Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen.
Lents istui kotona ja teki lakkaamatta työtä. Hänen onnistui Knuslingenin vihtimiehen kautta saada myydyksi toisen pienemmän, jo melkein valmistamansa pelikellon. Oikein hyvällä työ-halulla hän sitä laittoi valmiiksi, ja ilman sitä hän oli puuhissa ryhtymään tuon uuden soittokellon tekoon, jonka Leijonan isäntä oli puolittain tilannut; hän tunsi itsensä niin onnelliseksi näissä askareissaan, että hän usein ajatteli: ei sinun tarvitsekaan naida, etkä saatakaan sitä tehdä. Kuinka sinä taitaisit huolta pitää vaimosta ja lapsista, kun taiteesi sinulta ottaa koko pään ja sydämmen?
Pilgrim oli taas ryhtynyt noihin entisiin mallikellojensa tuumiin ja suunnitelmiin, ja askaroitsi siinä työssä ehtimän kautta ehtoopuhteilla, koska hän ei tahtonut varsinaista aikaansa tuohon työhön tuhlata. Näin ollen molemmat ystävät harvemmin tapasivat toinen toisensa, eikä Lents tätä nykyä myöskään käynyt lauluyhteyden harjoituksilla.
Fallerin häät kuitenkin saivat Lentsinkin taas menemään kylään. Tuo hyvä toveri ei ennen helpoittanut, kuin hänen onnensa perustaja lupasi, vaikka hänellä suruakin oli, tulla hänen vihkiäisillensä kirkkoon.
Häät olivat pienet vaan, ilman vieraita ja ilman soitantoa, sillä Faller selitti asian näin: "Jos minulla joskus mailmassa on varoja liikenemään, kutsun vieraitakin, ja musikantti olen minä itse".
Häissä Lents sai kuulla kiitossanoja summittain kaikesta hyvästä, jota oli hääparille tehnyt, ja Fallerin äiti sanoi: "Jahka sinäkin, jos Jumala suo, vietät häitä, minä käyn kirkkoon äiti-vainaajasi vaatteissa. Minä en ollenkaan häpee käydä hänen vaatteissaan, päin vastoin jokikinen sanoo minun samassa saaneeni kunniaakin".
"Ja minulla puolestani on pyhä sia valmiina", sanoi Faller, ja hänen tuntuva äänensä tuntui mielenliikutuksen tähden melkein naurattavalta. "Oi Lents, tänäpänä minä en lähes ollenkaan rukoile Jumalaa itse edestäni, minä rukoilen sinua edestäsi. Varjelkoon sinua Jumala kaikesta vaarasta, mutta minä soisin kuitenkin saavani sinua auttaa, jos joskus suureen vaaraan joutuisit. Minä tahtoisin kääntyä koko kirkkoväen puoleen ja heille huutaa: katsokaa, Jumala on minua auttanut, että tässä suorana seison, mutta hän on minua auttanut ystäväni kautta, ja siunaa, hyvä Jumala, häntä siitä hyvästä ja hänen vanhempiansa taivaassa. Lents, sinä mahtanet olla onnellinen, sillä sinä olet koko perheen onnelliseksi tehnyt".
Tuo vahva, vakava Faller ei saanut enempää puhutuksi ja väänteli nyt vanhan sotilaan tapaan viiksiänsä.
Häähuoneessa osoitettiin Lentsille kunniaa melkein enemmän kuin nuorelle pariskunnalle, ja Lentsin oli oikein mieli hyvä, kun vihdoin lähdettiin kirkkoon.
Lauluyhteys veisasi kauniisti kirkossa; kuitenkin huomattiin, että kaksi kelpo ääntä puuttui, Fallerin ja Lentsin.
Koko kylä, ja ennen kaikkia vaimoväki, oli vihkiäisissä läsnä; aviopari kuulteli mielellään vielä kerran avioliiton sanoja toistettavan, ja kaikki naimattomat sotivat sillaikaa mieltänsä rohkaista siksi kuin kukin heistä, toivon mukaan hyvinkin pian, joutuisi samaan tilaan. Vaimot itkivät, ja tytöt katselivat uteliaasti ympärilleen kirkossa, ja jos Lents vaan olisi nostanut silmänsä, hän olisi kohdannut monta silmänluontia.
Vihkiäisten jälleen Lents erosi hääväestä ja meni yksistänsä kotiin. Kohta kirkkopihan aitauksella häntä tuttava tervehti: se oli voutitalokkaan Katriina, joka siinä seisoi erään pulskan pojan vieressä, vaatteista päättäen se oli joku talollisen poika naapurilaksosta; — ja Katriina punehtui, kun Lents katsoi tuijotti häneen ja meni menoaan. Vähän edempänä tervehti Lents kohteliaasti, nostaen hattuansa. Siinä käveli tiellä tohtorin molemmat vanhemmat tyttäret, ja heillä oli kauniit, pauloilla kiinitettävät puolisaappaat jaloissa, joita eivät taitaneet salata sateisen ilman tähden.
"Me olemme arvelleet teidän lähteneen ulkomaille", sanoi tuo rohkiampiBertha.
"Ei, yhtä päätä minä kotona olen", vastasi Lents.
"Niinkuin mekin olemme", jatkoi Bertha. Lents oli ääneti.
"Onko teillä taas joku suuri, uusi teos tekeillä?" kysyi Amanda.
"On uusi, ja on vanha. Semmoista työtä kuin meidän työmme on, yhä kestää lakkaamatta".
"Eikö se ole kovin rasittavaa, noin alinomainen työnteko?" kysyi Amanda taas.
"Ei ollenkaan: minä en tietäisi, miten muutoin saisin aikani kulumaan".
"Te kellosepät", sanoi Bertha nyt leikillänsä, "teidän pitää aina oleman ihan kuin kellonneki käymään vedettynä".
"Ja te olette kuin kellonavain, jota vetää", vastasi Lents reippaasti.Oikeastaan hän olisi sanonut jotain muuta, mutta ei saanut sanoja.
"Se on oikein, herra Lents, että maksatte samalla mitalla", lisäsiAmanda. "Tässä eroo meidän tiemme, tässä sanomme hyvästi".
"Ehkä herra Lents vielä käy kappaleen matkaa mukaa", sanoi Bertha sisarelleen, "kentiesi hän menee Pilgrimin luo".
Lentsin sydäntä tykytti; hän oli sanomaisillaan menevänsäkin Pilgrimin luo, mutta ikäänkuin peloissansa ja melkein vapisten hän sanoi ehdottomasti: "ei, minä menen kotiin. Jääkää hyvästi!"
"Hyvästi!"
Lents meni syvältä hengähtäen vuorta ylös; hän mieli kääntyä takasin; eipä tiedä, kuinka kävisi, jos hän kääntyisi! Hän kyllä heidät vielä saavuttaa, nyt he ovat Leijonan kohdalla, nyt kirkkomaan muurilla … mutta näissä ajatuksissaan hän nyt käveli eteenpäin, ja hänen sydämmensä tykytti taajaan, kun hän pääsi kotiin, ja hänestä oli kuin olisi hän pakomatkalla omiin huoneisinsa. Hän pakeni, mutta ketä ja mitä? Hän ei sitä itsekään tietänyt. Levottomaksi hän vaan itsensä tunsi, levottomammaksi ja tytymättömämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Ehtoopuolella Lents muutti vaatteita ja meni kylään; hänellä oli aikomus mennä Pilgrimille taikka tohtorillekin, koska tohtori oli monta kertaa sanonut, että hän joskus kerran tulisi. Pilgrim ei ollut kotona, ja tohtorin talon kohdalla Lents seisoi ison aikaa eikä rohjennut mennä kilistämään kelloa. Hän käveli edes takasin monta kertaa; kentiesi tohtori, sanoi hän itsekseen, osuu tulla ja ottaa sinut mukaansa, — mutta ei tohtoria kuulunut eikä näkynyt. Nyt Don Bastian meni ohitse. Lents pakeni kuin varas, jota ajetaan takaa, tuonne kylään; siellä sittekin on parempi oltava, ja siellä on erään huoneen ovet avoinna; sepä hyvä asia, se. Nyt olemme Leijonan ravintolassa, ja siellä ollaan hyvässä turvassa.
Lents oli iloissaan, että yksi rauhallinen paikka mailmassa kumminkin on olemassa, että löytyy tuolia, joille sopii istua, pöytiä, joihin suittaa jotakin asettaa, ja täällä on ihmisiä, joitten sydämmet ei levottomuudesta tykytä niin, että rinta on pakahtumaisillaan, vaan he ovat tyyneitä ja vakavia, ja tuossapa lähestyy se, joka heistä kaikista on sekä vakavin että tasamielisin ja tervehtää Lentsiä suosiollisesti.
Sydän puhkee.
Leijonan isäntä kävi istumaan Lentsin viereen ja oli erinomaisen isäntapainen: "Oletko jo saanut rahat soittovärkistäsi?" kysyi hän kuin sivumennen.
"Olen", vastasi Lents.
"Sinä tekisit viisaasti", alkoi Leijonan isäntä taas, "jos ostaisit uuden rautatielainan osakkeita; ne ovat hyviä, ne. Tottahan sinulla, tiemmä, koko summa vielä on puhtaassa rahassa?"
"Ei, ei ole. Minulla oli entiseltä kahdeksansataa guldenia, ja kaikki puhtaat rahani olen lainannut naapurilleni, voutitalokkaalle, yhteensä kolmetuhatta guldenia. Hän tarvitsee rahat lunastusmaksoihin".
"Vai niin? No, onkosta sinulla hypoteekkiä, ja kuinka paljon hän maksaa korkoa?"
"Ei minulla muuta ole, kuin velkakirja, ja viisi prosenttia hän maksaa".
"Voutitalokas on kelpo mies, ja viisi prosenttia myös on kelpo korko! Mutta, kuin sanottu, jos joskus tekee mielesi rahoillasi keinotella, minä kernaasti sinua autan neuvolla ja toimella".
"Minä puolestani en mielelläni sekaannu rahaseikkoihin, joita en ymmärrä, mutta minä tietysti noudan teidän neuvojenne umpimähkään. Minä olen jo hyvässä alussa valmistamaan uutta soittovärkkiä, jonka sitte ostatte, ja minä olen siinä uskossa, että se luonnistuu vielä paremmin, kuin tää viimeinen".
"Muista vaan se, Lents, että minä en ole mitään vissiä sanonut. Kunnon mies ei koskaan…"
"Älkää enempää sanoko mitään! Minä en teidän sanojanne koskaan…"
"Niinkuin sanoin, parahimman ystävänsä kanssa pitää aina menettelemän viisaasti ja vinkkuroitsematta. Minun hautakivelleni on kerran piirustettava: tässä lepää visun varoisa mies".
Lents oli ylenmäärin ihastunut tuohon vakavaan, lujaluonteiseen mieheen. Siinä miehessä on puhdasta kultaa.
Anni tuli sisään ja istui, sanoen "Teidän luvallanne", samaan pöytään isänsä ja Lentsin seuraan. Ei aikaakaan, jo Leijonan isäntä nousi ja meni, ja sitte Lents sanoi Annille: "Anni, sinä saatat kerskata semmoisesta isästä kuin sinulla on. Hänessä on miestä! Hän on mies omastakaa! Hän tarkoittaa jokaisen hyvää, jonka kanssa puhuu. Juuri sen tähden, että hän on niin harvapuheinen, on hänen joka sanansa — kuinka minä nyt sanoisin — sulaa mehua, paljasta ydintä".
"Niin", sanoi Anni, "ei mikään ole lapselle hauskempaa, kuin kuulla isästänsä noin hyvää puhuttavan, ja sen hän ansaitseekin. Hän tosin kyllä sen ohessa on äreä ja jörömäinen, niinkuin kaikki miehet ylimalkaan".
"Kaikki miehetkö?" kysyi Lents.
"Niin, kaikki tyyni. Minä en kamoksu sitä sanon vasten silmiäsi, sinä kun kumminkin olet paraimpia, mutta kyllä kaiketi sinullakin on oikkusi. Mutta täytyyhän teidän kanssanne olla kärsivällinenkin".
"Se oli oikein sanottu, Anni. Näetkö, se ilahuttaa minua erinomaisesti; ei sen vuoksi, että sanot minun mieleistä kiitosta — sitä en minä ansaitse. Mutta minä en taida sinulle sanoa, kuinka usein olen itseeni suuttunut. Minä olen monessa asiassa typerä, ja tuo soitanto, joka alinomaa mielessäni hehkuu, se tekee, että minä ainoastansa puolittain kuulen ja puolittain teen monta asiaa; minä olen taitamattomampi kuin moni mun, enkä sentään ole taitamaton, ja minä olen äkkinäinen, ja mieleni on paha monesta asiasta, joista moni muu ei pitäisi suurta minään. Tiesi hänen hiisi, vaan minä en sitä voi auttaa. Minun äitini on minulle sanonut monta tuhannen kertaa: Lents, vaikka sinä kyllä olet hyvänluontoinen, on kuitenkin sen, joka sinun kerran mieheksensä saa, monesti vaikea tulla sinun kanssasi toimeen, ellei hän ole ymmärtäväinen ja pidä sinua sydämmessään hyvänä. Mutta, näetkös, oikea kärsivällisyys ja oikea rakkaus on juuri se, että tietää kummoinenka toinen oikeastaan on, vaikka hän jonkun kerran saattaa olla tuittupäinenkin. Anna minulle kätesi, Anni, minkätähden sinä eroitat kätesi?"
Puheinnossaan Lents oli tarttunut Annin käteen, mutta hän sen huomasi vasta sitte, kun Anni veti kätensä pois.
Karttavan kainosti silmäillen ja pusertaen sukkavarrasta huulelleen sanoi Anni: "Emmehän ole kahden kahtuustamme huoneessa; onhan täällä ihmisiä enemmänkin".
Lents tunsi yhtäkkiä pitkin ruumistansa juoksevan varikuuman ja vilun väreet, ja hän sanoi: "Älä nyt vaan paheksu, Anni, minä en ole tungettelevainen luonteeltani, enkä minä tuota mieltä mielin tehnyt, kyllähän minun tunnet, Anni. Eikö niin, ethän ole suuttunut minuun?"
"Kuinka sinä noin sanot? Suuttunut? Suuttunut? Kuinka sinä niin taidat sanoa?"
"Entäs oletko mieltynyt sitte?" sanoi Lents, ja hänen koko kasvonsa loisti.
"Älä herran tähden", sanoi Anni, nojaten Lentsin tuolin selkälautaan, "älä enää noin puhu. Kuinka sinä sait sen päähäsi? Mistä se semmoinen tuli? Minä olen aina ajatellut saavani puhua sinua kanssasi, kuin oman veljeni kanssa, vaan minulla ei, sen pahempi, olekaan veljeä".
"Eikä minulla ole sisarta eikä yhtään ketään".
"Sinustahan pitää kaikki ihmiset".
"Eikä minulla sentään ole ketään, jonka puoleen kääntyisin".
Nyt oltiin ison aikaa ääneti, kunnes Anni kysyi: "Joko olet saanut kuulla, että voutitalokkaan Katriina on kihlattu erään nuoren miehen kanssa tuonpuolisesta laksosta, jota sanotaan seljapojaksi? He tuottivat äsköin juuri viiniä kihlajaisiinsa".
"Vai niin?" sanoi Lents, "minä näin Katriinan tänään seisovan erään nuoren miehen vieressä. Hänestä tulee kelpo talonemäntä, ja minä toivon hänelle onnea. Sano, olitko sinä tänäpänä kirkossa vihkiäisissä?"
"Olin, ja näin sinuakin. Fallerin mielestä sinä olet ansainnut taivaan valtakunnan".
"Sepä olisi helposti ansaittu. Mutta pappikos tänäpänä ylevästi saarnasi! Siitä sai joka mies ottaa itseensä, sekä naidut, että naimattomat. Herran pyhä sana on ihan samaa kuin musiiki. Sata sataa sitä kuulee, ja kaikki siitä lausuu eikä kukaan toinen toistansa todeksi, vaan jokainen saa sen pitää tykkänään omanansa".
"Ja minä saatan sinulle sanoa, että minä sinua kuultelen melkein kernaammin kuin pappia; sinä sanot sanottavasi niin perin selvästi, niin peräti — minä en taida oikein sanoa, mitä tarkoitan. Monta kertaa minä ajattelen, että vahinko on, kun et ole muuta kuin kelloseppä".
"En muuta kuin kelloseppä? Se minä olen mielelläni, sehän on jotain ihanaa; siitä minä vaikka saarnaisin. Koko mailma on kuin kellovärkki, iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen Jumalan vetämä; siinä kieppuu tähdet tähtineen kiertäen toinen toisiaan. Pilgrim sanoi kerran, ettei paratiisissa kelloja käytetty. Se on kyllä luultavaa, mutta siitä hetkestä saakka, kuin ihmisten on täytynyt työtä tehdä, heidän myös on täytynyt pitää ajasta vaari, ja ajattelepa vaan, kuinka olisi, jos emme tietäisi ajasta mitään, — me olisimme kuin kakarat, kuin hourupäiset".
"Sinä osaat hyvin selittää kaikki asiat, ja tuota seikkaa en ole tullut ollenkaan miettineeksi".
Tämä välikeskustelu teki Lentsin vieläkin puheliaammaksi.
"Minä pysyn kelloseppänä, ja teen, jos ei muu auta, vaikka Jockelin-kelloja; niistä on jokapäiväinen leipäni aina ja paremmin turvattu, enkä niitä sitte tekemästä lakkaa. Minä tosin kyllä enemmän hyödyn pelikelloista, mutta siihen työhön ei ole turvaamista, kun ei sitä saata tilaamatta tehdä, eikä pelikellojen ostajia ole joka päivä. Minun korkein onneni olisi, jos saisin yhteyden aikaan, semmoisen, että kaikki kellosepät pitäisivät yhtä, ja kaikki yhdessä siitä hyötyisi. Jos minä tuon saisin aikaan, niin olisin valmis lupaamaan ottaakseni tehdä seitsemän vuotta peräkanaa, ja vaikka koko ikipäiväni, jos pakko vaatisi, pelkkiä mallikelloja vaan".
"Sinun tarkoituksesi on hyvä", vastasi Anni, "mutta pelikellot, nehän ovat oikeastaan sinun tehtävääsi".
"Niin onkin, ja kun sitte saisin kellotyöstä ruveta soittovärkkien tekoon, olisin niin onnellinen niin…"
"Sitte sinun sydämmesi riemuitsisi, sitte olisit kuin kirkkovihkiäisjuhlassa".
"Oi Anni, kuinka sinä sentään olet älykäs ja armas! Jos minä vaan tietäisin yhden asian".
"Minkä, minkä sitte?"
Nämä kaksi tavallista sama: minkä sitte? Anni lausui erinomaisen lämpimällä ja lempeällä äänellä. Palavin poskin sokersi Lents: "Minä en taida sanoa. Jos et itse arvaa, minä en taida sitä sanoa. Minä olen.. Näetkös, Anni…"
Äkki-arvaamatta astui Leijonan emäntä heidän luoksensa, sanoen: "Lapset, lapset, mitä te keskenänne kuhertelette, kun kaikki vieraat teihin tirkistelee. Jos sinulla, Lents, on Annille jotain kuiskuteltavaa kahden kesken, minä sinuun luotan, luotettava kuin oletkin, ja vien kynttilän kamariin, jossa saatte keskustella yhdessä".
"Ei, äitini, ei", huudahti Anni vapisten, mutta Leijonan emäntä riensi joutuen pois ja Anni täyttä lentoa perässä. Lents jäi yksinänsä istumaan ja koko huone meni ympäri hänen silmissään. Vihdoin hän nousi ylös, puikahti ulos, kamarin ovi oli auki, ja näin hän oli kahdakesken Annin kanssa. Anni peitti kasvonsa.
"Näytä silmäsi", sanoi Lents, "näytä oikein, noin. Nyt kumminkin saan luvan sinulle sanoa jotain. Näetkös, Anni, minä olen yksinkertainen ihminen, aivan yksinkertainen, mutta" — hän taputteli rintaansa eikä tahtonut saada sanaakaan maalle — "mutta jos luulet minun sitä ansaitsevan, niin saattaisit tehdä minun onnelliseksi".
"Sinä maksat enemmän, kuin koko mailma, sinä olet liiaksikin hyvä etkä sinä tiedä, kuinka mailma on paha".
"Mailma ei ole paha, olethan sinäkin mailmassa. Nyt minä sanon — lieneekö se vaan mieleesi, lieneekö se oikein mieleesi? Tahdotko olla minulle apuna, tahdotko auttaa minua olemaan hyvä ja ahkera, ja tahdotko olla minun äitini ja minun vaimoni ja minun kaikkini kaikessa? Sano: tahdon, niin minä koko elinikäni panen käteni jalkasi astinlaudaksi".
"Tahdon, tuhat tuhannen kertaa tahdon!"
Anni heittäytyi Lentsin syliin, ja Lents syleili häntä.
"Äiti, rakas äitini!" huusi Lents, kun Leijonan emäntä tuli saapuville."Ja suokaa minulle Leijonan emäntä anteeksi", kavahti hän yhtäkkiä.
"Minulta on sinulla odotettavana pelkkää hyvää", sanoi Leijonan emäntä. "Mutta, lapset, yhtä nyt pyydän teiltä. Anni kyllä tietää sanoa, kuka se on ollut, joka aina on hyvää sinusta puhunut ja aina sanonut: Lentsin tulee käymään hyvin mailmassa, sillä hänellä on äitinsä siunaus. — Mutta, minä pyydän teitä olemaan maltilliset. Sinä et tunne miestäni. Jokainoa hänen lapsistansa on hänelle ollut sangen rakas, ja joka kerta, kuin joku lapsi viedään, on hän äkeissään. Jumalalle kiitos olkoon, että kuitenkin nyt saamme, jos hänen tahtonsa niin on, pitää yhden lapsistamme kotiseuduillakin, ettei kaikki niin vieraannu". Näitä viimeisiä sanoja sanoessaan Leijonan emäntä itki katkerasti, ja sitte kun hän oli vahvasti nenäänsä niistänyt, jatkoi hän näin: "Isän ei tarvitse vielä tietää asiasta mitään. Antakaa, lapset, minun ensiksi hänelle tästä ilmoittaa, ja minä kyllä sitte annan sinulle tiedon, koska sinun tulee häneltä Annia järjestyksenmukaisesti pyytää. Ole siksi tulematta meille, muutoin ei luonnistu, ja kun sitte tulet anomaan hänen suostumustaan, ota myös setäsi mukaan, sillä se on varsin sopivaa, että hän saa kunnian olla niinkuin isän siassa. Kaikki minun lapseni ovat tähän saakka tulleet suureen sukuun. Meillä on otettu tavaksi elää kuin isoisissa perheissä. Lents, minulle ei ole Jumala poikalasta suonut, mutta minä sinulle rehellisesti sanon, että minua ilahuttaa se, että saan sinun pojakseni. Minä vissiin pidän kaikki vävypoikani hyvänä, mutta kuitenkin he minusta ovat ylen isoisia ja yläsaksalaisia. Mutta lähde nyt jo, Lents; ukko saattaa minä silmänräpäyksenä hyvänsä astua sisään, ja sitte ei ole tietoa, mitä siitä seuraa! Mutta maltapa sentään vähäsen; ota ensin tämä; anna sinä, Anni, se hänelle!" Äiti avasi suuren kaapin molemmat ovet, otti sieltä kultarahan ja antoi sen Annille näillä sanoilla: "Näetkös, tämän on sinun risti-isäsi, kirkko-herra vainaja, pannut liiton merkiksi kehtoosi, ja sepä on sopiva, se on vanha muistoraha. Mutta, ei maar sentään; sinunhan ensisti täytyy kihlat ja lupaukset antaa".
"Minulla ei ole muassani mitään; mutta onhan sentään. Tässä, Anni, täss'on kelloni; sen on isä-vainajani itse tehnyt Schweitsissä ja antanut äidilleni. Mutta hääpäivinä, jos Jumala ne suo, annan sinulle vielä jotain äitini puolesta, ja se sinua varmaankin ilahuttaa. Mutta kello, ota se nyt! Pane se korvallesi ja kuule, kuinka se naputtaa! Se on sydämmelläni hautunut! ja minä soisin samoin saavani sydämmenikin otetuksi ulos ja annettavaksi sinun omaan uskolliseen käteesi".
Nyt vaihetettiin kihlat molemmin puolin, ja Leijonan emäntä, jonka mielestä jotain piti sanottamankin, puhkesi rinnastansa raukeemaan: "Sydän ja kello, ovathan ne kaksi yhtä, ja rakkaus, se on kellon avain". Hän nauroi omaa sukkeluuttaan, koskei kukaan muu sitä tehnyt. Hän kahmi kaapissaan ja sanoi: "Kas nämä olivat Annin ensimmäiset pitovaatteet, ja tässä on hänen ajastaikaiset kenkänsä". Lents katseli ihastuksissaan näitä lapsuuden muistomerkkejä ja pyysi: "Lahjoittakaa ne minulle!" Hän saikin mielitekonsa, ja Leijonan emäntä jatkoi: "Mutta nyt, Lents, sinun täytyy lähteä; minä en sitä sinulta voi säästää. Mene täältä kyökin kautta. Kas niin, tässä annan sinulle käteni. Hyvää yötä, Lents!"
"Eikö Annin sopisi minua vähän matkaa saattaa?"
"Ei, sitä en voi sallia, äläkä sen vuoksi ole pahoillasi. Minä olen sitä luontoa, että olen vähän ankara; minä olen kolme tytärtä kasvattanut suuriksi, eikä löydy ketään, joka heistä mitään pahaa puhuisi — ja siitä minä olen kopea. Te kyllä vielä saatatte, jos Jumala sen suo, kunnialta ja vanhempain tieten, saada toinen toisenne seurasta kylläksi".
"Hyvää yötä, Lents!"
"Hyvää yötä, Anni!"
"Vielä kerran hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, sydänkäpyni!"
"Hyvää yötä, armas Lents. Makaa makoisesti!"
"Sinä samoin, tuhatkertaisesti!"
"Kyllä jo piisaa", torui Leijonan emäntä naurusuin. — Lents tuli kadulle, ja koko mailma pyöri hänen silmissään; tähdet taivaalla tanssivat. Anni, Leijonan Anni on nyt sinun omasi! Hän kiiruhti kotiin, hänen täytyi ilmoittaa se Maisulle, jota niin suuresti on Annia kiittänyt. Siitäkös hän on oikein iloitseva! Jos nyt vaan jo saisit käydä tuota juttelemassa huoneesta huoneesen… Mutta kun Lents jo seisoi talonsa kohdalla seisahtui hän; ei, Maisulle ei ole sanomista mitään, ennen kuin asia on oikein valmis, muutoin se ei pysy salassa. Mutta jollekulle ihmiselle sentään siitä puhumaan pitäisi. Hän kääntyi takasin samaa tietä, seisoi ison aikaa Leijonan ravintolan edustalla: sinun täytyy tässä seisoa vieraana, mutta huomenna siellä olet kuin kotona. Vihdoin viimeinkin hän itsensä irroitti ja lähti menemään Pilgrimille.
Ystävällistä avioestelyä.
"Olipa se erinomaisen hyvä asia, että Pilgrim on kotona! Hänen kamarissaan on valkea, ja hän itse soittaa kitarria. Oi sinua hyvä Pilgrim! Oi sinua hyvä Pilgrim! Kun nyt vaan pysyisin täydessä järjessäni enkä ilosta kuolisi! Oi, joska vielä äitinikin olisi saanut tähän asti elää!"
Pilgrim soitti ja lauloi korkialla äänellä. Hän ei ollenkaan kuullut tulian askeleita rapuissa. Lents avasi oven ja huusi, levittäen käsiänsä: "huuda riemusta, armas kultaveljeni! Minä olen niin on onnellinen, niin!"
"Mikä sinun nyt on sitte?"
"Minä olen kihlattu mies!"
"Vai kihlattu? Kenen kanssa?"
"Kuinka taidat kysyä noin?! Hänen kanssaan, joka sydämmessään on paras, ja niin ymmärtäväinen ja älykäs, kuin päivän valkeus. Oi, oma Annini!"
"Mitä lajia? Anni? Leijonan Anni?"
"Niinkö, vai niinkö sinäkin ihmettelet, että hän ottaa minut! Minä tiedän, etten häntä ansaitsisi saada, mutta minä tahdon koota itselleni ansioita, Jumala sen tietää, että minä tahdon itselleni koota vastaavia ansioita, minä tahdon asettaa käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi, ja hän on saava…"
Lents samassa huomasi äitinsä kuvan ja huudahti: "Hyvä äitini! Armain äitini! Iloitse siellä ylähällä taivaissa, sinun poikasi on onnellinen!"
Hän ei saanut itkulta enempää sanotuksi ja vaipui polvillensa. Pilgrim meni häntä likemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäällensä. "Anna, Pilgrim kulta, minulle anteeksi, anna anteeksi!" pyysi Lents, nousten ylös. "Minä tahtoisin pyytää anteeksi koko mailmalta. Minä olen lujasti päättänyt tästedes olla luja ja vankkamielinen mies! Minä saan nyt vaimon, joka ansaitsee järkähtämättömän miehen. Mutta tänäpänä, tänäpänä tämä käy voimieni yli. Tänne tullessani minä toivoin itselleni yhtä ainoata vaan: että joku tulisi ja määräisi minulle jotain oikein raskasta tehtävää, minä en tiedä mitä se olisi, mutta jotain, jotain, joka kysyisi koko sydämmen alttiutta ja olisi oikein vaikeata täyttää, niin olisin valmis sitä tekemään. Minä tahdon ansaita sen, että Jumala on minulle tuon onnen suonut".
"Maltu, maltu nyt kumminkin! Onhan niitä muutkin saanut miehen ja vieläpä vaimonkin, eikä tuommoisen asian tähden tarvitse mailmaa ylösalaisin kääntää".
"Joska vaan äitini edes olisi saanut elää tähän asti!"
"Jos sinun äitisi vielä olisi elossa, ei Annikaan sinusta huolisi.Annille sinä kelpaat ainoastaan ilman kumppanitarta, ilman äitiä".
"Älä niin sano! Kuinka korkiasti hän äitiäni kunnioittaa!"
"Se on helppoa tehtävää, koska häntä ei enää ole mailmassa. Ja sen minä sinulle sanon, että sinäkin olet mailmassa siitä alkaen kuin ei äitiäsi ole olemassa".
"Etkä sinä vielä edes ole minulle onnea toivottanut!"
"Minä toivotan sinulle onnea, toivotan sinulle onnea!"
"Minkätähden sitä sanot kahdesti? Minkätähden kahdesti?"
"Minä nyt vaan noin sanoin tokaisin".
"Etpä; sinä tarkoitat jotain muuta".
"Niin tarkoitankin, se on totta. Mutta minä sitä en nyt sano, ennenkun vasta huomenna".
"Minkä tähden huomenna vasta? Ei; sano kohta paikalla! Sinun ei tarvitse salata minulta mitään".
"Mutta ajattelepa sitä, että sinä tällä hetkellä olet innoissasi, ja kuinka sinun kanssasi sitte voisi selvän tavalla puhua?"
"Minä en ole päihtynyt, minä olen järkiselvä".
"No hyvä! Sano nyt sitte, mistä se semmoinen kiiru tuli?"
"Minä en itsekään sitä tiedä; se tuli minuun kuin taivaasta alas, ja nyt se minulle on selvä asia, että minä jo aika päiviä olen sitä samaa ajatellutkin".
"Minäkin olen ollut siinä uskossa, mutta minä olen myös uskonut, ettet sinä ilman minua tekisi mitään".
"En teekään; vaan sinä käyt huomenna minun kanssani niinkuin puhemiehenä. Minun täytyy isältäkin anoa Annia".
"Vai niin? Se on minun mieleeni. Sittenpä toivon koko naimiskaupan menevän myttyyn".
"Mitä lajia? Tahdotko minua riivata?"
"Ei ole tarpeen. — Mutta, Lents, Anni ei ole vielä sinun morsiamesi, hän ei ole vielä sinun aviovaimosi ja vielä minä uskallan puhtaaksi puhua. Lents, jos vielä peräytät sanasi, sinä kyllä teet väärin, mutta sinä teet ainoastaan yhden ainoan kerran väärin, vaan jos sinä Annin nait, niin teet tuhannen kertaa, teet koko elämäikäsi väärin. Lents, Anni ei ole mikään aviovaimo sinua varten, hän vähimmin kaikista".
"Sinä et häntä tunne. Te aina teette toinen toisestanne pilkkaa. Mutta minä olen oppinut tuntemaan hänen periluonteensa. Hän on perin pohjin hyvä ja ymmärtäväinen".
"Minä en häntä tunne, sanot! Olen kuitenkin siinä perheessä kuluttanut karpion suolaa. Minä sanon sinulle, mimmoisia he kaikin oikein ovat. Anni ja hänen isänsä ovat oikeastaan yhtä luontoa, ja juuri sen tähdenpä he eivät toinen toistaan suvaitse, vaikkavapaanhe mailman silmissä ovat olevinaan hyvässä sovussa. Kaikki, mitä he sanelevat, on paljasta huulisoittoa. Kun se aterialla soi, syömä ja juomakin luiskahtaa paremmin alas. He eivät pane sydämmelle mitään; he ovat tunteettomia. Minä en olisi uskonut, että semmoisia ihmisiä ollenkaan onkaan, mutta niin se on; he saattavat sinulle paljon puhua hyvyydestä, rakkaudesta, armeliaisuudesta, vieläpä päälliseksi, kuinka vaan sattuu, uskonnosta ja yksin isänmaastakin, mutta tämä kaikki on tyhjää lorua, jota lasketellessa he eivät ajattele mitään eivätkä piittaakaan siitä mitään ja ovat sitä uskoa, että kaikki ihmiset ovat suostuneet näin keskellänsä keskustella, miettimättä keskusteltavasta asiasta mitään. Anni ei pane sydämelle yhtään mitään, ja sen minä sanon: jolla ei sydäntä ole, sillä ei ole älyäkään eikä se ikinä käsitä, kuinka toisen laita on, eikä liioin tiedä määrää eikä olla taipuvainen. Anni ottaa, niinkuin äitinsäkin, oppia kuunnellessaan, mitä muut puhuvat, ja sitä hän sitte taitavasti matkii, ja vielä hän on hyvin taitava siinäkin, että hän osaa ketä hyvänsä moittia ja panetella pahanpäiväiseksi, mutta sen hän tekee niin ettei tiedä, onko se rakkautta vai riidan-haastoa. Isä, äiti ja tytär tekevät yhteensä kolmiyhteisen soittoryhmän; Anni soittaa ensimmäistä viulua, äiti toista ja isä baassi-äänellään ärisee. Sen minä sanon, että isäntä sittekin on ainoa paras koko perheessä. Tosi on, ja totena pysyy, että ainoastaan naarasmehiläiset pistävät, ja mitenkä! Leijonan isäntä ei puhu yhdestäkään ihmisestä muuta kuin hyvää eikä ole siitä hyvillään, että vaimoväkensä on kuin toista laumaa. Heidänpä mielestä on oikein oikein, jos vaan saavat jonkun tytön tai rouvan hyvästä maineesta lopun. Tätä tekoansa Leijonan emäntä tekee jonkimmoisella ulkokullatun sääliväisyydellä, mutta Anni mielellään leikittelee ihmisten kanssa kuin kissa hiiren kanssa, ja lorun loppu on aina tämä: sinähän Lents, olet kauniin, sinä olet kaikkein raittiimpi ja älykkäämpi ja kaikista paras. — Minä olen aikanani paljon miettinyt, mikä se oikea raakuus on, ja se suorastaan monesti ei muuta kuin käy aivan sievistelevään tapaan. Se oikea raakuus on — pahansuonti. Oi sentään, Lents, sinä et tunne sitä sävel-lajia, sinua ei auta soitintaitosi etkä sinä lainkaan tunne sitä sävel-lajia, jonka mukaan tämä perhe sointuu yhteen. Heissä ei ole muuta kuin valhetta ja ivaa. Se väki ei koskaan käsitä sinua eikä sinun intohimoasi enempää kuin iloasikaan. Minä vielä sanon yhden asian. Ainoastaan se, joka totuutta halajaa, voi totuuden käsittää ja sitä rakastaa. Sinä olet siinä perheessä outo muukalainen iki pitkinä päivinäsi".
"Pilgrim, mimmoinenka ihminen sinä oletkaan? Saman perheen luona, josta sinä noin puhut, olet käynyt joka päivä kahdeksan vuotta umpeen, syönyt ja syöt vieläkin heidän kanssaan samasta pöydästä, pidät hauskaa seuraa ja olet hyvässä sovussa heidän kanssaan. Mitä minun pitää sinusta ajatellakaan".
"Ravintolassahan minä käyn, syön ja juon ja maksan puhtaassa rahassa.Minä maksan joka päivä rätinkini, ja joka päivä heistä selviän".
"Minä vaan en sitä käsitä, kuinka sillä lailla saa olluksi".
"Sen uskon sinusta. Minä olen saanutkin paljon maksaa, ja minulle olisi hauskempaa, jos saisin olla ja elää kuin sinä. Se ei suinkaan ole hupaista, kun saa oppia tuntemaan ihmisiä semmoisina kuin oikein ovat. Tosi kyllä, että ainahan löytyy muutamia…"
"Ja sinä olet mielestäsi yksi noista muutamista hyvistä ihmisistä?"
"Minä en ollenkaan itseäni hyväksi kiitä. Olen kuitenkin ajatellut, että sinä olisit viimeinen minua laittamaan. Sitä saan luvan kärsiä. Soimaa minua, tee minulle mitä vaan tahdot, lyö vaikka käteni poikki, niin minä menen kerjuun, mutta samassa ajattelen näin: minä olen pulasta päästänyt niin kelpo miehen, kuin sinun. Erkane Annista! Minä pyydän sitä sinulta! Sinä et vielä ole häntä anonut isältä, etkä sinä ole vielä itseäsi kahlinut".
"Nuo estelyt ovat mailmanviisaan hätätemppuja. Minä en ole niin rikkiviisas kuin sinä, minä en ole ollut ulkomailla kuin sinä, mutta minä tiedän, mikä on oikein. Minä olen Annin kihlannut äidin nähden, ja minä en sanaani syö. Suokoon Jumala vaan sen, että saan isänkin suostumuksen. Ja nyt sinulle sanon viimeisen kerran: minä en ole sinulta neuvoa kysynyt, ja itse kyllä tiedän, mitä teen".
"Mutta, Herran tähden, mieleni on hyvä, jos olen erehtynyt. Vaan sitä en ole, en. Älä, veli kulta, älä ole kovakorvainen, herran tähden, vaan kuule minua; vielä on aika. Sinä et saata sanoa, että minä olisin sinua kieltänyt naimaan menemästä".
"En saatakaan".
"Sinä olet syntyäsi aviomies, mutta minä olen ollut hohko, kun en ole sinulle sitä tukevammin vakuuttanut; yhden noista tohtorin tyttäristä sinun pitää naiman".
"Sinun mielestäsi minun siis olisi pitänyt mennä sinne ja sanoa näin: minun holhojani Pilgrim käski sanoa paljon terveisiä ja pyytää minulle yhden tyttäristä, etenkin Amandan. — Se ei olisi käynyt päinsä, ja sitä paitsi he ovat liian isoisia minulle".
"Voi olla niin, että ovat isoisia, mutta Anni ainoastaan tekee itsensä iloiseksi. Sen vuoksi, että sinä tohtorin tyttäriä teitittelet, et ole tietänyt, kuinka heitä saisit sinutelluksi. Se on sinusta käynyt huokeammin Annin kanssa. Sinä olet voinut käydä Leijonan ravintolassa, kenenkään kysymättä: mitä asiaa on sinulla siellä ollut? Minä tiedän kaikki tyyni, alusta loppuun, kuinka käynyt on. Anni on sinulle laverrellut surustasi — hän kun osaa jaaritella mistä hyvänsä — ja hänen lorustansa on sydämmesi heltynyt. Annilla on joka hameessa nahkainen tasku, ja hänen sydämmensä on yhtäläinen nahkatasku, ja kumpaisessakin hänellä aina on pientä rahaa, jota vaihettaa ja jakelee jokaiselle vieraalle".
"Pilgrim, nyt sinä sanot syntiä, suuresti syntiä!" sanoi Lents, ja hänen huulensa vapisivat vihasta ja surumielisyydestä. Hän rupesi nyt kertomaan kaikki tyyni, näyttääksensä Pilgrimille, kuinka hellä ja sydämmellinen Anni oli, mitä Anni oli hänelle sanonut hänen äitinsä kuoleman jälkeen, ja mitä hän vielä oli sanonut tuon suuren kellovärkin vietäissä. Lents oli kätkenyt joka sanan muistoonsa, ikäänkuin ilmestyksen.
"Voi minun äyri-raukkojani! Voi minun pienet roponi!" huusi Pilgrim vastaukseksi. "Voi teitä, minun pikku penninkini! Kerjäläisellähän semmoisia on, ja Anni on ne häneltä riistänyt. Voi minua yksinkertaista, kirottua narria! Kaikki, mitä hän sinulle noin on sanonut, aivan joka sanan on hän minun suustani saanut. Hänen puheentapansa on monimutkainen kuin tulpan kieli, ja hän osaa kaikkia lankaa onkia. Minä olen ollut niin löyhä, että olen silloin tällöin hänelle tuota kaikkea sanonut. Mutta se on ollut minulle oikein! Joska ma vaan olisin aavistanut hänen noin solmivan sinut minun omiin sanoihini! Voi minun äyri-raukkojani!"
Molemmat ystävät istuivat ison aikaa äänetönnä; Pilgrim puri huulensa kieroon ja Lents pudisti päätänsä epäileväisesti. Mutta Pilgrim taaskin pikastui: "Tiedätkös syyn sitte, minkätähden Anni ylimalkaan sinut ottaa? Ei suinkaan pitkän ruumiinvartesi tähden, ei lempeän luontosi tähden, eikä myöskään varallisuutesi vuoksi! Ei suinkaan; nämä kaikki ovat syrjäseikkoja vaan. Pää-asiallisesti hän ilkamoitsee siitä, ettei kukaan tohtorin tyttäristä sinua saa. Piti! piti! Eipä kukaan teistä häntä saanut, mutta minä sain! — Usko minua! Anni on semmoinen elävä, josta sinä et ollenkaan voi mitään päättää. Sinä et usko niitäkin ihmisiä löytyvän, joitten ainoa ilo ja onni on saada muille mielipahaa ja harmia aikaan ja joilla ei ole muuta ajateltavaa kuin sitä, kuinka heidän kauneutensa, rikkautensa ja hauska olonsa muita harmittaa. Minäkään en ole uskonut semmoisia ihmisiä löytyvän, ennen kun opin Annia tuntemaan. Veli kultani; älä sinä huoli oppia häntä paremmin tuntemaan; siitä on sinulle onnettomuus! Minkätähden noin minuun katsot, ja olet noin ääneti? Sano suusi puhtaaksi, tee, mitä hyvänsä, tee minulle, mitä tahdot, mutta erkane Annista, hän on myrkkyä! Minä rukoilen sinua, erkane Annista! Ja vielä yksi asia: minä olen vallan unohtanut pää-asian. Ajattele sitäkin, — ja suokoon Jumala, ett'et myöhästyisi siinä ajatuksessasi; minä en suinkaan tahdo pahaa ennustaa, — mutta ajattele sitäkin, että Annista ei ole vanhaksi ihmiseksi".
"Ha, haa! Vieläkö hän päälle päätteeksi on kivulloinenkin, ja kuitenkin hän on tuman terve. Onhan hänellä kasvot kuin verta ja maitoa".
"Minä en tarkoita sitä; minä tarkoitan ihan toista. Muistele äitiäsi; Löytyykö toista, jonka tykönä on ollut parempi oltava? Minkätähden niin? Sentähden, että hänen kasvoistansa näki hänen sydämmensä laadun, näki hänen ystävällisyytensä kaikkia ihmisiä kohtaan, hänen ilonsa ja hänen huolensa kaikkein ihmisten menestyksestä. Se, se tekee vanhan kasvot kauniiksi, ja se tekee laupiaaksi senkin, joka niitä katselee. — Entäs kuinka on Annin laita? Kun hän ei enää saa hiuksiansa palmikoittua kruunuksi, kun hänen poskillansa ei enää ole punaa, kun hänen valkoiset hampaansa eivät enää nauraessa näy, — mitä hänestä sitte on jäljellä? Hänellä ei ole mitään vanhan varaksi, hänellä ei ole elähdyttävää voimaa, hänellä ei ole muuta kuin liukas kieli, hänellä ei ole hyvä sydän, ei terävää ymmärrystä, hän ei osaa muuta kuin viisastella; kun hänestä tulee vanha, hän ei ole muu kuin paholaisen isoäiti".
Lents pusersi huuliaan kovasti hampaitten väliin ja viimein hän sanoi: "Jo nyt on tarpeeksi, jopa on liikenemäänkin. Ei enää sanaakaan! Mutta yhtä sinulta vaadin: noin et saa puhua muille kuin minulle, ja olkoon se minullekin sanottu viimeinen kerta eikä tämän perästä yhdellekään ihmiselle, ei ainoallekaan! Minä pidän Anniani rakkaana ja … ja … pidän sinustakin; vaikka kiivastuksissasi sanot mitä tahdot. En nyt enää pyydä sinua puhemiehekseni. Ainoastaan nämä neljä seinää tietää, mitä tänään olet haastanut. Hyvää yötä, Pilgrim!"
"Hyvää yötä Lents!"
Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus yhteydestä.
Kun Lents oli mennyt, istui Pilgrim kauan yksistänsä, katseli tuijotti valkeesen ja väänteli tuimasti punertavaa poskipartaansa. Häntä harmitti; hän oli tosin sanonut suunsa puhtaaksi, mutta hän oli sanonut liika paljon ja ampunut yli maalin; hän ei voinut sanojaan peräyttää, koska kaikki oli hänen mielestään totta, mutta mitäpä sekään auttoi? Hän käveli levottomana edes takasin kamarissaan, sitte hän taas istahti ja tuijotti valkeesen. Minkätähden elämä onkin niin eriskummallinen! Kuinka harvan ihmisen kohtalo on päästä suoraan tarkoituksensa perille! Sitä ei kukaan usko nuorena ollessaan; vanhoja ihmisiä soimataan tylyiksi, ja sitte kun itse vanhaksi tullaan, muututaan samanlaisiksi ja kukin mukaantuu asianhaaroja myöten. Ei, hauskaa se elämä sentään on. Mutta ei vaan saa kaikkia mieli tehdä.
Pilgrimin mieleen johtui koko elämänsä hiljainen juoksu. Kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti ulkomaille, riuskasti, kuin olisi koko mailma voitettavana, ja häntä elähytti hiljainen onni. Hän ei ollut saanut mitään lupausta eikä ennusmerkkiä, mutta kuitenkin onni oli hänestä varma. Hänen lemmittynsä oli tohtorin kaunis, hoikkavartinen tytär Amanda, ja Amanda puolestansa suosi häntä kuin prinsessa, kuin jokin naisjumala, niin Amanda häntä suosi. Pilgrim auttoi häntä aina joutoaikoinaan pystyttäissä keppiä ulkomaisien kasvien tueksi, joihin hän ensin eräästä kirjasta oli koriasti kirjoittanut kunki kasvin nimet. Amanda kohteli tätä köyhää, turvatonta poikaa kuin lempiä enkeli, ja sittenkin, kun Pilgrim oli nuorukaiseksi varttunut, hän vielä monta kertaa rohkeni olla Amandalle apuna, ja Amanda oli edelleen yhtä armas Pilgrimiä kohtaan ja hänen joka silmänluontinsa kuin siunattu. Kun hän sitte yksistänsä lähti vieraille maille ja vielä kerran meni puutarhan ohitse, niin Amanda hänelle kurotti kätensä aidan yli ja sanoi: "Minulla on sinulta kokonainen muistokirja, nuo lautaset, joihin olet piirtänyt ulkomaisien kukkaisten nimet. Kun sinä ulkona mailmassa joskus näet noita vieraita kukkaisia kasvavan kotimaassaan, olet myös monesti muistava meidän puutarhaamme ja kotiamme, jossa kaikki ihmiset suovat sinulle hyvää. Voi hyvin, elä hauskasti ja tule takasinkin taas!"
Nuo sanat "voi hyvin ja tule takasin!" ne saattoivat matkamiestä yli vuorien ja läpi laksojen, yli meren ja kautta vieraitten maitten, ja monta kertaa kaikukin toisti Amandan nimen, joka ehdottomasti riemastutti hänen miestänsä avarassa mailmassa.
Pilgrim aikoi rikastua, aikoi mainioksi taideniekaksi ja tahtoi ansaita Amandan. Hän palasi takaisin köyhänä ja mailman nuijittuna. Kun sitte moni häntä kohteli halvalla pilkalla, sanoi Amanda, joka oli kasvanut ja varttunut suuremmaksi: "Pilgrim, olkaa iloinen, että kumminkin olette terve, ja pysykää ilomielisenä!"
Hän sen tekikin, eikä hukannut iloista luontoansa. Hän totutti itseään rakastamaan Amandaa kuin aitauksen toisella puolella, naapurin puistossa kasvavaa kaunista lehmusta, kuin tähtiä taivaalla. Ei kukaan kuullut sanaakaan, ei nähnyt mitään osoitusta hänen rakkautensa tunteista, ei yksin Amandakaan. Niinkuin satu kertoo kalliista kivistä, että ne öisin kiiltävät kuin aurinko, samoin hellä rakkaus Amandaan valaisi Pilgrimin elämän päivät. Hän ei nähnyt lemmittyänsä useasti moneen viikkoon, mutta kun hän taas hänen näki, oli hänen käytöksensä niin tyyne, kuin olisi hän oudon nähnyt. Ainoastansa sitä hän useasti ajatteli, ken se mahtaisi olla, joka Amandan morsiamenaan kotiinsa veisi. Hän halasi mailmasta päästä, armaansa aavistamatta olevansa hänen lemmittynsä, mutta saman armaansa hän olisi suonut onnelliseksi. Lents oli ainoa, jonka piti Amandan morsiamekseen saaman, Lentsille hän Amandan soi, he vetivät vertoja, ja hän itse tuudittaisi heidän lapsiansa käsivarrellaan ja hauskuttaisi heitä laulujensa ja leikkipuheensa runsaasta aarteesta. Mutta nytpä oli käynytkin ihan toisin, ja Lents seisoi paraikaa äkkisyvän partaalla, siitä Pilgrim oli vakuutettu.
Hän katseli tuijotti kauan valkeesen ja pudisti tavan-takaa päätänsä, kunnes hän viimein sammutti valkean ja sanoi itsekseen: "minä en ole taitanut itseäni auttaa enkä minä myös voi auttaa muitakaan".
Sillä aikaa Lents oli kävellyt kotiinpäin. Hän käveli hiljaksuten. Hän oli niin väsyksissä, että hänen täytyi istahtaa kiviläjälle tien viereen. Kun hän tuli Leijonan ravintolan kohdalle, oli siellä jo kaikki valkeet sammutetut, eikä yhtäkään tähteä tuikkinut, kun taivas oli mennyt pilveen. Lents oli pysähtynyt seisomaan ja hänen mielestänsä oli kuin olisi koko ravintola kukistumaisillaan hänen päällensä.
Hän rupesi kävelemään kotiin. Maisu makasi jo. Lents herätti hänet, koska hän tarvitsi kumppania, joka hänen kanssansa iloitsisi. Pilgrim oli ikäänkuin varistanut tuhkaa hänen yllensä.
Kuultuansa uutisen oli Maisu oikein onnellinen, ja Lentsiä nauratti, kun Maisu nyt, näyttääksensä toteen, että hänkin kyllä tiesi, mitä rakkaus oli, tiesi enemmän kuin hyvin, kumminkin sadannen kerran kertoi oman "hukka-rakkautensa", joksi hän sitä ainoastaan nimitti. Hän alkoi aina itkulla ja lopetti torulla, ja kummassakin hän teki oikein.
"Kuinka ihanaa siihen aikaan oli olla tuolla toisella puolella laksossa! Hän oli naapurin poika, kelpo miehen alku, uuttera ja pulska, niin pulskaa poikaa ei enää hakeinkaan löydy. Tuota ei kukaan pahaksensa panko, mutta niin on asian laita. Mutta hän — minä sanon kuin sanonkin nimen, koska joka mies kuitenkin tietää hänen nimensä olleen Anton Striegler — hän kuitenkin sai päähänsä lentää ulos mailmaan, ja ulkomailla hän vieläkin oleskelee kauppatoimissaan ja minä muistan kuin olisi se tapahtunut eilen meidän hyvästi-jättömme tuolla puron partaalla, kun hän sanoi: 'Maisu', sanoi hän, 'niin kauan kuin tää puro tässä juoksee, minäkin olen sinulle sydämmessäni uskollinen, ja ole sinäkin samoin'. Hän osasi kauniisti puhua ja kirjeissäänkin hän niin kauniisti sanansa pani, mutta semmoisiahan ne viekkaat ihmiset ovat, vaikka minä en olisi häntä siksi ikinä uskonut. Neljä vuotta minä sitte häneltä sain yhteensä seitsemäntoistakymmentä kirjaa Franskan maalta, Englannista ja Spaniasta. Kirje Englannista aina maksoi kokonaisen kruununtaalerin, sillä siihen aikaan Napoleoni ei olisi suonut meille tulevan mitään kahvia eikä yhtäkään kirjettä, ja sentähden kirjeet tulivat, niinkuin meidän pastorimme sanoi, Konstanttinopolin ja Itävallan kautta tänne ja maksoivat joka kerta, niinkuin sanoin, koko kruununtaalerin. Sittemmin ei ole enää mitään, ei isoon aikaan mitään kirjettä tullut. Neljätoistakynmentä vuotta minä odotin, kunnes viimein sain kuulla, että hän Spaniassa oli nainut mustan. Siitä saakka minä en ole huolinut koko hylystä, eikä sen suurempaa hylkyä ole, ja sitte minä kohta poltin hänen kauniit kirjeensä, nuo petturin kirjeet, ja rakkautenikin on mennyt samaa tietä pitkin korsteinia ja savuna hukkunut tuulessa".
Maisu aina lopetti näillä sanoilla, jotka olivat kuin suuhun valetut. Tänäpänä Maisu oli saanut kernon kuultelian, parahimman kuin toivoa taisi, vaikka sillä oli se vika, että hän oikeastaan ei ollenkaan kuulellut, mitä Maisu haastoi; hän vaan katseli häneen päin, silmät pystyssä, ajatellen Annin olevan edessänsä. Nytpä kiitollisuuden tunteet Maisuakin muistuttivat puhumaan Annista. "Mitä Anniin tulee, minä hänelle sanon, kummoinenka sinä olet, minä kun parahiten sinun tunnen. Sinä et ole ikipäivinäsi pahoittanut edes lastakaan, ja minua kohtaan sinä aina olet ollut hyvä. Mutta älä nyt näytä noin synkkämieliseltä. Ole iloinen! Minä kyllä tiedän, ja vallan hyvin tiedänkin, että, kun noin suuren onnen saavuttaa, myös luulee itsensä raukeevan. Kyllähän teidän, Jumalan kiitos, kelpaa; te pysytte yhdessä kotona, ja saatatte joka päivä, jonka Jumala teille suo, sanoa toinen toisellenne hyvää huomenta ja hyvää yötä. Nyt minäkin sanon hyvää yötä! Jo onkin hyvin myöhäistä".
Puoliyö oli ohitse, kun Lents vihdoin haki lepoa, hänkin. Hän nukkui näillä sanoilla: "hyvää yötä Anniseni! Hyvää yötä sinä hyvä tyttö!"
Aamulla oli hänen eriskummallinen ollansa. Hän muistutteli nähneensä unta: hän oli ollut seisovinaan korkealla vuoren harjalla oman talonsa takana, ja hän oli ehtimiseen nostanut jalkaansa ja tahtonut nousta ylös ilmaan — — —
Se nyt vielä puuttuu, että rupeisin unelmista murehtimaan, sanoi hän itsekseen, lakkasi ajattelemasta koko untansa ja rupesi muistorahaa katselemaan. Mutta paljon enemmän häntä hauskutti nuo Annin pikkuruiset kengät ja ensimmäiset vaatteet, kunnes hän viimein pani nämä pyhäköt kätköön tuonne kaappiin, muitten perintöjensä joukkoon.
Nyt tuli Leijonan emännältä semmoinen sana, että Lents tulisi heille noin yhdentoista aikaan. Lents puki pyhävaatteet päällensä, ja lähti joutuisasti menemään setänsä Petrovitschin luo.
Sitte kun hän oli monta kertaa likistänyt kelloa ja vihdoin päästetty sisään, tuli setä jotenkin jörömäisenä häntä vastaan ottamaan. "Mitä sinuun nyt tulee, näin aikaisin?"
"Setä, tehän olette isäni veli —"
"Olen kyllä, ja kun minä lähdin ulkomaille, jätin jälkeeni isällesi kaikki perini. Kaikki, mitä minulla nyt on omaa, olen itse ansainnut".
"Minä en teiltä vaiteloitse rahaa, vaan pyytäisin teitä kanssani isän siassa".
"Mitä? Kuinka?"
"Setä, asian laita on se, että Leijonan Anni ja minä, me pidämme toinen toisemme hyvänä, vilpittömästi hyvänä, ja Annin äiti on antanut suostumuksensa, ja nyt olen menossa pyytämään Annia isältänsä, niinkuin tapana on, ja teidän pitäisi käymän kanssani, koska olette isäni veli".
"Vai niin?" vastasi Petrovitsch, sitte kun ensin oli pistänyt suuhunsa sokeripalasen, käyskenneltyään edes takasin tapetseeratussa ja matoitetussa huoneessaan.
"Vai niin?" sanoi hän kerran vielä kääntyessään. "Sinä saat 'fiinin' rouvan ja minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä kursi. Minä en olisi uskonut sinusta sitä kursia, että menet mokomaa naimaan".
"Minkätähden sanotte kursi? Mitä se tässä kohden kysymykseen tulee?"
"Ei mitään pahaa sen puolesta, mutta minä en vaan olisi uskonut sinua niin ylpeäksi, että otat semmoisen rouvan".
"Ylpeäksi? Mitä ylpeyttä siinä minun puolestani on?"
Petrovitsch naurahti vaan, eikä antanut vastausta mitään. Lents jatkoi: "setä, kyllähän te Annin tunnette vallan hyvin. Hän on toimellinen ja tytyväinen sekä kelpo perheessä kasvanut".
"Minä en tarkoita sitä. Mutta se on sinusta ylpeyttä, kun luulet voivasi olla tytölle, joka ravintolassa on kasvanut kahdenkolmatta vanhaksi, tuolla hiljaisessa Morgenhaldessa noitten kaikkein ravintolan huoneissa mairittelevain vieraitten verosta. Se on ylpeyttä sinusta, että sinulle yksistäsi halajat semmoisen, joka osaa emännöitä suuressa ravintolassa. Täysi-ikäinen mies ei ota semmoista rouvaa, joka häneltä kalvaa puolen ikää, jos tahtoo rouvansa mieleen elää. Eikä semmoisen rouvan talossa ole helppo pitää komentoa; se on vaikeampi kuin pukkia hillitsemästä ruveta hillitsemään neljää villihevoista".
"Minä en tahdokaan komentaa".
"Sen uskonkin. Mutta jompikumpi kahdesta: joko komentaa taikka olla komennon alla. Se minun täytyy sanoa, että Anni on hyväntahtoinen, mutta tietysti ainoastaan sitä kohtaan, joka häntä kiittää taikka on hänen alammaisensa. Anni on Leijonan perheessä ainoa, josta saattaa jotain hyvää sanoa. Molemmat vanhemmat ovat kumpikin eri lailla ulkokullatuita: äiti suuripuheisuudessaan ja isä harvapuheisuudellaan. Jos isäntä vaan sanankin sanoo, se tietää samaa kuin: minun suussani jokikinen sana painaa leiviskän, punnitkaa, niin pitää olla tasan, ei ole neljännes-luotiakaan vailla. Ja kun hän vaan askeleenki ottaa, se käy niin arvokkaasti, kuin joka askel sanoisi: tässä tulee kunnian mies. Kun hän ottaa kahvelin käteensä, se tahtoo sanoa: näin syö kunnian mies, ja kun hän katsoo akkunasta ulos, hänen muotonsa sanoo kuin Jumala itse hänelle taivaasta tervehtäisi: hyvää huomenta, kunnian mies! Ja minä panen vaikka pääni vetoa siitä, että hänen on velkaa niin kahveli kädessä kuin narisevat saappaatkin jalassa".
"Mutta, setä, sitähän en ole tullut teidän suustanne kuulemaan".
"Sen uskon".
"Minä olen ainoastaan tullut kaikella kunnioituksella kysymään, jos tahtoisitte isän siassa käydä kanssani puhemieheksi".
"Ei pistä päähäni tulla. Sinä olet täysi-ikäinen itse, etkä sinä ennenkään ole minulta neuvoa kysynyt".
"Ettehän pyyntöäni kumminkaan paheksine?"
"En ollenkaan. — Mutta malta!" huusi Petrovitsch, kun Lents oli menemäisillään, "vielä sanon sanan, yhden ainoan sanan vaan".
Lents kääntyi takasin, ja Petrovitsch laski ensi kerran elämässään kätensä veljensä pojan olkapäälle, ja kummallisesti tämä kosketus Lentsiä säikähdytti ja enemmän vielä se, kun Petrovitsch liikuttavalla äänellä puhui näin: "Minä en sentään soisi eläneeni tyhjän-toimittajana omaisiani kohtaan. Minä tahdon antaa sinulle jotain, josta moni ihminen antaisi koko elämäikänsä, jos he saman olisivat aikanansa saaneet. Lents! Jos jonkun ihmisen on kuuma ja hiki, älköön hän juoko; hän saattaisi juoda itselleen kuoleman, ja se, joka lyö lasin pois kädestä, on oikia hyväntekiä. Myös muullakin lailla voidaan olla kuumettunut eikä silloinkaan saa juoda, se tahtoo sanoa, ei saa tehdä mitään, joka koskee koko elämäkautta, sillä siitäkin saattaa pitkällinen kidunta ja kuolema seurata. Sinua ei mikään tällä haavaa pakoita menemään naimisiin, vaikka se olisi muunkin kuin Annin kanssa; sinä olet palavissasi; jähdy ensin tyyneesti ja tutki itseäsi uudestaan puolen vuoden perästä. Jätä nyt koko tämä asia minun huomaani, kyllä minä Leijonalla kauppasi saan rikki, ja haukkukoot he minua miten hyvänsä, siitä ei ole minulle haittaa lainkaan. Tahdotko neuvoani seurata ja luopua koko naimatuumasta? Muutoin sinuun sattuu pitkällinen tauti, jota ei yksikään tohtori enää parantaa voi".
"Minä olen jo kihloissa, eikä se enää puhuen parane", vastasi Lents.
Kun hän sitte lähti pois, oli hänen otsallansa kylmä hiki.
Mutta tommoisiahan kaikki vanhat nuoret miehet ovat. Heidän sydämmensä on paatunut. Pilgrim'in ja sedän välillä ei oikeastaan ole mitään eroa. Ja varsin somasti tämän asian on laita! Pilgrim'in mielestä isä on paras heistä, ja sedän mielestä Anni yksin. Pian saattaa kolmas ilmaantua, joka pitää äidin parahimpana. Jääkää siis kaikin hyvästi, minun puolestani! Anni ja minä emme tarvitse kolmatta kumppania; minussa on miestä tarpeeksi. Tulkoon siitä jo loppu, että joka mies ottaa sekaantuaksensa minun asioihini. Kohtasillään, tunnin kuluessa, seison vankkana tuossa kansaperheessä.
Ei kulunut tuntiakaan ennen kun Lents vakavana miehenä oli Leijonassa. Pilgrim'in ja sedän muistutukset eivät olleet häneen vaikuttaneet suurta mitään. Sen verran ne sentään olivat saaneet aikaan, että, kun Lents harhailematta, reippaasti ja vakavasti isältä Annia anoi, hänestä oli, kuin joku olisi hänelle kuiskuttanut: he kyllä vielä ymmärtävät minua kiittää, etten ole heidän muistutuksistansa lukua pitänyt.
Sepä paha se.
Anni piti toisella kädellä esiliinaa silmillään ja toisella Lentsin kättä, sitte kun oli kättä lyöty. Leijonan isäntä käveli ylös ja alas huoneessa ja hänen uudet saappaansa narisivat lujasti. Leijonan emäntä itki, ja tällä erää hän itki täyttä totta: "Oi hyvä Jumala, kun viimeinen tytär on annettava pois kotoa! Kun sitte käyn vuoteelle taikka nousen vuoteeltani, en tiedä, kuinka ma yksistäni tulen toimeen: missä minun Annini on? Mutta sen minä sanon: vasta vuoden perästä pidetään häät. Kuinka rakas sinä Lents meille olet, ei meidän tarvitse sanoa, koska sinulle annamme viimeisen tyttäremme. Oi hyvä Jumala! Joska sinunkin äitisi vielä olisi elossa! Mutta tuolla ylähällä taivaassa hän iloitsee ja teidän puolestanne hän seisoo Jumalan istuimen edessä". — Kun Leijonan emäntä piti tämmöistä ääntä, Lentsinkin täytyi ääneensä itkeä. — Kohta kun emäntä oli alkanut puhumaan, kuului Leijonan isännän saappaat niinkuin paheksuen narisevan, mutta nyt ne narisivat kahta pahemmin. Vihdoin ne lakkasivat, ja hänen suustansa kuului: "Kyllä jo piisaa parkunaksi, me kun olemme miehiä. Lents! nosta silmäsi tyyneesti; noin, niin pitää olla. Sano nyt, onko sinulla vaimoväen tavara takanasi?"
"Enhän minä puolestani ole mitään kysynyt myötäjäisistä. Onhan Anni teidän lapsenne, ja te ette suinkaan häntä halpana pidä".
"Siinä sinulla on oikein. Meillä pidetään arvossa tuota vanhaa sananlaskua: 'sanasta mies tutaan,'" virkahti Leijonan isäntä pikimmiten, ja sitte hän oli vaiti; hänen ei ollut tarpeellista paljon vaivata suutansa.
Lents jatkoi: "Rikas minä en ole, ja pääomaisuutenani on minun taiteeni, mutta minun tulee kiittää vanhempiani siitä, että ovat pitäneet kaikesta murhetta. Meillä ei puutu mitään. Meillä on leipä suruti suussa, ja on hiukkasen voitakin lisäksi".
"Se on oikein sanottu, oikein ja täsmälleen, juuri niin kuin minä tahdonkin. Entäs avioliiton välipuheesta, mitäs siitä tuumit?"
"En tuumi mitään; onhan siinä kohden vaan lait voimassa".
"On kuin onkin, mutta on sentään välipuhekin tarpeen. Näetkös, tiedäthän sen, että laskivaimo ei ole muuta kuin puolen väärtti ja häntä täytyy rahat auttaman eteenpäin. Entäs sitte, jos sinä kuolisit ilman avioperillistä —"
"Isä!" huusi Anni, "jos vielä enemmän noin puhutte, laskekaa minä menemään; minä en jaksa semmoista kuulla".
Lentskin oli käynyt kalpeaksi. Mutta Leijonan isäntä jatkoi vaan yhtäläisesti: "Älä huoli Anni noin teeskennellä! Semmoisia te vaimoväki aina olette. Ei saa millään muotoa rahoista puhua! Hyi! ja voi! ja siunatkoon! Teitä pöyristyttää ikäänkuin jos sammakko hyppelisi jaloillanne; mutta jos vaan ei rahaa löydy, te kyllä osaatte sitä mankua. Sinun ei ole, Jumalan kiitos, ikipäivinäsi tarvinnut rahanpuutetta nähdä eikä tarvitse vastedeskään ikänäsi, ja sentähden mitä eloon ja kuoloon tulee, niin —"
"Minä en tahdo tuommoista kuulla!" kinasi Anni vastaan. "Mitä hauskaa koko kihlauksesta on, kun täytyy tuommoista puhetta kuulella?"
"Isällä on oikein", keskeytti äiti. "Ole nyt viisas ja vaiti, pianhan tuo on ohitse ja sitte saatamme olla kahta iloisemmat".
"Minun Annillani on oikein", sanoi Lents tavattoman vakavalla äänellä. "Me naimme toinen toisemme niinkuin vaan laki säätää, ja siinä kaikki, eikä nyt enää sanaakaan siitä asiasta. Tule Anni. Mitä vielä! Vai eloa ja kuoloa! Emmehän nyt huoli muusta kuin elosta. Suokaa anteeksi, isä ja äiti, ollaanhan sovussa. Nyt joka minuuti maksaa miljoonan. Tiedätkö Anni, kuinka laulussa kuuluu?
"Suuri rikkaus ei tuota mulle kunniaaEi suuri köyhyys mitään häpiää.Ma soisin tuhat vertaa varakkaampi olevaniJa omaa mielitiettyäni taluttavani".
Näin laulaen hän oli Annin kanssa ulos tanssimaisillaan, mutta Leijonan isäntä pani kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi arvokkaasti:
"Mutta! Vielä muutama sana".
Lents seisahti hämmästyksissään. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen suuhunsa pantu tikari, jota vastaan huulet pusertuivat. "Me olemme jo antaneet lupauksen toinen toisellemme, eikä muuta enää tarvita", sanoi Anni jäykästi.
"Me miehet, meillä on vielä keskenämme puhuttavaa", vastasi Leijonan isäntä vakavalla äänellä, ja Lentskin sen vahvisti sanoen: "Niin oikein, puhukoon isäsi". Leijonan isäntä otti samettikalotin päästään, katseli sitä, pani sen taas päähänsä ja alkoi: "Sinun tarkoituksesi on ollut rehellistä ja uskollista laatua, ja jos ihmiset sinua takana pilkkaavat, sinun ei tarvitse pitää siitä väliä, ja vaikka tarkoituksesi tähden menettäisit koko omaisuutesi, sinä et ole kenellekään edesvastauksen alainen, koska sinä tähän saakka olet ollut ihan yksistäsi".
Tässä Leijonan isäntä pidätti puhettansa, ja Lents katseli häntä kuin eksynyt, kysyen viimein: "Mitä minä nyt sitte olen tehnytkään ja mitä kauhistavaa olen tarkoittanut?"
"Niinkuin sanoin, sinun tarkoituksesi on rehellinen ja vilpitön, sitä minä aina olen vakuuttanut", sanoi Leijonan isäntä selvästi kaikkein kuullen, ja vaimoväki katselivat häntä hämmästyneinä. "Sinulla on yhdessä Pröblerin kanssa mallikello, siksihän sitä kutsutaan? Se ei oikeastaan koske minua, koko se asia — semmoinen kello, joka on kaikille omansa. Mutta tietysti sinun tästälähin ei ole Pröblerin kanssa mitään tekemistä; minun vävyni ja Pröblerin nimet eivät sovi yhdessä mainittaa. Se on sanottu kuin sanottu. Mutta toinen asia vielä, ja se on pääasia. Sinä tahdot täällä saada yhteyden aikaan, — sehän sillä nimenä on? Mutta olkoon siitä nimi mikä hyvänsä, siitä ei pidä tuleman mitään: se on niinikään ollutta ja mennyttä". Tässä oli emännän aikomus keskeyttää puhetta, mutta Leijonan isäntä löi tuimasti jalkaansa laattiaan ja huusi: "Salli, vaimo, minun puhua suuni puhtaaksi! Sen sanon sinulle, Lents, heitä koko yhteys mielestäsi. Älä usko minun sanovani sitä sen vuoksi, että semmoinen yhteys sotisi minun hyötyäni vastaan. Minä en pelkää mitään yhteyttä, ja vaikka pelkäisinkin, niin minun hyötyni on tästälähin sama kuin sinunkin. Mutta semmoisesta yhteydestä ei ole muuta kuin pilkkaa perästäpäin, eikä siitä sinua kukaan kiitä. Minä tunnen ihmiset paremmin. Jos yhteydestä tulee täysi tosi, sinäkin menetät kaikki omaisuutesi ja sinusta tulee kerjäläinen. Siis — kättä päälle! Tästä alkaen et enää ajatuksiasi vaiheta koko asiaan etkä huoli yhteydestä yhtään mitään".
Lents seisoi epäröiden ja katseli maahan, ja Leijonan emäntä huudahti: "Niin, anna kättä päälle, hän tarkoittaa hyvää, hän tarkoittaa oikein, hän tarkoittaa kuin isän tulee ja hän on sinun isäsi", ja nyökkäämällä hän miehellensä osoitti kiitostaan.
Lents ojensi itsensä suoraksi. Hänen kasvonsa oli tulipunaiset ja ratkaisevan päättäväisesti hän sanoi:
"Minä en anna kättäni sen päälle! Ennen se käyköön hervottomaksi, jotta en iki päivinäni saa sillä kortta korjatuksi".
"Älä vanno, olethan sinä itse sanonut, ettei saa vannoa", virkahti Anni väliin, otti Lentsin käteen ja tahtoi kurottaa sitä isälle, mutta Lents piti vastaan ja sanoi kiivaasti: "Anna olla. Älä huoli. Mitä minä lujasti uskon, siitä minä en poikkee, ja jos minun täytyisi yhteyden tuumasta luopua, olisin samassa uskoni kieltänyt. Ja vaikka minun ajaisitte ulos täältä, jossa olen luullut tulevani kotolaiseksi, en sittekään, Leijonan isäntä, sitä tee! Minä kyllä sen uskon, että te tarkoitatte hyvää, mutta sitähän jokainoa tarkoittaa sen verran kuin hän ymmärtää. Minun ja Pröblerin keskenäinen väli ei ole juuri mitään, ja vaikka se olisikin suurempi, niin minä olen Lents ja olen kenenkä parissa ma tahdon ja pysyn semmoisena kuin olen. Minä en mielelläni sitä sanoisi, mutta nyt minun täytyy se sanoani: minua ei saastuta kukaan, päinvastoin, minusta on kunniaa muillekin ja minä kiitän Jumalaani, että niin on kanssani laita. Mitä vielä yhteyteen tulee — aikeeni nimi on yhteys, sen te olette oikein muistissanne säilyttäneet — niin minä olen sitä asiaa miettinyt päiväkaudet ja yöt jo vuosia sitten ja tiedän paremmin kuin kukaan mun, mitä se tahtoo sanoa. Minä tiedän varsin hyvin, ja siinä teillä on oikein, että veijaria ja yksinkertaisia ihmisiä löytyy, jotka minua sen vuoksi irvistelevät, mutta kukapahan on, joka ei ole saanut pilkkaa palkakseen, kun on tahtonut saada jotain hyvää mailmassa aikaan? Se seikka ei minua huoleta. Mutta teidän pelkonne, että minä tuumailuuni menettäisin omaisuuteni, kyllähän se oikein on, että sitäkin ajattelette, ja minä olen kiitollinen teidän hyvyydestänne. Vaan siitä jo on täyttä kymmenen vuotta kuin minä yksinäni olen hoitanut ammattiani ja talouttani, ja minä näytän teille koko kirjanpitoni, niin saatte nähdä, olenko taitamattomasti toiminut, eikä käykään niin, että omat varat menisi perikatoon, jos tahtoo saada aikaan jotain, josta kaikille on hyöty. Lyhyesti sanoen: huomispäivänä, jos vaan voin saada yhteyden varteen, panen siihen omaisuudestanikin, sen verran kuin vastata voin. Minä puhun teille suoraa puhetta, ihan niin kuin tekin minulle olette puhuneet. Minä kättäni en anna, minä kyllä otan hyviä neuvoja vastaan, mutta täytyyhän minun itsekin tietää, mitä minulla on tehtävää. Kättäni sen päälle, jota minulta haluatte, en anna, vaikka sen tähden korkein onnenikin raukeisi".
Lents tunsi, kuinka sydäntänsä puhuessa ahdisti ja vavahti, mutta hän puhui vakavasti ja kiivaasti, ja nyt hän taukosi.
"Aukaise kourasi! Tottahan minulle kumminkin kätesi annat? Sinä olet koko mies, sinä olet minun hyvä mieheni, minun uljas mieheni!" huusi Anni ja heittäytyi Lentsin kaulaan ja vuoroin itki, vuoroin nauroi, säpsähtäen kuin olisi suonta vetänyt.
"Minun velvollisuuteni on ollut puhua sinulle tästä asiasta eikä se sen enempää minuun kose", tydytti Leijonan isäntä vähän nuopeillaan, ja Leijonan emäntä sanoi, niistellen nenäänsä jotenkin ahkerasti: "Sinä olet käyttäinyt miehekkäästi, sangen miehekkäästi. Vasta nyt olemme oikein saaneet nähdä, kuinka yksvaltainen mies meidän Lentsimme on. Minun täytyy sanoa, että sitä en olisi uskonut, mutta se minua ilahuttaa kahdenkertaisesti".
Lentsillä oli paljon tekemistä saadaksensa Annin rauhoittuneeksi; hän oli kuin naulittu Lentsiin ja sitte vasta hän oikein erosi, kun Lents hänelle antoi viiniä juoda.
"Menkää nyt yhdessä puutarhaan; minä tuotan teille viiniä lehtimajaan", lopetti Leijonan emäntä ja lähti pullolla ja lasilla heidän edellä ja morsiuspari tuli kohta perässä lujasti syleiltynä.
"Hänpä on kummallinen ihminen", sanoi Leijonan isäntä itsekseen, kun Lents oli mennyt ulos huoneesta, "mutta niin on kaikkein soittoniekkain laita: heillä on kullakin oikkunsa. Siinä hän ensin parkuu, niin pian kuin äiti-vainajastansa puhutaan, sitte hänen tekee mieli laulaa kuin leivonen, ja viimein hän saarnaa kuin joku vanhanpuolinen uudestakalastaja. Mutta peräti hyvä ihminen hän on, ja kun olen voittanut tuon brasilialaisen riita-asiani taikka arpani lotterissa, hän on saava, sen vannon, kaikkein ensiksi naima-osansa, ja puhtaassa kultarahassa sen hänelle maksan pöydälle eteensä. Se on otettava päälimmäitteeksi, eikä kukaan ennen mitään saa".
Tällä rauhoittavalla päätöksellä Leijonan isäntä meni ravintolahuoneesen, virkistyi siellä noista tavattoman monenlaisista jutuista ja otti arvokkaasti vastaan vieraitten ja sukulaisien onnentoivotuksia. Hän puhui vähän ja huomautti ainoastaan sitä, että hän puolestansa ei pitänyt lukua suuresta pohatasta vävypojaksensa. Kun vaan mies on raitis ja rehellinen — se oli hänen perusteensa, johon kaikki suostuivat päätänsä nyykyttämällä. Noin saattaa muutamalla sanalla lausua koko mainitun viisauden.
Sillaikaa Lents ja Anni yhdessä istuivat ihastuksissaan puutarhassa, ja syleiltyänsä Annia sydämmen pohjasta, sanoi Lents: "Minun mielestäni on, kuin en olisikaan kotiseudullani; minusta on, kuin olisin ulkomailla ja palaisin pitkästä matkasta".
"Sinä olet kotona ja siellä sinä olet pysyvä", vastasi Anni; "sinä olet vain vahvasti vaihettanut sanoja isäni kanssa. Minä en osaa sanoa, kuinka suuresti minua ilahutti kuulla sinun noin puhuvasi; minä toivoin vaan, että koko mailma olisi ollut sinua kuulemassa, sitte myös kaikki olisivat nähneet, mimmoinenka mies sinä olet, ja siitä sinua kunnioittaneet, mutta kuitenkin oli tarpeetonta, usko minua, se, että isäni tähden olet pitänyt noin lapsellista hälinää".
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Usko minua, isäni ei, minä tiedän sen varmaan, että hän ei toden takaa noin opettanut ja neuvonut. Hän on mielellään olevinansa periviisas, joka kaikki ennakolta tietää. Jos hänellä olisi ollut täysi tosi, hän olisi sanottavansa sanonut ennen kihloja eikä jälestäpäin. Hän on vaan tahtonut olla sinua sukkelampi, mutta sinä olit vielä sukkelampi, ja siitä on mieleni hyvä".
Näistä sanoista Lentsin silmät rupesivat kulkemaan sinne tänne, ikäänkuin hän olisi hakenut jotain, ja kun kyhkyisliuma samassa nopeasti lentäen liiti molempien rakastuneitten yli, jota lentoa yhtä nopea varjo mantereella seurasi, niin samoin sarja ajatuksia, joita Pilgrim oli lausunut, lensi Lentsin päähän vielä nopeammin, ja niistä sikisi varjoja, jotka vielä nopeammin katosivat.
"Olkoon kaikki muut minun puolestani viisaampia, mailmantaitoisempia ja arvokkaimpia", sanoi Lents lopuksi, "mutta kukaan mies mailmassa ei voi olla aviopuolisollensa armaampi, ei voi vaimoansa enemmän eikä uskollisemmasti rakastaa kuin minä".