Kun Vorna kiskaisi miekkansa irti Nykyristä, ymmärsi hän tehneensä teon, joka merkitsi hänelle suurta voittoa. Ja silloin vilahti hänen mielessään tunne, että ennen kuolemalle vihkiytymistään hän käy kylässään ja ryntää sieltä Arhipan avuksi, jonka arvasi jo panneen toimeen saamansa määräykset. Tämän ajatusvilauksensa toteutti hän myös samalla, kadoten ällistyneen Sepän edestä savun ja tulen keskelle.
Mikäli Vornalla oli puolustuksen johdolta ja taistelulta ollut aikaa muuta ajatella, olivat hänen mietteensä koskeneet Lailaa, Ainoa ja vanhaa Vornatarta. Alati oli hänellä kaikunut korvissa kysymys, minne Laila ja Aino olivat joutuneet, ja aamullisen pettymyksen katkeruus oli Aslakin kuoleman jälkeen jo ruvennut haihtumaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuosta aamullisesta kohtauksesta kulunut jo vuosia, ja kuin olisi hän nyt aivan toinen henkilö kuin tuo, joka ryösti Lailan uhratakseen hänet mieliteoillensa. Kuka hän olikaan? Haamu menneiltä ajoilta, jonka sydämessä rupesi kangastelemaan suru ja tuska kaiken sen kauheuden vuoksi, mikä hänen silmäinsä edessä tapahtui. Hän huomasi, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, miltä tuntui, kun vainolainen näin ryntäsi omaan kotikylään tehdäkseen siellä samaa, mitä hän oli niin usein tehnyt heidän kylilleen. Vasta oma onnettomuus sai hänen villissä sydämessään hereille inhimillisten tunteiden ensi ailahdukset ja ikäänkuin korkeana näkemyksenä vilahtivat hänelle silmänräpäykseksi rakkauden ja rauhan aavistukset. Mutta sakeana myrskynä ryntäsivät esille taas kaikki hurjan soturisydämen intohimot muodostaen niin hänen sielunsa ristiriitaisten tunteiden temmellyspaikaksi. Kamala oli nähdä tuo verinen ja korkeavartinen uros, kun hän synkkänä, miekka kainalossa, juoksi pitkin palavan kylän kujia.
Hurja riemu täytti hänen sydämensä. Pääsivätpä, pääsivätpä kaikki verikoirien kynsistä, lauloi iloinen ääni hänen korvissansa. Pois on viety parhaat tavarat, naiset ja lapset, ja kalliiksi kävi Nykyrin joukolle tämä kostoretki. Saavatpa vielä nähdä, montako heistä paluuretkelle selviää. Ei ainoakaan, jos minä vain henkiin jäänen.
Lieneekö äiti-vanhani kunnolla mukaan päässyt? Ka, seppä-ukko!Kuuletko, mitä siinä istut? Jännekö katkesi? Hae toinen jousi.Pääsikö äiti mukaan, tiedätkö?
Mutta seppä ei vastaa, sillä hänen kohdalleen on vastailu maallisiin kysymyksiin loppunut. Hän tuijottaa vain kanteleeseensa polvillaan ja tulen yhä lisääntyvä rätinä huumaa hänen korviansa. Mutta kun Vorna uudistaa kovalla ja käskevällä äänellä kysymyksensä, näyttää hän vielä heräävän ja julma hymy leviää irvistyksenä hänen kasvoilleen. Hän viittaa rantaan päin ja pahaa aavistaen syöksyy Vorna sinne.
Hän hakee ranta-aittojen välisistä kujista, rannalta, kaikkialta sieltä, missä paenneiden jälkiä näkyy. Ja hän löytää äitinsä, joka ei ollutkaan päässyt muitten kanssa lähtemään.
* * * * *
Kun Arhipan merkkihuuto oli kuulunut ja pakolaisjoukko oli rynnännyt rantaan aittojen aukoista, ei se ollut tapahtunutkaan niin esteettömästi kuin Liposta tuolla kauempana oli näyttänyt. Ei, vaan pari kolme suomalaista, jotka eivät olleet ehtineet vielä taisteluun Arhipan joukon kanssa, ryntäsi heidän jälkeensä. Eellimäisin kerkesi ampumaan nuolensa, joka korkeassa kaaressa tullen iski viimeiseen ahkioon lävistäen siinä istuvan lapsen. Ei auttanut sekään, että vanha seppä puolestaan sai ammutuksi miestä selkään, sillä kaksi muuta jatkoi kiihkolla takaa-ajoa. Vapisten raivosta kiiruhti ukko jännittämään joustansa uudelleen, kun jänteensä raksahti poikki, ja hän sai jäädä sadatellen aseettomaksi.
Kuin raivostunut naarassusi käännähti silloin tanakasti hiihtävä Vornatar päin takaa-ajajiaan. Kiivaalla vauhdilla tulevan miehen pidätti hän juurevasti suksikeihäällään, johon hyökkääjä oli suinpäin tunkeutua. Kiroten täytyi hänen antautua Vornattaren kanssa todelliseen taisteluun. Siitä tuli kuitenkin lyhyt. Nähdessään toisenkin takaa-ajajan kohta olevan kimpussaan vilkaisi Vornatar jäälle, jossa pakenijat hajautuen joka haaralle pyrkivät pakoon vimmatulla vauhdilla. Hänen katseensa ilostui, sillä hän oli varma, että he nyt todellakin pääsisivät pakoon. Kun suomalainen samalla raivostuen odottamattomasta esteestä kohotti tapparansa huikeaan iskuun, ummisti harmaahapsinen heimovaltiatar silmänsä kuin väsyneenä ja syöksi tapparasta välittämättä keihäänsä suomalaista kohti. Samalla kuin se lävisti miehensä, halkaisi tuima sotakirves harmajan pään, ja kuin elämästä ja taistosta väsyneenä lysähtivät molemmat hangelle vieretysten. Irvistäen katsahti heihin paikalle samalla saapuva suomalainen sissi, oli hetken neuvottoman näköinen, mutta kääntyi sitten suinpäin pakoon, sillä suoraan häntä kohti syöksyi tuossa nuori nainen, outo tuli silmissään.
* * * * *
Kuin jähmettyneenä katsoi Vorna äitinsä ruumista. Kun hän näki rakastamansa kasvot näin runneltuina ja kunnioittamansa hapset verin tahrattuina, tärisytti voimakas liikutus hänen varttansa ja hänen kasvonsa värähtelivät. Hetkiseksi vaipui hän lohduttoman, pohjattoman surun valtaan, ummistaen vainajan silmät hänelle oudostuttavalla hellyydellä. Ja samalla vilahti hänen mielessään kuva eräästä toisesta harmaahapsisesta tuolla kaukana, ukosta, joka pelottomasti asettui hänen tielleen, kun hän nuoressa hurjuudessaan ja verijuopumuksessaan lähti ajamaan pakenevia takaa; hetkisen vain kesti se taistelu, ja niinkuin nyt tuossa, makasi silloin siinä hänen edessään vanhus halaistuin otsin. Tuntui kuin juuri nyt olisi kylmä teräs hänen omiin aivoihinsa tunkeutunut.
Vorna puhkeaa hirvittävään nauruun, joka kajahtaa kuin korpin ronkkuminen. Hän itsekin säikähtää omaa ääntään, koppaa äitinsä syliinsä ja katsoo, minne hänet saattaisi suojaan. Tuossa on vanha sauna melkein kuin piilossa, ja sinne lauteiden perälle pimeään vie hän ruumiin. Kuin väkivallalla riistäytyy hän sitten irti, kuuntelee muutaman sekunnin saunan ovella ja puhaltautuu hurjaan juoksuun.
* * * * *
Juuri kun hän ryntää taistelupaikalle, kuuluu jysähdys ja hän näkee Arhipan kaatuvan. Siinäkin halkesi harmaa pää, — vilahtaa kuumana tuskan huutona hänen mielessään. Miksi en tullut hetkeä aikaisemmin? Elossa olisit vielä taattoni. Hänen katseensa on outo, kun hän hurjalla kiljunnalla, vastaten raukenevien miestensä tervehdykseen, heittäytyy taisteluun miehen kanssa, jonka hän arvaa Sepäksi. Kuin unessa on hän näkevinään hyväksyvän, muhoilevan ilmeen Arhipan kasvoilla, ja sitten tapaa hän itsensä ennentuntemattomalla raivolla ja voimalla antamassa ja väistämässä iskuja.
Vorna nousee kohtaloaan vastaan jättiläisvoimin. Milloin oli tämä taistelu alkanut, sillä sitä oli kestänyt niin kauan? Tuntuu kuin olisi vuosisatanen tuosta aamusta, jolloin hän rauha sydämessä läksi viemään ilon sanomaa sortamalleen. Kuinka muuttui se näin mustaksi murheeksi? Kuka muutti sen? Minäkö itse, vai tuo korkea mies, joka tuossa silmiini vihaisesti tuijottaa? Vai tuoko musta uros, joka tuolla hangella makaa? En tiedä, sillä minun täytyy taistella paremmin kuin koskaan ennen, ellen aio sortua. Vielä en sorru, sillä ehtymättömät ovat voimani enkä tunne väsymystä. Varo itseäsi, tapparaniekka, sillä miekkani osaa sekä lyödä että pistää.
Vorna riehuu kalpeana kuin kuolema. Veri tippuu pienestä haavasta hänen otsassansa kasvoille ja parralle antaen hänelle kamalan näön. Kauhistuen katselevat häntä suomalaiset sissit, mutta uutta rohkeutta saavat karjalaiset. Taas he hakevat tukea toisistaan ja ryntäävät rohkeasti jo hiukan arkailevien sissien kimppuun.
