Koko kuukauden ajan ennen neiti Carrollin häitä oli rouva Ronald uskollisesti ollut uskonnollista opetusta antavan katolisen papin oppilaana. Melkein joka päivä, usein keskeltä kiusauksia, oli hän mennyt herra de Ravelin luo. Hän ei aavistanut, kuinka oudolta hän näytti tässä työhuoneessa, jonka vihreät seinät olivat täynnä kirjoja ja huone niin sanoakseni täynnä uskon henkeä. Harvinaisen hienosti puettu kaunis amerikatar istumassa korkeaselkäisellä tuolilla vastapäätä vanhaa pappia, joka selitti hänelle katkismusta, se näky olisi viehättänyt niin sieluntutkijaa kuin taiteilijaakin.
Herra de Rovel oli ensiluokkainen jumaluusoppinut. Hän olisi mielellään karsinut pienekkäitä taikauskoja, joutavia taruja, jotka ikäänkuin loiskasvit peittävät katolisuuden suurta puuta ja hämmentävät sen kauniita piirteitä. Hän syrjäytti ne päättävästi rouva Ronaldin vuoksi ja koetti saattaa esille dogmien logiikan ja yhtenäisyyden, joka on kuin luotu vetämään puoleensa anglosaksilaista henkeä. Hän oli opettanut rouva de Kéradieuta, jonka luona hän usein seurusteli, ja tunsi jo jonkun verran amerikatarta. Nykyaikaisempana, älyllisesti kehittyneempänä oli Helena hänelle mielenkiintoinen tutkimisen kohde. Hän oli sekä ihastunut että hämmästynyt Helenan ajatustavan selkeydestä, itsenäisyydestä ja joustavuudesta, katsoen hänen erikoisessa määrässä edustavan Uutta Maailmaa, josta hän odotti Kirkolle joko mahtavaa apua tai peloittavaa vihollista, vaikeasti ohjattavaa itsepäistä lasta. Kun rouva Ronald ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, teki hän sen muodossa, joka häntä suorastaan järkytti.
— Minä olin pelännyt, sanoi hän, että katolisuus on liiaksi takapajulle jäänyt. Minä näen, että se päinvastoin on meille miltei liiaksi edistynyt! Se sisältää tieteellisiä aineksia ja aatteellisuutta, ja voi tyydyttää nykyaikaista henkeä. Luulenpa ettei kukaan vielä ole sitä ymmärtänyt: siitä johtuvat inkvisitsionin kauhut ja muu, mistä teidän Kirkkoanne moititaan. Puras, jonka avulla taiteilija kaivertaa mestariteoksia, voi raivostuneen käsissä muuttua murha-aseeksi!
Kuunnellessaan tätä mitä luontevimmalla äänellä lausuttua selitystä jäi herra de Ravel monen sekunnin ajaksi mykäksi hämmästyksestä. Hän oli usein tuskallisesti koettanut ymmärtää Kirkon tekemiä julmuuksia, tämän saman Kirkon, jonka ensimäisenä periaatteena oli ollut: »älä tapa!» Hän oli salassa tuntenut häpeää sen julmuuksista ja rikoksista; hän oli omasta kohdastaan koettanut niitä sovittaa jokapäiväisellä uhrautumisella ja yhä suuremmalla lempeydellä. Ja sen selityksen, jota hän turhaan oli etsinyt, antoi hänelle tuo nykyaikainen, selkeänäköinen, käytännöllinen amerikatar. Se tehosti aikojen valistumattomuutta. Hän katsoi rouva Ronaldiin ilmeeltään kiitollisena, ja tahtoen tunkeutua pohjaan saakka kysyi sitten:
— Eivätkö ensimäiset olleet sitä ymmärtäneet?
— Eivät täysin! He ovat kuolleet, raakalaiset ovat tappaneet: täytyy elää, tehdä työtä, auttaa toinen toistansa… Saatte nähdä, herra apotti, että katolisuus saavuttaa lopullisen kehityksensä Amerikassa.
Pappi ei voinut olla hymyilemättä.
— Toivoakseni Amerikka pitää arvossa sen dogmeja.
— Kyllä. Mutta se löytää niiden hengen, sen hengen, joka elähyttää.
Helenan oleskelu luostarissa, hänen käyntinsä Roomassa, varsinkin viimeinen, olivat jo totuttaneet hänet moneen seikkaan, jotka ilman sitä olisivat häntä tympäisseet. Uskonnon ulkonaiset menot miellyttivät häntä täydellisesti. Kun pappi oli selittänyt hänelle sakramentit, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Minä ymmärrän, sanoi hän, ne ovat suurenmoisia tunnuskuvia.
— Tunnuskuvia! huudahti herra de Rovel; mutta, lapseni, te ette ole laisinkaan ymmärtänyt! Ne ovat ehdottomia totuuksia.
Helena hymähti hiukan, sitten hän pyyhkäisi sillä päättävällä äänellä, jolla amerikatar lausuu vakaumuksensa, pöydän puhtaaksi kaikesta, mikä hänestä oli vain vanhan maailman tunteilua:
— Ehdottomia totuuksia yksinkertaisille, lapsille; teille, minulle tunnuskuvia.
Pappi aikoi vastustaa; mutta jokin ilme nuoren naisen kasvoissa ehkäisi sen.
Tuo sana »tunnuskuva, symbooli», tuli hänelle tuikkeeksi, jonka valossa hän saattoi nähdä oppilaansa sieluun. Perisynnin oppi, kolminaisuuden, lihaksitulemisen, lunastuksen salaisuudet olivat hänelle vain symboleja! Sillä tavoin hän ne siis käsitti! Herra de Rovelia kauhistutti, hän oli aina sielun pohjaan saakka järkytetty. Hän valvoi kokonaisen yön punniten tunnossaan, saattaisiko hän hyväksyä rouva Ronaldia kirkon jäseneksi. Tuntien mahdottomaksi saada häntä omaksumaan dogmeja muutoin päätteli hän, että uskonnon harjoitus tuo täydellisemmän uskon hänelle. Usko yksin voi tehdä oikeauskoiseksi; se oli tehnyt muitakin ihmeitä! Pappi oli muuten arvannut, että nuori nainen kärsi jotakin salavaivaa, että hän ei katolisuudesta etsinyt uusia vaikutelmia, vaan siveellistä tukea. Hän ei katsonut oikeudekseen sitä häneltä kieltää. Ja sitten… ja sitten voisi hänen esimerkkinsä saattaa monta muuta kääntymään.
Rouva Ronald ajatteli lakkaamatta tunnustusta, joka hänen oli tehtävä. Oli hetkiä, jolloin hän ei uskonut voivansa siihen mukautua; toisinaan taas tunsi hän vastustamatonta tarvetta. Kun hän tuli johonkin kirkkoon, värisytti rippituolin näky häntä; se veti häntä puoleensa, hirvitti ja tenhosi. Hän tunsi muuten kaikkia niitä epäilyksiä ja ahdistuksia, joita jokainen kääntynyt on kokenut.
Joka kerta kun hän oli palannut Pariisiin, oli hän tuntenut tarvetta käydä Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa. Hänen siellä viettämänsä vuosi oli häneen jättänyt sangen suloisen muiston, ikäänkuin suitsutuksen tuoksun. Johtajatar, joka ei ollut muuttunut, otti hänet aina vastaan äidillisen herttaisesti. Emilie-äiti oli viehättynyt hänen terveen ja vapaan nuoruutensa sulosta. Kaikista ulkomaalaisista, jotka olivat olleet hänen johdettavinaan, oli Helena herättänyt hänessä suurinta myötätuntoa ja arvonantoa. Kun tämä nyt ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, säteilivät hänen kasvonsa; hän tarttui Helenan käsiin ja huudahti lapsellisessa uskossaan:
— Ah, lapseni, mikä onni! Pyhä Neitsyt itse, jolle te olette tuonut niin paljon kukkia, on antanut teille tämän armon.
Rouva Ronald sai hänen ilonsa kukkuralleen pyytämällä saada suorittaa vannoutumisensa luostarin kappelissa. Hän tahtoi tulla katolisen kirkon helmaan saman alttarin edessä, jota hän todellakin oli usein kukittanut ja joka hänestä tuntui niin tuttavalta.
Sanoessaan vaimolleen, että hänestä oli yhdentekevää, jos Helena kääntyi katolinuskoon, oli herra Ronald hiukan liioitellut oman henkensä avaruutta. Lähemmin mietittyään tuli hän ajatelleeksi sitä kohua, minkä tapahtuma synnyttäisi New Yorkin seurapiireissä ja hänen suvussaan, ja hän katui antamaansa suostumusta. Helena oli alussa säännöllisesti kertonut hänelle uskonnollisen käännytyksensä edistymisestä, mutta havaittuaan, että tämä keskustelunaihe näytti Henrikiä rasittavan ja kylmentävän, oli hän lakannut siitä puhumasta. Herra ja rouva de Kéradieu, ja kreivi de Limeray ja Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin johtajatar olivat sitten tässä suhteessa hänen ainoat uskottunsa; hän karttoi huolellisesti mainita aikeistaan veljelleen, ja tädilleen ja Doralle. Kun hänen oli määrä lähteä Skotlantiin 1. elokuuta ja palata sieltä Amerikkaan, pyysi hän kirkollisen vastaanoton tapahtuvaksi 20. heinäkuuta. Herra de Rovel suostui siihen estelemättä.
