Lumpeenkukka virkahti: "Oi, olipa hyvä, että sinne tuli ihmisiä, ett'et jäänyt yksin hiljaiseen kirkkoon!"
Ja liekki jatkoi:
"Näin monta herttaista ihmistä ulkona kirkon ovella. Päivettyneitä, parrakkaita kasvoja olkihattujen alla; kirkassilmäisiä, kunnon vaimoja lapsi sylissä; pitkäpalmikkoisia, uteliaita tyttösiä. Kaikki ne näkyivät odottavan ja kaikki katselivat vanhaan kirkkomaan vieressä olevaan puistoon päin. Ristikkoportti oli selki selällään ja puiston varjokasta käytävää myöten läheni verkalleen juhlallinen kulkue. Kellojen soitto vaikenee. Urkujen pyhät sävelet kajahtavat ja täysin äänin kaikuu juhlallinen, vanha virsi Herran huoneessa. Pauhaten vierivät mahtavat sävelvirrat hiljaisessa huoneessa, nousevat kohti kupukattoa ja palajavat sieltä kaikuna takaisin. Ääneti aukeaa pieni ovi. Askeleita kuuluu sivukäytävällä. Näen nuoren papin astuvan alttarille. Mitähän pahaa lienevät kukat hänelle tehneet? Hän niitä katsellessaan kalpenee ja äänetön suru kasvoilla kuvastuu. Syvään huoahtaen karkoittaa hän sen, astuu portaita ylös, nostaa kätensä ristiin rinnallensa ja rukoilee hiljaa. Kuulin paljon askeleita kirkossa, vaatteiden kahinata, kuisketta ja hälinätä. Näin kirjavata hyörinää, näin ihmisiä liikkuvan, mutta ikäänkuin unessa, utukuvina vain. Valvova liekkisilmäni katseli hiljaista rukoilijaa ja ainoastaan häntä. Näin hänen rintansa aaltoilevan ja paisuvan. Otsalla kuvastui voitonriemu ja taivaaseen päin kohotetuissa silmissä loisti autuaan rauhan vieno heijastus. Tuntui kuin olisi hänen rukouksensa hiljainen henkäys huokunut eloa ympäröiviin pylväisiinkin, kuin olisi harmaa kivi kohonnut, kasvanut, — kuin olisi kaarikatto tuolla ylhäällä laajennut, kirkastunut, tullut läpikuultavaksi, kuin olisi se urkuin säveleiden ja rukousten kannattamana kohonnut korkealle ja auennut! — Valo välähti kirkkoon. — Silloin vaikenivat urut. Papin ääni kuului täyteläisenä, sointuvana kaikuvan kautta temppelin. Hän oli kääntynyt kansaan päin. Seisoo suorana ja katselee vakavasti ja lempeästi nuorta pariskuntaa alttarin edessä."
"Morsiuspariako?" huusi nuori tarhapöllö. "Oliko siellä nyt todellakin häät?"
"Urrr, urrr, urrr", kurnuttivat sammakot taas lammen pohjassa ja poikaa vaahteran alla värisytti.
"Avioliittoa on nuoren papin siunaaminen," lausui liekki. "Kaksi nuorta sydäntä sykki autuasna ja riemullisna ja Jumalan siunaus papin kautta on nyt vahvistava heidän onnensa ijäksi kaikeksi, on nyt tekevä suloisen unelman todellisuudeksi, koko elämän ajan ja haudan toiselle puolenkin kestäväksi. Semmoista autuasta toivoa näin viehättävän morsiamen viattomissa sinisilmissä, hänen arasti, mutta sydämellisellä luottamuksella kohottaessaan katseensa nuoreen pappiin. Tämän kasvoilla asuva juhlallinen vakavuus pani hänet hieman vapisemaan. Tässä Jumalan silmäin edessä seisominen, tämän hetken pyhä tärkeys mahtoi vallata hänen mielensä valtavammin kuin koskaan, sillä hän vaaleni ja nojausi vavisten sulhoonsa.
"Tämä, kookas nuorukainen, oli onnellisen ja iloisen näköinen. Turvallisesti otti hän tytön käden, niinkuin ei muuta olisi tämän rauhoittamiseksi ja rohkaisemiseksi tarvittukaan."
"Pidä lujasti siitä voimakkaasta kädestä kiini, joka sinua niin suojeli!" kuiskasi rannan lemmikki itsekseen ja kysyi sitten rukoillen: "Oi sano, oliko hänen kädessänsä arpi?"
"Arven kyllä näin", vastasi liekki. "Mutta ei se ollut sulhon kädessä, — vaan papin kädessä oli arpi."
"Oi, poloinen käsiraukka!" surkutteli lumpeenkukka. Mutta murattiköynnös lausui: "Arpi osottaa, että tuskat ovat tuivertaneet, mutta ovat tyyntyneet. Sanoithan papin äänen kajahtaneen voimakkaasti ja sointuvasti?"
"Niin kyllä. Täyteläisenä ja mahtavana kaikuivat hänen huuliltaan ne sanat, joihin hän puheensa perusti. Profeetan sanoiksi hän niitä nimitti:
"Mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman, niin että he menevät siivillä ylös kuin kotkat, että he juoksevat eivätkä näänny, että he vaeltavat eivätkä väsy."
Nuori tarhapöllö kysäsi: "Nekö sanat hän lausui nuorelle pariskunnalle, joka toivorikkaana, nuoruutensa kukoistuksessa ja onnensa kyllyydessä seisoi hänen edessään? Ne sanat olisi kalpea mies saanut itsellensä saarnata!"
"Hän seisoi vankalla pohjalla", lausui liekki. "Ihana voitonriemu loisti hänen otsallaan. Mutta onni ja ruusuposket ne ne vahvaa tukea tarvitsevat, etteivät horjahtaisi ja kalpeneisi. Sentähden kehotti nuori pappi nuorikoita hartaasti etsimään sitä tukea, joka ijankaikkisesti vahvana pysyy. — Sitten antoi hän heidän vaihtaa sormuksia ja siunasi heitä."
"Mutta kun morsian, heidän sormuksia vaihtaessaan, näki arven papin kädessä, miten silloin oli?" kysyi muratti.
"Heidän sormuksia vaihtaessaan ei morsian muuta nähnyt kuin sormuksen. — Ja joskin hän jonkun käden näki, oli se sen kalliin käden, joka tästä lähtien oli hänen sormustansa kantava. Mutta se käsi oli hienopintainen ja sileä, eikä siinä arpea ollut."
"Taaskin soivat urut. Riemukkaan kiitosvirren valtavat aallot vyöryivät mahtavasti Herran huoneessa. Toimitus oli päättynyt. Laulu vaikeni. Urut vain vielä viehkeästi ja hiljaa soivat. Itkien lepäsi morsian isänsä sylissä. — Näin tervehdyksiä, kuulin onnentoivotuksia. Kaikki tungeskelivat, kiirehtivät kohti ovea. Suntio läheni alttaria, — kaikki oli lopussa."
"Aina vaan arpi, — tuo arpi kädessä!" kuiskasi kuuntelija vaahteran alla. "Minäpä tunnen käden, jossa on sellainen arpi."
"Semmoisetko häät ovatkin?" kysäsi nummenkukka. "Hauskemmaksi minä niitä kuvailin!"
Samassa vilkahti kirkas, salamantapainen valo suolla. Kaksi korkeata, solakkaa, häikäisevän kirkasta liekkiä ilmestyi likelle rantaa. Toinen lehahteli ja liekehti levottomasti leimuten, toinen taas tanssi sen ympärillä somissa kierteissä ja kaarteissa ja huusi reippaasti: "Tulkoon tänne, ken tahtoo kertomustamme kuulla! Pitäkää varalta! Ei se kauvan kestä!" Se liiteli vedenpintaa myöten rantaan, nojausi notkeasti puunjuureen ja alkoi tarinansa:
"Tanssijaisissa minä olen ollut. Siitäpä tahdon kertoa."
Kovakuoriainen virkkoi: "Saattaahan sinusta nähdäkin, että olet tanssijaisissa ollut. Tanssit niin taitavasti."
"Oi ihanata vapautta", virkkoi virvatuli, syvään hengähtäen. "Oi, ihanata vapautta avaralla, kostealla suolla! Täällä saa liikkua, liehua vapaana, kynttiläjalatta ja sydämettä! Saa tanssia ja hyppiä niitynnurmella, saa uiskennella ja sukeltaa suolammikoissa! Luuletteko minun uskaltaneen tanssijaisissa tanssia! Suorana ja jäykkänä, sitkeän sydämeni varassa, täytyi istuani koko ajan! Sydäntä pitkin alaspäin laskeutumista, kuitenkaan maahan asti pääsemättä, kaihomielistä leimuamista, — ikävään menehtymistä, — siinä kynttilän elämä!"
"Missä tanssijaiset olivat? Kuka ne piti?" kysyi kuoriainen.
"Niin, kuka ne lienee pitänyt!" kysäsi liekki ja vilkaisi toveriinsa, joka sen takana kirkkaasti loimotti. "Kuka ne lienee pitänyt? Kaiketi lähteenhaltija, joka siellä ihanassa vuoriseudussa kaikki anteli. Kaikki ihmiset, jotka siellä tanssivat, olivat haltijan vieraita, olivat kaukaa tulleet sinne ammentamaan ihmeellistä terveysvettä sen lähteestä. Tosin en lähteenhaltijaa tanssijaisissa nähnyt, — sali oli niin suuri ja loistava seura niin kirjava, ihmisiä tuhkatiheässä. En siis tiedä, hänkö, vai joku muu, tanssijaiset piti. Mutta me molemmat, siskoni ja minä, olimme ainakin läsnä. Minun paikkani oli tanssisalissa, vankan akkunapylvään kupeessa. Pronssisella, seinään kiinitetyllä jalustalla istui meitä siinä kolme nuorta, sädehtivää, elon-innosta leimuavaa, tanssinhalusta menehtyvää liekkiä. Mutta seinään olimme kytketyt. Kysykääpäs vaan nuorilta ihmistyttäriltä, onko hauskaa istua seinänvierustalla, kun hurmaavat, lumoavat soitonsävelet kutsuvat tanssiin! Vieressäni oli avonainen akkuna. Oransintuoksua ja raitista yö-ilmaa virtaili siitä saliin. Hurmaavaa, kuin soitto, on oransintuoksu. Nuoret liekit kuuntelevat kernaasti sen helliä kuiskauksia. Ja sen jutellessa ja heitä hyväillessä unhottivatkin molemmat kynttilätoverini pian sekä tanssin että ihmiset. — Enpä vain minä! Minä katselin kohti suurta, avonaista ovea, näin vierasten suurissa laumoissa saapuvan."
"Kerro meille vieraista! Kuvaa meille kaikki, kaikki!" huusivat heinänkorret ja kukkaset yht'aikaa.
