KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Samana iltana istuimme tohtori Leeten kanssa vielä hetken yhdessä, sitte kun naiset olivat menneet levolle. Keskustelimme, mitä seurauksia on siitä, että kansalaiset vapautetaan työstä neljänkymmenenviiden vuoden iässä. Keskustelun aiheutti tohtori Leeten äskeinen kertomus siitä, missä määrässä nämä lepoon asettuneet kansalaiset ottavat osaa maan asiain hoitoon.

»Neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen», sanoin minä, »on vielä kymmenen vuotta täysissä ruumiillisissa voimissa ja parikymmentä vuotta täysin voimakas henkiseen työhön. Eivätkö voimakkaat luonteet pidä pikemmin rangaistuksena kuin palkintona sitä, että heille jo tässä iässä annetaan ero, heidät työnnetään syrjään».

»Hyvä herra West!» huudahti tohtori Leete nauraen, »ette aavista, kuinka omituisilta esittämänne yhdeksännentoista vuosisadan aatteet väliin tuntuvat meistä, kuinka ne meitä huvittavat! Tietäkää siis, te toisen ja kuitenkin saman suvun lapsi, että työ, jota jokaisen on osaltaan suorittaminen, jotta kansa voisi viettää aineellisessa suhteessa turvattua ja mukavaa elämää, ei ole suinkaan tärkeintä, huvittavinta eikä arvokkainta, mihin voimme käyttää voimiamme. Me pidämme sitä velvollisuutena, jota ei voida välttää. Vasta kun se on suoritettu, voimme tykkänään käyttää voimamme korkeampia tarkoitusperiä varten, jalostaviin toimiin ja henkisiin nautinnoihin, jotka vasta muodostavat elämän. Me tosin teemme kaikki, saadaksemme taakan tasaisesti jaetuksi sekä työn yksityiskohdissaan mahdollisimman viehättäväksi ja vähän rasittavaksi. Ja olemmehan onnistuneetkin siinä määrässä, että työ ei ole raskasta muuten kuin suhteellisesti, onpa se usein suorastaan huvittavaakin. Mutta me emme pidä elämän päätarkoituksena työtä, vaan korkeampaa ja jalompaa toimintaa, johon voimme antautua työkauden suoritettuamme.

Luonnollisesti eivät kaikki, eivätpä edes useimmatkaan harrasta tieteellisiä tai kirjallisia kysymyksiä ja opintoja, jotka tekevät vapaa-ajan suurimmaksi elämän nautinnoksi sen mielestä, ken niihin on ihastunut. Useat pitävät elämän loppupuolta huvien aikana, jolloin matkustetaan, seurustellaan vanhojen ystävien ja työtoverien kanssa tai puuhataan toimissa, mihin on persoonallista halua. Toiset taasen rientävät huvista huviin – sanalla sanoen elämän loppupuolella nautitaan kaikessa rauhassa kaikkea sitä hyvää, mitä nauttija on itse ollut luomassa. Mutta huolimatta erilaisista persoonallisista taipumuksista, jotka määräävät, miten kukin yksilö käyttää elämänsä vapaa-ajan, olemme kaikki yksimielisiä siitä, että palveluksesta vapautuminen vasta alkaa sen ikäkauden, jolloin pääsemme täydellisesti nauttimaan perinnöllisiä oikeuksiamme, – jolloin vasta tulemme todella täysi-ikäisiksi ja pääsemme vapaiksi kaikesta pakonalaisuudesta sekä valvonnasta. Silloin vasta nautimme palkkaa työstämme. Samoin kuin teidän aikakautenne kärsimättömät nuorukaiset tuskin malttoivat odottaa, kunnes täyttivät yksikolmatta vuotta, samoin odotamme me päivää, jolloin tulemme neljänkymmenenviiden vanhoiksi. Yhdenkolmatta iässä tulemme miehiksi, neljänkymmenenviiden vanhoina uudelleen nuoriksi. Se ikäkausi, mitä te kutsuitte kypsyneeksi miehuudeksi ja vanhuudeksi, on nykyjään kadehdittavampi osa elämää, kuin nuoruus. Nykyajan varallisuus ja täydellisesti huoleton elämä, joka tulee jokaisen osaksi, siirtävät varsinaisen vanhuudenijän paljoa kauemmaksi ja tekevät sen paljoa hauskemmaksi, kuin teidän aikakaudellanne. Tavallisen lujarakenteiset henkilöt elävät keskimäärin kahdeksankymmenenviiden tai yhdeksänkymmenen vuoden vanhoiksi ja me olemme luullakseni neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina nuorempia, kuin te kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Meistä tuntuu omituiselta, että te jo neljänkymmenenviiden vuotiaina, jolloin meillä alkaa elämän nautintorikkain osa, aloitte tuntea olevanne vanhoja ja katsella taaksepäin elettyyn ikään. Teillä oli aamupäivä, meillä taas on iltapäivä elämän valoisin osa».

Keskustelumme johtui sitte muistaakseni kahdennenkymmenennen vuosisadan leikkeihin ja kansanhuveihin, joita vertailimme yhdeksännentoista vuosisadan vastaaviin ilmiöihin.

»Yhdessä suhteessa niissä on huomattavan suuri ero», sanoi tohtori Leete. »Meillä ei ole enää ammattiurheilijoita, noita teidän aikakautenne omituisia olentoja, eivätkä meidän aikamme atleetit taistele enää hankkiakseen rahaa, kuten teidän. Nykyjään kilpaillaan yksinomaan maineen tähden. Jalo kilpailu eri ammattialojen välillä sekä työntekijän kaikkiykseydentunto ammattitovereitansa kohtaan aiheuttavat alituisesti kaikenlaisia kilpaleikkejä sekä maalla että vesillä. Palveluskautensa suorittaneet kunniajäsenet ovat yhtä innostuneita, kuin nuori polvikin. Ensi viikolla on Marbleheadin luona kilpapurjehdus ammattikuntien kesken. Silloin voitte vertailla tällaisen kilpailun synnyttämää yleistä innostusta siihen, mitä samanlainen tapaus synnytti teidän aikakaudellanne. Nykyjään tunnustetaan Rooman kansan huuto: »leipää ja huvituksia!» täysin järkeväksi sekä oikeutetuksi. Leipä on elämän ensi ehto, huvitukset toinen aivan yhtä tärkeä, ja kansa pitää huolen siitä, että molempia on saatavissa. Yhdeksännentoista vuosisadan amerikalaisten oli yhtä vaikea tyydyttää toista kuin toistakin näitä tarpeita. Vaikka kansa olisi silloin saanutkin enemmän joutoaikaa, olisi se luullakseni joutunut ymmälle siinä, miten sitä käyttää. Me emme joudu koskaan sellaiseen pulaan».

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Tavallisilla kävelymatkoillani pistäysin eräänä aamuna Charlestownissa. Muutokset, joita vuosisata oli saanut aikaan tässä kaupunginosassa, olivat liian monilukuiset ja suuret kerrottaviksi. Erityisesti herätti huomiotani, että vanha valtion vankila oli kadonnut.

»Se on hävitetty jo ennen minua, mutta olen kuullut siitä kerrottavan», sanoi tohtori Leete, kun mainitsin asiasta aamiaista syödessämme. »Meillä ei ole enää vankiloita. Kaikki atavismin tapaukset hoidetaan sairaalassa».

»Atavisminko tapaukset!» huudahdin ihmeissäni.

»Niin», vastasi tohtori Leete. »Ainakin puoli vuosisataa sitte ja luullakseni jo aikaisemminkin lakattiin näitä onnettomia rankaisemasta».

»En ymmärrä, mitä tarkoitatte», sanoin. »Atavismiksi kutsuttiin meidän aikakaudellamme sitä, kun jossakin elävässä henkilössä esiintyi erittäin selvästi joku hänen esivanhemmissansa tavattu erityinen piirre. Tarkoitatteko, että rikoksia pidetään nykyjään tällaisina esi-isien aikaisemmasta menettelystä johtuvina ilmiöinä?»

»Pyydän anteeksi», vastasi tohtori Leete hymyillen puoleksi leikillisesti puoleksi hyvittelevästi, »mutta kun kysytte noin suoraan, täytyy minun tunnustaa, että niin teemme».

Olin kuullut jo niin paljon seikkoja, jotka osottivat jyrkkää eroa yhdeksännentoista- ja kahdennenkymmenennen vuosisadan siveyskäsitteiden välillä, että olisi ollut mieletöntä loukkautua tohtori Leeten sanoista. Ja jos ei tohtori olisi puhunut niin anteeksipyytävällä äänellä eikä rouva Leete ja Edit näyttäneet niin kiusallisesti hämmästyneiltä, en varmaankaan olisi punastunutkaan, kuten nyt kävi, kun vastasin:

»Minulla ei tosiaankaan ole ollut syytä ylpeillä aikalaisistani, mutta totta puhuen – –»

»Mehän teidän aikalaisianne olemme, herra West», kiirehti Edit keskeyttämään. »Aikalaisia ovat ne, joiden joukossa eletään, ja koska elätte meidän keskuudessamme, olette te aikalaisemme».

»Kiitos, neiti! Koetan ajatella samalla tavalla kuin te», vastasin, ja mieliharmini katosi heti, kun näin hänen katseensa. »Olenhan sitäpaitse kasvatettu Kalvinin uskoon», jatkoin nauraen, »joten minun ei tarvitsisi laisinkaan ihmetellä väitöstä, että rikokset ovat isien perintöä».