Edellisenä päivänä oli hänen kestettävä synnintunnustuksen kauhea koettelemus. Tämä toimitus vaatii niiltä, jotka eivät siihen ole tottuneet lapsuudestaan, suoranaista sankaruutta. Muutamia minuutteja oli Helena mykkänä, ohimot ja sydän tykkien, kykenemättömänä saamaan sanaakaan suustansa. Silloin tuli pappi hänen avukseen. Hän rohkaisi häntä tunnustuksen tekoon tenhoavalla hyvyydellä. Pian alkoikin henkinen tenho vaikuttaa hänen sieluunsa ja salaperäisen sopotuksen, varjosta kuuluvan hiljaisen äänen hypnotisoimana hän ei lopulta enää nähnyt herra de Rovelia. Silmät tuijottaen rippituolin valkoiseen pintaan — teki hän tunnustuksensa. Tietämättään loi hän siihen uutta henkeä. Ilman mitään synnin, persoonallisen rikoksen tuntoa, ikäänkuin olisi hän lääkärille selittänyt ruumiillisia vammojansa ja kipujansa, jotta tämä ne parantaisi, levitti hän papin silmäin eteen puutteellisuutensa, pintapuolisuutensa, turhamielisyytensä, viheliäisen kateutensa, onnettoman rakkautensa, jotta tämä auttaisi häntä niistä pääsemään irti, siveellisesti nousemaan. Harvoin oli herra de Rovel kohdannut niin vilpitöntä hyvään pyrkimystä, rakastunutta synnintunnustajaa, joka oli niin harras karkoittamaan sielustaan kunnian ryöväriä. Kun hän oli kuullut nuoren naisen tunnustuksen, vakuutti hän, että Helena oli katolisuudesta löytävä sen voiman, jota hän tarvitsi. Sitten lausui herra de Rovel synninpäästön sanat ja lisäsi lempeästi:
— Menkää rauhassa.
Helena poistui rippituolista kuin unissakulkija, polvet notkuen, katse harhailevana. Toinnuttuaan tunsi hän suloista kevennystä, sisäistä tyydytystä, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut kokenut.
Seuraavana päivänä ilmoitti hän miehelleen menevänsä Auteuiliin erästä uskonnollista toimitusta varten, sanoen vasta palattuaan ilmoittavansa mitä. Hänen liikutuksensa ei estänyt häntä pukeutumasta viehättävästi. Hän oli muuten sangen onnistuneesti sommitellut uskonluopumispukunsa: pitsikoristeinen hame mustaa silkkimusliinia ynnä siihen soveltuva kauluri, niinikään musta poimupäähine, siinä kimppu orvokkikukkia.
Luostarin kappeli oli koristettu kuin suurta juhlapäivää varten; kasvatit olivat kutsutut olemaan toimituksessa läsnä. Tasan kello yhdeksän saapui rouva Ronald, jota paroni ja paronitar de Kéradieu saattoivat risti-isänä ja äitikummina. Arkkipiispan luvalla oli hänet vapautettu hiukan tympäisevästä menosta, joka pysäyttää vastakäännytetyn kirkon ovelle. Hän kulki siis vapaasti rukousjakkaralle saakka, joka hänelle oli varattu, puhtaan ja kauniin äänen laulaessaVeni Creator. Sen jälkeen nousi herra de Rovel muhkeassa alttaripuvussaan alttarille. Nuori nainen vastaanotti ensin ehdonalaisen kasteensakramentin ja sitten käsi Raamatulla lausui entisestä uskostaan luopumisen ja uuden uskonsa tunnustuksen sanat. Pappi luki messun ja antoi hänelle Herranehtoollisen; nauttiessaan valkoista rippileipää ei hän tuntenut sitä uskonnollista hurmiota, jota hartaimmat kokevat, mutta oli hänellä kuitenkin oman mielenlaatunsa mukainen tunto kosketuksesta jumalaisen kanssa, kaiken sen kanssa, mikä luonnossa on kaunista ja ylevää. Muutaman hetken liiteli hän korkealla yläpuolella Doran, Lelon, viheliäisen rakkauden, lapsellisten turhuuksien. Mutta jälleen maan pinnalle palattuaan ajatteli hän äkkiä väristyksensekaista hämmästystä tuntien sen Kaitselmuksen tahdon outoutta, joka oli päättänyt, että tämä Euroopan matka päättyisi Dora Carrollille ja hänelle katolisen alttarin juurella, toiselle avioon, toiselle uskonmuutokseen.
Messua seurasiTe Deum; Helena poistui kappelista tämän kiitosvirren sävelten saattamana.
Emilie-äiti tarjosi herra de Rovelille, rouva Ronaldille ja de Kéradieuille hienot aamiaiset. Luostarin sääntö ei sallinut hänen itsensä ottaa niihin osaa, mutta hän istui mukana ja hoivasi entistä kasvattiansa koko ajan äidillisen hellästi, hyväillen häntä katseillansa ja selitellen, että hänelläkin oli osuutensa Helenan kääntymisen valmistukseen.
Palattuaan hotelliin meni Helena suoraan puolisonsa luo ja kietoen kätensä hänen kaulaansa sanoi ilosta loistavin silmin:
— Henrik, minut on vastikään otettu katolisen Kirkon jäseneksi.
Herra Ronald ei voinut olla osoittamatta yllättymistään ja tyytymättömyyden ilmaisua.
— Lopulta minä vielä asetun — sanoi hän — niiden kannalle, jotka väittävät, ettei Eurooppa sovi amerikattarille. Toiset turmelevat siellä itsensä, menevät typeriin naimisiin, toiset ottavat avioeron tai muuttavat uskontoa… Saattaisi, kautta kunniani ruveta uskomaan, että kaikki tekevät siellä jonkin tuhmuuden; lisäsi hän irroittaen kaulastaan vaimonsa käsivarret.
Kaksikymmentä kuukautta on kulunut. Nämä kaksikymmentä kuukautta olivatDora Sant'Annan elämässä tavatonta toimeliaisuuden aikaa.
Aluksi häämatka ja sen kaksi pysäyspaikkaa: ensin Fontainebleau; toinen St. Moritz; sitten paluu Italiaan ja asettuen Frascatin ruhtinaalliseen huvilaan, jossa Lelo oli syntynyt. Nuori vaimo tapasi suurenmoisen asunnon, Jul. Romainin maalaaman taulukokoelman, harvinaisilla marmoreilla silattuja saleja, mutta mukavuuden puute tuntui hänestä jäätävältä. Hänen taiteellinen aistinsa ei ollut erikoisen kehittynyt. Onko vanhojen esineiden harrastus kuten väitetään, rappeutumisen merkki? Doralla ei sitä ainakaan ollut: hän harrasti yksinomaisesti vain kaikkea uudenaikaista. Seiniä peittävät gobeliinit, kallisarvoiset kokoelmat, italialaiset lippaat jättivät hänet kylmäksi. Hän olisi pitänyt mukavia kamareja, hyvin varustettuja kylpyhuoneita kaikkia näitä kullattuja saleja parempana. Hän ryhtyi työhön ja muutamassa päivässä oli hän sieltä täältä haalittujen huonekalujen, ullakolta löydettyjen esineiden avulla järjestänyt asuttavamman, lämpimämmältä vaikuttavan huoneiston.
Lokakuussa vei Lelo hänet äitinsä luo Soraan, Umbriaan. Tämän vierailun ajatus oli häntä rasittanut kuin painajainen. Hän saapui lujasti päättäneenä olla herttainen, koettaa voittaa uusien omaistensa suosiota. Hän kohtasi niin jäykkää vihollisuutta, ettei hänen kiltteytensä olisi voinut sitä poistaa. Kreivitär Sant'Annan vastaanotto oli kohteliasta, mutta masentavan kylmää. Herttuatar Avellina hänen kälynsä osoitti hänelle jonkinlaista suojelevaa ystävyyttä, joka kävi hänen hermoilleen. Ensi hetkestä herätti vaikutelma, että hän ei miellyttänyt, hänessä vaarallista ärtymystä: uhmallakin esitti hän uudenaikaisuuttaan, näytti luonteensa huonoimpia puolia ja sai aikaan, että suvun kesken yhä enemmän sääliteltiin Lelon huonoa vaalia.
Kun vuokralaisia, jotka asuivat Sant'Annan palatsin ensimäisessä kerroksessa ei voitu saada muuttamaan, vuokrasi nuori pari Bocca di Leone-kadun varrelta Fardellin palatsin, joka oli enemmän rahamies- kuin ruhtinaspalatsi, mutta loistavasti kalustettu ja varustettu suurenmoisella kasvihuoneella, joka herätti emäntien kateutta.
Huolimatta näennäisestä hutiloimisestaan oli rouva Vergalla todella suuri järjestyskyky. Hän tunsi Rooman ylhäisön perinpohjin ja antoi ystävättärelleen hyödyllisiä neuvoja. Dora saikin pian kokoon miellyttävän seurapiirin. Jotta italialainen alkaisi säännöllisesti käydä jossakin talossa, on emännän oltava herttainen, symmpaattinen ja pöyhkeilemätön; nuorella amerikattarella oli kaikki nämä ominaisuudet ja lisäksi oli hän hauska, omaperäinen, hänellä oli ihmeen kauniit silmät ja luonteva käytös: kaikki Lelon ystävät kiittelivät häntä pilviin saakka. Paljon vähemmän menestystä oli hänellä naisten piirissä. Paremman puutteessa arvostelivat he säälimättömästi hänen äkkinäisiä eleitänsä, hänen liian äänekästä puhetapaansa, hänen piittaamattomuuttaan muodoista. Omasta puolestaan ei hänkään tuntenut mitään myötätuntoa italiattaria kohtaan. Hän ei saattanut ensinkään heitä ymmärtää. Heidän synnynnäinen viehkeytensä herätti hänessä epämääräistä levottomuutta. Hänen oli helppo sanoa olevansa heitä edellä opissa ja elämän ymmärryksessä, mutta hän tunsi heissä salaista voimaa, jota hän ei osannut määritellä, joka häntä salassa huolestutti ja peloitti. Pakotettuna seurustelemaan kälynsä kanssa joutui hän tämän luona kosketuksiin mustan seurapiirin kanssa. Siellä kohtasi hän suurta kohteliaisuutta ja herttaisuutta; hänelle osoitettiin erikoista hyväntahtoisuutta, mairittelevaa huomaavaisuutta, mutta hän vainusi sen syyn ja pysytteli puolustuskannalla.
Vaikka Dora koetti näyttää täydellisesti viihtyvänsä tässä roomalaisessa ympäristössä, tunsi hän siinä jonkinlaista painostusta, vapauden kaihoa, eli kuten hän sanoi, tarvetta saada »venyttää itseään». Hän oli onnellinen, kun hänen äitinsä oli hänen lähettyvillään: rouva Carroll ei ollut palannut Amerikkaan; hänellä oli huoneisto Quirinal-hotellissa. Dora kävi häntä tervehtimässä joka päivä; se oli hänen aamukävelynsä päämäärä. Iltapäivisinkin saapui hän usein äitinsä jokapäiväisiin vastaanottoihin, keskelle sikermää vanhoja amerikkalaisia neitejä ja rouvia, jotka muinoin olivat häntä hylkineet ja nyt kävivät lepyttelemässä. Rouva Carroll oli mitä parhaissa väleissä vävynsä kanssa. Tällä oli aina sanottavana hänelle sieviä sanoja, hienoja huomaavaisuuksia, ja hän puolestaan siitä kiitollisena oli hukuttaa nuoren parin lahjoihin.