Sen huomaa Seppä ja hänen teräksinen äänensä komentaa miehiä tavalla, joka vaikuttaa ratkaisevasti. Hivenen herpoutunut vimma nousee entistä suurempaan paloon ja äheltäen ryntäävät taistelevat taas vastakkain. Seppä on kuin huumautunut. Hän ei ole vielä oikein ymmärtänyt sitä, että hänen edessään on nyt jo toinen vastustaja, sillä niin yhtä menoa on kamppailua jatkunut. Mutta saamalla hänelle selviääkin, että nyt hän on silmästä silmään katsomassa sitä miestä, jonka vuoksi hän on näille maille saapunut. Hän ärjähtää vastustajalleen.
— Missä on Laila?
Kysymyksen kuullessaan vetää Vorna kasvonsa kummastuneeseen ilmeeseen. Sitten hän äkkiä ymmärtää, ettei Laila olekaan Seppää pakonsa jälkeen tavannut, vaan luulee tämä tytön olevan jossain hänen vankinaan. Siis hänellä on yhäkin käytettävänään voimakas ase, jolla Seppään vaikuttaa. Hymyillen kolkosti vastaa hän lyödessään:
— Mitä Lailasta huolehdit! Omistasikin on tarpeeksi.
Tuona kohtalorikkaana yönä, jolloin paosta Ainon kanssa sovittiin, jäi Laila hänen lähdettyään mitä ristiriitaisimpien tunteitten valtaan. Hän oli tietysti iloinen siitä, että pääsi lähtemään pois vankeudesta, jossa häntä uhkasi häpeä, mutta toisaalta tuntui hänestä, ettei hän iloinnut siitä niin paljon kuin olisi pitänyt. Aslak, joka innolla oli ottanut neuvotteluun osaa, oli huomannut jonkunmoista epäröintiä, ja katsonut häneen hiukan kummastellen. Sen nähdessään oli Laila säpsähtänyt ja koettanut osoittaa yritykseen innostustaan. Kun Aino oli lähtenyt ja he olivat jääneet pimeään, koetti Laila selittää itselleen ristiriitaisia tunteitaan.
Hän ei ymmärtänyt, että Vorna oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen olemallakin melkoisesti toista kuin mitä hän oli uskonut ja pelännyt. Julmuuden ja raakuuden sijasta olikin hän osoittanut eräänlaista lempeyttä ja sääliväisyyttä, avomielisyyttä ja tunteellisuutta, jota hän ei ollut osannut odottaa. Vornan kuva väikkyi nyt hänen mielessään jonkunmoisessa lempeässä ja surumielisessä valaistuksessa, jonka rinnalla Sepän harvasanainen kiinteys — se täytyi Lailan itselleen myöntää — ei tuntunutkaan niin miellyttävältä.
Laila itki hiljaa nurkassaan. Hänellä kävi kaiken lisäksi sääliksiAslak, jonka piti jäädä tänne hänen sijaansa. Hän sanoi:
— Ellen uskoisi varmasti, ettei Vorna tee sinulle mitään pahaa, en ikinä suostuisi jättämään sinua tänne.
— Minuako! Mitä ihmettä sinä nyt minusta välittäisit! — kuului hiljaa Aslakin ääni, nöyrästi ja alistuvaisesti, ehkä hiukan katkerasti. Hänen omalle osalleen ei onni suuresti parantuisi, joutui Laila Sepälle tai Vornalle, mutta siitä huolimatta oli paon onnistuminen hänelle kuitenkin yhtä tärkeä kuin Lailallekin: se oli ikäänkuin täyttymys sille sovituksen työlle, jota hän oli koettanut tehdä ryöstömatkalta saakka. Vaikka hän hiukan aavistikin Lailan ajatuksia, oli tuo kaikki yhäkin hänelle ikäänkuin ulkoista, jolla oli merkitystä vain sikäli kuin se koski hänen omaa pyrkimystään sisäiseen tyydytykseen.
* * * * *
Vornan sanat, että hän saapuisi aamulla heidän lähtöään katsomaan, olivat Ainolle mieluinen suunnitelmien täydennys. Nyt pääsisi hän erikoisesti häntä peräänsä houkuttelemasta, saisipa hänet ryhtymään takaa-ajoon yksin, mikä kaikki tekisi koston varmaksi. Katsottava vain olisi, että Vorna joutuisi paikalle vasta sitten, kun he jo olivat menneet, sillä muutoin menisivät kaikki puuhat myttyyn.
Heti kun yö hiukan oli kallistunut aamupuoleen, oli hän jo Aslakin kanssa valmiina poroineen. Tiu'ut oli otettu pois, joten pieninkään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kiireesti oli lähdettävä.
Kun Lailan piti istua pulkkaan, ojensi hän kätensä Aslakille ja sanoi syvällä surulla ja lempeästi:
— Hyvästi Aslak! Tuhansin kerroin olet kaikki korvannut. Nyt en tiedä, kuinka sinua kiittäisin!
— Joutukaa! kiirehti Aino.
— Hyvästi Laila!
Se oli kaikki mitä Aslak sai sanotuksi. Hän meni pirttiin, pani oven salpaan ja painui vuoteelle kasvot käsiin painettuina. Ja hän tunsi aavistuksena, että nouseva päivä oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.
Mikä se oli?
Aslak kuuli, kuinka joku lähestyi ulkoa. Hän hyppäsi ovelle kuuntelemaan ja kuuli Vornan äänen.
Hän kiirehti takaisin vuoteelle koettaakseen pitää häntä niin kauan kuin mahdollista siinä uskossa, että pirtissä olija oli Laila. Ja sitten. Niin, sitten hän koettaisi tappaa Vornan.
* * * * *
Vinhalla vauhdilla kiisivät porot pitkin pimeätä kujaa. Lailan sydäntä ahdistivat pelottavat aavistukset. Hän käännähti pulkassaan nähdäkseen vielä kerran sen paikan, joka oli ollut niin monen sieluntuskan näyttämönä, mutta joka silti tuntui hänestä, omituista kyllä, tavallaan rakkaalta. Oli kuin olisi Vornan katse näkynyt pimeän läpi, surullisena, nuhtelevana, että miksi näin erosit, Laila?
Edellä Aino kiirehti poroaan pitkin pimeää metsätietä, ja hänen ajokkaansa pyrki voimakkaasti perään. Kauas heidän ei tarvitsisi ajaa, ennenkuin Seppä, Lippo ja isä yhtyisivät seuraan. Silloin heidän matkansa eroaisi Ainosta, joka siitä alkaen ajaisi toisaalle heidän kääntyessä kotiin päin…
Lailaa värisytti. Oliko hän nyt valmis lankeemaan Sepän syliin? Miksi tuli nyt häntä ajatellessa aina tunteeseen jotakin kylmää ja vierasta? Vaikka Seppä olikin rakas, niin silti. Oliko sitten Vorna todellakin tullut hänelle rakkaaksi?
Laila kyyristyi säikähtäen kuin olisi joku saattanut kuulla tämän hänen salaisen kysymyksensä, jonka vastausta hän pelolla ajatteli. Oli hyvä, että oli pimeä, joten kukaan ei saattanut tuota hänen kysymystään nähdäkään…
He eivät olleet ajaneet kovin kauas kylästä, kun Laila heräsi mietteistään siihen, että hänen pulkkansa törmäsi Ainon ahkioon. Syytä, miksi Aino oli peuransa pysähdyttänyt, ei tarvinnut kysyä, sillä kylästä kuuluva helvetillinen melu selvitti sen kyllä. Äkkiä Aino taas tempasi poronsa juoksuun, ja Laila arvasi hänen luulevan, että Vorna oli huomannut heidän pakonsa ja pannut heti toimeen yleisen hälyytyksen. Pian hän kuitenkin pysähtyi taas harkiten kuuntelemaan. Heidän pakonsa ei voinut enää tuota melua selvittää.
He olivat nyt sillä paikalla, jossa Sepän piti heidän tuloaan odottaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut eikä näkynyt. Jäätävä tunne valtasi Lailan ja hän kirkaisi kauhusta. Ainon poro hyppäsi säikähtyneenä syrjään ja samalla ilmestyi vanha lappalainen metsästä kiireesti heidän eteensä!
— Isä!
Laila vaipui nyyhkyttäen isänsä kaulaan. Mutta Staalo rupesi heti hätäillen kiiruhtamaan:
— Pian matkalle, pian. Luulimme, ettette olleet päässeetkään lähtemään, kun rupesi tuo melu kuulumaan, ja siksi hiihtivät Seppä ja Lippo sinne katsomaan. Nyt kotia kohti kiireesti, sillä he kyllä jälkenne löytävät. Meidän ei tarvitse…
Hän pysähtyi, sillä karjalaistyttö oli tarttunut lujasti hänen käsivarteensa. Viitaten kylään päin, jossa taivas oli ruvennut oudosti punoittamaan, kysyi Aino tukahtuneella äänellä:
— Mitä merkitsee tuo tuolla?
Vanha lappalainen astahti hiukan syrjään.
— Vainolaisiksi arveli niitä Seppä. Pohjalaisten kostajajoukoksi, joka lienee samonnut tänne veljesi jälkiä. Mitäpä se muutakaan voinee olla?
Ainon silmät laajenivat kauhistuksesta ja tuskallinen epätietoisuus kuvastui hänen kasvoillaan. Äkkiä hän kääntyi taluttamaan poroaan kylään päin. Silloin riensi Staalo hätään.
