni!»
»Bjarnassonit eivät kalasta vielä», sanoi Martin hiljaisesti. »En minäkään rupea kalastamaan, ennenkuin he antavat meille luvan.»
»Vai et rupea? Saadaanpa nähdä, etkö rupea!»
Caleb läksi ulos lyhtyineen itsekseen naureskellen. Kulkiessaan pitkin karjapolkua laitumelle ja sen poikki pellavapellolle hän tuumi keinoa, millä hän saisi Martinin pakotetuksi kalastamaan, kun ilma muuttuisi kylmemmäksi. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain nolata vastahakoisia Bjarnassoneja, vaan hän tahtoi tukahduttaa Martinin heräävän itsenäisyystunteen. Jos hänessä jo kahdenkymmenen ikäisenä oma tahto alkoi tulla esille, niin häntä olisi mahdoton pitää kurissa viisikolmatta vuotiaana. Tässä oli keksittävä joku keino…
Caleb kulki yhä lisääntyvässä pimeydessä kuin olio, joka kuului erottamattomasti maahan, hartiakas, kumarainen vartalo taipuneena alaspäin. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kaukana niistä ikävistä pikkukiusoista, jotka symbolisoivat hänen perhettänsä. Hänen silmiensä edessä kimmelsi hopeanharmaa pellava-alue — rikkaana, kauniina, voimakkaana. Se oli sellaisenaan kokonaisuus, täydellisyys, joka vaati kaikkea, mutta antoi myös kaikkea — maan kasvua, ainoaa maailmassa, joka oli minkään arvoista.
Pohjoispuolella pellavapeltoa sijaitsi suomaa, mustana ja vihamielisenä, täynnä pohjattomia hetteitä. Aronsonin oli pakko aidoittaa tämä turmiollinen alue, nyt kun se oli hänen omansa.
Mark ja Lind päättivät tavata toisiaan Sandbossa, kunnes Klovaczit palaisivat kotiin.
»Koulutädin täytyy olla varovainen», Lind sanoi nauraen Markille, »ettei mitään häväistystä tapahdu. Sellainen voisi käydä minulle tuhoisaksi, koska minun on huolehdittava elatuksestani lukukauden loppuun saakka.»
»Minä en pidä sillä väliä», väitti Mark. »Onhan minulla hiukan rahaa.»
Mutta Lind ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Hän tahtoi pysyä paikassaan lukukauden loppuun saakka.
Sandbossa villit kirsikkapuut olivat täynnä viininpunaisia hedelmiä. Sven poimi Lindille kannullisen marjoja, ja tämä söi niitä yhdessä Markin kanssa, kunnes heidän suunsa oli aivan kuiva. Mrs. Sandbo oli mielissään, kun opettajatar ja hänen »poikansa», niinkuin hän nimitti Markia, olivat heillä, ja usein hän tarjosi heille kahvia ja leivoksia. Pohjaltaan mrs. Sandbo oli hyvä ihminen, ja totuttuaan Lindin käynteihin ei hän kiusannut häntä enää monilla kysymyksillään.
Opettajatar käveli yhdessä Markin kanssa Latt-järven toiseen päähän, missä he poimivat pieniä mustia simpukoita kaislikosta. Lind näki sieltä pieniä vahamaisia ulpukoita, mutta muta oli siksi upottavaa, ettei hän voinut niitä saada.
»Ne kuihtuisivat kuitenkin aivan heti», sanoi hän Markille palatessaan takaisin kovemmalle maalle.
»Aivan niin, ja niillä on kovin pitkät, niljakkaat juuret», lohduttiMark häntä.
He kulkivat noin puolen mailin verran pienelle aurinkoiselle mäennyppylälle, joka sijaitsi Garen metsän reunassa. Siellä he kävivät istumaan, Lindin levittäessä vaalean, leveän hameensa allensa. Mark ojentautui suoraksi maahan varjostaen kädellään silmiään ja purren heinänkortta.
Mäenrinne heidän alapuolellaan oli nurmikon peitossa, aivankuin sileäksi kammattu tukka. Lind katseli sitä uteliaana. Ilma oli täynnä surisevia hyönteisiä, jotka hyppelivät kuin pienet mustat täplät valossa. Väliin suuri likakärpänen purjehti majesteetillisesti ohitse, sen kultaisten siipien kimmeltäessä auringossa. Kuhnurimehiläinen eksyi hyttysparveen, selvisi siitä ja lensi laiskasti kaukana kasvavaan kukkaan aavistamatta, minkä häiriön se oli saanut aikaan. Muutaman jalan päässä heidän alapuolellaan oli harmaa muurahaiskeko; muurahaiset kiipesivät touhuissaan sen seiniä ylös ja alas. Pienoismaailma täynnä uutteraa työtä.
»Mark», sanoi Lind lempeällä äänellä, »joka hetki tapahtuu jotakin.Menee —»
»Ja tulee, Lind», Mark lisäsi.
»Enpä tiedä. Me emme voi estää sitä, mikä menee — se ei ole meidän voimassamme. Mutta me voimme vastustaa sitä, mikä tulee — meillä on voima katkaista kaikki itsessämme.»
Mark ei tahtonut puhua vakavasti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja kietoi molemmat käsivartensa Lindin ympärille painaen päänsä hänen rintaansa vasten. »Älä huoli, Lind — älä huoli. Sinä pelastit minut kaikista synkistä mietteistä. Jos nyt kadottaisin sinut, niin en tiedä, mitä tekisin. Olen aina ollut yksin, Lind — heitettynä autiolle saarelle. En tiedä, mistä se johtui. Joskus en ole ollut varma edes omasta nimestäni.» Hän suuteli Lindin hiuksia ja silitteli hänen ahavoitunutta niskaansa.
»Ei koskaan tämä hetki voi uudistua enää», Lind kuiskasi. Hän painoi päänsä Markia vasten ja puristautui häneen. »Nyt me olemme yksi sielu, armaani.»
Eräänä heinäkuun iltana ennen heinäntekoa karja kiiruhti suomaalta kotiin ilmaisten ammunnallaan myrskyn tuloa. Kauempana oleva karja ja hevoset hakivat suojaa metsiköstä. Taivaanrannassa näkyi kalpeaa, luonnotonta valoa, ikäänkuin valkean tulen heijastusta. Korkeammalla ilma oli harmaa ja tukahduttava. Ei kuulunut muuta kuin heinäsirkkojen siritystä; se kuulosti saksien helinältä, heinää leikatessa.
Amelia, joka kuokki puutarhassa, pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa. Kuumuus oli tukehduttava. Hän katseli pilviä, jotka muutamassa minuutissa olivat kerääntyneet läntiselle taivaalle. Ne muodostivat jättiläismäisen nokivuoren, joka levisi yhä kauemmaksi etelän ja pohjoisen puolelle. Salama leimahti Amelian silmien edessä.
Äkkiä vihertävä valo kohosi taivaanrannasta. Näytti siltä kuin se olisi kaivanut valokuopan taivaan ja maan väliin.
