Mainiolla korjuujuhlapäivällisellä, joka tarjottiin kivitalossa kello yhden tienoissa; oli ollut vieraita — Burnhamin sisarukset, jotka asuivat Pohjois-Riverboron ja Sharker-kylän välillä ja jotka ainakin neljännesvuosisadan ajan jo olivat tänä juhlapäivänä säännöllisesti vierailleet Sawyerin tyttöjen luona. Kun päivällinen oli korjattu ja astiat pesty, Rebekka istahti äänettömänä lueksimaan, ja kellon lähetessä viittä hän pyysi lupaa saada lähteä Simpsoneille.
"Miksi sinä haluat lorvailla niiden Simpsonin lasten jäljissä näin juhlapäivänä?" kysyi Miranda täti. "Etkö voisi nyt kerrankin istua alallasi ja kuunnella vanhempien ihmisten keskusteluja? Sinä et voi koskaan tyytyä olemaan paikoillasi, vaan tahdot välttämättä aina juoksennella pitkin kyliä."
"Simpsoneilla on uusi lamppu, ja Emma Jane ja minä lupasimme mennä sinne katsomaan, kun se sytytetään, niin että heillä olisi hiukan juhlallisempaa."
"Mitä mahdottomia he tekevät lampulla, ja mistä he ovat saaneet rahoja ostaakseen sen? Jos Abner olisi kotona, niin uskoisin hänen jälleen käyneen vaihtamassa", sanoi Miranda.
"Lapset saivat sen palkintona saippuamyynnistään", vastasi Rebekka. "He ovat tehneet koko vuoden työtä sen vuoksi, ja muistaahan täti, kuinka minä kerroin, että myös Emma Jane ja minä autoimme heitä hiukan sinä lauantaina, kun tädit olivat Portlandissa."
"Minä kai en silloin pannut sitä merkille, luullakseni, sillä nyt vasta ensi kerran kuulen puhuttavan heidän lampustaan. No niin, voit mennä sinne tunnin ajaksi, mutta et saa viipyä kauemmin. Muistakin, että kello kuudelta on jo yhtä pimeätä kuin sydänyöllä. Haluatko ottaa mukaasi joitakin Baldwin-omenoita? Mitä kummaa sinulla on leninkisi taskussa, sehän kiskoo koko hameesi viistoon?"
"Siellä ovat minun päivällisrusinani ja pähkinäni", sanoi Rebekka, jonka ei koskaan onnistunut salata viattomintakaan yritystä tädiltään, "vain ne, jotka täti itse nosti minun lautaselleni."
"Miksi et syönyt niitä?"
"Minä olin jo kylläinen ja ajattelin, että jos säästäisin ne, niin Simpsonien juhla voisi tulla hiukan hauskemmaksi", änkytti Rebekka pahoillaan siitä, että häntä kuulusteltiin ja toruttiin vieraiden kuullen.
"Pähkinät ja rusinat olivat sinun, Rebekka", sovitteli Jane täti, "ja jos sinua halutti säästää ne muita varten, niin ei kukaan voi sinua siitä moittia."
Burnhamin sisaret nyökkäsivät hyväksyvästi, kun Rebekka poistui, ja sanoivat, etteivät he koskaan olleet nähneet lapsen kasvavan ja kehittyvän siinä määrin näin lyhyenä aikana.
"Hänessä on vielä runsaasti kehittymisen varaa eräissä suhteissa; sen kyllä huomaisitte, jos hän asuisi saman katon alla", vastasi Miranda. "Onko kuultu kummempaa hullutusta kuin tämä lamppujuttu! Se on perin kuvaava niille Simpsoneille, vaikka minä en tosiaan olisi uskonut lapsilla olevan sen vertaa älyä, että pystyisivät myymään mitään."
"Jollakulla heistä täytyy olla hiukan älyäkin", sanoi neitiEllen Burnham, "sillä sitä tyttöstä, joka myi saippuaa LaddillePohjois-Riverborossa, Adam itse sanoi ihmeellisimmäksi ja hauskimmaksilapseksi, minkä hän ikinä on tavannut."
"Sen on täytynyt olla Clara Belle, vaikka en minä saa päähäni, missä suhteessa hän olisi ihmeellinen", sanoi Miranda. "Onko Adam jälleen kotona?"
"Kyllä, hän on oleskellut muutaman päivän tätinsä luona. Sanotaan, että hän ansaitsee rahaa ihan kohtuuttomasti, ja aina hän tuo tullessaan lahjoja naapureille. Tällä kertaa hän toi kokonaisen turkispuvuston tädilleen. Ja ajatelkaas! Me muistamme vielä hyvin sen ajan, jolloin hän kulki avojaloin ja omisti tuskin kahta paitaa samalla kertaa. Kummallista, ettei hän ole mennyt naimisiin, vaikka hän on niin mieltynyt lapsiin, että niitä on aina kokonainen liuta hänen kantapäillään."
"Siinä suhteessa hänen tulevaisuutensa ei liene vielä ihan toivoton", huomautti Jane neiti hymyillen. "Hänhän on tietääkseni vasta kolmenkymmenen ikäinen."
"Riverborosta hän kyllä saisi vaimon, vaikka hän olisi yli sadan ja kolmenkymmenen", arveli Miranda.
"Rouva Ladd väittää, että Adam ihastui niin mahdottomasti siihen pieneen saippuanmyyjään — Clara Belle siis on hänen nimensä, niinkö? —, että on luvannut antaa tytölle joululahjan", jatkoi Ellen neiti.
"No niin, mikä mistäkin pitää!" huudahti Miranda neiti. "Clara Belle on hiukan kierosilmäinen ja punatukkainen, mutta minä puolestani en suinkaan kadehdi hänen joululahjojaan. Mitä enemmän Adam Ladd antaa hänelle, sen vähemmällä kunta pääsee."
"Eikö Simpsoneilla ole toinenkin tytär?" kysyi nyt neiti Lydia Burnham. "Tämä saippuanmyyjä ei voinut olla kierosilmäinen, sillä rouva Ladd kertoi, että Adam oli erityisesti puhunut lapsen kauniista silmistä. Adam oli sanonut, että niiden vuoksi hän osti ne kolmesataa saippuapalaa."
"Kolmesataa saippuaa!" huudahti Miranda. "No, täytyy tunnustaa näin kiitosjuhlana, että jos muut kylvöt epäonnistuvatkin, niinyksiainakin tuottaa täällä Riverborossa aina erinomaisen sadon."
"Mikä sitten?" kysyi miss Lydia kohteliaana.
"Hulluuden kylvö!" vastasi Miranda terhakkaasti ja vaihtoi sitten puheenaihetta Janen tyydytykseksi, sillä tämä oli tuntenut olonsa hyvin tukalaksi viimeisen neljännestunnin kuluessa. Oliko Riverborossa Rebekkaa lukuunottamatta ainoatakaan lasta, jota voitiin sanoa ihmeelliseksi ja hauskaksi? Ja oliko maailmassa ainoatakaan toista lasta, joka olisi voinut houkutella järkimiehen ostamaan satamäärin saippuoita, kuin juuri Rebekka?
Tällä aikaa oli "ihmeellinen" tyttö rientänyt edelleen tietään yhäti sakenevassa iltahämyssä; mutta hän ei ehtinyt kauaksikaan, ennen kuin kuuli kiirehtiviä askelia ja näki tutun olennon juoksevan luokseen. Silmänräpäystä myöhemmin hän ja Emma Jane kohtasivat hengästyneinä toisensa.
"Tämä on vallan hirmuista!" läähätti Emma Jane. "Aiotko sanoa, että lamppu on särkynyt?" huudahti Rebekka.
"Ei, en toki, ei sentään! Se oli pakattu olkiin, ja jokainen palanen nypittiin esiin ihka ehyenä. Minä olin siellä, mutta en hiiskunut sanallakaan, että sinä myit ne kolmesataa saippuaa, sillä halusin, että olisimme yhdessä, kun kerrot kaiken."
"Memyimme kolmesataa saippuaa", oikaisi Rebekka. "Sinä olit siinä yhtä paljon mukana kuin minäkin."
"Eipä, enkä ollutkaan, Rebekka Randall. Minä vain istuin portilla ja pitelin hevosta."
"Niin, muttakenense hevonen oli, joka vei meidät Aladdinin luo?Silloin sattui vain olemaan minun vuoroni. Jos sinä olisit mennytsisään ja tavannut Aladdinin, niin lamppu olisi tullut sinun osallesi.Mutta mikä nyt on hätänä?"
"Simpsoneilla ei ole öljyä eikä lampunsydämiä. Luulen heidän uskoneen, että vierashuoneen lamppu on sellainen kapine, joka syttyy ja palaa ihan itsestään. Heiluri meni pyytämään tohtorilta lampunsydäntä lainaksi, ja äiti lähetti minun mukanani litran öljyä, mutta hän sanoo, että enempää hän ei anna. Emme yhtään ajatelleet, mitä lampun kunnossa pitäminen tulee maksamaan, Rebekka."
"Emme, se on totta. Mutta ei ajatella sitä nytkään ennen kuin juhlan jälkeen. Minulla on hiukan pähkinöitä ja rusinoita ja muutama omena mukanani."
"Ja minulla on piparminttupastilleja ja vaahterasokeria", sanoi Emma Jane. "Tänään Simpsonit saivat oikean juhlapäivällisen; tohtori antoi heille manteliperunoita, karpaloita ja nauriita, isä lähetti heille kylkipaistin jäännöksen ja rouva Cobb kananpojan ja ruukullisen lihamuhennosta."
Kello puoli kuuden aikoihin olisi sietänyt katsahtaa sisään Simpsonien ikkunasta; juhlamieli oli silloin kohonnut korkeimmilleen. Rouva Simpson oli päästänyt keittiötulen hiipumaan ja istui juhlivien joukkoon nuorin pienokaisensa sylissään. Lamppu näytti kutsuvan ja ottavan vastaan vieraita. Lapset olivat ottaneet sen alustaksi talon ainoan pienen pöydän ja asettaneet sen huoneen perimmäiseen nurkkaan. Siellä nyt loisti tämä pyhitetty, jumaloitu, kauan tavoiteltu esine ja oli melkein niin kaunis ja lähes puoleksi niin korkea kuin kiertokirje sanoin ja kuvin vakuutti. Messinki hohti kuin kulta, ja punainen paperivarjostin hehkui kuin jättiläisrubiini. Laveassa valopiirissä istuivat Simpsonit kunnioittavan ja juhlallisen äänettöminä, ja Rebekka ja Emma Jane seisoivat heidän takanaan käsikkäin. Ei kukaan halunnut puhella; tilaisuus oli siksi vakava ja hermoja värisyttävä.
"Toivoisin, että isä saisi nähdä tämän", sanoi uskollinen Clara Belle.
"Joth hän then näkithi, niin hän haluaithi jälleen vaihtaa then", sammalteli Susan hiljaisesti.
Rebekka lähti kotiin juhlasta tädin määräämään aikaan, vaikka sangen vastahakoisesti.
"Minä sammutan lampun samalla hetkellä, kun arvaan sinun ja Emma Janen ehtineen kotiin", sanoi Clara Belle. "Ja voi, kuinka iloinen olen siitä, että te molemmat voitte nähdä ikkunoistanne meidän lamppumme valon! Kuinkahan kauan se jaksaa palaa öljyä lisäämättä, kun poltan sitä vain tunnin ajan joka ilta?"
"Ei sinun tarvitse sammuttaa sitä öljyn puutteen takia", sanoiHeiluri, joka parhaillaan tuli sisään vajasta, "sillä tuolla ulkonaon kokonainen nassakka täynnä petrolia. Herra Tubbs toi sen tännePohjois-Riverborosta ja sanoi, että joku on lähettänyt sen postissa."
Rebekka likisti Emma Janen käsivartta, ja Emma Jane puristi ihastuneena takaisin.
"Se oli prinssi Aladdin", kuiskasi Rebekka, kun tytöt juoksivat polkua alas veräjälle. Mieli iloisena Rebekka saapui kotiin ja meni suoraa päätä ruokasaliin. Burnhamin siskokset olivat lähteneet, ja tädit istuivat äänettöminä, kutimet käsissään.
"Se oli autuaallinen juhla!" huudahti Rebekka riisuessaan hattunsa ja nuttunsa.
"Mene takaisin eteiseen katsomaan, suljitko ulko-oven kunnollisesti ja kierrä se sitten salpaan", käski Miranda täti tavalliseen ankaraan tapaansa.
"Se oli oikea juhla!" toisti Rebekka palatessaan jälleen sisään. Hän oli nyt niin innoissaan, ettei häntä vähillä saatu masennetuksi. "Ja voi, Jane täti ja Miranda täti! Kunpa vain suostuisitte tulemaan keittiöön ja katsomaan sen ikkunasta, niin näkisitte, kuinka Simpsonien lamppu loistaa ihan punaisena, aivan kuin koko talo olisi tulessa."
"Niinkuin se luultavasti onkin ennen pitkää", huomautti Miranda. "Minä en voi sietää sellaisia hupsuja päähänpistoja."
Jane lähti Rebekan mukana keittiöön. Vaikkakaan se heikko kajastus, minkä hän onnistui huomaamaan Simpsonin asunnosta näin pitkän matkan takaa, ei tuntunut hänestä erinomaisen häikäisevältä, koetti hän kuitenkin innostua asiaan niin paljon kuin suinkin kykeni.
"Rebekka, kuka se möikään ne kolmesataa saippuaa herra LaddillePohjois-Riverborossa?"
"Herrakelle?"huudahti Rebekka.
"Herra Laddille Pohjois-Riverborossa."
"Sekö on hänen oikea nimensä?" kysyi Rebekka hämmästyneenä. "Sittenhän en arvannut niinkään hullusti", jatkoi hän ja naurahteli hiljaa itsekseen.
"Minä kysyin, kuka möi saippuat Adam Laddille?" toisti Jane täti.
"Adam Ladd! Sitten hän on myöskin A. Ladd! Sehän somaa!"
"Vastaa, Rebekka!"
"Voi, anteeksi, Jane täti; minä ajattelin niin ankarasti. Emma Jane ja minä myimme saippuat herra A. Laddille."
"Kiusasitko tai pakotitko sinä hänet ostamaan?"
"Mutta, Jane täti! Kuinka minä olisin voinut pakottaa ison, täysikasvuisen miehen ostamaan, ellei hän olisi itse halunnut? Hän oli mahdottoman kärkäs ostamaan saippuat lahjaksi tädilleen."
Jane neiti ei vieläkään näyttänyt täysin vakuuttuneelta, mutta hän sanoi ainoastaan: "Toivon, ettei Miranda tätisi kiinnitä tähän huomiotaan. Tiedäthän hyvin, Rebekka, kuinka ankara hän on tällaisissa asioissa. Ja soisin todellakin, että et tekisi mitään tavatonta kysymättä ensin hänen mieltään, sillä sinun puuhasi ovat toisinaan hiukan eriskummallisia."
"Tällä kertaa en ainakaan ole tehnyt tyhmyyksiä", selitti Rebekka lohduttavasti. "Emma Jane myi saippuaa setä Jerry Cobbille ja omille sukulaisilleen, ja minä kävin ensin muutamissa taloissa sahan luona ja sitten herra Laddin kotona. Herra Ladd osti kaiken mitä meillä oli ja käski meitä pitämään asian salassa, kunnes lamppu tulisi Simpsoneille; ja siitä saakka olen kuljeksinut niin onnettomana kuin lamppu olisi minun sisässäni sytytettynä ja täydessä tulessa, niin että kaikki voisivat sen nähdä."
Rebekan hiukset olivat irtautuneet ja valuivat hänen otsalleen suortuvaisina laineina; hänen silmänsä säteilivät ja poskensa hehkuivat.
"Niin, siltä juuri sinä näytätkin — kuin lamppu palaisi sisälläsi", huokasi Jane täti. "Rebekka! Soisin sinun ajattelevan asioita tyynemmin ja rauhallisemmin, lapseni; minä toisinaan pelkään ja vapisen sinun tähtesi."
Päivät vaihtuivat lentäen; niinkuin kesä oli väistynyt syksyn tieltä, samoin syksy jätti nyt tilaa talvelle. Kivitalossa oli elämä viime aikoina kulunut rauhallisemmin, sillä Rebekka ponnisteli rehellisesti suorittaakseen askareensa ja velvollisuutensa yhä täsmällisemmin ja hillitäkseen leikkinsä yhä meluttomammiksi. Samalla hän oli vähitellen oppinut huomaamaan, kuinka lempeä ja sävyisä vastaus pystyy riistämään aseet suuttumukselta. Ja vaikka Miranda tädillä nyt ei enää ollutkaan syytä tyytymättömyyteen niin runsaasti kuin ennen, on tunnustettava, ettei hän myös enää ollut yhtä kärkäs käyttämään kaikkia vihastumisen tilaisuuksia hyväkseen.
Kaikesta huolimatta sattui kerran oikeamielinen suuttumuksen purkaus, joka aiheutui Rebekan liiallisesta vieraanvaraisuudesta.
Muutamana perjantai-iltapäivänä Rebekka kysyi Miranda tädiltään, saisiko hän viedä toisen puolen leipäänsä ja maitoaan ylös kamariinsa, jossa muuan ystävä häntä odotteli.
"Mikä ihmeen ystävä sinulla nyt siellä on?" kysyi Miranda täti.
"Simpsonien nuorin, joka viipyisi täällä sunnuntaipäivän yli ellei täti pane sitä pahakseen — rouva Simpson kyllä antoi luvan. Tuonko minä hänet tänne ja näytän hänet tädille? Hänellä on yllään muuan Emma Janen vanha leninki, ja hän näyttää oikein näpsältä."
"Alas sinä kyllä saat tuoda hänet, mutta ei minun katseltavakseni! On parasta, että toimitat hänet ulos samaa tietä kuin hänet toitkin. Mistä onnettomasta sinä keksitkään kaikki päähänpistosi! Jopa nyt ihmeitä — ottaa ja lainaa tänne lapsen sunnuntaiksi!"
"Täti on niin tottunut elämään ilman pientä lasta, ettei täti tiedäkään, kuinka yksitoikkoiselta se tuntuu", huokasi Rebekka alistuvasti mennessään ovea kohti. "Kotona Hopeapurolla meillä oli aina joku uusi hauska pienokainen, jonka kanssa sai leikkiä ja jota piti taputella. Siellä niitä kyllä oli liian useita, mutta se ei ole puoleksikaan niin surullista kuin jos ei ole yhtään. Niin, kyllä minä vien hänet kotiinsa. Hän on siitä hirveästi pahoillaan, ja rouva Simpson myöskin, sillä hän aikoi lähteä huomenna Milltowniin."
"Hän saa luopua aikeesta", huomautti Miranda.
"Mutta ehkäpä minä saan mennä heille hoitamaan pikkuista?" ehdotti Rebekka. "Minä otin hänet tänne vain sen vuoksi, että voisin sittenkin toimittaa lauantaiaskareeni."
"Sinulla on yllin kyllin puuhaa kotona, ei sinun tarvitse lainkaan ajatella lainattuja vekaroita ja ylimääräisiä juoksuja. Älä nyt enää vastustele, vaan anna tytölle hiukan ruokaa ja vie hänet sitten sinne, mistä hän on kotoisin."
"Eihän täti halua, että minä tuon hänet alas isoja portaita — eikö ole parempi, että tulen tätä tietä, niin tätikin saa nähdä lapsen? Sillä on vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät! Herra Simpson sanoo, että hän on perinyt ne isältään."
Miranda neiti hymähti happamesti sanoessaan, että tyttö ei ollut voinut periä mitään isältään, koska tämä oli tuhlannut perinnöt loppuun jo aikoja ennen kuin lapsi syntyi maailmaan.
Jane täti oli yläkerroksessa ottamassa liinavaatekaapista esille puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä lauantain varalle. Hänen luokseen Rebekka meni etsimään lohtua.
"Minä toin tänne nuorimman Simpsonin, Jane täti, jotta hän auttaisi meitä yli ikävän sunnuntaipäivän, mutta Miranda täti ei anna hänen jäädä tänne. Emma Jane on saanut luvan pitää tyttöä luonaan ensi sunnuntaina ja Alice Robinson sitä seuraavana. Rouva Simpson halusi, että minä ottaisin hänet ensiksi, kun olen niin tottunut pikkulapsiin. Tulkaa katsomaan, kun hän istuu täällä minun vuoteellani, Jane täti! Eikö hän ole soma? Hän on sellaista lihavaa, tyytyväistä lajia, ei laiha ja nyrpeä, niinkuin muutamat. Ja minä toivoin, että saisin pukea ja riisua hänet kahdesti päivässä. Voi, rakas täti! Toivoisin, että minulla olisi oikein painettu kirja, josta saisin katsoamitäsaan tehdä; sitten minä en kenties pettyisi niin usein!"
"Sellaista kirjaa, joka soveltuisi sinulle, Rebekka, ei koskaan voitaisi painattaa", vastasi Jane täti, "sillä kukaan ei voi etukäteen arvata, mitä kaikkea sinun päähäsi pälkähtää. Aiotko kantaa tuon painavan tyttösen kotiin sylissäsi?"
"En, minä vedän häntä pienissä saippuarattaissa. Kas niin, piskuinen! Ota peukalo suustasi, niin saat ajella Pekan mukana vaunuissasi." Hän ojensi vahvat nuoret käsivartensa jokeltavaa tyttöä kohden, istui tuolille lapsi polvellaan ja käänsi hänet muitta mutkitta ylösalaisin; otti hänen vyötäisiltään vääntyneen nuppineulan ja viskasi sen halveksuen pois, käveli (tyttö käsivarrellaan yhä edelleenkin melkein pää alaspäin) kaapin luo, valitsi kätköistään ison lukkoneulan ja alkoi sillä kiinnittää pienokaisen lyhyttä punaista alushametta jonkinlaiseen paidantapaiseen, mikä lapsella oli yllään. Ja lojuipa tyttönen sitten suullaan tai selällään tahi sätkytteli pää alaspäin pieniä jalkojaan ilmassa, niin kaiken aikaa se jatkoi tyynenä jokelteluaan tuntien olevansa varmoissa käsissä. Jane täti katseli kuvaelmaa hätääntyneen hämmästyksen mykistämänä.
"Siunatkoon, Rebekka!" puhkesi hän vihdoin ääneen. "Osaatpa sinä käsitellä pikkulapsia!"
"Pitäisihän minun osata. Minä olen kasvattanut kolme ja puoli pientä vesaa", vastasi Rebekka hilpeänä ja oikoi nuoren Simpsonin sukat.
Jane neiti ojensi lasta kohti laihan kätensä, jonka nimettömässä oli kapea, kulunut ja sileä kultasormus, ja pienokainen koukisti typykkäiset sormensa ja tarrasi kiinni kimaltavaan koruun.
"Teillä on sormus kihlasormessanne, eikö niin, Jane täti? Onko täti joskus aikonut mennä naimisiin?"
"Kyllä, rakkaani, kauan sitten."
"Mitä sitten tuli tielle, Jane täti?"
"Hän kuoli — vähän ennen."
"Ah!" Rebekan silmät kostuivat.
"Hän oli sotilas ja kuoli haavoihinsa eräässä sairaalassa kaukanaEtelässä."
"Voi, Jane täti!" sanoi Rebekka hiljaisesti. "Eikä täti ollut edes näkemässä?"
"Kyllä; olin hänen luonaan, kun hän kuoli."
"Oliko hän nuori?"
"Oli, nuori ja urhea ja kaunis, Rebekka. Hän oli herra Carterin veli,Tom."
"Oh, se on minusta iloista, että täti sentään oli hänen luonaan! Sehän ilahdutti häntäkin, eikö niin, Jane täti?"
Jane neiti ikään kuin katsahti puoleksi unohdettujen vuosien taakse, ja hänen mieleensä nousi muisto Tomin ilosta: miehen heikko hymy, kyynelet hänen väsyneissä silmissään, hänen hiljainen äänensä. Muisto järkytti Jane tätiä. Hän ei koskaan ollut kertonut siitä ainoallekaan ihmisolennolle, sillä kukaan hänen läheisistään ei olisi ymmärtänyt häntä. Nyt hän ujoudesta punastellen nojasi päätään nuoren tytön olkaan kätkeäkseen kyynelten täyttämät silmänsä hänen näkyvistään ja sanoi: "Se oli julmaa, Rebekka!"
Pieni Simpson oli vaipunut unisena kokoon Rebekan polvella; hänen päänsä oli retkahtanut taaksepäin, ja nyt hän imeskeli hiljaisena peukaloaan. Rebekka taivutti päätään, kunnes hänen poskensa kosketti tädin harmaisiin hiuksiin; hän hyväili tätiä arasti ja sanoi: "Olen niin suruissani puolestanne, Jane täti!" Tytön silmät olivat lempeät ja hellät, ja hänen sydämensä ikään kuin liikahti ja kasvoi rinnassa, kasvoi ymmärtämyksestä ja syvästä osanotosta.
Tällaiset sisäiset kokemukset loivat eloa arkielämän hiljaisuuteen, jota näinä aikoina yhä enensi se, että Dick Carter, Living Perkins ja Hulda Meserve olivat lähteneet jatkamaan koulunkäyntiään Warehamiin. Rebekan laatuiselle luonteelle elämä kuitenkaan ei voinut käydä kokonaan yksitoikkoiseksi ja seikkailuttomaksi. Hänen mielensä oli taipuisa ja vaikutelmille altis. Hän rakenteli tuttavuuksia joka nurkassa ja kolossa.
Rebekka piti Emma Janesta, mutta tämän ystävyyssuhteen olivat kuitenkin aiheuttaneet naapuruus- ja tilapäiset olosuhteet eikä sielujen sukulaisuus. Rebekkaa miellytti pienen naapurittaren rakastettavuus, uskollisuus ja alttius, mutta samalla hän etsi alituisesti niiden takaa henkisiä aarteita; etsi, mutta ei löytänyt milloinkaan, sillä vaikka Emma Jane oli häntä vanhempi, oli tyttö kuitenkin vielä aivan kypsymätön. Hulda Meserven maailmantuntemus oli suorastaan hurmaava, sillä hän oli oleskellut naimisissa olevien sisariensa luona Milltowissa ja Portlandissa. Mutta Hulda oli purevakielinen eikä hänessä voinut juuri huomata taipumusta myötätuntoisuuteen, ja nämä seikat vieroittivat Rebekkaa hänestä. Dick Carterin kanssa Rebekka toki saattoi keskustella järkevästi opinnoista ja läksyistä. Dick oli sangen kunnianhimoinen poika, täynnään tulevaisuuden suunnitelmia, joita hän avomielisesti pohti Rebekan kanssa; mutta kun Rebekka alkoi viittailla omiin tulevaisuudentoiveisiinsa, laimeni pojan harrastus tuntuvasti.
Jerry sedän ja Sara tädin ystävyys oli kokonaan toista laatua — se oli hyvin miellyttävää, mutta kenties hiukan vaarallista lajia. Rebekan käynti heidän majassaan sai vanhukset aina visertelemään ihastuksesta. Tytön iloinen laverrus ja hänen hullunkuriset huomautuksensa elämästä ylimalkaan suorastaan häikäisivät näitä sydämellisiä ihmisiä, jotka tarkkasivat hänen jokaista sanaansa aivan kuin lapsi olisi ollut profeetta. Ja Rebekka arvelikin joskus itsekseen, vaikkeivät mitkään edelliset kokemukset olleet häntä tähän kasvattaneet, että oli toisinaan arveluttavaa iloita edes tällaisen vanhan, arkipäiväisen pariskunnan sokeasta ihastuksesta. Hyvällä syyllä voi sanoa, että Jerry setä oli Rebekan ainoa todellinen uskottu koko kylässä, ainoa olento, jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä. Kivitalossa tyttö harjoitteli soittimen ääressä asteikkoja ja juoksutuksia, mutta Cobbin pienen harmonin luona hän lauleli kuin lintu ja improvisoi lauluilleen yksinkertaisia säestyksiä, joita hänen kuulijansa pitivät suorastaan ihmeellisinä. Täällä hän oli iloinen ja rakastettu. Mutta, tyttö ajatteli, ollapa edes joku ihminen, joka ei olisi yksin pitänyt hänestä, vaan olisi myös ymmärtänyt häntä — ihminen, joka puhuisi hänen kieltään, käsittäisi hänen toiveensa ja tyydyttäisi hänen salaperäisen kaipauksensa! Olisiko kenties Warehamissa, suuressa maailmassa, ihmisiä, jotka ajattelisivat, unelmoisivat ja ihmettelisivät elämää kuten hän!
Itse asiassa Jane Sawyer tuskin ymmärsi sisarentyttöään paljon paremmin kuin Mirandakaan. Mutta heidän suhteissaan Rebekkaan oli se suunnaton ero, että Jane silloinkin, kun tyttö sai hänet ymmälle, tunsi pitävänsä hänestä ja uskoi hänestä parhainta, vaikka kuuntelikin ihan neuvotonna selitystä vaikuttimista, jotka olivat aiheuttaneet tuon tai tämän ällistyttävän teon. Janessa oli tapahtunut suuri sisäinen muutos sinä aikana, minkä Rebekka oli asunut kivitalossa. Hänen elämällään oli nyt tarkoitus, jota hän ennen ei ollut siinä tuntenut. Aamupuhdetta elostutti Rebekan kouluunlähtö kaikkine pikku puuhineen — tytön kouluaamiainen oli järjestettävä kääreisiin ja rasioihin, oli tarkattava, ettei Rebekka unohtaisi kalossejaan tai sadetakkiaan ja sateensuojaansa, sitten tuli jäähyväisten vuoro, ja sen jälkeen Jane vielä tiedottomasti viivähti ikkunanpielessä tavoittaakseen tytön kädenhuiskutuksen.
Täti hämmästyi huomatessaan ylpeilevänsä siitä, että Rebekka näytti viikko viikolta kauniimmalta, että tytön kaula ja posket pyöristyivät ja hänen kasvojensa väri kävi raikkaammaksi. Ei kukaan olisi osannut aavistaa, mikä hiljainen ilo täytti hänen sydämensä, kun hän katseli Rebekan tummaa päätä sen kumartuessa kirjan ylle. Janen rajoitettu, arkinen elämä alkoi versoa siitä katseesta, joka pirahteli tästä nuoresta, raikkaasta kukasta.
Vähitellen tytön mielestä alkoi hälvetä ajatus pyrkiä taiteilijaksi vanhan ystävänsä neiti Rossin tapaan; hän alistui ymmärtämään, kuinka vaikeata olisi ollut hankkia hänelle asiaankuuluvaa opetusta. Miranda täti ei ymmärtänyt sellaisen taipumuksen kehittämisessä olevan mitään järkeä eikä hän myöskään sanonut käsittävänsä, kuinka taiteella milloinkaan voitaisiin ansaita rahaa. Oli toiveita, hyvin häälyviä toiveita, että neiti Morton, joka soitti kirkon harmonia jumalanpalveluksissa, antaisi Rebekalle muutamia musiikkitunteja; mutta näiden toiveiden toteuttaminen riippui kokonaan siitä, suostuisiko rouva Morton ottamaan häkillisen heiniä palkkioksi tyttärensä suomasta opetuksesta. Soitto oli Miranda tädin mielestä yhtä arvotonta, tarpeetonta ja tyhmää huvia kuin maalailu tai tanssiminenkin, mutta hän salli kuitenkin Rebekan harjoitella tunnin verran päivittäin talon vanhalla pianolla ja lupasi sisarensa pyynnöstä myöntää hiukan ylimääräistäkin aikaa musiikkiopetukseen, jos Jane voisi taivuttaa jonkun antamaan Rebekalle tunteja suuremmitta palkkioitta.
Hopeapurolta kuuluvat uutiset olivat ylipäänsä paremminkin toiveikkaita kuin hälyttäviä. Ann-serkun mies oli kuollut, ja Rebekan vanhin ja rakastetuin veli John oli mennyt leskeksi jääneen serkun luo oppiakseen hoitamaan maataloutta. Korvaukseksi vaivoistaan hän saisi hyvän alkeiskoulukasvatuksen. Kaikki Johnin pyrkimykset tähtäsivät siihen, että hänestä oli tuleva lääkäri ja Rebekka saisi hoitaa hänen talouttaan. Tämän unelman toteutuminen näytti nyt niin varmalta ja läheiseltä, että John jo saattoi kuvitella näkevänsä, kuinka hevonen kahlaa lumikinosten halki, kun hän, tohtori Randall, istuu reessä, lääkearkku jalkojensa välissä, matkalla huojentamaan jonkun sairaan kärsimyksiä, ja neiti Rebekka Randall istuu mustaan silkkiin pukeutuneena hänen vieressään.
Hanna solmi nyt hiuksensa nutturalle niskaan ja käytti hameita, jotka ylettyivät nilkkoihin saakka. Mark oli taittanut solisluunsa, mutta se näkyi jo paranevan erinomaisesti. Pikku Mira oli kasvamassa ihmeen kauniiksi tyttöseksi. Ja nykyisin huhuiltiin, että suunniteltu Temperancen ja Plumvillen välinen rata tulisi johdettavaksi kylän ohitse aivan Randallin talon läheisyydestä, joten maan arvo kohoaisi jonkinlaiseen hintaan, sen sijaan että se nykyisin oli melkein olematon. Rouva Randall kuitenkin kieltäytyi uskomasta perheen taloudellisen aseman paranemiseen. Hän tyytyi ahkerasti puuhailemaan aamusta iltaan vain hankkiakseen lapsilleen elämisen mahdollisuudet ja hänen kaikki toiveensa perustuivat yksinomaan lasten tulevaisuuteen eikä hänen omaan elämäänsä.
Kun Rebekka jälkeenpäin ajatteli paria lähintä Simpsonien juhlapäivän jälkeistä vuotta, hän saattoi muistaa vain eräitä virstanpatsaita ajan hiljaisen radan varrelta.
Ensimmäinen virstanpatsas oli joulupäivä. Aamu oli raikas ja huurteinen; puissa riippui välkkyvinä ripsuina pieniä jääpuikkoja. Simpsonien punainen lato loisti kuin hehkuva väritäplä valkoisessa maisemassa. Jo viikkokaudet ennen joulua Rebekka oli toimekkaasti askarrellut koettaessaan saada aikaan joululahjan Hopeapuron seitsenhenkisen perheen jokaiselle jäsenelle — työläs pyrkimys sellaiselle, jolla on käytettävänään tähän tarkoitukseen vain viisikymmentä senttiä, jotka nekin oli koottu uskomattomin ponnistuksin. Kuitenkin hänen yrityksensä oli vihdoin jotenkuten onnistunut, ja paria päivää ennen joulua hän saattoi lähettää postitse kallisarvoisen pakettinsa. Miranda Sawyer oli ostanut sisarentyttärelleen sievän puuhkan sekä harmaan kauluksen, joka oli mikäli mahdollista tyttöä vieläkin rumentavampi kuin hänen muut päällysvaatteensa. Jane täti sen sijaan oli ommellut hänelle mitä kauneimman vihreän kashmirleningin — sen vihreys oli leppeätä ja samalla heleätä kuin äsken puhjenneiden lehtien väri. Lisäksi tyttö oli saanut äidiltään kauniin irtokauluksen, rouva Cobbilta punaiset lapaset ja Emma Janelta nenäliinan.
Rebekka itse oli valmistanut tädeilleen hienosti ommellun teekannun peitteen, joka oli koristettu "M"-kirjaimella, sekä kauniin ruusukereunaisen neulatyynyn, omistettu "J":lle. Näin siis joulua olisi voinut pitää sangen onnistuneena, vaikkei sen enempää olisi tapahtunutkaan, — mutta jotakin sattui tapahtumaan.
Aamiaisen tienoissa kuului koputus ovelle, ja kun Rebekka meni avaamaan, kysyi ulkona seisova poika häneltä, asuiko neiti Rebekka Randall tässä talossa. Kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, jätti poika Rebekalle käärön, jonka tyttö otti vastaan kuin unessa ja vei mukanaan ruokasaliin.
"Siinä oli joululahja; sehän siinä täytyy olla", sanoi Rebekka ja katseli kääröä hämmästyneenä. "Mutta minä en osaa aavistaakaan, kuka sen on mahtanut lähettää."
"Sopiva keino asian selville saamiseen lienee paketin aukaiseminen", huomautti Miranda neiti.
Kun käärepaperi oli irrotettu, tuli näkyviin kaksi pienempää kääröä, ja Rebekka avasi vapisevin sormin toisen niistä, joka oli osoitettu hänelle. Kääröstä tuli esiin rasia, ja siitä löytyi kaulanauha — pitkä rivi hienoja rusottavia korallihelmiä ja päätteenä koralliruusujen muodostama risti. Ristin alla oli kortti ja siinä sanat: "Iloista joulua, toivottaa herra Aladdin."
"Eihän ihmeessä!" huudahtivat vanhat neidit ja nousivat kumpikin tuoliltaan. "Kuka sen on lähettänyt?"
"Herra Ladd", sanoi Rebekka hiljaa.
"Adam Ladd! Totisesti, sanon! Muistathan, kuinka Ellen Burnham kertoi hänen aikovan lähettää saippuatytölle joululahjan. Mutta en olisi uskonut hänen voivan pitää näin kauan mielessään sellaista asiaa", sanoi Jane. "Mitä siinä toisessa käärössä on?"
Siinä näkyi olevan sinisellä emaljisoljella kiinnitettävä hopeainen kaulanauha Emma Janelle. Tämä oli ilon kukkura — Aladdin muisti heidät molemmat! Samalla löytyi myös seuraavansisältöinen kirje:
"Rakas neiti Rebekka Rowena!
Käsitykseni joululahjasta on sellainen, että sen pitää olla kokonaan tarpeeton ja hyödytön. Olen aina huomannut, että ihmiset ovat pitäneet minun lahjoistani silloin, kun olen valinnut ne tämän periaatteen mukaisesti, ja sen vuoksi toivon, etten nyt ole valinnut väärin teille ja toverillenne. Teidän täytyy olla ystävällinen ja ripustaa kaulanauha yllenne tänä iltapäivänä, jotta saan nähdä sen teidän kaulassanne; ajan sinnepäin uudessa joulureessäni ja pyydän teitä kumpaakin mukaani pienelle ajelulle. Tätini on ihastunut teidän saippuaanne.
Vilpitön ystävänneAdam Ladd."
"Hyvänen aika!" huudahti Jane täti. "Eikö hän olekin ystävällinen!Lydia Burnham sanoo hänen pitävän kovasti lapsista. Syö nyt aamiaisesi,Rebekka, ja kun sitten olemme pesseet astiat, niin saat juosta viemäänEmma Janelle hänen kaulanauhansa. Mikä sinua vaivaa, lapsi?"
Rebekan mielenliikutukset näyttivät yhä edelleen olevan ikään kuin sijoitetut vierekkäisiin aivolokeroihin, joista ne milloin hyvänsä saattoivat sekaantua toisiinsa. Tällä hetkellä, vaikka tytön ilo oli niin suuri, ettei sitä voinut sanoin ilmaista, vierähti silloin tällöin kyynel hänen poskilleen, ja voileipä tuntui olevan tukehduttamaisillaan hänet.
Herra Ladd saapui kuten oli luvannut ja tutustui täteihin viidessä minuutissa yhtä hyvin kuin jos olisi tuntenut heidät vuosikaudet. Tulennoksen lähellä istui Rebekka jakkarallaan hiljaisena ja ujona tuntien hienon ulkoasunsa sekä Miranda tädin läsnäolon niin painostavaksi, ettei voinut saada sanaakaan suustaan. Tämä oli hänen "kauniita päiviään." Onnellisuus, mielenliikutus, vihreä kashmirpuku ja korallikäätyjen kaunis hohde olivat tällä kertaa muuttaneet pienen ruskean peukaloisen värikkääksi paratiisilinnuksi, jota Adam Ladd katseli mieltyneenä. Sitten seurasi ajoretki, jonka kestäessä Rebekka jälleen tunsi sanojen tulvivan suuhunsa ja kielensä kannan laukeavan; ja niin vihdoin päättyi tämä ihana joulupäivä. Mutta monen monena yönä jälkeenpäin Rebekka levolle mennessään kätki rakkaan korallinauhansa pieluksen alle ja piteli siitä kiinni toisella kädellään ollakseen varma sen säilymisestä.
Toisena virstanpatsaana muistui hänen mieleensä päivä, jolloin Simpsonit muuttivat Riverborosta kiluineen ja kaluineen, silmäänpistävimpänä omaisuutenaan loistolamppu. Oli suloista tuntea lopullisesti vapautuvansa Heilurin vihatusta naapuruudesta, vaikka muuten näin monen leikkitoverin menetys yhdellä kertaa synnyttikin tyhjältä tuntuvan aukon Riverboron nuoren väen piirissä. Rebekan oli nyt pakko rakentaa ystävyyttä Robinsonien pikku pojun kanssa, joka sinä talvena oli ainoa sylilapsi koko kylässä.
Lähtönsä edellisenä iltana oli uskollinen Heiluri tehnyt vierailuretken kivitalon takaovelle, ja kun Rebekka oli aukaissut oven hänen koputuksestaan, änkytti poika juhlallisesti: "S-saanko minä o-olla s-sinun se-s-seurassasi, kun s-sinä kasvat su-s-s-suureksi?"
"Tietystiet", vastasi Rebekka ja kiskaisi oven kiinni melkeinpä liian pikaisesti varhaiskypsän ihailijansa nenän edessä.
Herra Simpson oli päässyt kotiin juuri parahiksi viedäkseen määräaikana vaimonsa ja lapsensa takaisin siihen kaupunkiin, jossa he olivat syntyneet ja joka ei suinkaan ottanut heitä avosylin vastaan. Riverboron viranomaiset valvoivat perheen muuttopuuhia, joita myös koko naapuristo tarkkasi eräänlaisen huolestuneisuuden vallassa; mutta kaiken valvonnan uhallakin hävisi Simpsonien mukana kirkosta tuoli, useita öljylamppuja sekä pieni kamiina, jotka herra Abner onnellisesti vaihtoi matkalla. Rebekka ja Emma Jane tunsivat mielensä katkeroituvan, kun he myöhemmin kuulivat, että erään kylän nuori ja kunnianhimoinen saarnaaja oli vaihtanut ikälopulla polkupyörällään kirkkoonsa komean loistolampun, maksamatta penniäkään väliä. Asian valopuolena kuitenkin kerrottiin, että kun Abner Simpson tämän kauppatoimen jälkeen ei saanut lohdutetuksi jälkeläisiään, niin hän hyppäsi polkupyöränsä satulaan ja ajoi tiehensä, eikä hänestä sitten kuultu mitään enää lohdullisen pitkään aikaan.
Tämä vuosi oli huomattava senkin vuoksi, että Rebekka sen kuluessa kasvaa rehotti kuin nuori pyökki. Hän ei näyttänyt kasvaneen tuumaakaan siitä lähtien, kun oli täyttänyt kymmenennen ikävuotensa, mutta nyt, kun hän kerran pääsi taas alkuun, kasvoi hän samalla tarmolla ja voimalla, millä hän suoritti kaiken muunkin, eikä Jane täti joutanut koko talvena paljon muuhun kuin ompelemaan jatkoksia tytön hameenliepeisiin ja hihansuihin.
Oli vielä muuan surullinen virstanpatsas, jota merkitsemään jäi pieni hauta värisevän raidan alla Hopeapurolla. Randallien perheen nuorin, Mira tyttönen, kuoli, ja Rebekka matkusti sen vuoksi kotiin parin viikon ajaksi. Tämä kotiintulo oli Rebekalle murheellinen. Miran kuolema, Johnin, hänen parhaan toverinsa, poissaolo, äidin surullisuus, pienen talon yksinäisyys ja siellä vallitseva tiukka säästäväisyys — kaikki nämä seikat tuntuivat painostavilta.
Hanna näytti Rebekan poissaollessa kehittyneen nuoreksi naiseksi. Hänen käyttäytymisensä oli ennenkin ollut vanhahtavaa ja kuivan järkevää, ei milloinkaan lapsekasta — mutta nyt Rebekasta tuntui kuin hän olisi jopa Jane tätiäkin vanhempi ja tasaantuneempi.
Rebekka kierteli katsomassa lapsuutensa kaikkia leikkipaikkoja ja tuttuja, salaisia olinsijoja. Siinä oli aukio, jossa "intiaanipiiput" kasvoivat; tässä rämeinen ala, jossa merikukka kasvoi suurimmaksi ja kirkkaimman siniseksi; tuossa kalliovaahtera, jossa hän oli keksinyt rastaanpesän; siinä pensaikko, jossa peltohiiri asusteli; tuosta sammaleisesta kannosta putkahtivat valkoiset hattusienet tavallisesti esiin kuin taikaiskulla.
Näinä yksinäisinä kävelyhetkinä Rebekan ajatukset palasivat alituisesti samaan asiaan: Hanna ei ollut tähän saakka milloinkaan saanut tilaisuutta vapautua jokapäiväisistä kotiaskareistaan ja huolistaan; Rebekka oli yksin nauttinut kaikki tätien tarjoamat edut. Kivitalossa eläminen ei suinkaan ollut ruusuilla tanssimista, mutta siellä oli kuitenkin monenmoisia mukavuuksia ja toisten lasten seuraa sekä tilaisuutta lukemiseen ja opiskeluun. Rebekka vuodatti useammin kuin kerran kyyneliä yksinäisyydessään, ennen kuin hän tunsi itsensä kyllin lujaksi kieltäytyäkseen kaikesta, mitä hän niin hartaasti oli itselleen toivonut. Sitten eräänä aamuna, kun hänen määräaikansa jo alkoi täyttyä, hän tarttui suoraan asiaan ja sanoi sisarelleen:
"Hanna, tämän lukukauden päätyttyä minä voin jäädä kotiin, ja sinä saat lähteä Riverboroon. Miranda täti on aina halunnutkin sinne juuri sinua, ja on vain oikein, että sinäkin saat osasi."
Hanna oli parsimassa sukkia. Hän pujotti langan neulansilmään ja katkaisi sen sopivanmittaiseksi, ennen kuin vastasi:
"Ei, Pekka; kiitoksia vain. Äiti ei tulisi aikoihin ilman minua, ja koulunkäynti on minulle vastenmielistä. Minä osaan lukea ja kirjoittaa ja laskea yhtä puhtaasti kuin kuka tahansa, ja sen kummempia taitoja en tarvitse. Mieluummin kuolisin kuin ansaitsisin leipäni opettamalla muiden vekaroita. Talvi kuluu nopeasti, sillä Will Melville on luvannut lainata minulle äitinsä ompelukoneen ja minä alan valmistella itselleni alushameita siitä valkoisesta musliinikankaasta, jonka Jane täti lähetti minulle. Ja tänne Temperanceen perustetaan nyt laulukuoro ja nuorten seura, niin että minulla tulee kyllä olemaan hauskuutta nyt, kun alan olla täysikäinen. Minäpä en aiokaan tuntea elämääni yksinäiseksi", sanoi Hanna ja punastui. "Minä pidän tästä kolkasta."
Rebekka huomasi sisarensa puhuvan tosissaan, mutta hänen punastumistaan tyttö ei voinut käsittää ennen kuin vuotta tai paria myöhemmin.
Oli vielä muuan virstanpatsas — niin, kokonainen "tapahtuma", jonka vaikutus eri tahoilla oli varsin merkittävä ja joka aiheutti sitä paitsi kelpo liudan muita vähäisempiä tapahtumia. Se sattui silloin, kun Syyriasta palaavat lähetyssaarnaajat pastori Amos Burch ja hänen puolisonsa käväisivät Riverborossa.
Lähetysyhdistys oli kutsuttu kokoukseen eräänä maaliskuun keskiviikkona samana vuonna, jolloin Rebekka päätti koulunkäyntinsä Riverborossa ja aloitti opiskelunsa Warehamissa. Päivä oli harmaa ja kolea; lunta oli maassa vahvalti ja pilvet lupasivat sitä lisätä. Sekä Miranda että Jane olivat vilustuneet eivätkä sen tähden mielestään voineet lähteä ulos tällaisessa säässä, vaikkakin tämä velvollisuuden polulta poikkeaminen suretti ankarasti Mirandaa, joka oli yhdistyksen johtokunnan jäsen. Hänen vuokseen muodostui aamiainen kovin ikäväksi, ja sitten hän pitkitti yhä voivotuksiaan valittaen, että Jane välttämättä halusi aina kääntyä sairaaksi yhtä haavaa hänen kanssaan. Lopulta hän päätti, että Rebekan on lähdettävä kokoukseen heidän asemestaan, ja sanoi tytölle:
"Sinä olet siellä toki tyhjää parempi, Rebekka; Jane täti kirjoittaa opettajalle ja pyytää sinulle lomaa koulusta iltapäiväksi. Sinä voit panna päällyskengät jalkaasi ja palata kotiin rukoushuoneen kautta. Tämä herra Burch, ellen väärin muista, oli sinun äitisi isän tuttava ja kävi täällä kerran nuorena lähetyskokelaana. Ehkäpä hän kyselee meitä kokouksessa, ja silloin sinun täytyy edustaa perhettämme ja kertoa hänelle meidän terveisemme. Älä nyt käyttäydy sopimattomasti. Taivuta pääsi kumaraan rukousten aikana ja laula toisten mukana kaikki virret, mutta älä huuda liian äänekkäästi ja rajusti laulaessasi. Kysy ihmisiltä, kuinka rouva Stroutin poika voi, ja kerro kaikille, kuinka hirveästi me olemme vilustuneet. Jos sattuu tilaisuutta, niin tomuta harmonia nenäliinallasi ennen kuin kokous alkaa; ja muista nyt ottaa mukaasi vierashuoneen tulitikkurasiasta kaksikymmentäviisi senttiä sen varalle, että kokouksessa kerätään kolehtia."
Rebekka myöntyi halukkaasti kaikkeen. Hänen mieltään kiinnitti mikä hyvänsä, myöskin tällainen lähetyskokous; ja tyttö suorastaan hurmaantui, kun hänet näin lähetettiin perheen edustajaksi.
Hartaushetki oli järjestetty pyhäkoulun luokkasaliin, ja vaikka herra Burch jo oli asettunut korokkeelle, kun Rebekka ehti sisään, oli kokouksessa vain tusinan verran osanottajia koolla. Rebekka tunsi itsensä ujostuttavan nuoreksi ja vähäiseksi tässä seurassa, ja sen tähden hän etsi silmillään joitakin ystävällisiä kasvoja, joiden turviin hän saattaisi hiipiä. Nähdessään Alicen äidin istuvan eräällä sivupenkillä huoneen yläpäässä tyttö käveli arastellen käytävää ylöspäin ja istui sinne rouva Robinsonin viereen.
"Molemmat tädit ovat pahoin kylmettyneet", kuiskasi hän hiljaisesti, "ja he lähettivät sen vuoksi minut edustamaan perhettämme."
"Tuolla istuu rouva Burch miehensä vieressä korokkeella", kuiskutteli rouva Robinson. "Kauheasti päivänpaahtamana, eikö olekin? Jos ihminen tahtoo pelastaa pakanasieluja, täytyy hänen uhrata näköjään hieno hipiänsä. Eudoxia Mortonia odotetaan vielä. Minä toivon kaikesta sydämestäni hänen tulevan, sillä muuten diakoni Millikenin vaimo aloittaa virren niin korkealta, että me emme ylety siihen edes tikapuillakaan. Etkö sinä voisi aloittaa, ennen kuin hän saa kakistelluksi kurkkunsa puhtaaksi?"
Rouva Burch, johon Rebekan koko mielenkiinto oli tällä hetkellä kohdistunut, oli hento ja heikko pieni nainen. Hänen tukkansa oli tumma, otsansa leveä ja matala ja suunsa kärsivällinen. Yllään hänellä oli musta lopen kulunut silkkileninki, ja hän näytti kaiken kaikkiaan niin väsyneeltä, että Rebekan sydämen täytti harras ja syvä osanotto.
"He ovat köyhiä kuin kirkonrotat", kuiskasi rouva Robinson, "mutta jos heille antaa jotakin, niin he oitis jakavat sen pakanoille. Pastorin parsonsfieldiläinen seurakunta lahjoitti hänelle kultakellon, joka nyt on hänen kädessään. Luultavasti hän olisi antanut senkin pakanoille, jos he olisivat kellojen tarpeessa eivätkä katselisi aikaa vain auringosta. Eudoxia ei näy tulevan. Luojan tähden, Rebekka, pidä nyt varasi ja aloita veisuu hyvin matalalta, ennen kuin Millikenin rouva saa ääntä kurkustaan."
Kokous aloitettiin rukouksella, ja sitten pastori Burch ehdotti, että laulettaisiin virsi.
"Haluaisiko kukaan läsnäolevista avustaa soittamalla harmonia?" kysyi pastori odottamatta.
Ihmiset katsahtivat toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut. Silloin kuului eräästä syrjäisestä nurkasta ujostelematon kysymys:
"Miksi sinä et soita, Rebekka?"
Tämän sanoi rouva Cobb. Rebekka olisi voinut soittaa ehdotetun tutun sävelen pimeässäkin; sen vuoksi hän meni kursailematta harmonin luo, koska tädit eivät olleet läsnä häntä ujostuttamassa.
Puhe, joka sitten saatiin kuulla, oli lähimain sellaista tavallista laatua. Herra Burch kehotti lämpimästi kuulijoitaan osallistumaan evankeliumin levittämistyöhön: jokainen, joka ei itse voinut persoonallisesti viedä valoa pimeydessä vaeltaville kansoille, oli velvollinen avustamaan niitä, jotka uhrasivat elämänsä pakanoiden hyväksi, sanoi hän. Pastori oli miellyttävä, vakava puhuja, ja hän liitti saarnaansa kertomuksia pakanain elämästä, tavoista, elämänkäsityksestä sekä puhetavoista. Hän kuvasi myös oman perheensä elämää kaukaisella lähetystyömaalla, kertoi heidän työstään, alttiin ja uhrautuvan puolisonsa toiminnasta sekä heidän pienestä lapsijoukostaan, joka oli syntynyt kaukana täältä, Syyrian taivaan alla.
Rebekka oli hurmaantunut; hänelle oli avattu ovi uuteen maailmaan. Riverboro oli häipynyt kaukaisuuteen, kokoussali hävisi näkyvistä — hän ei enää huomannut rouva Robinsonin suurta, punaista vaippaa, diakoni Millikenin irtotukkaa, joka oli vinosti omistajansa päässä, tyhjiä penkkirivejä, kuluneita virsikirjoja tai seinille naulattuja raamatunlauseita ja karttoja — hän näki vain sinisen taivaan, jolla loimuavat tähdet välkkyivät, hän katseli valkeita turbaaneja ja hehkuvia itämaisia värejä. Ehkäpä siellä oli myöskin moskeijoja ja temppeleitä, minareetteja ja taatelipalmuja, vaikka herra Burch ei ollut niistä mitään maininnut. Mitä ihmeellisyyksiä ne voisivatkaan kertoa, nämä lapset, jotka olivat syntyneet Syyrian taivaan alla! Samassa tyttöä pyydettiin säestämään laulua: "Missä vainen päivä paistaa, siellä Jeesus hallitsee."
Kolehtihaavi kiersi pienen seurakunnan piirissä ja herra Burch vaipui rukoukseen. Kun hän jälleen kohotti päänsä ja määräsi loppuvirren, katseli hän vähälukuista kuulijakuntaansa ja pieniä kolikoita, jotka kilahtelivat keräyshaaviin. Hän mietti, ettei hänen tehtäviinsä kuulunut yksistään varojen hankkiminen, vaan myös harrastuksen herättäminen lähetystyöhön näillä syrjäisillä ja yksinäisillä seuduilla.
"Jos läsnäolevista sisarista joku haluaisi tarjoutua majoittamaan perheemme," sanoi hän, "niin vaimoni ja minä viipyisimme luonanne vielä illan sekä huomisen päivän. Silloin voisimme järjestää yksityisen kokouksen jonkun lähetyksenystävän kotiin. Vaimoni ja joku lapsistamme voisivat esiintyä työalamme alkuasukkaiden puvuissa, me esittäisimme näytteitä syyrialaisesta käsiteollisuudesta ja selittäisimme minkä metodin mukaan me kasvatamme pakanalapsia kristityiksi. Jos seurakunnan jäsenistä siis joku toivoo tätä ja tarjoaa meille vierasvaraisuuttaan, niin me ilomielin viivymme teidän parissanne huomisiltaan ja kerromme teille lisää Herran teoista."
Hiljaisuuden vaippa levittäytyi seurakunnan ylle. Jokaisella sisarella näytti olevan pakottavia syitä, jotka estivät heitä ottamasta vieraita vastaan. Rouva Burchin laihat sormet hypistelivät hermostuneesti hänen mustaa silkkipukuaan. Eikö nyt kukaan puhu? ajatteli Rebekka, jonka sydän läpätti täynnä myötätuntoa lähetysperhettä kohtaan. Rouva Robinson kumartui ja kuiski hänen korvaansa merkitsevästi:
"Tavallisesti lähetyssaarnaajat ovat majailleet täällä ollessaan kivitalossa. Niin kauan kun isoisäsi eli, hän ei olisi sallinut heidän mennä mihinkään muualle."
Tämä oli tarkoitettu pistokseksi Mirandan saituudesta, hänellä kun oli asunnossaan neljä tyhjää huonetta, joita ei ensinkään käytetty tammikuusta joulukuuhun, mutta Rebekka ymmärsi nämä sanat opastukseksi itselleen. Jos kerta tapa ennen oli ollut sellainen, niin varmaankin tädit nyt toivoisivat hänen toimivan niinkuin Sawyerien odotettiin toimivan — miksi hän muuten edustaisi täällä perhettä? Ihastuneena havaiten, että hänen velvollisuutensa osoittautui niin mieleiseksi, Rebekka kohottausi penkiltään ja puhui kauniilla äänellään siihen hiukan omituiseen tapaan, joka erotti hänet kylän muista nuorista:
"Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer, olisivat iloisia, jos te tahtoisitte käydä tervehtimässä heitä kivitalossa, niinkuin saarnaajilla oli tapana isoisän eläessä. Tädit pyysivät minua ilmoittamaan tervehdyksensä."
Kun "tervehdys" esitettiin näin juhlalliseen tapaan, olisi luullut sen käsittävän tarjouksen jonkun kaupungin kunniaporvarin nimitykseen tai muistopatsaslahjoitukseen. Tädit olisivatkin epäilemättä värisseet kauhusta, jos he olisivat aavistaneet, millä tavoin heidän terveisensä toimitettiin perille; mutta joka tapauksessa tämä lyhyt puheenvuoro teki erinomaisen vaikutuksen kuulijoihin, jotka otaksuivat, että Miranda Sawyerin täytyi olla muuttamaisillaan uuteen, taivaalliseen elämään — mistäpä tämä äkillinen sydämenvaihdos muuten olisi johtunut?
Herra Burch kumarsi ja suostui tarjoukseen "samassa hengessä kuin se tehtiinkin". Kokouksen päättyessä, kun Rebekka hartaana ja liikuttuneena nosti päänsä, pastori katseli häntä suoraan silmiin ja sanoi:
"Tahtoisiko nuori sisaremme nyt päättää hartaushetken johtamalla seurakuntaa rukoukseen?"
Rebekan olemuksessa tuntui jokainen veripisara pysähtyneen liikkeessään ja hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä. Äänettömyydessä kuultiin selvästi rouva Cobbin kiihtynyt hengitys. Herra Burch ei tajunnut ehdotuksessaan olevan mitään tavatonta. Matkoillaan maalaisseurakuntien keskessä hän oli usein tavannut nuoria jäseniä, joilla oli "uskonkokemuksia" ja jotka oli hyväksytty kirkollisiin yhdyskuntiin jo yhdeksän ja kymmenen vuotiaina. Rebekka oli nyt kolmentoista ikäinen; hän oli soittanut harmonia, johtanut laulua, esittänyt tätiensä tervehdyksen tavalla, joka tuntui edellyttävän suurta maallista ymmärrystä. Tästä kaikesta pastori arveli voivansa päätellä, että tyttö oli kirkon nuoria tukipylväitä, ja hän esitti kehoituksensa sen vuoksi aivan epäröimättä ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa.
Rebekka tunsi tilanteen kiusalliseksi. Kuinka hän voisi kieltäytyä? Ja kuinka hän voisi rukoilla kaikkien näiden vanhempien naisten kuullen? Hänen mielessään välähteli huimana pyörteenä kuvia, joita pastori Burchin sanat olivat nostattaneet. Hän luonnollisesti tunsi rukousten tavanomaisen sanamuodon — kukapa uusenglantilainen lapsi, joka on tottunut keskiviikkoina pidettäviin hartausiltoihin, ei sitä tuntisi? Mutta Rebekan omat kotirukoukset olivat toisenlaatuisia. Kuitenkin, hän aloitti hitaasti ja väristen: "Isä meidän, joka olet taivaassa… Sinä olet Jumala Syyriassa, samoin kuin täällä meidän Mainessammekin… Siellä kaukana on tänään sininen taivas ja kultaiset tähdet ja polttava aurinko… suuret puut huojuvat siellä lämpimässä tuulessa, vaikka täällä paksu hanki peittää maan jalkojemme alla… Mutta Jumalalle ei mikään matka ole liian pitkä kuljettavaksi, ja siksi Hän on täällä meidän keskellämme samoin kuin Hän on siellä heidän kanssaan… ja meidän ajatuksemme kohoavat Hänen luokseen 'kuin kyyhkysparvi pesällen'"…
"Me emme voi kaikki ruveta lähetyssaarnaajiksi ja ryhtyä opettamaan ihmisiä hyviksi… muutamat meistä eivät ole vielä itsekään oppineet olemaan hyviä; mutta jos Sinun valtakuntasi on lähestyvä ja Sinun tahtosi tapahtuva niin maassa kuin taivaissa, niin jokaisen täytyy koettaa ja auttaa puolestaan… sekä niiden, jotka ovat vanhoja ja väsyneitä että niiden, jotka ovat nuoria ja voimakkaita… Ne pienet lapset, joista me kuulimme, ja jotka ovat syntyneet Syyrian taivaan alla, suorittavat Sinun kunniaksesi ihmeellisiä ja outoja tekoja, ja muutamat meistä haluaisivat mielellään matkustaa kaukaisiin maihin ja tehdä suuria ja urheita palveluksia pakanoille ja ottaa lempeydellä heiltä pois heidän puiset ja kiviset epäjumalansa. Mutta meidän kenties täytyy jäädä kotiin ja suorittaa täällä, mitä osaksemme on määrätty… väliin sellaistakin, mikä ei ole meille mieleen… mutta sen juuri, täytyy olla sitä, mistä äskeisessä virressä puhutaan, kun siinä sanottiin, että suloiset tuoksut kohoavat taivaisiin jokaisen aamu-uhrin mukana… Näin kasvattaa Jumala meitä nöyryyteen ja kärsivällisyyteen ja olkoon elämämme raskas taikka kevyt nyt, on lohtunamme ajatus että näin on Luoja säätänyt. Amen."
Taitamaton, haaveellinen tyttöraukka! Hänen rukouksensa yksinkertaisesti oli täynnään virrensäkeitä ja puhujan saarnassaan käyttämiä kuvia, mutta hän yhdisteli ja ilmaisi niitä omaan tapaansa ja siten ne vaikuttivat hänen omilta sanoiltaan ja ajatuksiltaan. Muutamien ihmisten sanoihin voisi aina liittää miinus-merkin loppuun, ja se merkitsisi silloin, että sanojen merkityksestä olisi pikemminkin vähennettävä kuin niihin lisättävä puhujan oman persoonallisuuden vaikutus; mutta Rebekan sanoihin olisi siinä tapauksessa aina ollut lisättävä plus-merkki.
Kun tyttö oli sanonut "amen", istuutui hän tai ainakin kuvitteli istuutuvansa jollekin, minkä hän otaksui penkiksi, ja sitten luettiin siunaus. Minuutin tai parin kuluttua, kun huone ei enää tuntunut pyörivän hänen silmissään, Rebekka meni rouva Burchin luo, joka suuteli häntä ystävällisesti ja sanoi:
"Rakas lapsi, kuinka olenkaan iloinen siitä, että saamme olla teidän luonanne. Onko liian myöhäistä, jos saavumme puoli kuudelta? Kello on nyt kolme, ja meidän täytyy vielä käydä asemalla noutamassa matkatavaramme ja lapsemme. Me jätimme ne sinne, kun emme tienneet, lähtisimmekö heti takaisin vai viipyisimmekö täällä."
Rebekka sanoi, että puoli kuudelta heillä oli tapana aterioida, joten se aika soveltui hyvin; ja sitten hän myöntyi rouva Cobbin tarjoukseen ja lähti ajamaan kotiin Sara tädin vaunuissa. Tytön kasvot hehkuivat ja hänen huulensa värähtelivät tavalla, jonka Sara täti oli oppinut ennestään tuntemaan; eikä rouva Cobb sen vuoksi ryhtynyt tyttöä puhuttelemaan. Mutta kolea viima ja vanhan ystävän tyynnyttävä läsnäolo auttoivat Rebekkaa saavuttamaan jälleen tasapainonsa, ja kun hän sitten saapui kivitaloon, oli hänen mielensä hilpeä ja vapaa. Tytöllä oli liian paljon uutisia sydämellään hänen voidakseen pysähtyä eteiseen riisumaan päällyskenkiään; sen vuoksi hän nosti ovensuusta maton arkihuoneeseen, astui sen päälle ja ryhtyi purkamaan tietojaan.
"Sinun kenkäsi ovat tuossa lämpiämässä tulennoksen vieressä", sanoiJane täti. "Vedä ne jalkaasi puhuessasi."
"Siellä oli kovin pieni kokous, Miranda täti", aloitti Rebekka, "ja lähetyssaarnaaja ja hänen rouvansa ovat mukavia ihmisiä, ja he tulevat tänne ja ovat tädin luona koko illan ja vielä huomisen päivänkin. Toivon, ettei täti ole siitä pahoillaan."
"Tulevat tänne!" huudahti Miranda, pudottaen kutimen helmaansa ja ottaen silmälasit nenältään, kuten tavallisestikin äärimmäisen järkytyksen hetkinä. "Itsekö he tarjoutuivat tulemaan?"
"Ei", vastasi Rebekka, "minun oli pakko kutsua heidät. Mutta ajattelin, että tädit pitäisivät niin mieltäkiinnittävistä ihmisistä. Kävi näin —"
"Anna selitysten nyt olla ja sano ensin, milloin he saapuvat? Nytkö heti?"
"Ei, ei vielä kahteen tuntiin — siinä puoli kuuden ajoissa."
"No, sitten voit selittää, jos kykenet, kuka sinut oikeutti kutsumaan tänne kokonaisen liudan ihmisiä yövieraiksi, vaikka hyvin tiedät, ettei meillä ole ollut mitään vieraskutsuja kahteenkymmeneen vuoteen emmekä aio seuraavinakaan kahtenakymmenenä ketään kutsua — tai ei ainakaan niin kauan kuin minulla on ohjakset talossa."
"Älä soimaa häntä, Miranda, ennen kuin olet kuullut hänen selityksensä", vaati Jane. "Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että jotakin tämän suuntaista olisi tapahtunut, jos me olisimme menneet kokoukseen, koska herra Burch kerran tunsi isämme."
"Siellä ei ollut paljon väkeä", sanoi Rebekka. "Minä kerroin kaikille tätien terveiset, ja kaikki olivat pahoillaan, kun ette voineet saapua, sillä puheenjohtajakaan ei ollut siellä, vaan rouva Matthews joutui puheenjohtajan paikalle. Se oli vahinko, sillä tuoli ei ollut hänelle likimainkaan tarpeeksi iso, ja hänen ulkonäkönsä muistutti minulle kaiken aikaa erästä virttä, jonka lauloimme: 'Voi, kuinka avara on pakanain valtakunta', ja hänellä oli päässään sellainen suuri, leveälierinen huopahattu, joka aina valahtaa viistoon. Ja herra Burch puhui kauniisti Syyrian pakanoista, ja laulut sujuivat hauskasti, ja kolehtihaavissa näytti olevan noin neljäkymmentä senttiä, kun se tuli meidän puolellemme. Mutta sillä ei voitaisi pelastaa edes pakanalasta, vai mitä? Sitten herra Burch sanoi, että jos joku sisarista tahtoisi majoittaa heidät, niin he jäisivät tänne huomiseksi ja pitäisivät vielä pienen kokouksen jonkun kodissa, ja rouva Burch panisi syyrialaisen puvun ylleen ja he näyttäisivät hauskoja ulkomaalaisia esineitä. Sitten hän odotti ja odotti, eikä kukaan hiiskahtanutkaan. Ja herra Burch toisti saman uudelleen, ja selitti, minkä vuoksi hän halusi viipyä, ja jokainen näki hänen pitävän sitä velvollisuutenaan. Juuri silloin rouva Robinson kuiskasi minulle, että lähetyssaarnaajat tulivat aina kivitaloon silloin, kun isoisä eli, ja ettei isoisä koskaan sallinut heidän mennä yöksi muualle. Minä en tiennyt, että tädit olivat lakanneet ottamasta heitä vastaan, vaikka eihän täällä ole ollut ketään matkustavia pappeja muulloin kuin yhtenä sunnuntaina minun aikanani. Sen vuoksi minä luulin, että minun täytyy kutsua heidät, kun ei täti ollut siellä eikä voinut itse pyytää heitä, ja kun täti oli sanonut, että minun täytyy edustaa perhettä."
"Mitenkä sinä teit sitten? Menitkö sinä esittämään itsesi, kun ihmiset poistuivat salista?"
"En, minä nousin kesken kokouksen. Minun täytyikin tehdä niin, sillä herra Burch alkoi loukkaantua, kun ei kukaan puhunut mitään. Sen vuoksi minä sanoin: 'Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer tulisivat iloisiksi, jos te tahtoisitte tulla kivitaloon, niinkuin lähetyssaarnaajat tekivät silloin kun isoisä eli, ja tädit pyytävät minua esittämään tervehdyksensä'. Sitten istuin jälleen, ja herra Burch rukoili isoisän puolesta ja sanoi häntä Jumalan mieheksi ja kiitti Herraa siitä, että hänen henkensä yhä eli hänen jälkeläisissään (hän tarkoitti tätejä) ja kiitti siitä, että tämä kunnon vanha talo, jossa monet veljet olivat kokeneet lohdutusta ja saaneet apua ja josta monet olivat lähteneet voimistuneina uusiin taisteluihin, oli yhä edelleen vieraanvaraisesti avoinna muukalaiselle vaeltajalle."
Toisinaan, kun taivaankappaleet ovat tietyissä asemissa, on pelkkä luonnollisuus kaikkein täydellisintä taidetta. Sanat tai teot, joissa ei ole mitään vaikutuksen tavoittelua, tuntuvat innoituksen henkäyksiltä.
Vuosikaudet oli Miranda Sawyer pitänyt eräät sielunsa portit tiukasti suljettuina, vaikkakaan ne tosin eivät olleet sulkeutuneet äkisti, vaan vähin erin ja hänen täysin siitä tietämättään. Jos Rebekka olisi tahallisesti kolkutellut näitä portteja vaikkapa päivittäin, hellittämättä ja vaikka kuinkakin taidokkaasti, ei hän kuitenkaan olisi päässyt koskaan sisälle, kielletylle alueelle. Mutta nyt, heidän kenenkään sitä aavistamatta, alkoivat portit kääntyä ruosteisilla ja jäykillä saranoillaan. Rebekka oli käyttäytynyt siten kuin diakoni Israel Sawyerin tyttärentyttären tulee käyttäytyä ja täten epäämättömästi osoittanut, ettei hän sittenkään ollut pelkkä "Randall kiireestä kantapäähän", niinkuin oli otaksuttu.
"No niin, kyllä huomaan, että sinun oli pakko tehdä näin, Rebekka", sanoi hän, "ja myönnän, että esitit kutsun niin kauniisti kuin sellaisessa tilaisuudessa saattaa tehdä. Toivoisin, että Jane täti ja minä emme olisi näin kylmettymisen runtelemia; mehän emme pysty nyt mitään puuhaamaan. Mutta tästä huomaat, Rebekka, kuinka järkevää on pitää talo aina puhtaana ja hyvässä kunnossa, olipa se tyhjänä tai asuttuna, ja kuinka mainiota on, kun ruokaa on aina varattu enemmänkin, niin ettei tarvitse hätääntyä, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Kokouksessa oli puoli tusinaa ihmisiä, jotka olisivat voineet majoittaa Burchit aivan huoletta, mutta he olivat joko liian saitoja tai laiskoja. Miksi sinun lähetyssaarnaajasi eivät tulleet tänne heti sinun mukanasi?"
"Heidän täytyi lähteä asemalle noutamaan tavaroitaan ja lapsiaan."
"Onko heillä lapset mukana?" älähti Miranda.
"On, Miranda täti, ja he ovat kaikki syntyneet Syyrian taivaan alla."
"Sinä syyrialainen isoäiti!" huudahti Miranda (mutta sehän oli kokonaan perätöntä). "Montako heitä on?"