Doran ja kreivitär Sant'Annan välit eivät olleet yhtä sydämelliset. Heidän molemminpuolinen vihollisuutensa ilmeni kaikessa: oleellisessa ja olemattomassa. Doran puolison sukulaiset olivat, totta puhuen, ainoana pilvenä nuoren kreivittären elämässä. Hänen oli kuitenkin onnistunut, kuten oli päättänyt, valloittaa puolelleen kardinaali. Doran isä, joka oli ollut etevä biljardinpelaaja, oli opettanut hänelle tämän taidon heti kun hänen pienet kätensä pystyivät työntämään kepillä palloa. Hänestä oli tullut sangen taitava biljardinpelaaja. Ja tämä taito auttoi häntä suuresti Hänen Korkea-arvoisuutensa suosion saavuttamisessa. Kardinaali Salvoni harrasti näet myöskin biljardipeliä: hän oli hämmästynyt ja ihastunut tavatessaan nuoressa amerikattaressa arvoisensa vastustajan; tämän silmämitan varmuus, taitava ja suora peli antoivat hänelle mitä parhaan käsityksen Doran luonteesta. Näissä tilaisuuksissa oppi hän muutenkin kreivitärtä paremmin tuntemaan ja arvostelemaan.
Huolimatta kylmästä ja korskasta ulkonäöstään suhtautui kardinaali ihmisten kärsimyksiin säälivästi. Don Agostino, hänen avuliaisuutensa järjestelijä, oli yksinkertainen maalaispappi, jolla oli P. Vincentin sydän. Hän asui eräässä Salvonin palatsin kolkassa, vietti elämänsä tuomalla apua ja lohdutusta ja pääsi joka hetki vapaasti kirkkoruhtinaan puheille. Lelo oli kertonut tämän vaimolleen. Eräänä iltana kuuman biljardiottelun jälkeen, jonka kardinaali oli voittanut, oli Dora hetkisen hänen kanssaan kahden kesken. Hän työnteli hetken aikaa hermostuneesti palloja biljardilla ja sanoi sitten, hiukan punastuen.
— Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.
— Pyytäkää, pyytäkää, tyttäreni! — vastasi kardinaali äskeisestä voitostaan vielä hyvällä tuulella.
— Nähkääs… minun ei ole tapana syödä yksin kaikkia hyvyyksiä, mitä minulle on annettu. Kun nyt elän täällä, pitäisi siitä olla Rooman köyhille jotakin hyötyä. Minä pyytäisin, että te mainitsisitte minulle semmoisia perheitä tai henkilöitä, joita voisin auttaa puutteesta, nostaa itseavustuksen kannalle. Minä ryhtyisin siihen mielelläni, sillä ainoalla ehdolla, että he sitten vuorostaan tekevät muille, mitä minä teen heille. Ei mitään armeliaisuutta, vaan ainoastaan keskinäistä avustusta: se on minun järjestelmäni.
Tällä kertaa avasi kardinaali silmänsä suuriksi ja antoi niistä näkyä, kuinka erinomaisesti tämä tarjous häntä miellytti.
— Hyvä on, minä lähetän luoksenne Don Agostinon, ja te selitätte hänelle järjestelmänne — sanoi hän hymyillen. — On tarpeen valvoa sen sovelluttamista, sillä puutetta kärsivien keskuudessa on paljon heikkoutta.
Laskien sitten kätensä miniäpuolensa olalle lisäsi hän lämpimästi:
—Dio vi benedica, figlia mia!Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni! Minä iloitsen kovasti, että ainakin näissä asioissa tulemme aina hyvin toimeen keskenämme.
Eikä Dora ollut unohtanut selittää Don Agostinolle aatteitansa hyväntekeväisyyden alalla. Tätä ne tietenkin aluksi syvästi hämmästyttivät, mutta lopulta oivalsi hän, että niissä oli hyvää, ja antautui sieluineen, ruumiineen nuoren amerikattaren järjestelmään. Hän oli ihastunut siitä innosta, millä nuori kreivitär seurasi suojattejansa, antoi hänelle anteeksi hänen kerettiläisyytensä, ja lauloi hänen ylistystään joka ihmiselle ja rukoili hänen puolestaan lapsellisen ja liikuttavan hartaasti.
Kymmenen kuukautta häiden jälkeen oli kreivittärellä ilo lahjoittaa puolisolleen poika, ihmeellisen kaunis ja virkeä lapsi. Hän tunsi siitä sitäkin suurempaa tyydytystä, kun hänellä oli ollut aikaa havaita, kuinka voimakas rodun ja isyyden tunne on italialaisessa. Perillisen syntyminen ei parantanut hänen välejään anoppinsa kanssa. Tuntien asemansa äitiytensä nojalla lujemmaksi käyttäytyi hän vielä tylymmin. Joka aamu vei imettäjätär pikku Guidon Sant'Annan palatsiin. Iltapäivällä vietiin hänet Pinciolle. Doran omaksuma englantilainen kasvatustapa tuotti hänelle moitteita: pää paljaana, jäsenet vapaina vietiin lapsi ulkoilmaan, oli sää mikä tahansa, ja tämä kaikki vielä Roomassa! Se oli sulaa hulluutta. Äitinsä pyynnöstä oli Lelo koettanut aikaansaada muutosta: mutta Dora oli tarmokkaasti selittänyt, että hänen aikomuksensa oli kasvattaa poikansa amerikkalaisittain, hankkia hänelle lihaksia ja terveys, joka tarvitaan toimelliseen elämään. Alituinen pelko, että pikkupoju joutuu näiden uudistuksien uhriksi, ylläpiti isoäidin sydämessä sammumatonta katkeruutta.
Yleensä oli Doralla näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa ollut paljon menestystä. Eräänä iltana huhtikuun alussa hämmästytti hän torstaivastaanotossaan vieraitansa sähkövalolla, jota oli antanut laajassa mitassa järjestää Fardellin palatsiin. Palatsin kauniit, italialaiset salit olivat siitä saaneet ikäänkuin uutta elämää. Uusi valo teki kyllä uudenaikaisen, mutta miellyttävän vaikutuksen. Pakinoitiin, keskusteltiin, keimailtiin. Seurassa oli ylhäisiä italialaisia tulisilmäisiä naisia, jotka kantoivat loistavasti pukujaan, jotka eivät aina olleet parhaan maun mukaisia, ja kuninkaallisia jalokiviä, ja vakaa- ja kylmäkasvoisia amerikattaria, joista monet olivat paremmin puetut, mutta sittenkin vähemmän siroja. Siinä omituinen eri rotujen ja kasvatusten vastakohtaisuus, elävä kuva Vanhasta ja Uudesta Maailmasta. Ja näiden naisten joukossa kauniita suurisilmäisiä miesten päitä, vartaloita, joiden miehevä ryhti antoi mustalle puvulle ylevän ja todella miehekkään sävyn..
Yhä solakkana, avion ja äitiyden kaunistamana, puettuna punervapohjaiseen valkoiseen pitsipukuun kulki Dora salissa edestakaisin markiisi Vergan kanssa.
— Luuletteko, kysyi tämä, että miehenne suostuu vastaanottamaan seremoniamestarin paikan, jota hänelle tarjotaan? Minä puhuin hänen kanssaan tänä aamuna ja hän lupasi ajatella asiaa.
— Huono merkki! sanoi nuori nainen painaen päänsä alas. Kun italialainen vastaa teille tahtovansa ajatella asiaa, merkitsee se, että hän ei suostu, vaikka ei tahdo sanoa sitä suoraan. En tiedä heikkouttako se on vai hyvyyttä.
— Molempia, vastasi markiisi hymyillen.
— Ehkä… Ei, nähkää. Lelo ei suostu. Hänellä on liiaksi suhteita toisaalla. Ja hänen omaisillaan on häneen salaperäinen vaikutusvoima. Hän ei tahdo sitä myöntää, mutta minä tunnen sen, hän on paljoa vähemmän »valkoinen» kuin silloin, kun häneen tutustuin. Se on vähän nöyryyttävää minulle. Minä lohdutan itseäni sillä, että ei hänen rakas ystävättärensäkään, ruhtinatar Marina, ole sen paremmin onnistunut häntä käännyttämään — sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. — Muutoin ällistyttää italialaisten luonne minua niin, että olen aivan ymmällä. Te olette viehättäviä, mutta liukkaita kuin ankeriaat. Kun minä esim. nuhtelen Leloa ja hän saa minuutinkaan mietinnän aikaa, todistaa hän, että hairahduksen tekijä olenkin minä ja sillä hetkellä minä hullu sen uskon.
— Niin, se on, juuri niin! sanoi markiisi sydämellisesti nauraen.
Sitten hän muuttuen taas vakavaksi lisäsi:
— Miehenne panee kuitenkin suurta arvoa teidän mielipiteellenne; hän kysyy aina teidän ajatustanne.
— Mitä talous- ja raha-asioihin tulee… mutta muussa ei.
— On suuri onni, että teillä on poika. Se antaa teille vaikutusvallan, jota ette milloinkaan muuten olisi saavuttanut anoppinne eläessä.
— Tiedän sen… Te italialaiset olette vielä täydellisiä itämaalaisia, te ette vielä tunnusta naisen arvoa.
— Mahdollista!.. Mutta palataksemme asiaamme, teidän täytyy koettaa taivuttaa Lelo vastaanottamaan tuo paikka.
— Minä yritän… mutta ilman onnistumisen toivoa! Hän ei tahdo antaa uutta iskua äidilleen, joka ei ole vielä tointunut siitä, että hän meni naimisiin amerikattaren kanssa.
— Olkoon, älkää siitä masentuko! Nähkää, markiisitar d'Anguilhon on saanut miehensä asettumaan edusmiesehdokkaaksi. Ja hänet on juuri valittu.
— Mitä joutavia!
— Ei, ihan totta. Ja jos kukaan näytti olevan luotu elämään toimettomana, niin kai hän.