»Rakeita», sanoi Caleb miltei kuiskaten, kun hän astui ulos tallista.Hän ei tahtonut myöntää sitä ääneensä. Ehkäpä myrsky menisi sivu.
»Rakeita», sanoi Amelia itsekseen painaen vaistomaisesti rintaansa.
Hän katsoi ympärilleen ja näki Calebin lähestyvän. Hän astui Amelian ohi sanomatta mitään, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi ollut tulossa.
Martin, joka parhaillaan rakensi sikolättiä kahdelle uudelle emäsialle, heitti jalkansa aidan yli ja ajoi kaikki siat suojaan. Sitten hän ajoi karjapihaan lypsylehmät, jotka olivat palanneet kotiin ja parhaillaan joivat altaan ääressä.
Lind, joka oli istunut lukemassa, laski kirjansa syrjään kuullessaan ukkosen jyrinää. Ilma oli äkkiä muuttunut pimeäksi, ja sitten salama välähti. Hän puhui Ellenille, joka leipoi keittiössä.
»Myrsky taitaa nousta.» Hän pysähtyi ovelle ja katseli ulos. Judith juoksi lammasaitauksessa ajaen lampaita vajaan. Pete auttoi häntä hyppien hänen ympärillään.
Lind tuumi, miten tavattoman kaunis Jude oli tässä luonnottomassa valaistuksessa; hänen pitkä nuorekas vartalonsa oli voimakkaan sulava ja hänen musta tukkansa aaltoili hänen uhmailevilla hartioillaan.
Sitten Lind äkkiä näki Judithin pysähtyvän ja seisovan aivan suorana. Caleb oli tullut lammasaitauksen luo ja huusi hänelle jotain. Jude kutsui pois Peten, ja koira juoksi tytön kintereillä pihalle, jättäen lampaat aitaukseen. Lind näki Judithin viittoilevan käsivarsillaan väitellessään Calebin kanssa, sitten hän heitti niskojaan ja läksi äkisti pois.
Judith tuli huoneeseen tulta iskevin silmin. Hän kiiruhti Lindin ohi sanomatta sanaakaan.
»Mikäs nyt?» Ellen kysyi katsoen ylös uunin luota, jonka ääressä hän kyykötti polvillaan.
»Mitäs kysyt? Sinä sanot kuitenkin vain, että isä on oikeassa. Sinä välität yhtä vähän kuin hänkään siitä, mitä lampaille tapahtuu», Judith sanoi heittäytyen tuolille istumaan. »Joko tästä nousee pyörremyrsky tai tulee raesade, ehkäpä kumpaisetkin — ja isä luulee, että hän voi sitä estää. Siksi hän antaa lampaiden jäädä aitaukseen. Hän on sekä ilkeämielinen että hullu.»
Ukkonen jyrähteli kovalla paukkeella. Martin ja Charlie tulivat huoneeseen, ja hetkeä myöhemmin myös Amelia. Omituinen vihreä valo muuttui purppuranpunaiseksi ja harmaaksi. Muutamia raskaita sadepisaria sattui ikkunaan. Amelia sulki keittiön oven, päästäen ensin Pete koiran sisään. Caleb oli yhä ulkona. Ikkunasta saattoi nähdä hänen liikkuvan rauhallisesti pihalla, vilkaisemattakaan taivaaseen.
Hirveä jyrähdys halkaisi taivaan kuvun. Lind peitti korvansa käsillään. Koira vinkui ja ryömi jouhisohvan alle arkihuoneeseen. Sitten tuuli nousi. Se raastoi vanhan talon kattoa, jyskytteli ikkunanpuitteita aivankuin pirstoutuvia luita ja huojutti kovalla huminalla puutarhan poppelien latvoja. Ehkäpä poppelit ja kuusiaita voisivat suojella puutarhaa. Lampaat olivat aitauksessa, vuonat kätkeytyneinä emojensa suojaan. Sade alkoi nyt virrata valtavana ryöppynä. Koko ulkomaailma oli pimeän peitossa, paitsi silloin kuin salamat liekehtivät. Ukkonen jyrisi melkein lakkaamatta. Martin sytytti lyhdyn keittiössä, kaikki istuivat ja odottivat. Calebia ei vain kuulunut.
»Raesade on nyt mennyt ohi», sanoi Ellen ikkunan luota.
»Oikeaa pyörremyrskyä siitä ei kuitenkaan tullut — minusta näytti kuin savupylväs olisi noussut pilvistä, mutta oli niin pimeä, etten voinut selvästi nähdä», sanoi Jude.
Korviasärkevä jyrinä pamahti, ikäänkuin salama olisi iskenyt aivan oven edessä maahan. Koko talo järkkyi.
»Navetta!» Ellen huusi. Kaikki keräytyivät kauhuissaan ikkunaan. He eivät voineet nähdä mitään.
Martin avasi oven ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin, läpimärkänä. »Salama iski vain kaivoon», hän sanoi, ja kaikki hengittivät helpotuksesta.
»Paha sekin oli», sanoi Charlie kyyköttäen lattialla.
Amelia oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Calebin makaavan hengettömänä navetan lattialla. Hän vapisi nyt koko ruumiistaan.
Myrskyä kesti enemmän kuin puolen tuntia, sitten se lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Ilma muuttui kirkkaaksi ja viileäksi, ja kevyet pilvet kiitivät itään tuulen kantamina, joka ei kosketellut maata. Pete ryömi esiin sohvan alta.
Ei kukaan maininnut sanallakaan Calebista. Kun kaikki oli ohitse, astui tämä levollisesti huoneeseen.
»Vähäinen rajuilma, vai mitä? Raemyrsky kulki ohi — se raivoaa nyt idän puolella», hän sanoi.
Judith läksi heti ulos silmissään kiihkeä tuli. Hän meni lammasaitaukseen, missä emälampaat värisivät läpimärkinä.
Hän otti syliinsä karitsan ja hyväili sitä. Sitten hän katsoi eteensä ja näki miehen ratsastavan intiaaniponin selässä pihalle. Hän tunsi ponin.
»Vuohensilmä!» hän huudahti itsekseen.
Ellen tuli ulos. Heti kun hän huomasi miehen hevosen selässä, pysähtyi hän kuin kiinninaulittuna maahan ja painoi kätensä yhteen.
Mies laskeutui alas satulasta ja kiinnitti rauhallisesti suitset pylvääseen. Sitten hän lähestyi pitkin, hitain askelin Elleniä kohottaen leveälieristä huopahattuaan.
»Minä tulin takaisin, Ellen, niinkuin lupasin», hän sanoi kuiskaten. »Sinä näytät kovin hämmästyneeltä.» Ellen oli ojentanut hämillään hänelle kätensä.
»Minä — minä en uskonut sinun tulevan», hän mutisi.
»Ovatko kaikki kotosalla?»
Ellen nyökkäsi työntäen silmälasinsa otsalleen. »Etkö tahdo tulla huoneeseen? Missä sinä olit myrskyn aikana?»
»Missäkö minä olin?» mies nauroi astuen Ellenin rinnalla. »Ponini ja minä olemme kuin kotonamme missä myrskyssä tahansa.»