Tohtori Leete jatkoi:

»Itse asiassa emme suinkaan käytä sanaa atavismi viitataksemme sillä teidän aikalaisiinne – Edit suokoon anteeksi, että käytän sitä sanaa – emmekä suinkaan tahdo väittää, että pidämme, aineellista edistystä lukuunottamatta, itsiämme parempina, kuin silloiset ihmiset olivat. Teidän aikakaudellanne johtui ainakin yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa rikoksista – jos käsitämme sanan laajimmassa merkityksessään ja otamme lukuun kaikki hyljättävät teot – yksityisten erilaisista varallisuussuhteista. Köyhiä ajoi puute rikoksiin, rikkaita taas suuremman voiton toivo sekä halu pitää ennen voittamansa omaisuuden. Kaiken rikoksellisuuden aiheuttajana oli joko suoraan tai välillisesti rahan himo. Rahan omistaminen merkitsi silloin kaiken hyvän omistamista. Se oli sen myrkyllisen rikkaruohon juuri, jota lainsäädäntö-, tuomioistuin-ja poliisikoneistonne tuskin voi estää tukahduttamasta sivistystänne tykkänään. Kun asetimme kansan kaiken omaisuuden yksinoikeutetuksi isännäksi ja takasimme jokaiselle yksilölle riittävän toimeentulon, poistimme samalla toisaalta kaiken kurjuuden ja estimme toisaalta varallisuuden kasaantumisen. Siten revimme juuret siltä myrkylliseltä kasvilta, joka loi varjoaan koko teidän yhteiskuntanne ylitse, ja se kuivui kuten Joonaan kurpitsa yhdessä ainoassa päivässä. Se suhteellisesti pieni määrä rikoksia, mikä ilmestyi henkilökohtaisina väkivaltaisuuksina ilman että voitonhimo oli vaikuttimena, rajoittui jo teidän aikakaudellanne ainoastaan valistumattomiin ja eläimellisissä oloissa eläviin ihmisluokkiin. Nykyjään, jolloin kasvatus ja hyvät tavat eivät enää ole muutamien harvojen etuoikeuksia, vaan kaikkien yhteisomaisuutta, kuullaan tuskin puhuttavankaan moisista hirmutöistä. Käsittänette siis, minkätähden käytämme sanaa atavismi, kun puhumme rikoksista. Teemme niin, koska melkein kaikilta niiltä eri rikoksilta, mitä te tunsitte, nyt puuttuu varsinaisia syitä. Jos niitä siitä huolimatta sattuu, voidaan ne selittää ainoastaan esi-isiltä perittyjen luonteenominaisuuksien sairaloisina ilmauksina. Te kutsuitte henkilöitä, jotka varastivat ilman varsinaista syytä, kleptomaaneiksi ja piditte vääränä rangaista heitä samoin kuin muita varkaita. Menettelitte todellisten kleptomaanien suhteen aivan samoin, kuin me menettelemme atavismin uhrien kanssa. Me surkuttelemme ja säälimme heitä sekä asetamme heidät tarkan, mutta lempeän valvonnan alaisiksi».

»Teidän oikeuslaitoksillanne lienee helppo työ», huomautin. »Kun ei teillä ole varsinaista yksityisomaisuutta, ei liikeriitoja kansalaisten kesken, ei kiinteimistöjä jaettavina eikä velkoja perittävinä, ei teillä myöskään voi olla näistä johtuvia käräjäjuttuja, ja kun ei täällä myöskään ole toisen omaisuuden anastamisesta johtuvia rettelöitä sekä ainoastaan aniharvoja rikoksia, ette luullakseni ensinkään tarvitse tuomareita ettekä asianajajia».

»Asianajajia meillä ei ole ainoatakaan», vastasi tohtori Leete. »Kun kansan ainoana tarkoitusperänä riita-asioissa on saada totuus selville, olisi peräti typerää laskea asiaan osallisiksi henkilöitä, joiden ainoana tehtävänä on saada se sotketuksi ja peitetyksi».

»Kuka sitte puolustaa syytettyjä?»

»Jos hän on syyllinen, ei hän tarvitse puolustajaa, sillä hän tunnustaa useimmiten syyllisyytensä itse», vastasi tohtori Leete. »Syytetyn vastaus syytökseen ei ole meillä enää pelkkä muotoseikka, kuten teillä, vaan se vaikuttaa ratkaisevasti asian päätökseen».

»Ette kai tarkoittane, että syytetty julistetaan vapaaksi, jos hän väittää olevansa syytön?»

»Sitä en tarkoita. Ketään ei syytetä yksinomaan epäluulojen perusteella, ja vaikka hän kieltääkin, jatketaan tutkintoa siitä huolimatta. Mutta näin käy ainoastaan aniharvoin. Useimmiten syytetty tunnustaa. Jos hän valhettelee ja todistetaan sittemmin selvästi syylliseksi, tuomitaan hänelle kaksinkertainen rangaistus. Valhetta kuitenkin kammotaan niin syvästi, että ani harvat rikolliset koettavat sen avulla pelastua».

»Sepä on kummallisinta, mitä olen tähän asti kuullut!» huudahdin. »Jos valhe on joutunut pois käytännöstä, on täällä tosiaankin »uusi taivas ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu», kuten profeetta on ennustanut».

»Samoin uskovat monet muutkin nykyjään», vastasi tohtori. »He väittävät, että elämme tuhatvuotisessa valtakunnassa, ja paljon onkin seikkoja, jotka näyttävät puolustavan tätä väitöstä. Mutta suotta te sitä ihmettelette, että valhetteleminen on kadonnut maailmasta. Ei siinä ole mitään ihmeteltävää. Olihan valhe jo teidänkin aikakaudellanne harvinaista samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvain henkilöiden kesken. Pelosta johtuva valhetteleminen oli arkuuden merkki ja petosta tarkoittava valhe keinottelun välikappale. Ihmisten erilainen taloudellinen asema ja voiton himo jakoivat lakkaamatta palkintoja valhettelijalle. Mutta siitä huolimatta kammoivat jo silloin valhetta kaikki ne, joiden ei tarvinnut pelätä eikä koettaa pettää toisiaan. Kun nykyjään olemme kaikki samanlaisessa taloudellisessa asemassa, kun ei kenenkään tarvitse enää pelätä toistansa eikä kukaan voi vähintäkään hyötyä toisen pettämisestä, on valheen kammominen käynyt niin yleiseksi, että nekin, jotka jossakin suhteessa ovat rikoksentekijöitä, alentuvat, kuten sanottu, ainoastaan aniharvoin valhettelemaan. Jos syytetty kuitenkin turvautuu valheeseen, määrää tuomari kaksi toveriaan selittämään asiaa. Toinen näistä puolustaa syytettyä, toinen koettaa saada selville todisteita hänen syyllisyydestään. Kuinka vähän näillä miehillä on yhtäläisyyttä teidän aikanne palkattujen syyttäjäin ja puolustajain kanssa, jotka jo ennakolta ottivat tehtäväkseen joko syytetyn vapauttamisen tai langettamisen, huomaatte siitä, että tutkinto on alettava alusta, elleivät molemmat tule aivan yksimieliseen päätökseen syytöksen suhteen. Jos jomman kumman menettely edes hiukan vivahtaisi puolueelliselta, pidettäisiin sitä tavattomana häpeänä».

»Ovatko siis sekä syyttäjä että puolustaja myöskin tuomareita?» kysyin.

»Ovat. He vuorottelevat näissä toimissa. Toisinaan he ovat tuomareina, toisinaan syyttäjänä tai puolustajana. Mutta olkootpa he missä näissä toimissa tahansa, tulee teidän aina pysyä puolueettomina. Menettelemme itse asiassa samoin, kuin oikeusistuin, jossa on kolme tuomaria, kukin koettaen valaista asiaa omalta näkökannaltaan. Jos he kaikki ovat asiasta yhtä mieltä, voimme täydellä syyllä otaksua, että päätös on niin lähellä totuutta, kuin ihmiset yleensä voivat päästä».

»Oletteko siis poistaneet valamiehet?»

»Ne olivat tosin paikoillaan teidän aikakaudellanne, jolloin oli palkattuja asianajajia, lahjoja ottavia tuomioistuimenjäseniä sekä tuomareita, jotka usein olivat riippuvassa asemassa. Mutta nyt ovat valamiehet tarpeettomia. Ei ole enää mitään syytä, joka saisi tuomarin toimimaan muussa tarkoituksessa, kuin saadakseen selville totuuden».

»Miten tuomarit valitaan nykyjään?» kysyin.

»Hekin ovat kunniakkaana poikkeuksena säännöstä, että kaikki henkilöt saavat vapauden toimestaan neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina. Presidentti nimittää joka vuosi tuomareiksi tarpeellisen määrän tämän ikärajan saavuttaneita henkilöitä. Nimitettyjen lukumäärä on tietysti aivan vähäinen ja toimesta johtuva kunnia siksi suuri, että sen katsotaan täysin korvaavan täten syntyvän palvelusajan pitennyksen. Tuomarintoimesta voidaan tosin kieltäytyä, mutta niin käy ainoastaan aniharvoin. Valitun toimintakausi on viisi vuotta, eikä häntä voida valita sen jälkeen uudelleen. Korkeimman tuomioistuimen jäsenet, joiden on valvottava lakien noudattamista, valitaan tuomarien keskuudesta. Jos tässä virastossa tulee joku paikka avonaiseksi, valitsevat sinä vuonna eroamisvuorossa olevat tuomarit siihen jonkun toverinsa, jonka palveluskausi ei vielä ole lopussa. Se on heidän viimeinen tehtävänsä, ja he äänestävät toimeen henkilöä, jonka luulevat siihen parhaiten kykenevän».

»Kun ei kertomuksestanne päättäen ole enää mitään sellaisia toimia, joissa tuomari voisi käytännöllisesti valmistua virkaansa, niin ryhtynevät he harjoittamaan ammattiansa suoraan lainopillisesta tiedekunnasta päästyään», sanoin.