— Armahaiseni! Älä mene sinne, sillä siellä odottaa sinua tuho. Ethän kuitenkaan voi mitään tehdä. Ehkä veljesi hyvinkin pitää puolensa. Malta ja odota, miten taistelun käy…
— Minun täytyy, minun täytyy, vakuutti tyttö tuijottavin silmin, yhä hankkiutuen ajamaan, mutta Staalo tarttui hänen ajohihnaansa.
— Älä mene, armahda toki! Kiitä, että olet kauheasta kohtalosta pelastunut. Aja sinne, missä on teikäläisiä, niin ehkä ehdit ap…
Staalo huomasi, että hänen ei oikeastaan sopinut tästä huomauttaa, koska kerran Seppä ja Lippo olivat menneet taisteluun. Tyttö ei näyttänyt kuitenkaan häntä kuulevan, vaan heittäysi pulkkaansa lähtien ajamaan kotiin hurjaa vauhtia. Staalo kääntyi tyttäreensä ja sanoi kiirehtien:
— Joudu lapsi!
Mutta Laila ei liikahtanutkaan, vaan tuijottaen jäykästi eteensä kysyi:
— Siis Vorna ja Seppä voivat siellä joutua taisteluun?
— Voivat lapsi, voivat.
— Ja molemmat, tai ainakin toinen heistä voi saada surmansa?
— Se on hyvin luultavaa.
Laila painoi kädet silmilleen ja kirkaisi luonnottomasti:
— Isä, minä en voi lähteä! En.
Vanha lappalainen katsoi tyttäreensä aivan typertyneenä.
— Et voi lähteä? sammalsi hän.
— En. Minun täytyy estää heidän kuolemansa.
— Kuinka voisit sen tehdä? Sehän on mahdotonta.
Laila ei enää vastannut. Pelästyneen ja kauhistuneen isänsä lupaa tai kieltoa odottamatta hyppäsi hän pulkkaansa lähtien ajamaan. Töin tuskin Staalo selviytyi häntä seuraamaan, hätäisenä, sekautuneena tyttärensä oudosta käytöksestä ja tapahtuneesta odottamattomasta asiain käänteestä.
* * * * *
Laila oli tuntenut sydämessään, ettei hän voinut paeta pois silloin, kun hänen kohtaloansa tuolla kylässä ratkaistiin.
Laila vapisi kiihkosta. Töin tuskin hänen isänsä sai pysäytetyksi hänet metsän reunassa, ettei hän syöksynyt kylää ympäröivään sissilaumaan suinpäin. He käänsivät poronsa vesakkoon, jossa tapasivat Ainonkin kalpeana edessään olevaa kamalaa näytelmää katsomassa. Staalo vaati jyrkästi, että kierrettäisiin metsää myöten kylän toiseen päähän, sillä sieltä pääsi vesakon turvissa aivan kujan suulle saakka.
Laila suostui neuvottomana isänsä ehdotukseen ja metsää myöten he lähtivät umpilunta kiertämään varovasti kylän toiselle puolelle. Vanha lappalainen oli huomannut, ettei hän saisi nyt tytärtänsä paikalta poistumaan, ennenkuin oli tullut ratkaisu parhaillaan käynnissä olevassa taistelussa, mutta hän pani parhaansa ainakin estääkseen häntä syöksymästä varomattomasti tuonne taistelevien joukkoon. Siksi hän ohjaili porojansa tiheimpiä viidakoita myöten. Niin kului päivä pitkälle ennenkuin he olivat saapuneet vesakkoon kylän lähistölle.
Kylä paloi jo silloin kauttaaltaan. Pienellä aukealla metsän ja palavan pirtin sekä ahtaan kujan suun välillä oli useita ruumiita. Kauempaa kuului yhä hurjaa taistelun melskettä, mutta tällä kohdalla ei ollut ketään. Vapisevin huulin osoitti Laila isälleen lappalaispukuisen miehen ruumista.
Aslakin ja Staalon lähtiessä hyppäsi Aino ahkioonsa ja lähti ajamaan toisaalle, aluksi ajattelematta, minne. Sissien hyökkäys oli vaikuttanut tärisyttävästi hänen muutenkin luonnottomasti rasitettuun mieleensä, yhdellä iskulla kääntäen hänen kostonhimonsa haikeaksi katumukseksi ja itsensä syyttelemiseksi. Kaikki se ajatustoiminta, joka hänen tunnekuohunsa keskeltä pääsi johonkin johdonmukaisuuteen, kohdistui haluun voida jotakin tehdä äidin, veljen, suvun ja kotikylän hyväksi. Hän suorastaan kadehti niitä, jotka olivat saaneet jäädä kylään taistelemaan ja vaikkapa kuolemaankin; se oli heille helpompaa kuin hänelle ajella täällä kiven raskaalla tunnolla ja kipeällä häpeällä. Kaikki esiintyi hänelle nyt toisessa valossa ja veljen kuva ilmestyi hänen eteensä surullisen syyttävänä, niin miehekkäänä ja uljaana.
Hän ajeli neuvotonna metsässä sinne tänne, kunnes saapui järven rannalle, johon kylän palo näkyi kaikessa komeudessaan. Tuskallisella sydämellä lähti hän ajamaan paloa kohti, enää vaaraansa ollenkaan ajattelematta. Kun hän oli tullut melko lähelle, näki hän, kuinka kyläläisensä purskahtivat kaikista rantasolista pakosalle kuin jousen selältä ja kuinka kolme sissiä kiiruhti heitä ajamaan takaa. Aino hoputti peuraansa, joka tulipaloa peläten vauhkona karkaili syrjään. Hän näki, kuinka sissi ampui ja kaatui itse ammuttuna, ja hänen sivutsensa hiihti nuori äiti pelosta mieletönnä, vetäen ahkiossa lastaan, jonka hartiat pitkä nuoli oli armotta lävistänyt. Hän näki, kuinka vanha, korkeavartinen vaimo äkkiä kääntyi vihamiestä vastaan.
Ainon sydäntä kouristi sanomaton tuska. Hän tempasi suksikeihään lähelle hiihtäneeltä naiselta, ja läksi syvässä lumessa juoksemaan äitiänsä kohti. Hänen peuransa karkasi hurjistuneena kauas jäälle kuin paeten sekin. Ja Aino juoksi, mutta ei ehtinyt ajoissa tuhoisaa iskua estämään. Kuin raivotar syöksyi hän kolmatta miestä vastaan, mutta silloin tämä pakeni.
Hän tuntee sanomattoman katkeraa tuskaa, mutta kyynel ei irtaukaan. Tuntuu kuin kaikki elämän lähteet olisivat kuivaneet. Kuin tajutonna silittää hän äitinsä veristä päätä.
Mikä se oli?
Kujan suulta oli kuulunut raivoisia huutoja. Säikähtäen hyppäsi Aino äitinsä suksille ja kiirehti piiloon pienen rantasaunan taakse. Kuin pahantekijä kyyristäytyy hän sinne nähdessään veljensä juoksevan äidin ruumista kohti. Hän huomaa, että veljen kasvot ovat veriset ja harmaat, että katse on kiihtynyt ja outo, ja hänen sydäntänsä kouristaa haikea tuska ja katumus. Hän tuntee halua rynnätä veljensä luo ja anoa häneltä tekoansa anteeksi, mutta hän ei uskalla sitä tehdä. Väristen kuulee hän katkeran, kamalan naurun kajahduksen, ja näkee, yhä syvemmälle piiloonsa hautautuen, Vornan tuovan äidin ruumiin saunaan. Kun veli sitten syöksyy nuolena tiehensä, jää Aino jäykästi hänen jälkeensä tuijottamaan.
Hetkisen on hän siinä neuvottomana ja aikoo juuri lähteä liikkeelle, kun peräytyykin kiireesti piiloonsa takaisin. Kummastuen näkee hän vanhanpuoleisen suomalaisen tuovan selässään vaivaloisesti vanhaa seppää, jonka vaatteet olivat kärventyneet, parta puoleksi palanut ja joka oli nähtävästi pyörtynyt. Kiireesti vei suomalais-ukko kannettavansa saunaan, sulki oven ja poistui nopeasti, itsekseen alati haastellen ja jupisten.
Aino hiipi saunaan, jonka valaisi luukusta tuleva päivä himmeästi. Hän meni ja katsoi äitiinsä. Vainajan kasvot näyttivät tässä hämärässä melkein eläviltä, ellei suuri haava olisi toista todistanut. Hän tarttui jo kylmenneeseen käteen, mutta heitti sen samalla, sillä häntä pelotti yksinäisyys, kalma ja kuolema. Hän vilkaisi kuin peläten vanhaan seppään ja oli kirkaista kauhusta. Ukon silmät olivat auki ja katse oli suunnattu häneen. Aino näki selvästi, että ukko tiesi hänen salaisuutensa ja syytti nyt häntä kivenkovalla ankaruudella. Aino väistyi peläten ovelle saakka ja pakeni ulos.
Nyt paloivat ranta-aitatkin ja kuumuus oli saunan luona melkein sietämätön. Aino ymmärsi, että pian syttyisi sekin. Hän meni uudelleen sisään koettaakseen pelastaa seppää tulen käsistä, mutta se olikin turhaa; vanhus oli jälleen sulkenut silmänsä ja kuolema oli hänet vapahtanut. Uudelleen syöksyi Aino ulos, tietämättä, minne kääntyä.
Hän kuunteli tarkoin. Tulen huminan ja vinkuvan tuulen läpi kuului selvänä ja pelottavana taistelun ryske. Aino tunsi oman väkensä huudon, josta taas kaikui urheus ja luottamus. Vorna siellä taistelee, ajattelee hän ylpeydellä, hyppäsi suksilleen ja läksi varovasti hiihtämään pitkin järven rantaa.