"Yhdestä ainoasta pariskunnasta, keinujen kaunistuksesta, tahdon teille puhua", virkkoi virvatuli. "Välkkyvänä valomerenä on sali. Silkkipukujen kahinaa, monien ihmis-äänten hiljaista hyminää ja suloista soittoa kuuluu, viileätä kukkaistuoksua virtailee kaikkialla, — ja alhaalla aaltoilee vierasten kirjavat parvet. Korkeudestani katselen kaikkea tätä komeutta ja tuhannet kynttiläsiskoset ryhmittäin seinillä ja kynttiläkruunuissa katselevat sitä myöskin. Tuolla alhaalla käy niin kirkkaaksi, — suuret ovet aukeavat, — he astuvat sisään: ihmeen ihana, sorea ja hento rouva kookkaan, tumman miehen rinnalla. Kaikkein silmät kääntyvät suloista rouvaa seuraamaan, kaikki kynttilät loistavat kirkkaammin ja valaisevat säihkyen häntä. Siitäkö hän lienee niin kirkkaaksi tullut? Valonhohde virtaili hänen silkkipukunsa valkoisille poimuille, kimalteli kultakipinöinä ruskeissa palmikoissa. Puhdas ja kuultava hän oli, kuin kastehelmi, kuin valossa kylpenyt ja valoa heijastava timantti. Lempeästi loistivat viattomat sinisilmät hänen vaatimattomasti, mutta ujostelematta astuessaan sisään, eikä hän huomannut, että kaikkein silmät ihaellen häntä seurasivat."
"Oliko ruskeilla palmikoilla ruiskukkaseppel?" kysyi pieni ruoho.
"Ei. Valkoisia ruusuja oli hänellä rinnassa, mutta ihanata päätä koristivat ainoastaan tuuheat palmikot. Sekin koriste näytti olevan liian raskas niin hennolle olennolle. Hän piti päätänsä vähän kumarassa, ikäänkuin sitä olisi painanut taakka."
"Nuori pää, jota ainoastaan palmikkotaakka painaa, ei maahan vaivu!" tuumasi muratti.
"Sanoinko sitten, ettei hänellä ollut muuta taakkaa kannettavana?" kysyi virvatuli. "Oi! Hänen minua lähestyessään huomasin otsalla ja suloisen suun ympärillä hienoja piirteitä, jotka tiesivät surua.
"Kookas, solakka mies hänen rinnallansa oli ikäänkuin kirkkaan jalokiven tumma kehys. Näin kyllä, että hän piti herttaista vaimoansa arvossa, että hän hänestä ylpeili. Hänen saattaessaan nuorta rouvaa ihmisjoukon läpi hymyilivät hänen huulensa hienosti voitonriemusta. Hei! Ylhäisen ja komean näköinen hän oli. Käskevästi säkenöitsivät mustat silmät ja kauniit olivat jalot kasvojenpiirteet!"
Mutta toinen liekki huusi kiivaasti keskeyttäen: "Elä luota häneen! Elä luota häneen! Hymy tuottaa kuoleman! — Hänen mustain silmäinsä tuliset katseet kirpaisevat, polttavat!"
Toinen taas torui, sanoen: "Vait! Vaikene jo! En kärsi, että luot varjoja kauniisiin kuviini. Olen valo ja valosta tahdon puhua. Jos sinä jälkeenpäin haluat varjoja kuvata, niin olkoon se sinulle sallittu. — Näinhän kuitenkin, kuinka hyvä ja huolellinen hän oli, kuinka hän saattoi suloisen vaimonsa nojatuoliin aivan minun allani ja pyysi häntä karttamaan viimaa, tulien ja ihmisten vihollista. — Näin heitä tervehdittävän. Kohta toiset vieraat heitä ympäröivät. Eräs vanha herra, nuoren rouvan isän nuoruuden-ystävä, tuli hänen luokseen. Kuinka armas ja herttainen hän silloin olikaan, tuo viehättävä nuori rouva! Tanssijoitakin hänelle esitettiin. Puoliso kehottaa häntä tanssimaan ja hän suostuukin suosiollisesti. Silloin kajahtaa vilkas soitto. Hän kääntyy tanssitovereineen tanssimaan. Mutta äkkiä näen hänen vielä kerran palaavan takaisin. Hän astuu miehensä luo. Aivan kalpeana ja silmät tuskaa täynnä katselee hän tätä, laskee kätensä tämän käsivarrelle ja kysyy niin sydämellisen rukoilevalla äänellä, kuin riippuisi elämän koko onni vastauksesta: 'Otto, etkö sinäkin tanssi?' 'Kyllä, armas, myöhemmin. Ensin täytyy minun puhutella paria ystävää, jotka kuuluvat olevan täällä.' Hymyillen lausui hän nämä sanat."
"Hymyilikö hän? Huulillansa vaan!" huudahti toinen liekki. "Hän lupasi, mutta uskoiko nuori vaimo hänen lupaustaan? Miten lienee ollut? Mitä hän teki?"
"Hän huokasi haikeasti ja syvään", vastasi ensimmäinen virvatuli. "Hän painoi kätensä rintaansa vasten, eikä hän enää salin läpi astuessaan ollut loistava, kuin timantti, vaan hohti himmeästi, kalpeasti, kuin kaunis kuultava helmi.
"Sitten liiteli hän tanssissa, ääneti, keveästi, tyynesti, kuin ilman kannattamana. Valkoinen silkkipuku aaltoili, poimuili hohtavana hänen ympärillään. Uskokaa pois! Häntä katsellessani unhotin oman tanssihaluni. — — Hän pysähtyy. Silmät harhailevat etsien kautta salin. Äkkiä välähtää ilonsäde sinisilmien syvyydestä. Hän näkee puolisonsa nojaavan pylvääseen salin vastakkaisella puolella, näkee tämän ystävällisesti nyökkäävän hänelle. — Jokaisen tanssin jälkeen etsivät hänen silmänsä taas, — joka tanssin jälkeen ne etsivät turhaan. Tyhjä on paikka pylvään kupeella, eikä häntä avarassa huoneessa enää armaan silmä tervehdi.
"Uudestaan ja yhä uudestaan hän leijailee tanssissa. Mutta kuinka surullisen näköinen hän on, kuinka kalpea! Valssin vilkkaassa hyörinässä karisevat lehdet ruususta hänen rinnallaan. Valkeat lehdet liehuvat hänen ympärillään, lentävät hänen jälessään. Eiköhän itsekin liene valkea kukka, josta kuihtuvat lehdet varisevat? Kuinka raukeasti hänen päänsä painuu alas! Näin, mitä ei kukaan muu nähnyt, kaksi kirkasta kyyneltä vierähtävän rinnan ruusuille. Kummallinen, kuuma kaste! Sitten kuulin hänen sopertavan pari sanaa tanssitoverilleen. Salissa on niin kuuma. Hän ei saata sitä kestää. Hän ojentaa kätensä isänsä vanhalle ystävälle ja pyytää tätä viemään häntä pois. Sanoi tahtovansa katsella muitakin huoneita."
"Oi! Viekää hänet kauvas pois, koska hänen oli niin vaikea olla!" sanoi lumpeenkukka. "Tuokaa hänet hiljaiseen metsään meidän luoksemme! Me pidämme hänestä niin paljon!"
Mutta muratti arveli: "Monta vuotta on siitä illasta kulunut ja vuodet viihdyttävät sydämiä, tuudittavat Tuonelan tuville!"
"Tuonelan tuville", toisti kaukaa väsynyt kaiku, joka oli laaksossa herännyt. Ja veden alta kuului: "Uurr, uurr!"
"Hei, hei! Valoa tänne! Liikettä, hyörinää!" huusi toinen leimahteleva virvatuli ja hiepsahti rajusti lähemmäksi. "Myrsky tänne! Pauhaa vesi! Kohiskaa, humiskaa puut! Kuulkaa minua! Kuulkaa minua! Kuunnelkaa tulenhengen tarinaa! Halveksin hiljaisia haaveksijoita, tyyntä vettä, vakavia puita! Liike on elämää! Vaihtelu on elämää! Intohimo — haa, — leimuava, säihkyvä intohimo on elämää!"
"Huu! Kuinka raju sinä olet!" huusivat nummenkukat. "Luulimme sinunkin tulevan tanssijaisista!"
"Tanssijaisista kyllä, — tanssisalista, en! Ei tanssi yksin pane sydämiä sykähtelemään, kasvoja hehkumaan! Suloisemmalta soiton säveleitä kajahtaa kullan kilinä. — Pieni huone on tyyni ja rauhainen, piilossa. Vienosti, kaukaa vain, kaikuu tanssimusiikki sinne. Täällä ovat koossa ne, jotka eivät pelkää kuumaa, huumaavaa juomaa, — jotka eivät karta intohimon kuumetta, — tuota tuimaa, turmelevaa taistelua, jota hymyhuulin taistellaan, — ottelua onnen kieppuvasta pyörästä! Tässä on aituus! Kurja voitettu! Mutta voi kurjaa voittajaa!
"Pöydällä paloin minä. Kirjavia kortteja oli siinä myöskin ja kultarahoja. Miehiä istui sen ääressä, taistelijoita. — Tunsin heidän kuuman hengityksensä mua hiipaisevan. Kiivaasti tarttui minuun milloin toinen, milloin toinen, sysäsi minua milloin sinne, milloin tänne. Oi, kuinka he hehkuivat! Tulisielu käsittää tuon polttavan tulen heidän silmissään, huulilla värähtelevän himon: Voi, voi liekkiä, että se heitä ymmärtää! Missä kulta ja kortit ovat liikkeellä, siellä väijyy valhe varsin likellä. Jääkylmä itsekkäisyys jäytää sielua ja pyhkäisee armottomalla kädellä kasvoilta kaikki inhimilliset tunteet. Peikkoja piilee kiiltävissä kultarahoissa ja korteissa myöskin. Heillä on hirmuinen valta heikkojen ihmissydänten yli. Ne vilkkuvat viekkaasti kortinlyöjille, hurmaavat, vimmaavat heidän mielensä. Oi, kuinka intohimo polttaa, kuinka se hehkuu kookkaan, solakan miehen tummissa silmissä, kuinka se sykähtelee heikossa ihmissydämessä! Täyteläisestä kukkarosta ammentaa hän kultaa pöydälle. Käsi kääntelee kamalalla mielihalulla kiiltäviä kolikoita. Kultainen sormus kimaltelee samassa kädessä, vihkimäsormus!"
"Vihkimäsormusko? Voi!" huokasi muratti köynnös. "Eikö semmoinen pyhä merkki suojaa kortinlyönnin peikoilta? Eikö se ankarasti käske pakenemaan heitä?"
"Oi, kuinka hän pelasi, aina vain pelasi!" kertoi virvatuli. "Kultarahat hänen edessään vähenivät. Tuli mustissa silmissä muuttui kolkommaksi, kiihkeämmäksi. Kuta suurempi vaara, sitä suurempi nautinto!
"Silloin näin avonaisen oven kautta miehen takana valkoisen utukuvan, vanhan herran käsivarteen nojaten, väikkyvän ohitse. Se kääntyy takaisin, se riistäytyy seuraajastaan, astuu sisään! — Lattiamaton yli liihoittelee se keijuis-askelin. — Haa! Kuinka lieskasin ja viittasin! Takaisin, takaisin, sinä valkea valotar! Mitä täältä tahdot? Oi, pysy kaukana! Mutta välittänyt ei kynttiläliekin viittauksista tuo kalmankalpea, ihmeen ihana vaimo. Kortinlyöjän taakse seisahtuu. — Tuijottaa vastapäätä olevaan kuvastimeen ja näkee siinä miehen, sekä itsensä. — Miehiä seisoo vielä pöytien ääressä. Hänelle vieritetään nojatuoli. Hän kiittää kumartamalla päätänsä, mutta jää seisomaan.