»Ei ole enää lainopillisia tiedekuntia», vastasi tohtori hymyillen. »Erityistä lakitiedettä ei myöskään ole. Vanha yhteiskuntajärjestelmä monimutkaisine sotkuisine suhteineen tarvitsi mutkallisia ja venyviä lakeja, jotka vuorostaan vaativat selityksiä. Mutta nykyisen johdonmukaisen järjestelmän vallitessa tarvitsemme ainoastaan muutamia täysin selviä ja yksinkertaisia lakimääräyksiä. Kaikki ihmisten väliset keskinäiset suhteet ovat paljoa yksinkertaisempia, kuin teidän aikakaudellanne. Senpätähden emme tarvitsekkaan enää hiuksia halkovia lakimiehiä, jotka pitivät hallussaan teidän käräjäsalejanne, vääntäen asioita puoleen ja toiseen. Mutta älkää luulko, että halveksisimme noita vanhoja kunnianarvoisia herroja, vaikka emme voi heitä enää käyttää. Päinvastoin me kunnioitamme heitä syvästi, melkeinpä pelkäämme heitä, sillä he yksin kykenivät selittämään sitä sekavuutta, mihin omistusoikeus, kauppasuhteet ja persoonallinen riippuvaisuus olivat saattaneet yhteiskuntanne. Mikäpä voisikaan painavammasti ja räikeämmästi todistaa järjestelmänne monimutkaisuutta ja sotkuisuutta, kuin juuri se seikka, että oli välttämätöntä polvi polvelta riistää kyvykkäimmät henkilöt muilta aloilta ja muodostaa heistä erityinen opetettu ammattikunta, joka hädin tuskin kykeni edes hiukan ymmärrettävästi selittämään voimassa olevaa lakia niille, joiden kohtalo siitä riippui. Teidän suurten juristienne julkaisut, Blackstonen, Chittyn, Storyn ja Parsonin teokset ovat kirjastoissamme, vierekkäin Duns Scotus’en ja muiden skolastikoitten kirjojen kanssa todistamassa inhimillistä kykyä, mitä on tuhlattu asioihin, joilla ei ole vähintäkään yhteyttä nykyisten harrastustemme kanssa. Meidän tuomarimme ovat aivan yksinkertaisesti paljon kokeneita, terävänäköisiä ja varovaisia parhaassa iässä olevia henkilöitä.

Mainitsen vielä teille hiukan alempaan tuomariemme tärkeimmistä tehtävistä», jatkoi tohtori Leete. »He ratkaisevat kaikki sellaiset riitakysymykset, missä työntekijä syyttää päällysmiestä väärästä tai sopimattomasta kohtelusta. Näitä kysymyksiä tutkii ja ratkaisee ainoastaan yksi tuomari, eikä tuomiosta voida valittaa. Kolme tuomaria käsittelee ainoastaan raskaampia syytöksiä. Teollisuusarmeijassa tulee pitää tarkkaa järjestystä, jos mieli sen menestyä, mutta työntekijä on oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista ja säädyllistä kohtelua, ja tätä vaatimusta kannattaa koko kansan yleinen mielipide. Päällysmies käskee ja työntekijä tottelee, mutta ei ainoakaan päällikkö ole niin korkealla, että hän uskaltaisi osottaa röyhkeyttä alhaisintakaan työntekijää kohtaan. Eräs nopeimmin ja varmimmin rangaistavia rikoksia onkin viranomaisen osottama törkeä tai raaka käytös alaisiaan tai yleisöä kohtaan. Tuomarimme eivät vaadi viranomaisiltamme ainoastaan oikeudenmukaista, vaan myöskin kohteliasta käytöstä kaikkia kohtaan. Eivät suurimmatkaan kansalle osotetut palvelukset voi puolustaa syytettyä, jos hän on käyttäytynyt raa’asti tai loukkaavasti».

Tohtori Leeten puhuessa kiintyi huomioni siihen, että hän aina vain käytti sanaa »kansa» eikä koskaan puhunut Yhdysvaltojen yksityisten valtioitten hallituksista. Sen johdosta kysyin, ovatko yksityiset valtiot hävinneet, kun maasta on muodostettu yksi tuotantopiiri.

»Se oli välttämätöntä», vastasi hän. »Yksityisten valtioitten hallitukset vaikuttivat häiritsevästi teollisuusarmeijan valvontaan ja järjestyksenpitoon, jonka tulee olla yhtenäisen ja yhdenmukaisen. Ja vaikka eivät yksityisten valtioitten hallitukset olisikaan käyneet sopimattomiksi muista syistä, ovat ne aivan tarpeettomia nykyjään, jolloin valtion hallinto on niin peräti yksinkertaista teidän aikakauteenne verraten. Nykyjään on hallituksen melkeinpä ainoana tehtävänä tuotannon johtaminen. Melkein kaikki ne toimet, jotka olivat teidän aikakautenne hallitusten huolena, ovat nyt lakanneet. Meillä ei ole armeijaa, ei laivastoa eikä minkäänlaista sotilaslaitosta. Meillä ei ole ulkoasiain ministerejä, ei valtion rahastoa, ei tullia, veroja eikä veron kantajia. Ainoat hallituksen toimenpiteet, mitä teidän aikakaudeltanne on säilynyt, on oikeuslaitos ja järjestyksen ylläpito. Olen jo kertonut teille, kuinka yksinkertainen meidän oikeuslaitoksemme on verrattuna teidän monimutkaiseen koneistoonne. Tuomariemme tehtävä on, kuten sanottu, niin yksinkertainen sentähden, ettei meillä ole rikoksentekijöitä, ja niitä taas ei ole, kun ei ole rikokseen houkuttelevia syitä. Samasta syystä emme tarvitse järjestyksen valvojiakaan, siis teidän poliisilaitostanne, kuin nimeksi».

»Kun teillä ei ole mitään lakiasäätävää virastoa eikä yksityisvaltioitten kongresseja ja kun yleinen kongressi kokoontuu ainoastaan joka viides vuosi, niin mitenkä yleensä voitte säätää lakeja?»

»Meillä ei ole lainsäädäntöä laisinkaan, tai oikeammin on ainoastaan nimeksi», vastasi tohtori Leete. »Vaikka kongressi on koollakin, sattuu harvoin, että siellä esitetään mitään tärkeämpää lakiehdotusta. Jos niin käy, jätetään ehdotus seuraavan kongressin hyväksyttäväksi, jotta vältettäisiin kypsymättömät päätökset. Ne periaatteet, joiden nojalle yhteiskuntajärjestyksemme on rakennettu, estävät kaikki riidat ja väärinkäsitykset, mitkä tekivät lainsäädännön teidän aikakaudellanne välttämättömän tarpeelliseksi.

Ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia teidän laeistanne oli säädetty suojelemaan yksityisomaisuutta sekä järjestämään ostajain ja myyjäin välisiä suhteita. Ellemme ota lukuun persoonallista omaisuutta, kuten vaatteita ja muita käyttötarpeita, ei meillä ole yksityisomaisuutta, ei liioin ostajia eikä myyjiä. Sentähden onkin melkein kaikki entinen lainsäädäntö käynyt tarpeettomaksi. Teidän aikakautenne yhteiskuntaa voidaan verrata kärjellään seisovaan pyramiidiin: ihmisluonteen painolaki uhkasi alituisesti kaataa sen, ja se pysyi oikein- tai paremmin nurinpäin ainoastaan lukemattomien tukien, kannattimien ja köysien, s. t. s. teidän monien lakienne avulla. Yhdysvaltojen yksi yhteinen kongressi ja neljäkymmentä yksityisvaltioitten lainsäätäjäkuntaa, jotka voivat leipoa vuodessa yhteensä parikymmentätuhatta lakia, eivät siitä huolimatta jaksaneet asetella riittävää määrää uusia tukia niiden sijaan, joita alituisesti kaatui ja kävi tehottomaksi, jos niihin nojautuva kuorma hiukankin muutti asemaa. Nyt sitävastoin on yhteiskunta oikealla pohjallaan eikä tarvitse keinotekoisia kannattimia enemmän kuin ikivuoretkaan».

»Kai teillä ainakin on kunnallishallinnot toimessa yhteisen hallinnon ohella?» kysyin.

»Kyllä ja niillä onkin sekä tärkeä että laaja ala hoidettavanaan. Kunnallishallinnot pitävät huolta yleisön mukavuudesta ja sen huvittelutilaisuuksista sekä kaupunkien laajentamisesta ja kaunistamisesta».

»Miten ne voivat toimia näillä aloilla, kun ne eivät voi vaatia asukkaitansa työhön eikä ole rahoja, millä palkata työntekijöitä muualta?»

»Jokaisella kaupungilla tai kunnalla on oikeus käyttää omiin yleisiin tarpeisiinsa määrätty osa siitä työstä, minkä sen asukkaat suorittavat kansan hyväksi. Tätä työtä, josta kunta saa vastaavan luoton, voi kunnallishallinto käyttää mielensä mukaan».

KAHDESKYMMENES LUKU.

Saman päivän iltapuolella kysyi Edit ohimennen, olinko käynyt katsomassa puutarhassa olevaa maanalaista makuukammiotani, josta minut oli löydetty.

»En ole vielä käynyt», vastasin. »Suoraan sanoen en ole vielä uskaltanut tehdä sitä siitä syystä, että vanhan makuukammioni näkeminen voisi herättää liian vilkkaita vanhoja muistoja ja järkyttää mieleni tasapainoa».

»Aivan niin», sanoi hän. »Luullakseni onkin ollut parasta, että olette pysynyt sieltä poissa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, eikä puhua asiasta mitään».

»Päinvastoin oli hyvä, että otitte sen puheeksi», vastasin. »Vaara, jos sitä laisinkaan olikaan, kesti ainoastaan pari kolme ensi päivää. Teitä on minun etupäässä kiittäminen siitä, että tunnen olevani niin varma ja kotiutunut tässä uudessa maailmassa. Menisin aivan mielelläni nyt iltapäivällä kammiooni, jos tulette mukaani ja karkoitatte loitolle kaikki kummitukset».

Edit vastusteli ensin hiukan, mutta huomattuaan, että aioin todella mennä, suostui hän seuraamaan minua. Multavalli, joka oli luotu ylös perustusta kaivettaessa, näkyi puiden välistä taloon, ja muutamia askeleita käveltyämme olimme paikalla. Kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, kun työ keskeytyi sentähden, että kammion asukas löydettiin. Ovi vain oli avattu ja kivilaatta asetettu paikoilleen katolle. Me laskeusimme alas kaivokseen, kävimme ovelle ja astuimme heikosti valaistuun huoneeseen.

Kaikki oli vielä aivan samoin kuin sinä iltana satakolmetoista vuotta sitte, jolloin olin vaipunut pitkälliseen uneeni. Seisoin hetken puhumatta paikoillani ja katselin huonetta. Seuralaiseni katseli salaa minua pelon ja säälin sekaisella uteliaisuudella. Ojensin käteni ja hän tarttui siihen – hänen hennot sormensa vastasivat hiljaa puserrukseeni. Vihdoin hän kuiskasi:

»Eikö olisi parasta, että lähtisimme pois täältä? Älkää luottako liiaksi itseenne! Teistä mahtaa tuntua kummalliselta».