— Mutta kyllä markiisitar on mahtanut tarvita aikaa miehensä käännyttämiseen… Eurooppalaiset ovat kummallisia olentoja. Kun amerikkalaiselle ehdottaa jotakin, vastaa hän heti myöntävästi tai kieltävästi, mutta te näytätte ensin syventyvän itseenne, hirvittäviin syvyyksiin saakka, ennenkuin päätätte. Minä alan tottua siihen, mutta se voi vieläkin saattaa minut kiristämään hampaitani!… Tiedättekö, että minä kahdessakymmenessä kuukaudessa olen tehnyt ihmeitä, mitä tulee kaikkiin niihin tunnetuihin ja tuntemattomiin esteihin ja ennakkoluuloihin, joita vastaan olen joutunut. Kun ajattelen sitä, en voi olla ihailematta itseäni. Jos olisin jäänyt Amerikkaan, en olisi koskaan saanut tietää, mihin pystyn.
— Minä myönnän, että tuntien teidän ja Lelon luonteet olisin luullut aviovaunujenne kitisevän enemmän.
— Ah! Minähän valan yhtämittaa öljyä pyöriin, viisauden öljyä, joka on sangen kallista! sanoi kreivitär vakavan näköisenä.
Sitten hän ikäänkuin vaihtaakseen keskustelun aihetta lisäsi:
— Tiedättekö muuten, että Ronaldit ovat Pariisissa?…
— Niinkö?
— Henrik on lähetetty edustamaan Yhdysvaltoja kansainväliseen kemistikongressiin.
— Tulevatko he Roomaan?
— Roomaanko? Varmaankaan eivät: rakas enoni ei ole minulle antanut vielä anteeksi naimistani. Me emme enää ole kirjeenvaihdossa. Helenankaan kirjeet eivät enää ole erittäin sydämellisiä. Minä olen jatkanut kirjeenvaihtoa hänen kanssaan vain ollakseni katkaisematta tätä sidettä, joka samalla yhdistää minut kotimaahani… Omituista, en ole milloinkaan rakastanut Amerikkaa niin kuin jouduttuani sieltä erilleni.
— Kun kirjoitatte rouva Ronaldille, lausukaa hänelle minun kunnioittavat terveiseni.
— Sen teen. Minä kirjoitan hänelle vielä tänä iltana pyytääkseni häntä valitsemaan minulle muutamia somia kevätpukuja… Ja sitten lupaan teille tehdä vielä viimeisen rynnäkön miestäni vastaan tuon paikan vuoksi. Jos en onnistu tällä kertaa, palaan asiaan vastedes, kun jokin toinen paikka on avoinna. Antakaa minulle aikaa: tiedättehän Lelon luonteen!
Illanvietto oli päättymässä. Useimmat vieraat nousivat hyvästelemään: se oli yleisen lähdön merkki; olikin miltei puoliyö.
— Odota minua, sanoi Lelo eräälle ystävälleen, minä saatan sinua klubille saakka.
— Lähdetkö ulos vielä näin myöhään? kysyi Dora tyytymättömän näköisenä.
— Menen haukkaamaan raitista ilmaa. Minä palaan muutaman minuutin kuluttua.
Käskettyään sammuttamaan valot meni kreivitär tapansa mukaan katsomaan pikku Guidoa. Harvinainen hellyyden ilme kasvoillaan katseli hän kuparinruskeiden kiharain peittämää kuvanihanaa päätä tarkastaen samalla lapsen unta; sitten koskettaen varovasti pienokaisen käsiä todetakseen lämpömäärän lähti hän pois kuulumattomin askelin.
Huolimatta miehensä usein toistetuista kielloista odotti hän häntä melkein aina. Hänen päivänsä olivat niin täynnä, ettei useinkaan ollut muuta aikaa kirjeiden kirjoittamiseen. Tänä iltana päätti hän sekä kirjoittaa rouva Ronaldille että myöskin täyttää markiisi Vergalle antamansa lupauksen. Hän halusi itsekin hartaasti Lelon kiinnittämistä hoviin. Lelo oli esitellyt hänet kuninkaalle ja kuningattarelle. Hänen monista pyynnöistään oli Lelo talven kuluessa saattanut häntä kahdesti Quirinaalin tanssiaisiin. Lelo oli tähän suostunut jonkinlaisena virallisena uhrauksena hänelle, mutta Dora tunsi hyvin, että hän katsoi sen riittäväksi.
Hän riisui juhlapukunsa, otti ylleen keveän viehättävän kotipuvun, meni istumaan tulen ääreen ja alkoi kirjoittaa erään korkean sähkölampun valossa kirjoitusalusta polvillaan. Hän täytti kahdeksan sivua ohutviivaisella suurella käsialallaan, joka oli hänen luonteelleen sangen tunnusomainen. Kirjeen valmistuttua katsoi hän kelloa: se oli yksi. Lelo oli luvannut palata heti, mutta, kuten tavallista, ei ollut pitänyt sanaansa. Tämä ajatus piirsi terävän viirun nuoren amerikattaren huulien pieleen. Aina, kun kreivi lupasi jotakin vaimollensa, oli hänen aikomuksensa se täyttää; mutta tottuneena elämään huolettomasti hän antoi jonkun ystävän, jonkun korttipelitilaisuuden, jonkun mitättömyyden houkutella itsensä viipymään. Palattuaan esitti hän kekseliäitä anteeksipyyntöjä, joita yksin italialainen keksii, helliä sanoja, jotka tekivät Doran aseettomaksi. Hän antoi ja pahoitteli jälkeenpäin heikkouttansa.
Istuessaan siinä odottamassa yön hiljaisuudessa Dora ajatteli mitä kaikkea näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa oli tapahtunut. Vähitellen alkoi hänen ajatuksensa uupua väsymyksestä, mielikuvat kävivät epämääräisiksi, ja hän nukahti.
Sant'Anna oli aikonut vain saattaa ystäväänsä klubille saakka, mutta olikin sinne tultuaan mennyt sisään. Hänelle oli ehdotettu viittä écarté-peliä; hän oli pelannut kymmenen, viisitoista, onni yhä huonompana. Huono onni korttipelissä harmittaa italialaista enemmän kuin rahan menetys: niinpä, kun Lelo kello kahden tienoissa astui pieneen saliin, kynttilä kädessä, palttoo hartioille heitettynä, hattu hiukan kallellaan, oli hän sangen pahantuulisen näköinen.
Sikeään alku-uneen vaipuneena ei Dora kuullut hänen tuloansa.
— Dora! sanoi hän.
Ja Dora hätkähti, avasi silmänsä ja oikaisi itsensä.
— Miksi et ole mennyt maata? On sietämätöntä tavata sinut aina kyyryssä kuin kissa pälymässä minun palaamistani.
— Sinä lupasit palata heti; minulla oli eräs kirje kirjoitettavana ja sitten halusin puhua kanssasi siitä paikasta.
Elleivät Doran silmät olisi olleet niin uniset, olisi hän miehensä kasvoista havainnut, että hetki oli huonosti valittu.
— No, tässä olen! sanoi kreivi asettaen kynttilän uunin reunalle.
— Oletko sitä ajatellut, kuten olet luvannut Vergalle?
— Olen kyllä.
— Ja mitä aiot tehdä?
— Kiittää… ja hylätä.
— Oh! Lelo, minä olin toivonut…
— Siinä erehdyt… Minä en voi luopua vapaudestani ja saada niskaani lisäksi vain selkkauksia.
— Sano mieluummin, että pelkäät loukkaavasi sukulaisiasi.
— Niin on. Sinä arvaat oikein.
— Minun toiveeni eivät siis tule kysymykseen? Äitisi ja sisaresi merkitsevät sinulle enemmän kuin vaimosi.
— Sinä tahdot aikaansaada kohtauksen? Siinä tapauksessa hyvää yötä!
Ja Lelo otti kynttilänsä, käänsi selkänsä ja poistui salista.
Dora jäi vielä muutamiksi sekunneiksi kuin kivettyneenä istumaan, punastui sitten korviaan myöten, silmät välähtivät ja suuttumus ohensi hänen kasvojaan.
— Vai niin ovat asiat! huudahti hän ääneen.
— No hyvä, saammehan nähdä!
Yleensä tunnetaan italialaisia vähän ja huonosti. Heitä luullaan kiivaiksi, intohimoisiksi, helposti syttyviksi ja petollisiksi. Se on suuri erehdys. Tuli, joka vilkastuttaa heidän silmiään ja eleitään ja värittää heidän huuliaan, on vain pintapuolista. He ovat kylmäjärkisiä, laskevia, varovia intohimoisine eleineen, heikkoja voimasanoineen, itsekkäitä hyvyyden ja alttiuden ilmeineen. Heidän kielensä, jonka luulisi olevan vain kitaraa varten luotu, on päinvastoin ankaraa, ylhää, vaikeaa taivutella. Se ei sovellu pakinointiin eikä romaaniin, mutta se on mainio runouden ja filosofian väline. Italian rotu ja kieli ovat säilyttäneet kauan klassillisen sopusoinnun ja jäykkyyden. Vihdoin on niiden kehkeytyminen alkanut; ja tämä kehkeytyminen, jota jälleen saavutettu vapaus on edistänyt, näyttää kasvavan sivistyksen ja ulkomaisten avioliittojen avulla, viittaavaan loistavaan tulevaisuuteen.