Pysytellen rantatörmän suojassa ja pajupensaitten varjossa pääsi hän niin kauas, että tuli aivan aamullisen tiensä viereen. Vähän matkan päästä siitä ulottuikin hän näkemään taistelutantereelle, jossa miehet ottelivat yhtenä rykelmänä. Mutta päätä pitempinä muita näki hän kaksi valtaista vartta huojumassa, näki, miten milloin rautavarsinen tappara välähti ilmassa, ja kipeästi pisti silloin hänen rintaansa. Sanattomana ja tuijottavin silmin jäi hän katsomaan taistelua ja odottamaan sen loppua.
* * * * *
Hetkeksi antoi Laila Aslakin ruumiin ääressä surullensa vallan, mutta sitten hän kääntyi isäänsä päättäväisesti.
— Minun täytyy mennä tuonne, sanoi hän viitaten taistelupaikalle päin.
— Älä mene, älä lapsi, rukoili lappalainen tuskaisena. Lähdetään pois, sillä mitä heidän taistelunsa oikeastaan meihin kuuluvat. Molemmat puolet ovat meille samallaisia vihollisia. Lähdetään ajamaan kiireesti kotiin päin, oman väkemme jälkeen, sillä Seppä ja Lippo kyllä päänsä pelastavat ja jälkemme löytävät.
Laila katsoi isäänsä pitkään ja aikoi juuri vastata, kun hänen huomionsa samalla kiintyi kiivaaseen huutoon, joka kuului taistelupaikalta päin ja tuntui jotakin komentavan. Hän tunsi äänen; se oli varmasti Vornan, ja siksi hän unohti vastauksensa isällensä, kuunnellen tarkoin.
Mutta huuto lisäytyi monenkertaiseksi kiljunnaksi, joka tuntui hajoavan usealle haaralle. Samalla syöksähti heidänkin ohitseen kiivaalla vauhdilla pakenevia karjalaisia, joita voitonriemuiset sissit ajoivat takaa. Mutta karjalaiset hajosivat kaikki eri suunnille, jolloin sissit pian huomasivat viisaimmaksi palata takaisin. Huohottaen tuossa jo palasi muutamia, ja vasta nyt heidän huomionsa kiintyi lappalaiseen ja hänen tyttäreensä.
— Kuka sinä olet? kysyi eräs epäluuloisesti ja kiivaasti.
Staalo selitti.
Miehet katsoivat Lailaan ja eräs naurahti jo.
— Vai tämä se on tyttö, jota tuo pitkä suomalainen tuli täältä perimään. Hyvä oli, että sattui tulemaan, kun ei ole enää musta Nykyri myljymässä. Muutenpa ei tiedä, miten olisi käynytkään.
Sylkäisten jatkoi puhuja sitten hikeä pyyhkien:
— Mutta ellei Vornaa saada hengiltä, niin tästä tulee kiivas lähtö sittenkin. Eipä taideta toisiin kyliin ehtiäkään, sillä pian on ympärillämme karjalaisia kuin sääskiä, kunhan kaikki pakenijat pääsevät sanaa viemään.
Laila tarttui hänen käteensä kiivaasti.
— Eikö Vorna kaatunutkaan?
— Ei.
— Eikä Seppäkään?
— Ei.
— Missä he sitten ovat?
— Missä lienevät toistensa perässä kuin näätä ja orava.
Mies viittasi taistelupaikalle päin ja katsoi kummastuneena Lailaan. Mutta odottamatta enempää selvitystä hyppäsi tyttö ahkioonsa ja lähti hurjasti ajamaan. Tulesta ja savusta hullaantunut poro otti villin vauhdin. Ennenkuin Staalo kerkesi perään, oli Laila jo kadonnut.
Vorna katsoi pilkaten vastustajaansa. Jos hän itse selviää leikistä hengissä, ei ole läheskään kaikkia menetetty, vaikka paljon onkin. Vanha seppä on kuollut, samoin äiti, ehkä siskokin, ja useita parhaista miehistä. Kuollut on ukkoloista urhein, Arhippa taatto, jonka vertaista ei ole toista. Tuossa hän makaa rauhallisena kuin omalla penkillään.
Voi, kuinka mielelläni kuolemasi kostaisin, mutta en voi sitä nyt, sillä tappajasi ei ole tavallinen mies. Mistä lieneekään vastaani lennätetty? Ehkä kaikki on näin jumalissa päätettyä pääni menoksi? Muuten ei olisi tuhostani mitään tullutkaan.
Vorna melkein naurahtaa, kun tällaiset ajatusten välähdykset sekunniksi taistelun lomassa hänen aivoihinsa ilmestyvät. Hetki hetkeltä hänestä käy yhä selvemmäksi, että ottelu on nyt toivotonta ja että tavallaan suurempi vahinko tehdään viholliselle sillä, että paetaan sen edestä niin monin miehin kuin suinkin. Ja silloinhan jäisi Seppä yhäkin Lailasta epätietoiseksi eikä olisi vähääkään lähempänä päämääräänsä. Ja kun naapurikylistä apuun kiiruhtavat miehet, jotka varmaan heti päivän noustua olivat nähneet sankan sotasavun ja arvanneet, mistä olisi kysymys, paikalle tulisivat, olisi heille joku jo kaukana vastassa tietoa antamassa ja opastamassa. Kylliksi oli hän jo näyttänyt, että ei ole hänen eteensä astumista. Ja ehkäpä Seppä, epätietoisena Lailasta, ryntää häntä yksin takaa ajamaan. Mahdollistahan on silloin, että he ottavat yhteen jossain muualla, missä ei ole todistajia. Vielä ei tiedä, kuinka taistelu siinä tapauksessa saattaisi päättyä.
Vorna tuntee hiukan väsymystä, sillä hänen voimiansa on tänään kysytty ylenmäärin. Sitä ei kuitenkaan huomaa muusta kuin siitä, että hän ei enää hyökkää niin tulisesti kuin aikaisemmin, vaan ottelee puolustaen ja tyynesti, käyttäen vain taitoansa, mutta säästäen voimiansa. Sepän tappara oli kuin vahingossa päässyt äsken hipaisemaan lappeallaan hänen vasenta olkapäätänsä täräyttäen sitä niin, että hermoissa tuntui hiukan arkuutta. Vorna huomaa sen, minkä aikaisemmin Arhippakin, että Sepästä kehittyy tapparan käyttäjä joka iskulta. Äsken vasta hän joutui taisteluun ja nyt jo heiluttaa asettaan kuin olisi se valettu hänen käteensä. Koskaan ei ollut Vornan edessä vielä sellaista miestä seisonut.
Sepän kasvoille on levinnyt kalpeus ja hänen silmiinsä on tullut kiihkoinen hehku. Vaikka hän tuntee joka hetki olevansa mitä suurimmassa hengen vaarassa, ryntää hän kuitenkin sokeasti uskoen onneensa ja yhä lisääntyvään taitoonsa. Hänen voimansa tuntuvat pian olevan virkeimmillään ja hän antaa iskujensa sataa sakeasti kuin rakeiden. Kun hänen miehistään joku äsken olisi tahtonut häntä auttaa ja pistää Vornaa keihäällä takaa päin, ärjäsi hän synkästi kieltäen, sillä yksin tahtoi hän miehensä voittaa. Mutta hänen kieltonsa kuullessaan ymmärsi Vorna, mistä oli kysymys, ja ponnahti äkkiä salamannopeasti ja joustavasti kuin ilves taaksepäin: miekan välähdys vain ja mies kieri hangella verissään, jotavastoin Vorna itse oli entisellään ällistyneen Sepän edessä, pilkaten lausuen hänelle iskunsa evästykseksi:
— Kiitti kun varoitti. Sano toistekin.
Seppää ärsytti Vornan pilkallisuus ja hän ryntäsi uudelleen häntä vastaan, irvistäen tavoittaen tuota komeata päätä, joka väistyi hänen iskujensa tieltä kuin noiduttu. Ja yhä viipyy hänen kasvoillaan tuo arvoituksen tapainen hymy, joka koko kamppailun ajan on Seppää kiusannut. Häntä itseä ei hymyilytä, sen hän tunnustaa, sillä koskaan hän ei vielä ollut niin kamalassa leikissä käsinä. Ja hänenkin päässään vilahtaa ajatushäivähdys silloin tällöin. Missä lienee nyt Lippo? Kunhan ei vanhus olisi sortunut vihamiehen eteen. Missä lie Staalo? Ja missä Laila?
— Missä Laila? ärjäisee hän uudelleen, mutta Vorna ei vastaa, vaan hymyilee salaperäisesti, ja silloin antaa Seppä pontta kysymykselleen iskulla, jonka väistämiseen tarvitaan Vornan koko voima ja taito.
Mutta äkkiä Vorna huutaa miehilleen käskyn hajautua pakoon kaikkialle ja pelastaa itsensä ken voi. Ja hänen huudostaan hölmistyneen Sepän edestä häviää hän itse liukkaasti kuin kärppä. Muutamalla huikealla sivalluksella lyö hän ahdistajansa loitolle ja on jo hyvän matkan päässä tantereella, ennenkuin ällistynyt Seppä huomaakaan, mitä on tapahtunut. Vilauksessa hän näkee muidenkin paenneen, miestensä hajautuessa kaikkialle uhrejansa takaa ajamaan. Neuvottomana silmää hän ympärilleen, näkee syrjemmällä sukset. Hänen aivoissaan vilahtaa mielihyvä; hän muistaa, että ne ovatkin Nykyrin sukset; hän pistää tapparansa vyöhönsä, ryntää suksille ja lähtee kiivaalla vauhdilla Vornan perään. Hän kuulee kyllä, että joku huutaa häntä, mutta hän ei jouda katsomaan, kuka se on, vaan hurjana suoriutuu tielle, jossa Vorna menee jo monen viitanvälin päässä. Mistä Vornakin sai sukset? vilahtaa kummasteleva kysymys hänen mielessään, mutta hän ei jouda sitä enempää pohtimaan, vaan hiihtää kovemmin kuin koskaan ennen.