Hän kertoi Ellenille, että hän oli viettänyt kaikki yöt taivasalla matkatessaan eteläisiltä järviltä tänne ja että hän aikoi tehdä samoin jatkaessaan retkeään kauaksi pohjoiseen aina suuren virran rannoille saakka.
»Seuraatko sinä minun mukanani?» hän kuiskasi juuri ennenkuin Ellen avasi talon oven.
Ellen painoi alas katseensa. Miehen silmät olivat syvällä hänen kasvoissaan ja ne olivat keltaisenvihertävät väriltään kuin vuohella. Hän oli alkujaan skotlantilainen, mutta hänen vereensä oli kaksi sukupolvea sitten sekaantunut intiaaniverta; hän oli ollut Caleb Garen palveluksessa kolme vuotta.
He astuivat huoneeseen, ja Caleb näki hänet.
»Kas —» hän sanoi astuen lähemmäksi tervehtiäkseen
Malcolmia, »tuossahan Malcolm on jälleen! Mitäs kuuluu — mitäs pojalle kuuluu?»
Malcolm irvisteli ja ojensi kätensä Amelialle ja Martinille. Caleb tahtoi ystävällisellä tervehdyksellään näyttää, ettei miehen tulo hämmästyttänyt ketään — vaikka jokainen perheen jäsen epäilikin, että hänen tulonsa merkitsi Ellenille enemmän kuin hänellä oli oikeutta tunnustaa. Ellen pysytteli huoneen perällä ja voiteli leivoksia, jotka hän oli ottanut uunista, sillä välin kuin Malcolm vastasi Calebin tiedusteluihin.
»Kai me voimme tarjota Malcolmille yösijaa muutamiksi päiviksi, äiti?» Caleb kysyi kääntyen Amelian puoleen. »Parasta levätä hiukan ennenkuin lähdet uudelle taipaleelle.»
Malcolm kiitti, mutta sanoi luvanneensa Yellow Postissa auttaa Erik Bjarnassonia veneen rakentamisessa ja aikovansa vielä samana iltana lähteä sinne.
Malcolm meni navettaan Martinin ja Calebin kanssa. Ellen alkoi valmistaa illallista sillä välin kuin Amelia läksi katsomaan, olivatko tomaatintaimet vahingoittuneet. Yksin jäätyään Ellen tunsi tahtomattaan verensä alkavan kuohua. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa pieni muisto — ennen lähtöään Malcolm oli suudellut häntä navetassa ja pyytänyt odottamaan häntä, kunnes hän palaisi takaisin. Tuo hetki oli mennyt menojaan, mutta sen jälkeen päivät työssä olivat tuntuneet vähemmän yksinäisiltä. Mutta ei kukaan saanut sitä aavistaa. Ei kukaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän pyyhki ne äkkiä pois, kun ovi narahti.
Lind vain tuli huoneeseen hiljaa niinkuin tavallisesti. Hän kietoi kätensä Ellenin ympärille.
»Kuka tuo tumma mies on, joka kulkee isäsi kanssa, Ellen?» hän kysyi.
»Eräs isän entisistä apulaisista vain», vastasi Ellen. Lind huomasi, että Ellen sanoi »isän». Kaikki talossa oli »isän», vieläpä apulaisetkin. Lind ihmetteli, olikohan hän samainen mies, josta Judith oli puhunut. Hän näytti tipahtaneen suoraan taivaasta samoinkuin myrskykin.
Lind katsoi ulos ikkunasta lännen puolelle, missä aurinko laski kirkkaana. Ihanaa olisi varmaankin nyt metsätiellä, kun sade oli puhdistanut puut tomusta.
»Etkö voisi tulla hiukan kävelemään kanssani», Lind kysyi Elleniltä.»Myrskyn jälkeen on nyt niin tyyntä.»
»Minun pitää keittää illallisruokaa», sanoi Ellen.
»Sitten lähden kai yksin.»
Kun Lind oli mennyt, astui Ellen ovelle ja silmäsi navettaan päin. Karjatiellä, joka kulki laidunmaan poikki, hän näki Malcolmin astuvan Calebin rinnalla, ja Caleb osoitti kädellään etelää kohti. Ellenin olisi tehnyt mieli seurata heitä saadakseen tietää, mitä Malcolmille sanottiin. Calebin ystävällisyyden takana piili jotain. Ennen pitkää se tulisi ilmi. Omituinen ylpeys esti Elleniä nousemasta kapinaan isäänsä vastaan. Sillä kapinoiminen merkitsisi sitä, että hänellä oli paha omatunto. Caleb oli hänen isänsä, ja kaikki se vääryys, mitä isä oli tehnyt, heijastuisi pakostakin häneen. Siksipä hän yritti puolustaa Calebin käytöstä heitä kohtaan. Koettaessaan tätä tehdä hänen oli pakko sulkeutua yhä enemmän itseensä. Malcolmin ilmestyminen hänen elämäänsä oli kuin kangastus, jonka hän koko sydämestään toivoi muuttuvan todellisuudeksi, vaikka hän tiesikin sen olevan vain harhanäyn. Se ei voinut muuttua todellisuudeksi. Ei mikään tullut milloinkaan todelliseksi.
Hän seisoi ovella, tuo hento pieni tyttönen punaisine käsineen ja litteine leukoineen. Hänen suuret, laajentuneet silmänsä, jotka tekivät hänet miltei kauniiksi, seurasivat noita molempia miehiä, kunnes he kääntyivät kaakkoon päin pellavapeltoa kohti. Ellen ihmetteli, tokko Malcolm katsoisi taakseen ja näkisi häntä — sitten hän muisti, ettei hän pitkän välimatkan vuoksi voisi kuitenkaan nähdä, kääntyipä hän taakseen tai ei. Nyt Calebin ja Malcolmin ääriviivat sulautuivat yhdeksi ja katosivat kaukaisen pellavapellon taustaa vasten. Ellen painoi kätensä silmiään vasten ja kääntyi pois ovelta.
»Hienoa lajia, vai mitä?» Caleb kysyi Malcolmilta, joka pysähtyi tarkastamaan pellavaa. »Se merkitsee uutta taloa ensi keväänä, jos se edistyy edelleen samalla tavalla. Täytyy rakentaa, Malcolm. Tytöt ansaitsevat hienon kodin. Ellen alkaa jo olla niin vanha, että sulhasia tulee taloon — nuoria farmareita. Tahdon näyttää heille, että tytöt lähtevät yhtä hyvästä talosta kuin mihin heidät viedäänkin. Täytyy rakentaa — täytyy rakentaa. Tytöillä täytyy olla hyvä koti. Ha, haa! Heille ei mikään huono kelpaa — kuulisitpa vain heidän juttelevan! Se sitten on varmaa!»
Malcolm oli ääneti. Hänen katseensa siveli ihaillen pellavapeltoa ja siirtyi siitä kauemmaksi pohjoiseen, missä rehevät heinä- ja ruispellot lainehtivat. Caleb Gare oli äveriäs mies. Lurjus miehekseen, sen Malcolm tiesi, mutta lapset eläisivät hänen jälkeensä — hänen lapsensa tulisivat varakkaiksi ja eläisivät loppuikänsä huolettomina tällä maalla — mutta hän, Malcolm, oli maankiertäjä, jota tuuli ja kaukaiset järvet ja yksinäiset metsät vetivät puoleensa.
