Aika-ajoin notkui maa hänen jalkainsa alla.
Koneellisen huolellisin liikkein ja hajamielisen näköisenä sytytti vanha kenraali Santierra pitkän ja paksun sikaarin.
"Kesti monta tuntia ennen kuin saimme lähetetyksi patrullin takaisin rotkolle", jatkoi hän. "Olimme tavanneet kolmanneksen kaupunkia luhistuneena, muun osan järkkyneenä; yhteinen onnettomuus oli syössyt yhtäläiseen hätäännykseen kaikki asukkaat, rikkaat ja köyhät. Toisten teeskennelty reippaus oli räikeänä vastakohtana toisten epätoivolle. Yleisessä sekasorrossa joukko hurjaluontoisia varkaita, jotka eivät peljänneet Jumalaa tai ihmisiä, koitui vaaraksi niille, jotka olivat saaneet kotinsa häviöstä pelastetuksi joitakin arvokapineita. Huudellen 'Misericordia!' äänekkäämmin kuin kukaan muu jokaisen tärähdyksen tullessa ja lyöden rintojaan toisella kädellään nämä roistot rosvosivat onnettomia uhreja toisella, häikäilemättä murhaakaan.
"Kenraali Roblesin divisiona oli kaikin voimin ryhtynyt suojelemaan kaupungin tuhoutuneita osia noiden epäinhimillisten heittiöiden tihutöiltä. Käskyläisupseerin velvollisuuksien pidättelemänä pääsin vasta aamulla varmistautumaan oman perheeni turvallisuudesta. Äitini ja sisareni olivat hengissä pelastuneet tanssisalista, johon olin heidät jättänyt aikaisin illalla. Muistan nuo kaksi tyttöä — Jumala heidän sieluilleen rauhan suokoon — kuin näkisin heidät tällä hetkellä, tuhoutuneen talomme puutarhassa, kalpeina, mutta toimeliaina, auttelemassa muutamia kovaonnisia naapureitamme, tahrautuneissa tanssipuvuissaan ja sortuneiden seinien tomu hiuksille kerrostuneena. Äidilläni oli horjumaton sielu heikossa ruumiissaan. Puolittain verhoutuneena kallisarvoiseen shaaliin lepäsi hän puutarhalavitsalla koristealtaan ääressä, jonka suihkulähde oli sinä yönä ainiaaksi lakannut lirisemästä.
"Minulla oli tuskin ollut aikaa syleillä heitä kaikkia suunnattomassa riemastuksessani, kun päällikköni saapui paikalle ja lähetti minut muutamien sotamiesten kanssa rotkolle noutamaan voimaihmistäni, kuten hän sanoi, ja valjua tyttöä.
"Mutta siellä ei ollut ketään noudettavaksemme. Maanvieremä oli peittänyt talon rauniot; paikalla oli pelkkä multakumpu, josta siellä täällä näkyi hirrenpäitä.
"Siten olivat vanhan kuningasmielisen pariskunnan koettelemukset päättyneet. Valtainen ja vihkimätön hauta oli niellyt heidät elävältä, heidän onnettomassa niskuroimisessaan kansan vapautumistahtoa vastaan. Ja heidän tyttärensä oli tipo tiessään.
"Että Gaspar Ruiz oli vienyt hänet mukanaan, sen käsitin hyvin. Mutta kun tätä tapausta ei oltu ennakolta otettu lukuun, ei minulla ollut mitään määräystä heidän takaa-ajostaan. Eikä minulla totisesti ollut siihen haluakaan. En enää luottanut välitykseeni. Se ei ollut koskaan tuottanut menestystä eikä edes näyttänyt kunniakkaalta. Hän oli mennyt matkoihinsa. No, menköön. Ja hän oli vienyt mukanaan tuon kuningasmielisen tytön! Se sopi oivallisesti.Vaya con Dios. Nyt ei ollut aika piitata karkurista, jonka olisi syystä tai syyttä pitänyt olla kuollut, ja tytöstä, jonka olisi ollut parempi pysyä syntymättömänä.
"Marssitin siis mieheni takaisin kaupunkiin.
"Muutamien päivien kuluttua, kun järjestys oli palautettu, muuttivat kaikki huomattavammat perheet Santiagoon, minunkin. Meillä oli siellä komea talo. Samalla kertaa siirrettiin Roblesin divisiona uuteen asemapaikkaan lähelle pääkaupunkia. Tämä muutos soveltui hyvin minun kotoisiin ja lemmentunteisiini.
"Eräänä iltana, jokseenkin myöhään, kutsuttiin minut päällikköni luo. Tapasin kenraali Roblesin asunnossaan lepäilemässä, univormu riisuttuna, ja siemailemassa raakaa konjakkia pikarista — varokeinoksi, kuten hänellä oli tapana selittää, unettomuutta vastaan, jota moskiitojen puremat tuottivat. Hän oli kelpo soturi, ja hän antoi minulle käytännöllistä kuten tietopuolistakin sotataidon opetusta. Varmaankin on Jumala ollut armollinen hänen sielulleen, sillä hänen vaikuttimensa eivät milloinkaan olleet muuta kuin isänmaallisia, jos hän olikin kiivasluontoinen. Moskiitoverkkojen käyttämistä hän taasen piti hentomielisenä, häpeällisenä — soturille sopimattomana.
"Huomasin ensi silmäyksellä, että hänen jo melkoisesti punehtuneilla kasvoillaan oli erinomaisen hyväntuulinen ilme.
"'Ahaa,senjor teniente', huusi hän kovaa, kun tervehdin ovelta.'Katsopas! Sinun voimaihmisesi on taas sukeltanut esiin.'
"Hän ojensi minulle kokoontaitetun kirjeen, jonka näin osotetuksi'Tasavaltalaisten armeijan ylipäällikölle'.
"'Tämän', pitkitti kenraali Robles kaikuvalla äänellään, 'työnsi joku poika vartiosoturin kouraan pääkortteerin edustalla, miehen seistessä siinä kai hempukkaansa ajatellen — sillä ennen kuin hän älysi mitään oli poika kadonnut markkinaväen sekaan, ja hän väittää, ettei hän henkeänsäkään pelastaakseen kykenisi tuntemaan nulikkaa.'
"Päällikköni kertoi minulle edelleen, että sotamies oli antanut kirjeen vartion kersantille ja että se oli lopulta joutunut ylipäällikkömme käsiin. Hänen ylhäisyytensä oli suvainnut ottaa omin silmin huomatakseen sen sisällön. Sitten oli hän kahdenkeskisenä luottamuksena kertonut asian kenraali Roblesille.
"Kirjettä,senjores, en enää kykene tarkalleen muistamaan. Näin Gaspar Ruizin nimikirjotuksen. Hän oli häikäilemätön miekkonen. Maanjäristyksestä oli hän temmannut itselleen sielun, muistattehan. Ja se sielu nyt oli sanellut tuon kirjeen lauselmat. Sen sävy oli hyvin itsenäinen. Muistan sen tuntuneen minusta silloin erityisen ylväältä — arvokkaalta. Se oli ehdottomasti donna Erminian kirje. Nyt minua värisyttää kirjeen kaksimielisyyden oveluus. Gaspar Ruiz saatiin valittamaan vääryyttä, jonka uhriksi hän oli joutunut. Hän vetosi aikaisemmin osottamaansa uskollisuuteen ja urheuteen. Pelastuttuaan kuolemasta Kaitselmuksen ihmeellisellä välityksellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin maineensa puhdistamista. Tähän — kirjotti hän — ei hän voinut toivoa kykenevänsä riveissä, yhä epäluulon alaiseksi jäävänä huonoon huutoon tulleena sotamiehenä. Hänellä oli tilaisuutta antaa vaikuttava todistus uskollisuudestaan. Ja hän lopetti ehdottamalla ylipäällikölle kohtausta puoliyön hetkellä vastapäätä rahapajaa sijaitsevalla torilla. Merkiksi piti kolmasti iskeä tuluksilla valkeata; se ei ollut liiaksi silmäänpistävä tunnus, mutta riitti kuitenkin tekemään asian selväksi.
"San Martin, suuri vapauttaja, piti rivakoista ja rohkeista miehistä. Sitäpaitsi oli hän oikeudentuntoinen ja sääliväinen. Kerroin hänelle mitä miehestä tiesin ja sain käskyn tulla hänen mukaansa määräyönä. Merkit vaihdettiin sovittuun tapaan. Oli keskiyö, ja koko kaupunki oli pimeänä ja hiljaisena. Levättiin verhoutuneina tapasivat molemmat miehet toisensa keskellä laajaa toria, ja hienotuntoisesti pysytellen loitompana kuuntelin heidän ääntensä sorinaa hyvinkin tunnin. Sitte kenraali kutsui minua lähemmäksi, ja tullessani kuulin San Martinin, joka oli kohtelias sekä ylhäisille että alhaisille, tarjoavan Gaspar Ruiz'ille pääkortteerin vieraanvaraisuutta siksi yötä. Mutta sotamies kieltäysi sanoen, ettei hän ansainnut sitä kunniaa, ennen kuin oli tehnyt jotakin.