"Mies pelaa ja pelaa. — Sekottaa tottunein käsin kortit, hajottaa ne taas, kuin kirjavia höyheniä. Ja kultaa heittää hän menemään, kuin olisi sekin kortteja tai höyheniä! Oi riehuva, kirjava, ilkkuva peli! Onkohan se nuoresta vaimostakin hauskaa? Hän katselee vaan kuvastimeen miehen vaaleita kasvoja, joissa huulet suonenvedon tapaisesti nytkähtelevät, joiden jaloja piirteitä intohimo vääristelee ja runtelee."
Murattiköynnös kuiskasi: "Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa.Jumalan kuvaksi Hän hänet loi!"
"Minä katselin vaimon tuijottaviin sinisilmiin", kertoi virvatuli. "Oi, liekkisielut mielellään lukevat ihmissilmien kieltä. Nämä sinitähdet puhuivat kuumista, polttavista tuskista. Hän aukaisee huulensa, tahtoo lausua miehensä nimen, — mutta ei lähde rinnasta ääntä! — Ja mies? — Hän ei tunne hiuksiansa hiipaisevaa vienoa hengitystä, ei tunne olkapäällänsä lepäävää, lempeätä kättä. Eikö sormus sormessa kilahda? Pienessä kädessä on samallainen sormus, kuin miehenkin kädessä.
"Pois, pois vierähtää kulta. Nyt se palajaa takaisin. Takaisin palajaa onni, palajaa kulta. Yhä suuremmaksi käy kolikkokasa hänen edessään. Kuinka kiihkeästi hän ojentaa kätensä rahoja ottamaan, mutta korjaa jokaisen kiiltävän kultakolikan kanssa myrkyllisen peikon. Joka kultaa voittaa, vie synnin mukanansa kotiin. — Naurussasi ei ole sointua! — Huu! Tuosta rinnasta ei puhdasta ääntä lähde! Ja vaimon poloisissa sinisilmissä, mitä niissä luinkaan? Mitä hän kuvastimessa näki? Se se vasta sydäntä vihlasi, tuo raju, kiihkeä riemu miehen katseissa ja huulilla, — tuo häijy, ilkkuva riemu! Oi, kernaammin olisi hän tahtonut nähdä vihaa ja raivoa noissa kasvoissa, kuin tätä synnin riemua! — Entä käsi? — Onko tuo se rakas käsi, joka niin usein on hänen omaansa hellästi pidellyt, — se käsi, joka hänen sormustansa kantaa? — Sydämesi pamppailee, kolkuttaa kuin vasaroilla, sinä vaalea vaimoparka. — Kärsi vain, kestä vielä! — Menehdy murheeseen, kuin minä liekkeihin! Elämä on lyhyt. — Ilma on painostava, painostavampi täällä, kuin tanssisalissa, eikö totta? — Hän on tukehtumaisillaan. Kääntyy pois kuvastimesta. — Silloin silmät sattuvat miehen vastapelaajaan, nuorukaiseen, joka melkein vielä on lapsi, — mutta niin riutunut, — niin kalpea, — posket kuopalla, silmät kuopalla. — Kuumeen tuli palaa silmissä ja kotona ehkä äidinsydän poikansa puolesta rukoilee, hänen tähtensä suree! — Oi, kuinka sairaalta näyttää käsi, joka nyt ojentaa viimeisen kultakolikkonsa pois! — Hervotonna, käsivarret ristissä rinnalla, nojaa hän tuoliinsa. Ja hän, — nuoren vaimon mies, — ottaa tämän viimeisen kultarahan! — Näin vaimon värisevän, — vavistus valtaa hänet, tuskanhuuto tunkee ahdistetusta rinnasta, — tunnotonna vaipuu hän alas. Vieraat häntä tukevat.
"Kortinlyöjäkin kuuli huudon. Hän hypähtää pystyyn. Pöytä horjahtaa, kynttilät kaatuvat, — minä sammun!"
"Oi, hirmuista!" huokasi lumpeenkukka ja nuori tarhapöllö virkahti:"Minäpä tunnen kaarneen, joka olisi pitänyt olla tätä kuulemassa!"
Haikeasti valittivat sammakot lammikossa. Vavisten huojuivat kaislat ja puut. Ja rannalta vaahteran alta tuijotti pari ammollaan olevaa ihmissilmää öiseen pimentolaan. Suurissa pisaroissa valui tuskanhiki kalpealle nuorelle otsalle ja raskaat huokaukset nousivat ahdistetusta rinnasta.
Metsän puut rauhoittuivat. Kaislat ja ruohot seisoivat taas liikkumatta kuuntelemassa, vaikka peljästynyt ihmissydän vielä tuimasti sykkäeli.
Uusi virvatuli oli jo kauvan kertonut, ennenkuin kuunteleva poika siihen määrin tyyntyi, että saattoi tarinaa tajuta. Se kertoi sairaasta lapsesta, jonka vuoteen vieressä se oli valvonut. Tarina kuului näin:
"Oi! Olin niin väsynyt, niin kovin väsynyt! Niin myöhä oli yö, — ja yhä vielä täytyi valvoa, yhä vielä juoda öljyä pisara pisaralta, — niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä. — Koko illan olin jo valvonut ja kuitenkin täytyi silmieni vielä pysyä kirkkaina! Ei saanut nukahtaa, ei torkahtaa!
"Myöhään illalla oli lääkäri vielä käynyt siellä, oli istunut vuoteen vieressä, katsellut, tutkinut lasta. Oli sanonut nuorelle äidille, että taudin voima on murtunut, että vaara on ohitse, että lapsi on hänelle säästynyt. — Ovelle saattoi äiti lääkärin. Tämä käski häntä nyt ajattelemaan itseänsä, koettamaan vahvistaa uupuneita voimiansa.
"Sitten hän meni. Sitten oli kaikki hiljaista. Lapsen vuoteen viereen polvistui nuori vaimo. Ristissä olevat kätensä ja kosteat silmänsä, — oi, noita silmiä! — nosti hän äänettömään, palavaan kiitosrukoukseen! — Autuaallisesti hymyillen katselee hän lastansa, ottaa pienokaisen kuihtuneen kätösen käteensä, pyyhkäisee unen nostamat hikipisarat kalpeilta, armailta kasvoilta.
"Oli niin myöhä. — Ja yö niin äänetön. — Ja kaikki nukkuivat. — Sairas lapsikin nukkui. Minä vaan en, eikä nuori äitikään. Kuinka kalpea hän oli! Kuinka sairaalta näytti! — Ihanat silmät olivat niin sameat, — valvomisesta ja kyyneleistä sameat! Tuuhea tukka sukimatta, otsalta pyyhkäisty, ikäänkuin taakka, jota hän ei olisi jaksanut kantaa. — Niin kaidat olivat kasvot, niin läpikuultavat hienot piirteet! Huoli kuulti läpi, sydäntä kalvava murhe. "'Lapseni! Poloinen lapsiparkani!' kuiskaa hän, — nojaa päänsä vuoteen laitaan ja ratkeaa hillitsemättömään, kiihkeään itkuun. Koko ruumis vapisee nyyhkytyksistä. Haikeita tuskan ääniä tunkeutuu rinnasta."
"Iloksihan hän? Iloinenhan hän oli!" virkkoi lumpeenkukka."Semmoiseltako ilo näyttää?"
Liekkinen jatkoi vaan:
"Olin niin väsynyt. — Oli niin pimeätä, — pimeätä hänen sielussansakin! Ehkä sydämeen koski se, että hän oli niin yksin suuren ilonsa kanssa. Uskollisen palvelijattarensa oli hän lähettänyt lepäämään. — Ei kukaan saanut hänen kanssaan valvoa. — Minä yksin, vaikka olinkin väsynyt, — minä valvoin, — valvoin, —
"Uuninreunuksella tiksuttaa kello. — Yksitoikkoisesti pisartelee sade pitkin räystäskourua. — Tuskankyyneleet ovat ehtyneet. — Nuori äiti istuu patjalla lattialla, istuu kädet ristissä polvillaan ja tuijottaa eteensä. — Vaunuja vierii kadulla. — Hän nostaa päätänsä, mutta kun vaunut ovat rämisseet ohitse, painuu se taas alas. — Hiljemmäksi, myöhemmäksi käy yö. — Vaunuja ei enää vieri kadulla. — Vahtitorvi vain kajahtaa ja silloin tällöin myöhästyneen jalkamiehen askeleet. — Kuinka kiihkeästi kalpea vaimo kuuntelee! — Askeleet kaikuvat, — kaikuvat niin kauas kosteilla kivillä, — kauvas, kauvas kautta yön! — Kuinka hän kuuntelee, — ah! — Ja askelten lähestyessä huokaa hän haikeasti, — varjot silmäin alla tummenevat. —
"Hän valvoo. — Ja minä, niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä, — valvon hänen kanssaan."
"Mitä hyötyä väsyneistä vartijoista on!" sanoi kovakuoriainen. "Kun kerran olit niin uupunut ja uninen, niin miksi et painanut pieniä kynttiläsilmiäsi umpeen ja uinahtanut?"
"Yksinkö olisin hänet jättänyt, — yksin pimeään yöhön, kyyneleisine, valvovine silmineen ja kalvava suru rinnassa, suru, joka ei hetkeksikään uinahtanut. Ah! Etkö sitä tiedä, että valo loistaa sydämeen, että valonkipinä, himmeä yölamppukin, on ystävä synkässä sydämentuskassa! — Enpä tunne sinua, kiiltävä kuoriaispoikanen. — Mutta, jos lienet valo sinäkin, jos ehkä tunnet jonkun, yksin yössä surevan, kärsivän sydämen, — ja kosteita silmiä, jotka eivät saa unta, — tee silloin ystävän tavoin, elä lähde pois, elä sammu, — Pysy luona, lohduta, — lohduta lempeällä valollasi, kunnes akkunasta välkähtää aamun ensi säde, joka saattaa lohduttaa vielä paremmin, kuin sinä ja minä."
Kuoriainen vilkaisi liekkiin ja vaikeni mietiskellen. Mutta liekki kuiskasi hiljaa sihisten edelleen:
"Äänetön, hiljainen oli yö, — Ja hiljaa, tasaisesti sateli kadulla. — Mikä kalpean äidin on? Nukkuuhan poikanen?— Hän kavahtaa jalkeille, — puna sävähtää poskille. — Miehen askeleita kuuluu kadulta. — Hän tuntee ne hyvin. — Oi! Kello kilahtaa, — niin kimakasti, niin räikeästi! — Äiti vilkaisee säikähtäin pieneen nukkujaan! Tämä käänsi vaan päätänsä ja nukkuu edelleen. — Näen äidin kuuntelevan ovella. — Hän kääräisee esiripun tiheät poimut ympärillensä, painaa kädellänsä lukkoa ja aukaisee sen. — Ovea hän ei avaa. — Tahtoo vain kuulla, kuulla! — Hienot, vaaleat kasvot kuvastuvat tummaa esirippua vastaan, — mutta eivätpä ne olekaan enää kalpeat! — Oi mikä loiste ihanissa, kosteissa silmissä! — Ulko-ovi narisee! Hän kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan. — — Hän se on, hänen miehensä! — Toruuko hän? — Niin, niin! Vaunujen olisi pitänyt tulla häntä noutamaan. Tosiaankin, tosiaankin! Ettei hän tullut ajatelleeksi sitä ennen! Ah! Missä ovatkaan hänen ajatuksensa nykyjään! — — Hän kuulee askeleita portailla, — lähempänä, käytävässä. — Palvelija astuu kynttilä kädessä edellä. — Valo tunkee oven raosta sisään.
"— Nyt avaa hänen miehensä varmaankin tämän oven, — nyt! — Ei — eikö? — Ohi astuvat. — Eikä edes kysymystäkään kuulunut, — ei kysymystäkään! — Voi! — Vaimo painoi molemmat hennot kätensä ohimoille ja kuunteli taas. — Tuleehan hänen miehensä kohta takaisin, — pukeutuu vain kuiviin vaatteisiin ensin, — siellä kun varmaankin satoi vielä. — Taaskin narahtaa ovi. — Taaskin kuuluu askeleita. — Palvelija vaan, joka lähtee yläkertaan levolle. — Nuori rouva painaa korvansa lukkoa vastaan ja kuuntelee vielä kauvan. — Yö on niin äänetön. — Huone niin hiljainen. — Ei askelta kuulu talossa, ei askelta enää kadullakaan. Hiljaisessa huoneessa vaan sairaan poikasen tyyni, tasainen hengitys, ja yksinäisen äidin, yksinäisen vaimon tuskalliset huokaukset. — Hän painaa oven lukkoon, astuu pari askelta ja pysähtyy. — Kuinka jäykästi hän tuijottaa eteensä! Kuinka kasvot ovat kalpeat! — Hän vääntelee käsiänsä, sanoo: 'Hän ei tiedä, — ei tiedä, miten täällä on! — Ei edes kysy, — ei katsahda tänne! — — —' Niin kumeita, raskaita hengähdyksiä kuuluu. Hän vapisee, painaa kädet rintaansa vastaan. — Näen hänen hoiperrellen ottavan vielä pari askelta. Sitten hän, tuskasta äännähtäen, vaipuu maahan lapsensa vuoteen viereen. Ah! Armollinen, lempeä ja ystävällinen oli pyörtymys, joka hänet valtasi, joka surun lievensi! — Naisia tuli läheisistä huoneista, kantoivat tainnoksiin vaipuneen vuoteelle. — Suusta valui tummia veripisaroita. — Vaatteilla, lapsen vuoteella, johon hänen päänsä oli vaipunut, näkivät hämmästyneet palvelijat vereksiä veripilkkuja. Oi! Poloinen vaimo raukka! Oi, sairas lapsiparka! Ja minä poloinen lamppupahanen, jonka täytyi palaa, valvoa, sellaista nähdäkseni!"
"Oliko hän sitten kuollut?" kysyi lumpeenkukka. "Oi! Eihän vaimo toki liene ollut kuollut?"
"Mitä hyötyä sinulla oli vaivaloisesta yövalvonnastasi!" huusi kovakuoriainen. "Et edes kiitostakaan saanut!"
"Enhän kiitoksen tähden palvellutkaan!" vastasi liekki. "Emme me pienet tulet kiitoksen tai palkan tähden palvele. Sen tehkööt suuret, jotka loistaa tahtovat, semmoiset, jotka tietävät olevansa suuria valoja."
Lumpeenkukka kysäsi vielä kerran: "Oi, sano toki, ett'ei hän ollut kuollut!" Mutta virvatuli oli kiitänyt pois, vajonnut veteen, uponnut, eikä voinut enää vastata.
Monta virvatulta oli tuonentarhassa tanssinut, ja sammunut. Moni oli tullut rantaan ja kertonut tarinansa, oli uponnut tahi vajonnut suohon, eli liidellyt puitten välitse metsään ja sinne hävinnyt. — Pari hajanaista liekkiä vain enää värähti suolla. Kultakuoriaiset lensivät niitä noutamaan ja toivat ne rantaan. Monen verukkeen jälkeen suostuivat nekin viimein kertomaan tarinansa, mitä kerran ihmisten joukossa ollessaan olivat kokeneet. Eräs kertoi näin:
"Kautta rotkojen ja syvänteiden, pitkin virtoja ja syviä järviä, yli vihantain nurmikkojen, autioiden soiden, alitse taivasta tavottavien kallioiden, — kaukana olen vaeltanut. — Yösydännä, pimeän vallitessa, — silloin houkuttelee, silloin viekottelee, silloin ajaa kaiho minua lumouksen voimalla vastustamattomasti kautta maiden. — Kaihoan ihania sinisilmiä, joihin kerran kynttilänä eläessäni sain katsahtaa. Rauhaa en saa konsanaan, ennen kuin kerran vielä nuo tummansiniset silmät näen!"
"Kukkaissilmiäkö ne olivat, vai ihmissilmiä?" kysyi lumpeenkukka.
"Ihmissilmiä! Syvällisiä, kirkkaita, viattomia silmiä kuolonsairaan nuoren vaimon kalpeissa kasvoissa. Patjojen varassa ja pehmeisiin peitteihin käärittynä lepäsi hän puutarhaan antavan avonaisen lasioven luona. Minä paloin matalassa kynttiläjalassa hänen edessään pienellä pöydällä. Tavattoman harvinainen onni kynttilälle, saada palaa kirkkaassa päivänvalossa, hempeän kevät-ilman henkäillessä, — saada katsella ulos Jumalan ihanaan, avaraan maailmaan. Etelän rikas väritys, mailleen menevän auringon ihana rusko levisi tuolla ulkona yli maitten, merien. Vuoriselänteen kukkulat ja huiput hohtivat, hehkuivat tulessa. Etelän lempeä aurinko soi jäykälle kalliollekin elonlämpöä. Mutta täällä parannuksella olevalle sairaalle naiselle ei se voinut muuta hyvää tehdä, kuin huokua hiukkasen punaa kalpeille, kuihtuneille poskille ja hengähtää herttaista, lievittävää ilmaa sairaaseen rintaan. — Kuolon-yö lähenee. — Sen varjot ovat laskeutuneet suun ja silmien ympärille ja sammuttaneet kaiken värin. Mutta lämmintä elämää sykkii vielä sydän, hellää rakkautta loistavat silmät.
"Näin vanhan palvelijan, joka minut sisään toi, hiljaa hommaavan huoneessa, siirtävän akkunaverhoja, jotta illanvalo sisälle pääsisi. Kypressien ja viiniköynnösten varjostamain akkunain läpi lankesivat päivänsäteet vienosti huoneeseen ja leikkivät kirjavilla olkimatoilla permannolla. Mutta herttaisimmin ne heijastuivat pienen lapsen kultakutreista. Poikanen pyöritteli pieniä marmoripalloja lattialla ja konttasi ilosta kirkuen niiden perässä.
"Sairas kirjoitti, kun vanha vaimo minut pöydälle asetti. Nyt hän pysähtyi. Kuihtunut käsi lepäsi väsyneenä paperilla, riutunut ruumis nojasi tuolin selkämystään. Suuret, tummansiniset silmät seurasivat hellällä ilolla lasta ja kun vanha vaimo tuli viemään pienokaista pois, esteli sairas. 'Anna hänen vielä viipyä hetkinen luonani, Pirkko!' rukoili herttainen ääni. 'Onhan hän niin kultainen ja kiltti! Minun luona ollessansa onkin hän aina kiltti. Eihän lääkärin lupaama puolitunti vielä liene kulunut?' Vanhus arveli vielä täytyvänsä viedä lapsen puutarhaan, päivä kun oli ollut kovin helteinen. 'Mutta Valterin pitää ensin antaa kättä hyvästiksi armaalle äidillensä', virkkoi hän ja talutti pienokaisen nojatuolin luokse."
"Haa! Mitä se oli!" huudahti liekki samassa. "Enemmän valoa tänne! Minun täytyy saada nähdä!"
"Mitä? Näitkö mitä?" kysyivät kaislankukkaset.
"Näin hänen syvälliset, tummansiniset silmänsä! — Tuolta puolen lahdelman, tuolta puun alta ne minua katselivat! — Nyt en enää näe mitään."
"Emme mekään mitään näe", huusi nuori tarhapöllö. "Haaveilet! Liekki parka!"
"Ne olivat kyyneleistä tulvillaan", virkkoi virvatuli. "Ne tuijottivat niin tuskallisesti, niin surullisesti minuun!"
"Haaveilua, unta vaan!" huusivat kaislat. "Tule kernaammin kertomaan meille miten sitten sairaan ja lapsen kävi."
"Poika antoi kättä", kertoi virvatuli, "ja ojensi pienoisen punasuukkonsa suudeltavaksi. Sairas kumartui sen puoleen, otti lapsen pääkkösen käsiensä väliin, painoi kalpeat kasvonsa sen kultaisiin kutreihin ja työnsi hänet sitten sukkelaan luotansa, viitaten vanhukselle viemään hänet pois.
"Kyynelsilmin katseli hän heitä, kunnes he katosivat puutarhan pensaitten taakse. Sitten tarttui hän taas kiivaasti kynään ja jatkoi kirjoitustaan. Minä katselin häntä, — katselin paperia ja luin jokaisen sanan. — Kerronpa teille, mitä hän kirjoitti. — Kirjeessä seisoi:
"'Elä kuitenkaan murehdi minun puolestani tämän surun tähden. Suru rakkaan isän kuoleman johdosta on luonnollinen suru. Luonnollinen, terveellinen oli suruni silloinkin, kun Herra otti pienoisen esikoiseni luoksensa, jos kohta silloin luulin sydämeni surun katkeruuteen pakahtuvan. Mutta sen jälkeen olen oppinut tuntemaan, olen saanut kokea toisellaista surua, haikeampaa tuskaa. Vaikka vaiti siitä!
"'Sinä, rakas veljeni, saat nyt minulta perinnöksi kalleimman aarteeni, Valterini. Opetan häntä nyt lausumaan isän nimeä, — sinua varten, Vilho, — tuota katkeraa isän nimeä, jonka olisi täytynyt pysyä hänelle ijäti vieraana, ell'ei hän saisi sinua sillä nimittää. Mutta tulethan sinä häntä isänä rakastamaan, eikö niin? Olethan hänelle sellainen ystävä, kuin olit entiselle, rakkaalle pikku Hannallesi ja rakastathan häntä minun tähteni! Ja myöskin Oton tähden, — eikö niin, rakas Vilho? Vaikka lienetkin häneen kovin suuttunut ja vaikka hänen vikansa onkin suuri, niin onhan hän kuitenkin veljesi, Vilho, — olethan hänet tuntenut ja häntä rakastanut, — ja se, joka häntä kerran on rakastanut — oi —!