He palasivat kuivatun järven pohjaa pitkin, kulkivat suon reunaa myöten ja astuivat sitten heinäpellon poikki, joka sijaitsi etelän puolella. Malcolm tunnusteli pitkää silkinhienoa heinää ja veti syvältä henkeensä sen voimakasta, imelää tuoksua, joka kohosi ilmaan. Heinä oli hyvää, siinä olisi mieluista maata ja katsella tähtiä taivaan laella…
»Niin — niin, ei mikään auta, täytyy ruveta rakentamaan — Ellen ja Martin haluavat molemmat saada hyvän talon — puhumattakaan kaikesta muusta.»
Caleb puhui melkein kuin itsekseen. Mutta Malcolm, joka oli suora ja viisas kuin puu, joka saa kasvaa vapaana, kuuli joka sanan.
Illallisen aikana Caleb ei puhunut kenenkään muun kuin Malcolmin kanssa: kertoi, millaista satoa Oelandissa toivottiin, ja tiedusteli oloja etelän puolella; hän keskusteli taudeista, jotka lännessä olivat levinneet karjoihin, ja arveli, että lihan hinta sen johdosta tulisi kohoamaan; hän kertoi aikeistaan kasvattaa kalkkunoita ja hanhia ensi vuonna; ja teki laajasti selkoa hevoskaupasta, jossa häntä oli pahasti petkutettu.
»Niin — niin», Caleb naureskeli. »Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi, joka ainoa, vai mitä Malcolm? Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi! Ha, haa!»
Hänen naurullansa tuntui olevan erikoinen ivallinen tarkoitus.
»Asiasta toiseen», hän jatkoi hetken kuluttua, »eikö Yellow Postissa parhaillaan rakenneta jotain? Keskustelitko kenenkään kanssa ohi kulkiessasi? Joku tiedusteli sinua vastikään — luullakseni John Tobaccon tytär. Sievä tyttö, sopiva intiaanille. Hän käy parhaillaan lähetyskoulua. Niin pian kuin koulu Yellow Postissa valmistuu, tulee hän sinne opettajaksi, John kertoi.»
»En ollut siellä kuin jonkun hetken», sanoi Malcolm vilkaisten pöydän yli Elleniin. »Tulin suoraa tietä Shell-järveltä.»
»Etkö todellakaan? Unohdat vanhat ystäväsi, kun olet jonkun aikaa ollut poissa. Kyllä minä tiedän, miten se käypi — tiedän kyllä», Caleb mutisi.
Ellenin katse oli kiintynyt lautaseen. Hänen poskiaan kuumensi. Hän koetti voittaa häpeäntunteen, jonka Calebin sopimattomat puheet nostattivat hänen mielessään — koetti vakuuttaa itselleen, että Caleb oli oikeassa, että Malcolm kaikesta huolimatta ei sittenkään ollut muuta kuin sekarotuinen, jonka täytyi pysyä alallansa. Se ei merkinnyt nyt mitään, että hän oli ollut Ellenin unelmien ainoa esine.
Judith piti Calebia silmällä ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn. Kauan — kauan hän ei enää alistuisi hänen itsevaltiutensa alle. Vain siksi, kunnes heinä oli saatu niitetyksi.
Amelia istui ääneti ja pelottomana. Jos tämä oli Ellenin osa hinnasta, niin maksakoon sen. Hän oli Caleb Garen lapsi. Amelia oli päättänyt kokonaan eristyä Calebin lapsista, jotta hänen päätöksensä ei horjuisi. Hän aikoi olla yhtä kova kuin Calebkin, jos he uskaltaisivat häiritä rauhaa ja syöstä Mark Jordanin turmioon. Näin ajatellen hän katsoi Elleniin, joka istui siinä katse maahan luotuna, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle aivan outo.
Skuli Erickson sattui tulemaan Gareen hämärissä saadakseen keskustella Calebin kanssa koulutalon uusista kattotiileistä. Ellen, joka oli lypsyllä, näki hänen ajavan pihaan ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi sykkimästä. Skuli veisi Calebin ajatukset joksikin aikaa pois Malcolmista. Ellen kohosi pystyyn ja siirsi jakkaransa lehmän luo, joka seisoi karjapihalla kahden vajan välissä, jonne Judith ja Charlie eivät voineet omilta lypsypaikoiltaan nähdä.
Samassa Malcolm tapansa mukaan sukelsi toisten huomaamatta vajan takaa esille.
»Ellen», hän sanoi seisoen aivan tytön vieressä. »Minä en aio viekotella sinua pois kaikkien rikkauksiesi luota. Mutta jos haluat tulla mukaani, niin olen hyvilläni. Paljon minulla ei ole, mutta lupaan olla hyvä sinulle. Minulla oli se käsitys, että sinä pidit minusta.»
Ellen vilkaisi sivulleen ja näki Malcolmin vahvat sääret vanhoissa nahkasääryksissään. Hänen teki äkkiä mieli kietoa kätensä niiden ympärille ja puristaa niitä lujasti; hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä, katsoa häneen ja sanoa, että hän kernaasti seurasi häntä. Mutta hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän lypsi edelleen, valkoisen virran loristessa kiuluun ja lämpimän tuoksun kohotessa hänen kasvoihinsa.
»Minä ostaisin sinulle hevosen — me ratsastaisimme hitaasti ja nukkuisimme taivasalla kesällä, Ellen, ja silkkiteltassani sateella. Minulla on vanha mökki pohjan puolella — nahoista saan paljon rahaa — ei sinulta tulisi mitään puuttumaan.» Salaa hän kosketteli Ellenin ruskeita hiuksia, sillä hän muisti, että ne olivat kauniit.
Kosketus kiihotti Elleniä kovin. Hänen selkänsä suoristui, hänen kätensä painuivat alas. Hänen sydämensä tykytti kuin kello. Miksikä Malcolm ei tarttunut häneen ja riistänyt häntä mukaansa, ennenkuin hän ennätti ajatella mitään? Mutta sitä hän ei tehnyt — sellaista ei tapahtunut — hänelle.
»En voi, Malcolm. En voi jättää heitä», Ellen sanoi soinnuttomasti.
Malcolm oli hetken aikaa ääneti.
»No niin — sinä et siis halua tulla. Turhaan minä täällä sitten odotan. Minä lähden vielä tänä iltana Bjarnassoniin. Kun saan veneen siellä valmiiksi — ajattelen sinua koko ajan, Ellen. Sitten — tie kääntyy pohjoiseen.»
Ellenin ruumis oli kuin lujalle vedetty solmu. Hän ei voinut liikkua eikä puhua, hän istui vain tuijottaen lehmän täysinäisiin utareisiin.