"'Teidän ylhäisyytenne ei sovi ottaa tavallista karkuria vieraaksenne', huomautti hän naurahtaen, astui hitaasti takaperin ja hävisi yöhön.
"Ylipäällikkö virkkoi minulle, kun käännyimme pois: 'Hänellä oli joku matkassaan, Ruiz-ystävällämme. Näin vilahdukselta kaksi henkilöä. Se oli häiritsemätön kumppani.'
"Minäkin olin huomannut toisen haamun yhtyvän Gaspar Ruizin katoavaan varjoon. Se näytti lyhytkasvuiselta mieheltä, jolla oli ylläänponchoja päässään iso hattu. Ja minä kummastelin älyttömästi, kenen hän olikaan rohjennut ottaa uskotukseen. Minun olisi pitänyt arvata, ettei se saattanut olla muu kuin tuo kohtalokas tyttö — sen pahempi!
"Missä Gaspar Ruiz piilotteli häntä, sitä en tiedä. Hänellä oli — kuten tuli jälkeenpäin tiedoksi — eno pikku rihkamakauppiaana Santiagossa. Kenties sai orpo sieltä suojan ja hoivan. Joka tapauksessa oli hänen elämänsä kyllin köyhää, katkeroittaakseen hänen ylpeyttänsä ja pitääkseen vireillä hänen mielenkarvauttaan ja vihaansa. Varmaa on, että hän ei seurannut Gaspar Ruizia urotyössä, jonka tämä otti ensimäiseksi suoritettavakseen. Aikeena ei ollut sen vähäisempi yritys kuin sotatarvevaraston hävittäminen, jonka espanjalaiset viranomaiset olivat salaa keränneet etelässä Linares-nimiseen kaupunkiin. Gaspar Ruizille uskottiin vain pieni joukkue johdettavaksi, mutta he osottivat ansainneensa San Martinin luottamuksen. Vuodenaika ei ollut suotuisa. Heidän täytyi uida tulvineiden jokien yli. He näyttivät kuitenkin nelistäneen yötä päivää, edeten nopeammin kuin tieto heidän partioretkestään ja suunnaten kulkunsa suoraan kaupunkia kohti, sataviisikymmentä kilometriä syvälle vihollisen maahan, kunnes päivän sarastaessa karauttivat sen kaduille miekka kädessä, yllättäen pikku varusväen. Se pakeni ryhtymättä vastarintaan, jättäen useimmat upseerinsa Gaspar Ruizin haltuun.
"Suuri ruutiräjähdys lopetti varastohuoneiden tulipalon, jonka partioretkeläiset olivat siekailematta sytyttäneet. Vajaan kuuden tunnin kuluttua olivat he ratsastamassa takaisin samaa huimaa vauhtia; he eivät olleet menettäneet ainoatakaan miestä. Niin kelpo sotamiehiä kuin he olivatkin, ei sellaista tekoa saada suoritetuksi vielä paremmatta johtajatta.
"Olin päivällisellä pääkortteerissa, kun Gaspar Ruiz itse toi tiedon menestyksestään. Ja se oli raskas isku kuningaspuolueen joukoille. Todisteeksi näytti hän meille varusväen lipun. Hän otti sen viittansa alta ja heitti pöydälle. Mies oli kerrassaan muuttunut; hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin ylvästelevää ja uhkaavaa. Hän seisoi kenraali San Martinin tuolin takana ja katseli ylpeästi meitä kaikkia. Hänellä oli ympyriäinen sininen lakki päässä, hopeapäärmeellä reunustettu, ja me näimme kaikki leveän valkoisen arpijuovan hänen päivänpaahtamassa niskakuopassaan.
"Joku kysyi häneltä, miten hän oli menetellyt vangittujen espanjalaisten upseerien suhteen.
"Hän kohautti halveksivasti olkapäitään. 'Kannattaako sitä nyt kysyäkään! Sissisodassa ei oteta vankeja rasituksekseen. Annoin heidän mennä — ja tässä ovat heidän miekankannikkeensa.'
"Hän viskasi kimpullisen niitä pöydälle lipun päälle. Silloin kenraali Robles, jonka saattolaisena minä olin siellä, tokaisi kovalla, käreällä äänellään: 'Vai niin! Sittepä, uljas ystävä, ette vielä tiedä, millä tavoin tulisi johdella tällaista sotaa. Teidän olisi pitänyt tehdä näin.' Ja hän sivalsi käsisyrjällä kurkkuaan.
"Voi,senjores!Oli liiankin totta, että tätä kamppailua, laatuaan niin sankarillista, molemmin puolin tahrattiin julmuudella. Kenraali Roblesin sanojen herättämä sorina ei suinkaan kuulostanut yksimieliseltä. Mutta jalomielinen ja urhea San Martin kiitti tuota ihmisellistä toimenpidettä ja osotti Ruizille sijan oikealla puolellaan. Nousten sitte seisaalle, täysinäinen lasi kädessä, esitti hän maljan: "Caballerosja asetoverit, juokaamme kapteeni Gaspar Ruizin terveydeksi.' Ja tyhjennettyämme lasimme jatkoi ylipäällikkö: 'Aion uskoa hänelle eteläisen rajamme vartioimisen, sillävälin kun me lähdemme vapauttamaan Perussa asuvia veljiämme. Hän, jota vihollinen ei kyennyt pysähdyttämään iskemästä vastustajiansa suoraan sydämeen, osaa kyllä suojella rauhallista väestöä, jonka jätämme taaksemme, kun lähdemme pyhään tehtäväämme.' Ja hän syleili Gaspar Ruizia, joka oli ääneti istunut hänen vieressään.
"Kun myöhemmällä kaikin nousimme pöydästä, lähestyin minä armeijan uusinta upseeria onnitteluineni. 'Ja, kapteeni Ruiz', lisäsin, 'kenties kerrotte miehelle, joka on aina uskonut nuhteettomaan kunniaanne, mihin donna Erminia sinä yönä joutui?'
"Hänen katsantonsa muuttui tästä ystävällisestä kysymyksestäni. Hän loi minuun silmäkulmiensa altaguasson, maalaisen, raskaan ja ilmeettömän katseen. 'Senjor teniente', sanoi hän käheästi ja ikäänkuin hyvin apeana, 'älkää kysykö minultasenjoritasta, sillä mieluummin olen laisinkaan ajattelematta häntä teikäläisten seurassa ollessani.'
"Otsaansa rypistäen katseli hän ympäri huonetta, joka oli täynnä tupakoitsevia ja juttelevia upseereja. Luonnollisesti mukauduin.
"Nämä olivat viimeiset sanat, mitä kuulin hänen lausuvan pitkän pitkään aikaan. Ja seuraavana päivänä me läksimme meritse vaivaloiselle retkellemme Peruun ja kuulimme sitte Gaspar Ruizin toimista ainoastaan omien taisteluittemme lomassa. Hänet oli määrätty eteläisen maakuntamme sotilassuojelijaksi. Hän keräsi itselleen sissijoukon. Mutta hänen leppeytensä voitettua vihollista kohtaan pahastutti siviilikuvernööriä, joka oli muodollisuuksiin piintynyt, rauhaton ja epäluuloinen mies. Hän lähetti hallitukselle epäedullisia raportteja Gaspar Ruizista; eräs sellainen ilmotti, että hän oli julkisesti ja prameasti viettänyt häitänsä kuningasmielisen naisen kanssa. Noin eriluonteisten miesten täytyi ehdottomasti riitaantua. Vihdoin alkoi siviilikuvernööri moittia hänen toimettomuuttaan ja vihjailla kavalluksesta, mikä ei muka olisi kummeksittavaa sellaisesta entisyydestä tunnetussa miehessä. Gaspar Ruiz sai tästä tiedon. Hänen raivonsa leimahti, ja hänen vierellään aina väijyvä nainen osasi kyllä kannustaa sitä kavalin sanoin. En tiedä, lähettikö hallitus todellakin käskyn vangita hänet, kuten hän jälkeenpäin valitti. Varmalta näyttää, että siviilikuvernööri alkoi houkutella juoniinsa hänen upseerejaan ja että Gaspar Ruiz huomasi sen.