* * * * *
Aino näkee piilostaan, että miehet lähtevät pakosalle, ja huomaa ilokseen, että veljensäkin tekee samoin. Vorna juoksee tänne päin, mutta raskaasti käy hänen kulkunsa pehmeässä lumessa. Tuolta lähtee jo takaa-ajaja suksilla ja saavuttaa varmasti pian. Sehän on itse Seppä.
Aino ottaa kiireesti suksensa ja vie ne tielle valmiiksi. Sauvat lyö hän pystyyn molemmin puolin. Sitten kiiruhtaa hän taas piiloonsa, sillä hän ei tahdo tavata veljeänsä.
Vorna juoksee joustavasti, mutta huohottaa jo. Äkkiä huomaa hän edessään sukset ja ilostuu. Miekkansa, jota hän tähän saakka on pitänyt kädessään, sujauttaa hän äkkiä tuppeen, nousee suksille ja on samalla mennyt.
Mutta ennenkuin Seppä ehtii paikalle, rientää Aino uudelleen metsästä ja asettuu Sepän tielle. Pois! ärjäisee tämä raivostuneena, mutta neito ei liikahda. Kun Seppä yrittää kiertää hänet, tuntien, kuka hän oli, ja haluamatta koskea häneen, heittäytyy tyttö hänen jalkoihinsa kietoen käsivartensa niiden ympärille. Hurjistuneena kumartuu silloin Seppä, nostaa hänet syliinsä väkivallalla ja viskaa hänet koppina syrjään nietokseen. Ennenkuin Aino sieltä selviää, on hän jo mennyt.
Ainon mielen täyttää kiitollisuus siitä, että hän edes täten oli voinut veljeänsä auttaa. Hän yrittää takaisin metsään, kun samassa lujat kädet tarttuvat häneen ja vievät hänet huudoista ja valituksista, pyynnöistä ja rukouksista huolimatta palavaan kylään päin.
Kuin jäykistyneenä oli Lippo seurannut taistelun kulkua, rukoillen ja toivoen sen pikaista ja onnellista päättymistä. Sivumennen oli ohi kiiruhtava karjalainen heristänyt keihästään hänellekin, arveluttavan läheltä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt, mutta Lippo oli ne kaikki helposti väistänyt. Vaikka taistelu ei ollut oikeastaan kestänyt kovin kauan, oli se kuitenkin ollut hänestä niin pitkä kuin ijäisyys. Tuskaisena pohti hän siinä, mistä hakea Lailaa ja mitä tehdä, jos Seppä kaatuisi, kunnes karjalaisten ja Vornan äkillinen pako tuli hänellekin yllätyksenä. Ennenkuin hän pääsi ymmärtämään, mitä oikeastaan oli tapahtunut, huomasi hän Sepän painaltavan Vornan jälessä. Hän koetti huutaa häntä pysähtymään sekä luopumaan takaa-ajosta, mutta turhaan. Neuvottomana mietti hän siinä, mitä tehdä, hätäillen kiiruhtaen edestakaisin verisellä tantereella, kunnes hetken kuluttua poro kuin noidan nuoli porhalsi hänen sivutsensa. Hämmästyksekseen huomasi hän Lailan istuvan ahkiossa ja koetti huutaen pysäyttää häntäkin, mutta yhtä turhaan; vilauksessa oli ajaja kadonnut. Ja tuskin oli hän ehtinyt tämän asian täysin ymmärtämään, kun hänen uudeksi hämmästyksekseen toinen poro kiidättää hänen ohitseen Staaloa, joka pyrkii tyttärensä perään. Lippo ei huoli häntä puhutella, viittaa vain Lailan perään ja lähtee hakemaan suksiansa.
* * * * *
Sissit ovat luopuneet takaa-ajosta ja kokoontuvat vähitellen taistelupaikalle. Väsyneinä ja verisinä hakevat he esiin eväskonttinsa, ottavat kylän hiiloksesta palavia hirrenpäitä nuotioksensa ja ryhmittyvät niin tuliensa ympärille. Tuolla kiskaisee muuan karjalaisen ruumista syrjemmäksi.
— Siirryppäs, veikkonen, elävien tieltä, sillä kyllä sinulle riittää nyt lämmintä muutenkin. Mene tuohon tappajasi Viitalan Matin viereen, sillä kai nyt sovitte, joskin äsken vielä kovasti riitelitte.
Miehistä joku hymähti. Äskeisen kuolemanriehunnan jälkeen oli tuntunut hiukan jäykältä, mutta nyt rupesivat kielet vertymään. Muuan jorahti palansa välistä:
— Nykyriltä löivät pirut pään halki.
— Niin tekivät. Lakkasi kerran sekin myljymästä.
Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes taas joku arvosteli:
— Huonosti meitä onnisti tällä kertaa. Ellei tuota pitkää Vornan vastustajaa olisi ollut, niin kuka tietää, miten olisi käynyt. Tappelivat kuin riivatut. Olivat nähtävästi varoillaan. Tästä on poistuttava kiireesti, sillä muuten ovat pian niskassamme.
— Niin ovat. Mutta kohta alentuu tuo kylän hiilos siksi, että saamme käydä katsomassa, olisiko sieltä mitä otettavaa. Vaikka paljoahan emme pysty mukaan viemään, kun niin vähiksi hupenivat miehemme. Juutin Jussikin tuossa maata keijottaa silmät auki kuin jäniksellä.
— Se Vorna olisi pitänyt saada hengiltä, kuului eräs lausuvan.
— Niin olisi, sillä muuten eivät lakkaa kostoretket täältä päin. Saattepa nähdä, että monta kuuta ei synny, ennenkuin ovat taas heikäläiset kostamassa.
Vaiettiin. Kuului katkera huokaus.
— Milloin loppunevat nämäkin matkat?
Kysyjä oli kyllästynyt ja alakuloinen, mutta hurjana karkasi silloin pystyyn joukosta eräs nuori mies:
— Ei ennen, kun on jokainen Vienan kylä porona niinkuin tuo tuossa ja miehet raatoina edessämme. Palaamaan lähdemme nyt, mutta vielä yhden käärmeen pesän välillä tuhkaksi panemme, ettei pidä kissan raunioilla naukaiseman. Liian kauan on tätä surkeutta kestänyt, eikä meillä ole ollut yön eikä päivän rauhaa. Nyt emme hellitä, vaan kerrankin näytämme, miten näistä sodista loppu tulee. Muistakaa, miehet, kotianne, vaimoanne ja sikiöitänne, joita on helvetin tulessa vuosia kärvennetty.
Puhuja vapisi kiihkosta ja kumea murina säesti häntä. Veren jano, joka äsken oli tuntenut hiukan tyydytystä, alkoi taas herätä, ja muisto kärsityistä vääryyksistä ja kestetyistä julmuuksista virkosi kirvelevän tuoreena. Ajatukset johtuivat kuitenkin muualle, sillä siinä samassa tuotiin Aino miesten keskeen ja töytäistiin tylysti nuotioiden piiriin.
— Siinä on ainoa vanki, julisti toinen tuojista.
— Niin näkyy, arvosteli heti joku, mutta siinäpä tuota onkin.
Joku kuului naurahtavan ja kaikki katselivat tyttöä uteliaasti. Jo ojentui joukosta käsi ja tarttui Ainoon, jolloin tämä säpsähtäen siirrähti.
— Ka ka…
— Rohkeammin ne Vornan miehet Iin tyttöjä tapailivat kuin sinä tätä.Eivät kysyneet, kelpasiko kosija, vaan kosimatta ottivat.
Puhujan ääni oli kylmä kuin rauta ja Aino kuuli sen kalpeana. Miehet olivat vaiti, toisten heistä hymyillessä pahanenteisesti. Kuului joku sanovan:
— Olipa paha, ettei Viitalan Matti elänyt. Hän olisi tehnyt tässä samat konstit kuin karjalainen teki hänen morsiamelleen. Viedään mukaan tyttö, kun sattuu näin nättikin olemaan.
Miesjoukko laskee raakaa ja kauhistavaa leikkiään. Heidän mieleensä muistuu sarja kauhukohtauksia, joissa heidän omat naisensa ovat olleet uhreina, ja heille tuottaa erikoista nautintoa miettiä, miten kukin niistä olisi nyt tämän tytön tuskalla kostettava. Ainolle selviää siinä, että häntä mahdollisesti odottaa samallainen kauhea kohtalo kuin monia muita näiden retkien jalkoihin joutuneita nuoria naisia. Mutta hän on liian ylpeä armoa rukoillakseen.
Lippo hiihti kiireesti paikalle. Hän ehti kuulla miesten puheita ja puuttui asiaan:
— Älkää tuottako kirousta päällenne, miehet, sanoi hän vapisevalla äänellä, vaan armahtakaa neitoa tässä. Hänhän on viaton, ja teette saman synnin hänet häväistessänne kuin ne tekivät, jotka teidän naisenne raiskasivat. Olkaa jalompia te.
— Kuka sinä olet, äijä-paha? kysyi joku joukosta raa'asti, ja toinen kuului jupisten lisäävän:
— Etpäs käynyt meitä auttamaan, vaan tyydyit vain katsomaan. Mikä lienetkin? Tytölle teemme mitä tahdomme. Hiihdä matkaasi nopeasti ja tee se hyvän sään aikana.