»Näkemiin siis, Ellen tyttö, ja onneksi olkoon», Malcolm sanoi ojentaen kätensä. Ellen tarttui siihen veltosti, katsomatta Malcolmiin. Tämän silmät olivat tummat ja alakuloiset, kuvastaen tuskallista nöyryytystä, sillä hän luuli, että Ellen halveksi häntä eikä sen vuoksi tahtonut seurata hänen mukanaan. Mutta Ellen ei nähnyt hänen silmiensä ilmettä.
Sitten Malcolm hyppäsi kevyesti karjatarhan aidan yli ja katosi näkyvistä.
Ellen tuijotti yhä lehmän valkoisiin utareisiin, noihin rikkaisiin ja ehtymättömiin lähteisiin, joista ihmisruumis sai ravintoa voidakseen elää kaikista huolista ja suruista huolimatta.
Sinä iltana Malcolm, sekarotuinen skotlantilainen, niinkuin häntä nimitettiin, lausui jäähyväiset garelaisille kiittäen heitä vieraanvaraisuudesta. Läsnä oli myös Ellen, joka ei ollut nyt muuta kuin yksi heistä.
»Hanki itsellesi vaimo toveriksi, kun lähdet matkalle, Malcolm», naureskeli Caleb työntäen Skuli Ericksonia kylkeen. »Raamatussa sanotaan, ettei miehen ole hyvä yksinänsä olla.»
Intiaaniponinsa selästä Malcolm, jota Jude nimitti »Vuohensilmäksi», heilutti kohteliaasti leveälieristä hattuaan. Ellenin sydän puristui kokoon, sillä hän huomasi, ettei Malcolm käsittänyt viittausta.
Heinä ja ruis tuleentui auringossa. Martin kuljetti pellolle seipäitä ja öljysi niittokoneen. Judith rukoili poutaa, jotta päästäisiin niittämään. Caleb kulki ympäri hieroen tyytyväisenä käsiään. Päivät menivät menoaan, ja Ellen ihmetteli, miten paljon aikaa veneen tekoon tarvittiin.
Naudanlihan hinta nousi kahdella centillä, ja Caleb lähetti Ellenin jaMartinin Sidingiin viemään uutta karjalähetystä.
He läksivät matkaan ensimmäisen linnun visertäessä, jotta heidän ei tarvitsisi kärsiä kuumuutta ruohoaavikolla. Ellen ratsasti auringonnousuun saakka puolinukuksissa toivoen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta Caleb olisi voinut joskus lähettää hänetkin karjaa viemään. Hän kuuli Martinin äänen, hänen pitkän piiskansa läimäykset sekä kovaa töminää, kun karja kiiruhti eteenpäin toistensa ohi. Rastaat ja närhit pyrähtelivät edestakaisin tiellä, metsä oli täynnä eloa ja viserrystä. Mutta Ellen oli raskaissa mietteissä.
He ratsastivat pitkin Bjarnassonien järven koillista rantaa, mutta eivät voineet sieltä käsin nähdä itse farmia, joka oli kuusimetsän peitossa. Ellen ei katsonut taakseen, peläten, että Martin voisi huomata. Keskellä järveä he näkivät kaksi venettä ja laakeapohjaisen ruuhen.
»Varmaankin Bjarnassonit naaraavat jälleen», huomautti Martin.
Ellen ei vastannut. Mutta hän tuumi, miten rauhaisa paikka tämä järvi olisi. Se oli peilityyni ja sen pinnalla kuvastui valkoisia ja sinisiä läikkiä. Sen pinnan alle ei kuuluisi ainoatakaan ääntä, siellä vallitsisi vain ihana, hämärä hiljaisuus.
He palasivat illalla kotiin niinkuin tavallisestikin, jolloin sammakot kurnuttivat pohjoisen puolella olevissa soissa. Sammakot kurnuttivat tähdille, samantekevää kuka tuli tai meni.
Sitten eräänä tukehuttavan kuumana päivänä Calebin palkinnon saanut emäsika synnytti kaksitoista porsasta ja kuoli kenenkään ymmärtämättä syytä siihen. Caleb sattui olemaan Yellow Postissa, kun onnettomuus tapahtui, ja koko perhe odotti jännittyneenä hänen kotiintuloaan.
Calebin kasvot synkkenivät, kun hän näki kuolleen sian, pöhöttyneen elukka paran, joka makasi uudessa lätissään. Martin oli jakanut porsaat kolmen muun emäsian kesken, joilla oli pienemmät poikueet.
Sanaakaan sanomatta Caleb astui kaukalon luo ja tarkasti ruoanjätteitä, joita elukoille oli annettu. Sitten hän tunnusteli sian ruumista nähdäkseen, olisiko sen vatsassa mahdollisesti mustelmia.
»Kuka syötti sitä viimeksi?» hän kysyi Martinilta.
»Minä», vastasi Martin.
»Epäilin Judea», murahteli Caleb.
Hän läksi katsomaan porsaita ja näki, että ne imivät kasvatusemojansa. Sitten hän kääntyi Martinin puoleen ja käski häntä korjaamaan sian ruhon pois.
»Kuljeta se laitumelle ja hautaa sinne», Caleb sanoi lyhyesti.Ikäänkuin Martin ei ilmankin olisi tiennyt, mitä tehdä.
Kolmeen päivään Caleb ei puhunut kenellekään, ja häneltä kysyttiin vain kaikkein tärkeimpiä asioita. Hän vastasi tuskin sanallakaan eikä usein ollut kuulevinaankaan.
»Kuuletko, että sika oli liian kauan auringossa, Martin?» kysyi Amelia helpottaakseen hiukan mieltään.
»Ei se ollut auringossa lainkaan ennenkuin se läksi ulos lätistään kuolemaan», Martin vastasi.
Amelia huokasi ja läksi työhönsä.
Joka ilta, lypsyn jälkeen, Ellen kitki kukkapenkkiään läntisen ikkunan alla. Vilkaistessaan joskus taakseen hän saattoi nähdä tienkäänteen poppelilehdon takana ja kuusiaidan — sekä ohiratsastavien miesten mustat ääriviivat auringonlaskun puoleista taivasta vasten. Jos joku saapuisi ratsain Bjamassonin farmilta, niin ilmestyisi hän tälle tielle — muuta tietä hänen oli mahdoton kulkea. Ellenin kukkapenkki oli niin huolellisesti kitketty, että kukkaset näyttivät suorastaan itsetietoisilta.
Eräänä iltana illallispöydässä Charlie kertoi uutisen, jota Ellen oli odottanut. Charlie oli sinä päivänä käynyt Yellow Postissa.
»Malcolm on lopettanut työnsä Bjarnassonissa ja aikoo tänään lähteä pohjoista kohti. Hän ratsastaa suomaiden kautta — Brundien ohi. Hän tulee tästä ohi. Vuohensilmä tulee vielä kerran katsomaan sinua, Ellen», poika sanoi irvistellen.
Caleb ei sanonut tähän mitään vähään aikaan. Sitten hän sanoi: »Minä menen Ericksoniin tänä iltana. Laita rattaat kuntoon, Charlie. Lähden heti.»
»Näin tänään muutamia lapsia koululla, opettajatar. Luullakseni ne olivat Goodmanin lapsia. Mutta eivät ne näyttäneet olevan pahanteossa», Ellen sanoi Lindille. Lind vastasi jotain, mutta Ellen ei kuullut, mitä. Ehkäpä Caleb lähtee, ennenkuin Malcolm kulkee tästä ohi — varmaankin hän oletti, että hän poissaolollaankin voi estää Elleniä tekemästä sellaista, jota hän ei hyväksy — niin oli hänellä tapana ajatella.
Ellen auttoi Ameliaa astiain pesussa ja läksi sitten lypsylle. Lypsäessään hän tarkkasi Calebia jännittynein mielin, näki hänen kulkevan talosta talliin, tallista vilja-aittaan, vilja-aitasta työkaluvajaan, astuen hitaasti ja mietteisiinsä vajonneena. Prince oli valjastettu rattaitten eteen. Mutta Caleb ei vilkaissutkaan hevoseen. Hän katosi talliin eikä tullut sieltä ulos vielä sittenkään kuin aurinko liekehti jo punaisena poppelien välitse. Oliko Caleb muuttanut mieltään, eikö hän aikonutkaan lähteä? Ellen koetti katsella metsikön taakse, tienkäänteeseen, mutta poppelit hyppelivät hänen silmiensä edessä. Hän painoi päänsä taas alas ja alkoi vetää lehmän utareita. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta, mikä kajahti kaukaa halki illan hiljaisuuden.
Samassa Caleb tuli tallista, irrotti Princen ja nousi rattaille. Ellen toivoi epätoivon vimmalla, että ratsastaja, joka saapui lännestä, pysähtyisi. Sitten hän kuuli Calebin astuvan taas alas rattailta, menevän huoneeseen ja palaavan hetken kuluttua pällystakki käsivarrellaan.
Hevonen sivuutti nyt tienkäänteen poppelien takana. Caleb kiipesi rattaille ja ajoi ulos portista.
Ellen kuuli Malcolmin tervehtivän Calebia, mutta paikaltaan hän ei voinut nähdä häntä. Hän hyppäsi pystyyn ja kiiruhti lypsytarhan aidan luo, kumartuen sen yli. Sitten hän nopeasti silmäsi ympärilleen nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän näki Malcolmin istuvan poninsa selässä suorana ja mustana, valon langetessa hänen hartioilleen poppelipuiden välitse. Sitten hän ratsasti pois, Calebin ajaessa hänen rinnallaan. Skuli Erickson asui Brundin farmin takana, samalla suunnalla, minne Malcolmkin oli menossa.
Lind ja Mark, jotka illallisen jälkeen olivat ratsastaneet metsätietä myöten Fusi Aronsonin luo, palasivat takaisin toista tietä, joka johti Brundin ja Ericksonin asunnoille. He ratsastivat hitaasti, sillä ilta oli ihana. He olivat saapuneet kuivalle kunnaalle suon pohjoispuolelle ja näkivät edessään liikkumattoman vedenpinnan, joka kimmelsi auringonhohteessa kuin punainen ja kultainen nauha. Suon rannalla Lind näki punertavia kämmekkäitä ja niin hienolehtisiä sanajalkoja, että ne ikäänkuin taipuivat valossa.
Mark katseli itää kohti.
»Yksinäinen hevosmies», hän sanoi.
Lind seurasi hänen katsettansa. »Kas, sehän on intiaaniponi — varmaankin sama mies, joka vastikään oli Garessa illallisella», hän huudahti. »Luullakseni Ellen on joskus ollut rakastunut häneen.»
Lännen punoitus näytti kietovan hevosen ja ratsumiehen kultaiseen hohteeseen, niin että ne sulautuivat toisiinsa.
Nyt oli oikea ihanteellinen heinäntekoilma, tuulta vain nimeksi. Taivas oli kirkas kuin näkinkengänkuori päivän toisensa jälkeen. Caleb toivoi, että tätä ilmaa kestäisi vain heinänteon yli. Huhuttiin pohjan puolella metsäpaloista, jotka olivat johtuneet kovasta kuivuudesta, ja Yellow Post oli täynnään pahoja ennustuksia. Mutta intiaanit olivat aina valmiita ennustamaan onnettomuutta valkoihoisille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään. Vilja näillä seuduin tuleentui hitaasti, sadetta kaivattiin ja sitä saataisiinkin — sitä täytyi tulla.
Caleb kolkutti ullakon alaiseen kattoon kello viideltä sinä aamuna, jolloin heinänteko oli alotettava. Amelia oli jo keittiössä virittämässä tulta. Hänen hartioitaan särki, sillä hän oli edellisenä päivänä kerännyt suuret määrät kasviksia säilyyn pantaviksi. Hänen sydäntään kalvoi, kun hän ajatteli Elleniä, joka oli ollut hänen apunaan puutarhassa. Ellenin täytyi tänään ajaa heinäharavaa.
»Ei ole vieläkään myöhäistä hankkia apulaista heinäntekoon, Caleb»,Amelia yritti sanoa.
Caleb veti saappaat jalkaansa, polkien lujasti lattiaan. Se oli merkkinä ullakolla olijoille, että heidän piti kiirehtiä. Sitten hän meni keittiöön peseytymään.
»Parasta olisi, kun et yllyttäisi lapsia suurellisuuteen», sanoi Caleb vihdoin. »Kuka tässä maksaa apulaisen palkan? Voisinhan minä tietenkin saada Mark Jordanin ilmaiseksi. Ha, haa! Sinä huvitat minua, Amelia — sinä huvitat minua!»
Amelia paistoi munia ja suolaista silavaa ja lämmitti kaurapuuron, joka oli keitetty jo edellisenä iltana. Hän levitti pöydälle puna- ja valkoruutuisen liinan ja asetti sievään järjestykseen haljenneet lautaset, kuluneet haarukat ja kiillottamattomat veitset. Sitten hän asetti kullekin huolellisesti silitetyn, kuluneen lautasliinan. Tämä oli niitä harvoja tapoja, joille hän oli pysynyt uskollisena. Caleb ei koskaan ollut huomaavinaan lautasliinaa paikallaan, koska se toi hänen mieleensä sen puolen hänen vaimonsa elämästä, jota hän yritti hävittää — turhan ylellisyyden, joka vain maksoi ja asetti vaatimuksia. Amelia ei viimeisinä viitenä vuonna ollut koskaan pyytänyt rahaa uusien lautasliinojen ostoon.
Ruoka oli jo pöydässä, kun lapset tulivat alas, Lind heidän mukanansa. Kaikki muut paitsi opettajatar näyttivät väsyneiltä ja tuskin huomasivat toisiaan.
»Tulkaa, tulkaa jo — ei ole aikaa hukata. Heinää on vaikka kuinka paljon. Aamusta on kevyempi tehdä työtä», Caleb kehotti heitä. Itse hän söi hitaasti, ja muut nousivat pöydästä paljon aikaisemmin kuin hän oli lopettanut.