"Eräänä iltana, kun kuvernöörin luona vietettiintertulliaa, ilmestyi Gaspar Ruiz kuuden luotetun saattolaisen keralla ratsain kaupunkiin ja karautti kuvernöörintalon ovelle. Hän astui saliin aseissa, hattu päässä. Kun kuvernööri pahastuneena astui häntä vastaan, sieppasi hän onnetonta vyötäisistä, kantoi hänet pois tyrmistyneiden vieraitten joukosta kuin lapsen ja paiskasi hänet alas ulkoportaita kadulle. Gaspar Ruizin vihainen puserrus riitti nitistämään hengen jättiläiseltäkin; mutta hänen ratsumiehensä laukaisivat vielä pistoolinsa kuvernöörin ruumiiseen, sen viruessa hievahtamattomana portaiden juurella".
"Tämän — kuten hän sanoi — oikeudenmukaisen rankaisunsa suoritettuaan Ruiz meni Rio Blancon yli, mukanaan isompi osa väkeänsä, ja linnotti tyyssijakseen erään kukkulan. Häntä vastaan ajattelemattomasti lähetetty komppania säännöllistä sotaväkeä saarrettiin ja tuhottiin melkein viimeiseen mieheen. Toisia retkikuntia järjestettiin paremmin, mutta niilläkään ei ollut menestystä.
"Näiden veristen kahakkain aikana alkoi hänen vaimonsa ensin esiintyä ratsun selässä hänen oikealla puolellaan. Jatkuvasta onnestaan ylpistyneenä ja itseluottamusta saaneena ei Ruiz enää rynnännyt sissiensä etunenässä, vaan jäi korskeasti — niinkuin armeijan liikkeitä johtava kenraali — taamma jollekin ylänteelle vankan ratsun selkään ja liikkumattomaksi, sieltä lähetellen käskyjään. Donna Erminia nähtiin tuon tuostakin hänen vierellään, ja kauvan aikaa luultiin häntä mieheksi. Siihen aikaan puhuttiin paljon salaperäisestä valkeakasvoisesta päälliköstä, jonka ansioksi meidän joukkojemme tappiot luettiin. Hän ratsasti kuin intiaaninainen, kahareisin, käyttäen leveälieristä miehen hattua ja mustaaponchoa, viittaa. Jälkeenpäin, heidän suurimman menestyksensä päivinä, tämäponchokirjailtiin kullalla, ja hän kantoi silloin myöskin Don Antonio de Leyva-paran miekkaa.
"Tämä vanha chileläinen upseeri oli onnettomuudekseen joutunut saarroksiin pienen joukkonsa kanssa; ampumavarojen loppuessa oli hän saanut surmansa arauko-intiaanien käsissä, ne kun olivat Gaspar Ruizin liittolaisia ja auttajia. Sitä surullista tapausta muisteltiin kauvan jälkeenpäin 'Saaren verisaunana'. Kovaonnisen upseerin miekan lahjotti donna Erminialle arauko-päällikkö Peneleo, sillä noihin intiaaneihin oli niin suuresti tehonnut hänen katsantonsa, hänen kasvojensa kalmankalpeus, johon ei mikään sää näkynyt pystyvän, ja hänen tyyni välinpitämättömyytensä luotisateessa, että he pitivät häntä yliluonnollisena olentona tai ainakin noitana. Tämä taikausko suuresti lisäsi Gaspar Ruizin arvoa ja vaikutusvaltaa noiden tietämättömien ihmisten keskuudessa. Donna Erminia varmaankin tunsi maistavansa täydellisesti kostoansa sinä päivänä, jona hän ripusti kupeelleen Don Antonio de Leyvan miekan. Hän ei siitä milloinkaan luopunut, paitsi pukeutuessaan naisasuunsa — käyttää hän ei sitä kylläkään tahtonut tai voinut, mutta häntä miellytti sen heiluminen sivullaan tasavallan aseiden häväistyksen ainaisena muistuttajana ja vertauskuvana. Hänen oli mahdoton saada kylläänsä. Eikä käynytkään pysähtyminen sillä polulla, jolle hän oli johdattanut Gaspar Ruizin. Pelastuneet vangit — ja niitä ei ollut monta — kertoivat, miten hän kykeni muutamin harvoin sanoin muuttamaan miehensä kasvojen ilmeen ja elvyttämään hänen vaimentuvan äkänsä. He kertoivat, miten aina kahakan jälkeen, jokaisesta partioretkestä tai muusta menestyneestä hankkeesta suoriuduttua, Gaspar Ruiz ratsasti vaimonsa luo ja katsoi häntä kasvoihin. Näiden korskea tyyneys ei koskaan lientynyt. Hänen syleilynsä,senjores, oli varmaankin kylmä kuin patsaan. Ruiz yritti sulattaa hänen jäistä sydäntään lämpimässä verivirrassa. Muutamat englantilaiset meriupseerit, jotka kävivät hänen luonaan siihen aikaan, panivat tähdelle hänen lumoutumisensa omituisuuden."
Kuulijakuntansa kummastuksen ja uteliaisuuden havaitessaan pysähtyi kenraali Santierra toviksi.
"Niin — englantilaiset meriupseerit", toisti hän. "Ruiz oli myöntynyt vastaanottamaan heidät järjestääkseen joidenkuiden teidän kansallisuuteenne kuuluvien vankien vapauttamisen. Hänen vallitsemallaan alueella, merenrannikolta Kordillereille, oli lahti, johon laivat siihen aikaan poikkesivat noutamaan puita ja vettä, kierrettyään Kap Hornin. Siellä hän, houkutellen miehistön maihin, sieppasi ensin valaanpyyntiprikiHersalianja jälkeenpäin valtasi yllätyksellä kaksi muuta laivaa, englantilaisen ja amerikalaisen.
"Hänen huhuttiin silloin haaveilevan oman laivaston perustamista. Mutta se oli tietysti mahdotonta. Kuitenkin hän miehitti prikin osalla sen entistä väestöä ja pani alukseen upseerin sekä useita omia miehiään, lähettäen heidät Chiloe-saaren espanjalaisen kuvernöörin luo, mukanaan selostus hänen asetöistään ja avunpyyntö sodan pontevammaksi jatkamiseksi kapinoitsijoita vastaan. Kuvernööri ei voinut paljoakaan tehdä hänen hyväkseen; lähetti hän sentään kaksi keveää kenttätykkiä, kohteliaan ylistyskirjeen, kuninkaallisten joukkojen everstinvaltuuden ja ison espanjalaisen lipun. Suurin juhlamenoin kohotettiin tämä lippu hänen talonsa katolle liehumaan arauko-maan sydämessä. Eiköhän vain lienekin donna Erminia sinä päivänä vähemmin jäykkänä hymyillytguasso-puolisolleen.
"Rannikollamme liikkuvan englantilaisen laivaston vanhempi upseeri teki näiden anastusten johdosta huomautuksia meidän hallituksellemme. Mutta Gaspar Ruiz kieltäysi ryhtymästä sovitteluihin meidän kanssamme. Silloin saapui lahteen englantilainen fregatti, ja sen kapteeni, mukanaan lääkäri ja kaksi luutnanttia, matkusti suojeluskirjan nojalla sisämaahan. Heidät otettiin hyvin vastaan; kolme päivää olivat he sissipäällikön vieraina. Hallitustalossa pidettiin jonkunlaista sotilaallista raakalaisjärjestystä. Se oli sisustettu ja kalustettu rajakaupungeista tuodulla saaliilla. Ensin päästessään pääsuojamaan näkivät he hänen vaimonsa lepäilemässä — hän ei ollut silloin oikein terve — ja Gaspar Ruiz istui makuusijan jalkopäässä. Hänen hattunsa oli lattialla, ja kätensä oli hän laskenut miekankahvaan.
"Koko tuon ensimäisen keskustelun aikana ei hän ollenkaan siirtänyt isoja käsiään miekankahvasta, paitsi kerran järjestääkseen vaimonsa peitteitä hellin, huolellisin kosketuksin. He huomasivat, että milloin hyvänsä donna Erminia puhui, kiinnitti Gaspar Ruiz katseensa häneen ja oli jotenkuten odottavan ja jännittyneen tarkkaavainen, näköjään unohtaen maailman ja omankin olemassaolonsa. Jäähyväiskemujen aikana, joissa donna oli makuusijallaan leväten saapuvilla, puhkesi Gaspar Ruiz valituksiin saamastansa kohtelusta. Kenraali San Martinin lähdettyä oli hänet piiritetty urkkijoilla, siviilivirkamiehet olivat häntä panetelleet, hänen palveluksiaan ei oltu otettu lukuun, chileläinen hallitus oli uhannut hänen vapauttaan ja henkeänsäkin. Hän nousi pöydästä, asteli rajusti edes takaisin huoneessa sadatuksia jyräytellen ja istuutui sitte leposohvalle vaimonsa jalkojen viereen, rinta kohoilevana, katse lattiaan tähdättynä. Donna lepäsi puolittain istuvassa asennossa selällään, pää pieluksilla, silmät melkein ummessa.