Lippo huomasi, ettei hänellä ollut nyt miehiin vaikutusta, ja tytön kohtalo laskeutui raskaana hänen sydämelleen. Kuultuaan hänen puheensa oli Aino hämmästyneenä kääntynyt häneen ja sanoi nyt hiljaa:
— Kiitos. Olet varmaankin se vanhus, josta Laila on kertonut. Hiihdä nopeasti hänen jälkeensä ja koeta pelastaa hänet. Minä en apuasi tarvitse.
Ja sisseihin kääntyen sanoi hän pilkaten:
— Liian hyvä on Vornan Aino mokomain morsiameksi. Ellei Seppä olisi tullut avuksenne, olisitte tuossa tanterella joka tallukka…
— Vornan sisar, kavahtivat sissit hämmästyen sanomaan. Arvokas olikin tämä saalis.
Mutta siinä samalla oli kaikki jo ohi. Ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan, mitä oli tapahtunut, oli Aino temmannut jalkainsa juuresta Arhipan vyöltä puukon ja iskenyt sen syvälle rintaansa.
Vorna tunsi, että kaikesta puuttui nyt vain tämän hänen hiihtonsa loppuminen. Sillä paikalla, jossa hän löisi sauvansa lumeen ja nousisi suksiltaan, tapahtuisi viimeinen kohtaus siinä kaikessa, mikä oli äsken aamulla alkanut. Tuo hänen jälessään hiihtävä mies ei hellittäisi, ennenkuin heidän välinsä olisivat ratkaistut, ja ratkaisuna hän pitäisi vain tietoa, missä oli Laila. Mutta sitäpä hän ei sanoisi.
Kuinkapa sanoisikaan, kun ei tiedä.
Hän ponnisti huimaa vauhtia mäkeä alas, toista ylös, läpi korven ja kautta notkon. Tuossa erosi latu ujumaan pitkin korven laitaa. Vorna arvasi, että siitä oli joku hänen kyläläisistään hiihtänyt, sillä siellä päin oli piilopirtti. Kosken kumea kohina kantautui hänen korviinsa. Hänen mieleensä lennähti halu saada vielä kerran nähdä kotikylänsä savuava sija ja hän poikkesi hiihtämään tuota kapeata uraa noustaksensa koskivaaralle sitä katsomaan. Seppä oli jäänyt jälkeen, koskapa häntä ei näkynytkään silloin kun hän näin poikkesi tieltä. Kohta hiljenivät kaikki äänet Vornan ympäriltä.
Tai oikeastaan: Vorna ymmärsi, että hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaista; tuota ei hän kuitenkaan voinut todeta omalla kuulollaan, sillä hänen korvissaan humisi edelleen mahtava taistelun pauhu, joka täytti hänen aivonsa kumealla jyskeellä. Isku iskulta hän eli taas kaikki uudelleen ponnistaen joka kerta vimmatusti sauvoillaan. Korpi vilisi hänen ohitseen kuin säikähtyneenä ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mahtavan virran vietävänä. Vinhalla vauhdilla syöksytään eteenpäin kuin kevättulvan aikana; jäätelit myllertävät temmaten rannan hongat mukaansa, rannat lohkeilevat, kaikki nielee raivoava virta mukaansa kiidättäen niitä kohti kuolemaa syvimmissä syövereissä.
Äkkiä Vornaa raukaisi sanomattomasti. Hän tunsi, kuinka hänen vasenta olkapäätänsä poltti kalvava tuska ja hän huomasi, että Sepän tappara oli kentiesi koskenut kovemmin kuin mitä hän tähän saakka kiihkonsa kuumuudessa oli huomannut. Nyt tuntui tuska sekä ruumiissa että sielussa. Kaikki suru ja onnettomuus, mikä päivän kuluessa oli ukon vaajana hänen päälleen singahtanut, heräsi uudelleen turtumuksen tilasta ja puristi sydämestä verta. Ahdistus puhaltautui ilmoille kumeana ja tuskallisena karjahduksena.
Mutta hän ei antanut väsymykselle sijaa, vaan hiihti sitkeästi ja nopeasti yhä edelleen. Taistelun pauhu hänen korvissaan tasoittui vähitellen tasaiseksi kohinaksi, joka kuului kaukaa kuin rauhoittavana. Vornan mielessä vilahteli sarja kuvia menneiltä ajoilta, milloin onnea, milloin onnettomuutta, mutta aina hurjaa voimaa, sotaa ja leppymättömyyttä. Koko elämän ajan oli hän kiitänyt kuin kiivaassa koskessa, laskumiehenä keskellä valkokuohuja, silmä terävänä, käsi jäykkänä melan varressa, räpeet korkeina, vaulu vahvana. Itse hän oli purttansa ohjannut, kunnes olikin huomannut, että Luoja venettä viepi.
Kesken kaiken nousee hänen eteensä Lailan kuva. Tyttö katsoo häneen tummilla silmillään niin pyytävästi, sydäntä särkevän rukoilevasti, ettei hän haluakaan tehdä mitään väkivaltaa. Ei, vaan hänellä herää äkkiä halu suojella Lailaa ja säilyttää häntä kalleimpana aarteenaan, osoittaa hänelle kaikkea mahdollista hyvyyttä. Ja hän muistaa aikomuksensa päästää Laila kotiin ja parahtaa tuskasta samalla: miksi ei hänen sallittu sitä tehdä? Hän pitää sitä, että se häneltä estettiin, mitä suurimpana vääryytenä, jonka vuoksi hän tuntee kostonhalua Luojaakin kohtaan. Hän ei moiti siitä Ainoa, ei Lailaa eikä Aslakia! eipä hän moiti siitä suomalaisia sissejäkään; hän kapinoi sen johdosta jotakin kaikkien näiden yläpuolella ollutta voimaa vastaan, joka oli kaiken näin hänen ja hänen miestensä perikadoksi järjestänyt. Hänellä välähti jonkunmoinen epäselvä tunne siitä, että ensi kertaa elämässään hän oli sillä päätöksellä antanut vallan jollekin sisäiselle mielijohteelle, jonka ääntä hän ei ollut ennen kuunnellut, eipä kuullutkaan; päätöksensä johdosta hän oli tuntenut selittämätöntä rauhaa ja mielihyvää; mutta siksipä olikin heti jälkeen tuleva pettymys myllertänyt hänen sydämensä sakeaksi ristiriidaksi ja sumuksi. Ensin hän oli suuttunut paenneihin, mutta sitten taistelun kuluessa voittanut tämän tunteensa purkaen sen sissien tuhoksi; nyt hän ymmärsi heidätkin viattomiksi, sillä he olivat häneltä oppimillaan asioilla, joista heitä oli vaikea syyttää. Jälellä oli siis vain se joku, joka oli estänyt häneltä tämän hyvän työn.
Vorna hiihtää kuin hurja, aatosten myllertäessä hänen sielussaan. Hän ei enää muista ajatella, minne hän hiihtää, sillä hänellä on vain halu päästä kiivaasti eteenpäin. Kylmä viima puskee häntä vastaan viihdyttäen hänen polttavaa otsaansa. Hän ei näe eikä kuule, vaan tunkeutuu läpi korven ryskyen kuin hirvi.
* * * * *
Kuinka kauan hän on hiihtänyt, sitä hän ei tiedä, mutta kauan se on mahtanut olla, koskapa hämärä on jo laskeutunut lumiseen erämaahan ja tähdet ovat syttyneet yksinäiseen tuleensa. Hän on seisahtunut korkealle vaaralle ja katsoo eteensä laaksoon. Kaukana siellä kumottaa laaja hiilos, luoden hohdetta ympärilleen hämärään. Kaukaa toisen vaaran takaa on kuin varkain nousemassa kuu, joka katsoo allensa kuin peläten. Mitä kauhuja se taas näkeekään, oltuaan muutaman tunnin mailta pois? Taas on yksinäinen talvityö, iki-ihmeellinen kylmyydessään, valkeudessaan ja korkeudessaan.
Vorna seisoo siinä mietteissään. Vaaran rinnettä äsken noustessaan tunsi hän, että nyt oli hänen hiihtonsa päättynyt. Hänen mielensä oli vallannut äkkiä sanoin kuvaamaton rauhan tarve. Hän oli aavistanut, että se hänelle pian suotaisiin, ja hän odotti kohtaloaan kylmällä tyyneydellä. Yhtä ainoata hän olisi vielä halunnut: saada ikäänkuin muullekin päätös, ei vain elämälle, vaan muullekin; hän olisi halunnut saada päätöksen Lailankin kohtalolle.
Hänen allansa kohisi koski. Sen ääni oli hänelle lapsuudesta tuttu ja mieluinen. Niin kovaa pakkasta ei tullut, että se olisi sallinut kuohujensa kangistua, vaan esteistä yltyen kohosi se kohoamistaan, kunnes jäät jymisten sen tieltä murskautuivat. Kuinka kauniisti kuutamo välähtelee sen kalvossa, kuvastuen kirkkaasti ilmaan pärskähteleviin kuohuihin. Vesi kiitää niin nopeasti, että tekee mieli heittäytyä mukaan; tuntuu siltä kuin keinuisi sen pinnalla kuin pehmeillä untuvilla.
Vorna tuijottaa veden kalvoon, kunnes herää äkkiä mietteistään. Kaukaa laaksosta on hänen korvansa erottanut kolkon ulvahduksen, ja hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Sissit ovat lähteneet ja sijaan ovat tulleet sudet, katsomaan, oliko savuavilla raunioilla vielä ketään, vai joko uskalsi tulla rauhassa nauttimaan juhla-ateriasta. Värähtäen inhosta tuijottaa hän sinne, kun kuuleekin samalla suksien kahinaa takaansa ja käännähtää katsomaan. Kuuraisena ja korkeana seisoi hänen edessään Seppä, huohottaen kiivaasta hiihdostaan, mutta jo tapparaa vyöltänsä päästellen.