Vastustaminen merkitsi vain suuremman voiman käyttöä — työ oli joka tapauksessa suoritettava. Ellen ja Charlie valjastivat hevoset kahden niittokoneen ja heinäharavan eteen, Judith ja Martin ajoivat edeltä niittokoneita. Se oli kuolettavaa työtä, hetken kuluttua ei henki jaksanut enää seurata ruumista hevosten jäljessä, jotka kulkivat edes ja takaisin maasta ja pilvettömältä taivaalta huokuvassa helteessä. Sieraimia kirveli heinän imelä, kuuma ja tomuinen tuoksu. Kädet, jotka pitelivät ohjaksia, kuivuivat ja paisuivat, aurinko painoi kuin kuuma rauta hartioita, kääntyivätpä he mihin suuntaan tahansa. Mutta toistaiseksi ruumis vain oli mukana kärsimässä; henki näytti paenneen jonnekin muualle, kaikki ajatukset olivat kaikonneet pois, paitsi huomio, joka oli kiintynyt käsillä olevaan työhön.
Judith niitti peltoa länsipuolella metsäpalstaa, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, ja Charlie ajoi haravaa hänen perässään. Martin työskenteli idänpuoleisella pellolla ja heinä kaatui hänen koneensa tieltä, jättäen suoran käytävän jälkeensä. Ellen työskenteli suurella vaivalla silmiensä vuoksi ja usein hänen oli pakko sulkea ne kivulta. Heinän tomu kirveli hänen silmäluomiansa, niin että ne alkoivat punoittaa.
Nostaessaan katseensa hevosten hikisistä kyljistä Judith näki Calebin nousevan rattaille tallin luona. Hän aikoi nyt tulla tarkastamaan, miten työt sujuivat. Hän huutaisi heille neuvojaan pellon laidalta, tai ehkäpä vaivautuisi pitemmällekin nähdäkseen, miten he niittivät, ja varoittaakseen, ettei tuumankaan vertaa heinää riistettäisi juurineen maasta. No, kauan ei kestänyt enää, kun heinänteko jo olisi lopussa. Sitä suurempi syy hoputtaa hevosia.
Martin katsoi taakseen ja näki, ettei Ellenin työ sujunut hyvin. Loppujen lopuksi olisi ollut halvempaa ottaa apulainen. Calebilla oli varmaankin jokin muu tarkoitus sillä, ettei hän halunnut vierasta apua. Hän tahtoi varmaan sokaista heidät kaikki työllä — vieras apulainen antaisi heille tilaisuutta ajattelemiseen ja uneksimiseen. Uneksia uudesta talosta tai muusta senkaltaisesta. Mitä Ellen uneksi, sitä Martin ei voinut arvata. Ellen oli kuin tuleentunut herneenpalko, joka ei ollut auennut. Sitten hän huomasi, että hänkin oli umpinainen herneenpalko — kaikki he olivat umpinaisia herneenpalkoja, jotka eivät uskaltaneet avautua. Tuo ajatus lumosi Martinin. Hän oli mielestään vasta oppinut ajattelemaan, keksinyt ensimmäisen itsenäisen ajatuksen. Sitten toinen hevosista kompastui, ja Martinin kiristäessä ohjaksia tuo ajatus hävisi jälleen. Hän ei ajatellut eikä tuntenut enää mitään paitsi kuumuutta, joka värähteli ilmassa, ja heinän väkevää tuoksua.
Hän vilkaisi Elleniin, joka haravoi heinän kokoon. Sitten hän näki Calebin ajavan vastakkaisen pellon aidan viereen, minne Judith oli juuri ilmestynyt metsän varjosta. Judith pysähdytti hevosensa. Hän kaikesta päättäen kuunteli, mitä Caleb huusi hänelle. Martin katsoi levottomana Elleniä ja hänen epätasaisia rukojansa.
Nyt Caleb kiersi läntisen pellon ympäri sille reunalle, missä Martin työskenteli. Poika oli siksi lähellä aitaa, että saattoi puhua hänen kanssaan.
»Tuskin ainoatakaan ohdaketta heinän parissa», Martin sanoi Calebille.»Ne saatiin viime vuonna kokonaan hävitetyiksi.»
»Hm», Caleb mutisi koettaen salata mielihyväänsä. »Ellen ei näytä pitävän kiirettä!» Caleb viittasi hänelle, ja tyttö nousi pois istuimeltaan ja lähestyi isäänsä.
»Mikä sinua vaivaa? Uneksit keskellä päivää, vai mitä? Katsohan tuota heinää tuolla — sitähän on joka paikassa. Haravoi vielä kerran tuosta sarasta saakka — nuo heinät eivät muuten koskaan joudu korjuuseen», hän sanoi ystävällisesti, ikäänkuin osoittaen erikoista kärsivällisyyttä.
Ellen palasi haravansa luo ja käänsi hevoset takaisin. Hän haravoi uudestaan koko saran, keräten kokoon hajalliset kasat ja mittasi silmillään vastaharavoitujen kasojen välimatkoja koettaen olla tuntematta kipua silmissään ja selässään.
Aurinko oli jo keskipäivän korkeudella, ja molemmat pellot olivat suurimmalta osaltaan niitetyt. Amelia heilutti heille valkeaa liinaa puutarhan perällä, ja Judith, joka ensimmäisenä huomasi merkin, huusi Martinille. Neljä valjakkoa riisuttiin valjaista ja kuljetettiin tiepuoleen, puolet ensimmäisen päivän työstä oli suoritettu. Ellen, Charlie ja Martin astuivat Judithin edellä, joka jäi jäljelle katsellen Sandbon farmille, tien toiselle puolelle. Hän tiesi, että Sven oli nähnyt hänen työskentelevän pellolla ja että hän piti heitä silmällä, kun he läksivät kotiin päivälliselle. Judith jäi odottamaan pajujen varjoon.
Sitten Sven saapui. Hän astui pajumetsikköön ja veti Judithin perässään.
»Minun täytyy saada nähdä sinua enemmän kuin vain tässä», hän sanoi.»Charlie oli eilen illalla karjaa hakemassa. Miksikä sinä et tullut?»
»Pelkään, että isä rupeaa epäilemään, Sven», Judith sanoi. »Mitä hyvää siitä on, jos pilaamme kaiken menestymisen toiveen. Jos hän pääsee asian perille, niin hän panee minut lukon taakse.»
»No niin — mutta tule tänne joka tapauksessa huomenillalla. Vain vähäksi aikaa», Sven pyysi. Judith lupasi lähtien sitten pois hevosineen. Sven katseli hänen jälkeensä hänen astellessaan hevostensa jäljessä. Hänen päänsä oli Svenistä pysty ja jalomuotoinen kuin rotuhevosen. Judith ei katsonut taakseen.
Judith, Martin ja Charlie söivät päivällistä kuin nuoret elukat. Amelia vilkaisi huolissaan Elleniin, joka tuskin kajosi ruokaan.
»Mikä sinua vaivaa, Ellen?» hän kysyi.
»Ei mikään — on vain niin kuuma, ettei ruoka maistu», Ellen sanoi.