"'Ja nyt minä olen kunnioitettu espanjalainen upseeri', lisäsi hän levollisella äänellä.
"Englantilaisen fregatin kapteeni käytti silloin tilaisuutta ilmottaakseen hänelle säveästi, että Lima oli kukistunut ja että espanjalaiset olivat tehdyn sopimuksen perusteella vetäytymässä pois koko mantereelta.
"Gaspar Ruiz kohotti päätänsä, ja epäröimättä, hillityn kiivaasti puhuen, vakuutti hän jatkavansa taistelua Chileä vastaan viimeiseen veripisaraan asti, vaikka koko Etelä-Amerikaan ei jäisi ainoatakaan espanjalaista sotilasta. Kun hän oli lopettanut tuon hullun sanelmansa, kohotti hänen vaimonsa pitkän valkoisen kätensä ja silitti juuri silmänräpäyksen ajan sormenpäillään hänen polveaan.
"Juhla-aterian jälkeen viipyivät upseerit enää puolisen tuntia, jollaikaa tuo hurjan sissijoukon tuima päällikkö osottausi ylenpalttisen herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Hän oli ollut vieraanvarainen ennenkin, mutta näytti silti kuin ei hän olisi voinut kyllikseen pitää huolta vieraittensa mukavasta ja turvallisesta matkustamisesta takaisin laivaan.
"Mikään, sanottiin minulle, ei olisi voinut olla suurempana vastakohtana hänen äskeiselle rajuudelleen tai tavanmukaiselle harvapuheiselle jäykkyydelleen. Ikäänkuin odottamattoman onnen riemastuttamana yli kaikkien rajojen innostui hän leppeään ja sydämelliseen huomaavaisuuteen. Hän syleili upseereja kuin veljiään, melkein kyynelsilmin. Vapautetut vangit saivat kukin kultarahan. Viime hetkessä hän äkkiä ilmotti, että hänen piti toki luovuttaa kauppalaivojen kapteeneille kaikki heidän yksityinen omaisuutensa takaisin. Tämä aavistamaton jalomielisyys aiheutti jonkun verran viivytystä seurueen lähtövalmistuksissa, ja heidän ensimäinen päivämatkansa oli hyvin lyhyt.
"Myöhään illalla ratsasti Gaspar Ruiz vartion saattamaan heidän leiritulilleen, tuoden mukanaan viinilaatikoilla sälytetyn muulin. Hän sanoi tulleensa kulauttamaan piiskaryypyn englantilaisten ystäviensä kanssa, joita hän ei enää elämässään tulisi nähneeksi. Hän kertoili omia urotöitään, naureli kuin poika, lainasi englantilaisten muulikuormaston johtajalta kitaran, ja istuen jalat ristissä allaan ylen hienolla levätillään, joka oli levitetty hehkuvan nuotiohiiloksen eteen, lauloi hän vienolla äänellä talonpoikaisen lemmenlaulun. Sitte hänen päänsä painui rintaa vasten, hänen kätensä valahtivat maahan; kitara kierähti hänen polveltaan — ja syvä hiljaisuus seurasi leirissä leppymättömän sissipäällikön lemmenlaulua, miehen, joka oli syössyt niin monet meikäläiset itkemään hävitettyjä koteja ja tärveltyjä lemmentarinoita.
"Ennen kuin kukaan kykeni äännähtämäänkään kavahti hän jalkeille ja huusi hevostaan.
"'Adios, ystävät!' toivotti hän. 'Jumalan haltuun. Minä pidän teistä. Ja kertokaa Santiagossa, että Espanjan kuninkaan everstin Gaspar Ruizin ja Chilen tasavaltalaisten vareksien välillä vallitsee sota viimeiseen hengenvetoon asti — sota! sota! sota!'
"Hänen vartionsa huikkasi: 'Sota! sota! sota!' kun he ratsastivat matkaansa; äänten ja kavioiden kapseen kaiku kuoleutui piankin laakson etäisyyteen.
"Nuo kaksi nuorta englantilaista upseeria olivat vakuutettuja siitä, että Ruiz oli mielipuoli. Miten te sen sanottekaan? — kaira heltynyt? Mutta lääkäri, tarkkasilmäinen ja järkevä skotlantilainen, sanoi minulle, että se oli aivan erikoista lajia hullaannusta. Tapasin hänet useita vuosia jälkeenpäin, mutta hän muisti sen kokemuksensa elävästi. Hän mainitsi minulle myös mielipiteenään, että tuo nainen ei johtanut Gaspar Ruizia verisen petoksen tekoihin suoranaisella houkuttelulla, vaan herättämällä ja pitämällä vireillä hänen yksinkertaisessa sielussaan polttavaa korjaamattoman vääryyden tunnetta. Kenties, kenties. Mutta minä sanoisin, että hän valutti puolet kostonhimoista sieluaan tuon miehen vahvaan tomumajaan, niinkuin voipi tyhjään pikariin kaataa päihtymystä, hulluutta, myrkkyä.
"Jos Gaspar Ruiz halusi sotaa, niin sitä hän sai toden teolla, kun voitollinen armeijamme alkoi palata Perusta. Järjestelmällisiä toimia suunniteltiin tätä vaivalla saadun itsenäisyytemme kunnian ja menestyksen tahraa vastaan. Kenraali Robles johti, tunnetulla horjumattomalla ankaruudellaan. Julmia pelotuskeinoja käytettiin molemmin puolin, ja taisteluissa ei annettu ainoallekaan armoa. Voitettuani ylennykseni Perun tanterilla olin nyt esikunnassa kapteenina.
"Gaspar Ruiz joutui ahtaalle; samaan aikaan kuulimme eräältä pakolaispapilta, joka oli siepattu seurakunnastaan ja kiidätetty sataneljäkymmentä kilometriä vuoristoon kastetoimitukseen, että heille oli syntynyt tytär. Tapauksen kunniaksi, arvatenkin, Gaspar Ruiz suoritti pari loistavaa partioretkeä ihan joukkojemme takana ja hajotti osastot, jotka oli lähetetty katkaisemaan häneltä paluutietä. Kenraali Robles oli saada halvauskohtauksen raivosta. Hän sai muuta unettomuuden syytä kuin moskiittojen puremat, mutta sitä vastaan,senjores, eivät konjakkipikarilliset auttaneet sen enempää kuin silkka vesi. Hän alkoi piikitellä ja ahdistella minua voimaihmisestäni, ja kärsimättöminä lopettamaan tämän nolon sotaretken lienemme me kaikki nuoret upseerit käyneet huimaluontoisiksi ja taipuvaisiksi antautumaan tarpeettomiin vaaroihin tehtävissämme.
"Verkalleen, ikäänkuin tuuma tuumalta, olivat kolonnimme kuitenkin tunkeutumassa Gaspar Ruizin kimppuun, vaikka hän oli saanut nostatetuksi koko arauko-intiaanien kansan meitä vastaan. Sitte vuoden tai vähän enemmänkin kuluttua kuuli hallituksemme asiamiestensä ja vakoojiensa välityksellä, että hän oli lyöttäytynyt liittoon Carrerasin kanssa, joka niin sanottuna diktaattorina hallitsi niin sanottua Mendozan tasavaltaa vuorten toisella puolella. Oliko Gaspar Ruizilla kaukokatseinen valtiollinen tarkotus vai halusiko hän vain varata taatun turvapaikan vaimolleen ja lapselleen, hellittämättömästi jatkaessaan meitä vastaan käymäänsä yllätys- ja teurastussotaa, sitä en osaa sanoa. Liitto oli kuitenkin tositapaus. Joutuneena tappiolle yrityksessään meidän etenemisemme ehkäisemiseksi, tunkeutuessamme merenrannikolta päin, hän peräytyi vikkelästi kuten aina ja valmistausi uuteen ankaraan ja vaaralliseen koitokseen, ensi työkseen lähettäen vaimonsa ja pikku tyttärensä Pequenja-vuoriston yli, joka oli Mendozan etelärajana."
"No niin, valtiollisten aatteiden ja vapaamielisyyden valepuvussa oli Carreras kunnoton roisto, ja Mendozan onneton valtio oli hänen puolueekseen keräytyneiden varkaiden, rosvojen, kavaltajien ja murhaajien saaliina. Hänellä oli ylevä ulkomuoto, mutta hän oli tyyten vailla sääliä, kunniallisuutta ja omaatuntoa. Hän ei tavotellut muuta kuin hirmuvaltaa, ja vaikka hän oli aikonut käyttää Gaspar Ruizia kataliin vehkeisiinsä, oivalsi hän kuitenkin pian, että Chilen hallituksen leppyminen vastasi paremmin hänen tarkotuksiaan. Minua hävettää sanoa, että hän teki hallituksellemme ehdotuksen hänen kunniaansa luottaneen soturin vaimon ja lapsen luovuttamisesta erinäisillä ehdoilla vihollisille ja että tämä tarjous otettiin vastaan.