— Sano, missä on Laila. Onko hän vielä hengissä? En tahdo sinun henkeäsi, jos sen ilmoitat. Jätitkö hänet kylään, vai onko hän jossain muualla kätköissäsi?
Vorna on valmiina ja varoillaan. Uudelleen soveltuu isäin miekka hyvin hänen käteensä. Hän miettii, vastaisiko miehelle, ettei Lailaa ole kylässä ja ettei hän tiedäkään, missä tyttö on. Mutta sehän saattaisi tuntua armon pyynnöltä. Ja ehkäpä tuo mies ei häntä uskoisikaan, vaan syyttäisi vielä valehtelijaksi? Ja siksi toiseksi: heidän täytyi taistella niin kauan kuin ratkaisu tulisi keskusteluitta. Sen vaati jo Arhipan kuolemakin. Paras siis olla vastaamatta mitään.
Vorna vetää suunsa hymyyn:
— Levähdä, sanoo hän, koska olet vaaran noususta hengästynyt. Minä jaksan kyllä odottaa. Itse olenkin taas virkeä.
— Ja tällä kunnaalla sinulla on kohta aikaa levähtää tuomiopäivään saakka, sanoo Seppä synkästi ja syöksyy päälle kuin peto.
Mutta Vorna on taas entisellään ja ottaa hänet hymyillen vastaan. Sälöt ja säkenet sinkoavat yöhön tapparan varresta, joka liukuu syrjään pitkin käärmeitten kähyissä karaistua miekan terää. Ja ennenkuin raskas ase on ehtinyt uuteen iskuun, tulee tuo sama säilä jo suhisten päätä kohti, niin että salamana täytyy väistyä, ellei mieli ruumiiseensa ottaa. Mutta jo on tappara taas ilmassa, tuolla korkealla, ja kuun säteet sattuvat sen veriseen terään, joka on itse kuin puolikuun sirppi. Nyt se taas putoaa, mutta ei tapaa vastustajaansa, vaan syrjään kalskahtaa.
Vorna muistaa Staalon ennustuksen ja ymmärtää, että nyt on tuo hetki tullut. Mutta se onkin hänelle mieluinen, eikä hän siitä hämmenny, vaan päättää viimeiseen saakka pitää mainettansa yllä. Hänestä on kaikki niin omituisen juhlallista, kuin olisi hän uhrivaaralla Luojan silmäin edessä. Hän kummastelee itsekin voimiansa ja sitä, ettei tunne enää tuskaa vasemmassa olkapäässään. Äkkiä hänellä tekee mieli saada se jotenkin kuitatuksi vastustajalleen ja hän suuntaa pitkän ja matalan piston juuri samaa paikkaa kohti. Hän uskaltautuu niin pitkälle, että Seppä ei tule sitä tarpeeksi asti varoneeksi, ja niin ruiskahtaa hänenkin olkapäästään leppä hangelle. Seppä ällistyy siitä ensin, mutta tyyntyy heti, huomattuaan haavan vähäpätöiseksi, ja ryntää uudella vauhdilla päälle.
Seppä on takaa ajaessaan ymmärtänyt, että Vornan kuolema olisi suomalaisille suuri voitto. Syöksyessään Vornan perään, oli muuan ääni hänelle huutanutkin, että älä päästä hengissä, ja hän oli päättänytkin panna kaikkensa liikkeelle Vornan kukistamiseksi. Yhtäkaikki oli äsken tuntunut säälittävältä nähdä edessään mies, jolta oli palanut koti, hävitetty melkein kaikki, ja jota oli ajettu koko päivän takaa kuin metsän petoa. Jos olisi vain taipunut luovuttamaan Lailan, niin sittenkin olisi saanut henkiin jäädä. Mutta kun vastasi vain pilkaten, niin oma syynsä. Kuolkoon tähän kunnaalle, niin ei ole enempää ryöstöretkiä tekemässä.
Vorna hymyilee taas, ja hänen valkeat hampaansa vilkkuvat oudosti yön hämärässä. Sepästä tuntuu äkkiä niin kolkolta ja synkeältä. Kuka oli tuo mies? Itse paholainen. Vaikka veri oli rumentanut hänen kasvonsa, saattoi silti nähdä hänen yhäkin kauniin muotonsa, tummat hiuksensa ja välähtelevät silmät, joiden loiste ei ollut himmennyt. Hänen vallassaan oli siis Laila ollut. Mitä oli heidän välillään tapahtunut?
Se ajatus on Seppää vaivannut yötä päivää ja se antaa hänen raivolleen nytkin uutta yllykettä. Hän ryntää Vornan päälle hurjalla ärjynnällä pakottaen tämän askel askeleelta peräytymään. Hymy katoaa vähitellen Vornan huulilta, hänen korvissaan alkaa kaikua äskeinen taistelun pauhu ja hänen ajatuksensa alkavat väkisinkin harhailla. Hän havahtuu taas, huomaa vaaransa ja taistelee uudella innolla ja valppaudella, kunnes jälleen ajatukset kiintyvät muualle kuin tuohon veriseen puolikuuhun, joka alati liehuu hänen yläpuolellaan. Hän on näkevinään, kuinka Laila ajaa häntä kohti pyytäen ja rukoillen häneen tuijottaen ja kiirehtien poroansa, joka on väsymyksestä menehtymäisillään. Nyt on lumimyrsky ja Laila ei pääse liikkeelle poroinensa. Silloin hän hakee suojaisen yöpaikan, tekee tulen, vetää pulkan sen ääreen, laittaa ruokaa, palvelee ja auttaa Lailaa, joka luo häneen aran ja pelkäävän katseen. Hän ei tyttöä häiritse eikä tee hänelle mitään pahaa, vaikka tyttö niin pelkääkin, ja hän huomaa, kuinka tyttö nukkuu hänen turvissaan rauhallisena…
Yhä käy Seppä päälle ja Vorna taistelee vakavana. Hymy on kadonnut hänen huuliltaan, sillä hän tuntee, että hänen hetkensä on sangen lähellä. Syvältä sydämestä on ruvennut hiljaisesti virtaamaan jälleen tuo levon ja rauhan tarve, joka niin viekottelevana houkuttelee: ei tarvitseisi muuta kuin hetkeksi seisahtuisi, ja pyytämättä tulisi lepo tuon miehen tapparasta. Mutta sellaista ei salli soturin luonto, ja siksi Vorna kuin uhalla taistelee. Hänen korvissansa kuuluu lakkaamaton kohina ja hän tuntee taas, että hän on suuren ja mahtavan virran vietävänä, vinhalla, niin oudon vinhalla vauhdilla. Äkkiä taas viha leimahtaa, hän nousee kohtaloaan vastaan ja ryntää vuorostaan, pakottaen Sepän väkisinkin miekkansa edestä väistymään, kunnes pauhu hänen korvissaan kasvaa ylivoimaiseksi ja hän tyytyy taas väistämään toisen iskuja.
Herra Jumala. Kuinka kauan tuo mies kestää? Melkein epätoivoinen ajatus välähtää Sepän mielessä. Hän muistaa Vornan taistelun Nykyrin kanssa ja hän ihailee häntä. Jo saisi nyt taistelunsa loppua. Hän ponnistaa taas voimiansa, mutta yhä väistyy Vorna keveästi. Lumi heidän allaan on tannertunut ja siellä täällä näkyy hiukan verta. Koski tuossa pauhaa kuin uhaten, mutta tähdet tuikkivat tuskallisesti. Laaksosta kuuluu kamala ähellys. Sudet siellä, sudet täällä.
Seppä kohottaa tapparansa ilmaan, mutta vaihtaakin sen siellä äkkiä vasempaan käteensä ja iskee sillä. Mikä oli tullut Vornalle? Näki selvään, että hän olisi ehtinyt iskun väistää ja oli jo sitä tekemässä, kun hänen kasvoilleen ilmestyi tarkkaavainen ilme ja hän pysähtyi. Voimalla sattui silloin tappara hänen oikeaan olkaansa. Hän tärähti kuin honka, jonka kylkeen lyödään kirves, yritti sivaltaa takaisin, mutta tunsikin kätensä herpoutuvan ja antoi sen vaipua takaisin, horjahteli hetken kuin juopunut, mutta kaatui sitten raskaasti selälleen hangelle. Koko ajan oli hänen kasvoillaan kiinteä ja tarkkaava ilme, ja maasta kuiskasi hän väsyneellä ilmeellä Sepälle:
— Kuuletko mitään?
Sepältä putosi tappara hangelle. Kummastuneena vastustajansa käytöksestä jännitti hän kuuloansa. Todellakin. Metsästä kuului lähestyvää ääntä, kuin olisi joku siellä huudellut. Ja Sepästä se ääni tuntui tutulta.