Italialaisilla ja ranskalaisilla on tosin ollut sama äiti, mutta ei samaa isää. Italialaiset ovat latinalaisen rodun vanhempia ja laillisia poikia; se on antanut heille kauneutensa, eleittensä ylevyyden, naisellisen viehkeytensä. Sitten raiskasivat barbaarit taistelutantereilla jaloa naista ja tästä raiskauksesta ovat ranskalaiset syntyneet. Gallialaiset ja frankkilaiset ovat jättäneet heihin leimansa, jotakin unelmistaan, älystään; he antoivat heille notkean ruumiin, töykeät, säännöttömät piirteet, joita sentään äidin sielu jalostaa ja henkevöittää. Tämä velipuolisuus selittää sen salaisen vastakohtaisuuden, joka on olemassa molempien kansojen välillä, heidän kinansa, heidän sovintonsa, vihan ja hellyyden puuskansa. Heidän luonteittensa perinnäinen erilaisuus on varsinkin huomattavissa rakkaudessa ja avioliitossa. Amerikattarille on uskonkappale, että italialainen on ulkomaalaiselle parempi puoliso kuin ranskalainen, ja se on kiistämätöntä. Hänen luontonsa, vaikka hienostunut, on paljoa yksinkertaisempi. Aviollisessa elämässään hän ei tarvitse taidetta, mielikuvitelmia, ihanteellisuutta. Hän tahtoo, että hänen vaimonsa on sievä, antaa hänelle lapsia, rajoittaa mahdollisimman vähän hänen vapauttaan, ei rasita häntä tunteilemisella ja säästää hänen hermojansa. Kuten markiisitar Verga oli sanonut, on hän uskoton, mutta luotettava. Jos joku hyvä tilaisuus sattuu, hän katsoo jo miesarvonsa vaativan siihen tarttumista: se on vain ulkopinnan uskottomuutta ja hänen ulkopintansa on hyvin arkatunteinen. Hän harrastaa erikoisesti anglosaksilaista rotua: salatusta valintavaistosta etsii hän englannitarta ja amerikatarta. Nämä puolestaan tuntevat vastustamatonta vetovoimaa italialaiseen. Tottuneina toimen miehiin ihastuvat he ihmeen helposti tuohon laiskaan ja unelmoivaan olentoon. He eivät häntä ymmärrä, mutta he rakastavat häntä sitä suuremmin kuvitteluin. Niin oli Dorankin laita. Hänen puolisonsa oli hänelle elävä arvoitus, joka kiinnitti hänen mieltänsä, vimmastutti ja hurmasi häntä.
Hän ei ollut kerskunut sanoessaan markiisi Vergalle valavansa öljyä heidän aviovaunujensa pyöriin. Hän oli oppinut punnitsemaan sanojansa, lieventämään äkkipikaisuuttansa. Rouva Carroll, joka tunsi hänen luonteensa, ei ollut kummastuksestaan tointua. Avioliittoonsa saakka oli Dora todellakin ajatellut vain itseänsä; nyt hän unohti itsensä eikä se tuntunut hänestä edes katkeralta. Lelo oli tullut hänen ainoaksi huoltonsa kohteeksi; Dora ajatteli vain hänen nautintoansa, eikä omaansa. Hän näki sangen selkeästi miehensä puutteet ja heikkoudet, mutta luki ne hänen kasvatuksensa syyksi. Hän piti hänen perhettänsä vastuunalaisena hänen huonosta tuulestaan, pienestä vilpistään, itsepäisyydestään. Tätä perhettä, yksinomaan sitä vastaan kohdistui nuoren naisen suuttumus… Anoppiaan ja kälyään hän soimasi tämänkin illan myrskyisestä päättymisestä, kun hän raivosta vapisevin sormin riisuutui ja toisti:
— Vai niin ovat asiat!… No hyvä, saammehan nähdä!
Miehelle on yleensä ihmeteltävän helppoa unohtaa tekemänsä vääryydet. Italialainen osaa ne korjata paremmin kuin kukaan; hän on siinä mestari. Seuraavana aamuna saapui Lelo kasvot hyväntuulisuutta säteilevinä ja ehdotti, että he iltapäivällä lähtisivät ajelemaan phaeton-vaunuilla. Tämä oli Doran suurimpia nautintoja. Hän ei rohjennut rangaista itseänsä kieltäytymällä: hän suostui mutta täysin arvokkaasti välinpitämättömän näköisenä. Hän oli muuten yöllä keksinyt loistavan ajatuksen, josta hän nautti jo ennakolta.
Samana iltana oli heillä päivälliskutsut Yhdysvaltain lähettilään kunniaksi. Kutsumakirjeet oli lähetetty jo viikkoa ennen. Näillä päivällisillä, joille oli kutsuttu diplomaattikunnan jäsenet, roomalaisia, hänen lankonsa ja kälynsä, tulisivat kaikki pöytäkoristukset olemaan valkoisia. Valkoisia! Aivan valkoisia! Se oli se loistava ajatus, joka yöllä oli hänen päähänsä pälkähtänyt. Ah! hänen miestään yritettiin johtaa takaisin mustaan puolueeseen! Hyvä on! Hän tekee valtiokaappauksen ja leimaa lopullisesti hänen puoluevärinsä! Mikä voitto ja kosto! Tämä ajatus ylläpiti koko päivän vahingonilon kiiltoa hänen silmissään. Hän pyysi Lelon uskomaan koko järjestelyn hänen haltuunsa; hän halusi nähdä, selitti hän, eikö hän voisi hyvin suoriutua semmoisesta tehtävästä yksin. Lelo ei saisi ennakolta mitään nähdä eikä kysyä. Lelo lupasi hilpeästi, ettei hän kuule eikä kurkista.
Sattuma edisti Doran suunnitelmaa. Aamiaisen aikana sai kreivi sähkösanoman Frascatista, kilpa-ajotallinsa hoitajalta, että hänen mielihevosensa oli sairas. Hän lähti heti matkaan eläinlääkäri mukanaan. Kaikki kukat, jotka kreivitär oli tilannut, saapuivat iltapäivällä ja hän vietti suljettujen ovien takana tuntimääriä pöytää koristellen. Ja nautti ennakolta vaikutelmasta, minkä tämä kepponen tekisi hänen lankoonsa, kälyynsä ja… puolisoonsa. Puolisoonsa! Niin, se puoli asiaa ei hänelle tuottanut ehjää nautintoa. Kenties hän suuttuisi? Hän ymmärsi äkkiä tekonsa koko kavaluuden. Hetken hän jo katui, ajatellen kardinaalia, joka varmaan sitä paheksuisi, mutta kohautti sitten olkapäitään. »Vähät kaikesta! Kerran kuitenkin täytyy antaa asianmukainen opetus kaikille Sant' Annoille ja näyttää, mitä ainesta amerikatar on!»
Lelo palasi Frascatista niin myöhään, että hän parahiksi ehti pukeutua. Kello kahdeksan olivat kaikki vieraat koolla salissa. Kun palvelija oli ilmoittanut päivällisen valmiiksi, tarjosi kreivi käsivartensa Yhdysvaltain lähettilään puolisolle. Tullessaan ruokasalin kynnykselle sattuivat hänen silmänsä suurenmoisesti koristettuun pöytään. Hän kalpeni äkkiä ja puri huultaan saadakseen hillityksi suuttumuksen, joka kiehahti hänessä. Valkoiset päivälliset!… Hänen vaimonsa oli uskaltanut!… Ei kukaan voinut siitä erehtyä. Istuutuessaan vastapäätä puolisoansa kohtasi Dora puolisonsa kiiluvan katseen: hän kesti sen ilman uhmailua ja ilman heikkoutta, puristaen hiukan huuliansa karaistakseen itseänsä. Kääntäen sitten päänsä herttua ja herttuatar Avellinaan päin näki hän suureksi tyydytyksekseen näiden olevan kiihdyksissään ja myrtyneenä.
Donna Pia tointui pian ja katsellen pöytää lausui ajattelemattomasti:
— Niinhän nämä ovat kuin kihlajaispäivälliset!
— Pikemminkin valtiolliset! vastasi kreivitär. Valkoinen on paikallaan, kun saa kunnian vastaanottaa Italian kuninkaan luona olevan lähettilään — lisäsi hän hymyillen maanmiehelleen.
— Ah! se on totta! Minä olin sen unohtanut! sanoi herttuatar ylhäisen ylimielisesti. Se oli hyvin sievä ajatus.
— Eikö ollutkin? sanoi Dora mitä viattomimman näköisenä. Minua ilahuttaa, että se teitä miellyttää.
Seurassa olevat roomalaiset yksin tunsivat sen katkeran vihamielisyyden, joka näiden herttaisten sanojen alla piili. Hetkinen tuntuikin ilmassa näiden molempain nuorten naisten vihollisuuden synnyttämää outoa kylmyyttä. Mutta kreivitär sai hilpeällä mielellään sen nopeasti haihtumaan ja aterian kestäessä onnistui hänen karttaa kaikkea, mikä olisi saattanut jälleen seestynyttä mielialaa samentaa. Päivällisten jälkeen oli määrä kokoontua kuulemaan musiikkia. Mutta heti kahvin jälkeen poistuivat herttua ja herttuatar Avellina, kun muka olivat vielä lupautuneet muualle. Ei kukaan läsnäolijoista jäänyt muuhun käsitykseen kuin että tämä oli yksinkertaisesti valtiollinen vastalause.
Markiisi Verga oli kuitenkin ainoa, joka aavisti koko totuuden. Uteliaana toteamaan, oliko hän arvannut oikein, käytti hän sopivaa hetkeä ja sanoi kreiville:
— Mikä mainio ajatus sinulla olikaan antaa valkoiset päivälliset!
— Oletko sitä mieltä?… Voit onnitella vaimoani, sillä ajatus on hänen, se sinun olisi pitänyt arvatakin. Minulle se on ollut täydellinen yllätys.
— Ah, ajatus ei ole hullumpi! Ei ollenkaan! huudahti markiisi nauraen.
— Minusta päinvastoin on! — sanoi Sant'Anna. — Noilla amerikattarilla on piru mielessään!
— Kenelle sitä sanotkaan!… Mutta siinä on kreivitär kuitenkin tehnyt sinulle palveluksen, ilmaisten sinun kantasi todellisen värin. Tämä tukkii niiden suun, jotka väittävät sinun pysyttelevän odottavalla kannalla siltä varalta, että enosi valittaisiin paaviksi.
Lelon kasvoilla välähti halveksumisen ilme.
— Tyhmyrit! Ne tuntevat minua huonosti. Jos minun enoni paaviksi tultuaan noudattaisi edeltäjäinsä politiikkaa, niin pyrkisin minä heti johonkin toimeen hovissa osoittaakseni uskollisuuttani Italiaa kohtaan: sillä minä olen italialainen… Aduan tappion jälkeen olen tuntenut sen joka säikeessäni, lisäsi hän katsoen synkästi maahan.
— Sitä en epäile. Toistaiseksi pidetään näitä Yhdysvaltain lähettilään kunniaksi annettuja valkoisia päivällisiä rohkeana aloitteena. Älä yritäkään sitä kieltää.
— Kun sitä en tee, tapahtuu se vain kunnioituksesta omaa itseäni kohtaan. Dora ansaitsisi läksytyksen.