"Ollessaan matkalla Pequenja-solan kautta Mendozaan kavalsi donna Erminian se saattue, joka oli Carrerasin miehistä annettu hänen suojeluksekseen, luovuttaen hänet upseerille, joka piti hallussaan chileläistä linnotusta ylängöllä, Kordillerien pääjonon juurella. Tämä tunnoton teko olisi voinut käydä kalliiksi minulle, sillä minä olinkin vankina Gaspar Ruizin leirissä, hänen saadessaan tiedon tapauksesta. Minut oli saatu kiinni eräällä tiedusteluretkellä; hänen henkivartionsa intiaanit olivat keihästäneet vähälukuisen ratsumies-saattueeni. Minä pelastuin samasta kohtalosta, kun hän tunsi viime hetkessä kasvonpiirteeni. Ystäväni varmaankin luulivat minut kuolleeksi, enkä koko aikana pitänytkään henkeäni suuren arvoisena. Mutta voimaihminen kohteli minua erittäin hyvin, syystä — sanoi hän — että minä olin aina uskonut hänen viattomuuteensa ja yrittänyt auttaa häntä, silloin kun häntä vääryys vainosi.
"'Ja nyt', takasi hän minulle, 'saatte nähdä, että minä puhun aina totta. Te olette turvassa.'
"En pitänyt oloani kovinkaan turvallisena, kun minut eräänä iltana kutsuttiin hänen luokseen. Hän harppoi edes takaisin kuin vimmastunut peto, karjuen: 'Petetty! Petetty!'
"Hän astahti kädet nyrkissä luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'
"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin kykenin.
"'Ja lapseni!' ulvahti hän kuin mielettömänä. Hän heittäysi tuolille ja nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'
"Vakuutin hänelle, että myöskin hänen vaimonsa henki oli taattu, mutta minä en ilmaissut sitä vakaumustani, että hän ei ollut enää milloinkaan näkevä vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen sodan loppuna saattoi olla ainoastaan hänen kuolemansa.
"Hän loi minuun omituisen, selittämättömän katseen ja istui mutisten ajatuksettomasti: 'Heidän käsissään. Heidän käsissään.'
"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edessä.
"Äkkiä hän kavahti seisaalle. 'Mitä minä täällä teen?' hän huudahti, avasi oven ja kiljaisi ulos käskyn satuloida ja nousta ratsaille. 'Mitä se onkaan?' sopersi hän, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus — paaluvarustus! Ei mitään. Minä hankkisin hänet takaisin, vaikka hänet olisi kätketty vuoren sydämeen.' Hän hämmästytti minua lisäämällä väkinäisesti ponnistaen: 'Minä kannoin hänet pois sylissäni, kun maa järkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'
"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetellä.
"'Teidän pitää tulla mukaan', sanoi hän rajusti. 'Saattaa tulla tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton Ruizin sanansaattaja menettäisi päänsä.'
"Se oli kyllä totta. Hänen ja muun tulistuneen ihmiskunnan välillä ei voinut olla mitään kunniallisen sodankäynnin tapojen mukaista neuvottelutietä.
"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yön selkään. Hänellä oli päämajassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue, mutta hän ei malttanut odottaa lisää. Kuitenkin lähetti hän sanan Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanipäällikölle, jotta tämä toisi soturinsa ylämaahan ja kohtaisi hänet Vedensilmäksi nimitetyn järven rannalla, jonka lähelle Pequenjan rajalinnotus oli rakennettu.
"Me samosimme alamaan halki niin väsymättömän vinhasti kuin Gaspar Ruiz teki kuuluisia partioretkiäänkin. Seurasimme laaksoja alhaalta päin niiden jyrkille ylärinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta. Kohtisuoraan basalttiseinämään hakattu tie kiersi mahtavan kalliokielekkeen kärjitse, ja vihdoin pääsimme syvän kuilun hämystä Pequenjan ylätasangolle.
"Tasanteella kasvoi sitkeätä vihreätä ruohoa ja kituliaita kukkivia pensaita, mutta korkealla yläpuolellamme riippui lumipälviä majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku järvi oli ympyriäinen kuin tuijottava silmä. Varusväki ajoi parhaillaan linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen aituus näytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leveät, mustuneet, kärjistään terotetut paalut, jotka tuskin kätkivät näkyvistä sisäpuolella olevien majojen ruohokatot.
"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar Ruizin käskystä ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sisäpuolelta yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sekä hevosen että miehen. Kuulin Ruizin vieressäni kiristelevän hampaitaan. 'Ei väliä', sanoi hän. 'Nyt te menette.'
"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin lähestyä puhelumatkan päähän; ja sitte minun täytyi odottaa syystä että muuan ampumareiästä iloa ja hämmästystä remuava ääni ei suonut minulle sananvuoroa. Siellä hälisi majuri Pajol, vanha ystävä. Hän oli muiden kumppanien tavoin luullut minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.
"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi hän hyvin kiihtyneenä, 'me avaamme häthätää portin sinulle.'
"Annoin ohjasten pudota kädestäni ja pudistin päätäni. 'Olen antanut kunniasanani', huusin.
"'Hänelle!' huusi hän sanomattoman halveksivasti vastaan.
"'Hän lupaa teille henkenne.'
"'Se on meidän omamme. Ja neuvotko sinä, Santierra, meitä antautumaan mokomallerastrerolle?'
"'En!' huikkasin. 'Mutta hän tahtoo vaimonsa ja lapsensa, ja hän voi katkaista teiltä vedensaannin.'
"'Silloin joutuisi hänen vaimonsa ensimäisenä kärsimään. Sano hänelle se. Kuules — tämä on pelkkää hullutusta: me teemme rynnäkön ja sieppaamme sinut kiinni.'
"'Ette ota minua elävänä', sanoin lujasti
"'Tyhmyri!'
"'Jumalan tähden', jatkoin hätäisesti, 'älkää avatko porttia.' Ja minä viittasin Peneleon intiaaneihin, joita järven rannat kuhisivat mustanaan.
"En ollut milloinkaan nähnyt noita villejä niin tavattomana liutana koolla. Heidän keihäänsä näyttivät lukuisilta kuin heinänkorret. Heidän käheät äänensä kuuluivat epäselvältä meren meurulta.
"Pajol-ystäväni kiroili itsekseen. 'No, mene sitte — hornan kitaan!' huusi hän tuskastuneena. Mutta käännähtäessäni pois hän katui, sillä minä kuulin hänen sanovan kiireisesti: 'Ampukaa sen hupsun hevonen ennen kuin hän livistää.'
"Hänellä oli hyviä ampujia. Kaksi laukausta pamahti, ja juuri kääntyessään horjahti hevoseni, kaatui ja makasi alallaan kuin salaman iskemänä. Ennätin vetäistä jalkani pois jalustimesta ja kierähdin syrjään; mutta minä en yrittänyt nousta. Eivätkä hekään uskaltaneet hyökätä laahaamaan minua varustukseen.
"Intiaaniparvet olivat alkaneet liikkua paalutusta kohti. He ratsastivat esille osastottain, laahaten pitkiä keihäitään maassa; musketinkantaman ulkopuolella he astuivat ratsailta, heittivät yltään turkisviittansa ja säntäsivät alastomina rynnäkköön, tömistellen jalkojaan ja hoilaten poljennon mukaan. Tuliviiru välähti kolmasti pitkin varustuksen julkipuolta, ehkäisemättä heidän tasaista juoksuaan. He parveilivat ihan paalujen juurelle, heilutellen leveitä puukkojaan. Mutta tätä vaajoitusta ei oltu tavallisuuden mukaan liitetty yhteen nahkaköytteillä, vaan pitkillä rautanauloilla, joita he eivät kyenneet katkomaan. Tavallisen murtautumismenettelynsä raukeamisesta nolostuneina hajaantuivat pakanat, jotka olivat niin horjumattomana rintamana marssineet luotisadetta vastaan, ja pakenivat piiritettyjen yhteislaukausten tavottelemina.
"Heti kun he varustusta kohti rynnätessään olivat sivuuttaneet minut, olin minä noussut jalkeille ja yhtynyt Gaspar Ruizin seuraan matalalla harjanteella, joka pistäysi tasangolle. Hänen omien miestensä muskettituli oli tukenut hyökkäystä, mutta nyt hän antoi merkin, ja torventoitotus keskeytti ampumisen. Yhdessä katselimme äänettöminä villien tappiota.
"'Siitä tulee siis piiritys', jupisi hän. Ja minä näin hänen salavihkaa vääntelevän käsiään.
