Benchaalal, joka seisoi verannan alla, hymyili nähdessään Lady Wyvernen astuvan pihalle ja vilkaisevan nopeasti ympärilleen. Hetken aikaa Spahi seisoi liikkumatta seuraten vain silmillään tuota pientä, hentoa olentoa punaisessa puvussa, jonka kaulassa jalokivet loistivat kuutamossa. Kuinka hennolta ja keijukaismaiselta hän näyttikään, aivan toiselta kuin tuo pelokas nainen aamulla jokirannassa! Lady Wyverne astui pihan poikki ja ohjasi askeleensa lehtikujaa kohti. Samassa Spahi astui esille ja kiiruhti hänen rinnalleen.
Kun Lady Wyverne huomasi hänet, kysyi hän kuiskaten:
»Näittekö te tuon miehen kulkevan tästä ohi?»
»Ketä te tarkoitatte, rouva?»
»Aivan vastikään juuri. Hän juoksi — tuota tietä.» Lady Wyverne osoitti kädellään rotkoa.
»En minä nähnyt ketään, rouva. Mutta minun ajatukseni eivät olleet missään sellaisessa. Oliko hän arabialainen?»
»Oli.»
»Seurataan hänen jälkiänsä.»
»Ei huolita. Minä tulin tänne sanoakseni teille hyvästit. Me lähdemme pois huomenna. Minä olen käyttäytynyt täällä kovin pahasti ja lähden täältä pois mielelläni.»
Lady Wyverne katseli Spahia. Hänen kätensä hypistelivät jälleen timanttiketjua, joka kimalteli pimeässä.
Benchaalal ihaili jalokiviä ja kaikkea, mikä kiilsi ja kimalsi. Ne kiihoittivat hänen itämaista mielikuvitustaan. Ne huumasivat hänen aistejansa, aivankuin hajuvesi ja soitto ja loistavat värit. Niiden kiihkeys yllytti hänen kiihkeyttänsä. Lady Wyverne olisi ollut viisaampi, jollei hän olisi ottanut niitä kaulaansa tänä iltana. Hän näki Spahin silmien vähä-väliä vilkkuvan jalokiviin, hän näki hänen katselevan niitä hetken aikaa ja sitten siirtävän silmänsä häneen itseensä, ja hänen katseensa oli kirkas kuin teräs.
»Lähdetään vielä viimeisen kerran rotkoon kävelemään», sanoi Spahi.
»Tämän aamuisen tapahtuman jälkeen — ei! Se oli minulle hyvä läksytys!»
Lady Wyverne puhui hilpeästi ikäänkuin koettaen poistaa toisen mielestä ikävän vaikutuksen muistoa.
»Saitteko te läksytyksen mieheltänne?»
»No — sain kyllä.»
»Ja huomen-illalla te saatte vielä uuden, rouva. Ettekö te koskaan voi oppia, mikä tarkoitus noilla villilampailla on?»
Benchaalal vilkasi hermostuneesti ravintolan ikkunoihin, ikäänkuin hän olisi pelännyt jonkun huomaavan tai kuuntelevan heitä. Vastaukseksi tuohon silmäykseen Lady Wyverne sanoi:
»Vain noiden puiden taakse.»
Benchaalal avasi hänelle portin. He astuivat tielle ja kulkivat muutamia askeleita eteenpäin.
»Te ette ymmärrä englantilaista miestä», sanoi Lady Wyverne.
»Hyvä jumala! Miten minä voisinkaan?» Spahi kohautti olkapäitään ja nosti kätensä ylös. »Aurinko lämmittää meidän vertamme joka päivä yhä uudestaan, rouva. Miten me arabialaiset voisimme sellaista käsittää?»
Spahin silmät vilkkuivat jälleen jalokiviin. Ne puhuivat hänelle kuutamossa. Jokainen timantti kimaltaessaan puhui omalla äänellään.
»Te arvelette —?»
Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, mitä Spahi ajatteli, ettei Sir Claude muka välittänyt hänestä, että koko hänen rakkautensa oli kohdistunut vain urheiluun. Siltähän saattoikin näyttää. Mutta Lady Wyverne tiesi, ettei asian laita sittenkään niin ollut. Hän tiesi sen, ja kuitenkin tuon miehen vaikutus oli niin voimakas häneen, että hän saattoi siirtää häneen epäilyksensäkin — jos sitä nyt saattoi sanoa epäilykseksi, eikä vain oletukseksi.
Benchaalal astui ääneti pari askelta edemmäksi, ja Lady Wyverne seurasi häntä vaistomaisesti.
»Rouva, minun käsitykseni mukaan nainen näkee vain sen minkä hän tahtoo nähdä eikä usko mitään, mitä hän ei tahdo uskoa. Olenko minä väärässä? Minä olen vain arabialainen. Minun on mahdoton mitään tietää, minä vain arvaan ja oletan.»
Tuo mies, jonka silmät leimahtivat älyä ja olivat niin läpitunkevat ja etsivät, tekeytyi äkkiä aivan nöyräksi.
»Vain arabialainen!» huudahti Lady Wyverne.
Hän ei voinut katsella noita tummaverisiä miehiä samoilla silmillä kuin hänen miehensä. Hänen mielestään he olivat herkkiä kuin naiset, huolimatta heidän kovasydämisyydestään ja voimastaan heissä oli jotain omituisen naisellista.
»Te — varmaankin me teidän mielestänne olemme vain barbaareja?»
Lady Wyverne katsoi Spahiin. Samassa hänelle selvisi, että juuri tuo barbaarisuus hurmasi häntä, tai ainakin hänen luonnonomainen sävynsä, johon samalla yhdistyi jotakin muutakin.
»Te pelkäätte ehkä meitä!» lisäsi Spahi. »Te arvelette, että me voimme tehdä vaikka mitä tahansa. Eikö niin?»
»Sen minä kyllä uskon.»
He astuivat yhä eteenpäin erämaan porttia kohti. Virta kohisi heidän korvissaan, kuun hopeahohde valaisi heitä. Benchaalalin silmät kääntyivät alituisesti timanttien tuikkiviin tuliin, jotka säteilivät Lady Wyvernen rinnalla.
»Eikö se ole hyvä? Mikä mies se olisi, joka ei kykenisi mihin hyvänsä, jos hän kerran tuntee ja toivoo jotain täydestä sydämestään. Voisiko hänen käytöksensä olla hiljainen, hänen sanansa tyynet, hänen kasvonsa levolliset, kun hänen sydämensä on tulessa, kun luonto kutsuu häntä, kun hänen verensä huutaa aivan kuin tuo joki, joka kuohuen kohisee erämaata kohti? Joki tahtoo vapautua kahleistaan, samoin mieskin; hän tahtoo vapautua saadakseen näyttäytyä oikeassa hahmossaan, esiintyä luonnollisena, vihata ja rakastaa niinkuin hänen verensä häntä käskee. Entäs englantilaiset! He eivät kaipaa mitään sellaista. He tahtovat vain ampua villilampaita. Hyvä jumala! Villilampaita!» Hän nauroi hillitysti, ikäänkuin itsekseen. »No, Allahin ja hänen profeettansa nimessä, ampukoon englantilainen villilampaitaan, mutta sallittakoon myös arabialaisen» — hän vaikeni ja lisäsi sitten hitaasti — »seurata halujaan, sydämensä ääntä.»
Lady Wyvernestä tuntui ikäänkuin hänen sanansa olisivat puhaltaneet suoraan häneen kuin polttava, kuuma tuuli. Hän tiesi, ettei Spahi oikeastaan merkinnyt hänelle mitään, mutta ollessaan hänen seurassaan hän joutui sittenkin kokonaan hänen valtaansa. Muutamilla miehillä on tuollainen voima toisten yli. He levittävät heidän eteensä loihditun maton. He kuljettavat heidät mukanaan ulos ikkunasta, puiden latvojen yli, merien poikki, kauaksi vieraisiin maihin, ja he kadottavat oman tahtonsa ja tulevat aivan tenhoojiensa kaltaisiksi.