»Päinvastoin», vastasin, »omituisinta on, ettei minusta ensinkään tunnu kummalliselta».

»Eikö todellakaan!» ihmetteli Edit.

»Ei vähintäkään», sanoin. »Mielenliikutusta, jota te nähtävästi odotatte ja jota minäkin luulin tuntevani täällä käydessäni, ei näy ilmestyvänkään. Minä tunnen kylläkin, minkä vaikutuksen kaikki nämä ympärilläni olevat esineet tekevät mieleeni, mutta ne eivät vaikuta tärisyttävästi. Tämä ihmetyttää minua enemmän kuin teitä. Aina tuosta kauheasta aamusta saakka, jolloin te tulitte avukseni, olen koettanut karkoittaa mielestäni jokaisen entistä elämääni koskevan ajatuksen samoin kuin olen välttänyt tätä huonetta yksinomaan sentähden, että olen pelännyt mielenliikutusta. Olen tässä suhteessa henkilön kaltainen, joka on pitänyt jotakin jäsentä aivan liikuttamatta yhdessä kohden, koska hän on pelännyt siitä koituvaa kovaa kipua, mutta koettaessaan vihdoin sitä liikuttaa, huomaakin että se on lamautunut, aivan tunnoton».

»Tarkoitatteko, että olette kadottaneet muistinne?»

»En suinkaan. Muistan kaikki entisen elämäni yhteydessä olevat seikat, mutta ne eivät vaikuta minuun sanottavasti. Entinen elämäni on yhtä selvänä edessäni kuin eilinen päivä, mutta näiden muistojen herättämät tunteet ovat yhtä heikkoja ja himmeitä, kuin tietäisin, kuten itse asiassa onkin laita, että ne ovat jo vuosisadan vanhoja. Tämän seikan voi luullakseni helposti selittääkkin. Ympäristön muutos vaikuttaa aivan samoin kuin pitempi ajanjakso: kummassakin tapauksessa näyttävät äsken eletyt tapaukset siirtyvän kauas entisyyteen. Kun heräsin syvästä unestani, tuntui entinen elämäni olevan yhtä lähellä kuin eilinen päivä, mutta nyt kun olen tutustunut uuteen ympäristööni ja nähnyt ne merkilliset muutokset, joiden alaisena maailma on ollut, ei minun ole enää vaikea vaan päinvastoin pikemmin helppo uskoa, että olen nukkunut kokonaisen vuosisadan. Käsitättekö, miltä tuntuu, kun on elänyt vuosisadan neljässä päivässä? Tunnen, että minulle on käynyt juuri niin, ja tämä tunne vaikuttaa, että entinen elämäni näyttää niin etäiseltä ja himmeältä. Käsitättekö, miten sellainen on mahdollista?»

»Voin käsittää sen aivan hyvin», vastasi Edit mietteissään, »ja meidän kaikkien tulisi olla kiitollisia tällaisesta asiain tilasta, sillä siten on teiltä luullakseni säästynyt paljon kärsimyksiä».

Koettaen selittää omituista mielentilaani sekä hänelle että myöskin itselleni, sanoin:

»Kuvitelkaapa mieleenne, että joku henkilö on kärsinyt jonkun vahingon tai esim. kadottanut jonkun rakkaan ystävän, ja saa tietää surullisen tapahtuman vasta monta, monta vuotta, ehkäpä puoli miespolvea myöhemmin. Hän tuntee silloin jokseenkin samaa kuin minä nyt. Ajatellessani lähimpiä ystäviäni, joita minulla oli kauan, kauan sitte, ja sitä tuskaa, mitä he ovat tähteni kärsineet, tunnen pikemmin vienoa sääliä kuin polttavaa surua. Ajattelen heitä samoin kuin aikoja sitte sattunutta surullista tapahtumaa».

»Ette ole maininnut mitään omaisistanne», sanoi Edit. »Joutuiko teitä moni suremaan».

»Minulla oli, Jumalan kiitos, sangen vähän sukulaisia eikä ketään läheisempiä, kuin pari serkkua», vastasin. »Mutta oli eräs henkilö, joka ei tosin ollut sukulaiseni, vaan kuitenkin minulle kalliimpi kuin ainoakaan sukulainen. Hänenkin nimensä oli Edit kuten teidänkin. Hän olisi läheisessä tulevaisuudessa tullut vaimokseni».

»Voi. kuinka hän mahtoi surra katoamistanne!» huokasi Edit.

Lempeän tytön osottama syvä tunteellisuus kosketti herkkää kieltä tähän asti ikäänkuin puutumuksen tilassa olleessa sydämessäni. Silmäni, jotka olivat niin kauan pysyneet kuivina, täyttyivät kyynelillä. Kun olin voittanut mielenliikutukseni, huomasin Editinkin olevan kyynelten vallassa.

»Jumala siunatkoon teidän sääliväistä sydäntänne», sanoin. »Haluatteko nähdä hänen kuvansa?»

Kaulassani oli kultaketjuun kiinnitettynä pieni kotelo, sisältäen Edit Bartlettin kuvan. Se oli ollut rinnallani koko pitkän uneni ajan. Irroitin ketjun, avasin kotelon ja annoin sen seuralaiselleni. Hän otti sen käteensä syvästi liikutettuna, katseli kauan noita suloisia kasvoja ja painoi ne vihdoin huulilleen.

»Tiedän, että hän oli kyllin lempeä ja hyvä ansaitakseen kyyneleenne», sanoi hän, »mutta muistakaa, että hän on jo kauan sitte lakannut suremasta. Hän on jo puolen vuosisataa ollut autuaitten majoissa».

Niinhän todella olikin. Kuinka polttavaa surua hän lienee tuntenutkin, oli hän jo aikoja sitte lakannut itkemästä, ja minunkin liikutukseni katosi, kyyneleeni kuivuivat. Olin rakastanut häntä rajattomasti entisessä elämässäni, mutta siitähän oli jo kulunut toistasataa vuotta! Ehkäpä joku syyttää minua näiden sanojen johdosta tunteettomuudesta, mutta eihän ole kellään sellaisia kokemuksia kuin minulla, ja ainoastaan niiden nojalla voidaan minua tuomita.

Kun aioimme lähteä huoneesta, sattui katseeni eräässä nurkassa olevaan suureen rautaiseen kassakaappiin. Osotin sitä seuralaiselleni ja sanoin:

»Tämä huone oli sekä makuukammioni että kassaholvini. Tuossa kaapissa on useampia tuhansia dollareita kullassa ja suuri määrä arvopapereita. Jos olisin nukkumaan mennessäni aavistanut, kuinka kauan uneni kestää, olisin lohduttanut itseäni sillä, että tuolla oleva kulta riittää tyydyttämään tarpeeni, heräsinpä sitte kuinka kaukaisessa maassa tai millä aikakaudella tahaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että tulee aika, jolloin se menettää ostokykynsä, olisin pitänyt tällaista väitöstä mahdottomimpana unihaaveena. Nyt olen kuitenkin herännyt kansan keskuudessa, jolta en voi ostaa edes leivän palasta, vaikka antaisin siitä maksuksi vaununlastin kultaa».

Luonnollisesti en saanut Editiä käsittämään, mitä kummallista siinä oli.

»Minkä ihmeen tähden teidän sitte pitäisi voida ostaa kullalla leipää?» kysyi hän vain.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Tohtori Leete oli ehdotellut, että menisimme seuraavana aamuna katselemaan kaupungin kouluja ja korkeampia oppilaitoksia. Hän lupasi silloin parhaansa mukaan selittää minulle kahdennenkymmenennen vuosisadan opetusjärjestelmää.

»Saatte nähdä», sanoi hän, kun lähdimme matkaan aamiaisen syötyämme, »että opetusjärjestelmämme on monessa tärkeässä suhteessa erilainen kuin teidän. Pääasiallinen ero on kuitenkin siinä, että nykyjään kaikki poikkeuksetta voivat saada samanlaisen perusteellisen opetuksen, kuin teidän aikakaudellanne tuli ainoastaan pienen vähemmistön osaksi. Kaikki, mitä olemme tehneet ihmiskunnan aineellisen hyvinvoinnin edistämiseksi, ei olisi mielestämme edes mainitsemisen arvoista, jos emme sen lisäksi olisi voineet hankkia kaikille samanlaista sivistymismahdollisuutta».

»Mutta se kai maksaa tavattomasti», huomautin.

»Vaikka siihen kuluisi puolet maan tuloista, ei kukaan nurisisi», vastasi tohtori Leete, »eipä vielä sittenkään, vaikka se veisi kaikki ja jättäisi meille vain niukan ruuan. Mutta itse asiassa ei kymmenentuhannen nuorukaisen kasvattaminen maksakkaan kymmentä, eipä edes viittä kertaa niin paljon kuin tuhannen. Kasvatuksenkin alalla toteutuu sääntö, että kaikki suuressa kaavassa harjoitetut työt tulevat suhteellisesti paljoa halvemmiksi, kuin pienet yritykset».

»Korkeampi opetus oli minun aikakaudellani peräti kallista», sanoin.

»Jos saa luottaa historioitsijoihimme», vastasi tohtori Leete, »ei opetus yliopistoissa ollut erittäin kallista, vaan varoja nieli pääasiallisesti siellä vietetty elämä ja nautinnot! Varsinaisesta opetuksesta suoritettavat maksut olivat yliopistoissanne sangen huokeat, ja olisivat olleet vieläkin huokeammat, jos tieteitä olisi yleisemmin harjoitettu. Nykyjään ei korkeampi opetus ole kallimpaa kuin alhaisempikaan, sillä opettajat saavat samoin kuin muutkin työntekijät saman ylläpidon kaikilla asteilla. Olemme aivan yksinkertaisesti liittäneet sata vuotta sitte Massachusettissa käytäntöön otettuun pakolliseen kansakouluun kuusi ylempää luokkaa, joissa nuorukaisiamme opetetaan, kunnes ovat täyttäneet yksikolmatta vuotta. Täällä he saavuttavat niinkutsutun »korkeamman sivistyksen» kuten teillä oli tapana sanoa. Me emme sysää enää lapsia ulos maailmaan omiin hoteisiinsa neljän- tai viidentoistavuotiaina, jolloin he vasta ovat oppineet ainoastaan jonkun verran lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan».