Tämän keskustelun aikana, jonka aiheen hän arvasi, oli Dora levottomana pälyillyt herransa ja miehensä kasvojen ilmeitä eikä tuntenut itseään oikein turvalliseksi. Muutamaa minuuttia myöhemmin pääsi markiisi puhelemaan hänen kanssaan kahden ja sanoi hymyillen:
— Ah, kreivitär! kreivitär! liian nopeaa vauhtia!
— Moititteko minua?
Te ajatte asiaanne
— Puolisona moitin. Vaimolla ei ole oikeutta ryhtyä sellaisiin alotteihin. Nyt tulee Lelo vastustusvaistosta astumaan askeleen taapäin rauhoittaakseen omaisiansa.
— Vähät siitä, minä olen saanut pienen hyvitykseni. Ja huomenna tietää koko maailma mitä puoluetta me olemme.
— Niin, mutta muistakaa sananpartta: hiljaa hyvää tulee!
Kun vihdoin kello yhden aikana aamulla viimeiset vieraat olivat poistuneet, antoi Dora viimeiset määräyksensä ja meni tapaamaan miestänsä, joka tänä iltana ei ollut tuntenut tarvetta mennä haukkaamaan raitista ilmaa.
Tullessaan pieneen saliin, missä Lelo odotti häntä uunin edessä synkän näköisenä, naurahti hän hermostuneesti ja meni sitten hänen luokseen, kumarsi päätään kädet ristissä otsallansa ja sanoi:
— Älä lyö minua kuoliaaksi!
Hän oli tässä asennossa niin lystikkään näköinen, että Lelon oli vaikea pidättää hymyä.
— Minä olen tehnyt väärin, lisäsi Dora sitten suoristautuen.
— Ah! sinä olet niin armollinen, että myönnät sen!
— Olen, kun omatuntoni on sen minulle sanonut… vaikka liian myöhään. Halu kostaa sinun eilinen tylyytesi sai vietellyksi minut… ja se toivoni, että näkisin sinut italialaisena.
— Italialaisena! — toisti Lelo avaten silmänsä selälleen. — Ja mitä minä sitten muka olen?
— Roomalainen. Sinun sukusi on roomalainen; sillä on uskonto, mutta ei isänmaata. Isänmaa on lippu eikä kirkko.
Sant'Anna oli kuin puulla päähän lyöty.
— Ei vähät mitänä!
— Se on totuus. Sinun pojastasi tulee kuitenkin joka tapauksessa italialainen; ethän sinä voi olla toista leiriä kuin hän.
Kreivi kehräsi hermostuneena viiksiänsä. Kreivitär jatkoi:
— Minä en moiti sinun omaisiasi…
— Sinä olet sangen armollinen!
— Minä en heitä moiti — jatkoi Dora hämmentymättä — sillä he tuskin saattavat ajatella toisin kuin ajattelevat; mutta he yrittävät vetää sinua takaisin Vatikaaniin ja se raivostuttaa minua.
— Sinua raivostuttaa se, että minä en kuulu hovipuolueeseen. Sinä et niinkään välitä minun tulemisestani seremoniamestariksi kuin että itse pääsisit kuningattaren hovirouvaksi. Te amerikattaret olette kyllääntymättömiä. Ennen pitkää vaadit minua käyttämään napolilaista ruhtinasnimeä, joka kuuluu meidän suvullemme.
— En, en milloinkaan. En ole toki niin typerä, että tahtoisin vaihtaa ihanan historiallisen Sant'Annan nimen toiseen, jota kukaan ei koskaan ole Roomassa kuullut. Ja muuten suljettu kruunu minua tympäisee.
— Se on toki hyvä!… Ja nyt olkaamme valkoisia… valkoisia! — toisti kreivi raivokkaana — sinä olet sen julistanut, ja minä en sinun tekoasi peruuta: se saa sinulle riittää… Mutta niin kauan kuin äitini elää, on meidän kartettava valtiollisia mielenosoituksia. Minä en tahdo häntä tämän enempää loukata enkä kiusata. Sinä pidät sitä moitittavana tunteiluna: mutta semmoinen tunteilu kuuluu kerta kaikkiaan minun latinalaiseen luonteeseeni, ja minä pyydän sinua muistamaan sitä vastaisen varalta. Huomenna tulevat nuo kirotut sanomalehdet kuuluttamaan sinun valkoista ateriaasi, toiset minua kiitellen, toiset häväisten. Siinä kaikki, mitä olet voittanut!
— Minä en tullut ajatelleeksi sitä seurausta, sanoi Dora hämillään, — olen pahoillani…
— Ei, sitä et tullut ajatelleeksi. Jos ylimalkaan on harkitsevia naisia, niin on niitä sangen vähän, ja sinä et totisesti kuulu niihin!… Teidän olisi pitänyt tietää, että Vanhan Maailman ihmisiä ja oloja ei käsitellä niin vapaasti. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo sananlasku, eikä sitä yhdessä päivässä hävitetäkään, ei edes amerikatarten voimalla —
— Mutta eihän tämä lopultakaan ole niin kovin suuri onnettomuus, sanoi Dora hiukan kärsimättömänä. — On aina kunniakasta rohjeta tunnustaa kantansa.
— Kun se on välttämätöntä, kyllä… mutta kun se ei tuota muuta kuin ikävyyksiä, niin se on typerää.
Kreivitär kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.
— No, Lelo, etkö jo ole moittinut minua riittävästi! Nyt voit olla tyytyväinen.
Nuori nainen oli siinä miehensä edessä sangen kaunis sulavassa puvussaan, kukkatuoksuisena, hehkuvin poskin, pitkien ripsien välistä kiiluvin silmin. Sant'Anna käänsi katseensa pois karttaakseen tämän nuoruuden ja sirouden viettelystä, yrittipä irroittautua syleilystäkin, mutta kreivitär ei hellittänyt ja kylläkin tavattomasta mielijohteesta — jos ajattelee entistä neiti Carrollia — sanoi hän:
— Mennään katsomaan pikkupojua!
Ja äkkiä leppyneenä, kasvot heltyneinä poikaansa ajatellessa, kreivi seurasi vastustamatta.
Rakkaus oli antanut rouva Ronaldin samoin kuin Dorankin elämälle toisen suunnan, ja viimeiset kaksikymmentä kuukautta olivat hänellekin olleet vilkkaan toiminnan aikaa.
Hänen uskonnonmuutoksensa oli New Yorkin koko hienostossa herättänyt suurta huomiota. »Kotimaisten Naisten» johtajatar hylännyt Amerikan episkopaalisen kirkon kääntyäkseen roomalaiskatoliseksi! Se oli solvaisevaa. Oltiin tosin siksi vapaamielisiä, ettei riistetty kunniatoimia pois, mutta hänen kääntymisensä loukkasi sitä enemmän, kun katolilaisuutta pidetään Yhdysvalloissa yleensä irlantilaisuutena ja köyhien uskontona. Turhamielisyys on sen levenemiselle tavattomana esteenä. Sinä päivänä, jolloin hienoston kääntymiset tulevat muotiin, on se melkein voittanut. Siihen mennessä näyttää se kuitenkin edistyvän jokseenkin ripeästi. Saadaanko se lopullisesti juurtumaan? Uskonnot ovat niinkuin siemenet: maa, johon ne putoavat, ne joko elvyttää tai tappaa.
Kun Helena oli palannut kotimaahansa, haastateltiin häntä ja ahdisteltiin kyselyillä. Hänen oli kestettävä hirvittäviä hyökkäyksiä. Hänen ystävänsä kummastelivat, että hän oli omaksunut törkeästä taikauskosta kokoonpannun uskonnon. Hän vastasi heille mahdollisimman varmalla äänellä, että oli olemassa alempaa ja ylempää katolisuutta — mistä hän sen keksi, ties Herra! — ja että tämä jälkimäinen, hänen omaksumansa, oli sangen edistynyt uskonto, tulevaisuuden uskonto. Apotti de Rovel olisi varmaan tästä selityksestä ollut kummissaan ja kauhuissaan.
Rouva Ronald ei tosin löytänyt uudesta uskonnostaan sitä täydellistä rauhaa, jota hän oli toivonut, mutta kyllä suurempaa sisällistä tyydytystä, ja se saattoi hänet laajaan toimintaan hyväntekeväisyyden alalla. Hän oli näinä kahtenakymmenenä kuukautena siinä saanut aikaan niin paljon, että muutamat hänen ystävättärensä väittivät hänen käyttävän armeliaisuutta keimailun palveluksessa.
Tämä uusi elämä tempasi hänet irti vaarallisista muistoista, kuitenkaan parantamatta häntä rakkaudesta, jonka hän oli tuonut mukanaan Euroopasta. Se ei näyttänyt olevan karkoitettavissa: uskonnon ja hyväntekeväisyyden yhdistetyt voimat olivat olleet voimattomat poistamaan sitä hänen sydämestään. Kun hän sai kirjeen Roomasta, oli hän viikkomääriä alakuloisena. Doralla oli tapana kertoa hänelle kaikki, ja hän teki niin edelleenkin, vaikka ei saanut siihen yllykettä. Lelon nimi oli joka sivulla eikä tämä nimi ollut kadottanut salaista voimaansa rouva Ronaldin suhteen. Hän huomasi mielipahakseen, ettei hän ollutkaan siitä vapautunut. Hän pelkäsi ja toivoi näiden kirjeiden saapumista. Hän luki ne ensin hätäisesti ikäänkuin ne olisivat häntä polttaneet, ja tutki ne sitten taas uudelleen ja uudelleen. Ja hän katsoi murheellisena Willie Greyn taulua,Titanian hulluus, jonka hän oli sijoittanut pukuhuoneensa seinälle. Ei hän siinä katsonut aasinpäätä, vaan rakastuneen naisparan kasvojen ilmettä. Hän olisi tahtonut rakastaa samaten, hurmioon antautuen, sokeasti. Mutta hän tointui pian ja kiitti vilpittömästi Kaitselmusta, joka ei ollut sallinut hänen langeta hirvittävään kiusaukseen Ouchyssä.
