"Neiti Maxwell", sanoi Aladdin, "minä kyllä kuulun koulun johtokuntaan, mutta silti minun on sanottava, että en voi hyväksyä yhteiskouluaatetta!"
"Olen minäkin tuntenut hetkittäin epäilyksiä", vastasi neiti Maxwell, "mutta järjestelmän huonot mahdollisuudet ovat melkein olemattomat, silloin kun on kysymys — lapsista. Tuo näky, jonka todistajana juuri olitte, oli muuten hyvin vaikuttava. Cambridgessä tuijotettiin usein, kun nähtiin Longfellow'n ja Lowellin kulkevan käsi kädessä. Yhtä kiinteästi seurataan Warehamin pienessä koulumaailmassaLuotsinpää- ja aputoimittajaa, kun he vaeltavan näin rinnakkain."
Päivää ennen etelään lähtöään Rebekka oli koulun kirjastossa Emma Janen ja Hulda Meserven seurassa etsimässä hakuteoksista tietoja tulevista kesänviettopaikoistaan. He kulkivat poistuessaan niiden lukittujen kaappien ohi, joissa säilytettiin kaunokirjallisuutta; sitä lainattiin vain opettajille ja kaupunkilaisille, mutta ei koulun oppilaille.
Tytöt katselivat kaivaten lasiovien taakse ja tavailivat jonkinlaista nautintoa tuntien kirjojen nimiä — aivan kuin nälkäiset lapset katselevat vesi suussa sokerileipurien ikkunoissa olevia leivoksia ja torttuja. Rebekan silmiin osui eräs kaapin nurkkauksessa oleva uusi sidos, ja hän luki ihastuneena ääneen sen nimen: "Ilon ruusu'. Kuulkaahan tytöt, eikö se ole mainio nimi! Ilon ruusu'. Se näyttää kauniilta painettuna, ja se myös kuuluu kauniilta. Mitähän sillä tarkoitetaan?"
"Luulen, että jokaiselle on oma ilon ruusunsa", sanoi Hulda ymmärtävästi. "Minäpä tiedän, millainen minun ruusuni olisi, enkä häpeä sitä tunnustaa. Minä haluaisin elää vuoden suurkaupungissa niin rikkaana, että voisin käyttää rahoja kuinka paljon vain haluaisin. Minulla olisi hevosia ja komeita pukuja, ja kaiket päivät minä vain huvittelisin, joka ainoa hetki! Ja ennen kaikkea haluaisin olla sellaisten ihmisten parissa, jotka käyttävät avokaulaisia pukuja." (Hulda raukka valitteli mielessään aina riisuutuessaan ja pukeutuessaan sitä seikkaa, että kohtalo oli määrännyt hänet syntymään ja elämään Riverborossa, jossa muoti ei sallinut hänen paljastaa kauniita valkoisia olkapäitään ihmisten katseltaviksi.)
"Olisihan siitä hauskuutta — ainakin vähäksi aikaa", myönsi Emma Jane."Mutta eikö se olisi pikemminkin huvittelua kuin iloa? Ah, minä keksin!"
"Älä huuda niin hirveästi!" sanoi säikähtynyt Hulda. "Luulin, että näit hiiren."
"Se ei ole minun tapaistani", sanoi Emma Jane puolustautuen, "keksiminen nimittäin; sen tähden tämä iskikin minuun kuin salama. Rebekka, eiköhän ilon ruusulla tarkoiteta menestymistä?"
"Hyvä niinkin", pohti Rebekka. "Toisaalta ymmärrän kyllä, että menestyminen on ilo, mutta ruusua se ei sentään muistuta. Mietin juuri, mahtaisikohan se tarkoittaa rakkautta?"
"Kunpa saisimme katsella kirjaa. Sen täytyy olla hurjan mielenkiintoinen", sanoi Emma Jane. "Mutta luulen kyllä, että sinun arvauksesi on paras tähänastisista."
Kirjan nimi soi kaiken päivää Rebekan korvissa. Kerran toisensa jälkeen tyttö toisteli sitä itsekseen. Olipa se vaikuttanut arkipäiväiseen Emma Janeenkin, sillä hän sanoi illalla:
"En vaadi sinua uskomaan, mutta totisesti olen keksinyt jälleen uuden ajatuksen — toisen samana päivänä! Keksin sen silloin, kun tiputtelin kölninvettä sinun tukkaasi. Ilon ruusu taitaa merkitä avuliaisuutta."
"Silloin se ruusu kukoistaa aina sinun herttaisessa pienessä sydämessäsi, rakas kunnon Emmie, joka niin huolellisesti hoivaat vaivalloista Pekkaasi!"
"Älä tohdikaan sanoa itseäsi vaivalloiseksi! Sinä — sinä olet — sinä olet minun ilon ruusuni, niinpä oletkin!" Ja tytöt syleilivät heltyneinä toisiaan.
Keskellä yötä Rebekka kosketti hiljaa Emma Janea olkapäähän. "Nukutko kovin sikeästi. Emmie?" kuiskasi hän.
"En vallan mahdottomasti", vastasi Emma Jane unisena.
"Minä olen ajatellut jälleen uutta. Jos osaisi laulaa tai maalata tai kirjoittaa — ei vain hiukan, ymmärräthän, mutta oikein kauniisti — niin etkö luule, että siitä saisi itselleen ilon ruusun?"
"Niin, jos olisi oikein hirveän lahjakas", vastasi Emma Jane. "Vaikka ei tämä mielestäni ole yhtä hyvä kuin rakkaus. Jos sinä keksit vielä jonkin uuden ajatuksen, niin pidä se omanasi aamuun saakka."
"Minä sain vielä yhden välähdyksen", kertoi Rebekka aamulla heidän pukeutuessaan, "mutta en sentään herättänyt sinua. Eiköhän uhrautuvaisuus voisi olla ilon ruusu? Mutta luulen", lisäsi hän, "että se olisi pikemminkin lilja kuin ruusu, vai mitä arvelet?"
* * * * *
Matka etelään, ensimmäinen kokemus merestä, ihmeelliset uudet näköalat, hyvinvoinnin tunne, miellyttävä vapaus ja läheinen seurustelu neiti Maxwellin kanssa melkeinpä huumasivat Rebekan. Kolmessa päivässä hän kehittyi aivan kuin uudeksi olennoksi, joka säteili iloa ja ihastusta, toiveita ja elämänuskoa. Hän oli aina suorastaan nälkäisenä himonnut tietoa, rakkautta ja kauneutta. Hän oli aina pyrkinyt täyttämään ulkomaailman omilla unelmillaan — nyt häntä ympäröi todellisuus rikkaana ja avartavana.
Neiti Maxwell ja Rebekka viettivät enimmäkseen päivänsä kahden kesken lukien toisilleen ja keskustellen. Vastikään julistettu kirjoituskilpailu jännitti kovasti tytön mieltä. Rebekka pelkäsi salaa, ettei hän enää milloinkaan voisi olla iloinen, jollei hän nyt onnistuisi. Hän ei ajatellut niinkään itse palkinnon arvoa eikä tällä kertaa edes voiton kunniaa. Mutta hän halusi ilahduttaa Aladdinia ja osoittaa, ettei tämä ollut pettynyt luottaessaan Rebekan lahjoihin.
"Jos minä onnistun löytämään mieleiseni aiheen, on minun ensiksi kysyttävä teiltä, luuletteko minun pystyvän kirjoittamaan siitä. Ja sitten minun on luullakseni kirjoitettava aivan itsekseni ja äänetönnä, puhumatta teille siitä mitään tai lukematta edes teille kirjoitustani."
Neiti Maxwell ja Rebekka istuivat tänä aurinkoisena kevätpäivänä pienen puron partaalla. Aamiaisesta saakka he olivat majailleet pienessä metsikössä meren rannalla, käyneet aina toisinaan loikomassa lämpimällä, valkoisella hietikolla ja päivänpaahteeseen kyllästyttyään palanneet jälleen varjoisaan yksinäisyyteensä.
"Aiheen valinta merkitsee paljon", sanoi neiti Maxwell, "mutta minä en uskalla auttaa siinä sinua. Oletko jo päättänyt mitään?"
"En", vastasi Rebekka. "Joka yö suunnittelen uutta aihetta. Ensin ajattelin erästä, jonka nimeksi olisi tullut 'Mitä tappio on' ja sitten toista: 'Tyttö ja poika'. Siinä olisivat tyttö ja poika, jotka juuri ovat päättäneet koulunkäynnin, keskustelleet elämäntilanteistaan. Sitten kai muistatte, kuinka eräänä päivänä sanoitte minulle: 'Noudata kutsumustasi', siitäkin tunsin halua kirjoittaa. Warehamissa en saanut mieleeni ainoatakaan ajatusta, mutta täällä niitä vilahtelee päässäni joka minuutti. Sen tähden minun täytyy koettaa kirjoittaa aineeni täällä — tai ainakin ajatella se valmiiksi niin kauan kuin olen näin iloinen ja vapaa ja virkeä. Katsokaapa, neiti Maxwell, tuolla lammikon pohjassa olevia kiviä! Miten ne ovatkaan pyöreitä ja sileitä ja kimaltelevia!"
"Kyllä, mutta missä ne ovat hioutuneet noin siroiksi, kaunismuotoisiksi ja hienopintaisiksi, Rebekka? Eivät suinkaan tyynessä lammikossa, hiekalla viruessaan. Siellä eivät niiden särmät olisi tasoittuneet. Vieriessään virran mukana tänne tyveneen rauhaan ne ovat joutuneet iskemään toisiaan vastaan ja kolhiumaan koviin kaihoihin. Ja nyt me katselemme niitä ja sanomme niitä kauniiksi."
"Jos kohtalo ei opettajaks' häntä luonut oisi, niin saarnaaja, ah, verraton, hän varmaan olla voisi!"
riimitteli Rebekka. "Voi, kunpa osaisin ajatella ja puhua niinkuin te!" huokasi hän. "Pelkään kauheasti, etten koskaan saa tarpeeksi tietoja kehittyäkseni kirjailijaksi."
"Monia muita seikkoja sinun pitäisi pelätä paljon suuremmalla syyllä", sanoi neiti Maxwell. "Esimerkiksi ettet opi ymmärtämään ihmisluonnetta tai oivaltamaan maailman kauneutta, tai ettet pysty kylliksi syvään myötätuntoon kyetäksesi näkemään ihmismielen syvyyksiin, tai ettei ilmaisukykysi riitä tulkitsemaan ajatuksiasi. On olemassa tuhansia seikkoja, jotka ovat kirjailijalle merkitsevämpiä kuin ne tiedot, joita kirjoista saadaan. Aisopos oli kreikkalainen orja eikä hän pystynyt kirjoittamaan edes muistiin ihmeellisiä satujaan, ja kuitenkin niitä lukee nyt koko maailma."
"Oletteko koskaan kuullut 'Ilon ruususta'?" kysyi Rebekka pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Kyllä, tietysti; missä sinä olet nähnyt sen nimen?"
"Erään kirjan kannessa, koulun kirjastossa."
"Minä näin sen erään kirjansisässäsamassa kirjastossa", sanoi neiti Maxwell hymyillen. "Se on Emersonin kirjoittama, mutta pelkään, ettet sinä ole vielä kypsä käsittämään sitä, ja sen sisältöä on mahdotonta selittää toiselle."
"Voi, pankaa minut kokeeseen, neiti Maxwell!" pyysi Rebekka innokkaasti. "Jos panen ajatukseni oikein tiukalle, voin kenties saada siitä jonkinlaisen aavistuksen."
"'Todellisuudessa — ajan ja vaihtelujen tuskaisessa valtakunnassa — on huolia, paheita ja surua; ajatusten ja ihanteen maailmassa vallitsee katoamaton riemu — siellä kukkii ilon ruusu; ja sen ympärillä kaikki runottaret laulavat'", luki neiti Maxwell ulkomuistista.
Rebekka toisti sen kerran toisensa jälkeen, kunnes jokainen sana oli syöpynyt hänen mieleensä. Sitten hän sanoi: "En tahtoisi olla itserakas, mutta luulen melkein ymmärtäväni sen, neiti Maxwell. En kokonaan, sillä se on hämmästyttävää ja vaikeatajuista, mutta hiukan, niin paljon, että saan siitä aavistuksen. Se tuntuu aivan samalta kuin jos jokin loistava näky humahtaisi sivuitse — katse liikkuu niin hitaasti, että se ehtii nähdä kaiken vain puolittain; mutta kuitenkin aivoihin jää siitä pieni välähdys, ja silloin aavistaa, kuinka kaunista se oli. Nyt minä tiedän! Minun aineeni nimeksi tulee 'Ilon ruusu'. Sillä ei ole alkua eikä keskikohtaa, mutta loppu tulee olemaan hurmaava — tähän tapaan, odottakaas! 'Kukkios sa syömmessäin', — päin, jäin, näin:
"'Ja vaikka maailman murheet näinkaikk' tulis osaksein,ain' kukkios sä syömmessäinmun ilon ruususein!'
"Nyt minä kiedon teidät vaippaan ja annan tyynyn päänne alle, ja sillä välin kun nukutte, menen rantaan ja kirjoitan teille sadun. Se on sellainen satu, jossa 'oletetaan' asioita; se jatkuu kauas, kauas tulevaisuuteen ja kertoo ihmeellisistä tapahtumista, joita ei ehkä koskaan satu todellisuudessa. Mutta jotkin niistä käyvät toteen, saattepa nähdä, ja silloin te otatte pienen sadun esiin laatikostanne ja muistatte Rebekkaa."
"Miksi ihmeessä nämä nuoret ihmiset aina valitsevat aiheita, jotka tarjoaisivat suurellekin kirjailijalle kovan pähkinän!" mietti neiti Maxwell koettaen päästä uneen. "Häikäiseekö aiheen suuruus heidät? Pienet tietämättömät lapsiraukat, jotka valjastavat nukenvaununsa tähtien eteen! Kuinka somalta tuo minun lapsiraukkani näyttääkään istuessaan uuden päivänvarjonsa suojassa!"
Adam Ladd oli ajellut Bostonin kaduilla eräänä koleana päivänä, jolloin näytti siltä, että sekä kevät että muotikauppiaat olivat pettämäisillään lupauksensa. Äkisti hänen katseensa oli kiintynyt ruusunpunaiseen päivänvarjoon, joka auki levitettynä loisti erään kaupan näyteikkunassa. Herra Ladd oli äkkiä muistanut Rebekan ensi rakkauden — pienen rusottavan päivänvarjon, joka edusti tytön lapsuuspäivinä hänen ainoata suhdettaan muodin kirjavaan maailmaan. Hän oli mennyt kauppaan, ostanut tämän ihmeellisen leikkikalun ja lähettänyt sen oitis Warehamiin. Tuntia myöhemmin hän oli palannut myymälään ostaakseen sinisen päivänvarjon Emma Jane Perkinsille. Mitä enemmän vuosia kului, sitä vaikeampaa hänen oli muistaa Rebekan toverin olemassaoloa näin tärkeissäkään tilanteissa.
Kevätlukukausi oli päättynyt; Hulda Meserve, Dick Carter ja Living Perkins olivat suorittaneet päästötutkintonsa, ja seuraavana vuonna jäisivät Rebekka ja Emma Jane Riverboron ainoiksi edustajiksi Warehamin kouluun. Eräänä iltana kohta nuorten kotiinpaluun jälkeen oli pieni, valittu naisseurue kokoontunut kutsuihin rouva Robinsonin luo. Päivä oli harvinaisen sopiva: hyötymansikat olivat parhaiksi kypsyneet, ja Robinsonien oli joka tapauksessa näinä aikoina teurastettava vanha kukkonsa. Sitä paitsi oli entinen warehamilainen Delia Weeks pistäytynyt pienelle vierailulle kotikyläänsä.
"Olen iloissani, että sinä saatoit olla mukana Huldan päästötutkinnossa, Delia", sanoi rouva Meserve, joka istui pöydän alapäässä ja tarjoili kukkoa rouva Robinsonin kaataessa kahvia kuppeihin pöydän toisessa päässä. Rouva Meserve oli mitä sopivin juuri Huldan äidiksi, sillä hän oli Riverboron hienoimmin pukeutuva nainen; vaatteet ja sairastelu olivatkin hänen parhaat elämännautintonsa.
"Miltä Huldan puku näytti sinusta?" hän kysyi ja näpäytti ärsyttävään tapaansa joustavaa rannerengasta ihoaan vasten.
"Minun mielestäni se oli melkein kaunein koko joukossa", vastasi Delia, "ja Huldan ainekirjoitus oli vallan ensiluokkainen. Se oli ainoa todella huvittava, minkä siellä sai kuulla, ja hän esitti sen niin lujalla ja kirkkaalla äänellä, ettei ainoakaan sana mennyt hukkaan."
"Niin, sen aineen hän kirjoitti voittaakseen Adam Laddin palkinnon", selitti rouva Meserve, "ja sanotaan, että hänet olisikin arvosteltu ensimmäiseksi eikä neljänneksi, jos hän olisi valinnut toisenlaisen aiheen. Palkintolautakunnassa oli kolme pappia ja kolme diakonia, joten ei ollut ihmekään, että heille kelpasivat vain vakavanlaatuiset aiheet. Huldan kirjoitus oli liian eloisa heille."
Aihe, joka oli innoittanut Huldaa, oli saanut nimekseen "Poikia". Epäilemättä tytöllä olikin mitä parhaat edellytykset kirjoittaa tästä aiheesta sukkelasti ja pirteästi. Kuulijat olivat olleet peräti ihastuneita niihin helpohkoihin vihjauksiin ja naljailuihin, joita siinä oli runsaasti. Mutta kirjalliselta arvoltaan Huldan aine oli kevyttä luokkaa.
"Rebekan kirjoitusta ei luettu julkisesti, vaikka toinen palkittu kirjoitus luettiin — mistähän se johtui", kysyi rouva Robinson.
"Rebekka ei suorittanut vielä päästötutkintoa eikä saanut sen vuoksi esiintyä", tiesi rouva Cobb. "Mutta hänen aineensa julkaistaan koululehdessä kuten Henry Dunninkin palkintokirjoitus."
"Sehän hyvä, sillä en jaksa uskoa, että se on parempi kuin Huldan kilpakirjoitus, ennen kuin olen lukenut sen omin silmin. Ja oikeastaan palkinnot minun mielestäni olisikin pitänyt jakaa vain ylimmän luokan oppilaille."
"Eihän toki, Martha, Laddhan määräsi nimenomaan, että kilpailuun saavat osallistua molempien yläluokkien oppilaat", huomautti rouva Cobb. "Kuulin, että häntä itseään oli pyydetty palkintojen jakajaksi, mutta hän oli kieltäytynyt lyhyesti ja jyrkästi. Kummallista, että niin rikas ja paljon kulkenut mies arasteli esiintyä tuollaisessa juhlassa."
"Minun Huldani olisi kyllä seisonut siellä kaikkien kurkisteltavana silmääkään räpäyttämättä", julisti rouva Meserve, eikä kukaan näyttänyt lainkaan epäilevän asiaa.