»Vaikka ei otettaisikaan lukuun näistä ylimääräisistä kouluvuosista syntyviä kustannuksia», huomautin, »emme me olleet kyllin varakkaita pitämään lapsia näin kauan erillään varsinaisesta työstä. Vähävaraisten luokkain lapset menivät työhön jo kuudentoista vuotiaina, jopa aikaisemminkin, ja olivat kahdenkymmenen iässä jo oppineet ammattinsa».

»Meidän katsantokantamme mukaan ei tämä menettelynne ensinkään lisännyt tuotantoa», vastasi tohtori Leete. »Huolellisen kasvatuksen synnyttämä suurempi kykeneväisyys korvaa ennen pitkää kasvatukseen uhratun ajan kaikilla muilla aloilla, paitse ehkä kaikkein yksinkertaisimmissa töissä».

»Sitäpaitse me pelkäsimme, että korkeampi opetus tekee ihmiset haluttomiksi varsinaiseen ruumiilliseen työhön, vaikka siitä onkin hyötyä henkisille harrastuksille».

»Teidän aikakaudellanne lieneekin asianlaita ollut siten, niinhän olen lukenut», vastasi tohtori Leete. »Eikä se olekkaan ihmeellistä, sillä teidän aikakaudellannehan kuului jokainen ruumiillisen työn tekijä raakaan ja sivistymättömään kansanluokkaan. Mutta nyt ei enää ole tällaista luokkaa. Mainitsemanne pelko oli siihen aikaan aivan oikeutettua, sillä pidettiinhän silloin aivan luonnollisena ja asiaan kuuluvana, että korkeamman sivistyksen saaneet voivat antautua ainoastaan virkamiesalalle tai elää joutilaina. Jos henkilö, joka ei ollut rikas eikä kuulunut etuoikeutettuihin luokkiin, oli saanut sellaisen kasvatuksen, mutta ei voinut hankkia vastaavaa toimialaa, pidettiin hänen elämäänsä hukkaan menneenä, häntä itseään haaksirikkoisena, ja hänen sivistystään pikemmin kykenemättömyyden ja tunnottomuuden, kuin kyvyn merkkinä. Nykyjään taasen, jolloin korkeaa sivistystä pidetään välttämättömänä jokaiselle ammattialasta huolimatta, yksinkertaisesti sentähden, että hän kykenisi käsittämään ja nauttimaan elämää, ei sivistys tuo mukanaan mainitsemianne seurauksia».

»Mutta paraskaan kasvatus ei voi poistaa syntyperäistä tylsyyttä eikä henkisten lahjojen puutetta», huomautin. »Jos ei ihmisten henkinen kykeneväisyys ole yleensä paljoa suurempi, kuin minun aikanani, on korkeampia tarkoitusperiä tavotteleva kasvatus useimpiin ihmisiin nähden turhaan mennyttä vaivaa. Meidän mielestämme täytyi ihmisessä olla jonkun verran vastaanottavaisuutta, ennenkuin maksoi vaivaa ruveta häntä opettamaan, aivan samoin kuin maassa täytyy olla jonkun verran luontoperäistä hedelmällisyyttä, ennenkuin sitä kannattaa ryhtyä viljelemään».

»Onpa hauskaa», sanoi tohtori Leete, »että käytitte juuri tuota vertausta. Sillä juuri sen minäkin olisin valinnut, voidakseni teille selvästi esittää, miltä kannalta nykyinen sukupolvi katselee kasvatusta. Sanoitte, ettei ryhdytä viljelemään maata, joka on niin hedelmätöntä, ettei se maksa viljelyskustannuksia. Mutta niinhän kuitenkin tehdään. Sekä teidän aikananne että nykyjään muokataan paljon sellaisia palstoja, joiden tuotteet eivät maksa kustannuksia. Tarkoitan puistoja ja muita sellaisia yleisiä paikkoja, jotka loukkaisivat kauneudenaistia, jos ne saisivat hoitamatta kasvaa rikkaruohoja ja ohdakkeita. Sentähden niitä hoidetaan, ja vaikka niiden tuotteet eivät riitäkkään korvaamaan hoitokustannuksia, on tuskin maata, jonka viljeleminen syvemmässä merkityksessä puhuen kannattaisi paremmin, kuin niiden. Samoin on miesten ja naisten laita, joiden kanssa joudumme tekemisiin, joiden ääntä me alituisesti kuulemme ja joiden käytös vaikuttaa lukemattomilla tavoilla elämäämme, – ovathan he itse asiassa yhtä läheisessä yhteydessä sen kanssa, kuin ilma, jota hengitämme, tai ne ainekset, joista valmistamme ruumiillisten tarpeittemme tyydyttäjiä. Jos emme kykenisi hankkimaan kaikille täydellistä kasvatusta, valitsisimme kasvateiksemme raaimmat ja tylsimmät mieluummin kuin kyvykkäät, ja koettaisimme opettaa heitä mahdollisimman hyvin. Se, jolla on hyvät luonnonlahjat ja syntyperäistä hienotunteisuutta, voi paljoa paremmin tulla toimeen ilman kasvatusta, kuin tässä suhteessa vähemmän lahjakas.

Käyttääkseni erästä teidän aikalaistenne puheenpartta, emme pitäisi elämää elämisen arvoisena, jos meidän täytyisi elää tietämättömän, raan ja sivistymättömän kansan keskuudessa, kuten teidän aikakautenne harvojen sivistyneiden täytyi tehdä. Kukapa tahtoisikaan antautua pahalta haisevaan joukkoon kunhan hän itse on valeltu hajuvedellä? Voiko viihtyä palatsissakaan, jos sen joka puolella on haisevat takapihat? Tällainenhan oli teidän aikakaudellanne niiden asema, joita pidettiin sivistyneimpinä ja hienoimpina. Tiedän, että köyhät ja tietämättömät kansankerrokset kadehtivat siihen aikaan rikkaita ja sivistyneitä, mutta minusta näyttää, että jälkimäisten asema ei ollut paljoa parempi kuin edellistenkään, heidän kun täytyi asua kaikenlaisen saastan ja eläimellisen kurjuuden keskellä. Teidän aikanne sivistyneet olivat samassa asemassa kuin henkilö, joka on kaulaa myöten haisevassa suossa, mutta koettaa lohduttaa itseään hajuvesipullolla. – Nyt käsittänette, miltä kannalta me arvostelemme korkeampaa sivistystä. Ei mikään ole ihmiselle niin tärkeää, kuin elää sivistyneitten, kunnon ihmisten keskuudessa. Ei mikään työ, mitä kansa tekee meidän hyväksemme, voi edistää onnellisuuttamme samassa määrässä kuin se, että se kasvattaa ympäristömme sivistyneiksi kansalaisiksi. Jos tämä lyödään laimin, kadottaa oma sivistyksemmekin puolet arvostaan, ja moni erityinen tunneala, jota olemme koettaneet kehittää, muuttuu alituiseksi kiusan lähteeksi.

Jos ainoastaan muutamat pääsevät korkeimman sivistyksen osallisuuteen, ja kansan syvät rivit jäävät siitä kokonaan osattomiksi, kuten teidän aikananne oli laita, laajenee näiden kerrosten välinen kuilu niin suureksi, että he ovat kuin eri eläinluokkiin kuuluvia olentoja, jotka eivät millään tavalla voi käsittää toisiaan. Mikäpä on julmempaa ja epäihmisellisempää, kuin sivistyksen kohtuuton ja väärä jako ainoastaan muutamille? Yleinen ja kaikille samanlainen sivistys ei tosin poista luonnonkirjojen synnyttämää eroa, mutta se kohottaa suuresti alhaisimmalla kannalla olevia. Raakuus on nykyjään kadonnut. Kaikki käsittävät jonkun verran tieteitä, ymmärtävät henkisiä kysymyksiä ja kunnioittavat vielä korkeampaa sivistystä, jota he eivät ole voineet saavuttaa. He kykenevät itse nauttimaan sekä myöskin jokainen, vaikka kukin eri tavalla, avustamaan hienostuneen seuraelämän huveja ja nautinnoita. Puhutaan yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneestä seuraelämästä, mutta senhän muodostivat vain muutamat peräti pienet, hajallaan olevat kosteikot äärettömässä erämaassa. Yksilöitä jotka todella kykenivät henkiseen toimintaan ja hienostuneeseen seuraelämään, oli niin vähän aikalaistensa kokonaissummaan verraten, että heitä tuskin kannattaa mainita, kun on yleensä puhetta silloisen ihmiskunnan sivistyksestä. Yksi ainoa nykyisen maailman sukupolvi edustaa enemmän henkistä elämää, kuin ennen viisi vuosisataa».

»Vielä on minun mainittava eräs seikka», jatkoi tohtori Leete, »joka myöskin suuresti vaikuttaa siihen, että nykyjään vaaditaan täydellistä yleissivistystä kaikille. Se on tulevan sukupolven oikeus vaatia sivistyneitä vanhempia. Lyhyesti sanoen: on kolme seikkaa, joihin kasvatuksemme perustuu. Ensiksikin on jokaisella yksilöllä oikeus vaatia paras kasvatus, mitä kansa voi jäsenillensä antaa, ja tämä oikeus on jokaisella yksinomaan hänen itsensä tähden, koska sivistys on hänen onnellisuutensa ja elämännautintonsa ehto. Toiseksi on ympäristöllä oikeus vaatia, että jokainen on täysin sivistynyt, koska se on välttämätön yhteisen seuraelämän ehto. Kolmanneksi on syntymättömillä oikeus vaatia, että kansa takaa jokaiselle sivistyneet vanhemmat».

En tahdo kuvata yksityiskohdissaan, mitä kaikkea havaitsin sinä päivänä kouluissa. Kun en ollut aikaisemmassa elämässäni sanottavasti harrastanut kasvatusopillisia asioita, voin vertailla nykyisiä kouluoloja entisiin ainoastaan muutamissa suhteissa. Lukuunottamatta tohtorilta kuulemaani tosiasiaa, että ylempi opetus oli samoin kuin alempikin yhteinen kaikille, herätti etupäässä huomiotani, että oppilasten ruumiinkin kehityksestä pidettiin erinomaista huolta, ja että oppilasta arvosteltaessa otettiin lukuun myöskin voimistelu ja leikit samoin kuin tietopuolinen edistyskin.