Taaskin Lady Wyverne tunsi Spahin vaatteiden tuoksun. Hän seisahtui.
»Minnekkä me menemme?» hän sanoi. »Minähän en luvannut tulla tänä iltana teidän kanssanne kävelemään.»
»Rouva, onhan se viimeistä kertaa. Huomenna te matkustatte pois, ja minä — ja minä lähden muutamiksi päiviksi erämaahan. Sinne te ette koskaan tule. Te matkustatte huomenna junalla. Te palaatte Englantiin. Tämä on hyvästijättö.»
»Niin, hyvästijättö se on.»
Taaskin Lady Wyverne tunsi joutuvansa viekoituksen valtaan. Hän halusi koetella, ainoastaan hiukan tuntea, miltä salaperäinen afrikalainen elämä tuntuisi, sillä hänen oma elämänsä oli niin arkipäiväistä, niin kovin tyhjää. Tosin hän eli hyvässä turvassa, suojeltuna kaikkea vastaan, mutta se oli niin yksitoikkoista. Ja taaskin hän tunsi olevansa sadun tyttö, joka yrittää avata suljettua ovea.
»Niin, mutta —»
»Teidän täytyy ainakin jättää hyvästit erämaalle, rouva.»
»Mitä te ajattelette? Emme me palaa huomenna vielä Englantiin. Me lähdemme vain Beni-Moraan.»
Benchaalal ei sanonut mitään. Hän katseli Lady Wyverneä ääneti, mutta hänen katseensa tuntui hiukan pilkallisen säälivältä ja hämmästyneeltä.
»Miksi — miksi te katsotte minuun tuolla tavalla?»
»Eikö rouva sitten tiedä?»
»Tiedä mitä?»
»Että herra kääntää selkänsä erämaalle?»
»Minä en tiedä mitään. Minä en ymmärrä teitä.»
»Sitten minun pitäisi ehkä vaieta. Huomenna rouva saa kyllä kuulla.»
»Sanokaa minulle heti paikalla mitä te tiedätte.»
»Ettekö te huomannut tänään mitään outoa herran käytöksessä?» sanoiBenchaalal kiristäen umpimähkään jousta varsin kireälle.
»Kyllä — mutta mitä se merkitsee?»
»Että herra on kyllästynyt Afrikaan, että hän huomenna kääntää selkänsä erämaalle. Beni-Morassa ei ole villilampaita. Siksi herra ei lähde Beni-Moraan.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Kaikkihan hotellissa sen tietävät, isäntä, arabialaiset, joka ainoa. Ehkäpä rouva yksin ei sitä tiedä! Viisas mies toimii nopeasti, puhumatta, kun hän toimii vasten vaimonsa tahtoa. Rouva saa sen kyllä vielä tietää. Huomenna rouva saa sen tietää, kun hän astuu junaan, joka ei vie Tunisiin.»
»Sitten en koskaan saa nähdä oikeaa erämaata.»
Katkera pettymyksen tunne valtasi Lady Wyvernen. Kaikki itsepäisyys, joka niin kauan oli ollut lamassa, näytti ikäänkuin äkkiä heräävän hänessä eloon, aivankuin villi saadessaan selkäänsä. Hän uskoi siihen, mitä Benchaalal sanoi. Hän puhui niin vakuuttavalla äänellä, että Lady Wyverne uskoi hänen olevan oikeassa. Suuttumus alkoi kiehua hänessä. Sen vuoksiko siis hänen miehensä oli käyttäytynyt niin oudosti aamulla, ollut niin salaperäinen? Sen vuoksiko hän oli välttänyt hänen suudelmaansakin? Hän oli saanut metsästää, huvitella mielin määrin ja nyt hän aikoi viedä hänet pois täältä. Hänen täytyi mukautua miehensä mukaan ja kieltäytyä omasta ilostaan.
Punaisia täpliä kohosi hänen hennoille poskipäilleen ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Sanomatta sanaakaan hän astui eteenpäin.
Ja eteenpäin astuessaan hän tunsi yhä suurempaa vetovoimaa erämaata kohti. Nyt kun hän ei saanutkaan nähdä oikeaa erämaata, tuntui hänestä, ettei hän mitään muuta enää maailmassa toivonutkaan.
Benchaalal astui Lady Wyvernen rinnalla ja mitä kapeammaksi rotkotie kävi, sitä lähemmäksi hän siirtyi häntä. Hän saattoi arvata Lady Wyvernen ajatukset, hän huomasi päässeensä nyt voitolle. Mutta hän oli liian viisas puhuakseen edelleen Sir Claudesta. Sen sijaan hän valitsi toisen puheenaiheen. Hän alkoi kertoa erämaasta, omituisesta elämästä, jota sen helmassa vietettiin, vapaudesta, seikkailuista, intohimoista. Hän puhui vakavissaan, sillä hän rakasti kotiseutuaan niinkuin niin monet arabialaiset, vaikka hän rakasti samalla myös kaupunkien paheita, joihin hän oli jo hiukan tutustunut. Hän koetteli saada vieressään astuvan naisen mielikuvituksen säihkymään yhtä kirkkaasti kuin timantit, jotka tuikkivat kuin tulet hänen kaulassaan hänen astuessaan kuutamossa. Nuo timantit nostattivat Spahin mielessä salaperäisen himon, jota ei kukaan, joka ei itse ollut itämaalainen, voinut käsittää. Ne sulivat hänen mielikuvituksessaan yhteen niiden omistajan kanssa, niiden säihky oli Lady Wyvernen säihkyä, niiden kauneus oli hänen kasvojensa kauneutta ja niiden kiilto hänen hiustensa kiiltoa. Benchaalalin mielestä Lady Wyverne itse oli aivan kuin tuollainen kimalteleva jalokivi, kuin timanttiketju. Ja samalla tavalla kuin Spahi himoitsi timantteja, hän himoitsi myös Lady Wyverneä. Hän halusi ottaa ketjun käteensä, samoinkuin hän halusi painaa hänet itsensäkin sydäntänsä vasten. Ja puhuessansa sai hänen äänensä salaperäisen sävyn, ikäänkuin hän olisi ollut jokin yliluonnollinen olento, jonka puhetta Lady Wyverne kuunteli samanlaisen salaperäisen tunteen vallassa.
»Oi!» huudahti Spahi vihdoin. »Jospa te ette lähtisi vielä huomenna!Aina Englantiin saakka!»
»Ehkäpä en lähdekään», vastasi Lady Wyverne.
Ja hänen äänensä kuului vakavalta.
»Mutta jos teidän miehenne lähtee?»
»Ehkäpä minä en sittenkään lähde», toisti Lady Wyverne jälleen. »Me emme ole samanlaisia kuin teidän hunnutetut naisenne. Länsimaalaiset naiset eivät ole orjia.»
»Mutta teidän miehenne tekee mitä hän tahtoo. Sen minä huomasin hänen silmistään puhuessani hänen kanssaan joen rannassa.»
»Hän ei ole minun herrani.»
»Minä olisin teidän orjanne.»
He olivat nyt tulleet melkein rotkon suulle ja astuivat sen vuoren juurta, jonka huippu näytti ikäänkuin lepäävältä kamelilta.
»Te ette saa puhua minulle tuolla tavalla», sanoi Lady Wyverne.
»Minä olisin teidän orjanne», toisti Spahi ikäänkuin hän ei olisi kuullut hänen sanojansa.
»Tässä maassa», vastasi Lady Wyverne koettaen puhua kevyesti, »naiset ovat orjia.»