Näinä heikkouden hetkinä Helena turvautui epätoivoissaan mieheensä. Ja Henrikin hyvyys, hänen henkinen ylemmyytensä ja hänen ruumiillinen kauneutensa auttoivat häntä mitä tehokkaimmin Sant'Annan kuvan karkoittamisessa. Hän muisteli ylpein mielin Monte Carlossa sattunutta välikohtausta — miehekästä tapaa, jolla hän oli kurittanut röyhkeää ihailijaa. Helena näki hänen uhkean vartalonsa, hänen säihkyvät silmänsä. Ah! siinä oli oikea mies! Ja hänen mieleensä muistui turvallisuuden tunne, jota hän oli tuntenut tarttuessaan miehensä käsivarteen niin monikuukautisen eron jälkeen. Ajatus, ettei hän enää ollut se rikokseton nainen, joksi Henrik häntä luuli, teki hänet nöyremmäksi. Hän oli vaatimattomampi, vähemmän käskeväinen miehensä suhteen ja kunnioitti enemmän tämän työtä. Kun herra Ronald tuli tapansa mukaan istumaan hänen ihmeellisen peilipöytänsä ääreen pakinoidakseen ennen päivällistä, ei Helena enää, kuten ennen, takertunut joutavuuksiin, vaan seurasi häntä niin tarkkaavasti kuin mahdollista. Ja heidän välillään syntyi mielenkiintoisia keskusteluita. Helena ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta todistaakseen, että hänen korkeampi katolisuutensa — jonka keksimisen kunnian hän saattoi vaatia itsellensä — oli sopusoinnussa tieteen kanssa. Hän teki sen voitonvarmalla, kekseliäällä tavalla, joka huvitti sanomattomasti herra Ronaldia. Ja alinomaa johti hän miehensä keskustelemaan rakkaudesta. Hän tahtoi yhä kuulla tämän selittävän, että se on luonnonvoimaa, joka vaikuttaa eliöihin samaan tapaan kuin valo. Silloin keskeytti hän pukeutumisensa viimeistelyn, jäi liikkumattomaksi, kampa tai untuvatöyhterö kädessään ja kauniit, ruskeat silmät puhujaan kiintyneinä kuunteli intohimoisen tarkkaavasti, kun toinen selitti käsitystään elämästä, kaikkeudesta, tieteellistä filosofiaansa, joka yksin pystyy saavuttamaan totuuden, ja sitä kuullessaan tuli hän paremmin tietoiseksi siitä, ettei hän ollut muuta kuin jumalaisen tahdon elävä ilmaus, ja tämä tietoisuus antoi hänelle rauhan, jota mikään muu ei ollut voinut hänelle antaa.
Herra Ronald puolestaan tunsi vaimoansa kohtaan sitä hurmautunutta hellyyttä, jota voi tuntea vain sitä kohtaan, jonka on ollut vähällä menettää. Hän laski vaimossaan tapahtuneen viehättävän muutoksen uuden uskonnon ansioksi ja siitä kiitollisena saattoi häntä joskus katolisiin kirkkoihin. Niinpä kaikki se, jonka olisi luullut erottavan Helenaa ja hänen puolisoansa, joutuikin yhdistämään heitä kiinteämmin ja syvemmin.
Mutta kuten Dora oli sanonut markiisi Vergalle, herra Ronald oli lähetetty Pariisiin edustamaan Yhdysvaltoja kansainvälisessä kemistikongressissa. Helena oli tullut häntä saattamaan, ja he olivat jälleen asettuneet asumaan Castiglionen hotelliin.
Rakkauteen tai tuskaan liittyvien paikkojen jälleen näkeminen voi säälimättömästi herättää nämä eleille. Rouva Ronald havaitsi sen sangen pian, kun hän vartavasten lähti kulkemaan samoja paikkoja, missä Sant'Anna ensi kertaa oli ruvennut häntä seuraamaan. Mutta kesken tätä kulkuansa muisti hän Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin, osti sylyksen kukkia ja ajoi sinne.
Siellä alttarin ääressä rukoiltuansa tunsi hän kuitenkin tyyntyvänsä ja lausui itsekseen liikuttavan luottavasti:
»Lopulta kaikki vielä kääntyy hyväksi!»
Rouva Ronaldin paluu Pariisiin tuotti sangen suurta nautintoa herra de Limeraylle. Väliajoilla jatkunut kirjeenvaihto oli antanut heidän suhteilleen viehättävän tuttavallisen luonteen. »Ruhtinas» koetti heti arvata amerikkalaisen ystävättärensä sydämentilan. Hän ei uskonut onnettoman rakkauden pitkäaikaisuuteen kauniin naisen sydämessä. Mutta tuskin oli heidän välillään mainittu kreivi ja kreivitär Sant'Annan nimi, kun Helenan katseen kaihto ja äänen väri osoitti, ettei hän ollut saavuttanut takaisin entistä vapaata olentoansa. Vaikka tämä hämmensi herra de Limerayn teoriaa, ihastutti häntä huomio, että Helena oli niin syvällinen tunteiltaan. Kreivillä oli tuhat tilaisuutta todeta, että Helenan ei vielä ollut onnistunut unohtaa. Todellisuudessa näytti Euroopassa olo olevan hänelle haitallinen. Lyhempi välimatkako hänen ja Lelon välillä, vaiko Doran kirjeetkö sen vaikuttivat? Mitä hän teki, mitä puhuikin, hänen ajatuksensa asuivat Roomassa.
Kun hän eräänä iltana palasi teatterista, oli hänen pöydällään suuri, keltainen Italian postimerkeillä varustettu kirjekuori. Hän otti sen, tunnusteli ja ja arvaten sisällön avasi vapisevin käsin. Kaksi valokuvaa, kreivi ja kreivitär Sant'Annan! Hän nakkasi ne luotaan, mutta paha oli jo tehty. Hän kärsi järjettömästi. Otti kuvat taas esiin, tarkasteli Doraa ja huomasi hänen ilmeisesti kaunistuneen.
— Niin, hän pystyy vaikka mihin! lausui hän ääneen koomillisesti suuttuneena ja nakkasi kuvan kauas luotaan.
Sattumalta oli herra Ronald samana aamuna ostanut erinomaisen suurennuslasin ja unohtanut sen vaimonsa huoneeseen. Helena alkoi sen avulla tarkastaa Lelon kuvaa. Hänen sydämensä alkoi tykkiä ankarasti. Hän näki ihan läheltä nuo ihmeelliset silmät, hienon nenän, puhdaspiirteiset huulet ja niillä hymyn, joka oli kuin hellä pyyntö. Hän hypähti pystyyn aivan kalpeana ja sisällisten nuhteiden raatelemana heitti kuvan tuleen. Se sattui putoamaan kasvot häneen päin ja näytti palaessaan vielä katsovan häntä. Helena oli aivan jähmettynyt kauhusta ja painoi kylmästä hiestä kosteaa otsaansa nenäliinalla.
— Se on kauheata, kauheata! sanoi hän ääneen.
Tämä välikohtaus järkytti hänen mieltänsä enemmän kuin mikään tapaus koko tänä kahdenkymmenen kuukauden aikana.
Onni ja parantuminen tulevat kuitenkin usein yhtä odottamatta kuin onnettomuus ja tauti. Eräänä aamuna Helenan lukiessa Pariisissa ilmestyvääNew York Heraldinpainosta sattuivat hänen silmänsä ilmoitukseen, että samana iltapäivänä bramiini Cetteradshi pitää Bodinièressä esitelmän »menneiden mestarien vaikutusvoimasta». Jules Bois, okkultismin innokas ranskalainen saarnaaja, jonka nimi on hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, esittää bramiinin yleisölle. Helena lähetti heti sanan eräälle amerikkalaiselle ystävättärelleen kutsuen tätä tulemaan mukaan. Tämä suostui, ja kun molemmat amerikattaret määräaikana saapuivat Bodinière'iin, onnistui heidän vielä saada hyvät paikat.
Brahman pappi, nuori ja majesteetillinen mies, astui lavalle Jules Bois'n ja erään tulkin saattamana. Pitkä, hienosta valkoisesta silkistä tehty intialainen puku turbaaneineen, kaukaisen idän lämpimänruskea ihon väri, musta tukka ja ennen kaikkea salaperäistä hehkua loistavat suuret silmät kiinnittivät huomiota. Koko hänen olennostaan huokui voimaa, puhtautta, lempeyttä. Hän käveli hetken katsellen tiukasti kuulijakuntaa ikäänkuin ottaakseen sen valtoihinsa. Tämä katse teki kaikkiin läsnäoleviin, varsinkin naisiin, huomattavan vaikutuksen. Kun henkinen kosketus näin oli aikaansaatu, alkoi Cetteradshi englanninkielellä, jonka hindulainen ääntäminen teki sangen sopusointuiseksi, puhua »menneistä mestareista», Platonista, Aristoteleesta, Budhasta, Kristuksesta. Hän vakuutti, että he eivät olleet jättäneet meidän planeettaamme, että he olivat meidän ympärillämme eetterissä, jossa henget elävät, suurina näkymättöminä, että heillä oli alinomaista vaikutusvaltaa meidän kehitykseemme ja sivistykseemme. Hän vakuutti vielä, että hänellä oli kouraantuntuvia todistuksia heidän läsnäolostaan ja että heidän ja meidän välillämme oli keskinäisiä kosketusmahdollisuuksia. Syntyi jännittynyt hiljaisuus. Kaikki toivoivat kuulevansa ne taikasanat, jotka aukaisevat haudantakaisuuden portit. Siinä petti bramiini, niinkuin kaikki muutkin, mutta hän teki sen erinomaisen taidokkaasti. Hän selitti että mieli päästä yhteyteen mestarien kanssa, täytyy olla korkean henkisyysasteen saavuttanut monien inkarnatsioiden kautta. Silloin kuului kuulijakunnan keskuudesta se huokaus, joka ihmisrinnasta lähtee jokaisen pettyneen toiveen jälkeen. Pettymystä lieventääkseen lisäsi Cetteradshi, että puhtaalla elämänvaelluksella, alituisella pyrkimyksellä hyvään voi kuitenkin kiinnittää ylempien olentojen huomiota puoleensa.