»Kasvatushallinnon on vastattava sen haltuun uskottujen oppilaiden ruumiin kehityksestä yhtä hyvin kuin heidän henkisestäkin jalostumisesta», selitti tohtori Leete. »Meidän kasvatuksemme, joka alkaa kuuden ja päättyy yhdenkolmatta vuoden iässä, saavuttaa kaksi päämäärää: sen tulee kehittää kasvatti mahdollisimman täydelliseksi sekä ruumiillisessa että henkisessä suhteessa».

Koulunuorison erinomainen terveys minua todellakin kummastutti. Katsellessani jo ennen ei ainoastaan isäntäväkeni erinomaisen suhteellista ja kaunista ulkomuotoa ja ruumiinrakennetta, vaan myöskin kävelymatkoillani tapaamiani ihmisiä olin tullut siihen johtopäätökseen, että koko ihmiskunta on sitte minun aikakauteni suuresti edistynyt ruumiillisessa suhteessa. Ja kun nyt katselin noita voimakkaita nuorukaisia ja reippaita, terveitä tyttöjä sekä vertasin heitä yhdeksännentoista vuosisadan kouluissa näkemiini oppilaihin, en voinut olla mainitsematta asiasta tohtori Leetelle. Hän kuunteli minua sangen tarkkaavaisena.

»Todistuksenne tässä suhteessa on erinomaisen arvokas», sanoi hän. »Me olemme kyllä uskoneet, että mainitsemaanne kehitystä on tapahtunut, mutta uskomme on tietysti perustunut ainoastaan teoreettisiin otaksumisiin. Omituinen kohtalonne on aiheuttanut sen, että ainoastaan te yksin voitte puhua tässä asiassa kokemuksesta. Arvostelunne, sen voin vakuuttaa, herättää sangen suurta huomiota, jos esitätte sen julkisesti. Mutta itse asiassa olisi peräti kummallista, jos ei ihmiskunta olisi ruumiillisessakin suhteessa kehittynyt. Teidän aikananne turmelivat rikkaudesta johtuvat hurjastelut sekä henkinen ja ruumiillinen laiskuus osan ihmisiä, kun taas suurten kansakerrosten elinvoimaa kalvoi köyhyys ja siitä johtuva kohtuuton työ, huono ravinto ja epäterveelliset asunnot. Työ, jota vaadittiin lapsilta, ja taakat, joita sälytettiin naisten hartioille, jäytivät itse elämän juuria. Näiden kurjien olojen asemasta vallitsee nyt kaikkialla mitä suotuisimmat elämän ehdot. Lapset hoidetaan ja kasvatetaan mahdollisimman huolellisesti, ja työ, jota kaikilta vaaditaan, kestää ainoastaan parhaan ikäkauden eikä ole koskaan kohtuutonta. Elantohuolia ja alituisesti jännittävän olemassaolon taistelua ei enää tunneta yhtä vähän kuin monia muitakaan vaikuttimia, jotka olivat omiaan tukahduttamaan ja hävittämään ihmisten sekä ruumiin että hengen kehityksen. Rodun täytyy tietysti parantua, siksi perusteellisesti ovat olosuhteet muuttuneet. Itse asiassa tiedämmekin varmasti, että parannusta on tapahtunut muutamissa suhteissa. Niinpä on esim. mielisairaus, joka oli yhdeksännellätoista vuosisadalla pelottavan yleinen mielettömästä elantotavasta johtuva ilmiö, kadonnut melkein kokonaan ja samoin sen toinen vaihtopuoli, itsemurhat».

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Olimme luvanneet kohdata naiset ravintolassa päivällisillä. Päivällisten jälkeen he poistuivat, koska heillä oli jotakin toimitettavaa. Me jäimme istumaan viinilasien ja sikarien ääreen jutellen kaikenlaisista asioista.

»Herra tohtori», sanoin keskustelun kestäessä, »siveelliseltä kannalta katsoen on teidän yhteiskuntajärjestelmänne sellainen, että olisin mieletön, jos en ihailisi sitä ja pitäisi sitä parempana, kuin kaikki muut tähän asti maailmassa tavatut yhteiskuntamuodot ja ennen kaikkea minun oman onnettoman vuosisatani järjestelmä. Jos tänään jälleen vaipuisin hypnoottiseen uneen, joka kestäisi yhtä kauan kuin edellinenkin, ja jos aika kuluisi taaksepäin eikä eteenpäin, joten heräisin unestani yhdeksännellätoista vuosisadalla, myöntäisi varmaan jokainen ystäväni, jolle kertoisin näkemiäni, että teidän maailmanne on järjestyksen, oikeuden ja onnen paratiisi. Mutta minun aikalaiseni olivat sangen käytännöllistä väkeä, ja ihailtuansa aikansa järjestelmänne siveellistä kauneutta ja aineellista loistoa, alkaisivat he laskea ja kysellä, mistä olette saaneet rahoja tehdäksenne jokaisen noin onnelliseksi. Sillä todellakin tarvitaan paljoa suurempaa varallisuutta, kuin kansa minun aikanani voi luoda, jos mieli hankkia jokaiselle kansalaiselle niin mukava, jopa ylellinenkin toimeentulo, mitä kaikkialla näkee. Voisin tosin nyt jo kertoa ystävilleni jotenkin tarkkaan kaikki muut järjestelmänne puolet, mutta en kykenisi vastaamaan tätä kysymystä. Silloin he sanoisivat, että olen nähnyt unta, eivätkä enää uskoisi minua, sillä he olivat erinomaisia laskijoita. Tiedän, että jos Yhdysvaltojen koko vuositulot olisi minun aikanani jaettu tasan kaikkien sen asukasten kesken, olisi kukin saanut ainoastaan kolmen tai neljänsadan dollarin vaiheille, siis juuri sen verran, että se olisi riittänyt välttämättömiin elämäntarpeisiin, mutta ainoastaan aniharvoihin tai tuskin mihinkään mukavuuksiin. Miten on mahdollista, että teillä on niin paljoa suurempi varallisuus käytettävänä?»

»Kysymys on sangen tärkeä ja oikeutettu, herra West», vastasi tohtori Leete, »enkä moittisi ystäviänne, vaikka he pitäisivätkin kertomustanne haaveiluna, ellette voisi kysymyksenalaisessa tapauksessa tyydyttävästi vastata heidän tiedusteluihinsa. Kysymys on kuitenkin niin laaja ja monipuolinen, etten minäkään voi siihen täydellisesti vastata ilman pitkiä selityksiä, jotka veisivät paljon aikaa. Muutamista kirjastossani olevista tilastollisista julkaisuista, jotka teille näytän, saatte tarkat tiedot tämän yhteydessä olevista seikoista. Mutta olisihan todella vahinko, jos teidän täytyisi mainitsemassanne tapauksessa jäädä sanattomaksi vanhojen ystävienne edessä, kun minä voin lyhyidenkin yleisten selitysten avulla johtaa teidät oikeille jäljille tässä asiassa.

Aluksi mainitsen muutamia pienempiä teidän aikakautenne menoeriä, jotka me voimme säästää. Meillä ei ole valtion, kunnan eikä kaupunkien velkoja, joiden korkoja täytyisi maksaa. Meillä ei ole, kuten jo olen sanonut, armeijaa eikä laivastoa, siis ei niistä johtuvia menojakaan. Meillä ei ole veroja eikä siis myöskään koko sitä suurta virkamiesjoukkoa, joka tarvittiin niitä määräämään ja kokoamaan. Tuomareita, poliiseja ja vanginvartioita oli teidän aikakaudellanne yksin Massachusettin valtiossa paljoa enemmän, kuin nyt koko Yhdysvalloissa. Meillä ei ole enää kuten teillä kokonaista rikoksentekijäin luokkaa kuluttamassa yhteiskunnan varallisuutta. Niiden henkilöiden luku, jotka ovat ruumiillisten vammojen tähden enemmän tai vähemmän kykenemättömät toimimaan tuotannon palveluksessa, kuten sairaat, heikot ja vaivaiset, oli teidän aikakaudellanne niin suuri, että he olivat raskaana taakkana työkykyisten hartioilla, mutta nyt, kun kaikki elävät terveellisissä ja mukavissa oloissa, on heitä ainoastaan peräti pieni prosentti, joka supistuu supistumistaan polvi polvelta.

Paljon olemme säästäneet myöskin sen kautta, että olemme poistaneet rahat ja siis myöskin tuhannet raha-asiain yhteydessä olevat toimet, jotka riistivät summattoman joukon ihmisiä hyödyllisestä työstä. On myöskin otettava huomioon, että teidän aikakautenne rikasten persoonallinen ylellisyys ja loisto on kadonnut – seikka, jonka merkitystä tosin voidaan liiotellakkin. Edelleen on muistettava, ettei enää ole rikkaita eikä köyhiä laiskureita – ei ainoatakaan kuhnuria.

Entisaikojen köyhyyteen vaikutti sen lisäksi sangen tuntuvasti summaton työn ja aineiden tuhlaus, joka johtui siitä, että kukin laittoi ruuan ja toimitti pesemisen sekä lukemattomat muut pienet tehtävät kotonansa. Nyt ne ovat yhteistöitä.

Mutta enemmän kuin missään näistä, vieläpä enemmän kuin kaikissa yhteensä, säästämme tavarain jaossa. Kaikenlaiset kauppiaat, tukku- ja vähittäinmyyjät, välittäjät, asioitsijat, kauppamatkustajat ja lukemattomat muut sellaiset henkilöt tuhlasivat teidän aikakaudellanne tavattomasti työvoimaa tavarain tarpeettomaan käyttelemiseen ja käsittelemiseen. Jakamiseen tarvitaan nyt tuskin kymmenes osa entisestä väestöstä. Työvoimaa ei mene hukkaan vähintäkään, ei ainoakaan pyörä liiku turhaan. Tunnette jo pääpiirteissään, miten tavarain jako toimitetaan. Tilastotieteilijämme ovat osottaneet, että jakamistoimeen tarvitaan nyt kahdeksaskymmenes osa työvoimasta. Teidän aikakaudellanne se vaati palvelukseensa kansan kahdeksannen osan, joka siis riistettiin pois varsinaisen tuotannon aloilta».

»Alanpa jo käsittää, mistä varallisuutenne johtuu», sanoin minä.

»Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »ette te vielä tiedä sitä. Säästöt, joista olen maininnut, voisivat ehkä tehdä äsken mainitsemanne kolmen tai neljänsadan dollarin suuruisen jokaiselle lankeavan vuosivoiton osan puolta suuremmaksi, jos otetaan lukuun kaikki niiden kautta saavutettu työn ja aineiden säästö. Mutta nämä menoerät ansaitsevat tuskin mainitsemista sen rajattoman tuhlauksen rinnalla, mikä välttämättömästi johtui siitä, että koko kansan tuotanto oli teidän aikananne yksityisten käsissä. Niin kauan kuin tämä järjestelmä oli vallalla, eivät aikalaisenne voineet vapautua köyhyydestä ja kurjuudesta, vaikka olisivat kuinka koettaneet säästää kulutuksen alalla, ja vaikka olisi keksitty kuinka tehokkaita tuotantoa lisääviä koneita.

Tuskinpa voitaisiin laatia toista järjestelmää, joka tuhlaisi työvoimia yhtä suuressa määrässä, kuin teidän aikananne tuhlattiin. Ihmishengen kunniaksi on kuitenkin mainittava, että teidän järjestelmäänne ei ole koskaan keksitty, se on vain perintö raakalaisuuden ajoilta, jolloin yhteiskuntajärjestelmän puute teki kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi».

»Myönnän kyllä, että tuotantojärjestelmämme oli siveellisessä suhteessa sangen huono», sanoin minä, »mutta ellemme ota lukuun sen siveellistä puolta, oli se mielestämme erinomainen kone synnyttämään varallisuutta».

»Kuten jo sanoin», vastasi tohtori Leete, »on kysymys niin laaja, että emme voi sitä nyt perusteellisesti käsitellä, mutta jos haluatte kuulla muutamia tärkeimpiä väitöksiä, mitä meillä nykyajan miehillä on teidän teollisuusjärjestelmäänne vastaan, kun vertaamme sitä meidän järjestelmäämme, niin mainitsen lyhyesti eräitä niistä.

Tappiot, mitkä johtuvat siitä, että teollisuuden johto on jätetty yksilöitten käsiin, jotka eivät ole missään suhteessa vastuunalaisia ja toimivat ilman vähintäkään yhtenäisyyttä, ovat pääasiassa neljää laatua. Ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämä tuhlaus, toiseksi kilpailusta ja samalla alalla toimivain keskinäisestä vihamielisyydestä joutuvat vahingot, kolmanneksi aina uudistuvan liikatuotannon, taloudellisten ahdinkoaikojen ja niistä aiheutuvain tuotannonhäiriöiden synnyttämät tappiot, ja neljänneksi käyttämättä jääneen pääoman ja työvoimain kautta syntyvä tuhlaus. Jokainen näistä neljästä epäkohdasta voisi yksinäänkin tehdä kansan köyhäksi, vaikka kolme niistä olisikin poistettu.

Tarkastakaamme ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä tappioita. Kun tuotanto ja kulutus oli teidän aikananne aivan järjestämätön ja summittainen, ei voitu mitenkään pitää silmällä, kuinka paljon jotakin tuotetta tarvittiin ja kuinka paljon sitä valmistettiin. Sentähden oli jokaisen yksityiskapitalistin liikeyritys aina jossakin määrässä epävarmaa, uskallettua kokeilua. Kun ei hän mitenkään voinut saada tarkkoja tietoja alaansa kuuluvain tavarain tuotannosta ja kulutuksesta, kuten meidän hallituksellamme on käytettävinä, ei hän koskaan tarkkaan tuntenut yleisön tarpeita eikä myöskään niitä toimenpiteitä, mihin muut kapitalistit jo olivat ryhtyneet tyydyttääksensä niitä. Kun otamme tämän huomioon, ei meitä kummastuta kuullessamme, että jokaisessa liikeyrityksessä oli paljoa suurempi mahdollisuus joutua häviöön kuin voittaa. Tavallistahan olikin, että henkilöt, jotka vihdoin onnistuivat, olivat monta kertaa yrittäneet turhaan. Suutari, joka turmelee neljän tai viiden jalkineparin tarpeet ennenkuin saa yhdet valmiiksi, on jokseenkin samassa asemassa kuin teidän aikalaisenne olivat yksityisliiketten vallitessa ellemme ota lukuun hukkaan mennyttä työaikaa. Yhtä ainoaa onnistunutta liikeyritystä vastasi tavallisesti neljä tai viisi epäonnistunutta.

Kilpailu oli toinen suuri tuhlauksen ja tappion lähde. Teollisuusala oli kuin taistelutanner, mikä käsitti koko maailman. Toistensa kanssa kamppaillessa tuhlattiin työvoimia niin paljon, että ne olisivat riittäneet luomaan rikkautta kaikille, jos ne olisi käytetty yhteiseksi hyödyksi, kuten nykyjään. Tässä sodassa ei tullut kysymykseenkään armahtaminen eikä säästäminen. Kun joku tunkeutui jollekin tuotantoalalle ja ryhtyi täydellä tarkoituksella hävittämään niiden liikkeitä, jotka olivat sillä alalla ennen toimineet, perustaaksensa sitte oman yrityksensä niiden raunioille, oli tämä teko vain urostyö, jota kaikki ihailivat. Yksin siihen sieluntuskaan ja ruumiillisiin kärsimyksiin sekä kurjuuteen nähden, mitä teollisuustaistelu tuotti voitetuille ja heistä riippuville henkilöille, oli se yhtä kauheaa, kuin varsinainen sota. Kun nykyajan ihminen luo katseen teidän aikakauteenne, kummastuttaa häntä ensi näkemällä kaikkein enin se tosiasia, että samalla alalla työskentelevät kansalaiset pitivät toisiansa vihollisina, joita piti polkea ja hävittää, sen sijaan kuin heidän olisi tullut samaan päämäärään pyrkivinä työtovereina olla veljellisessä ystävyydessä keskenään. Tämä näyttää todellakin hulluudelta, ihan mielipuolten menettelyltä. Mutta kun lähemmin tarkastaa asiaa, käy tuo menettely aivan selväksi. Hengen kaupalla toistensa kanssa kilpailevat aikalaisenne tiesivät aivan hyvin, mitä tekivät. Yhdeksännentoista vuosisadan tavaranvalmistajat eivät työskennelleet ylläpitääksensä yhteisvoimin yhteiskuntaa, kuten nyt on laita, vaan jokainen koetti pitää huolta ainoastaan omasta toimeentulostaan yleishyvän kustannuksella. Jos tehtailijanne tätä tehdessään samalla kartuttivat kansallisvarallisuutta, tapahtui se aivan tarkoituksetta, sattumalta. Yhtä usein ja helposti sattui, että he kartuttivat ainoastaan yksityisomaisuuttaan yhteisten etujen kustannuksella. Samalla alalla toimivat kilpailijat olivat toistensa pahimpia vihollisia, sillä teidän järjestelmänne vallitessa, joka asetti yksityisedut tuotannon ainoaksi vaikuttimeksi, toivoi tietysti jokainen tehtailija, että hänen valmistamat tuotteensa olisivat hyvin harvinaisia. Hänen etujensa mukaista oli, ettei niitä valmistanut kukaan muu kuin hän. Ja hän pyrki tähän ylevään päämäärään, mikäli olosuhteet sallivat, siten että hän koetti mahdollisimman tarkkaan hävittää kaikki samalla alalla työskentelevät. Kun hän oli saattanut perikatoon niin monta kilpailijaansa kuin mahdollista, koetti hän liittyä yhteen niiden kanssa, jotka olivat taistelun kestäneet, alkaaksensa heidän kanssansa yhteisen sodan yleisöä vastaan. Tällaiset liitot, joita te luullakseni kutsuitte renkaiksi, trusteiksi ja syndikaateiksi, koettivat kohottaa hinnat niin korkeiksi kuin yleisö suinkin suostui maksamaan, ennenkuin se lakkasi tuotetta käyttämästä. Yhdeksännentoista vuosisadan tehtailijan hartaimpana haluna oli saada jonkun välttämättömän tuotteen valmistaminen yksinomaan huostaansa, voidaksensa sitte kiskoa summattomia hintoja kansalta, joka ei voinut tulla toimeen ilman kysymyksenalaista tavaraa. Tätä menettelyä kutsuttiin yhdeksännellätoista vuosisadalla tuotantojärjestelmäksi! Jätän teidän päätettäväksenne, herra West, eikö sitä voitaisi muutamissa suhteissa paljoa paremmalla syyllä kutsua tuotannon-estämisjärjestelmäksi. Joskus, kun meillä on tarpeeksi aikaa, pyydän teitä tarkasti selittämään minulle erään kysymyksen, jota en koskaan ole saanut selville, vaikka olen jotenkin paljon tutkinut sitä. Se kuuluu: kuinka voivat niin terävänäköiset henkilöt, kuin teidän aikalaisenne monessa suhteessa todella olivat, antaa koko yhteiskunnan elantotarpeitten ja muiden tuotteiden valmistuksen sellaisen kansaluokan käsiin, jonka ainoana harrastuksena oli saada koko yhteiskunta kärsimään puutetta? Vakuutan teille, että emme ihmettele sitä, ettei maailma moisten olojen vallitessa voinut rikastua, vaan paljoa enemmän sitä, ettei se tykkänään kuollut puutteeseen ja kurjuuteen. Sitä paremmalla syyllä voimme tätä ihmetellä, jos katselemme vielä lisäksi muutamia muita järjestelmänne synnyttämiä tuhlausmuotoja.