Caleb nauroi. »No, no, Ellen. Pari päivää vielä terveellistä työtä, niin et huomaakaan kuumuutta. Sääli, että minä olen liian vanha tullakseni mukaan pellolle ruokahalun hakuun. Ei mikään ole sen parempaa — ei mikään, vai mitä, Charlie? Charliesta tulee pian ensiluokan haravoitsija. Pitää kai korottaa sinut niittäjäksi ensi kesänä, vai mitä?»
Caleb oli hyvällä tuulella, puhelias, toivorikas. Hän oli tavannut erään islantilaisen järven tuolta puolen, ja tiedot sieltä käsin olivat hyviä. Sitäpaitsi hän oli ostanut Ericksonilta naurettavan halvalla kaksi hyvää nuorta emäsikaa sen sijalle, joka oli kuollut. Niinpä kaikki näytti käyvän hyvin — erittäin hyvin todellakin.
Hän nousi pöydästä kehottaen toisia lähtemään viipymättä työhön. Sitten hän valjasti tamman rattaitten eteen ja ajoi Bjarnassoniin.
Pienten rattaitten ratistessa kuivalla tiellä Caleb antoi katseensa kulkea Thorvaldsonin maiden yli, jotka sijaitsivat kaukana lännen puolella. Mainio laidunmaa meni siellä kerrassaan hukkaan naisten hoidossa — Thorvaldson itsekin oli näitä Calebin mielestä. Mies, joka ei voinut saada aikaan mitään parempaa kuin yhdeksän tyttöä, ei kyennyt maata viljelemään. Ja sittenkin Thorvaldson oli ystävyyssuhteissa mahtavan Bjarnassonin kanssa — oli saanut häneltä lainaksi rahaa, se tiedettiin, kun hänen ja hänen kymmenen naisensa asiat kävivät huonosti. Täytyi jollakin tavalla koettaa saada Thorvaldson hellittämään ainakin osa tästä mainiosta maastaan…
Calebin ajatukset siirtyivät Ameliaan. Hän oli viime aikoina käyttäytynyt hyvin. Ehkäpä hän alkoi jo käsittää, ettei lasten kapinoimisesta ollut mitään hyötyä — vaikkei ottanutkaan lukuun Mark Jordania. Ja sitäpaitsi oli hyvä muistuttaa hänelle hänen pientä erehdystänsä — tuota pientä erehdystä. Siis, viisainta oli käydä tervehtimässä tuota nuorta miestä, ennenkuin Klovaczit saapuivat kotiin. Kuulustella häntä ja kertoa sitten Amelialle, millainen herra hän oikeastaan oli. Hyvä tuuma, tosiaankin, Amelia antaisi kernaammin sydämensä pakahtua kuin sallisi ilmaista tuolle herralle hänen syntyperäänsä. Ehkäpä hän ei naisi edes opettajatartakaan, jos hän tietäisi, ettei hänellä ollut tarjottavana hänelle mitään nimeä. Amelia voisi tarttua kiinni tähän pieneen ajatukseen. Niin, voisi todellakin olla hyvä käydä Mark Jordania tervehtimässä.
Mutta tässä olikin jo Thorvald Thorvaldsonin kehno farmi. Ja Thorvaldsonin niittokone pihalla. Hän ei ollut siis vielä alottanut heinäntekoa. Ehkäpä joku tyttäristä sairasti hammassärkyä ja heinänteko viivästyi sen vuoksi. Tavallisesti ei Thorvaldson kuitenkaan sietänyt viivytyksiä. Hän ylpeili isännyydestänsä, mutta hän ei harkinnut kylliksi asioita ennakolta. Hänellä ei ollut oikeutta olla farmari, ei oikeutta omistaa hyvää maapalstaa — viljavaa laidunmaata.
Thorvald Thorvaldsonin tanakka vartalo ilmestyi talon kynnykselle. Hän pyyhkäisi viiksiään kädellään merkiksi siitä, että hän äsken oli syönyt. Sitten hän ojensi kätensä Calebille, joka tervehti häntä ystävällisesti. Thorvaldin liiveillä Caleb keksi kalanruodon sekä suomuksen. Hm.
Caleb astui Thorvaldin edellä taloon ja laski kätensä oven rivalle.Thorvaldin kasvoille levisi kiusaantunut ilme.
»Tule huoneeseen, niin saan puhua kanssasi, Thorvald», Caleb naureskeli. »Pitääkö minun odottaa koko päivä, että pyytäisit minua taloon.» Hän oli leikkisällä tuulella. Thorvaldin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään, kun Caleb avasi oven.
Keittiössä naiset istuivat yhä ruokapöydässä. Caleb vilkaisi pöytään, sitten hän astui välinpitämättömänä viereiseen huoneeseen, Thorvaldin seuratessa hänen kintereillään. Ei kumpainenkaan sanonut sanaakaan naisväelle.
Caleb oli nähnyt, mitä hän halusi. Thorvaldsonin perheellä oli kalaa päivälliseksi. Yhdestä ainoasta paikasta Thorvald oli voinut saada kalaa — tuosta pyhästä järvestä, jonka Bjarnassonit, hänen kunnioitetut ystävänsä, omistivat. He, jotka niin monasti olivat auttaneet Thorvaldia ja joilta hän aikoi jälleen pyytää apua, jos huhu oli oikeassa. Thorvaldilla ei ollut varaa ottaa palkattuja puimamiehiä eikä hän saisi viljaansa puiduksi, jollei Bjarnasson auttanut häntä. Bjarnassonilla oli oma puimakone ja omat puimamiehet, ja hän auttoi kernaasti naapuria. Hän oli hyvä mies, tuo nuori Erik, mutta ankara, jos kunnia oli kysymyksessä. Hän ei koskaan antaisi anteeksi järvessä kalastamista, varsinkaan jos syyllinen oli ystävä, johon hän oli luottanut. Seurauksena olisi varmaan, että kaikki avunanto ja lainansaanti jäisi sikseen…
Thorvald kävi istumaan syvään huoaten, ja Caleb istahti hänen lähelleen.
»Et ole vielä alottanut heinäntekoa», Caleb huomautti ohimennen.
»En. On ollut niin paljon työtä talossa», Thorvald murahteli.
»Aiot kai puida syyskuun alussa?»
Thorvald katsoi Calebiin silmissään epävarma ilme.
»Niin kai. Puimamiehet ovat jo luvassa.»
»Todellako? Keitä olet saanut? Luulin, ettei asia niin sanoakseni vielä ollut selvä», Caleb sanoi lempeästi.
Thorvald yskäisi.
»Sain järven tuolta puolen — sekarotuisia», hän sanoi viitaten kädellään.
Caleb hymyili. Thorvald oli huono valehtelemaan, vaikka hän valehtelikin niin usein, että olisi voinut luulla hänen olevan perillä siinä taidossa.
»Etkö tahtoisi neuvoa, mistä heitä voisi saada», Caleb sanoi. »En saa konetta ennenkuin syyskuun loppupuolella. Ja jos he kerta tulevat tänne, niin ehkäpä he ovat halukkaat tulemaan minunkin luokseni.»
Thorvald nosti toisen jalan toisen päälle.