Bramiinin puhe ei sisältänyt Helenalle mitään uutta; mutta jostakin syystä olivat hänen sanansa vaikuttaneet Helenaan tavattoman viihdyttävästi. Kun hän puheensa loputtua ilmoitti ottavansa asunnossaan Boccadorin kadun 4:ssä vastaan niitä, jotka tahtoivat jotakin erikoista häneltä kysyä, kehoitti Jules Bois yleisöä käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Silkkipukuisen, valkoisen bramiinin rinnalla teki eurooppalainen, nykyaikaisesti puettu okkultismin apostoli perin mitättömän vaikutuksen.
Rouva Ronald huomasi heti tämän heikemmyyden syyn:
— Totisesti, sanoi hän ystävättärelleen, tämmöisistä asioista ei voi puhua. Jos puku ja parta ovat viimeisen eurooppalaismuodin mukaan leikatut. Täytyy olla ajettu naama, maahan ulottuva viitta… jopa suorastaan siivet!
— Niin minä olen aina sanonut, vastasi rouva Carrington, joka ihaili vaatteita, että puku on puoli ihmistä, filosofisella tavallaan.
Boccadorin katu 4!… Koko illan soi tämä bramiinin osoite Helenan korvissa, ja äkkiä sai hän räikeän päähänpiston. Cetteradshilla oli varmaan suuri henkinen voima, hän oli sen tuntenut. Miksei hän, Helena menisi pyytämään hänen apuansa, niinkuin Jules Bois oli neuvonut? Suggestion avulla saattaisi bramini kukaties haihduttaa hänestä Sant'Annan kuvan, joka oli niin syvälle hänen sieluunsa syöpynyt ja joka hetki, vastoin hänen tahtoansa, otti hänet valtaansa? Amerikatar ei milloinkaan epäröi kauan: niin, hän koettaa suggestiota; miksei voi tehdä koetta.
Seuraavana päivänä meni rouva Ronald Boccadorinkadulle jo kello kahden aikaan päästäkseen sisään ensimäisenä. Kaksi vanhanpuoleista herraa oli häntä ennen odottamassa. Edellinen tarjosi numeronsa hänelle nähtävästi päästäkseen rakentamaan keskustelua. Helena kiitti, mutta pysytti jäätävällä olennollaan hänet loitolla.
Tasan kello kaksi avasi eräs tummapukuinen hindu oikeanpuolisen oven. Helena nousi äärettömän jännittyneenä. Palvelija viittasi häntä seuraamaan. Mentiin toisen huoneen läpi ja tultiin suureen saliin, johon samalla hetkellä Cetteradshi ilmestyi. Syvään kumarrettuaan isännälleen poistui palvelija itämaalaisen kuulumattomin askelin. Bramiini tervehti vierastaan jäykällä, ylhäisellä päännyökkäyksellä ja viittasi istumaan tuolille istuutuen itse korkeaselkäiseen nojatuoliin pöydän ääreen — pöytä oli täynnä papereita, joiden joukossa näkyi kellastuneita vanhoja kääryjä.
Kuningas ei olisi voinut tehdä Helenaan niin kunnioitusta herättävää vaikutusta kuin tämä valkovaippainen hindupappi. Helena ei tahtonut rohjeta puhutella häntä. Täytyi kuitenkin sanoa jotakin! Hänen maailmantottumuksensa tuli hänelle avuksi.
— Olin eilen kuuntelemassa luentoanne — alkoi hän sydämentykytyksestä väräjävällä äänellä. — Se kiinnitti suuresti minun mieltäni… Minä olen amerikatar; New Yorkissa harrastetaan paljon henkisiä ilmiöitä… Ikävä kyllä on joukossa petkuttajia, ja olemme usein joutuneet ovelien silmänkääntäjien narrattaviksi… Minä tahtoisin tietää ovatko magnetismi, suggestio, hypnotismi luonnollisia vaiko yliluonnollisia voimia.
Helena oli naisten tapaan alkanut kaartaa kaukaa pääasiaa.
— Ne ovat luonnollisia voimia — vastasi bramiini epäröimättä — ja ihmisen jaloimpia, mutta — niiden kehittäminen ei ole helppoa. Jos mieli tulla oikeaksi magnetisoijaksi, täytyy viettää sangen puhdasta elämää, olla täysin terve ja harjaannuttaa herpoutumatta tahtoansa. Kaikilla papeilla on epäilemättä enemmän tai vähemmän suggestion voimaa, sehän on juuri heidän vaikutusvaltansa salaisuus. Pyhimyksillä on ollut sitä sangen suuressa määrässä ja juuri sen voiman avulla he ovat parantaneet ruumiin ja sielun, tehneet ihmeitä.
— Niin, niin sen täytyy olla! — sanoi rouva Ronald vilkkaasti. — Eilen kuunnellessani teitä tunsin kuin sisäistä kohotusta, entistä suurempaa halua hyvään.
Papin silmissä tuikahti ilon välke.
— Olen onnellinen, että sanani on tehnyt teihin sen vaikutuksen.
— Minä tunsin, että teillä on suuri voima, ja olen herra Jules Bois'n neuvon mukaan tullut pyytämään teitä auttamaan minua…
— Missä suhteessa?
Helena punastui, loi katseensa alas, eikä saanut mitään sanotuksi.
— Puhukaa! — sanoi bramiini käskevän lempeästi.
— Niin… tuota… Minä tahtoisin parantua rakkaudesta, joka kalvaa elämääni, joka näännyttää minut, joka on toivoton — lausui rouva Ronald hermostuneella päättäväisyydellä, joka ilmaisi hänen kärsimystänsä. — Minä olin ajatellut, että te voisitte minua auttaa. Se näyttää teistä ehkä oudolta…
Katsoen huolestuneena bramiinia hän sitten lisäsi:
— Toivoakseni ette pidä minua hulluna?
— Päinvastoin uskon teidän olevan sangen viisaan! vastasi Cetteradshi vakavasti.
— Ah! sen parempi! — sanoi nuori nainen helpotuksesta huoaten. — Nähkää, minä tiedän, että rakkaus ei ole muuta kuin ainetta, niinkuin valo, jonkinlaista eetteriä.
— Tekö tiedätte sen, te! — huudahti pappi niin hämmästyneenä, että hänen vaskipatsasasentonsa järkähti.
— Eräs tiedemies sanoi sen minulle ja minä nauroin sitä. Nyt olen vakuutettu, että se on totta.
— Se on totta, vakuutti hindu. Tiedemiehet ovat todellisia jumalan välineitä. Tieto tulee meille määrättynä aikana, mutta he tuntevat sen usein ennakolta. Se aika, jolloin rakkautta tutkitaan tieteellisesti, ei ole kaukana. Se on luonnon suuria aineita, joka kantaa elämää, iloa, surua.
— Niin ja minä olen ajatellut, että henkisen voiman täytyy olla tätä sokeaa voimaa mahtavampi.
— Ei ole sokeita voimia — selitti bramiini — on vain sokeita ihmisiä.
— Kenties… No niin, eilen — kuultuani teitä ajattelin, että te voisitte antaa toisen suunnan minun ajatuksille, vapauttaa minut villityksestä, jonka vallassa turhaan taistelen, sillä se on villitystä — toisti Helena kiihtyneenä. — Koska teille on mahdollista aikaansaada yhteyttä ihmisten välillä, täytyy teidän helposti voida se katkaistakin! — lisäsi Helena ikäänkuin olisi puhunut jostakin sähkövirrasta.
Pappi ei hymyillyt.
— Sen kyllä voin tehdä, vastasi hän vakuuttavasti.
— Niinpä vapauttakaa minut! vastasi rouva Ronald rukoilevalla äänellä.
Mihin uskontoon te kuulutte?
— Katoliseen. Minä olen kääntynyt.
Sen parempi. Onko teillä vakaa halu, luja tahto saada rauha?
— Onko!… Oh, te ette tiedä, ette voi tietää, lausui Helena äkisti, kuinka tuskallista toivoton rakkaus on. Se on pahempi kuin ruumiillinen kipu.
Outo ilme, kevyt liikutuksen väre karehti bramiinin kasvoilla. Se oli kuin säälin heijastus. Sitten muuttui hänen ilmeensä taas jäykäksi. Hän kohdisti nuoreen naiseen katseen, joka ei nähnyt hänen hyasinttivärisiä hiuksiansa, hänen kauneuttansa, hänen hienoa pukuansa, vaan näytti tahtovan hänen otsansa läpi lukea hänen sieluansa.
— Koettelemus, jonka olette kestänyt, on ollut teille hyväksi — lausui Cetteradshi hitaasti — se on kehittänyt teidän korkeimpia ominaisuuksianne, vähentänyt joutavanpäiväistä turhuuttanne. Tulonne minun luokseni on merkki siitä, että sitä on kestänyt nyt kylliksi. Minä voin tehdä siitä lopun. Minä voin lopullisesti kääntää teidän ajatuksenne hyvää, onnettomia, vähäväkisiä kohti ja antaa teille veljeydentunteen, joka tekee armeliaisuuden jumalaiseksi iloksi. Tahdotteko sitä?
— Kaikesta sydämestäni!
Silloin nousi Cetteradshi, ja kosketti sormillaan amerikattaren otsaa. Hänen vartalonsa näytti suurenevan, hänen kasvonsa saivat tavattoman tarmon ilmeen. Hänen silmänsä olivat kuin valon ja voiman silmät, hänen huulensa mutisivat hiljaa. Hänen sormiensa kosketuksesta tunsi Helena ensin sydämentykytystä, ankaraa liikutusta, jopa vastahakoisuutta, mutta sitten äkillistä rauhaa.
— Nyt menkää rauhassa! määräsi bramiini.
Rouva Ronald nousi. Hän oli kuin jonkinlaisessa hurmiotilassa ja tunsi omituista kevennystä.
— Minun on hyvä olla, mutisi hän.
— Minun ajatukseni, minun tahtoni pysyvät teidän luonanne niin kauan kuin se on tarpeellista, kunnes olette parantunut.
— Mitenkä saatte sen tietää?
— Tulen sen tuntemaan, vastasi Cetteradshi yksinkertaisesti.
Rouva Ronald oli kylliksi amerikkalainen ymmärtääkseen, että papin, yhtä hyvin kuin lääkärinkin, tuli saada korvaus voimastaan ja taidostaan. Mutta ensimäistä kertaa oli rahan tarjoaminen hänestä ujostuttavaa. Hän kopeloi pari sekuntia käyntikorttikoteloansa, otti siitä viidensadan frangin setelin ja pannen sen pöydälle sanoi häveliäästi: