Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa leipään.
Päivä oli ollut rasittavan kuuma, ja tuntui kuumalta vielä ehtoommallakin, kun Leijonan isäntä palasi kotiin kaupungista aukeissa kaleesissa, ajaen kahdella rautiollaan. Kylään päästyänsä hän katseli outomaisesti ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, ja tervehti kohteliaasti. Gregori, joka posteljoonivaatteissaan, vaikk'ei hänellä tällä erää ollut torvea, kyyditti isäntäänsä, oli jo riisunut hevoset valjaista, mutta Leijonan isäntä istui vielä vaan kaleesissa. Hän katseli aatosalta vuoroitellen ravintolaa, kaleesia ja hevosiaan. Kun hän vihdoin astui alas ja seisoi pihalla, huokasi hän syvästi, sillä hän tiesi ajaneensa viimeisen kerran näin komeasti. Kylläpä toki vielä kaikki on vanhoillaan, eikä löydy muuta kuin yksi ainoa ihminen, joka paitsi häntä tietää, kuinka pikaa asiat ovat muuttuneet.
Vaivalloisesti hän astui portaita ylös, ja ylähällä seisoi hänen rouvansa ja kysyi hiljaa: "Kuinka kävi?"
"Kaikki käy kuin itsestään", vastasi Leijonan isäntä ja meni nopeasti rouvansa ohitse ravintolahuoneesen eikä ensiksi tupaan, niinkuin hän tavallisesti teki kotiin palatessaan. Palveluspiika sai ottaa hänen hattunsa ja keppinsä, ja itse hän meni istumaan läsnä olevien vieraitten seuraan. Hän tuotti myös itselleen syötävää, mutta tänään hänellä ei ollut ruokahalua.
Vieraat viipyivät myöhään yöhön saakka ja hänkin jäi heidän kanssaan istumaan. Hän ei puhunut suurta mitään, mutta olihan siinäkin tarpeeksi huomaavaisuutta ja huvitusta, että hän heille piti seuraa.
Emäntä oli mennyt makuulle, ja sitte kun hän jo aikaa oli nukkunut, Leijonan isäntäkin haki lepoa. Sitä hän ei kuitenkaan saanut, sillä hänestä oli kuin olisi näkymätön voima temponut hänen päänalusensa pois ja kuiskannut hänen korvaansa: tämä sia, tämä huone ja kaikki mitä siinä on, ei ole huomenna enää sinun omasi. Ennen kaikkia hänen ajatuksensa kiintyivät kaleesiinsa ja molempiin rautiohevosiin. Hän hieraisi silmiänsä, sillä äkkiä hänestä oli, kuin olisi molemmat rautiot karanneet sisään makuukamariin ja kuroittaneet päitänsä makuusian yli, puhaltaneet kuumaa hönkää sieramista ja katselleet mulkoilleet suurilla silmillään häneen. Leijonan isäntä kuitenkin elpyi horroksistansa ja häntä rauhoitti varsinkin se pöyhkeä ajatus, että hänen täytyy käyttää itsensä kuin mies. Ei hän vielä ollut vaimollensa puhunut mitään, ja siis vaimonsa tänä yönä vielä taisi rauhassa maata; vasta huomenna hän saa kuulla kaikki, mutta ei ennen kuin suuruksen jälkeen; kun on saanut hyvästi maata ja syönyt vahvan suuruksen ja päivänen kirkkaasti paistaa, niin pahimmatkin uutiset ovat huokeita kuulella.
Päivä valkeni kirkkaaksi, mutta Leijonan isäntä oli väsynyt ja käski emäntäänsä sillä välin suurustamaan yksistään. Vihdoin hän itsekin tuli suurukselle ja hänen ruokahalunsa oli hyvä, ja kun emäntä nyt häntä kehoitti kerrankin sanomaan, kuinka heidän asiainsa oikein laita oli, selitti hän vihdoin viimeinkin: "Vaimoni, minä olen antanut sinun saada yörauhaa ja hyvän huomeneksen, ole nyt vaan vakavakin ja ota kaikki tyyneesti vastaan. Nyt juuri tällä hetkellä julistaa minun asian-ajajani kaupungissa kaikki omaisunteni meneväksi vasaran alle".
Tuokion aikaa Leijonan emäntä istui kangistuneena ja äänetönnä; vihdoin hän kysyi: "Miksi et sitä minulle yhtä hyvin ilmoittanut eilen yöllä?"
"Sentähden että minä tarkoitin hyvää ja soin sinulle levollista unta".
"Hyvää? Sinä minulle hyvää? Sinä olet yksinkertaisin mies koko mailmassa! Jos sen asian olisit minulle sanonut eilen yöllä, olisi saattanut panna korjuun yhtä ja toista, josta meille olisi ollut vuosien kuluessa hyvä apu, mutta tänään, valkopäivällä se ei enää käy päinsä. Oi, voi! auttakaa! auttakaa!" huusi Leijonan emäntä, ruveten tyyneesti puhuttuansa yhtäkkiä pahasti parkumaan ja vaipui melkein hervotonna tuoliin. Palveluspiiat kyökistä ja Gregori, tuo postiljooni, kiiruhtivat tupaan. Leijonan emäntä nousi seisoalleen ja huusi haikeasti: "Sinä olet pitänyt asiat minulta salassa, sinä et ole sanonut minulle mitään, kuinka asiain on ollut laita ja että sinä olet vararikko. Sinun päällesi lankee koko kurjuus ja kirous; minä olen vallan viatoin. Voi minua vaimoparkaa!"
Leijonan isäntäkin oli vähällä mennä tainnoksiin, ellei hänen vahva luontonsa olisi viimeiseen saakka kestänyt vastaan, mutta silmälasit, ne luiskahtivat itsestään otsalta alas silmille, jotta hänen nyt selvästi sopi nähdä, oliko se ollenkaan totta, se, kuin täällä tapahtui, että tämä rouva, joka ei ollut hänelle antanut pahaakaan rauhaa, ennenkun hän luopui leipuri- ja oluen-pania toimistaan ja yhtyi hänen veljensä kanssa pitämään suurta kellokauppaa, ja sitte kun tämä lankonsa ja yhtiökumppaninsa kuoli, melkein pakoitti häntä jatkamaan liikettä yksistänsä, vaikkei hän sitä oikein ymmärtänytkään; oliko tämä rouva, joka ainoastaan oli häntä yllyttänyt uusiin keinotteluihin ja tiesi kaikki melkein paremmin kuin hän itse, se sama, joka nyt oli huutanut palvelusväen vieraiksi miehiksi siinä tarkoituksessa, että kaikki vika ja kaikki häpiä lankeisi miehensä päälle?
Tällä hetkellä isäntä näki, kuinka kurja hänen tilansa oli; he olivat yhdessä eläneet kolmekymmentä viisi vuotta, ja tiesi kuinka monta vuotta vielä oli jälellä. Hänen vaimonsa nyt teki itsensä noin ulkokullatuksi, puhdistaaksensa itseään antamalla miehensä alttiiksi.
Silmälasit olivat käyneet himmeiksi eikä Leijonan isäntä enää niillä nähnyt. Hän pyhkäsi liinasella tyyneesti ensin silmälasia ja sitte silmiänsä.
Tässä silmänräpäyksessä tarttui häneen kaihelma, joka ei koskaan kadonnut, mutta tuo pöyhkeä Leijonan isäntä pysyi tavallisen levollisena ja tyynimielisenä.
Kun palveluspiiat ja postiljooni olivat menneet tuvasta ulos, sanoi hän: "Kyllä kaiketi sinä itse tiedät, minkätähden olet tuommoisen melun nostanut, vaikka minä en käsitä, mitä hyvää siitä on; mutta minä en sano enää sanaakaan siitä".
Leijonan isäntä pitikin sanansa. Hän piti suunsa kiini kuin naulittu, ja antoi vaimonsa puhua ja valittaa parahiten kuin taisi. Häntä melkein hauskuttikin se, että ihminen taitaa noin teeskennellä mailman silmissä. Vasta nyt hän oikein näytti olevansa tuo rikkiviisas, jona häntä aina oli pidetty, sillä vaimonsa teeskennellessä hän aina ajatteli: se on sentään ihmeellistä, kuinka ihminen taitaa kaikkia, mitä vaan tahtoo! — Harjoitus tekee mestariksi.
Mutta nuo ymmärtämättömät ihmiset eivät ottaneet yhtä tyyneesti vastaan Leijonan isännän häviötä. Kautta laksojen ja mäkikylien kajahteli kuin ukkosen jyrinä tuo sanoma; Leijonan isäntä on mennyt konkursiin!
Se ei ole totta, se ei ole mahdollista, ja kuka sitte pysyy pystyssä, ellei Leijonan isäntä? Yksin tuo kylttiin maalattu kullattu leijonakin näytti tahtovan ponnistaa vastaan ja tuon kauaksi näkyvän kyltin sanat narisivat pahasti, mutta konkurssipesän holhojamiehet lannistavat leijonatkin eivätkä kysy, onko ne ulkoa kullatut, vai ei. Kyltti otettiin alas. Leijonan kuva näytti kurjan muotoiselta: toinen silmä ei näkynyt ollenkaan ja toinen taas näytti tirkistelevän niin uupuneena, kuin sekin olisi kurjuudesta ja hävystä umpeen menemäisillään.
Kovalta otti alahalla kylässä, ja sama oli laita ylähälläMorgenhaldessakin.
Lents riensi alas kylään. Leijonan isäntä käveli mahtavin askelin poikki ja pitkin isossa tuvassa ja sanoi arvokkaasti: "Tämänkin kohtauksen täytyy kärsiä kuin mies". Vähältä piti, ettei hän sanonut: kuin kunnianmies.
Leijonan emäntä itki, parkui ja valitti: hän ei ollut koko asiasta tietänyt mitään, ja vannoen hän vakuutti, että hän ottaisi kuoleman päällensä.
"Kuulkaa appi", sanoi Lents, "onko minunkin rahani mennyt hukkaan?"
"Kun näin suuret summat ovat kysymyksessä, ei voi joukosta eroittaa, kenenkä omaa ne ja ne rahat ovat", vastasi Leijonan isäntä viisaan suulla. "Mutta minä kyllä rahaseikkani selvitän. Jos minulle vaan annetaan kolme vuotta aikaa, maksan viisikymmentä prosenttia. Istu alas. Joutavaa tekoa se olisi, ruveta käsin ilmaa pieksemään. Liisi!" huusi hän kyökkiin päin, "tuo minulle päivällistä!"
Kyökkipiika toi sisään ruokaa runsaasti, ja Leijonan isäntä nosti reippaasti patalakin päästänsä, asetti sen sitte taas paikallensa ja laskeusi mukavasti istumaan nojatuoliinsa, otti eteensä ja söi tyyneellä mielin, kuin viisaan miehen tulee. Toista ruokalajia syödessään hän vasta nosti silmänsä ja sanoi: "saisithan sinäkin akkani istua tähän. Tämä tämmöinenhän on parasta kyytiä, mitä olla taitaa. Kun vaan on vahvasti nauttinut liharuokaa, niin päästään jyrkintäkin vuorta ylös. Ovatko he jo joutuneet pitseeraamaan kaikki viinimme, vai onko sinulla minulle pieni siemaus tarjonna?"
"Kaikki tyyni on pantuna sinetin alle."
"No laita sitte minulle kuppi kuumaa kahvia, kyllä sekin auttaa".
Lents kävi käsin päähänsä. Onko appi vallan mieltä vailla? Kuinka se on mahdollista, että kukaan ihminen, jonka tähden satoja tällä hetkellä epäilee elostaan, saattaa noin maukkaasti aterioida? Leijonan isäntä oli alentuvaisen puhelias ja kiitteli Annia siitä, ettei hänkin rynninyt tänne lisäämään turhaa parkunaa. "Lents, sinulla on toimelias ja sukkela vaimo, sukkelin kaikista lapsistani. Vahinko vaan, ettei hän ole mies, hänellä kun on keinottelevainen luonne, ja jos hän vaan olisi mies, asiatkin olisivat toisin. Vahinko se, ettei minun Annillani ole hoidettavana jotain suurta liikettä, esimerkiksi suurta ravintolaa, se se ravintola olisi ensimmäinen laatuansa sekä täällä että tuolla".
Tämmöinen kerskaus, ja koko tämmöinen käytös juuri tällä hetkellä, saattoi Lentsin sisun kuohumaan. Mutta hän koitti itseään hillitä ja näin itseänsä pakoittaessaan hän sanoi arkamaisesti ja melkein nöyrällä äänellä: "Appi, pitäkää ennen kaikkia huolta siitä, ettei metsää taloni takana tykkänään kaadeta. Koko tämän aamupäivän olen kuullut siellä hakattavan. Onko se laita-lailla?"
Jota hieno-äänisemmin Lents lausui, sitä suuremman äänen Leijonan isäntä nosti ja huusi: "Minkätähden se ei saisi tapahtua? Se mies, joka metsän omistaa, tekee sen kanssa, mitä tahtoo".
"Mutta, appi, olettehan luvannut metsän minulle?"
"Sinähän et siitä sanonut huolivasi, ja metsä on nyt myyty eräälle puukauppiaalle Trenzlingenistä".
"Mutta teidän ei sovi sitä myydä, se metsä on taloni suoja. Kyllä muutamia puita saa kaataa, mutta ei koko metsää. Niin on satoja vuosia menetelty, ja samaa on jo isoisänikin kuullut".
"Se asia ei kuulu minuun. Minulla on nyt muuta ajateltavaa".
"Oi hyvä Jumala!" huusi Lents itku silmin, "mitä te nyt olette minulle tehneetkään. Te olette minulta ryöstäneet kalliimman aarteeni tässä mailmassa".
"Vai niin? Vai on rahat sinulle kaikkein kalliinta? Minä en ole tietänytkään, että sinunkin sydämmesi on housuntaskussa".
"Ei niin, vaan minä tarkoitan sitä, ettei minulla enää ole vanhempia ollenkaan"
"Sinä olet jo niin iso, että kyllä tulet orpolapsenakin toimeen, vaikka minä hyvin tiedän sinun olevasi yhden noista, joka vielä isonakin huutaa äitiänsä ja mankuu: äitini! nyt sinun lastasi loukataan! Olethan sinä kuitenkin sanonut olevasi mies, ja semmoinen joka saa yhteydenkin aikaan, ja sittehän, kuten hoetaan, kaikki seisovat yhtenä miehenä kuin metsä, — metsä täynnä pelkkiä kelloseppiä! Ha, ha! koska oikein naurattaa! Pane nyt sitte yhteytesi varteen, niin sinä ja te kaikin olette hyvässä turvassa". Näin Leijonan isäntä sanoi, eikä häntä olisi kukaan luullut noin ilkeäksi. Lents olikin hänen velkojistaan ainoa, joka oli hänen ammuttavaksensa saapunut, ja sentähden hän nyt laukasikin kaikki vihansa ampumavarat.
Lents oli käynyt tulipunaiseksi ja lumivaaleaksi vuoroitellen ja hänen huulensa vapisi kun hän sanoi: "Appi, te olette lasteni isoisä, ja te tiedätte, mitä olette heiltä riistänyt. Tottakaan teillä ei ole omaatuntoa. Mutta metsää ei saa kaataa. Minä panen asian oikeuteen".
"Hyvä juttu! Siinä sinä teet, kuinka tahdot", sanoi Leijonan isäntä ja meni yöpöydälle kaatamaan itselleen kupin kuumaa. Lents ei saanut enempätä oltua tuvassa.
Kivipenkillä, Leijonan ravintolan edustalla istui murheissansa mies, ja se oli tuo vanha Pröbler. Hän sanoi jokaiselle ohi-menevälle istuvansa odottamassa asianomaisen virkamiehen tuloa, sillä tuolla sisällä Leijonassa oli hänen paras ja tärkein keksimänsä pantuna pantiksi, eikä sitä suinkaan saataisi panna menemään vasaran alle, joten se joutuisi mailmankuluksi ja joka mies ottaisi mallia siitä, eikä hänelle itselle olisi siitä mitään hyötyä. Konkursipesän hoitajain tulisi ensin hänelle hankkia hallituksen antaman patentti-oikeuden, joka hänestä tekisi rikkaan ja mainehikkaan miehen. Lents näki paljon vaivaa rauhoittaaksensa vanhusta. Hän koki hänelle todeksi näyttää, että häntä yksistään oli Leijonan isäntä hyvin kohdellut, sillä kaikki Pröblerin teokset olivat täyteen arvoonsa kirjoihin kirjoitettuna ja niinkuin panttikaluina hänen lunastettaviksensa. Mutta Pröblerin pää ei kääntynyt enempää kuin hän paikaltaankaan hervahti.
Lents lähti menemään; hänellä oli itsepuolestansakin tarpeeksi tekemistä. Hän meni setänsä Petrovitschin luo. "Näetkö nyt", sanoi setä hänelle riemusuin, "enkö minä sitä sinulle sanonut juuri tällä paikalla, silloin, kuin sinä pyysit minua menemään Annia sinun puolestasi anomaan, enkö minä sitä sanonut, että Leijonan isännän on velkaa sekä samettikalottinsa päässä että saappaansa jalassa? Ja itsensäkin hän on lihoittanut vieraista varoista".
"Niin, niin, setä; teillä on ollut oikein ja te olette viisas, mutta auttakaa minua nyt".
"Ei tässä mikään apu auta".
Lents rupesi nyt kertomaan metsä-asiastansa ja kuinka sen oli laita."Kukatiesi jokin neuvo sentään auttaa," sanoi Petrovitsch.
"Jumalan kiitos! Jos minä vaan saisin pitää metsän!"
"Siitä ei voi olla puhettakaan; metsä on myyty kuin myyty, mutta sitä kaadettakoon vaan paikka paikoin, eikä kauttaaltansa. Metsä on sinun talosi suojana ilmoja vastaan, eikä sitä saa juuri ilman mitään puhtaaksi hakata. Näyttäkäämme tuolle metsän koloojalle Trenzlingenistä, että meissä on hänen mestarinsa".
"Herra Jumala, minun taloni!" huusi Lents. Hänestä oli kuin talonsa olisi kukistumaisillaan, kuin täytyisi hänen kiiruhtaa kotiin avuksi.
"Sinun talosiko? Niin oikein, sinun talosi on täpärällä," sanoi Petrovitsch ja nauroi tätä omaa sukkeluuttansa. "Mene nyt kohta kylätuomarille, ja tee siellä vastaväite. Vielä yksi asia, Lents; minä en elinpäivinäni enää usko yhtäkään ihmistä, ja minä sanoin sinulle jo silloin samalla kertaa, että sinun rouvasi on paras koko perheessä. Mitä sen muihin jäseniin tulee, näethän nyt, etten ole heistä pettynyt. He ovat kaikin jo aika päivä tietäneet, jo vuosia sitte tietäneet, ja vallan hyvin tietäneet, kuinka perheen isän on laita ollut. Ja sinä olit sitte hyvä hätävaraksi, kosk'ei tohtorin nykyinen vävypoika Annista huolinut, ja siinä hän oikein tekikin".
"Setä, minkätähden noin sanotte juuri nyt?"
"Minkätähdenkö? Sentähden että se on totta; minulla on vaikka vieraita miehiäkin siihen".
"Mutta minkätähden juuri nyt, juuri tällä hetkellä sitä sanotte?"
"Onkosta mitään määräaikaa pantuna, milloinka totuus on sanottava? Minä olen aina ajatellut niin, että sinä ja sinun Pilgrimisi, te olette juuri yhtä hyvät haaveksiat molemmat. Minä sanon sinulle, kummoinenka sinä olet; sinä olet ollut kurjimpia ihmisiä, ennen kun sinä menetit rahasi, sillä sinä olet katuvainen nahjus, ja semmoinen mies on surkuteltavin ihminen, on kuin säkki läpiä täynnä. Niin juuri, sinä olet katuvainen nahjustelia. Mitä sinä eilen teit, sitä sinä tänäpänä kadut ja ajattelet: voi minua vaivaista lasta! Minun tarkoitukseni on kuitenkin ollut niin hyvänsuopa! Surkuttelemista ei yksikään mies kaipaa, taikka semmoinen ei olekaan mies; surkutusta kaipaa ainoastaan vaimoihminen."
"Setä, te kohtelette minua kovin kovilla sanoilla".
"Sentähden minä sitä teen, että sinä olet itseäsi kohtaan niin pehmoinen. Mutta ole nyt kerrankin vakava, äläkä pahoita rouvasi mieltä tämän tapauksen tähden. Kohtele häntä hennosti, sillä hän on nyt vielä kurjemmassa tilassa kuin sinä itse oletkaan".
"Vai niin? Niinkö?"
"Juuri niin. Tuolle muhkealle Leijonan Annille käy raskaaksi, kun hän ei enää taida ajatella, että jokainoa, jolle hän hyvää huomenta sanoo, on siitä pöyhkeissään".
"Hän ei olekaan enää Leijonan Anni, vaan hän on minun vaimoni."
"On oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä; sinä nait hänen omasta vapaasta tahdostasi, vaikka minä kyllä sinua estelin".
Lents riensi kylätuomarin luo, mutta ei tavannut häntä kotona. Hän käveli kuin orjantappuroilla, ja ne häntä pisteli ja nytki. Hyviä ihmisiä hän ei tavannut kotona, mutta kaikki ilkeät hänelle sanoivat julki, mitä he salaa olivat hänestä ajatelleet; he kiusasivat ja pilkkasivat häntä nyt, kun hän oli avun tarpeessa. Hän palasi takasin kotiinsa, mutta karasi talonsa sivutse metsään ja käski puitten hakkaajia lakkaamaan työstänsä: "Täällä ei ollenkaan tarvitse puita kaataa."
"Maksatteko sitte palkkamme tältä päivältä?"
"Maksan".
"No hyvä". Miehet laskivat kirveensä olkapäilleen ja menivät kotiin.
Sisään tultuansa kohtasi Lents Annin syleillen lapsiansa ja huutaen: "Oi minun lapsi-raukkojani! Teidän täytyy nyt mennä kerjuun, minun lapsi-parkani!"
"Niin kauan kuin minä elän ja pystyssä pysyn, se ei tapahdu; minähän olen mies, ja ole sinä nyt vaan rauhassa ja hyvällä päällä".
"Hyvällä päällä? Minä en ole ikipäivinäni mitään pahaa tehnyt, ja sinä suuresti erehdyt, jos nyt luulet voivasi taivuttaa minun ikeen alle kuin matelevaisen, nyt kun isääni on onnettomuus kohdannut. Älä uskokaan! Minä en taivu tippaakaan. Vasta nyt sinä saat osoittaa tuota kiitettyä hyvän hyvyyttäsi. Saat näyttää, kuinka sinä vaimoasi holhoot".
"Niin tahdon ja teenkin, mutta ei sille kättä tarjota, joka ei kättänsä ojenna".
"Jos sinä vaan olisit ottanut neuvoni ja ostanut Leijonan, niin olisimme turvatut, eikä kotitalo olisi joutunut vierasten haltuun. Mutta älä minulle hiisku sanaakaan rahoistasi! Sinä istuit ihan samalla paikalla, kuin nytkin istut, ja minä istuin tässä näin, ja tuossa seisoi viinilasi täytettynä melkein reunoilleen, ja minä vielä sitä siirsin likemmäksikin, — muistatko sitä? Silloin minä sinulle sanoin, ja sanoin selvästi ja suoraan: ei järki-ihminen noin anna rahojaan pois, ei yksin isälleenkään, noin ilman mitään".
"Joko sinä sitte silloin tiesit, että näin pahasti piti käymän".
"Minä en tietänyt mitään, en yhtään mitään; minä tiesin ja tiedän vaan, mikä on järki-ihmisen tekoa, ja anna minun viimeinkin olla rauhassa".
"Eikö sinua haluta mennä äitisi luo? Hän valittaa ja on vallan äkeissään".
"Mitähän minä hänen luonansa tekisin? Sitäkö, että hän vielä enemmän porahtaisi tullessani? Minun kaiketi pitäisi oitis lähtemän menemään tuonne alas kaikkein ihmisten pilkattavaksi ja surkuteltavaksi? menemän sinne kuulemaan, kuinka tohtorin suloiset tyttäret soittavat ja nauravat minun ohitse mennessäni. Minulla on täällä ylähällä yksinäisyydessäni tarpeeksi, enkä minä kaipaa yhtäkään ihmistä".
"Kentiesi kaikki täten on kääntyvä parhain päin", lohdutti Lents, "kentiesi nuo on tästälähin täällä ylähällä yksinäisyydessä hauskempi ja parempi oltava minun kanssani yhdessä. Eipä tiedä, vaikka kävisi niinkin, ja niin pitääkin käymän, että vielä sanot samaa, kuin kerran ennen sanoit: täällä ylähällä olemme kuin taivaassa ja suomme kernaasti ihmisten tuolla alahalla riehuvan ja hyörivän ja pyörivän miten parahiten jaksavat. Niin olla ja elää tahdomme. Me olimme yhteen aikaan onnelliset, ja olemme vastedeskin taas. Kun sinä vaan olet hyvä, minä teen työtä siinä kuin kolme. Mitä taas tähän minun tappiooni tulee, ole hyvässä rauhassa sen puolesta; minä en ole sinua nainut rahojesi tähden".
"Enkä minäkään ole rahaan katsonut, kun sinut otin, eikä se olisi vaivaa maksanutkaan. Jos minä olisin rikkautta halunnut, olisi minulla ollut monta muuta tarjonna".
"Me olemme jo niin kauan eläneet yhdessä, ettei naimajutut enää kostuta", katkaisi Lents, "ruvetkaamme aterialle".
Aterioidessaan Lents kertoi, miten metsä-asiansa oli laita. "Tiedätkö", sanoi Anni, "mimmoinenka loppu siitä tulee?"
"Mimmoinenka sitte?"
"Semmoinen vaan, että sinä saat hakkuumiehille maksaa heidän päiväpalkkansa".
"Saadaanpa nähdä vaan", vastasi Lents, ja lähti oitis aterioittuaan toistamiseen kylätuomarille, jota hän ei ensi kertana tavannut kotona.
Tiellä sai hän seuraksensa kurjan kumppanin. Se oli Faller, joka ruumiinvaaleana saavutti hänet ja huusi: "Oi, voi! tämä on kauhia tapaus, kovin kauha; on, kuin selkeä taivas salamoitsisi".
Lents puhui rauhoittavan tavalla. Tosin kyllä puolen kolmatta tuhatta guldenia oli melkoinen tappio, mutta hän kuitenkin pysyisi toivon mukaan pystyssä. Hän kiitti hyvää toveriansa hänen osanotostaan. Nytpä Faller pysähtyi seisomaan kuin paikallensa puutuneena. "Mitä lajia? Onko Leijonan isäntä sinunkin kanssasi noin menetellyt? Hän on minullekin velkaa kolmekymmentä yksi guldenia pelkistä hyvistä kelloista, joista minä hyvin vähän hyödyin, mutta minä olen rahat tallettanut hänellä niinkuin säästöpankissa, että minulla olisi määräaikana maksaa taloni hinnasta pois. Tämän kautta minä olen vähintäkin kahdeksi vuodeksi jäänyt takapajulle".
Lents pani kätensä alas ja sanoi ettei hänellä ollut aikaa pitämään kumppanille seuraa; hänen oli määrä mennä kylätuomarille.
Faller katsoi hänen peräänsä surusilmin ja melkein hän unhotti oman kurjuutensa ystävän tähden.
Kylätuomari-tohtori oli Leijonan isännän ikävästä kohtauksesta kovin pahoillaan. Ne rahat, jotka hän itse sen kautta kadotti, ei olleet sanottavan suuret, mutta Leijonan isännän häviö oli onnettomuus koko kylälle, koko paikkakunnalle.
Kun Lents sitte kertoi itsensäkin kärsineen vahinkoa, huusi tohtori varsin uhoisaan: "Siis on hän saanut sinunkin mukiinsa! Nyt en enää kummeksu mitään. Mutta kuinka se on ollut mahdollista? Kuinka se on voinut olla mahdollista?" Vähän ajan takaa hän kysyi: "Kuinka sinun rouvallesi kaikki tämä tuntuu?"
"Hän sanoo kaikki tyyni minun syykseni".
Lents kertoi metsästä ja vaati ryhdyttävän kiiruimpiin keinoihin, ettei vielä hänen talonsakin joutuisi kaikenmoisien rajuilmojen valtaan ja kentiesi äkkikuulematta koko vuorenlohkareitakin vierähtäisi hänen päänsä päälle. Kylätuomari-tohtori oli samaa mieltä: "Jos metsä hakataan paljaaksi, siitä tulee koko paikkakunnallemme pahaa perästä, ja kentiesi vielä pilaantuu meidän paras kaivommekin, se joka on kirkon kohdalla ja jota juuri metsä kostuttaa. Kumminkin pitäisi vuoren harjulle jätettämän puita pystökseksi, mutta valitettavasti me emme siinä asiassa voi mitään. Se on kurjaa ja kurjana pysyy, että metsänomistajat saavat mielensä mukaan typi tyyni hävittää metsät. Nyt ollaan parhaillaan puuhassa laatia laki tuota menettelyä vastaan, mutta minä pelkään pahaa, että loppu on sama kuin aina ennenkin; kun karja on käymässä, pannaan naveton ovet kiini".
"Mutta, herra kylätuomari, minua kurjuus kaikkein ensiksi kohtaa. Eikö sitä vastaan mitään voi?"
"Tuskin kyllä, minä luulen. Se paikka lunastettiin talon-alaksi — minä en siihen aikaan ollut kylätuomarina, vaan sinun appesi oli silloin — niin jäi kunnan oikeus ja sinun oikeutesi metsän suhteen valvomatta. Varmaankaan ei kukaan olisi huoneitansa rakentanut siihen paikkaan, jossa sinun talosi nyt seisoo, jos olisi tietänyt siitä, että on lupa metsää kaataa, ja eihän sinulla olekaan mitään metsää suojelevaa turvakirjaa. Sinun sopii sentään koittaa korkeammassa oikeudessa, ja kyllä minä annan kirjoituksen mukaasi; kentiesi asia siellä voi autetuksi tulla".
Lentsin jalat olivat kuin solmessa, ja tuskin hän pääsi paikaltansa liikahtamaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivyskelemään eikä auttanut kustannuksia kammoksua. Lents haki hevosen ja lähti kaupunkiin oikeutta etsimään.
Sillä välin Anni sai vieraita. Kaupustelian Ernestiina-täti, se sama, jota Anni silloin ensimmäisellä huvimatkalla oli niin pahasti panetellut, tuli häntä tervehtimään ihka uudessa silkkihameessa, jonka vyötärössä näkyi kultakellokin kiiltävän. Hän sanoi käyneensä kylässä rahan kannossa, kaikki asiat kävi Jumalan kiitos hyvin, ja hänen miehensä ansaitsi paljon välittäjänä talojen ja maatilojen kaupoissa kuin myös lumppukauppiaana, ja niinikään hän oli monen vakuutusyhtiön asiamiehenä sekä palo- että rakeitten vahinkoa vastaan, kuin myöskin ajoi asioita ihmisten ja eläinten hengenvakuutuslaitoksille, joitten kauniilla kirjaimilla präntätyt taulut riippuivat hyllyissä ja loodissa. Tästä kaikesta sai rahat poikineen eikä se ollenkaan ollut mitään onnen kauppaa, ja nytkin juuri oli käynyt saataviansa velkomassa ja hän ei saanut samassa oltua tulematta Anniakin tervehtimään.
Anni kiitti kohteliaasti ja pyysi antamaan anteeksi, ettei hänellä nyt ollut mitään erikoista tarjottavana. Ernestiina vakuutti, ettei hän ollut sitä varten tullutkaan.
"Sen sinusta uskonkin", sanoi Anni, ja ne sanat sopi kääntää moneen päin. Anni puolestansa oli vallan varmaa siitä, että Ernestiina oli tullut tänne koston himosta. Anni, joka aina oli Ernestiinaa pitänyt halpana, Annin piti nyt pakahtuman kateudesta ja harmista. Mutta Annissa kuitenkin vielä oli sen verran ravintolan tytärtä, että hän taisi tuommoista häijyyttä torjua muutamilla kohteliaasti löylyttävillä puheenparsilla ja sen ohessa myöskin näyttää vanhaa kopeuttansa — hänpä olikin talon tytär Leijonasta ja Ernestiina vaan katala sukulainen, joka kerran oli heillä palvellut — kun hän huomautti Ernestiinaa siitä, että monenmoista askaroimista löytyi, joka oli sopivaa ainoastaan alhaisemmille ihmisille, mutta parempain ihmisten ei sopinut kaikenmoisiin raha-ansioihin ryhtyä.
Ernestiina oli todellakin tullut Morgenhaldeen vahingon ilosta, ja sen huomasi siitäkin, että hän oitis tultuansa rupesi kourimaan taskujaan, jossa oli naula poltettua kahvia ja sama verta sokeria, jonka hän aikoi Annille lahjoa tuliaisiksi. Mutta samassa kun hän Annin näki, muuttui hänen vahingon ilonsa vilpittömäksi suruksi, ja kun Anni häntä noin ylhäisesti puhutteli, niin hänessäkin heräsi tuo entinen nöyrä alammaisuuden tunto ja hän unohti sekä silkkihameensa että kultakellonsakin. Tuliaiset, jotka hän oli aikonut lahjoa, ne hän nyt tarjosi kuin maistiaisiksi taikka kauppatuttavuuden vuoksi, ja hänen sanansa tuli oikein sydämmestä, kun itkusilmin sanoi: jos kaikki ihmiset, jotka ovat Leijonassa hyvää nauttineet, nyt sen palkitsisivat, niin olisi Annin vanhemmilla vaikka sata vuotta elääksensä. Hän lisäsi vielä totisella äänellä, että jos vaan olisi tullut Leijonaan naiduksi, kaikki epäilemättä olisi entisellä hyvällä kannalla.
Tämmöinen puhe oli Annin mieleen, ja se teki, että hän unohti pois kaikki vanhat kiistat ynnä tämän sietämättömänsä sukulaisen uudet vaatteet. Nyt kumpikin vuorotellen rupesi toinen toistansa muistuttamaan menneistä onnellisemmista ajoista ja sen ohessa valittamaan, kuinka ihmiset nyky aikaan olivat viekkaita ja kiittämättömiä, ja Anni ja Ernestiina olivat niin yksimieliset, että he erotessaan näyttivät iänkaiken olleen ylimmäisiä ystäviä ja eläneen yhdessä kuin sisarukset.
Anni vielä meni Ernestiinaa saattamaankin kappaleen matkaa ja käski häntä pyytämään miestänsä kuulustelemaan, eikö löytyisi myytävänä joku siistikäs ravintola, varsinkin semmoinen, jossa monta hollia tehdään, jonka heidän sopisi ostaa ja laittaa hyvään kuntoon, ja sitte myydä huoneensa täällä Morgenhaldessa.
Ernestiina lupasi tämän asian toimittaa ja pyysi Annia ehtimiseen, että hän vaan lähettäisi ostamaan puotitavaraa heiltä eikä suinkaan mistään mualta.
Annin päässä pyöri kotiin palatessaan monemmoisia ajatuksia: minun kotini on sentään holhonut hyvin monta ihmistä ja perustanut heidän onnensa, ja meidän itsemme ei enää pitäisi olevan mistään arvosta! Tuo yksinkertainen Ernestiinakin on meillä niin viisastunut, että hän nyt taitaa pitää kauppapuotia ja on saanut miehensä, tuon lamaantuneen kraatarinkin ihmismäiseksi. Ernestiina on ennen pitänyt minun vanhoja vaatteitani, mutta kuinka hän nyt on vaatetettuna? On kuin virkakuntalaisen vaimo ja kilistelee rahoja taskussaan! Vaan minunkos pitäisi elää tästälähin tyhjäntoimittajana ja kuihtuvan täällä ylä-ilmoissa, ja vielä vastaan ottaman lahja-antimia Ernestiinalta? Eipä hän sentään rohjennut tarjota kahvinsa ja sokerinsa minulle lahjaksi, vaan jätti ne maistiaisiksi. — Ei, minun uhripeuraseni, tämmöinen olo ei kelpaa! Minä panen sinun ketarasi toisella lailla keikkumaan ja laitan musiikin, joka on toista nuottia.
Siitä Anni vaan oli mielihyvissään, että hän oli antanut Ernestiinan toimeksi ravintolan haun. Kun siitä vaan saisi tietää jotain vissimpää, niin saisi kaikki asiansa asettaa sen mukaan.
Siksi aikaa hän siis päätti tyyneesti odottaa. — Vasta myöhään ehtoolla palasi Lents takasin kaupungista kieltäväisellä vastauksella. Mitään kirjeellistä sopimusta metsän suojeluksen suhteen ei löytynyt. Kun Lents seuraavana aamuna heräsi ja kuuli kirveitten iskun vuorelta talonsa takaa, oli hänestä kuin joka isku tunkeisi hänen ytimiinsä. Minä tahtoisin kaikkein mielukkaamin kuolla, sanoi hän itsekseen ja istui työhönsä. Hän ei sanonut sanaakaan koko pitkänä päivänä, ja vasta sitte, kun hän ehtoolla sammutti kynttilän kamarissaan, lausui hän lujaa: "Minä soisin saavani noin sammutetuksi elämänikin!"
Anni ei ollut tätä kuulevinaan.
Tähän saakka ei Anni ollut itkun pisaraa vuodattanut tämän surullisen kohtauksen tähden, ei itse tähtensä enempää kuin vanhempainsakaan. Hän pysyi malttuneena, paitsi mitä hän lastensa puolesta valitti. Mutta seuraavana aamuna, kun ei enää tullut kylästä lämmintä nisuleipää eikä ollut kahvipöydälle pantavana muuta kuin tavallista ruokaleipää, rupesi poskia pitkin vierimään katkeria kyyneleitä, jotka lankesivat leivän sekaan. Anni leikkasi Lentsin huomaamatta kyynelten kastaman kaistaleen pois ja söi sen, söi ja itki.
Kaikki nurin narin.
Konkursipesän uskotut miehet saattoivat kaikki päivän valkeuteen, ja nyt tuli ilmi, miten Leijona oli menetellyt salavihkaa.
Leijonan isäntä näytti olevan oikea veijari.
Tydyttääksensä niitä, jotka olivat vieraita ja vastoin häntä ankaroita, oli Leijonan isäntä pettänyt juuri niitä, jotka häneen luottivat taikka olivat hänen käskynalaisiansa, Yksin hollimiestenkin pienet säästörahat oli saamatta. Kurjat kellosepät kulkivat kylässä paikasta paikkaan valittaen epätoivoissaan, että Leijonan isäntä oli heidän elämä-iästänsä varastanut kuukausia ja vuosiakin, ja kuitenkin olisi jokainoa heistä ollut ennen tätä valmis vaikka vannomaankin, ettei rehellisempää miestä hakeinkaan löytynyt. Paremmin ei Leijonan emännänkään käynyt, vaikka hän itsensä niin viattomaksi teki. Emäntähän aina oli niin levitellyt perheen siipiä ja aina niin isoisesti kerskaillut, sekä jokaiselle suosiotansa osoittanut kuin armolahjaksi. Leijonan isäntä ei kumminkaan ollut kerskannut muulla kuin äänettömyydellään ja tytynyt että häntä yhdeltä ja kahdelta tahoin kutsuttiin kunnianmieheksi ja joskus sitte vielä visun varoisaksi.
Moni velkoja tuli Lentsin tykö Morgenhaldeen. Heitä ei pidättänyt tuo pitkä matka sinne ylös, koska kerran olivat kylään tulleet ja heillä oli niinkuin oikeus nähdä koko kurjuuden. Kun he kaikki sanoivat surkuttelevansa Lentsiä, että hän oli joutunut näin pahaan pulaan, se oli kuin he olisivat puoleksi säälineet häntä ja puoleksi ennustaneet hänelle vielä suurempaa kurjuutta. Muutamat häntä lohduttivat sillä, että hän kukatiesi saisi periä setänsä, ja he vakuuttivat, etteivät he häneltä velkoisi mitään, vaikka hän rikaskin olisi, heillä kun ei siihen oikeutta ollutkaan. Mihinkä hyvänsä Lents vaan tuli, siellä häntä päiviteltiin ja surkuteltiin appensa tähden, joka oli tehnyt niin huonosti, että meni omaa lastansa pettämään. Yksi ainoa vaan oli, joka puhui Leijonan isännän puolesta, ja se oli Pilgrim, ja kun hän sitä teki sulasta sydämmensä pohjasta ja aina Lentsin luona vakuutti, että Leijonan isäntä oli ainoastaan erehtynyt laskuissansa ja pannut kaikki toiveensa tuohon onnettomaan brasilialaiseen riita-asiaan eikä suinkaan ollut mikään väärintekiä, niin hän sillä voitti Annin koko sydämmen, koska Anni aina oli isäänsä rakastanut. Kylässä kävi semmoinenkin puhe, että Leijonan isäntä vieläkin koitti koota Morgenhaldeen kaikki, mitä hän vaan salaa irti sai. Yksi köyhä kelloseppä tuli suoraa päätä Lentsin luo kotiin ja sanoi, että jos hän vaan saisi omansa, hän ei kenellekään hiiskuisi sanaakaan. Lents huusi Annin sisään ja selitti hänelle vieraan kuullen, ettei hän ikinä antaisi hänelle anteeksi, jos hän ottaisi tallettaaksensa väärin saatua tavaraa edes äyrinkin arvosta. Anni laski kätensä lapsensa päähän ja vannoi, ettei semmoista ollut koskaan tapahtunut eikä tapahtuisikaan. Lents eroitti Annin käden lapsen päästä, koska hän ei vannomista kärsinyt. Totuus olikin Annin puolella, ettei Morgenhaldessa mitään väärin saatua tavaraa talletettu. Anoppimuori siellä usein kävi. Lents ei vaihettanut montakaan sanaa hänen kanssaan, ja varsin sopivasti oli se, ettei Maisua enää talossa ollut, sillä uusi palvelupiika — se oli Leijonan-Annin lähin sukulainen — sai usein öisin kävellä edes ja takasin Leijonan ja naapurikylän väliä kantaen raskasta koria, ja kaupustelian Ernestiina osasi kaikkia rahaksi muuttaa. Ernestiinan mies olikin ainoa Leijonan isännän alammaisista, joka ei hänen tähtensä vähintäkään hävinnyt, vaikka kaikki ne kellosepät, joille Leijonan isäntä ei ollut antanut puhdasta rahaa, sen siaan olivat saaneet ottaa Leijonan isännän takuuta vastaan kaikenlaista kamaa kaupustelialta. Nyt näillä kurjilla ei ollut kellon kuortakaan, ei muuta kuin paljasta velkaa, mutta kaupustelia vakuutti kuitenkin, että he olivat maksoon kykenevämmät kuin heidän entinen takuumiehensä.
Ihmiset Lentsiä surkuttelivat senkin tähden, että appensa häviö veisi hänenkin häviöön. Siihen Lents luottamuksella vastasi, että hän pysyisi pystyssä, mutta nyt, vasta nyt alkoi iankaikkinen juoksu ja vaitelus. Kenellä vaan oli hiukankin Lentsiltä saatavaa, se tuli sitä hakemaan, koskei häntäkään enää uskottu. Lents oli pahemmassa kuin pulassa, ja vielä oli yksi pääpula, josta hän ei uskaltanut Annille mitään hiiskua, koska Anni oli häntä juuri samasta varoittanut. Asian laita oli se, että keskellä näitä selkkauksia sanoi Fallerin velkoja saatavansa ylös, kun Lentsin takuu ei nyt enää ollut otollinen. Faller oli tuskissaan, kun hänen täytyi tämän Lentsille ilmoittaa ja hän valitti, ettei hän tietänyt mihin hän kaikilla kaksoisparillaan joutuisi.
Luottavaisesti Lents hänelle lupasi apunsa; olihan hänen tunnettu, hyvä ja vanhemmilta peritty nimensä kuitenkin vielä tallella. Eihän mailma lienekään niin huonontunut, ettei vanhastaan taattu nimi enää olisi mistään arvosta. —
Anni ei muistanut muita kuin pienempiä sitoumuksia, ja hän neuvoi:"Mene kuin menetkin setäsi luo; hänen täytyy sinua auttaa".
Kyllä kaiketi sedän luo! jos setä vaan olisi ollut tavattavana! Petrovitsch aina katosi säännöllisesti koko kylästä, kun maahanpaniaisia pidettiin. Sitä hän ei tehnyt minkään sääliväisyyden vuoksi, vaan sen tähden, että ne menot olivat vastoin hänen luontoansa. Petrovitsch kohta toisena päivänä jälkeen Leijonan-isännän häviötä oli kadonnut. Häntä niinikään harmitti nuo kulkupuheet hävinneestä miehestä, ja tällä erää hän vielä jätti noitten tuleentumattomien kirsimarjojen poiminnan käytävällä kasvavista kirsipuista erään renkimiehen huomaan. Vasta sitte kun talvi jo teki tuloa ja Leijonassa oli uusi isäntä ja sen entinen isäntäväki oli muuttanut erääsen vävypoika-puukauppiaan omistamaan moisioon lähellä kaupunkia, vasta sitte hän taas nähtiin kylässä käyskentelevän.
Leijonan-isäntä oli muutoin kantanut kohtaloansa melkein ihmeteltävällä tasamielisyydellä. Ainoastansa kerran, kun taiteilia istuen kaleesissa ajoi molemmilla rautioilla vähän matkaa kylästä hänen ohitsensa, Leijonan-isäntä ei pysynyt tasavoitolla, vaikka kukaan ei sentään nähnyt, kuinka hän kompastui ja putosi ojaan, ja jäi sinne isoksi aikaa, kunnes hän vihdoin pääsi ylös.
Petrovitschillä oli tätä nykyä uusi kävelytie. Hän ei enää kävellyt Lentsin talon sivutse eikä hän enää etsinyt metsää, josta jo oli melkein puhdas tehty.
Lents valvoi lähes puoliyöhön ja luki varojaan. Kaikki voi vielä kääntyä parhain päin, ja kohta pikaa olikin rahasumma tarjonna, mutta se poltti, juuri kuin olisi ihan kuumalta tullut itse pirun rahapajasta.
Kaupustelian Ernestiinan mies tuli erään vieraan kanssa Morgenhaldeen ja sanoi: "Lents, tämä mies tässä tahtoisi ostaa sinun talosi".
"Mitä lajia? minun taloniko?"
"Niin, olethan itse siitä puhunut. Sillä on nyt paljon pienempi arvo kuin ennen, nyt kun metsä on kaadettu ja vaara ei ole kaukana. Mutta sitä vastaan saattaa vielä keinoja keksiä".
"Kuka on sanonut, että minä myisin taloni?"
"Sinun rouasi."
"Vai niin? vai minun rouani? Anni, tulepa tänne! Oletko sinä sanonut, että minä aivon myydä taloni?"
"En ole sanonut juuri niin; sanoin vaan Ernestiinalle, että jos hänen miehensä tietäisi myytävänä olevan joku kelpo ravintola hyvällä paikalla, me sen ostaisimme ja myisimme sitte talomme".
"Viisaampaahan se on", lisäsi kaupustelia, "että ensin myytte talonne. Kun on puhdasta rahaa kädessä, pääsee huokeasti siistin ravintolan omistajaksi".
Lents valkeni kuin vaate ja viimein hän sanoi: "Minä en lainkaan taloani myy".
Kaupustelia meni vieraineen tiehensä, pilkaten ja haukkuen tuommoisia huolimattomia ihmisiä, joille ei hyvät sanat kelvanneet ja jotka turhan tähden muita vaivasivat.
Lents oli vähällä pikastua, mutta hän kuitenkin vielä sai itsensä hillittyä. Kun hän sitte oli kahdakesken vaimonsa kanssa — Anni oli ääneti, vaikka Lents häneen monta kertaa katsoi — sanoi hän vihdoin: "Minkätähden olet minulle tämän tehnyt?"
"Sinulle? Minä en ole sinulle tehnyt ollenkaan mitään, mutta itse asia on sanottu, kuin sanottu. Ei ole meillä pahaakaan rauhaa, ennen kun täältä muutamme pois. Minä en täällä enää asu, ja ravintolaan minä tahdon, ja sen sinä saat nähdä, että minä vuodessa ansaitsen kolme kertaa enemmän kuin sinä nastojen nyppimisellä".
"Ja sinä luulet voivasi minua pakoittaa?"
"Sinä vielä minua kiitätkin siitä, että pakoittanut olen; tuskin sinua muutoin saisi saranoistasi mihinkään".
"Minulla on saranat, ja hyvät onkin", sanoi Lents kolkosti, otti takin äkkiä päällensä ja meni ulos.
Anni juoksi hänen perässään vähän matkaa.
"Mihinkä sinä menet Lents?"
Lents ei vastannut mitään, meni vaan menemistään vuorta ylöspäin.
Päästyänsä vuoren harjalle, katsoi Lents vielä kerran ympärilleen. Tuolla näkyi hänen vanhemmilta peritty talonsa, jota metsän puut eivät enää peittäneet. Talo oli kuin alastoin, ja hän itsekin oli mielestänsä kuin alastoin, ja koko hänen elämänsä hunningoilla. Hän kääntyi pois ja karasi eteenpäin. Mene muille maille, muille maille vieraisille, ja sitte kun sieltä palaat, on sinusta tullut toinen mies, ja kaikki muutoin ovat muuttuneet…
Hän karasi eteenpäin kuin karkulainen, ja kuitenkin joku vastustamaton voima häntä pidätti. Vihdoin hän istui puun kannolle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Oli lauhkia, syksyinen sydänpäivä; aurinko ei muuta kuin soi hyvää maaperälle ja varsinkin Morgenhaldelle; se lämmitti sulovalollaan noita kaadettuja puitakin, joita se niin isot ajat oli elähyttänyt. Kastanjapuissa harakat haastelivat raakkuen ja pähkinälintu pani täyttä rintaa omaa joukkoon. Lentsin mieltä rasitti kuolema ja yö. Yhtäkkiä kuului lapsen ääni huutavan: "Kuulkaa, mies, auttakaa minua pääsemään ylös".
Lents nousi seisoalleen ja auttoi Fallerin vanhimpaa tytärtä, joka tällä paikkaa oli koonnut lastuja, saamaan takkansa selkään. Lapsi säikähtyi, kun tunsi Lentsin ja näki hänen noin villimiehen muotoisena, melkein kuin murhamiehenä ja aaveenkaltaisena. Lapsi kiiruhti vuorta alas. Lents katseli ison aikaa hänen kiiruttaan.
Jo oli yön aika, kun hän palasi kotiin. Ei hän sanonut sanaakaan, vaan istui tunnin kumminkin tuolilla, silmät alas tuijottaen. Sitte hän katseli työkalujaan, jotka riippuivat seinällä, ynnä kaluvipusimia katossa niin oudoksuvilla ja tutkivilla silmin, kuin olisi hän tuomittu muistuttelemaan, mitä nämä kaikki olivat, taikka mitä virkaa niillä oli.
Lapsi rupesi huutamaan kamarissa ja Lents meni sinne sisään, mutta ei saanut lasta vaikenemaan muutoin kuin täytyi ruveta laulamaan.
Äiti laulaa lapsen tähden, vaikka oma sydän surusta särkee. Lents nousi ylös tuolista, meni kamariin ja sanoi: "Anni, minun oli halu kadota kotoa pois, mutta minun teki taas mieleni kotiin takasin. Naura sinä, mitä naurat; minä kyllä arvasin, että sinun nauramasi piti".
"Minua ei naurata ensinkään, olen vaan minäkin ajatellut niin, että kukatiesi olisi hyväkin, jos perästäkin näyttäisit toden ja vuodeksi lähtisit vieraille maille. Sinä tulisit vissiinkin viisaampana takasin ja sitte olisi meillä kaikin puolin levollisempi olo".
Lentsin sydäntä leikkasi kuin veitsellä se, että Anni olisi antanut hänen noin paki paraastaan mennä, mutta hän vastasi vaan: "Minä en sitä tehnyt silloin kuin minun hyvin kävi, sitä vähemmin nyt, kun tuska on rinnassa. Jos vaan minulla ei ole mitään, joka mieltäni onnistuttaa, ei minusta ole mihinkään enkä minä mihinkään kelpaa".
"Vasta nyt minua naurattaa", sanoi Anni, "sinusta ei siis ole ulkomaille enempää onnellisena kuin onnettomanakaan?"
"Minä en sinun puhettasi ymmärrä enkä ole koskaankaan ymmärtänyt, etkä sinäkään minun".
"Se on pahinta, mitä olla taitaa, että kurjuutta on ympärillämme ja kurjuutta itsessämme".
"Heitä kurjuus pois ja ole hyvilläsi".
"Älä puhu niin lujaa, taikka herätät lapsen taas", vastasi Anni.
Aina kun Anni sai kuulla, että hänen piti oleman hyvällä päällä, ei hänen kanssaan ollut puhumistakaan.
Lents meni takasin tupaan, ja kun Annikin tuli sinne, pantuaan kamarin oven hiljaa kiini, sanoi Lents: "Nyt juuri, kun meitä on onnettomuus kohdannut, pitäisi meidän vasta oikein rakastaman ja pitämän toinen toistamme hyvänä; sehän on meidän ainoa tavaramme, mutta sinä et siitä piittaa mitään. Miksi et sitä tee?"
"Siihen on mahdoton pakoitettaa".
"Sitte minä menen toistamiseen tieheni".
"Ja minä jään kotiin", vastasi Anni kolkosti, "minä jään lasteni luo".
"Ne ovat minun lapsiani juuri yhtä paljon kuin sinunkin".
"Vaikkapa niinkin", vastasi Anni uppiniskaisesti.
"Ja nyt pelikellokin juuri rupee soimaan!" valitti Lents. "Oi hyvä Jumala, soittaakin vielä tuota ilovalssia! Minä en kärsi kuulella ainoatakaan säveltä, en ainoatakaan. Paras olisi, jos joku musertaisi otsaluuni pirstaksi; minä en enää saa ainoatakaan selvää ajatusta kiini. Anni, eikö sinulla ole yhtäkään hyvää sanaa minulle sanottavaa?"
"En tiedä yhtäkään".
"Koitan minä sitte sanoa: Pitäkäämme rauhaa keskenämme, niin on kaikki kääntyvä parhain päin".
"Se on minunkin mielestäni oikein".
"Etkö sinä nyt saisi tulla minua syleilemään ja olla iloinen, kun taas olen kotona?"
"En tänään, mutta kentiesi huomenna".
"Entäs sitte, jos minä tänä yönä kuolen?"
"Sitte minusta tulee leski".
"Ja menet kaiketi uuteen naimiseen?"
"Jos vaan kukaan huolii".
"Sinä tahtoisit tehdä minun hulluksi!"
"Siihen ei paljon tarvitakaan".
"Anni!!!"
"Siksi olen ristitty".
"Kummoinenka loppu tästä perästäkin tulee?"
"Tiesi Jumala".
"Anni! Emmekö me yhteen aikaan pitäneet toinen toistamme sydämmestä hyvänä?"
"Pidimme kai yhteen aikaan".
"Eikö se enää käy laatuun?"
"En tiedä".
"Minkä tähden sinä noin minulle vastaat?"
"Sen tähden, että sinä noin kysyt."
Lents peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, ja sillä lailla hän sitte istui melkein koko pitkäsen yön.
Hän ei lakannut ajattelemasta, mikä syynä oli tähän kaikkeen ja minkä tähden yksi onnettomuus toisensa perään häntä kohtasi, ja vielä tämmöinen kamaluus lisäksi.
Hän ei käsittänyt syytä. Hän ei sitä käsittänyt, vaikka hän ajatteli kaikki läpitse, ensimmäisestä päivästä alkaen tähän päivään saakka. Minä en käsitä sitä! Minä en voi sitä käsittää! — — huusi hän. Jos joku ääni taivaasta sen minulle ilmoittaisi!
Mitään ääntä taivaasta ei ilmaantunut; kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Kellot löivät napsuttivat tavallista tahtiansa. Lents katseli ison aikaa akkunasta ulos.
Yö oli niin hiljainen. Ei liikkunut oksa, ei puu, ainoastaan taivaalla ajelehti lumipilviä kiitäen. Tuolla etäisellä vuorella kettinkisepän luona paloi kynttilä, ja se paloi koko yön, sillä kettinkiseppä oli tänään kuollut. Miksi hän sai kuolla etkä sinä? Kuitenkin sinä olisit niin mielelläsi…
Lentsin mielessä muutteli milloin elämä, milloin kuolema, vuoroitellen ja sekamaisesti. Elävät ihmiset eivät eläneet ja kuolleet eivät olleet kuolleita. Koko elämä oli kuin ääretön onnettomuus; ei ollut linnun ääntä koskaan kuulunut eikä ilmisääni laulua hyrittänyt. Koko mailma oli uudestaan autio ja tyhjä kuin ennen luomista, kaikki aaltoili sekaisin…
Lentsin otsa sattui ikkunan pieleen ja peljästyksissään hän säpsähti hirviästä unen horroksesta. Hän meni vuoteelle hakemaan lepoa ja unohdusta unessa.
Anni makasi jo aikaa. Lents katseli häntä. Joska hän nyt vaan tietäisi, mitä Anni uneksii! Joska hän vaan voisi auttaa Annia ja itseään!
Lainahattu ja säästörahat.
Näillä seuduilla, joissa me nyt ollaan, ei maa sula moneen kuukauteen, kun se kerran on jäähän mennyt. Niin on ylimalkaan laita kaikkialla, paitsi Morgenhaldessa, jossa aurinko lämmittää niin vaikuttavasti, että räystäät tippuu, kun muualla vahvat jääpuikot sitkeästi istuvat kiini. Mutta tänä talvena näytti sille, kuin aurinkokaan ei olisi ollut niin hyvä tuttava Morgenhaldelle, kuin ennen muinoin. Ei ollut tietoa sulasta talon ulkona, ja sisälläkös vasta — —
Ei nyt sentään ollut ilma kylmempi kuin ennenkään, vaan kyllä kai syy oli kaiketi siinä, että metsä oli kaadettu.
Hakatuita puita oli pitkin matkaa odottamassa kevään tulvavesiä, jotka ne uittaisi alas laksoon. Mutta ihmisetkin Morgenhaldessa olivat kuin jäätyneinä jäässä. Anni ei näyttänyt ollenkaan enää elpyvän entiseen elävyyteensä: oli kuin koko hänen olentonsa olisi ollut kontassa, jota ei mitään lämmin henkäys olisi saanut sulamaan, ja se jäi koittamattakin.
Anni, ainoa sisaruksista, joka oli naitu kotikylään, tunsi nyt, kun vanhempansa eivät enää täällä olleet, olevansa heiltä vallan ylen annettu. Se ajatus, että hänen yksistänsä täytyi kaikista sisaruksista olla kurjin, kalvoi häntä kuin koi, mutta sitä hän ei kenellekään sanonut. Hänestä yksistänsä ei ollut vanhemmille mitään turvaa, hän yksin ei voinut heitä auttaa. Eikä ollut tietoa, vaikka kentiesi hänen itsekin täytyisi käydä kerjäämässä sisariltaan ja pyytämässä heitä antamaan hänen lapsillensa heidän lastensa vanhoja vaatteita.
Anni askaroitsi aina hiljaisesti, ja hän, tuo hyvinkin kielevä, tuskin enää sanoi mitään. Hän kyllä vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin, mutta sen enempää ei sanaakaan. Kotoa hän ei mennyt mihinkään, mutta hänen entinen levottomuutensa näytti tarttuneen Lentsiin. Lents epäili suuresti, voisiko hän tästedes ollenkaan hyppysiensä työllä päästä sen pitemmälle, ja se vaikutti hänessä sen, että tuoli, jolla hän istui, ja työkalut, joita hän piteli, tuntuivat ikäänkuin polttavan.
Kaiken tämän lisäksi hänen täytyi hyvillä sanoilla tydyttää pikku velkamiehiään. Hän, jonka pari yksinkertaista sanaa ennen oli pidetty puhtaana rahana, hänen täytyi nyt yhtä päätä julki ja juhlallisesti vakuuttaa maksavansa velkansa sille ja sille. Sitä suurempi oli sen perästä hänen murheensakin, voisiko hän vaankin lunastaa luvatut sanansa, ja hän epäili kunniansa säilyttämisestä enemmän kuin tarpeen olikaan. Alinomaa hänen mielessänsä oli ne, jotka häneltä saatavansa odottivat, yksi siellä, toinen täällä, ja hänen levottomuutensa karttui karttumistaan. Lentsiä oli muutoin aina pidetty luotettavana miehenä, ja nyt häneltä oli jäänyt maksamatta yhdelle ja toiselle, joka oli toivonut varmaan saavansa ja vieläpä niillekin, joille hän oli antanut vakavan lupauksensa. Hän sentään uskoi ihmisistä sitä hyvää, että he ainoastaan huomaisivat hänen kovaa kohtaustansa, eivätkä puhuisikaan mistään muusta. Mutta pian hän sai kokea, että puhdas raha aina on ihmisten mielessä, ja tänäpänä juuri pitää rahat taskussa kilisemän, eikä auta, vaikka ennen olisi kuinka rikkaaksi huudettu. Niitä on nähty monta luotettavan varallista, jotka ovat tulleet muitten holhottaviksi. — Anni näki vallan hyvin sen, että Lents liian paljon kiusasi ja monesti hänen huulillansa oli sanoa Lentsille, mitä sydämmensä manasi, ettei hän olisi niin tavattomasti tuskissaan, sillä jota enemmän itseänsä köyristää, sitä enemmän mailma tallaa. Mutta Anni ei sentään sanonut mitään; Lentsin tuskan piti edistämän hänen tuumansa toteentumaan — ne eivät menneet hänen mielestään — ravintola oli ostettava, ja sitte olisi kaikki hyvin. Suruissaan ja epätoivoissaan tunsi Lents, kuinka hänen koko sydämmensä surkastui, ja monta kertaa hän vilkasi Anniin ja ajatteli, vaikkei hän sitä lujaa sanonut: sinulla on ollut oikein, kun olet sanonut minua tyhjäntoimittajaksi, ja se on nyt käynyt toteen, minä kun olenkin tyhjäntoimittajaksi tullut. Suru kalvaa minun sydäntäni ja meidän eripuraisuutemme sen pakahduttaa. Minä olen kuin molemmista päistä palamaan viritetty kynttilä. Kun nyt vaan pikaa kaikki paremmaksi muuttuisi!
Lentsille tuotiin korjaustöitä, ja siten hänen nyt piti maksaman pienet velkansa. Kyllä käski tekemään työtä vanhojen velkojen kuittaamiseksi, ja kuitenkin oli joka päivällä omat tarpeensa! — Eikä huomispäivästä ollut mitään toivomista!
Moni jäi Lentsin luoksi istumaan niin kauaksi, kuin hän oli saanut heidän tuomansa työn valmiiksi. Näin he pitivät häntä vangittuna hänen omassa huoneessaan eikä hänen voimassaan ollut näyttää, missä ovi oli. Toiset taas ottivat haukku- ja herjaus-sanoilla valmistumattoman työnsä pois.
Ei tämmöisestä olosta ole mihinkään; täytyy ruveta perinpohjaiseen perkaustyöhön. Tämä tämmöinen ei ole elämän eloa eikä kuolevan kuoloa. "Mihin minä vaan silmäni käännän," sanoi Lents yhtenä päivänä Annille, "on suo siellä ja vetelä täällä. Minun täytyy hakea tukevampi pohja jalkaini alle". Annin tuskin huomasi nyykytävän päätänsä, mutta Lentsin luja päätös antoi hänelle uutta voimaakin.
Aikasin aamulla Lents hankki lähteäksensä äitinsä sukulaisille, jotka asuivat tuonpuolisessa laksossa. Heidän piti nyt häntä auttaman; he kun aina olivat hänestä kerskanneet, he eivät suinkaan soisi hänen joutuvan rappiotilaan.
Kun hän oli päässyt vuoren harjalle, rupesi päivä pilkoittamaan, tähdet tuikkivat taivaalla, ja Lents katseli kauas avaraan lumella peitettyyn maisemaan. Ei missään näy elämän merkkiä, ja miksipä sinun sitte elämän pitää?
Nyt juolahti hänen mieleensä eräs kummitus hänen unettomista öistään: tuo valkoinen uniaave. Siinähän se nyt oli hänen edessänsä ihan ilmettynä.
Tämä näky teki hänen kuin kuumetautiseksi, ja hänen poskensa polttivat, vaikka juuri nyt harjun yli suhisi jääkylmä tuulen puuska.
Lents kuitenkin virkosi, sillä tuuli tempasi lakin hänen päästään ja vei sen alas äkkisyvään. Lents tahtoi tavoittaa lakkiansa, mutta heti pikaa hän hoksasi kuoleman kidan aukenevan edessänsä. Hänen päähänsä lensi ajatus: olisipa hyväkin, jos sinä tapaturman kautta pääsisit mailmasta, mutta lyöden otsaansa hän lennätti päästänsä tämmöisen petturimaisen ajatuksen.
Lumituisku ei lakannut pyryttämästä; se melkein häikäsi silmiä ja itse korppikin, tuo muutoin suoraan ja tyynesti lentävä lintu, tuskin taisi lentääkään, vaan liiteli laateli vaivalloisesti ja melkein kuin viskattuna välisti korkialle ilmaan, välisti alemmaksi laksoon.
Lents käveli tunasi vastatuulta lumessa, ja vihdoin hän hengitti huokeammin. Tuolla näkyy huoneita! Savu nousee työläästi ilmaan katon reijästä; se ajelee kuin tuulen viemä pilvi ympäri huonetta. Korsteinit eivät näy olevan täältäpäin kotoperää.
Lents meni sisään ensimmäisiin huoneisin, ja häntä tervehdittiin sanoilla: "Kas, Jumalan terveeksi Lents, onpa oikein hauska, että minuakin vielä muistelet". Häntä vastaan tuli pulskea vaimoihminen, joka liedellä seisoen juuri oli päässyt taittamasta suurta oksaa. "Mutta minkätähden olet lakitta?"
"Vasta minä sinun nyt tunnen; olethan se sinä, Katriina? Sinä olet tullut oikein tukevaksi. Minä tulen luoksesi kerjuun".
"Oi Lents, eihän niin pahasti lienekään".
"Kaiketi kai", sanoi Lents, katkerasti naurahtaen — hän huomasi, ettei hänen sentään sopinutkaan semmoisessa asiassa leikkiä laskea — "kaiketi kai sinä minulle lainaat taikka lahjoitat vanhan lakin, kun tuuli vei lakin päästäni".
"Astu kuitenkin sisään tupaan. Ikävä vaan ettei mieheni ole kotona. Hän on metsässä hirviä vetämässä".
Voutitalokkaan Katriina avasi tuvan oven ja käski säädyllisesti Lentsiä menemään edellä.
Tuvassa oli lämmin ja suloinen olla. Katriinan oli oikein hyvin mieleen, kun Lents teeskentelemättä sanoi ei ajatelleensa eikä tietäneensä, että Katriinan täällä asuttiin. Hänestä oli hauskaa, että hän sattumalta oli tänne tullut.
"Sinä olet koko elämässäsi ollut perin pohjin hyvä ja vilpitön mies, ja se minua ilahuttaa, että semmoisena olet pysynyt", sanoi Katriina. Hän toi sitte vanhanaikaisen virttyneen hatun ja miehensä vanhan sotilaslakin ja käski Lentsin mielukkaamin ottamaan lakin, sillä hattu oli niin pahanpäiväinen, ettei siitä ollut mihinkään. Mutta Lents sittekin valitsi hatun, vaikka se oli kovasti mykertynyt ja nauhatkin pois. Kun Lents oli noin itsepäinen, meni Katriina sukkelaan noutamaan mustan pyhämyssynsä, varustettu leveillä nauhoilla, ratkoi yhden irti ja pani sen hatun ympärille. Tehdessään tätä hän jutteli kaikenlaisista kotoasioista ja kaikkia hän muisteli vanhoista ajoista.
"Muistatko vielä sitä, kun palasit laulujuhlasta Konstanz'issa ja ilomielissäsi heitit hattusi ilmaan, ja se kieri alas kedolle, ja minä sen sitte sinulle toin?"
"Muistan, hyvin muistankin. Mutta enpä enää heitä hattuani ilmaan; tuuli sen nyt päästäni tempaa".
Katriina lohdutti ja sanoi: "Nyt onkin talvi ja tuleehan aina talven perästä suvi".
Oikein ihmeekseen Lents katseli tuota muhkeata perheen emäntää, joka oli niin nopsa auttamaan ja osasi niin hyvin ja paikalleen puhua. Vielä Lentsin täytyi juoda kahviakin, ei mikään muu auttanut, ja pian Katriina sen saikin keitetyksi. Lentsin juodessa Katriina muiden muistojensa ohella sanoi: "On Maisukin käynyt meillä monesti, ja me olemme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin".
"Sinun käy kaikki hyvin", sanoi Lents, "sen näkee päältäsikin".
"Minulla ei ole, Jumalan kiitos, mitään valittamista, minä olen terve ja minulla on tarpeeksi itselleni ja vähän muillekin antaa. Minun mieheni on hyvä ja ahkera. Tosin kyllä ihmiset täälläpäin eivät ole niin iloisia kuin kotiseudullani; he eivät ollenkaan ymmärrä laulella. Kaikki olisi kuitenkin hyvin, jos minulla vaan olisi lapsi, ja me olemme mieheni kanssa päättäneet, että, ellei meillä viidentenä hääpäivänämme vielä lasta ole, otamme kasvatin. Fallerin sopisi meille antaa yhden, ja siinä sinun pitäisi tulla avuksemme".
"Sen teen aivan mielelläni".
"Sinä olet kovin vanhentunut, Lents; sinä näytät niin kivulloiselta.Onko se tosi, että Annista on tullut niin häijy aviovaimo?"
Lentsin kasvot kävivät tulipunaisiksi, ja Katriina huusi: "Oi minua vaivaista lasta, kuinka tyhmä minä olenkaan! Älä vaan paheksu kaikella muotoa, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi; minä en suinkaan ole tahtonut sinua loukata, eikä se puhe varmaankaan ole totta. Ihmisillä on aina paljon puhumista niin pitkä kuin päivä on, ja jos päivä ei piisaa, parsitaan öillä. Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi; ajattele etten ole sanonut ollenkaan mitään. Minusta oli, näetkös, niin kovasti hauskaa, että kerran tulit luokseni omaan kotiini, mutta nyt on koko hauskuus ohitse, enkä minä saa mitään lepoa viikkokausiin. Se oli oikein sanottu, kun Leijonan emäntä Maisulle sanoi, että minä olen kovin tyhmä. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi löyhät sanani".
Katriina kurotti kätensä Lentsille, ikäänkuin saadaksensa sanansa takasin kouraan.
Lents kätteli Katriinaa ja vakuutti, ettei hän lainkaan ollut pahoillaan, päin vastoin hyvillään ja sydämmestänsä kiitollinen. Molempien kädet vapisivat. Lents tahtoi kohta paikalla mennä matkoihinsa, mutta Katriina vieläkin pidätti häntä ja tahtoi jatkaa puhetta pitemmältä, että nuo hänen tyhmät sanansa tulisi palkituksi, ja sitte kun Lents vihdoin viimeinkin lähti, huusi Katriina vielä hänen peräänsä: "Sano Annille paljon terveisiä minulta, ja tulkaa kerran yhdessä meitäkin tervehtämään".
Lents meni tietänsä, lainahattu päässä. Sinä kävelet kerjuhaussa, sanoi hän itsekseen surumielisesti naurahtaen.
Katriinan sanat kajahteli tiellä hänen korvissaan. Samalla lailla kuin Katriina varmaan moni muukin häntä surkutteli. Se häntä suretti, mutta surutunteensa hän koki poistaa, ja syytti itseään siitä ettei hän ollut miehekkäämpi.
Matkasauva putosi sen satoja kertoja hänen kädestään, ja joka kerta kun hän kumartui sitä ottamaan, tuntui hänestä, kuin selkä taittuisi.
Semmoista se on, kun vaipuu synkkämielisiin ajatuksiin. Yksin kädetkin putoisi, ellei ne istuisi lujasti kiini. Anna surun lentää, ja ole mies!
Lents rohkaisi mieltänsä ja käveli pää pystyssä rohkiasti eteenpäin. Päivä paistoi ja lämmitti, jääpuikot vuorenkyljillä kimaltelivat ja tippuivat. Pitkät matkat ja iloiset matkalaulut, joita hän niin monta kertaa oli lauluyhteydessä laulanut, muistui nyt hänen mieleensä, mutta niitä laulamaan hän ei lähtenyt; hän ei ollut mielestään enään sama mies, joka ennen oli niitä sydämmensä pohjasta laulanut.
Sukulaiset, joita hän poikkesi tervehtimään, sanoivat hyvin iloisesti terve-tultuansa, ja monesti hän kertoi hattujutun, selittääksensä tätä hänen pahaa pulaansa. Sitte kun hän luuli nähneensä, ettei hänen kulunutta hattuansa huomattukaan, lakkasi hän siitä kertomastakin, mutta juuri kun hän ei mitään puhunut siitä, yksi ja toinen itsekseen ajatteli: hän mahtanee olla hyvin ahtaassa tilassa, kun hän noin huonossa hatussa käy.
Muutamat vastasivat hänen asiallensa kohteliaasti, toiset olivat törkeitä. "Kuinka meidän apumme tulisi kysymykseenkään! Sinulla on suuri suku, on monta rikasta lankoa ja vielä upporikas setä. Heidän pikemmin tulee sinua auttaa".
Ne, jotka olivat hyväluontoisempia, sanoivat: "Me tarvitsemme itse rahaa, meidän täytyy rakentaa ja olemme ostaneet uuden pellon". Toisessa paikassa taas sanottiin: "Olisit vaan osannut tulla kahdeksan päivää aikaisemmin, olisi meillä ollut antaa rahaa, mutta nyt ne ovat lainattuna hypoteekkia vastaan".
Raskasmielisenä Lents matkusti eteenpäin, ja kun koti tuli mieleensä, oli hänen rintansa täysi: "Oi, joska minun ei koskaan tarvitsisi palata ylös Morgenhaldeen. Paras kaikesta olisi kuolla pois ja maata maan alla, tuolla metsässä, jossa on kyllä tilaa".
Vastustamaton voima kuitenkin häntä alinomaa vei eteenpäin matkallansa.
Tuossa on Knuslingen ja siellä Maisu asuu veljensä luona. Tottahan yksi ihminen kumminkin löytyy, jonka sinun tulosi iloiseksi tekee.
Kuka oli iloisempi kuin Maisu, kun Lents astui sisään. Maisu istui akkunan vieressä ja kehräsi rohtimia, ja kohta kun hän Lentsin näki, lensi rukki tiehensä. Kaksi kertaa Maisu pyhki tuolin, johon Lentsin piti istuman, eikä hän lakannut valittamasta, että huoneessa näytti niin siivottomalta; vasta hän nyt oikein huomasi, kuinka ummehtunut ja savuttunut tupa oli. Nyt Lentsin piti kertoman kaikki tapahtumat sitte viimeisen, mutta hän ei saanutkaan suun vuoroa Maisulta, joka puhui puhumistaan. "Ensimmältä minä täällä tahdoin kuolla viluun, kun olin tottunut Morgenhalden suloiseen aurinkoon. Siellä aurinko ei anna ainoatakaan sädettä, josta ei kostuisi. Oi hyvä Lents! Vaikka sinun kävisi kuinka hyvänsä, ole aina iloinen ja kiitollinen siitä, että aurinko on sinulle niin armas, ja sitä ei kenkään sinulta riista. Toista täällä. Seitsemään viikkoon ja viiteen päivään aurinko ei näytä hahmoansakaan täältä meidän laaksossa. Toisena päivänä loppiaisesta kello yhdentoista aikaan päivällä heittää aurinko ensimmäiset säteensä tuonne ylös vuoren huipulla kasvavaan perunapuuhun, ja siitä alkaen on siellä ylängöllä auringosta hupaa, ja suvelta meilläkin on oivallisen lämmin. Mutta nyt olen jo tähän olooni tottunut. Mutta mimmoiselta sinä Lents näytätkään! Sinun kasvoissasi on jotain outoa, jota minä en tunne, eikä sinulla ole oikea muotosi. Mutta kun sinä vedät suusi noin nauruun, sinulla taas on se vanha hyvä muotosi. Joka ehtoo ja aamu minä rukoilen sinun ja sinun perheesi edestä, ja totta kaiketi sinäkin siitä olet tietänyt. Enkä minä ole Annille enää vihoissani, en ollenkaan. Annilla on ollut oikein; ei minusta vanhasta vatuneesta ole muuhun kuin maan multaan. Mimmoisiaka sinun lapsesi ovat? Mikä on heidän nimensä? Jos minussa vielä keväällä on henki, minä tulen luoksesi; minun täytyy nähdä lapsesi, vaikka minä sinne konttaisin". Ja nyt Maisu kertoi, että hänellä oli kolme kanaakin ja omastakaa kaksi hanhea ynnä oma potaatimaa. "Me olemme köyhiä", sanoi Maisu laskien kätensä toinen toisen päälle rintaan, "mutta meidän ei ole, Jumalan kiitos, tarvinnut jouten katsella, kuinka toiset syö; meillä on itsellä aina ollut leipä suruti suussa. Ja tulevaksi kevääksi minä, jos Jumala suo, hankin itselleni kutun". Maisu kiitti hanhiansa, ja eritoten kanojaan. — Entäs kanat itse, kuinka niitten oli laita tuolla häkissä, uunin takana talvikorttierissaan? Ne kaakottivat, kohteliaasti kiittäen, ja vääntelivät päitään välisti oikealle, välisti vasemmalle päin vierasta, jolle heidän hyviä avujaan julistettiin. Vielä päälliseksi tuo kullankeltainen kana mielihyvillään levitti molemmat siipensä ja pudisteli niitä olevilla annillansa. Lents ei saanut sanoja suuhunsa, ja Maisu luuli häntä lohduttavansa siten, että hän aika lailla rupesi Leijonan emäntää laittamaan, ja välimmiten taas kiitti voutitalokkaan Katriinaa, kuinka paljon hyvää hän teki kaikille köyhille koko paikkakunnalla. "Hän höystää kanojani, ja kanani taas antavat höystettä minulle". Maisu nauroi näitä sukkelia sanojaan.
Viimein Lents vuorostaan sai sanoa sen verran kumminkin, että hänen taas täytyi mennä. Anni sanoo oikein, kun sanoo hänen aina laakottelevan liian kauan joka paikassa, vaikka maa hänen jalkainsa alla polttaisikin; hän ei ole mies keskeyttämään puhetta, jos jollakulla on hänelle jotakin valittamista taikka puhumista. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän Annin nuhtelevan häntä juuri nyt, tällä paikalla; hänen mielessään Anni seisoi hänen takanansa muistuttamassa häntä lähtemään jo. Hän katsoi taaksensa, olisiko Anni todellakin täällä. Hän otti nopiasti hattunsa ja keppinsä. Mutta nyt Maisu käski häntä tulemaan kanssansa vinttikamariin; hänellä oli jotakin sanomista. Lentsin rinta vavahti. Oliko Maisullakin jotain sanomista heidän eripuraisuudestansa kotielämässä? Maisu ei kuitenkaan siitä asiasta henkeänsä vetänyt, otti vaan olkivuoteesta raskaan, täpötäysinäisen ja moneen kertaan solmitun kengän ja sanoi: "Tässä on sata guldenia ja kolme kruununtaaleria; tee minulle se hyvä, että otat niin paljon kuin vaan tahdot, tee nyt se, minä pyydän sinua, muutoin minä en saa unta. Näetkös, sitte sinä nukutat minua, ja minä saan uneni takasin".
Lents ei ottanut rahoja vastaan. Kun hän vaan tahtoi jättää hyvästi, rupesi Maisu itkemään, ja piti vielä hänestä kiini ja sanoi: "Jos sinulla on jotain äidillesi sanomista, anna minun tietää se. Minä pääsen hänen tykönsä pian, jos Jumala sen sallii, ja kyllä minä toimitan kaikki sinun puolestasi. Jos niin olisi, että sinun äitisi olisi ujo sanomaan meidän Jumalallemme kaikkea, niin minä sen teen. Uskotko minua siitä?"
Maisu ei laskenut Lentsin kättä irti, vaan piti siitä ja sanoi monta kertaa: "Minulla olisi vielä paljon sanomista sinulle ja se on juuri kielelläni, vaan ei nyt tule mieleeni, mitä se on, mutta minä olen vissi siitä, että kohta kun olet pois, minä sen muistan. Minun pitäisi sinua vielä muistuttaa jostakin; etkö sinä taida sanoa, mitä se on?"
Lents ei taitanut sanoa sitä ja lähti vihdoin melkein mielipahoillansa menemään.
Tiellä Lents poikkesi erääsen ravintolaan, ja tervehdykseksi hän kuuli vastaansa äänen huutavan: "Hei hauskaa, että sinunkin saa kerran täällä nähdä". Se oli vanha Pröbler, joka häntä näin tervehti. Hän istui pöydän takana kahden kumppanin kanssa ja kokonainen suuri viinipullo edessä. Toinen juomakumppaneista oli se sokea pelimanni Fuchsberg'ista, jonka urkuja Lents joka vuosi uudelleen viritti. Sokean pelimannin kasvot kävivät jotenkin pitkäksi, kun hän kuuli Lentsin äänen, mutta hän koki parantaa sen siten, että hän nosti lasinsa korkealle ja huusi: "Terve tuloa; minun kanssani ja minun lasistani sinun pitää juomasi". Lents kiitti. Pröbler oli täällä kuin kotona; hän tahtoi nousta ylös ottamaan Lentsiä vastaan, mutta hänen jalkansa käskivät häntä istumaan alallansa, ja nyt hän huusi lujasti: "Istu tähän alas, Lents, ja anna ulkomailman peittyä lumeen ja mennä konkurssiin, se ei muuta ansaitsekaan. Täällä me istumme tuomiopäivään saakka. Minä en huoli muusta, en ollenkaan muusta, ja sitte kun minulla ei mitään ole, myyn takkini ja juon sen suuhuni, ja menen lumihankeen, ja sillä lailla te sitte pääsette maahanpaniaiskustannuksista. Nähkää nyt, hyvät kumppanini, tässä näette parahimman esimerkin siitä, mimmoinenka lumppumailma nykyaika on. Se, joka on muita parempi, se survotaan. Maistappas kerran, Lents. Kas niin! Nähkää, tää mies tässä oli paras ja kelvollisin mies mailmassa, mutta mitenkä mailma on häntä kohdellut! Ollessansa vielä nuori mies, ja eritoten hänen äitinsä kuoltua, kun kaikki hokivat: Morgenhalden Lentsin pitää naiman, — silloin tietkää, sanon sen, ettei varpusetkaan, käydessään puhjenneen jyväsäkin kimppuun, ole hohkopäisempiä kuin tytöt silloin olivat".