"'Mutta pieneltä Valteriltani, hänen pojaltansa, — hänen pojaltansa, jonka hän hylkäsi, — etkö sinäkin, rakas Vilho, ole sitä mieltä, että häneltä voimme säästää sen sydämentuskan, jonka semmoisesta isästä tietäminen ja semmoisen isän tunteminen tuottaa. Sydämeni innokkain ja hartain rukous on nyt tämä: Anna lapseni olla kokonaan sinun lapsesi, sinun, hänen ja kaikkien muitten ihmisten silmissä. — Kasvata häntä yksinkertaisesti, ei Nordingenin rikkaana perillisenä, vaan ahkeraksi, kelpo ihmiseksi ja johdata häntä Herran luokse. Ja Vilho, rakas, rakas Vilho, kuule vielä tämäkin pyyntö! Anna hänen isällensä anteeksi, — anna kokonaan! Elä salli sen sydämen kantaa vihaa Ottoa kohtaan, joka on hänen poikansa tuki ja turva! — Ja kun minä kerran olen hänelle antanut anteeksi, niin keliäpä sitten olisi oikeutta vihata häntä! — Rukoile Jumalaa armahtamaan häntä! Vilho! Sitä hän tarvitsee. Niin teen minäkin. — Ainoastaan rukoillen ajattelen häntä enää. Tiedän hänen tähtensä vuodattamaini kyynelten tulevan kerran Herran tuomioistuimen edessä painamaan raskaasti hänen vaa'assaan ja todistamaan häntä vastaan. Siksi en vuodata ainoatakaan kyyneltä enään.'
"Pieneltä jalustaltani seurasin hänen kätensä jokaista liikettä. Näin hänen usein pysähtyvän lepäämään. Nyt näin raskaita kyynelhelmiä vierivän hänen silmistään näille viimeisille riville, melkein poistavan kirjoituksen ja siten todistavan viimeiset sanat valheeksi. Mutta hän kuivasi kyyneleensä, hengitti raskaasti ja vaivaloisesti ja kirjoitti vapisevin käsin vielä muutaman sanan:
"'En jaksa jatkaa, Vilho, — voimani ovat lopussa. Tule pian, tule hyvin pian! Kauvan en enää voi sinua odottaa. Rakas, kallis veljeni! Palkitkoon sinua Herra Jumala minulle aina osottamastasi uskollisesta rakkaudesta ja huolenpidosta! Kunhan poikani kerran voisi sinua siitä kiittää! — Rukoile, Vilho, rukoile minulle rauhallista loppua!'
"Sitten kirjoitti hän nimensä kirjeen alle ja pani sen kuoreen. Kuuma tulihenkeni auttoi häntä sen sulkemisessa ja sitten tarttui hän suippeaan, kynttiläjalan laidassa riippuvaan metallikanteen. Aavistin kauhukseni täytyväni kuolla. Mutta silloin huusi raikas lapsen ääni: 'Äiti, rakas äiti!' ja avonaisen oven kautta näin pienen poikasen kiipeevän kiviportaita ylös. Toisella kädellä piteli hän mekkonsa helmaa, jonne oli kerännyt kiviä, toisessa taas oli vihkonen metsäkukkia. Posket hohtivat, kiharat liehuivat iltatuulessa. Silloinpa nuori äiti unhottikin sammuttaa minut. Hän ojensi molemmat käsivartensa pienokaista kohti. Vanha palvelija nosti lapsen pöydälle sairaan äidin eteen. Mutta samalla hän otti kynttilän käteensä ja sammutti minut."
Kun virvatuli sammumaisillaan pensaikossa lehahteli, läheni jo samalta puolelta uusi, solakka liekki poikki suon. Se paloi kirkkaalla ja tyynellä valolla ja kulki hitaasti lahdelman ohitse. Kultakuoriaiset koittivat sitä pidättää, mutta se viittasi vain kieltävästi heille ja virkkoi ohikulkiessaan kuiskaavalla äänellä:
"Vait, vait! Elkää minulta mitään kysykö! Kertoisin ehkä sellaista, jota ette tahtoisikaan kuulla. Entinen sali, samat vaaleat marmoriseinät ja samat hienot matot lattialla. Puutarhaan johtava lasiovi on tarkkaan suljettu. Ei auringonvalo, — ei kuuma toukokuun päivä saa vilkaista sisään. Tummat akkunaverhot riippuvat lattiaan saakka ja estävät jokaiselta säteeltä sisäänpääsyn. Ainoastaan vilpoiseen etehiseen ovat ovet auki. Hiljaa, hiljaa on kaikki. Hiljaa on hänkin, tuo herttainen, kalpea rouva, uinuu niin rauhallisesti, niin sikeästi. Marmorikuvan kaltaisena, valkoisiin, poimukkaisiin vaatteisiin verhottuna lepää hän vuoteellaan. Kaksi tummaa, suruharson lailla kiillotonta palmikkoa riippuu rinnalla. Korkeassa, monihaaraisessa kynttiläjalassa valvon minä ja vartioin. On niin hiljaista. Syvä äänettömyys vallitsee ylt'ympärillä. Puutoukka vain leikkauksella koristetussa kuvastimenkehyksessä nakertaa ja pieni lamppu uuninreunustalla ritisee ja tupruuttelee keveitä savupilviä saliin. Kuuluu askeleita etehisestä, — raskaita, hitaita ja lyhviä, tepsuttavia. Verhot vedetään syrjään. — Suloinen, pieni kiharapää, mitä sinä täällä teet? — Hän nukkuu, nukkuu! — Tahdotko nähdä kalpean äitisi uinuvan unta toisellaista, kuin koskaan ennen? — Oi mene pois! — Menkää kaikki pois! Hän nukkuu niin tyyntä, niin rauhallista unta! — Menkää pois! Elkää häntä häiritkö, elkää herättäkö! — Syvää, sikeää unta se on! — Hiljaa! — Oi hiljaa, hiljaa!"
Ja poissa oli liekki, oli kadonnut metsään.
"Kuuletteko sammakkojen valitusta lammikossa? — Kuuletteko huuhkajan huutoa metsikössä! — Ei ole hyvä kuunnella niin surullisia tarinoita öisin metsässä," sanoi kovakuoriainen. Mutta lumpeenkukka rukoili:
"Yhden ainoan kertomuksen tahtoisin vielä kuulla! Tuo pieni liekki on jo kauvan hypellyt puitten juurien välissä. Se se meille vielä tarinan kertoo."
Ja pieni liekki hypähti esiin hiiltyneen tammenrungon juurien alta, pudistelihe ja virkkoi:
"Minua vilustaa, vilustaa kostealla suolla! — Elämä on niin vapaata synkässä metsässä yösydännä. — Oi, rajattoman vapaata! — Ette voi aavistaa, miltä valosielusta välistä tuntuu tämä elämä! Kerran täytyi minun taistella henkeni puolesta. Mutta vahapuikon päässä palaessani oli mulla edes pieni luotettava paikka, koti, missä heikkoa henkeäni sain hoidella. Silloin se tosin tuntui minusta kovin ahtaalta, kurjalta ja köyhältä. — Mutta, — uskokaa pois, — nyt tuntuu minusta, kuin olisivat vahapuikon pää ja sen sitkeä sydän olleet oikein herttaiset ja hyvät ja kuin olisi taistelu elämästä ollut viehättävää työtä. — Tämä ääretön vapaus minua pelottaa. — Pelkään kadottavani oman itseni! — Mikä minua ravitsee? — Täällä elän, mutta mistä? — Ehkäpä muistelmista!"
"Kerro meille muistelmasi! Kerro köyhästä elämästäsi!" kehottivat lumme- ja kaislakukat.
"Aamukasteen tuoksu jo tuntuu!" sanoi liekki. "Öisten aaveitten valta on kohta lopussa. Kuulkaa siis vielä pieni palanen vahakynttilän tarinata:
"Avain lukossa narahtaa ja lautaseinässä aukeaa pieni ovi. Vanha vaimo kantaa minua kädessään. Pieni poika pitää häntä hameesta ja huutaa kerta toisensa perästä: 'Valter tulee mukaan konttoriin, Valter tulee mukaan!' — Huone on hämärä. Arkkuja ja kirstuja kaikkialla. — Raskaalla jalustalla lepää vanha laari lattialla. Hyllyillä pitkin seiniä on pergamentti-niteisiä kirjoja, särkyneitä kukkalaseja ja niissä kuivaneiden, aikoja sitten poimittujen kukkasten tuhkaa. Vihanta metsä ei tiedä kuinka kummallinen haju vanhoista kirjoista ja vanhoista talouskapineista ummehtuneissa huoneissa lähtee. Siellä risahtaa niin salaperäisesti. Siellä kehräävät hämähäkit keveitä verkkojansa. Siellä puutoukka häiritsemättä opetteleikse ammattiaan. — Ja entä vanhat kirjat sitten! Olisi niissä ollut kuulemista! Mutta minä en lyöttäytynyt heidän pariinsa. Hyödytöntä väkeä! Olivat työnnetyt tänne pois tieltä, vaikka joukossa lienee ollut moni aikanaan ihailtu, mutta pian unhotettu nerontuote.
"Minä seisoin korkealla lautapöydällä. Vanhus käy polvilleen permannolle, kilistelee suurta avainkimppua ja aukaisee vaivalla raskaan matka-arkun. Kannessa on monta muukalaista leimaa. — Arkku lienee matkustanut pitkiä matkoja herratta, haltijatta. — Mitä tummia esineitä vaimo siitä ottaa esille? — Miehenvaatteita, kappaleen toisensa perään! Hänen niitä purkaessa lennähtää arkusta kevein siivin katoovaisuuden varjontapaiset, harmahtavat haltijat. Kiedottuina kaikkeen rappeutuvaan, raukeavaan, itse hävittäen ja siten itseänsä raviten, olivat ne kauvan olleet tuohon arkkuun suljetut. Nyt vapaaksi päästessään lensivät ne pois Tuonen valtakunnasta etsimään eloista elämää, pakenivat pimeyttä ja etsivät valoa, — vaikka valo heidät hävittää, — etsivät tulta, tulen kuumaa suuteloa, siihen kuollaksensa. Heidän ympärilläni hyöriessään vikisivät he heikolla aaveentapaisella äänellään tuolla pimeässä oppimiansa valitusvirsiä, virsiä noiden vaatteiden alla sykkineestä, hehkuvasta sydämestä, — intohimoisesta ja rikoksellisesta sydämestä, — katumuksen kalvamasta sydämestä, joka nyt oli laannut sykkimästä. — Oi! Vaietkaa, vaietkaa! Elkää lapsen kuullen laulujanne laulako! Lapsi on syytön."
"Urrr, urrr, urrr!" kaikui vielä kerran kolkosti ja kamalasti lammikosta. Mutta virvatuli ei siitä välittänyt, jatkoi vaan:
"Mutta minne oli lapsi joutunut? — Tuolla vanhan kirstun takana kykkii poikanen. Lasikaapista on se ottanut pieniä nukenlautasia ja astioita ja kiikuttelee niitä tyhjässä nukenkätkyessä, kunnes ne kilisten sinkoavat sikin sokin. Kohta se kuitenkin väsyy siihen leikkiin. Seisoskelee sitten vanhuksen vieressä katsomassa, kuinka tämä arkkua tyhjentää. — Silloin putoaa pieni käärö vaatteiden välistä. Pakkanen pelikortteja lentää hajalleen lattialle. 'Kas, kuvia, kuvia!' huutaa lapsi riemuiten, kokoo kirjavat kortit esiliinaansa ja kantaa ne kaikki syrjäisen, tasakantisen arkun kannelle. Lapsi levittää kortit, laskeutuu polvilleen niiden eteen, leikkii niiden kanssa, puhelee, nauraa, posket tulipunaisina, autuaallinen loiste tummansinisissä silmissä."
"Peikkoja väijyy kirjavissa korteissa!" sopertaa lemmikki.
"Silloin kuuluu askeleita," kertoo liekki. "Kookas, vakava mies astuu sisään. Moni poimu on aikaisin uurtautunut jaloon otsaan ja suun tienoville, moni ennen-aikainen hopeahius hiipinyt tummaan tukkaan. — Surumielin katselee hän tavaroita. Huomaa samassa lapsen ja kysyy kiivaasti: 'Mistä lapsi kortit sai, Pirkko?' — Vanha vaimo kertoo sen. Mies huoahtaa syvään, astuu pojan luo ja sanoo: 'Et ole vielä sanonut minulle hyvää päivää, Valter.' 'Hyvää päivää, rakas isä!' huutaa lapsi silmiänsä nostamatta. 'Katsoppas kauniita kuviani!' 'Kuvat eivät ole sinun, Valter,' sanoo vakava mies. 'Anna ne nyt kaikki isälle.' Hämmästyneenä vilkaisi pienokainen häneen ja peitti käsillänsä kortit, ikäänkuin suojellaksensa niitä. 'Oi, katso, Pirkko!' kuulin miehen sanovan: 'Eikö hänellä ole aivan äitinsä silmät!' Ja hän kumartui lapsen puoleen, ojensi kätensä ja sanoi vakavasti mutta ystävällisesti: 'Anna nyt minulle korttikuvat, Valter!' Hädissään ja mairitellen kysyy pienokainen: 'Etkö kernaammin ottaisi noita lautasia, isä?' Mutta kun mies vastasi: 'En. Minä tahdon kuvat, lapseni, ja nyt paikalla!' silloin sävähtivät pojan kasvot tummanpunaisiksi, silmät säkenöitsivät vihasta, joka piirre pienissä kasvoissa vääristyi ja suonenvedontapaisesti nyyhkien ja rajusti sätkien heittäytyi hän korttien päälle, huutaen: 'Ei, ei! Minä en anna kuviani, en anna!'
"Uppiniskaisuuden häijy peikko mahtoi olla harvinainen vieras pienen lapsen mielessä. Vanha palvelija seisoi hämmästyneenä, kädet ristissä, — vakava mieskin oli käynyt aivan kalpeaksi. — Mutta pian nosti hän huutavan pojan permannolta, antoi hänet vanhukselle ja käski tätä viemään lapsen pois, kunnes se taas tulisi kiltiksi.
"Synkät olivat miehen kasvot, kun hän sitten kokosi kortit ja pani ne lukon taakse. Minut hän otti laudalta ja vaikka kuuma vahapisara silloin vierähti hänen kädelleen, ei hän edes vavahtanutkaan. Kädessä oli suuri arpi. Se oli kaiketi aikanaan kuumempaakin kipua kärsinyt. Syvään huoaten sulki hän konttorin oven ja kauvan, kauvan käveli hän edestakaisin siellä sisällä, kunnes hänen synkät katseensa viimein sattuivat minuun, joka yhä vielä pienellä syrjäpöydällä paloin. — Silloin hän minut sammutti."
Niin pian kuin pieni virvatuli oli tarinansa lopettanut haihtui se yöilmaan. Kaukana, kaukana tuonentarhan äärimmäisessä sopukassa näkivät kultakuoriaiset vielä muutamia liekkejä hyppelehtivän, mutta eivät ne niitä enää rantaan noutaneet. Lentää lehahtivat jo mieluummin salaa suolta pois vihantaan telttaansa pähkinäpensasten alle rannalla. Huuhkaja huuteli luoksensa nuorta tarhapöllöä. "Emme saa viipyä enää, jos vielä tänä yönä mielimme päästä mukavaan vuorenrotkoon. Aamu jo väijyy vuorten takana ja tekee tiet vaarallisiksi." — — He lensivät pois. Yölepakko käytti viittausta hyväksensä, lähtemällä sekin kotimatkalle. Pienet ruohot ja kukkaset olivat jo viimeisten virvatulien kertoessa nukahtaneet. Mutta lumpeenkukka raukka oli tullut surulliseksi virvatulten kaikista synkistä tarinoista. Sen kukkaissydäntä painoi niin raskaasti sydämellinen sääli, että sen oli mahdoton nukkua. Lempeä, pienoinen laine otti sen hervottoman pään povellensa ja siinä lepäsi se nyt pehmeästi keinuen ja katseli kaihomielin ylös kohti tähdetöntä yötaivasta. Ja totiset; siniset lapsensilmät, jotka koko ajan olivat niin kiihkeästi ja kuumeisesti tuijottaneet vanhan vaahteran alta yönselkään, nekin olivat viimeisen virvatulen vaiettua vaipuneet umpeen. Väsymys ne sulki, tietoisuus katosi.
Ja näin oli nyt metsässä viimeinkin aivan hiljaista. Äänettömyyttä kesti kunnes metson kuherrus alkoi kuulua kuusen latvasta ja kunnes aamu lähetti iloiset tuuloset sanansaattajiksensa ja edelläkävijöiksensä laaksoon, raivaamaan tietä itsellensä pilvien ja sumujen kautta. Moni viileä tuulahdus oli jo pyyhkäissyt vaahteran alla nukkuvan pojan kosteata otsaa, saamatta häntä hereille. Aurinko oli jo kohonnut yli vuorten ja lähetti viistot säteensä pilvien välitse ja puidenlatvojen lomitse suolammikkoa tervehtimään, niin että tämän vesi kimallellen värähteli, välkähteli. Vasta silloin havahti poikanen unestansa. Hän nousi, kävi nurmikolle istumaan ja katseli epäröiden ja kummastellen ympärillensä. Tuossa lepäsi tyyni lammikko, — tuonentarha, — vihanta metsä sen takana, — kaikki entisellään, hiljaisena ja rauhallisena, kuin niin usein menneinäkin aikoina. — Mikä oli hänessä itsessään niin muuttunut, ettei hän kauhutta saattanut katsella tätä tyyntä, vihantaa maisemaa? — Ei, — ei! — Pois täältä! — Ihmisten joukkoon! — Isän luokse! — Isänkö? — Oi, mikä sana? — Poika piteli kalpeata otsaansa, työnsi kosteat kiharat kasvoiltaan ja lähti ottamaan olkihattunsa, joka oli vierinyt mäkeä alas aivan pienen lahdelman rantaan. Siellä keinui lumpeenkukka hänen edessään. Niin! Kunhan se olisi osannut puhua! Hän kumartui yli veden, nosti sauvallansa valkoisen kukan aalloista ja kietoi sen pitkän, notkean varren hattunsa ympärille. Raskas kukka jäi toiselle laidalle nuokkumaan. Näytti siltä, kuin keijut olisivat hentoa, kalpeata poikaa koristelleet. Tummat silmät katselivat niin haaveksivasti sekavien kutrien alta. Hän otti sauvansa, kiinnitti väristen nuttunsa kiinteämmälle ja lähti raukeasti, pää kumarassa, astumaan likeistä kotiansa kohti.
* * * * *
Taaskin oli metsässä yö, — pimeä, kuuton yö, viimeisiä Heinäkuussa. Mutta tähdet tuikkivat tänään tummalla taivaankannella ja kuvastuivat hiljaa värähdellen suolammin tyynessä kalvossa. Suolla leijaili hienoja usvaharsoja. Ilma oli painostava. Virkistävää sadetta ei ollut pitkään aikaan langennut. Ruohot ja kukkaset seisoivat pää kallellaan janosta menehtymäisillään. Olisivatpa nyt kernaasti kantaneet vettä, eivätkä olisi sitä liian raskaaksi työksi moittineet. Ne ojentelivat ja tungeskelivat, kilvan koittaen saada haukata hiukkasen kosteata yökastetta, voidaksensa sen avulla hengissä pysyä. Hyönteisten juhannusharjoitukset olivat aikoja sitten päättyneet. Useat hyönteisrykmentit olivat jo lähteneet metsästä kasarmeihinsa univormujansa vaihtamaan. Kultakuoriaiset eivät siis enää rantapensastossa liidelleet, eikä pienen, tyynen lahdelman pinnalla enää valkoinen lumpeenkukka uiskennellut. Tyhjä oli rinnekin. Ei vaahteran juurella istunut ketään. Rannan kaislat vaan olivat kasvaneet koko joukon pitemmiksi ja tuuheammiksi. Mutta vanha, lahonnut tammenrunko seisoi entisellään kapealla niemekkeellä ja ojensi uupumatta kuivettuneet oksansa uhkaavasti yli lammen. Eräälle sen oksista oli vast'ikään taas nuori tarhapöllö istahtanut. Se oli setänsä, vanhan huuhkajan kanssa paluumatkalla pitkältä retkeltänsä Italiasta. Kreikkaan eivät he olleetkaan lähteneet, siellä raivoovien levottomuuksien tähden. Mutta jo Italiassakin olivat he saaneet kootuiksi niin runsaasti tietoja Minervan tarhapöllön jälkeläisistä, että siitä riitti kymmenelle lainoppineelle vuosikausiksi protokollain kirjoittamistyötä. Nuori tarhapöllö oli ollut laajassa kirjeenvaihdossa tällä matkalla ja paitsi sitä käyttänyt joutoaikansa erittäin huvittavan päiväkirjan kirjoittamiseen. Tässä hän hyvin tunteellisesti kuvaili erästä kokemaansa lemmenseikkailua nuoren kotkan kanssa. Tämä seikkailu oli muuten, kuten monet sekä kirjoitetut että painetut lemmenjutut, tapahtunut suurimmaksi osaksi kirjoittajan mielikuvituksessa.
Tämän yön, jonka huuhkajasetä aikoi viettää käymällä tervehtimässä erästä Nordingenin vanhan herraskartanon kulmatornissa asuvaa nuoruuden-ystäväänsä, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut, käytti hänen korkeasukuinen sisarentyttärensä huvimatkaksi suolammen rannalle. Hän aikoi siellä antaa nuoren lumpeenkukan ja muiden syrjäisen, hiljaisen metsän yksinkertaisten lasten hyötyä matkoilla laajenneesta, korkeammasta maailmankatsannostansa. Mutta pöllöneiti huomasikin, että neljä viikkoa on pitkä aika ja että se saattaa suuresti muuttaa kukkien, kuoriaisten ja sinivaapukkapensasten ulkonaisia oloja. Se istui nyt tammen oksalla katsellen ympärillensä, mutta näkemättä entisiä tuttaviansa.