"Mutta millainen piiritys saattoi siitä koitua? Minun tarvitsemattani kertoakaan Pajolin terveisiä ei hän rohjennut katkaista vedensaantia piiritetyiltä. Heillä oli yltäkyllin lihaa. Ja jos heidän varastonsa olisivat olleet vähissäkin, olisi hän ollut liiankin halukas lähettämään paalutukseen ruokavaroja, jos olisi voinut. Mutta niin olikin asia, että me tasangolla viivyskelevät sitä aloimmekin tuntea nälän kiristystä.
"Peneleo, intiaanipäällikkö, kyyrötteli nuotiomme ääressä väljään guanaco-nahkaiseen viittaansa kääriytyneenä. Hän oli harvinaisen vanttera villi; suunnaton nelikulmainen tukkatukko muistutti muodoltaan ja kooltaan olkista mehiläispesää, ja kasvonpiirteet olivat totiset, yrmeät ja runsasvakoiset. Murteellisella espanjankielellään hän hoki, muristen kuin puolikesy peto, että jos vaajoitukseen tehtäisiin vain pienen pienikin aukko, tunkeutuisivat hänen miehensä sisälle ja toisivatsenjoran— muutoin olisi mahdotonta.
"Istuen vastapäätä häntä piti Gaspar Ruiz katseensa tähdättynä varustukseen melkein yötä päivää, kamalan vaiteliaana ja liikkumattomana. Sillävälin saapui jokseenkin joka päivä alamaasta pikalähettejä, ja heiltä kuulimme, että muuan hänen luutnanttinsa oli kärsinyt tappion Maipu-maassa. Kauvas lähetetyt vakoojat toivat tiedon, että muuan jalkaväen kolonni oli tulossa etäisten solien kautta linnotuksen avuksi. He olivat hitaita, mutta me saimme seuratuksi heidän vaivaloista samoamistansa pitkin alilaaksoja ylöspäin. Minua kummastutti, minkätähden Ruiz ei marssinut ahdistamaan ja hävittämään tätä uhkaavaa joukkoa jossakin väijytykselle sopivassa rotkopaikassa, sissiretkiin luontuvan lahjakkuutensa mukaan. Mutta hänen älynsä näytti hyljänneen hänet epätoivoon.
"Minulle oli ilmeistä, että hän ei kyennyt tempautumaan pois varustuksen näkyvistä. Vakuutan teille, hyvät herrat, että minun tuli melkein surku nähdessäni tuon voimattoman voimaihmisen istuskelevan harjanteella, pitämättä lukua päiväpaisteesta, sateesta, kylmästä, tuulesta — kädet liitettyinä polvien ympäri ja leuka niihin tuettuna: tuijotellen — tuijotellen — tuijotellen.
"Ja varustus, johon hän piti silmänsä suunnattuina, oli yhtä hiljainen ja äänetön kuin hän itsekin. Varusväki ei antanut itsestään mitään elonmerkkiä. He eivät edes vastanneet ampumareikiin tähdättyihin hajalaukauksiin.
"Eräänä iltana astellessani hänen ohitseen hän aavistamattomasti puhutteli minua, asentoansa muuttamatta. 'Olen lähettänyt noutamaan kanuunaa', sanoi hän. 'Ennätän ottaa vaimoni takaisin ja peräytyä ennen kuin Roblesinne saa ryömityksi tänne.'
"Hän oli toimittanut miehiä kuljettamaan alitasangoilta kanuunaa.
"Sitä kesti kauvan odottaa, mutta tuli se viimein. Se oli seitsennaulainen kenttätykki. Alusestaan irrotettuna ja poikittain köytettynä kahteen pitkään salkoon oli se kahden muulin välissä helposti saatu ylös soukkia polkuja. Korvissani kaikuu vieläkin hänen hurja riemuhuutonsa päivän koittaessa, kun hän näki kanuunasaaton pistäytyvän näkyviin laaksosta.
"Mutta,senjores, en voi sanoin kuvata hänen hämmästystään, raivoansa, epätoivoaan ja avuttomuuttaan, kun hän kuuli, että tykkilavaa kantava juhta oli edellisenä yönä jotenkuten suistunut jyrkänteeltä alas. Hän sydäntyi uhkailemaan kuolemaa ja kidutusta saattoväelle. Pysyttelin poissa hänen tieltään kaiken päivää, makaillen muutamien pensaiden takana ja kummastellen, mitä hän nyt aikoi tehdä. Peräytyminen oli jäljellä; mutta hän ei voinut peräytyä.
"Näin alapuolellani tykkimies Jorgen, vanhan espanjalaisen soturin, rakentavan jonkunlaista telinettä päällitysten pinotuista satuloista. Valmiiksi ladattuna nostettiin tykki kasalle, mutta laukaistaessa luhistui koko rakennelma, ja kuula lensi korkealta paalutuksen yli.
"Sen enempää ei yritetty. Ampumavaroilla sälytetyistä muuleista oli toinen niinikään joutunut hukkaan, ja heillä oli käytettävissään ainoastaan kuusi panosta — mikä kyllä hyvin riitti portin pommittamiseen mäsäksi, jos tykki tähdättiin tarkoin. Tämä oli mahdotonta kunnollisen alusen puutteessa. Ei ollut aikaa eikä keinoja tykkilavan rakentamiseen. Joka hetki odotin jo kuulevani Roblesin torventoitotusten kaikua vuorenhuippujen lomasta.
"Levottomasti kuljeskellen edes takaisin turkiksiinsa verhoutuneena istahti Peneleo hetkiseksi lähelleni murisemaan vanhaa virttänsä.
"'Tehdäentrada— aukko. Jos tehdä aukko,bueno. Jos ei tehdä aukko, silloinvamosmeidän täytyy mennä pois.'
"Päivänlaskun jälkeen huomasin kummastuksekseni intiaanien valmistautuvan nähtävästi uuteen rynnäkköön. Heidän rivinsä olivat järjestyneet vuorten varjoihin. Tasangolla näin varustuksen portin edustalla miesryhmän häilyvän paikallaan.
"Astuin alas harjanteelta kenenkään ottamatta huomatakseen minua. Ylämaan kuulakassa ilmassa helotti kuutamo kirkkaana kuin päivänvalo, mutta sankat varjot häiritsivät näköäni, joten en kyennyt erottamaan, mitä he puuhasivat. Kuulin tykkimies Jorgen sanovan omituisella, epäilevällä äänellä: 'Ladattu on,senjor.'
"Sitte toinen ääni ryhmässä lausui lujasti sanat: 'Tuokaariatatänne.' Puhuja oli Gaspar Ruiz.
"Syntyi hiljaisuus, jossa piiritetyn varusväen pamahtelevat laukaukset räiskyivät kovaa. Hekin olivat huomanneet ryhmän. Mutta välimatka oli liian pitkä, ja multaa ryöpsäyttelevien väsähtäneiden musketinluotien ropseessa ryhmä avautui, sulkeusi, huojui, vilahdukselta paljastaen minulle keskellään hyörivät kumaraiset olennot. Vetäysin lähemmä, epätietoisena ihmetellen, oliko tämä kummallista harhanäkyä, todelliselta tuntuvaa järjetöntä unta.
"Omituisen tukahtunut ääni käski: 'Vetäkää silmukat kireämmälle.'
"'Si, senjor', vastasivat useat muut äänet, kuulostaen pelonsekaisen vireiltä.
"Sitte sama tukahtunut ääni virkkoi: 'Sillä tavoin. Minun täytyy saada vapaasti hengittää.'
"Monta huolestunutta ääntä puhui sitten yhteen suuhun. 'Auttakaa häntä ylös,hombres. Riittää! Toisen kainalon alitse.'
"Tuo soinnuton ääni määräsi: 'Bueno!Astukaa syrjään, miehet.'
"Tunkeusin peräytyvän piirin läpi ja kuulin vielä kerran tuon rasittuneen äänen lausuvan vakaasti: 'Unohda olevani elävä ihminen, Jorge. Unohda minut tykkänään ja aja tehtävääsi.'
"'Olkaa huoletta,senjor. Ette ole minulle muuta kuin tykkilava, ja minä en haaskaa ainoatakaan laukausta.'
"Kuulin sytytinpuikon räiskettä ja haistoin salpietarin katkua. Äkkiä näin edessäni oudon olion nelinkontan kuin eläin, mutta miehen pää riippui niskakuopasta ulkonevan putkimaisen kohoneman alla, ja selässä kiilteli liereä pronssiryhmy.
"Miehet seisoivat sanattomana puoliympyränä, jonka edessä ampumakoje kyyrötti yksinään, takanansa Jorge ja vieressään torvensoittaja hievahtamattomana, torvi kädessä.