»Niin, musta-ihoiset naiset! Mutta te — te olette valkea. Te olette kuin jalokivi, aivan kuin yksi noista timanteista, joita te kannatte kaulassanne.»
Spahin käsi ojentautui vaistomaisesti kaulaketjua kohti, mutta hän veti sen pois koettaen koko voimallaan hillitä itseänsä.
»Mustat miehet jumaloivat valkoisia naisia. Te olette kuin kuun hopeasäde. Te olette kuin aurinko, joka valaisee rukoushetkeä Ram-a-dan-paaston aikana. Kun minä katson teihin, kääntyvät silmäni aina itään. Ettekö te sitä tiedä?»
Kaiken aikaa puhuessaan Spahi piti Lady Wyverneä silmällä. Ja sittenkin hän oli syvän liikutuksen vallassa.
Sillä kaksi himoa oli saanut vallan hänessä. Kaksi sydäntä näytti sykkivän hänen rinnassaan, ryöstäjän ja rakastajan sydän. Kaksi arabialaisen suurinta intohimoa taisteli tasaväkisenä hänen rinnassaan. Hän olisi voinut heittäytyä Lady Wyvernen jalkojen juureen ja uhrata henkensä hänelle, jos tämä olisi sitä vaatinut. Mutta hän olisi myös voinut murhata hänet timanttiketjun vuoksi, jota hän kantoi kaulassaan, jos tämä olisi uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän oli nyt kerran täysiverinen arabialainen.
Mutta vaikka Benchaalal oli tänä hetkenä kiihkoissaan eikä tiennyt saisiko intohimo vai saaliinhalu hänessä voiton, tarkkasi hän kuitenkin koko ajan toveriansa. Hän odotti vain sitä hetkeä, jolloin Lady Wyverne kasvojenilmeellään antaisi hänelle luvan uskaltaa kaikki.
Lady Wyverne oli huomannut Spahin tumman käden tavoittelevan hänen timanttejaan, ja silmänräpäyksen ajan hänet oli vallannut inhon tai pelon tunne. Mutta se katosi jälleen. Sillä hän rauhoitti itseään sillä vakuutuksella, että tuo liike oli ollut aivan luonnollinen ja seurannut vain siitä vertauksesta, jonka Spahi oli lausunut. Sittenkin oli tuo liike, kun käsi paljastui viitan laskosten alta, ilmaissut jotain, mikä sai hänet hätkähtämään ja hänen hermonsa kiihtymään. Sen Spahikin oli tuntenut, ja siksi hän alkoi nyt puhua vähemmin kiihkeästi ja intohimoisesti.
»Ettekö te sitä tiedä?» toisti hän lähestyen Lady Wyverneä vielä entistään lähemmäksi, jotta hänen liehuva viittansa kosketti hiukan häntä. »Minä käännyn Mekkaa kohti rukoillessani aamulla, mutta yöllä minä rukoilen kääntyneenä teihin. Ja te, tahdotteko te ottaa korviinne minun rukoukseni?»
»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.
Hänen äänensä oli kuiskaava, mutta ei moittiva. Koska hän nyt viimeistä kertaa läksi katsomaan erämaata, niin miksikä hän ei nyt viimeistä kertaa olisi voinut kuunnella erämaan ääntäkin. Ja tämä mies edusti tällä hetkellä hänen mielikuvituksessaan erämaata. Huomenna tuo näky oli haihtunut hänen silmistään, kadonnut hänen korvistaan.
Spahi vaikeni, kun Lady Wyverne oli moittivinaan häntä. He astuivat hyvin hitaasti eteenpäin. Lady Wyverne kuuli korkeiden korkojensa kopisevan kovaa maata vasten ja hänen mieleensä tuli jälleen kenkien kopina Parisin katukäytävillä. Sitten hän ajatteli Spahin paljaita jalkoja, jotka olivat kosketelleet kiviä aivankuin kädet ja hänen mieleensä muistui, miten hän mielikuvituksessaan oli nähnyt noiden jalkojen astuvan erämaan hiekalla naisen jalkojen rinnalla.
No niin, nyt naisen jalat astuivat niiden rinnalla erämaata kohti.
Hetkeksi hän antautui kokonaan mielikuvituksensa valtaan. Hän näki mahdottomuuden äkkiä toteutuneen todeksi. Entäs jos hän olisi seurannut oikkuaan; entäs jos hän olisikin uhkarohkea, intohimoinen, huoleton nainen, eikä vain pieni oikullinen, huvitushaluinen ja itsepäinen olento! Entäs jos hän olisi karannut, hullaantunut Spahiin! Entäs jos he olisivatkin lähteneet suurelle matkalle, jättäneet entisyyden kokonaan taakseen tuonne vuoren rotkon peittoon, entäs jos erämaa nyt olisi avannut sylinsä hänelle ja hän olisi liittynyt mustaihoisiin elääkseen heidän parissaan suurella aavikolla! Kuinka ihmeellistä se olisi. Hän koetti eläytyä tähän unelmaan. Niin, niinhän se olikin. Hän oli eronnut iäksi entisestä elämästään. Ei kukaan nainen ennen häntä ollut sellaista uskaltanut. Kuinka hänestä nyt puhuttaisiin hänen entisessä seurapiirissään, Parisin ja Lontoon saleissa, Newmarketin kilpa-ajoilla ja Skotlannin aroilla! Mitähän hänestä sanottaisiin? Yhdentekevää! He eivät merkinneet hänelle enää mitään, nuo entiset ystävät ja tuttavat. Heidän puheensa ei koskaan enää olisi hänen puhettaan, yhtä vähän kuin heidän mielitekonsa ja heidän oikkunsa. Hän oli iki ajoiksi päässyt vapaaksi muodin ja tapojen itsevaltiudesta. Alati muuttumatonta itää kohti hän käänsi kasvonsa, maata kohti, joka aina pysyi samana!
Tällä hetkellä hän oli niin kokonaan oman mielikuvituksensa vallassa, että hän todellakin luuli tehneensä tuon kaiken, ja että Spahi, joka kulki hänen rinnallaan, oli hänen herransa. Vai orjansako? Mikä hän oikeastaan oli? Mikä hän tulisi olemaan?
Mikä hän tulisi olemaan?
Ja tehdessään itselleen tämän kysymyksen hän vilkaisi Benchaalaliin silmissään niin kysyvä, niin naisellinen ja samalla kuitenkin niin vaativa ilme, että Benchaalal joutui aivan ymmälle. He olivat nyt rotkon suulla. Erämaa avautui heidän eteensä. He saattoivat nähdä sen selvästi edessään. Heidän jalkansa koskettelivat jo tuon aavikon reunaa, ja erämaan tenhova tuuli siveli heidän poskiaan.
Benchaalalin mielestä oli kohtalo ikäänkuin vartavasten hänelle järjestänyt kaikki niin ihmeelliseksi ja kauniiksi. Nuo kolme ihmettä — jalokivet, Lady Wyvernen vaativa katse ja kuun valaisema erämaa — sulivat hänen silmissään ikäänkuin yhteen ja muodostivat yhden kokonaisuuden. Hän tahtoi riistää sen itselleen. Sen täytyi tulla hänen omakseen, nyt, tällä hetkellä. Hän ei voinut sitä sen kauemmin enää odottaa. Jalokivet, nainen ja erämaa — hän tahtoi omistaa tällä hetkellä ne kaikki.
Hänen tumma kätensä ilmestyi jälleen piilostaan ja tarttui Lady Wyvernen ranteeseen. Spahi ei puhunut mitään, mutta hänen puristuksensa peloitti Lady Wyverneä. Hän tunsi selvästi olevansa vaarassa. Tuo käsi oli yhtä paljon rosvon kuin rakastajankin, käsi, joka saattoi yhtä helposti musertaa kuin hyväillä. Ja nuo silmät, jotka kiintyivät nyt häneen, ne vastasivat hänen kysymyksiinsä niin suoraan, ettei epäilyksellä ollut vähintäkään sijaa. Spahin villi luonto puhkesi nyt esiin sen ohuen sivistyksen kuoren läpi, joka oli peittänyt sitä.
Erämaa vyöryi Lady Wyvernen ylitse, erämaan mies oikeassa hahmossaan hyökkäsi hänen päälleen.
Tuntiessaan Spahin käden puristuksen Lady Wyverne vaistomaisesti sätkähti. Samassa toinenkin käsi hyökkäsi viitan alta esiin, ei kuitenkaan tarttuakseen Lady Wyvernen toiseen käteen, vaan jalokiviketjuun, joka koristi hänen kaulaansa.
Nämät kaksi nopeasti toisiaan seuraavat liikkeet paljastivat kerrassaan koko miehen.
Kun Spahin sormet puristautuivat jalokivien ympärille, käsitti Lady Wyverne oman hulluutensa koko laajuudessaan ja hirveä pelon tunne sai vallan hänessä. Koko tämä tapaus oli johtunut vain pienestä oikusta, ja ajatellessaan nyt omaa elämäänsä, josta hän oli ollut niin valmis luopumaan, valtasi hänet sama inhon ja vastenmielisyyden tunne mustaihoisia kohtaan, joka on valkoihoisille useinkin niin kuvaava.
Samassa silmänräpäyksessä kuin tuo mielenmuutos tapahtui hänessä, tunsi Spahikin sen selvästi. Hänen oikea kätensä irrottui Lady Wyvernen ranteesta iskeäkseen myös kiinni jalokivikoristeeseen. Rakastaja hänessä sammui ja rosvo pääsi täydellisesti voitolle.
Molemmin käsin hän raastoi kaulaketjua.
Kallioiden peitossa, tien vasemmalla puolella oli mies seisonut hyvän aikaa pyssy ojossa valmiina laukaisemaan. Hänen oli kuitenkin mahdoton täyttää aikomustaan, sillä outo ja hirvittävä epävarmuus täytti hänen mielensä.
Hän ei voinut päästä selville siitä, kummanko hän halusi ampua, naisenko vai miehen.
Odottaessaan yhtä ääneti ja liikkumattomana kuin kallio, jonka kätkössä hän seisoi, nainen kimposi erilleen Spahista ja Spahin käsi irtaantui naisen kädestä tarttuen jalokiviin kiinni.
Silloin mies tiesi mitä tehdä. Hän astui hiljaa lähemmäksi ja tähtäsi pyssynsä Spahia kohti.
Mutta ennenkuin hän ennätti laukaista, hyökkäsi Spahin kimppuun olento, jonka vihreä puku loisti kuutamossa. Kädet, jotka olivat takertuneet kaulakoristeeseen kiinni, mursivat ketjun poikki samassa kuin mies itse vaipui tielle tikari hartioittensa välissä.
»Allah! Allah! Allah!»
Huuto kaikui pitkään ja äänekkäästi yössä.
Sir Claude kiiruhti tielle. Kiertäessään käsivartensa vaimonsa ympärille huuto kajahti uudelleen hänen korvissaan:
»Allah! Allah! Allah!»
Sitten se vaimeni ikäänkuin eläimen vikinäksi, ja hullu Marabout polvistui maahan Spahin ruumiin viereen ja alkoi varovaisesti koota maasta jalokiviä, jotka kimaltelivat kuun säteissä ikäänkuin erämaan kristallit.
Aamun sarastaessa arabialainen poika kulki laiskasti pitkin jokirantaa kunnes hän saapui tavalliselle paikalleen. Hän kävi kalliolle istumaan, asetti ruskeat jalkansa ristiin, otti pienen pillin poveltaan ja hypitellen ruskeita sormiaan pitkin huilun lovia hän alkoi soittaa säveltä auringon kunniaksi, joka kuulosti ikäänkuin säveleihin kiteytyneeltä oikulta.