"Huomasitteko, miten kalpea Rebekka oli ja miten hän värisi seisoessaanHerbert Dunnin rinnalla kuvernöörin kiiteltävänä", kysyi rouva Cobb."Kuvernööri oli todella itse lukenut hänen aineensa, sillä hänkirjoitti siitä myöhemmin Sawyerin tytöille."
"Hiukan hassua, että kuvernööri piti sellaista melua tytöstä, joka ei vielä ole edes suorittanut tutkintoaan", huomautti rouva Meserve. "Mutta joka tapauksessa on hauskaa, että palkinto tuli Riverboroon, eikä niin suurta palkintoa ole vielä koskaan jaettukaan koko Warehamin koulussa. Ladd on kaiketi upporikas. Johan ne viisikymmentä dollaria olisivat olleet aikamoinen palkinto, mutta antaapa vielä kaupanpäällisiksi sellainen kallisarvoinen kukkaro!"
"Minä istuin niin kaukana, etten oikein nähnyt sitä", valitti Delia Weeks. "Ja nyt oli Rebekka ottanut sen mukaansa Temperanceen näyttääkseen sitä äidilleen."
"Se oli jonkinlaista kultalankaverkkoa", tiesi rouva Perkins, "ja sisällä oli viisi kymmenen dollarin kultarahaa. Herbert Dunn sai palkintonsa nahkalompakossa."
"Miten kauan Rebekka viipyy maalla?" kysyi Delia.
"Kunnes Hannan häät ovat ohitse ja talous jälleen hyvässä käynnissä kaiken häiriön jälkeen", selitti rouva Perkins. "Minun mielestäni Hannan olisi pitänytkin vielä hiukan odottaa. Aurelia koetti estellä häntä lähtemästä kotoa, ennen kuin Rebekka pääsee koulusta, mutta se tyttö on itsepäinen kuin muuli. Hän on nyt koko vuoden ommellut kapioitaan."
"Hän olisi tehnyt viisaammin haaliessaan itselleen vierasta ompelutyötä, jolla olisi ansainnut rahaa", sanoi rouva Cobb. "Pian kai saamme kuulla, että rouva Randall on menettänyt oikeuden talonsa lunastamiseen, kun ei ole jaksanut hoitaa kuoletusta. Mistä hän ja lapset silloin saavat katon päänsä ylle!"
"Eikös huhu kerro, että rautatie rakennetaan heidän tilansa halki?" kysyi rouva Robinson. "Jos niin käy, saa hän rautatieyhtiöltä talonsa täyden hinnan ja hiukan enemmänkin. Adam Ladd on osakas siinä yhtiössä, ja kaikki menestyy mainiosti, kun vain hänen sormensa ovat pelissä mukana."
"Rebekka saanee nyt palkintorahoillaan hiukan uutta ylleen", arveliDelia, "ja Luoja tietää, että se onkin tarpeen."
"Niillä rahoilla ei Rebekka saa ainoatakaan uutta rihmaa ylleen", tiesi rouva Perkins, "sillä hän lähetti ne jo seuraavana päivänä kuoletuksen suoritukseksi."
"Tyttöriepu!" huudahti Delia Weeks.
"Onhan parempi, että hän auttaa rahoillaan omaisiaan kuin hukkaa ne kaikenmoiseen joutavaan", vahvisti rouva Robinson. "Minun mielestäni oli suuri onni, että tyttö sai rahat juuri silloin, kun he tarvitsivat niitä niin kipeästi kuoletukseen. Mutta kaiketi Rebekka muuten on samanlainen kuin toisetkin Randallit; pian saatu, pian syöty — se on heidän tapojaan."
"Toista täytyy sanoa Sawyereista", huomautti rouva Perkins. "Näyttää siltä kuin he eivät nauttisi mistään maailmassa niin suuresti kuin kitsastelemisesta, varsinkin sen jälkeen kun Mirandalla oli hermokohtauksensa."
"En minä jaksa uskoa sitä oikeaksi hermokohtaukseksi; eihän hän silloin olisi voinut toipua jälleen niin virkeäksi kuin hän nyt on. Meidän perheessämme on ollut kolme pahinta hermokohtausta, mitä tämän virran varsilla on sattunut, ja minä kyllä tunnen niiden oireet." — Ja rouva Meserve pudisti tietävästi päätään.
"Miranda on todella nyt jokseenkin terve", myönsi rouva Cobb. "Mutta olettehan huomanneet, ettei hän käy missään ja on äänettömämpi kuin koskaan ennen. Ei edes Rebekan palkinto näyttänyt ilahduttavan häntä vähääkään. Minun Jeremiaani sen sijaan oli ihan kuin sekapäinen; olin aivan kuolla häpeästä, kun hän huusi ja huitoi hatullaan kuvernöörin puristaessa Rebekan kättä. Mutta minä epäilen…" — rouva Cobb alensi ääntään, ja kaikki keskeyttivät syöntinsä — "minä epäilen, että Sawyerin tyttöjen raha-asiat ovat hullusti. He eivät ymmärrä hitustakaan liike-elämää eivätkä ole koskaan ymmärtäneet, ja Miranda on liian itsepäinen ja ylpeä kysyäkseen kenenkään neuvoja."
"Heidän rahansahan ovat enimmäkseen kiinnitetyt valtion arvopapereihin, eikä niissä voi kärsiä tappioita", sanoi rouva Meserve. "Miranda oli kaiketi hirvittävästi pahoillaan, kun Rebekan rahat hupenivat kiinnitykseen eikä koulumaksujen suorittamiseen jäänyt penninpyöryläistä. Ja kuta tarkemmin ajattelen asiaa, sitä varmempi olen siitä, että Adam Ladd oli alusta pitäen tarkoittanut palkinnon juuri Rebekalle."
"Siunatkoon, kuinka hulluja sinä nyt puhut, Martha", huudahti rouva Perkins. "Ei kai herra Ladd saattanut etukäteen aavistaa, minkä aineen palkintolautakunta arvioisi parhaaksi! Adam Ladd on nyt joka ikisenä jouluna viiden vuoden aikana antanut Emma Janelle jokseenkin samanlaisen lahjan kuin Rebekallekin, se on totinen tosi."
"Tulee vielä sekin aika, jolloin hän hylkää heistä toisen ja antaa vain toiselle, tai sitten hän unohtaa molemmat ja jakaa lahjoja jollekulle uudelle tytölle", ennusti Delia Weeks, jonka kokemukset perustuivat viisikymmenvuotiseen tyttönä oloon.
"No siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti rouva Meserve. "Vaikka minun nähdäkseni Ladd ei olekaan niitä miehiä, jotka ajattelevat avioliittoa."
"Minä en usko sellaisia miehiä olevankaan, jos vain sattuu se oikea osumaan kohdalle", naurahti rouva Cobb. "Ei voi koskaan tietää, kuka ja milloin saa heidät pauloihinsa. Tunnettehan Jeremiaan itsepäisen hevosen, Busterin. Se ei koskaan tahdo ottaa kuolaimia suuhunsa, jos vain suinkin voi tapella vastaan. No, Rebekka, joka ei tiennyt mitään konin juonitteluista, meni tässä kerran talliin tuodakseen Busterin sieltä ulos. Minä lähdin suoraan jäljissä auttamaan, mutta eikös tyttö seisokin pilttuussa taputtelemassa Busterin turpaa ja juttelemassa sen korvaan. Ja kun hän sitten työntää pienet sormensa sen suuhun, niin hevonenkos aukaisee kitansa niin levälleen kuin aikoisi niellä koko tytön. Mutta eihän — se vain maiskauttelee huuliaan kuolaimien ympärillä. 'Varjelkoon, Rebekka!' sanon minä tytölle, 'Kuinka sinä sait raudat sen suuhun?' Ja tyttö vastaa: 'En tiedä — se näytti haluavan niitä. Ehkäpä se on kyllästynyt seisomaan pilttuussa ja haluaa päästä raikkaaseen ulko-ilmaan'."
Oli kulunut vuosi siitä, kun rouva Robinsonin pöydän ympärillä pohdittiin Adam Laddin palkintoa. Kuukaudet olivat kiitäneet ohitse toinen toisensa jälkeen, ja vihdoin oli edessä Rebekan suuri päivä — se, jota hän oli vuosikausia tottunut ajattelemaan elämänsä ensimmäisenä tärkeänä käännekohtana. Kouluaika oli ohi, valmistauduttiin päättäjäisjuhlaan.
Auringon noustessa Rebekka hiipi hiljaa vuoteestaan ikkunan luo, kohotti kierrekaihtimen ja katseli aamun ruusuista valkeutta. Taivas oli pilvetön, ja aurinkokin näytti tänään toisenlaiselta kuin muulloin — se oli hänen mielestään suurempi, hehkuvampi, majesteettisempi.
Emma Jane liikahti vuoteessaan ja heräsi. Hänkin nousi, tuli ikkunan ääreen ja kyyristyi polvilleen Rebekan viereen.
"Aamu lupaa ihanaa päivää", sanoi hän ja huokasi kiitollisena. "Oletko sinä nukkunut?"
"Enpä paljonkaan. Luokkarunoni sanat ovat soineet korvissani kaiken yötä, ja myös laulujen säestykset. Mutta kaikkein pahimmin minua on vainonnut Maria Stuartin latinalainen rukous: 'Adoro, imploro ut liberes me'. On aivan kuin nuo sanat olisivat poltinraudalla syöpyneet aivoihini."
* * * * *
Se joka ei tunne maaseutukaupunkien elämää, ei voi aavistaakaan, miten tavattoman vakava ja tärkeä merkkijuhla koulun päättäjäispäivä on.
Jo varhaisesta aamusta lähtien oli kaupunkiin virrannut oppilaiden omaisia ja kaukaisempiakin sukulaisia; junat ja ajoneuvot olivat täpö täynnä. Molemmat kaupungissa olevat vuokratallit olivat kukkuroillaan kaikenlaisia ajoneuvoja, ja joka taholla seisoi teiden varjokkailla vierillä pitkiä vaunu- ja ratasrivejä ja hevosia, jotka huiskivat häntäänsä ylellisessä toimettomuudessa.
Koulurakennuksessa vallitsi kiihkeän jännittynyt äänettömyys, oli kuin elämä olisi äkkiä pysähtynyt. Naisopiskelijat istuivat omissa huoneissaan niin huolellisesti pukeutuneina kuin heidän koko tähänastinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua tätä hetkeä varten. He istuivat pää täynnä papiljotteja tai hiukset punottuina moniksi pikku palmikoiksi, joista keyhkeytyisi esiin valtava kiharoiden paljous. Ja huolestuneet äidit seisoivat jälkeläistensä vieressä tarkkaillen, ettei vain hiostava kuumuus pääsisi tuhoamaan kauneusvälineiden aikaansaannoksia. He leyhyttelivät heille viileyttä viuhkoilla ja lehväisillä oksilla sen hetken lähestyessä, jolloin vangit vapautettaisiin näistä kärsimyksistä, joihin he vapaaehtoisesti olivat alistuneet.
Vielä kuukautta aikaisemmin Rebekasta oli tuntunut turhalta toivoakaan uutta pukua päättäjäisjuhlaan. Mutta eräänä päivänä Emma Jane ja hän olivat pistäytyneet Perkinsin ullakolla ja löytäneet sieltä suuren määrän valkoista harsokangasta. Tytöt olivat silloin päättäneet, että se saisi paremman puutteessa kelvata pukukankaaksi. Emma Jane oli alkanut heti suunnitella pukuja, ja hänen mallinsa olivat niin suuritöiset, että Rebekan puku oli ommeltava monella eri taholla, jotta se yleensä ehti valmiiksi juhlaan. Hanna oli ottanut ommellakseen vyötärön, rouva Cobb hihat ja liivin ja Jane täti hameen. Näin tästä halvasta kankaasta oli lukemattomilla neulanpistoilla saatu aikaan molemmille tytöille somat puvut, joita katsellessa ei lainkaan kaivannut silkkiä tai kalliita pitsejä.
Tytöt odottivat määrähetkeä kahden kesken, ja Emma Janen mielentila oli varsin kyynelinen. Hän ajatteli herkeämättä, että nyt oli kulumassa Rebekan ja hänen yhdessäolon viimeinen päivä. Ero oli lähellä, sillä koulun johtaja oli edellisenä päivänä tarjonnut Rebekalle kahtakin eri tointa.
Rebekan kiihtynyt mieliala oli vähitellen muuttunut innostukseksi, ja kun kello helisi käytävässä ensimmäisen kerran ilmoittaen, että luokan oli viiden minuutin kuluttua marssittava järjestyneenä ryhmänä kirkkoon, seisoi Rebekka liikkumattomana ja äänettömänä ikkunan luona painaen kättä sydämelleen.
"Nyt se tapahtuu, Emmie", hän sanoi sitten. "Muistatko kirjasta 'Mylly joen rannalla' sen kohdan, jossa kerrotaan, kuinka Maggie Tulliver sulki lapsuutensa kultaiset portit jäljessään? Minä melkein näen, kuinka ne kääntyvät saranoillaan; melkein kuulen, kuinka ne paukahtavat kiinni. Enkä osaa sanoa, olenko siitä iloinen vai surullinen."
"Minä välittäisin vähät siitä, kuinka ne kääntyvät ja paukahtelevat", sanoi Emma Jane, "kunhan vain sinä ja minä saisimme yhdessä olla porttien samalla puolen; mutta me emme saa — minä tiedän, että emme saa-a!"
"Emmie, älä vain itke, sillä silloin minäkin muutun vesilätäköksi. Voi, miksi et sinäkin nyt saa olla suorittamassa tutkintoa yhdessä minun kanssani! Se on minun ainoa suruni. No nyt, nyt kuulen vaununpyörien ratinaa! Syleile minua vielä kulta Emmie; syleile varovasti — muista arkoja pukujamme!"
Kymmenen minuuttia myöhemmin Adam Ladd, joka saapui suoraan Portlandista ja oli nyt menossa Warehamin kirkkoon, tuli pääkadulle ja pysähtyi äkkiä erään puun varjoon katsellen hengähtämättä maalauksellista näkyä. Saattoi tuskin odottaakaan, että Rebekan ohjaama luokka noudattaisi orjamaisesti vanhoja tapoja. Sen sijaan, että tytöt olisivat kävelleet kirkkoon rivissä parittain, he olivat saaneet päähänsä ajaa sinne kuninkaallisesti vaunuissa. Heinähäkki oli kokonaan peitetty vihrein viiniköynnöksin ja kirjavin tuhatkaunokimpuin; häkin joka tuumanala, vieläpä pyörien kehrävarretkin helottivat vihreinä ja keltaisina ja valkoisina. Vaunujen eteen oli valjastettu kaksi valkoista hevosta, joiden valjaat ja ohjakset oli koristettu kukkasin, ja luokan kaksitoista tyttöä istui yrttitarhaksi muutetussa häkissä poikien kulkiessa vaunujen sivuilla, kullakin rinnassaan vihko tuhatkaunoja. Rebekka ohjasi valjaikkoa. Hän istui vihrein lehvin katetulla pukilla, joka muistutti miltei valtaistuinta.
Rebekka, ajatteli Adam Ladd, kun hän paljasti päänsä tervehtiäkseen kulkuetta — Rebekka, joka istui korkeavartisena ja notkeana, miettiväotsaisena, päänsä ympärillä mustien palmikoiden luoma seppele ja taustanaan kukkien koristamat vaunut, oli kuin "Elämän aamun" vertauskuva. Näky vyöryi Adamin sivuitse hänen seisoessaan siinä jalavain varjossa vanhalla kadulla, jota hänen äitinsä oli astunut puoli vuosisataa aikaisemmin.
Adam Ladd kääntyi lähteäkseen ihmisvirran mukana kirkkoon, mutta samassa hän kuuli sivultaan tukahdutetun nyyhkytyksen. Pensasaidan takana, puutarhassa jonka edustalla hän seisoi, kyyrötti pieni, yksinäinen, valkopukuinen olento ja Aladdin oli tuntevinaan hänen sievän nenänsä, kastanjanruskeat hiuksensa ja siniset silmänsä. Hän meni sisään portista ja kysyi: "Mikä teitä vaivaa, Emma neiti?"
"Voi, tekö siinä, herra Ladd? Rebekka kielsi minua itkemästä, jotten pilaisi silmiäni, mutta minun täytyi hiukan keventää sydäntäni, ennen kuin menen kirkkoon. Ei minusta ole väliä, sillä olen toisten mukana vain laulussa. Enkä minä aiokaan koskaan suorittaa tutkintoa; minä jätän koulun sikseen. Mutta en minä itkesentähden, vaan siksi, että minun täytyy nyt erota Rebekasta. Sitä minä en voi kestää!"
He kulkivat rinnakkain, ja Aladdin koetti lohdutella epätoivoista Emma Janea heidän astellessaan kohti vanhaa temppeliä, jossa loppututkinnot aina suoritettiin. Koristeltu kirkko oli täynnä väkeä; ilma oli kuuma ja tukahduttava, nuorten kirjalliset ja suulliset esitykset samantapaisia kuin ne aina olivat olleet, maailman alusta saakka.
Rebekka näki Hannan miehineen yleisön joukossa; hänen silmänsä keksivät myös vanhan rakkaan Johnin ja Ann-serkun. Tyttö tunsi ikävää äidin poissaolon takia, vaikka hän hyvin ymmärsi, että Aurelian oli mahdotonta päästä lähtemään kotoa. Cobbit sen sijaan olivat saapuneet, huomasi Rebekka. Olisikin itse asiassa ollut mahdotonta olla huomaamatta vanhaa Jerry setää, sillä hän vetisteli tuon tuostakin esitysten aikana, ja niiden lomassa hän esitelmöi naapureilleen eräästä hirmuisen lahjakkaasta tytöstä, joka oli näiden tutkintoaan suorittavien joukossa ja jonka hän oli tuntenut lapsesta alkaen.
Cobbin väki oli siis läsnä, ja joukossa oli paljon muitakin tuttuja riverborolaiskasvoja. Mutta missä mahtoikaan olla Jane täti ja hänen musta silkkipukunsa, jota juuri tätä tilaisuutta varten oli yritetty korjata jommoiseenkin kuntoon? Miranda täti ei ollut ajatellutkaan saapua, sen Rebekka tiesi hyvin, mutta rakkaan Jane tädin kasvot hän olisi halunnut nähdä tänä juhlahetkenä. Oikeastaan tämä ajatus ehti vain välähtää ja kadota kuten kaikki muutkin, sillä koko aamupäivä oli kuin kuvasarja, joka pysähtymättä kiiti hänen ohitseen. Rebekka soitti, hän lauloi, hän luki Maria Stuartin latinalaisen rukouksen kuin unessa ja tuli tajuihinsa vasta silloin, kun hän viimeistä riviä lukiessaan kohtasi Aladdinin katseen. Lopuksi oli hänen "Tulevaisuuden luojat" nimisen luokkarunonsa vuoro. Hänen sitä lausuessaan tapahtui sama ilmiö kuin usein aikaisemminkin: Rebekan oman persoonallisuuden vaikutus oli niin voimakas, että tuntui kuin hän olisi lukenut suuren runoilijan ajatuksia eikä koulutytön säkeitä.