"Kaksin kerroin kyyristyneenä mutisi Jorge, sytytinpuikkoa pidellen: 'Tuuman verran vasemmalle,senjor. Liiaksi. Noin. Jos nyt laskeudutte hiukkasen alemmaksi, antaen kyynäspäittenne taipua, niin minä…'
"Hän hypähti syrjään, alentaen sytytinpuikkoansa, ja tulenleimaus leiskahti miehen selkään kytketyn tykin suusta.
"Sitte Gaspar Ruiz painui hitaasti alas. 'Hyvä laukaus?' kysyi hän.
"'Maaliin meni,senjor.'
"'Lataa sitten uudestaan.'
"Hän makasi siinä edessäni, rinta maassa, himmeästi kimmeltelevän luonnottoman pronssitaakkansa alla, jollaista minkään ihmisrakkauden tai -voiman ei ollut milloinkaan tarvinnut kantaa maailman surkeassa historiassa. Hänen käsivartensa olivat ojentuneet levälleen, ja hän muistutti maan tomuun heittäytynyttä katumuksentekijää kuutamoisella kamaralla.
"Taas näin hänet kohotettavan käsiensä ja polviensa varaan, miesten vetäytyvän syrjään ja vanhan Jorgen kumartuvan tähtäämään.
"'Pikkusen vasemmalle. Tuuma oikealle.Por Dios, senjor, lakatkaa tuosta vapisemisesta. Missä on vankkuutenne?'
"Vanhan tykkimiehen ääni oli sorruksissa mielenliikutuksesta. Hän astui sivulle ja painoi kipinän sankkireikään nopeasti kuin salama.
"'Oivallista!' huudahti hän kyynelsilmin; mutta Gaspar Ruiz makasi pitkän tovin hiljaa, maahan retkahtaneena.
"'Väsyttää', sopersi hän viimein. 'Riittäneekö kolmas laukaus?'
"'Varmasti', vastasi Jorge, kumartuen hänen korvaansa kohti.
"'No — lataa sitte', kuulin hänen lausuvan selvästi. 'Torvensoittaja.'
"'Täällä olen,senjor, odottaen sanaanne.'
"'Kun annan sanan, niin puhallakin sellainen tärähdys, että se kuuluu toisesta päästä Chileä toiseen', sanoi hän erinomaisen lujalla äänellä. 'Ja te muut seisokaa valmiina leikkaamaan poikki tämä kirotturiata, sillä silloin on aika minun johtaa teitä rynnäkköön. Kohottakaa minut nyt ylös, ja sinä, Jorge — tähtää joutuin.'
"Varustuksen muskettitulen räiske miltei kuolettanut hänen ääntänsä.Vaajoitus peittyi savuun ja leimahduksiin.
"'Ponnistakaa voimanne eteenpäin takaisinpotkauksen varalle,mi amo', neuvoi vanha tykkimies vapisevalla äänellä. 'Kaivakaa sormenne maahan. Noin. Nyt!'
"Riemastunut huudahdus puhkesi hänen huuliltaan laukauksen jälkeen. Toitottaja kohotti torvensa ja odotti. Mutta makaavalta mieheltä ei kuulunut sanaa. Painuin toiselle polvelleni ja kuulin silloin kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.
"'Katkesi jostain', kuiskasi hän, nostaen hiukan päätänsä ja kääntäen silmänsä minuun toivottoman rusentuneessa asennossaan.
"'Portti riippuu vain pirstaleiden varassa', kiljaisi Jorge.
"Gaspar Ruiz yritti puhua, mutta ääni kuoleutui hänen kurkkuunsa, ja minä olin apuna vierittämässä tykkiä hänen taittuneesta selästään. Hän oli tajuttomana.
"Minä luonnollisesti pidin suuni kiinni. Intiaanit eivät saaneet hyökkäysmerkkiä. Sen sijaan kajahtivat ilmoille apujoukon torventoitotukset, joita olin niin kauvan ja jännittyneenä odottanut kuullakseni — hirmustuttaen yllätetyt vihollisemme kuin kutsumus viimeiselle tuomiolle.
"Tuulispäänä,senjores, todellisena hirmumyrskynä pyyhälsivät säikähtäneet miehet, korskuvat hevoset ja ratsastavat intiaanit ohitseni, kyyristellessäni maassa Gaspar Ruizin vieressä, joka virui yhä ristin muotoiseksi levittäytyneenä kasvoillaan. Henkensä edestä nelistävä Peneleo sohaisi minua pitkällä keihäällänsä ohimennessään — vanhan tuttavuuden vuoksi varmaankin. Vaikeampi on selittää, miten pelastuin vinkuvilta luodeilta. Uskaltautuen polvilleni liian aikaisin olivat minut vähällä seivästää pistimiinsä muutamat 17:nnen Taltal-rykmentin sotamiehet, kiihkoissaan kun olivat tavottamaan jotakin elävää. He näyttivät hyvin pettyneiltä, kun jotkut paikalle karauttaneet upseerit karkottivat heidät miekkojensa lappeilla.
"Kenraali Robles siinä saapui esikuntansa kanssa. Hänen teki kovasti mielensä saada vankeja. Hänkin näytti hetkiseksi pettyneeltä. 'Mitä! Sinäkö siinä?' huudahti hän. Mutta hän laskeusi heti ratsailta, syleilläkseen minua, sillä hän oli perheeni vanha ystävä. Viittasin jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain nämä kaksi sanaa:
"'Gaspar Ruiz.'
"Hän kohotti kätensä hämmästyneenä.
"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi parissa. Eipä väliä. Hän pelasti henkemme, kun maan järkkyminen sai urheimmatkin pyörtymään pelosta. Minä silloin säikähdin ihan suunniltani. Mutta hän — ei!Que guape!Missä on se sankari, joka sai hänestä voiton? ha! ha! ha! Mikä hänet tappoi,chico?'
"'Hänen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin minä."
"Mutta Gaspar Ruiz hengitti vielä. Toimitin hänet levätissään kannetuksi muutamien pensaiden suojaan samalle harjanteelle, jolta hän oli niin kiinteästi tähystellyt varustusta, näkymättömän kuoleman jo liihotellessa hänen päänsä päällä.
"Joukkomme olivat asettuneet leiritulien ääreen varustuksen ympärille.En kummastunut aamupuhteella kuullessani, että minut oli määrättyjohtamaan vartiota, jonka piti hetimiten lähteä viemään erästä vankiaSantiagoon. Vanki oli luonnollisesti Gaspar Ruizin vaimo.
"'Olen valinnut sinut tunteittesi takia', huomautti kenraali Robles, — 'vaikka oikeastaanhan se nainen olisi ammuttava kaiken sen turmion tähden, mitä hän on tasavallalle tuottanut.'
"Ja kun minä tein kauhistuneen vastustuksen liikkeen, jatkoi hän:
"'Nyt ei hän merkitse mitään, kun Ruiz on mennyttä kalua. Ties miten nyt menetellä hänen suhteensa — mutta hallitus häntä kuitenkin haluaa haltuunsa.' Hän kohautti olkapäitään. 'Luultavasti on Ruiz haudannut suuret määrät saalistansa paikkoihin, jotka ainoastaan hänen vaimonsa tietää.'
"Päivän koittaessa näin hänen tulevan ylös harjanteen rinnettä, kahden sotamiehen vartioimana ja kantaen lastansa käsivarrellaan.
"Minä kävelin häntä vastaan.
"'Elääkö hän vielä?' kysyi vanki, kääntäen minuun nuo valkoiset, jähmettyneet kasvot, joita Ruizilla oli ollut tapana ihailevasti katsella.
"Minä kumarsin ja sanaakaan virkkamatta opastin hänet pensasryhmän taakse. Gaspar Ruizin silmät olivat auki. Hän hengitti työläästi ja lausui vaimonsa nimen suurella ponnistuksella.
"'Erminia!'
"Vaimo polvistui pääpuoleen. Isästään tietämättömänä ja suurilla silmillään katsellen ympärilleen alkoi pikku tyttö äkkiä leperrellä iloisella, hennolla äänellä. Hän viittasi pienoisella sormellaan, nousevan auringon rusohohteeseen, joka loisti mustien vuorenhuippujen takaa. Ja niin kauvan kuin tuota lapsen jokellusta — käsittämätöntä ja korvalle suloista — kesti, pysyivät nuo kaksi ääneti: kuoleva mies ja polvistunut nainen, katsellen toisiansa silmiin ja kuunnellen vienoa ääntä. Sitte laverrus lakkasi. Lapsi laski päänsä äidin rintaa vasten ja vaikeni.
"'Se tapahtui sinun tähtesi', alotti mies. 'Anna anteeksi.' Hänen äänensä petti. Pian kuulin taas mutinaa ja erotin surkeat sanat: 'En ollut kyllin voimakas.'
"Vaimo katseli häntä tavattoman kiinteästi. Toinen yritti hymyillä ja toisti nöyrästi: 'Anna anteeksi. Että jätin sinut…'
"Hän kumartui alas ja sanoi kuivin silmin, vakaalla äänellä: 'Koko maan päällä en ole rakastanut mitään muuta kuin sinua, Gaspar.'
"Kuolevan pää liikahti. Hänen silmänsä elpyivät. 'Vihdoinkin!' huokasi hän. Sitte tuskallisesti: 'Mutta onko se totta … onko se totta?'
"'Niin totta kuin että tässä maailmassa ei ole armoa eikä oikeutta', vastasi hänelle vaimo kiihkeästi. Hän kumartui puolisonsa kasvojen yli. Tämä yritti nostaa päätänsä, mutta se putosi takaisin, ja toisen suudellessa hänen huuliaan oli hän jo kuollut. Hänen lasittuneet silmänsä tuijottivat taivaalle, jolla leijui vaaleanpunaisia hattaroita hyvin korkealla. Mutta minä huomasin äitinsä rinnalle puristuneen lapsen silmäluomien painuvan ja ummistuvan hitaasti. Pikku tyttö oli uinahtanut.
"Gaspar Ruizin, voimaihmisen, leski antoi minun taluttaa hänet pois kyyneltäkään vuodattamatta.
"Matkustusta varten olimme järjestäneet hänelle sivusatulan hyvinkin istuimen tapaan, ja alapuolelle oli sidottu lauta hänen levähdyttääkseen jalkojaan. Ja ensimäisen päivän hän ratsasti virkkamatta sanaakaan ja tuskin hetkeksikään siirtäen silmiänsä pois pikku tytöstä, jota hän piteli helmassaan. Ensimäisessä leirissämme näin hänen käyskentelevän yöllä tuuditellen lasta käsivarsillaan ja katsellen sitä kuun valossa. Lähdettyämme toiselle päivämatkallemme hän kysyi minulta, kuinka pian olimme tulossa ensimäiseen asutun maan kylään.
"Vastasin tulevamme sinne puoleltapäivin.
"'Ja onko siellä naisia?' kysyi hän.
"Selitin hänelle, että se oli iso kylä. 'Siellä on miehiä ja naisia,senjora', sanoin, 'jotka ilahtuvat sydämensä pohjasta kuullessaan, että kaikki häiriö ja sota on nyt lopussa.'
"'Niin, se on nyt kaikki lopussa', toisti hän. Sitte tovin kuluttua: 'Senjorupseeri, mitä tehnee hallituksenne minulle?'
"'En tiedä,senjora', vastasin. 'Epäilemättä saatte hyvää kohtelua. Me tasavaltalaiset emme ole villejä emmekä kosta naisille.'
"Kuullessaan sanan 'tasavaltalaiset' hän loi minuun katseen, jonka kuvittelin olevan kuolematonta vihaa täynnä. Mutta noin tuntia myöhemmin, kun pysähdyimme antaaksemme kuormamuulin mennä edeltä pitkin syvän kuilun partaalla kiertävää ahdasta polkua, katsoi hän minuun niin valjuin, vaivautunein kasvoin, että minun kävi häntä suuresti sääliksi.
"'Senjorupseeri', hän sanoi, 'olen heikko, vapisen. Se on järjetöntä pelkoa.' Ja hänen huulensa tosiaan värisivät, hänen yrittäessään hymyillä, kun vilkaisi alkupäähän polkua, joka ei lopultakaan ollut kovin vaarallinen. 'Saattaisin pudottaa lapsen. Gaspar pelasti henkenne, muistattehan… Ottakaa hänet minulta.'
"Otin lapsen hänen ojennetuista käsistään. 'Sulkekaa silmänne,senjora, ja luottakaa muuliinne', kehotin.
"Hän teki niin, ja valjuna ja kasvoiltaan riutuneena näytti hän haamulta. Polun käänteessä, missä iso punainen porfyrihuippu sulkee näköalan alatasangoille, näin hänen avaavan silmänsä. Ratsastin ihan hänen takanaan, pidellen pikku tyttöä oikealla käsivarrellani. 'Lapsi on hyvässä turvassa', huudahdin rohkaisevasti.
"'Niin', vastasi hän heikosti; ja silloin näin suunnattomaksi kauhukseni hänen nousevan seisomaan jalkalaudalle, hirveästi tuijottaen, ja heittäytyvän eteenpäin oikeallamme ammottavaan kuiluun.
"En voi kuvata teille äkillistä ja lamaannuttavaa pelkoa, jolla se kamala näky minut herpaisi. Syvyys kammoksutti sieluani, kallionhuiput tuntuivat huojuvan päälleni. Päätäni huimasi. Puristin lapsen kylkeäni vasten ja istuin satulassa liikkumattomana kuin patsas. Kieleni oli kahlittu, kylmät väreet karmivat selkäpiitäni. Hänen muulinsa horjahti, astahtaen kallioseinämään kiinni, ja jatkoi sitte kulkuansa. Hevoseni vain heristi korviansa ja korskahti. Sydämeni oli salpautuneena, ja rotkon syvyyksissä kohisevaan virtaan vierivät kivet olivat tehdä minut mielettömäksi kolinallaan.
"Seuraavana hetkenä olimme käänteen takana, leveällä ja ruohoisella rinteellä. Ja silloin minä kiljuin. Mieheni juoksivat hätääntyneinä takaisin. Minun kerrotaan ensimältä vain parkuneen: 'Hän antoi lapsen minun käsiini! Hän antoi lapsen minun käsiini!' Vartio luuli minun tulleen hulluksi."
Kenraali Santierra lakkasi kertomasta ja nousi pöydästä. "Ja siinä kaikki,senjores", lopetti hän, kohteliaasti vilkaisten nouseviin vieraisiinsa.
"Mutta minne lapsi joutui, herra kenraali?" kysyimme me.
"Niin aivan — lapsi, lapsi."
Hän astui ikkunan ääreen, joka avautui hänen kauniiseen puutarhaansa, vanhuutensa turvapaikkaan. Se oli kuuluisa koko maassa. Kohottaen käsivartensa meidän pysyäksemme taampana huusi hän ulos: "Erminia! Erminia!" ja odotti. Sitte hänen varottava käsivartensa painui alas, ja me tungeksimme ikkunoihin.
Eräästä puuryhmästä oli nainen ilmestynyt leveälle kukkasien reunustamalle käytävälle. Kuulimme hänen kangistettujen alushameittensa kahinan ja panimme merkille hänen vanhanaikaisen mustan silkkihameensa laskoksien väljyyden. Hän katsoi ylös ja nähdessään monet tuijottavat silmät vastassaan hän pysähtyi, rypisti otsaansa, hymyili, heristi sormeansa kenraalille, joka nauroi täyttä kurkkua, ja veti päähineenänsä olevan mustan pitsikudoksen osittain peittämään ylväitä kasvonpiirteitään, kävellen jäykän arvokkaasti pois näkyvistämme.
"Olette nähneet vanhan miehen suojelusenkelin — ja hänet, jota saatte kiittää kaikesta siitä, mikä vieraanvaraisuudessani on säädyllistä ja mieluista. Vaikka rakkauden liekki on aikaisin syttynyt sydämessäni,senjores, niin olen jotenkuten jäänyt naimattomaksi. Ja siitä syystä kenties eivät sen pyhän tulen kipinät ole vielä sammuneet täältä." Hän löi leveään rintaansa. "Vielä vireillä, vielä vireillä", hän sanoi vakavan leikkisästi. "Mutta nyt en mene naimisiin. Hän on kenraali Santierran kasvattitytär ja perijätär."
Muuan vierastoverimme, nuori meriupseeri, kuvasi hänet jälkeenpäin "lyhyeksi, tanakaksi, noin neljänkymmenen vuoden ikäiseksi immeksi". Me olimme kaikin huomanneet, että hänen hiuksensa olivat alkaneet harmaantua ja että hänellä oli hyvin sielukkaat mustat silmät.
"Eikä hänkään ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisiinmenosta kenenkään kanssa", pitkitti kenraali Santierra. "Vahinko kerrassaan! Sydämellinen, kärsivällinen, harras vanhan miehen seuralainen. Yksinkertainen sielu. Mutta minä en neuvoisi ketään teistä pyytämään hänen kättänsä, sillä jos hän ottaisi teidän kätenne omaansa, niin se tapahtuisi vain luittenne rusentamiseksi. Niin, niin, hän ei laske leikkiä siitä asiasta. Ja hän on isänsä oma tytär, voimaihmisen, joka sortui omaan voimakkuuteensa: ruumiinsa, yksinkertaisuutensa — rakkautensa voimakkuuteen!"