Vornan huulille oli jälleen ilmestynyt hymy. Veri virtasi koskena suuresta haavasta punaten lumen hänen allaan. Hän tuijotti taivaalle, kuunteli lähestyvää ääntä ja tunsi, että nyt oli kohta kaikki ohi. Sanomattoman suloinen rauhan tunne täytti hänen sydämensä, vaimentaen haavan ja kuoleman tuskan. Hän oli näkevinään Arhipan pellavapaidassaan astahtavan vastaansa, kourassa valtainen oluthaarikka, jota hän muhoillen tarjosi: Juo poikani, sanoo äijä, ja tsholon terve. Ja hän näkee, kuinka valtainen sankariparvi istuu honkaisen pöydän ympärillä. Siinä on isäkin ja Onto, kaikki, kah, eikö ole vanha seppäkin täällä. Ja karsinan puolella äiti ja Aino. Voi Aino siskoni, annatko anteeksi veljellesi… Aino katsoo silmät kyyneleissä häneen rakkaasti. Jo nostaa vanha seppä kanteleen polvilleen ja rupeaa laulamaan Vornain virttä. Kuinka mahtavaksi onkaan ukon ääni kasvanut. Ja kantele helisee polvilla suloisemmasti kuin koskaan kesäinen tuuli ja lintuin laulu. Ja kaikki Vornat kuuntelevat hartaasti…
Säpsähtäen kääntyy Seppä metsään päin. Hän kuulee kuinka sieltä lähestyy huohottaen joku, ja näkee ilahtuen ja hämmästyen kuka tulija on. Se on Laila. Hän levittää sylinsä riemastuneena ja viittaa kaatuneeseen vastustajaansa, mutta peräytyykin samalla hämmästyneenä. Laila ei riennäkään hänen syliinsä, vaan jää kuin kivettyneenä paikalleen. Hän ei katso Seppään, vaan Vornaan, johon hän tuijottaa kuin loihdittuna, kunnes rientää huudahtaen kaatuneen ääreen vaipuen maahan hänen luoksensa.
Mutta Vorna kuuntelee sukunsa uljasta runoa, jota vanha seppä kaiuttaa jättikanteleellaan. Pimeästä muinaisuudesta astuu esiin sankarisarja hänen nuorinta vastaan ja kaikki toivottavat hänelle hymyillen tervetuloa. Jo saapuu tuossa itse alkutaatto, juurevana kuin kotikoivun tyvi, ja kädessään on hänellä tuo vanha miekka, jolla Vorna itsekin taisteli. Uudelleen kiinnittää taatto sen nyt hänen vyölleen. Hän ei tahdo ottaa sitä vastaan, mutta kaikki myöntävät sen hänelle, ja Arhippa tuolla jo muhoillen simamaljan ääressä kertoilee, kuinka sitä viimeksi käytettiin. Hänellä on niin hyvä ja onnellinen olo.
Mutta sitten hän äkkiä muistaa Lailan ja hänet valtaakin haikea ikävä. Hän kääntyy katsomaan ympärilleen. Mitä ihmettä ja riemua. Nuo silmät eivät voi olla kenenkään muiden kuin Lailan. Vornan käsi nousee ja laskeutuu hellästi Lailan varrelle, ja hän vaipuu katsomaan niihin silmiin, jotka ovat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen. Hänen tajuntansa palaa hetkeksi, hän katsoo ympärilleen, näkee vierellään Lailan ja taampana Sepän, ja voiton riemu lennähtää hänen katseeseensa. Hän kuiskaa Sepälle, silittäen vaivaloisesti Lailan kättä:
— Tässä on Laila.
Mitä itkusta, mitä kyyneleistä! Ne eivät palauta takaisin sitä, joka kiitää nopean virran mukana niin vinhasti kohti syvimpiä syövereitä. Vorna ummistaa silmänsä ja huomaa taaskin olevansa äskeisessä valtaisessa tuvassa. Nyt onkin Arhippa jo täydessä vauhdissa urosten kanssa haastelemassa ja väkevät naurun remahdukset palkitsevat hänen juttunsa. Vornakin niitä kuuntelee vaieten ja hymähdellen kuten ennenkin, mutta ei mieli hän liittyä seuraan. Tuolla toisessa tuvassa odottaa häntä hänen rakastettunsa, vartoo palavalla lemmellä, ja sinne hän kiiruhtaa. Siellä on valmiina hänellä morsiusvuode. Hän astuu ulos. Onkin yö ja revontulet loimuavat yli koko taivaan kannen. Ne sähisevät ja leikkivät, nousevat ja muuttavat paikkaa hulmuten mahtavasti. Hänen tullessaan laskeutuvat ne kaikki kuin portiksi hänelle, ja portille ilmestyy Laila avosylin häntä vastaan ottamaan. Sanomattoman suloinen onnen tunne täyttää hänen sydämensä ja hän astuu morsionsa kanssa häätupaansa.
Lukijalle.
Syksyllä 1832 kuuli Lönnrot Kuhmon kappelissa Huutoahon talon ukolta laajan kertomuksen Venäjän rajalla muinoin eläneestä mahtavasta rosvosta nimeltä Vorna. Hän oli asunut erämaassa nykyisen Kiannan ja Kuhmon Venäjänpuoleisella rajaseudulla, josta hän oli tehnyt ryöstöretkiä molempiin valtakuntiin. Ollen suunnattoman väkevä oli hän kerran tällaiselta sissiretkeltä palatessaan noussut sauvomalla Oulujoen Pyhäkosken, jota voiman näytteitä ei ollut kukaan sitä ennen suorittanut eikä suorittane koskaan jälkeenkään päin. Mainitaanpa vielä, ettei hän huolinut sauvoessaan nousta edes seisomaan, vaan lykki veneensä putousten niskaan perässä istuen. Pällissä, kiivaimmassa kohdassa, oli hän toki laidasta paremmin tukea saadakseen kohonnut polvilleen.
Rantamaasta oli hän eräällä retkellään ryöstänyt kaksi ylhäistä neitoa, ja aikoi naida toisen heistä. Neidot saivat kuitenkin hänen päätöstään verukkeilla viivytetyksi. He opettelivat hiihtämään, ja pakenivat, kun Vorna oli kerran mennyt ryöstöretkelle Vienan rantaan. Nyt alkoi vaivaloinen ja seikkailurikas pakomatka, joka päättyi siihen, että naiset joutuivat erääseen suomalaistaloon, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan ja jossa heitä luvattiin puolustaa. Pian saapuikin Vorna paikalle; suomalaismiehen ja Vornan välillä alkoi nyt ankara taistelu. Huomatessaan vastustajansa niin taitavaksi miekkamieheksi, ettei voinut häntä masentaa, viskasi Vorna aseensa pois ja karkasi häneen käsiksi, kaataen hänet alleen. Mutta silloin tuli suomalaisen avuksi hänen koiransa, purren Vornaa pahasti, jonka tämän johdosta täytyi nousta koiraa häätämään; silloin pääsi suomalainen taas jaloilleen. Vorna oli saanut nyt niin pahoja haavoja, että hän luopui taistelusta, jääden suomalaisten hoitoon. Hänen miekkansa ja keihäänsä piilotettiin ja neidot pääsivät pakenemaan edelleen. [El. Lönnrots svenska skrifter. Utgifna af Jenny af Forselles. I. En finsk berättelse, pp. 79-95.]
Oulun kihlakunnan kertomuksessaan esittää A. H. Snellman (Virkkunen) Vorna-tarinoita. Vorna oli mahtava jättiläinen, joka asui vaimoineen Vornanniemessä Kuhmoniemen kohdalla Venäjän puolella rajaa. Ammatiltaan hän oli rosvo, joka vuosittain teki hävitysretkiään rantamaahan, sauvoen raskaan lastinsa koskia ylös. Kerran jäi kuitenkin Pyhän Pälli sauvomatta, josta tuli sananlasku:
"Ei pääse pojat puoletkana,Ei kolmannetkana urohotPäälle Pällin korvanIlman nuorin nousematta,Tervaköysin tempomatta,Kun ei voinut Vorna päästä".
Hänen vainoretkistään kansa lopuksi kiusaantui niin, että läksi kostomatkalle Vornanniemeen, piiloutuen lahden taa vastapäätä väijyksiin. Vorna heidät kuitenkin huomasi, ja huusi lahden poikki, että hakkaisivat pilkan mäntyyn, jolloin hän ampuisi siihen. Miehet tekivät niin, ja Vorna ampui keskelle, niin että mänty halkesi. Ei uskallettu sellaista urosta mennä ahdistamaan. Hailuodosta hän vihdoin ryösti naisen, jota hakemaan pian saapui suomalainen sissijoukko. Heidän tullessaan Vorna sattui saunaan, jonne hänet salvattiin. Hän täytti housunsa tuhkalla, ryntäsi ulos ja iski niillä vainoojiaan, sokaisi silmät ja pääsi pakoon. Silloin sai eräs piirittäjistä ammutuksi häntä nilkkaan, jolloin hän kaatui ja joutui kostajain vihan uhriksi. Sama kertoja esittää myös tarinoita Hilpasta, suuresta hiihtäjästä, jonka vertoja ei Suomessa ollut. Tarinat ovat Vorna-toisintoja. [A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja. 1887. Ss. 130-132.]
Rurik Calamnius kertoo Suomussalmen seurakunnan historiassa [Rurik Calamnius: Suomussalmen seurakunnan historia. Oulu 1912.] pääasiallisesti samansisältöisiä Vorna-tarinoita. Niistäkin selvästi näkyy, kuinka tavattoman syvään muisto tästä voimakkaasta karjalaississistä on rajaseudun rahvaan mieleen painunut. Luonnolliselta tuntuu, että todellinen henkilö on niihin aihetta antanut, joskin lienee vaikea tällaisten tarujen pohjalla hänestä mitään varmempaa todistetuksi saada ja joskin Vorna-tarinoihin lienee sekautunut annos paholaissatujakin. Kaikkialla ja varsinkin rajaseuduilla, missä vuosisataiset sodat ja vainot ovat raivonneet, on olemassa rikas tarina-aarteisto, joka kuin runsas ruoho kukoistaa sen ympärillä, mitä menneisyydestä on perintätietoa jäänyt. Se tarjoaa verratonta aiheistoa sille, jonka mieltä tämä ala viehättää.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa mahdollisesti oleviaVorna-toisintoja en tunne.
Tekijä.