"Tulleekohan täällä nyt vielä ikävämpi kuin silloin?" huokasi se itseksensä ja kysäsi sitten ääneen: "Eiköhän täällä ole ketään, joka voisi minulle sanoa, minne se nuori lumpeenkukka lienee joutunut, joka kuukausi sitten kukoisti täällä pienessä lahdessa?"
Ensin ei tähän kysymykseen kukaan vastannut. Mutta jo liikahti lahdelman vesi, pienoinen aalto uiskenteli niemekkeen luo, tunki vanhaa tammen vedessä riippuvien mutkikasten juurten välitse rantaan ja kuiskasi hiljaa:
"Tiedän minä, — tiedän minä! — Hän lähti pois, — lähti pois, — nuoren matkamiehen kanssa, nuoren matkamiehen kanssa!"
"Mitä?" ärjäsi pöllö kovasti harmissaan. "Lähtikö se pois nuoren matkamiehen kanssa? Onko sellainen käytös sovelias hiljaiselle, valkoiselle vesikukkaselle, joka oli olevinaan niin viaton, nöyrä ja hienotunteinen?"
Lainonen kertoi edelleen, miten kaikki oli tapahtunut, miten se oli keinuttanut kukkaa käsivarrellansa ja kostuttanut sitä kyynelillä, kunnes poika oli temmaissut sen irti, nostanut sen vedestä ja vienyt sen pois hattuunsa kiinnitettynä. Mutta nuori tarhapöllö ei tahtonut siitä enää mitään kuulla. Se oli liian vihastunut ja kääntyi tuonentarhaan päin, missä par'aikaa yksinäinen virvatuli alkoi kummallista tanssiaan. "Tuollahan tulee hauskempaa seuraa", sanoi se ja alkoi löyhytellä siipiänsä, tervehtiä ja vilkuttaa kiiluvia silmiänsä, kunnes virvatuli sen huomasi ja tuli lähemmäksi.
"Olen jo ennenkin kohdannut virvatulia täällä", sanoi nuori tarhapöllö. "Ne olivat kokeneet kaikellaista elämässään ja taisivat kertoa tarinoita. — Oletko sinäkin sammuneen valon sielu ja taidatko sinäkin tarinan?"
"Valon sielu minäkin olen", vastasi virvatuli. "Tarinoita en taida, ainoastaan mitä eläessäni näin saatan sulle kertoa. Pelkäänpä vaan, ettei se ole sinulle mieliksi. — Mutta olkoon menneeksi. — Näen kaislakukkienkin kumartelevan ja haluavan kertomustani kuulla.
"Varsin vähän olen ihmisiä ja maailmaa nähnyt, liian aikaiseen tulin maailmaan, enkä ole valaissut niin, kuin olisi pitänyt. Poloiset, vanhat, ryppyiset kädet minut sytyttivät, kädet, jotka pitkän elämänsä aikana olivat uskollisesti työtä tehneet ja usein rukoukseen ristiinliittyneet. Sen saattoi huomata ryppyisistä kasvoista ja suopeista, uskollisista silmistä, jotka minuun katsoivat. Pitkät vuodet ja useat vuosia kestäneet surut olivat näihin kasvoihin jälkensä uurtaneet. Nuo ennen kirkkaat silmät olivat paljon itkeneet, — ihmekkö siis, että ne olivat niin samenneet, että vanha vaimo sytytti minut palamaan, vaikka aurinko vielä vuorten yli loisti! Iltataivaan hohde heijastui vielä huoneeseen, kun hän asetti minut pöydälle. Sentähden oli hän kiinnittänyt minut suojukseeni niin kovaan, etten voinut leimuta, enkä suorassakaan seisoa.
"Kumarassa seisoin lukulampun viheriäisen varjostimen alla ja kuuntelin. Vanhus oli mennyt pois. Pöydällä olevien kirjojen ja paperien tarkastamiseen ei ollut vielä sopiva aika. Sitä tuli tehdä huoneen haltijan kanssa. Katselin siis ympärilleni.
"Kodikas, tilava huone, monta kirjakaappia seinämillä, — monta kuvaa myöskin, monta suku- tahi perhekuvaa. Kuvien katselemiseen menee aikaa, sentähden en niitä sinulle heti näytä, jos kohta nuo viehättävän, nuoren naisen ihanat sinisilmät ja suloiset kasvot jo olisivat sinulle entisestään tutut, sinä viisas matkustajalintu. Suuri kaariakkuna on selkiselällään. Näen puut puutarhassa, niityn, metsän, vuoret ja tuolla ylhäällä hohtavat, rusoreunaiset iltapilvet. Vanha murattiköynnös on jo ammoin kiivennyt akkunan tasalle ja kietonut tuoreet, tummat köynnöksensä kehykseksi akkunalautain ympärille. Iltatuuli tuuditteli vehreitä lehviä. Akkunalaudalla istui, vihantaan lehtiholviin nojautuen, ruskeakutrinen, solakka nuorukainen. Poika vain ei vilkaissutkaan ulos, vaikka vuoret niin ihanasti illanruskossa hehkuivat. Hänen päänsä lepäsi kookkaan miehen povella. Tämä seisoi pojan edessä ja painoi häntä rintaansa vastaan. He puhelivat puoliääneen keskenään. Minä kuuntelin. — Kuulin valitusääniä, haikeita huokauksia, ahdistetusta rinnasta lähteneitä vapisevia, katkonaisia sanoja. Kukahan oli enemmän liikutettu, — nuorukainenko, vaiko tuo vakava mies? — Kuka heistä oli kalpeampi? — Siellä tunnustetaan rikosta. — Mitähän sinä poikaraukka lienet rikkonut? — Suuri, hirveä rikos se mahtaa olla, joka noin panee tuon vakavan miehen vapisemaan. — Mitä sinä teit ainoastaan yhden kerran? — Korttiako pelasit? — Niinkö? — Olit isälle juhlallisesti luvannut, ett'et koskaan kortteihin koskisi, — senkö lupauksen rikoit?
"Näin pojan kohottavan tummat, kyyneleiset silmänsä miehen puoleen, sanoen: 'Isä, isä! — Uskothan minua? Uskothan, että se tapahtui vaan sen yhden ainoan kerran?' 'Uskon, poikani', vastasi tämä, 'uskon. Olisihan se hirmuista, ellen voisi sinua täällä uskoa!' Poika kuiskasi: 'Oi! Elä katso minuun noin, isä! Silmissäsi en näe, että minua uskot, että minulle anteeksi annat.' Vastaus kuului vakavalta, juhlalliselta: 'Minä uskon sinua ja minä annan sinulle ensimmäisen, suuren tottelemattomuutesi anteeksi, — mutta se koski minuun kovasti, Valter!' 'Oi, isä! Minun taas on niin hyvä olla, kun sen sinulle tunnustin.' Ja nyt kertoo poika, kuinka hän edellisenä päivänä rankkasateessa oli juossut vuorelle, siitä syystä vaan, että toiset pojat löivät kortteja ja että hän pelkäsi vielä kerran joutuvansa kiusaukseen ja rikkovansa lupauksensa, 'Minä kiitän Jumalaa, joka antoi sinulle voimaa paeta', sanoi isä. Poika otti isän käden ja suuteli sitä. 'Oi, rakas, rakas isä', sanoo hän hiljaa ja tuijottaa oudoin katsein kättä ja vanhaa, tuttua arpea tässä kädessä. — Kuinka sairaloisen kalpealta sinä näytät, poika parka! — Kuulin kysyttävän: 'Valter, etköhän liene sairas?' 'En tiedä', vastasi poika 'Tosin päätäni kovasti kivistää, mutta onhan minulla niin paljon ajateltavaakin! Oi, jospa voisin sinulle kertoa, mitä virvatulet metsässä tarinoivat!' Mies koetteli pojan otsaa. 'Sinähän olet kuumeessa, lapseni! Kostea yö metsässä ei ole ollut sinulle terveellinen.' Vanha palvelija tuli sisään. Hän huokasi hämmästyneenä: 'Oi, minkä näköinen poika on! Hän on varmaankin kipeä! On saanut kuumeen metsässä! Sen heti arvasinkin!'
"'Minua vaan niin vilustaa', kuiskasi poika ja nojasi taas päänsä isänsä olkapäähän. 'Oi, sitä metsää, sitä metsää! — Jos voisin sulle kertoa, mitä siellä kuulin ja näin, — jos voisin kysyä sinulta, isä!' 'Mitä sitten, lapseni? Mitä tahtoisit minulta kysyä?' virkkoi viehkeästi vakava mies. 'Tahtoisin kysyä, — kysyä, isä, — enkä kuitenkaan jaksaisi vastausta kestää!' Ja äkkiä nousee poika pystyyn, tuijottaa silmät ammollaan isää suoraan kasvoihin ja sanoo: 'Jos minä nyt kysyisin, oletko sinä todella, —todella— minun isäni! — Ei, ei! Elä vastaa!' Hän painoi molemmat kätensä rukoilevasti kalpenevan miehen huulille. — 'Minähän olen sairas, — en minä voi mitään kuulla! — Tule, Pirkko', sanoi hän sitten lapsellisesti ja ojensi kätensä tälle, 'tule viemään pieni Valterisi nukkumaan!' — —
"Sitten he menivät. — Talon isäntä otti lampun ja seurasi heitä, mutta ovessa puhalsi tuuli minut sammuksiin."
Virvatuli oli kadonnut, kaislat kahisivat, sammakot kurnuttivat lammikossa ja tarhapöllö mietti juuri, pitikö hänen lentää herraskartanoon huuhkaja-setäänsä noutamaan. Silloin näki hän kaukana metsässä vielä yhden virvatulen kirkkaana, täyteläisenä leimahtelevan. Se lehahteli likemmäksi, yhä likemmäksi yli suon. Kun se oli tullut lammen rantaan, huusi pöllö: "Seis, virvatuli, seis!" sillä se pelkäsi tämän heittäytyvän veteen ja sammuvan.
"Niin kyllä! Virvatuli, — virvatuli!" vastasi ja nyt liekki."Vastikään vielä komea soihtu halpa virvatuli noidutulla suolla!"
"Vast'ikään soihtu! — Miten ja missä?" kysyi pöllö.
"Tahdotko kuulla, miten se tapahtui? — Saatatkohan kuulla, — kestätkö sitä?"
"Oi, minä voin kuunnella vaikka mitä", vastasi pöllö.
"Mutta maksaneeko vaivaa sulle mitään kertoa", kysäsi uudelleen liekki. "Onko sulla sydäntä ja onko sydämessäsi tunteita?"
Pöllö otti hiukan loukkautuaksensa, mutta murattiköynnös huusi lahden poikki: "Kerro, rakas tuli, mitä hyvänsä eläessäsi lienet kokenut. Vahva tosin en ole, mutta nojaan vahvempiin ja siten me heikot voimme kauvan pystyssä pysyä ja kestää hyvin paljon. Anna minun pitää huolta siitä, että tunteellinen sydän kertomustasi kuuntelee. Kovin heikolta useinkin tuntuu yksinkertainen, helposti haihtuva sananen, mutta kenpä sen salaiset vaikutukset tuntee? Minä säilytän mielessäni, mitä kuulen. Sentähden ovatkin ihmiset minut muistolle pyhittäneet. Missä ikänä vanha, lahonnut muuri menneistä ajoista todistaa, siellä olen minäkin mukana. — Uskollisesti tahdon sinunkin tarinasi säilyttää ja parhaimman osan siitä ihmisille kertoa. 'Ole uskollinen, kestävä ja luja toivossasi!' se on sanani."
"Hyvä. Kuulkaa siis, kuulkaa!" alkoi virvatuli. "Monen linnun korkealle kantavat siivet ovat jäykistyneet, — kaatunut on moni uljas puu, joka ylpeästi ja hilpeästi latvansa taivasta kohti kohotti. — Puistossa seisovat vielä vanhat vaahterat pystyssä. Ne kuiskailevat leutoon yöhön: 'Miksi meitä häiritään? Miksi herätetään syvästä unesta keski-yön aikana, miksi kynttilän valolla häikäistään keskellä yötä? — Miksi liikutaan, miksi kuiskataan, miksi melutaan vanhassa herraskartanossa? — Kelle loistavat kynttilät? Kelle tuoksuvat kukkaset? — Salithan ovat autiot, — herrasväki kuollut, — perillinen kaukana! — Niin. Autiota, kuollutta, poissa on kaikki.' Näin kuiskailevat pimeässä puistossa vaahterat. Mutta akkunoista loistaa valo kauvas yöhön. Vieraanvaraisesti ammollaan on terassille johtava salin ovi, ovenpieliä koristavat kukkaköynnökset ja kukkia on sirotettu Nordingenin vanhan herraskartanon kiviportaillekin."
"Olitko sinä siellä? Olitko Nordingenin herraskartanossa?" kysäsi pöllö.
"En vielä, en vielä!" vastaa virvatuli. "Laaksossa, kukkatarhain keskellä, vanhassa, pienessä talossa olin, mutta ei siellä ollut kirkkaita, valaistuja akkunoita. Pähkinäpuitten oksat sitä varjostavat, muratti sitä lempeästi ylt'ympäriinsä syleilee. Muratti on tupasen uskollinen tumma ystävä. — Kaksitoista soihtua odottaa ovella. Kaksitoista nuorukaista laaksosta on soihdunkantajina. Kirkkain soihtu olin minä. — Miksi olin niin kirkas, niin loistava, kun yö oli niin pimeä, talo niin kolkko? Tuolla kaariakkunan takana tosin hämärsi heikko valo. Tummat murattiköynnökset kolkuttavat hiljaa akkunaa. Sanokaa toki, mitä siellä sisällä näette? Mitä siellä olette viikkokausien kuluessa nähneet? — — Köynnökset huojuvat sinne tänne, viittaavat: 'Elkää kysykö, elkää kysykö!' — Sitten aukenee ovi. Siitä kannetaan ruumis-arkku ulos. Totiset harmaapäiset miehet sitä kantavat. Nordingenin talon-isännät ovat pyytäneet saada tätä arkkua kantaa. — Ja ruumis-arkun takana astuu portaita alas kookas, kalpea, pappispukuinen mies, astuu myöskin vanha vaimo, kovin kumarassa. — Kuulen miehen lausuvan: 'Tule tänne, Pirkko! Nojaa minuun! Yksin et jaksa tätä kestää.' Ja vanhus raukka laskee vapisevan kätensä miehen käsivarrelle ja katselee häntä ihaillen, kyynelsilmin.
"Hiljainen ja pimeä on yö. — Säikähtyneet naakat lentää lehahtelevat tumman räystään ympärillä. — Vanhan suihkulähteen vesi lorisee yksitoikkoisesti, surumielisesti laajaan ammeeseensa.
"Sitten lähtee surusaatto liikkeelle. — Edellä ja molemmin puolin soihdunkantajat, sitten ruumisarkku, ja aivan sen jälessä synkät surevaiset. Yön varjot pakenevat säikähtäin liehuvaa, leimuavaa soihdunvaloa. Surunvarjot kalpeilta kasvoilta eivät pakene. — Pajuja kasvavaa niittyä pitkin, yli puron kivisillan, metsän reunaa pitkin kannetaan meitä, kirkkaita soihtuja ja tummaa ruumis-arkkua. Häikäisevää valoa loimme öiseen metsään. Oravat hiipivät uteliaina lähelle. Pari nuorta metsäkauristakin tirkisteli pensaikosta. — Vielä kerran astumme lahonnutta koivusiltaa myöten puron poikki ja saavumme puiston peräportin luo. Lehmuksia ja plataaneja huojuttelee hiljainen tuulenhenki. Saaton kulkiessa varjoisia käytäviä tervehtivät ne meitä juhlallisesti humisten. Kaukaa jo tervehtii kirkkaalla valollansa kartano, tervehtivät myös kuiskaillen, huokaillen vanhat vaahterat.
"Terassilla on talonväki koossa ja joukko laaksolaisiakin. — He kumartavat ääneti, kun arkku kannetaan kiviportaita ylös ja avonaisen oven kautta sisään. Soihdunkantajat pysähtyvät portaille ja me heidän kanssaan.
"Sisällä näin vielä arkun nostettavan kohotelineelle, jota vihannat lehdet, kukkaset ja uskollinen muratti peittivät. Näin pappispukuisen, kookkaan miehen astuvan arkun luo ja nojaavan siihen. Hän huokasi syvään ja raskaasti, kuin olisi hänellä ollut kannettavana taakka, joka oli hänet musertaa. Kyyneleitä ja surua näkyi kaikilla kasvoilla hänen ympärillään, paitsi valkopukuisen, ihmeen ihanan tyttösen. Tämä katseli seinältä leveän taulukehyksen sisältä alas. Ruiskukkaseppel koristi ruskeita palmikoita ja viehättävä lapsen-ilo loisti tummansinisissä silmissä. Näinpä vielä pitkän, liehuvan suruharson tätä kuvaa varjostavan ja valkoisen, tuoreen kukkaseppeleen sitä koristavan. —
"Ovet sulkeutuivat. Nordingenin vanha herraskartano oli nyt vastaan ottanut viimeisen perillisensä kattonsa alle. — Ruumis-arkussa hän sinne sisään kannettiin, tullaksensa aamusella aikaiseen näiden vanhojen muurien sisältä saatetuksi viimeiseen leposijaansa, pieneen hautausmaahan, missä hänen esivanhempansakin lepäsivät. Me soihdut olimme surullisen tehtävämme toimittaneet. Meidät sammutettiin."
"Minne sisaresi ovat joutuneet?" kysäsi nuori tarhapöllö.
Mutta virvatuli ei vastannut, liiteli vaan verkalleen takaisin yli tuonentarhan. Tarhapöllöstä tosin näytti siltä, kuin olisi aivan tuolla perällä, missä suuret tammet suota varjostivat, harhaillut vielä muutamia liekkejä. Mutta ne olivat liian kaukana, hän ei voinut niitä selvään erottaa, eivätkä ne myöskään tulleet lähemmäksi. Se teki sentähden äkkipäätöksen, levitti siipensä ja, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi kärsivälliselle, vanhalle tammenrungolle ja ystävälliselle pikku lainoselle sen juurella, lensi se vuoristoa kohti. Mutta muratin lehvissä lahden toisella puolen kävi hiljainen humina.
Kun aamu lähetti ensimmäiset loistavat säteensä laaksoon, seisoi metsä vihantana ja kasteen virkistämänä sitä tervehtimässä. Puitten latvat liikahtivat ja salaperäinen suhina kulki kautta oksien. Sorsa, joka oli rakentanut viileän kesä-asuntonsa rannan kaislikkoon, vei pienokaisparvensa lammikolle uintitaitoa opettelemaan. Kaislankukkaset nyökkäsivät aamutervehdyksiä toisillensa ja ihmettelivät sitä, että vihannalle rinteelle vaahteran alle yöllä oli ilmestynyt hentovartinen, herttainen, tummansininen kellokukkanen. Eilen ei siitä vielä ollut lehteäkään näkynyt, saatikka sitten silmikkoa. Sammakot kurnuttivat taas kovasti lammikossa. Mutta Nordingenin pieni kirkko oli tänään pannut heleimmät kellonäänensä soimaan ja kaikumaan laaksoon. Yksivakaisesti ja surullisesti, niinkuin meren-aallot rajumyrskyn jälkeen laivanpirstaleita ja ruumiita rantaan luodessaan valittavat, ja kuitenkin pyhästi ja hurskaasti, kuin merenkin aallot, kajahtivat kellot. — Hautauskellot ne vanhasta kirkosta aamu-ilmaan kaikuivat.
Kellojen viimeisen kaiun vaiettua risahti pensaikko metsän aukeamalla, vuoren rinteellä ja nopein, reippain askelin riensi nuori matkustaja esiin kallionkielekkeelle. Pojan vaalea tukka liehui aamutuulessa, posket hehkuivat iloisesta odotuksesta. Hän vilkaisi ympärilleen, — eikä välkkyneetkään silmät yhtä iloisesti kuin vasta, — katseessa oli jo hiukan pettymystä. Mutta hän otti keveän hattunsa päästään, pyyhkäisi hikistä otsaansa, laski sauvansa ja matkalaukkunsa maahan ja istahti odottamaan. Mutta kauvan ei hän malttanut pysyä alallaan. Aurinko paahtoi liian kuumasti kalliolohkareita ja laaksosta odottamansa ilo oli liian suuri. Hän kavahti taas jalkeille, katseli alas laaksoon, — juoksi vähän matkaa jyrkännettä alas, — palasi taas takaisin, kiipesi joka kivelle tähystämään ja sydän sykkäili yhä levottomammin, katse kävi yhä synkemmäksi, kuta useammin hän kelloonsa katsahti.
Mutta tuolla näkyi vihdoinkin kaksi tummaa pilkkua viljavainioiden välitse kiertelevällä polulla.
Siinä tuli varmaankin Valter ja hänen isänsä! He tulivat lähemmäksi, kääntyivät vasemmalle, — mitä se merkitsi? — — Oi ei! Myöhästyneitä elonleikkaajia ne olivat, jotka olivat matkalla pelloillensa viljankorjuuseen. Niin, elonkorjuu oli nyt käsissä. Mutta poikaraukka ei tullut ajatelleeksi, että Herran Jumalan elon-aika aina on käsissä ja että hän toisinaan korjaa vihannatkin korret. — — Postitorvi pärähti. — Joko nyt! Joko nyt! Nuorukainen otti hatun, laukun ja keveän keppinsä — ja astui alla päin hitaasti takaisin metsään. —
Aurinko kohosi yhä korkeammalle. — Autiolla vuorenselänteellä vapisivat kellastuneet ruohonkorret kesähelteessä. Metsässä putosi silloin tällöin tammenterho maahan. Orava hypätä harppasi lehdikossa. Hiljaisena lepäsi laakso vihantain puiden ja kultaisten viljavainioiden keskellä. Ei ainoatakaan ääntä sieltä kuulunut tänne ylös vuorelle. — Mutta korkealla sinitaivaalla, siellä liiteli pieni leivo ja viserteli riemuiten, — riemuiten.