Kaikki oli ohitse! Kunniakirjat oli jaettu, ja tytöt olivat — ensin salaisesti hiukan sipaistuaan tukkaansa ja oikaistuaan musliinihamettaan — käyneet kukin vuorollaan ottamassa vastaan kallisarvoisen pergamenttikäärönsä ja kiittäneet siitä kumarruksella, jota oli huolellisesti harjoiteltu jo viikkokaudet aikaisemmin. Suosionosoitukset räjähtivät vuoron mukaan kunkin todistuksen saajan osaksi, ja kun sitten Rebekka sai pergamenttinsa, käyttäytyi Jeremias Cobb tavalla joka tarjosi Warehamille sekä Riverborolle puheenaihetta moneksi päiväksi.
Niin, nyt oli kaikki ohitse, ja kun tungos hiukan väheni, raivasi Adam Ladd tien itselleen korokkeen luo. Rebekka kääntyi syrjin vieraisiin, joiden kanssa hän oli parhaillaan puhellut ja astui häntä vastaan.
"Oi, herra Aladdin, kuinka iloitsen siitä, että te saatoitte tulla!Sanokaa", — ja tyttö katsahti häneen ujostellen, sillä Aladdinintyytyväisyys merkitsi hänelle enemmän kuin muiden — "sanokaa, herraAladdin, oletteko tyytyväinen?"
"Enemmän kuin tyytyväinen!" vastasi Aladdin. "Minä olen iloinen siitä, että sain tavata lapsen, ylpeä siitä, että tunnen nuoren tytön, ja odotan aikaa, jolloin saan kohdata naisen!"
Rebekan sydän vavahti, kun hän kuuli Aladdinin sanat, mutta ennen kuin hän tapasi sanoja kiittääkseen, tulivat herra ja rouva Cobb heidän luokseen, ja Rebekka esitti heidät herra Aladdinille.
"Missä Jane täti on?" huudahti tyttö, pidellen toisessa kädessään Saran ja toisessa Jerry sedän tukevaa kouraa.
"Rakas lapsi, meidän täytyy nyt kertoa sinulle huonoja uutisia."
"Miranda täti on heikontunut, onko? Voi, näen sen teidän kasvoistanne", sanoi Rebekka kalveten.
"Häntä kohtasi uusi taudinpuuska eilisaamuna, kun hän parhaillaan auttoi Janea kokoamaan tavaroita tämänpäiväisen matkan varrelle. Jane kielsi meitä puhumasta sinulle mitään, ennen kuin tutkinto on lopussa."
"Minä tulen heti kotiin teidän kanssanne, Sara täti. Minun täytyy vain juosta neiti Maxwellin luo ja kertoa se hänelle, sillä meidän oli määrä lähteä huomenna Brunswickiin. Miranda täti raukka! Ja minä kun olen ollut niin iloissani koko päivän, lukuunottamatta sitä, että olen ikävöinyt äitiä ja Jane tätiä."
"Rakas lapsi, eihän ole väärin iloita — juuri iloisena Jane täti sinun tahtoikin pysyvän. Ja Miranda on jälleen saanut puhelahjansakin takaisin; saimme äsken Janelta kirjeen, jossa hän kertoo, että tätisi voi nyt paremmin. Minä valvon ensi yön hänen luonaan, joten sinä voit kyllä jäädä tänne nukkumaan kunnollisesti voidaksesi huomenna koota tavarasi kaikessa rauhassa."
"Minä täytän sinun matkalaukkusi, rakas Pekka, ja haalin kokoon sinun kaikki tavarasi", sanoi Emma Jane, joka oli liittynyt ryhmään ja oli kuullut kivitalosta saapuneen surusanoman.
He vetäytyivät sivummalle ja istuivat tyhjään penkkiin, jolloin Hanna miehineen ja John liittyivät heidän seuraansa. Silloin tällöin tuli joku tuttava onnittelemaan Rebekkaa, ja luokkatoverit huutelivat häntä innokkaasti: Rebekka ei vain saisi unohtaa heidän huviretkeään ja hänen pitäisi tulla ajoissa luokan yhteiseen illanviettoon. Kaikki tämä tuntui Rebekasta omituisen epätodelliselta. Hän oli näiden kahden viime päivän hilpeän touhun ja innon keskelläkin tuntenut kaiken aikaa, että tämä iloinen hurmio oli vain ohimenevää ja että vaivat, vastukset ja huolet kohoaisivat jälleen pian näköpiiriin.
Tällä välin olivat Adam Ladd ja herra Cobb puhelleet varsin vilkkaasti keskenään.
"Bostonissa on tietysti tuollaisia tyttöjä niinkuin mustikoita kuusikossa?" kysyi Jerry setä viitaten samalla päällään merkitsevästi Rebekkaan.
"Voi olla", vastasi Adam hymyillen, sillä hän tajusi hyvin ukon mielentilan. "Saattaahan niitä olla, vaikka minä en ole sattunut tapaamaan ainoatakaan."
"Kaiketi minä olen heikkonäköinen, mutta minun mielestäni hän oli kaunein tyttö koko lavalla."
"Minun silmissäni ei ainakaan ole vikaa", vastasi Adam, "ja samanlaiseen käsitykseen minäkin tulin."
"Mitä te arvelette hänen äänestään? Jollakin tavoin eriskummainen, vai mitä?"
"Sen rinnalla tuntuivat kaikkien muiden äänet ohuilta ja heikoilta minun mielestäni."
"Hyvä; onpa hauskaa kuulla teidän ajattelevan näin, te kun olette maailmaa kokenut mies; äiti nähkääs väittää aina, että minä olen sekaisin päästäni heti kun Rebekasta tulee puhe. Muori toruu, että minä hemmottelen tytön pilalle, mutta enpä tiedä, että hän itse jäisi siinä suhteessa tippaakaan jälkeen minusta. Siunatkoon! Tulen ihan kipeäksi, kun ajattelen niitä raukkoja, jotka rientävät tänne peninkuormien takaa ihailemaan lapsiaan tutkintojuhlassa ja joiden sitten täytyy verrata heitä Rebekkaan! Hyvästi, herra Ladd. Pistäytykää meillä jonakin päivänä, kun tulette Riverboroon."
"Sen teenkin", vastasi Adam ja pudisteli voimakkaasti ukon kättä. "Tulen kenties jo huomenna, jos saan kyyditä Rebekan kotiin, kuten nyt tarjoudun tekemään. Luuletteko neiti Sawyerin tilaa vakavaksi?"
"Niin, tohtori ei näy olevan siitä oikein selvillä, mutta joka tapauksessa hän on saanut halvauksen eikä tule enää liikoja keikkumaan. Mutta hän osaa jo taas puhua, ja se toki on pieni lohdutus."
Adam lähti kirkosta ja tapasi kadulla neiti Maxwellin, joka kierteli vierasryhmästä toiseen. Koska Aladdin tiesi, että neiti Maxwell tunsi mielenkiintoa kaikkeen mikä koski Rebekkaa, kertoi hän tälle, että tytön täytyisi huomenna lähteä Warehamista pois, Riverboroon.
"Tämä on sentään jo sietämätöntä!" huudahti neiti Maxwell istuutuen puiston penkille ja pistellen päivänvarjollaan kiihtyneenä ruohomattoa. "Näyttää siltä, ettei Rebekka voi koskaan saada todellista vapaa-aikaa. Minä olin laatinut monen monta suunnitelmaa hänen varalleen lähimpien kuukausien ajaksi, jotta tyttö olisi valmis uuteen toimeensa, ja nyt hän joutuukin jälleen talouspuuhiin ja hoitelemaan vanhaa, marisevaa ja sairasta tätiraukkaansa."
"Ellei tätä vanhaa ja marisevaa tätiä olisi ollut, niin Rebekka asuisi edelleen Hopeapurollaan, ja opintomahdollisuuksista hän olisi silloin yhtä kaukana kuin aarniometsien villit", huomautti Adam Ladd.
"Olette oikeassa; puhuin äsken närkästyksissäni, sillä olin ajatellut, että miellyttävämmät ja iloisemmat ajat nyt koittaisivat minun helmelleni ja ihmelapselleni."
"Meidänhelmellemme ja ihmelapsellemme", oikaisi Aladdin.
"Ah, niin!" myönsi neiti Maxwell nauraen. "Minä unohdan alituisesti, että te kernaasti väitätte 'keksineenne' Rebekan."
"Sittenkin uskon, että onnellisemmat ajat koittavat nyt hänelle", jatkoi Adam Ladd. "Meidän kesken sanoen: rautatieyhtiö ostaa rouva Randallin talon. Meidän täytyy suunnata ratamme hänen tiluksiensa halki, ja asematalo tulee rakennettavaksi hänen maalleen. Hän saa talostaan kuusituhatta dollaria, mikä nyt tosin ei ole mikään valtava omaisuus, mutta tuottaa kuitenkin hänelle korkoina neljäsataa dollaria vuodessa, jos hän sallii minun huolehtia pääomansa sijoittamisesta. Kun kiinnitys on maksettu ja Rebekka pystyy itse huolehtimaan toimeentulostaan, on äidin ajateltava vanhimman poikansa kasvattamista, sillä hän on kyvykäs ja kunnianhimoinen nuorukainen. Hänet täytyy vapauttaa maanviljelyspuuhista ja antaa hänen hoidella lukujaan."
"Meidän pitäisi yhdessä perustaa 'Randallien Suojelus-Osakeyhtiö'", tuumi neiti Maxwell. "Minun täytyy tunnustaa toivovani, että Rebekka luo nimen itselleen."
"Sitä minä taas en toivo", sanoi Adam äkisti.
"Ei, ette tietenkään. Miehet eivät koskaan soisi naisten saavuttavan mainetta tai itsenäistä asemaa maailmassa. Mutta minäpä tunnen Rebekan paremmin kuin te."
"Te tunnette paremmin hänen mielensä, mutta ette ehkä hänen sydäntään. Tällä hetkellä ajattelette häntä etusijassa ihmelapsena — minä sen sijaan helmenä."
"No niin", huoahti neiti Maxwell itsepintaisesti, "olkoonpa hän nyt ihme tai helmi ja ohjatkoon Randallien suojelusyhtiö häntä mihin suuntaan tahansa, niin varmaa on, että Rebekka valitsee itse tiensä."
"Siihen minäkin tyydyn", sanoi Adam vakavasti.
"Etenkin, jos hänen tiensä johtaa teidän suunnallenne", sanoi neitiMaxwell ja katsahti puhetoveriinsa kiusoittavasti hymyillen.
Rebekka oli ollut kivitalossa jo useita päiviä, ennen kuin hän pääsi katsomaan Miranda tätiään, joka itsepäisesti kielsi ketään muita kuin Janea tulemasta huoneeseensa, ennen kuin hänen pingottuneet kasvonsa saisivat jälleen luonnollisen ilmeen. Mutta hän halusi pitää oveaan aina hiukan raollaan, ja Jane kuvitteli, että hän oli iloinen kuunnellessaan Rebekan kevyitä, nopeita askelia. Sairaan ajatukset olivat jo aivan järjelliset; hän ei voinut avutta liikutella jäseniään, mutta muuten hän kärsi ruumiillisesti tuskin ollenkaan sairaudestaan. Ainakin hän tuntui joka hermollaan tajuavan kaiken, mitä tapahtui talossa, sisällä tai ulkona. "Olivatko tuulen pudottelemat omenat kerätyt? Kasvoivatko perunat hyvin vakoharjoissa? Joko maissi alkoi tehdä terää? Kynnettiinkö pellon ylisiä sarkoja? Totta kai he olivat levitelleet kärpäspaperia joka puolelle taloon? Näkyikö maitokamarissa muurahaisia? Oliko sytykepuita vielä riittävästi? Joko pankki oli lähettänyt heille kupongit?"
Miranda Sawyer parka! Suuren tuonpuoleisen rajalla — ruumis lamaantuneena ja hänen rautaisen tahtonsa määräämättömissä — hän koki pelkkiä pikku huolia ja matalia murheita. Mitkään jumalalliset näyt eivät välähdelleet hänen väsyneissä aivoissaan. Miranda virui oman elämänsä luomassa vankilassa, luonteensa paksujen muurien aitaamana, sokeana ilmestyksille, sillä hän ei koskaan ollut kehittänyt hengensilmäänsä, ja kuurona enkelien äänille, sillä hän ei ollut milloinkaan turvautunut henkiseen kuuloaistiinsa.
Tuli sitten muuan aamu, jolloin hän kysyi Rebekkaa. Hämärän sairaskammion ovi avautui, ja Rebekka näyttäytyi ovella, auringon kirkas kajastus takanaan ja kädet täynnä hajuherneitä. Mirandan kalvaat, terävät kasvot, joita yömyssy kehysti, näyttivät riutuneilta, ja hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana peitteen alla.
"Tule sisään", hän käski. "En minä vielä ole vainajana. Mutta älä sotke vuodetta noine kukkasinesi, kuuletko."
"En toki; minä panen ne veteen, johonkin lasiastiaan", sanoi Rebekka kääntyen pesutelineeseen päin ja koettaen hallita ääntään sekä pidättää kyyneliään.
"Annahan, kun tarkastelen sinua; tule lähemmäksi. Mikä puku sinulla nyt on ylläsi?" kysyi täti särkyneellä heikolla äänellään.
"Sininen karttuunipukuni."
"Pitääkö sinun kashmirpukusi värinsä?"
"Kyllä, Miranda täti."
"Säilytätkö sinä sitä nurinpäin käännettynä pimeässä kaapissa, niinkuin minä olen neuvonut?"
"Aina."
"Joko sinun äitisi on hillonnut?"
"Ei hän ole puhunut mitään siitä."
"Hän onkin aina osannut kirjoittaa kirjeitä, joissa ei ole mitään sisältöä. Minkä jäsenensä Mark on taittanut minun sairauteni aikana?"
"Ei mitään."
"No, mikä häntä sitten vaivaa? Rupeaako hän laiskaksi, vai mitä?Mitenkä John näyttää kehittyvän?"
"Hänestä tulee paras meistä kaikista."
"Toivon, ettet sinä hätiköi ja hutiloi keittiössä, vaikken minä olekaan saapuvilla. Tyhjennätkö sinä aina illalla kahvipannun ja pistät sen alassuin astiahyllylle?"
"Kyllä, Miranda täti."
"'Kyllä', vastaat sinä aina, ja 'kyllä' vastaa Jane", huokasi Miranda ja koetti liikauttaa jäykistynyttä ruumistaan, "mutta minä saan maata tässä ja tiedän kaiken aikaa, että teette joka asian toisin kuin minä haluaisin."
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Rebekka istui vuoteen viereen ja kosketteli arasti tätinsä kättä. Hän tunsi sydämensä paisuvan osanotosta, kun hän katseli näitä kuihtuneita kasvoja ja sulkeutuneita silmiä.
"Minua hävetti kovasti, Rebekka, kun sinun täytyi suorittaa tutkintosi harsokankaaseen pukeutuneena, mutta en voinut auttaa asiaa millään tavoin. Syyn saat kuulla joskus, ja samalla saat tietää, että minä olen koettanut hyvittää sinua tämän takia. Pelkään, että näytit naurettavalta!"
"Enkä", vastasi Rebekka. "Monet sanoivat, että meidän pukumme olivat kaikkein kauneimmat; ne näyttivät ilmavilta kuin pitsi. Täti ei saa olla huolissaan mistään. Tässä minä nyt seison täysikasvuisena ja olen suorittanut tutkintoni — tietäkääs, täti, että minä olin järjestyksessä kolmas, ja meitä oli kaikkiaan kaksikymmentäkaksi —, ja minulle on tarjottu jo hyviä paikkoja. Katsokaa minua, Miranda täti; minä olen iso ja voimakas, ja nyt minä voin lähteä maailmalle ja näyttää, mitä Miranda täti ja Jane täti ovat tehneet minun hyväkseni. Jos tahdotte pitää minut lähellänne, niin otan Edgewoodin paikan, ja silloin voin olla täällä yöt ja sunnuntait teidän apunanne. Mutta jos täti alkaa voida paremmin, niin menen Warehamiin. Saan siellä sata dollaria enemmän palkkaa ja lisäksi musiikinopetusta ja muuta."
"Tottele sinä minun neuvoani", sanoi Miranda väristen. "Ota vastaan paras tarjous minkä saat, välittämättä minun sairaudestani. Minä kyllä tahtoisin elää niin kauan, että näkisin sinun maksavan sen kiinnityslainan, mutta arvaan, ettei niin käy."
Tässä hän äkisti vaikeni, sillä nyt hän oli kerrallaan puhunut pitemmälti kuin moneen viikkoon tätä ennen, ja Rebekka hiipi pois itkeäkseen yksinäisyydessä.
Päivät kuluivat, ja Miranda voimistui yhä enemmän. Hänen tahdonvoimansa tuntui olevan talttumaton, ja eräänä päivänä hänet jo voitiin nostaa istumaan tuolille ikkunan ääreen. Sairaan hartain toive oli päästä parantumaan niin paljon, että tohtori voisi lopettaa päivittäiset käyntinsä; lääkärinlasku uhkasi paisua niin hirvittäviin summiin, ettei hän saanut sitä ajatuksistaan päivällä eikä yöllä.
Rebekan nuoreen sydämeen hiipi jälleen hiljalleen toivo. Jane täti alkoi silitellä ja tärkätä hänen kauluksiaan, nenäliinojaan ja purppuraista musliinipukuaan, jotta Rebekka olisi valmis lähtemään Brunswickiin neiti Maxwellin luo milloin hyvänsä, kunhan lääkäri voisi vakuuttaa, että Miranda oli varmasti toipumassa.
Vihdoin olivat hänen harvat yksinkertaiset pukunsa kauniisti pakatut matkalaukkuihin, mukana oli hänen rakas korallinen kaulanauhansa, luokkamerkkinsä, Jane tädin pitsiviitta sekä uusi hattu, jota Rebekka ei malttanut olla koettelematta päähänsä joka ilta ennen levolle menoaan. Se oli valkoinen kesähattu, joka oli maksanut lähes kolme dollaria — kokonaisen omaisuuden Rebekan mielestä. Jo yöpuvun yhteydessä tämä ihanuus vaikutti sangen häikäisevältä, mutta Rebekka oli varma siitä, että jos hänellä jolloinkin on tutkintopuku yllään ja tämä hattu päässään, niin professorit töllistelevät häntä rajattoman kunnioittavasti.
Kun sitten kaikki oli valmiina ja Abias Flagg seisoi ovella lähdössä kantamaan Rebekan tavaroita alas vaunuihin, saapui Hannan lähettämä sähkösanoma: "Tule heti. Äiti on loukkaantunut pahoin."
Vajaassa tunnissa Rebekka jo oli matkalla Hopeapurolle sydän väristen tuskasta, kun hän ajatteli mitä hän kohtaisi matkan päässä.
Kuolema siellä ei kuitenkaan ollut vastassa, vaikka aluksi näyttikin siltä kuin se ei olisi kovin kaukana. Äiti oli seissyt heinäkuormalla ja ohjannut joitakin ladossa tehtäviä muutoksia, kun hän luultavasti oli saanut pyörtymiskohtauksen ja syöksynyt maahan. Oikea polvi oli murtunut ja selkä venähtänyt ja vahingoittunut; mutta hän oli muuten tajuissaan eikä häntä uhannut välitön vaara, kirjoitti Rebekka Jane tädille, saatuaan hetken aikaa siihen.
"En ymmärrä, mistä se johtuneekin", mutisi Miranda, joka tänä päivänä ei jaksanut istua ylhäällä, "mutta jo lapsuudestamme saakka on aina käynyt niin, että jos tauti on kaatanut minut vuoteeseen, niin Aureliakin on sairastunut. Eihän hän mahtanut mitään putoamiselleen — vaikka sen minä sanon, ettei heinäläjä ole mikään sopiva paikka naisihmiselle —, mutta ellei hän olisi loukkaantunut sillä tavoin, niin jokin toinen tapaturma olisi ollut yhtä mahdollinen. Aurelialla ei milloinkaan ole ollut onnea. Nyt hänestä kaiketi tulee raajarikko, ja Rebekan täytyy hoidella häntä sen sijaan, että ansaitsisi rahaa jossakin muualla."
"Hänen tärkein velvollisuutensa on äidin auttaminen", sanoi Jane, "ja toivon, ettei hän unohda sitä koskaan."
"Seitsemäntoista iässä ne unohtavat kaiken", vastasi Miranda. "Nyt, kun minä jälleen olen voimissani, haluaisin neuvotella sinun kanssasi, Jane, eräistä seikoista, jotka yötä päivää pyörivät mielessäni. Kun minä olen poissa, haluatko sinä ottaa Aurelian ja lapset tänne? Heitä on hirmuinen joukko — Aurelia, Jenny ja Fanny; mutta Markista minä en välittäisi, Hanna saa ottaa hänet. Minä en voi sietää sellaista isoa poikaa, joka sotkee matot rikki ja särkee huonekalut. Vaikka kyllähän minä tiedän, että kun minä olen kuollut, niin te teette kaiken oman päänne mukaan."
"Minä en tekisi koskaan vasten sinun mieltäsi, varsinkaan en raha-asioissa, Miranda", lupasi Jane.
"Älä kerro Rebekalle, että minä olen määrännyt kivitalon hänelle. Minä tahdon kuolla rauhassa, enkä halua, että minua kiiteltäisiin. Tietysti Rebekka käyttää isoja portaita yhtä ahkerasti kuin takaportaitakin ja valuttelee vettä keittiöön; mutta ehkäpä se ei vaivaa enää minua, kun olen maannut muutaman vuoden haudassa. Hän antaisi tietysti sinun muutenkin asua täällä niin kauan kuin elät; mutta joka tapauksessa olen pannut testamenttiin määräyksen siitä. Pääasia on, ettei se mies, jonka Rebekka sattuu ottamaan puolisokseen, saa ajaa sinua ulos ovesta."
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Jane vain pyyhkieli kyyneliä silmistään katsellessaan säälittävää olentoa, joka siinä lepäsi voimatonna patjoillaan. Sitten Miranda yhtäkkiä sanoi hitaasti ja heikosti:
"En ymmärrä, mutta kenties sinun on sittenkin otettava myös Mark tänne. Ei ole mitään järkeä siinä, että talossa on sellainen liuta lapsia, mutta eihän perhettä voida pirstoa hajalleen ja sirottaa sen jäseniä sinne tänne. Jos vedät nyt uutimen alas, niin minä koettaisin nukkua."
Kaksi kuukautta kului — kaksi väsyttävää työkuukautta, jotka olivat yhtämittaista ruoanlaittoa, vaatteiden pesua ja nuorempien siskosten hoivailua. Näinä kuukausina oli Rebekan täytynyt valvoa monet yöt Aurelian vuoteen ääressä tyynnytellen häntä, muutellen kääreitä, hieroen, hoitaen, vieläpä syöttäen ja kylvettäenkin sairasta. Nyt tämä alituinen huoli oli vähenemässä, sillä äidin tuskallisia huokauksia ei enää kuulunut tukahduttavasta makuukamarista, jossa Aurelia oli virunut vuoteellaan kuuman ja kostean elokuun. Ei voinut ajatellakaan, että hän saisi kävellä vielä moneen kuukauteen, mutta nyt häntä jo voitiin siirrellä, ja hän saattoi pielusten ja patjojen tukemana istua vuoteessaan katselemassa toisten puuhia.
Tällaista pettymystä ja rasitusta ei kukaan seitsentoistavuotias tyttö jaksa kestää tuntematta jonkinlaisen kapinanhalun itävän mielessään. Rebekan täytyi suorittaa askareita, joista hän ei voinut nauttia — raskaita, rasittavia töitä, joita hän tuskin koskaan voi tehdä täysin kelvollisesti ja mieltään tyydyttävästi. Ja kaiken aikaa kangastelivat hänen ajatuksissaan ne ilot, joista hänen täytyi luopua täyttääkseen nämä yksitoikkoiset jokapäiväiset velvollisuutensa. Aluksi olivat suru ja osanotto täyttäneet hänen mielensä niin, ettei hän voinut ajatella muuta kuin äidin tuskia. Mutta kun sitten viikot kuluivat, alkoivat pienet pettyneet toiveet liikahdella hänen sydämessään aiheuttaen tuskaa ja kaipausta.
Mutta myös ilo kutoi rihmojaan sinne tänne arkielämän harmaaseen kankaaseen. Rebekkaa ilahdutti olla tämän pienen valtakunnan haltijana — hän sai suunnitella, ohjata ja määrätä mielensä mukaan, järjestellä kaikkea mikä oli nurinkurista, tuoda iloa alakuloisuuden erämaahan. Nuoremmat sisaret olivat rajattomasti kiintyneitä Rebekkaan; iltaisin he istuivat yhdessä, ja hän kertoi heille sadun toisensa jälkeen. Mutta parasta oli, että näinä tuskallisten huolten päivinä äiti ja tytär löysivät toisensa ja oppivat tuntemaan toisiaan syvemmin kuin koskaan ennen. Rebekassa heräsi aivan uusi tunne, kun hän seisoi äitinsä sairasvuoteen yli kumartuneena — tunne, jonka ainoastaan rakkaudentyö synnyttää ja joka kasvaa vain silloin, kun voimakas suojaa heikkoa. Aurelia taas ei olisi koskaan voinut kuvitella onnea, jota hän tunsi katsellessaan tytärtään. Kaikkina edellisinä vuosina, lasten ollessa pieniä, olivat riuduttavat huolet ja alituinen levottomuus pimentäneet hänen elämänsä. Sitten Rebekka oli joutunut vieraisiin, ja poissaolon pitkinä kuukausina hänen sielunsa ja luonteensa olivat kasvaneet uuteen mittaan, niin että äiti nyt, kun hänellä jo oli voimia ja aikaa tarkata tytärtään, hämmästeli ja ihasteli häntä. Aurelia mietti, että hän oli kuin hiljainen ruskea Dorking-kana, joka on uskollisesti hautonut aivan tavallisen näköistä munaa ja nähnyt siitä tunkeutuvan maailmaan paratiisilinnun.
Tämä ajatus välähti hänen mielessään jälleen tänä lokakuun aamuna, kun Rebekka saapui huoneeseen syli täynnä kehäkukkia ja liekehtiviä syyslehtiä.
"Pieni vihjaus siitä, miltä syksy näyttää, äiti", sanoi hän, pujottaen kirkkaan punakeltaisen lehtiverson varren patjan ja sängynpään vähin. "Tämä häälyi lammikon yli kumartuneena ja katseli kaunista kuvajaistaan vedessä, ja kun pelkäsin sen käyvän turhamaiseksi, niin vapautin sen kiusauksesta. Eikö se ole ihmeellinen? Kuinka toivoisinkaan voivani viedä yhden tällaisen Miranda tädille tänään! Kivitalossa ei koskaan ole kukkaakaan, kun minä olen poissa sieltä."
Aamu oli ihmeen ihana. Aurelia kuunteli linnun liverrystä ja hänen silmänsä siirtyivät hehkuvien lehtien kauneudesta tyttäreen, joka seisoi siinä nuorena ja hymyilevänä.
Äkkiä äiti kätki kasvot käsiinsä ja huudahti: "En jaksa kestää tätä! Tässä minä virun vuoteessani ja estän sinut kaikesta, mihin sinulla olisi halua. Kaikki on mennyt hukkaan — minun säästäväisyyteni, sinun sitkeä opiskelusi, Mirandan uhraukset — kaikki minkä me uskoimme koituvan sinun hyödyksesi!"
"Äiti, äiti, älä puhu noin, — älä ajattele noin!" huudahti Rebekka ja polvistui kiihkeänä lattialle vuoteen viereen pudottaen kukat ja lehvät sylistään. "Tiedäthän, että minä olen vasta hiukan kahdeksannellatoista! Tämä olento, jonka nenällä on jauholäikkä, on vasta Rebekka Randallin alkua. Muistathan nuoren puun, jonka John istutti uudestaan? Tuli kuiva kesä ja kylmä talvi, eikä se kasvanut ensinkään; mutta sitten tuli otollinen vuosi, ja se voitti ajanhukan takaisin. Tämä on parhaillaan minun pientä 'juurtumisaikaani', äiti — äläkä sinä nyt kuvittele, että minun päiväni on mennyt, sehän ei vielä ole alkanutkaan! Vanha vaahtera kaivon luona on kai satavuotias, ja se versoi uusia lehviä nyt tänä kesänä; tottahan minullakin täytyy olla toiveita vielä seitsemäntoista iässä!"
"Sinä osaat kyllä kirkastaa asian", nyyhkytti Aurelia, "mutta et sinä saa minua uskomaan. Sinä menetät mahdollisuutesi, sinä et saa täällä koskaan tavata ystäviäsi — sinä et ole muuta kuin orjatar!"
"Minä näytän orjattarelta", sanoi Rebekka salaperäisesti hymyillen, "mutta todellisuudessa olen prinsessa. Et saa hiiskua siitä kenellekään — minä vain kuljen valepuvussa, valtiollisista syistä. Kuningas ja kuningatar, jotka nyt istuvat minun valtaistuimellani, ovat vanhoja ja hoippuvia, ja pian ne jättävät sijansa minulle. Valtakunta on varsin pieni toisiin verrattuna — siksipä ei siitä suuresti riidelläkään ruhtinaallisissa piireissä eikä sinun kannata kuvitella, että valtaistuin olisi mikään jalokivin koristeltu kultatuoli. Mutta sinä saat istuaksesi mukavan nojatuolin aivan sen lähellä, ja palvelijoiksesi saat kokonaisen liudan orjia, jotka tottelevat sinun pienintäkin viittaustasi, niinkuin romaaneissa sanotaan."
Aurelia hymyili vasten tahtoaan, ja vaikka hän kenties ei täysin luottanutkaan tyttärensä iloisuuteen, tunsi hän kuitenkin mielensä kevyemmäksi.
"Toivon vain, Rebekka", sanoi hän, "ettei sinun tarvitse liian kauan odotella valtikkaasi ja kuningaskuntaasi ja että minä saan nähdä niistä vilahduksen ennen kuin kuolen. Mutta minusta elämä tuntuu jokseenkin ankaralta, kun ajattelen, että Miranda makaa vaivaisena kivitalossa ja minä täällä ja että sinut on sidottu käsistä ja jaloista kumpaankin, puhumattakaan nyt Jennystä ja Fannysta ja Markista. Sinä olet perinyt isäsi hilpeän mielen, muuten tämä painaisi sinua kuten se ahdistaa minuakin."
"Ohoi, äiti!" huudahti Rebekka ja kietoi kädet polviensa ympäri. — "Johan siinä on iloa kylliksi, kun saa tällaisena päivänä elää, nähdä, tuntea, toimia ja olla! Kun sinä olit seitsemäntoista ikäinen, niin eikö pelkkä eläminen ollut ihanaa? Ethän ole sitä unohtanut?"
"En", sanoi Aurelia, "mutta minä en ollutkaan niin eloisa kuin sinä, en sinne päinkään."
"Minä ajattelen usein", jatkoi Rebekka ja siirtyi ikkunan luo katselemaan pihan puita, "ajattelen, kuinka hirvittävältä tuntuisi, ellen minä olisi lainkaan tullut maailmaan. Jos Hanna olisi syntynyt, ja sitten John minun sijastani; John, Jenny ja Fanny ja muut, mutta ei Rebekka — ei milloinkaan Rebekkaa! Olemassaoleminen — se korvaa kaiken muun. Kas, siellähän Will ajaa ylös ahdetta, äiti; hänellä pitäisi olla tietoja kivitalosta."
Will Melville ajoi ikkunan alle, ja heitettyään kirjeen Rebekalle hän ajoi edelleen ladolle joissakin asioissaan.
"Sisar ei siis ole huonontunut", huokasi Aurelia kiitollisesti, "muutenJane olisi lähettänyt sähkösanoman. Luehan, mitä hän kirjoittaa."
Rebekka aukaisi kuoren ja luki yhdellä silmäyksellä kirjeen lyhyen sisällön:
"Miranda tätisi nukkui maailmasta tunti sitten. Tule heti, ellei äitiäsi uhkaa vaara. Minä en pidä hautajaisia ennen kuin sinä saavut. Hän kuoli äkkiä ja tuskitta. Voi, Rebekka, minä kaipaan niin sinua!
Jane täti."
Tottumuksen voima on suuri; näin kuoleman läheisyydessäkin oli Jane muistanut, että sähkösanoma maksaa viisikolmatta senttiä ja että Aurelian olisi vielä suoritettava puoli dollaria ottaessaan sen vastaan.
Rebekka purskahti itkuun huudahtaessaan: "Täti, täti raukka! Hän on kuollut kokematta elämässään pienintäkään iloa, enkä minä edes saanut jättää hänelle hyvästejä! Yksinäinen, onneton Jane täti! Mitä minun on tehtävä, äiti? Minä olen ihan kahtia revitty tänä hetkenä!"
"Sinun täytyy lähteä heti", sanoi Aurelia liikahtaen patjojensa välissä. "Vaikka minun täytyisi kuolla sinun poissaollessasi, niin määräisin samoin. Tätisi ovat tehneet sinun hyväksesi kaikkensa — enemmän kuin minä milloinkaan olisin voinut tehdä —, ja nyt on sinun vuorosi. Tohtori sanoo, että minun suhteeni on pahin nyt ohitse, ja tunnen sen itsekin. Jenny saa hoitaa kaiken niin hyvin kuin taitaa, ja Hanna voi käväistä kerran päivässä täällä katsomassa."
"Mutta, äiti, minä envoilähteä! Kuka kääntelee sinua vuoteessasi?" puhkesi Rebekka puhumaan kävellen lattialla ja väännellen toivottomana käsiään.
"Mitäpä siitä, vaikkei minua käännelläkään", vastasi Aurelia tyynesti. "Kun minun ikäiseni nainen ja suuren lapsilauman äiti on niin järjetön, ettei ota pysyäkseen heinäkuormalla, niin sietääpä hiukan kärsiäkin tyhmyydestään. Mene pukemaan musta puku yllesi ja täytä matkalaukkusi. Minä luopuisin paljosta, kunhan voisin lähteä sisareni hautajaisiin ja osoittaa, että olen unohtanut kaiken, mitä hän sanoi naimisiin mennessäni. Hänen työnsä ovat olleet leppeämmät kuin hänen sanansa, ja hän on sinulle hyvittänyt kaiken, mitä hän isääsi ja minua vastaan rikkoi."
Rebekalla oli vain tunti aikaa matkavalmistuksiin. Hannan mies Will kyyditsisi hänet Temperanceen ja toisi samalla Jennyn kotiin koulusta. Lanko lupasi myös toimittaa jonkun naisen nukkumaan öisin talossa sen varalta, että rouva Randall sattuisi joskus voimaan pahoin.
Rebekka kiiruhti mäkeä alas noutaakseen vielä viimeisen sangollisen vettä kaivosta. Parhaillaan kun hän kohotti kippoa kirkkaasta syvyydestä ja silmäsi yli hehkuvan syysmaiseman, hän näki maanmittariryhmän kojeineen paaluttavan linjojaan ja tekevän laskelmiaan siinä lähistöllä.
Rebekka hengähti syvään. "Hetki on tullut!" ajatteli hän. "Minun on sanottava Hopeapurolle hyvästit, ja ne portit, jotka Warehamin viimeisenä koulupäivänä alkoivat kääntyä saranoillaan minun takanani, sulkeutuvat nyt iäksi. Hyvästi, rakas puro ja kukkulat ja niityt; tekin alatte nyt nähdä ympärillänne elämää ja liikettä."
Myös Rebekan lanko oli nähnyt maanmittarit, ja Temperancen postikonttorissa hän oli jo aikaisemmin kuullut minkä rahamäärän rouva Randall todennäköisesti saisi korvaukseksi rautatieyhtiöltä. Will oli iloinen siitä, ettei hänen vaimonsa omaisten tarvinnut enää kitua köyhyydessä aivan hänen ovenpielessään — "niin sanoakseni", lisäsi hän ajatuksissaan. Tulevaisuus tuntui hänestä valoisalta, ja hänen oli vaikea pidättäytyä hilpeästi viheltelemästä, kun hän kyyditsi Rebekkaa Temperancen asemalle. Will ei voinut ymmärtää, miksi tytön kasvot olivat niin surulliset ja miksi kyynelet aina silloin tällöin valuivat hänen poskilleen, sillä Hannan kuvausten mukaan Miranda täti oli äkäilevä ja ahne vanha eukko, jonka kuollessa maailma ei menettänyt mitään.
"Rohkeutta, Pekka!" sanoi Will jättäessään tytön asemalle. "Saatpa nähdä, että äitisi on jo pystyssä, kun palaat takaisin. Ja sitten teidän koko perheenne muuttaa johonkin sievään pikku taloon tulevan työpaikkasi lähelle. Elämä ei enää koskaan voi käydä niin tukalaksi kuin se on ollut tänä viimeisenä vuotena, niin ainakin Hanna ja minä uskomme vahvasti."
Adam Ladd oli asemalla ja tuli Rebekkaa vastaan.
"Prinsessa on tänä aamuna suruissaan", sanoi Adam tarttuessaan tytön käteen. "Aladdinin täytyy nähtävästi hangata taikalamppuaan; silloin tulevat orjat ja kuivaavat silmänräpäyksessä kyynelet."
Hän puhui hilpeänä, sillä hän arveli, että Rebekan huolet johtuivat kotoisista vaikeuksista, ja Aladdin uskoi tytön pian tyyntyvän hänen kuullessaan, että talo oli ostettu ja että äiti saisi sievoisen summan sen korvaukseksi. Ja Aladdin oli kuulevinaan tytön sanovan, selkeästi ikään kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä: "Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille." Hän oli näkevinään pienen, hupaisan olennon, joka istui hänen kuistillaan Pohjois-Riverborossa ja hävisi sireenipensaikkoon hänen antaessaan ikimuistoisen määräyksensä kolmestasadasta Lumivalkea-purppuraisesta saippuapalasesta.
Muutamat sanat ilmaisivat hänelle heti, että tytön suru oli toista laatua; ja Rebekan mieli oli niin harhaileva ja itkunherkkä, että Aladdin saattoi vain vakuuttaa hänelle osanottoaan ja pyytää lupaa saada pian käydä kivitalossa.