"Minä en tullut kysyneeksi; mutta minä järjestän kaksi huonetta kuntoon heille, ja jos kaikki lapset eivät mahdu niihin, otan minä jonkun omaan vuoteeseeni", toimitti Rebekka, salaisesti toivoen näin tapahtuvankin. "Koska molemmat tädit nyt ovat puolittain sairaita, niin enkö minä saisi kerrankin järjestää kaikkea kuntoon vieraita varten? Täti saa tulla ylös tarkastamaan, kun minä kutsun. Suostuuko täti siihen?"
"Luulen, että minun täytyy suostua", huokasi Miranda epäröiden. "Heittäydyn hetkeksi lepäämään Janen luo makuukamariin, sittenhän nähdään, pääsenkö virkistymään sen verran, että saan illallisen valmistetuksi. Kello on nyt puoli neljä — älä anna minun nukkua minuuttiakaan yli viiden. Minulla on kunnollinen tuli palamassa keittiön pesässä. En todellakaan ymmärrä, mikä minut sai muhentamaan koko padallisen papuja keskellä viikkoa, mutta nyt ne ovat hyvään tarpeeseen. Isällä oli tapana sanoa, ettei kotiin palaavista lähetyssaarnaajista maistu mikään niin mainiolta kuin pavut ja silava ja hapanleipä. Pane kuntoon molemmat eteläiset kamarit, Rebekka."
Tyttö, joka nyt sai ensi kertaa elämässään vapaan toimivallan tällaisessa asiassa, ryntäsi portaita ylös kuin rajuilma. Kivitalon kaikki huoneet olivat somia kuin nukkekaapit, eikä Rebekalla ollut muuta tehtävää kuin päästää kierrekaihtimet ylös ikkunoissa, harjata lattiat ja tomuttaa huonekalut. Tädit kuulivat hänen juoksentelevan edes takaisin, ravistelevan pieluksia ja höyhenpatjoja, kalisuttavan posliineja ja samalla laulelevan:
"Jumala turhaan hyvyydessänäin jakaa meille lahjojaan,jos pakanat ain' pimeydessäkiviä kumartavat vaan."
Tytöstä oli vähitellen kehittynyt kätevä ja näppärä pieni olento, joka vilauksessa suoritti ne tehtävät, joihin hän ylipäänsä pystyi. Sitenpä hän olikin saanut aikaan ihmeitä kello viiteen mennessä, jolloin hän kutsui tätejään tarkastuskierrokselle. Vuoteet olivat tasaiset ja siistit, pesutelineillä riippui puhtaita pyyheliinoja, vesikannut olivat täytetyt, saippuat ja tulitikut olivat somasti käsillä, hiilipurnussa oli sanomalehtipaperia, sytykelastuja ja puita, ja jokaisessa tulipesässä paloi hiljalleen lämmittävä valkea.
"Minä ajattelin, että täytyy lieventää meidän pakkastamme, koska he tulevat suoraan Syyriasta", selitti tyttö. "Ja tästä minä nyt muistan, että minun täytyy tutkia asiaa maantiedostani, ennen kuin he ehtivät saapua."
Rebekan puuhissa ei ollut muistutuksen sijaa, ja niinpä tädit palasivat alakertaan, parannellakseen hiukan ulkoasuaan ennen vieraiden tuloa. Kun he sivuuttivat vierashuoneen oven, oli Miranda kuulevinaan sisältä räiskettä ja hän kurkisti sen vuoksi ovelta huoneeseen. Ikkunanverhot olivat työnnetyt syrjään, ja etuhuoneessa rätisi iloinen tulennos avoimessa kaakeliuunissa, samalla kun takimmaisenkin liedellä loimotteli hehkuva hiillos. Marmorisella kulmapöydällä loisti Rebekan oma lamppu, prinssi Aladdinin toinen joululahja, ja sen ruusuisen varjostimen himmentämä valo muutti jäykän ja ruman huoneen pyhäköksi, jossa kelpasi istua ja tuntea rakastavansa lähimmäistään.
"Kaiken nimessä, Rebekka", huusi Miranda portaiden yläpäätä kohti, "sopiko sinun mielestäsi ottaa nyt vierashuone käytäntöön?"
Hiuksiaan palmikoiva Rebekka ilmaantui porraskaiteen luo.
"Tehdäänhän näin korjuujuhlanakin ja jouluna, ja minä uskoin, että tämä olisi melkein yhtä juhlallinen tilaisuus", selitti hän. "Minä nostin vahakukat pois uuninreunukselta, jotteivät ne sulaisi, ja panin helmiäiset, korallit ja sen vihreän täytelinnun hyllykaapin päälle, etteivät lapset saisi niitä käsiinsä. Veli Milliken saapuu tänne puhumaan herra Burchin kanssa liikeasioista, enkä minä ihmettelisi, vaikka veli ja sisar Cobb myöskin sattuisivat kurkistamaan sisään. Älkää lähtekö kellariin; minä tulen silmänräpäyksessä alas ja toimitan juoksuaskareet."
Miranda ja Jane silmäilivät toisiaan hetken.
"Eikö vaan siinä olekin kummallisin letukka, mikä maailmaan ikänään on syntynyt!" huudahti Miranda. "Mutta kyllä hän saa työt luistamaan, milloin häntä huvittaa!"
Kellon käydessä kuutta oli kaikki kunnossa vieraiden varalle, ja ne naapurit, joiden silmä kantoi kivitaloon saakka (nyt, kun ei puissa ollut lehtiä, tämä talo näkyi varsin kauas), tunsivat äärimmäistä uteliaisuutta ja hämmästystä. Molempien vierashuoneiden ikkunoista oli kaihtimet kiskottu ylös! Samoin kummankin eteläisen makuuhuoneen! Ja takkavalkeat joka huoneessa — jos silmiinsä tohti luottaa! Ellei muuan "sisar", joka oli ollut kokouksessa, olisi säälinyt näitä onnettomia uteliaita ja pistäytynyt muutamissa naapureissa selittelemässä asiaa, olisi moni Riverboron perhe varmaan viettänyt seuraavan yön sangen unettomana.
Lähetyssaarnaajan perhe saapui määräaikaan, ja Mirandan iloksi vain kaksi lasta oli mukana, sillä seitsemän tai kahdeksan oli jätetty veljien ja sisarien hoteisiin Portlandiin, jotta matkalaukut eivät paisuisi onnettoman suuriksi. Jane opasti vieraat yläkertaan ja Miranda rakenteli illallista. Mutta Rebekka otti heti huostaansa perheen molemmat pikku tytöt, riisui päällysvaatteet heidän yltään, silitti heidän hiuksensa ja vei heidät sitten keittiöön tunnustelemaan silavassa käristettyjen papujen tuoksua.
Ateria oli varsin runsas, ja lasten läsnäolo poisti siitä kaiken jäykkyyden, mikä arvatenkin muuten olisi vallinnut. Aterian päätyttyä Jane täti korjasi ruokia pöydältä Mirandan seurustellessa vieraiden kanssa vierashuoneessa, mutta Rebekka ja pienet Burchit pesivät ja kuivasivat pöytäastioita ja muuttivat koko keittiön karnevaalitantereeksi. Kuitenkaan he eivät saaneet aikaan varsin suuria vaurioita — he särkivät vain yhden kupin ja yhden vadin, jotka kumpikin olivat jo vanhastaan poreilla, heittivät hopealusikan pesuveden mukana takaoven luo ja kaatoivat kahvinporot likavesisiivilään. Kun Rebekka oli hävittänyt kaikkien näiden rikosten jäljet, siirtyivät lapset vierashuoneeseen, jonne herra ja rouva Cobb sekä diakoni Milliken rouvineen jo sitä ennen olivat ilmestyneet.
Olipa se hupaisa ilta! Toisinaan he jättivät pakanat kaikessa sokeudessaan kumartamaan puita ja kiviä — ei pitkäksi aikaa, vain sen verran, että he itse (sekä pakanat) ehtivät hiukan hengähtää, ja silloin herra ja rouva Burch kertoilivat ihmeellisiä, kauniita ja eriskummallisia asioita. Molemmat pikku tytöt laulelivat yhdessä, ja Rebekankin täytyi, rouva Burchin hartaiden pyyntöjen taivuttamana, istuutua vanhan rämisevän pianon ääreen ja laulaa vuorostaan.
Kello kahdeksalta Rebekka hiipi lattian poikki ja antoi Miranda tädilleen palmunlehväisen viuhkan, näköjään sen vuoksi, että täti voisi sillä suojata häikäistyjä silmiään lampunvalolta. Mutta oikeastaan tämä oli pieni sotajuoni, sillä Rebekka sai näin tilaisuuden kuiskata tädilleen:
"Mitenkä kaakkujen käy?"
"Pitäisikö niitä sitten olla?" suhahti Miranda täti vastaukseksi.
"Perkinsit aina tarjoavat niitä."
"No hyvä. Tiedäthän, missä ne ovat säilössä."
Rebekka poistui ovelle, ja nuoret Burchit seurasivat hänen jäljissään, aivan kuin heidän olisi työläs kestää silmänräpäyksenkään eroa uudesta ystävästään. Viiden minuutin kuluttua he palasivat takaisin, ja Burchin pikku tytöillä oli käsissään kulhot kukkuroillaan torttuja, sydämiä, vinoneliöitä ja palmikkoleivoksia — kaikki sievästi sokeroituina ja siroteltuina kuminalla, jota oli korjattu talon omasta puutarhasta. Tällaiset leivostuotteet olivat Jane neidin erikoisalaa. Rebekka seurasi jäljessä kantaen tarjotinta, jolla kimalteli kuusi pientä kristallilasia täynnä voikukkaviiniä, jonka valmistajana Miranda oli paikkakunnan kuuluisuus. Tätä viiniä oli vanha diakoni Israelkin aina tarjoillut, ja lasitkin olivat hänen Bostonista ostamiaan. Miranda ihaili niitä rajattomasti, ei yksin niiden kauneuden tähden, vaan myöskin siksi, että niihin mahtui kovin vähän.
Kun nämä virvokkeet oli sievästi nautittu — toimitus, jota Riverborossa sanottiin "siivilöimiseksi" — katsahti Rebekka kelloon ja nousi sitten äkisti tuoliltaan lasten nurkasta, sanoen tovereilleen hilpeästi:
"Tulkaa, nyt on pienten lähetyssaarnaajien aika käydä levolle!"
Tämä komennus sai kaikki nauramaan — isot lähetyssaarnaajat muita makeammin —, ja syyrialainen pikku väki toivotti huoneelle hyvää yötä poistuen Rebekan mukana yläkertaan.