Lukuunottamatta onnistumattomien liikeyritysten aiheuttamaa työn ja pääoman tuhlausta sekä alituista uuvuttavaa kilpailutaistelua, oli teidän tuotantojärjestelmänne alituisesti alttiina keikahduksille, jotka tuottivat yhtä suurta tuhoa viisaalle kuin typerällekin, yhtä suurta vahinkoa onnelliselle kilpailijalle kuin hänen uhreilleenkin. Tarkoitan noita viiden tai kymmenen vuoden kuluttua uudistuvia liikepulia, kriisejä, jotka hävittivät kansan teollisuuden, löivät kumoon kaikki heikot liikkeet ja saattoivat vahvatkin lamaustilaan. Kriisejä seurasi pitkällinen, usein vuosikausia kestävä »huono aika», jolloin kapitalistit vähitellen toipuivat iskusta ja keräsivät voimia, työntekijät taasen näkivät nälkää ja kapinoitsivat. Sitte taas seurasi lyhyt kukoistuskausi, kunnes puhkesi uusi kriisi pitkällisine ahdinkoaikoineen. Samassa määrässä kuin kauppa kehittyi ja saattoi kansat yhä enemmän toisistaan riippuviksi, kävivät kriisitkin yhä laajemmiksi, kunnes ne käsittivät koko maapallon. Ja kun kriisien ala laajeni, jatkui niitä seuraava lamausaika yhä pitemmäksi, kun ei ollut enää koskematonta alaa, mistä imeä uusia voimia. Kuta enemmän teollisuus kehittyi ja tuotteiden määrä kasvoi sekä teollisuuteen käytetty pääoma lisääntyi, sitä tiheämmin sattui ahdinkoaikoja, kunnes vihdoin kaksi huonoa vuotta vastasi yhtä hyvää, ja koko tuo suuri ja valtava teollisuusjärjestelmä oli sortumaisillaan oman painonsa alle. Teidän aikakautenne taloustieteilijät puhuivat asiasta pitkältä ja puoleen jos toiseenkin, mutta tulivat vihdoin siihen toivottomaan päätökseen, että kriisejä on yhtä mahdoton estää tai edes rajoittaa, kuin kuivuutta tai myrskyjä. Ei ollut muuta keinoa, kuin kärsiä tämä välttämätön paha, ja myrskyn ohimentyä luoda uudelleen hävitetty teollisuus, samoin kuin asukkaat seuduilla, missä maanjäristykset ovat yleisiä, yhä uudelleen rakentavat hävitetyt kaupunkinsa entisten raunioille.

Aikalaisenne, jotka väittivät, että häiriöitten syyt ovat etsittävät itse teollisuusjärjestelmästä, olivat aivan oikeassa. Häiriöt olivat mitä läheisimmässä yhteydessä itse järjestelmän kanssa ja tulivat sitä tuhoavammiksi, kuta enemmän liike-elämä laajeni ja kehittyi. Tärkeimpänä syynä oli eri aloja yhdistävän yhteisen johdon puute, joten tuotanto ei voinut kehittyä säännöllisesti eikä yhtenäisesti. Tuotanto ei kasvanut rinnakkain kaikilla aloilla eikä yhtärintaa kysynnän kanssa.

Kysynnän laajuutta ei voitu tuntea, kuten me tunnemme sen jakopaikkojen välityksellä. Ensimäinen huomattava merkki siitä, että jollakin teollisuusalalla oli valmistettu tuotteita enemmän kuin tarvitaan, oli hintojen laskeutuminen, tehtaitten vararikot, tuotannon lakkauttaminen ja työntekijäin erottaminen. Näin kävi monella tuotantoalalla hyvinäkin aikoina, vaikka pula syntyi vasta, jos ala oli tavattoman laaja tai käsitti monta tuotannonhaaraa. Tuotteita oli silloin markkinoilla niin paljon, etteivät kuluttajat voineet ostaa niitä alennetuillakaan hinnoilla. Kun näiden tavarain valmistajain palkka tai voitto pieneni, jopa lakkasi kokonaankin, eivät he enää voineet ostaa eikä kuluttaa niitäkään tuotteita, mitä ei vielä ollut markkinoilla liiaksi. Näidenkin menekki siis väheni tai lakkasi kokonaan. Siten syntyi menekin seisahdus sellaisillakin aloilla, missä ei ollut ylituotantoa. Niidenkin tuotteitten hinnat laskeutuivat ja valmistajat joutuivat työttömiksi sekä leivättömiksi. Silloin oli kriisi täydellisesti kehittynyt eikä mikään voinut sitä estää, ennenkuin koko kansan varallisuus oli rappiolla.

Eräs oloihinne perustuva yhä uudistuvain ja laajenevain ahdinkoaikojen syy oli myöskin raha- ja luottojärjestelmänne. Niin kauan kuin tuotanto oli yksityisten käsissä ja myyminen sekä ostaminen välttämätöntä, jos mieli saada tarpeensa tyydytetyiksi, olivat rahat tarpeen vaatimia. Mutta ne olivat luonnollisesti vain ravinnon, vaatetten ja muiden tarpeellisten tuotteitten sovittuja edustajia. Kun tämä unhotettiin, sekautuivat käsitteet tavaroista ja niitä edustavista rahoista, ja tämä synnytti luottojärjestelmän hämmästyttävine petoksineen. Kun ihmiset olivat tottuneet hyväksymään rahan tavaran asemasta, astuivat he vielä askeleen kauemmaksi ja hyväksyivät lupauksen rahan asemasta, kunnes tykkänään unohtivat katsoa, onko edustajan takana laisinkaan edustettavaa esinettä. Raha oli todellisten tavarain merkki, mutta luotto oli vain merkin merkki. Kullalla ja hopealla, siis todellisella rahalla, oli määrätyt rajansa, mutta luotolla ei. Seurauksena oli, että luotto, s. t. s. maksun lupaus ei ollut enää missään suhteessa rahoihin, puhumattakaan tavaroihin, joita olisi pitänyt olla luottoa vastaamassa. Tällaisen järjestelmän vallitessa olivat alituiset ja säännöllisesti uudistuvat kriisit yhtä välttämättömiä, kuin rakennuksen sortuminen, jonka painopiste on aseman ulkopuolella. Te luulottelitte sekä itsellenne että muille, että rahoja saa laskea liikkeelle ainoastaan hallitus tai sen valtuuttamat pankkilaitokset. Mutta itse asiassa laski jokainen, ken antoi markan luoton, liikkeeseen saman verran rahoja, jotka paisuttivat vastaavassa määrässä liikettä, kunnes seuraava kriisi puhkesi. Yhdeksännentoista vuosisadan viimeisten vuosikymmenien omituisena tunnusmerkkinä onkin luottojärjestelmän tavaton laajeneminen, joka vuorostaan selittää suurimmaksi osaksi sen aikuiset alituiset liikepulat. Mutta vaikka luotto oli näin vaarallinen, ette te kuitenkaan voineet tulla toimeen ilman sitä, sillä kun maan pääoma ei ollut valtion tai muun yleisen järjestön hallussa, oli luotto ainoa keino, jonka avulla voitte koota rahoja ja suunnata niitä teollisuusyritysten palvelukseen. Täten tuli teollisuusalalla vallitseva yksityisyrittelijäisyysjärjestelmä vielä vaarallisemmaksi, koska erityiset liikealat voivat siten anastaa haltuunsa suhteettomasti suuren osan maan käytettävissä olevaa pääomaa ja siten valmistaa kriisiä. Liikeyritykset toimivat luottonsa nojalla aina suureksi osaksi vierailla rahoilla, joita he saivat osaksi toisiltaan, osaksi pankeilta ja kapitalisteilta. Ja kun luotto heti kriisin ensi oireiden ilmestyessä lakkasi, oli se omiansa jouduttamaan kriisin puhkeamista. Aikalaistenne onnettomuus oli, että heidän täytyi rakentaa teollisuusyrityksensä aineista, jotka paljas sattuma voi millä hetkellä tahansa muuttaa räjähdysaineiksi. He olivat samassa asemassa kun mies, joka taloa rakentaessaan käyttää muuraussaven asemasta dynamiittia. Luottoa ei voi verrata muuhun.

Jos tahdotte selvästi havaita, kuinka tarpeettomia liikehäiriöt, joista olen puhunut, itse asiassa ovat, ja kuinka ne johtuivat yksinomaan siitä, että tuotanto oli jätetty järjestämättömäin yksityisyritysten varaan, niin katselkaa meidän järjestelmämme toimintaa. Ylituotanto yksityisillä teollisuusaloilla, joka oli teidän aikakautenne pelottavin kummitus, on nykyjään aivan mahdotonta, sillä kun tuotanto ja tavarain jakaminen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, määrää kysyntä tarjonnan aivan yhtä tarkasti, kuin höyryn päästäminen koneeseen määrää silinterin työn. Mutta otaksukaammepa siitä huolimatta, että jonkun tuotteen valmistuksessa on virheellisten ilmoitusten tähden syntynyt ylituotantoa. Silloin valmistaminen luonnollisesti vähenee tai lakkaa kysymyksenalaisella alalla. Vaan se ei tee ketään työttömäksi. Jouten jääneet työntekijät saavat heti tointa summattoman suurien työhuoneiden jossakin toisessa osastossa, ja ainoastaan muuttoon tarvittava aika kuluu hukkaan. Kansan varallisuus taas voi kestää kuinka suuren ylituotannon tahansa ja säilyttää liialliset tuotteet varastoissa, kunnes ne on kulutettu. Ylituotannon sattuessa ei nykyjään enää käy kuten teidän aikakaudellanne, jolloin tavattoman monimutkainen tuotantokoneisto joutui kokonaisuudessaan epäkuntoon ja suurenti alkuperäisen erehdyksen tuhatkertaiseksi. Kun meillä ei ole rahoja, ei meillä myöskään ole minkäänlaista luottojärjestelmää. Kaikki laskumme koskevat todellista tavaraa – jauhoja, rautaa, puita, villoja ja työtä – joiden petollisena edustajana teillä oli raha ja luotto. Meidän arviolaskuissamme ei voi sattua erehdystä. Vuoden tuotteista käytetään se, minkä kansa tarvitsee, ja samalla järjestetään tarpeelliset työt, jotta saadaan seuraavana vuonna tarvittavat tuotteet. Työn ja aineiden ylijäämä voidaan ilman vaaraa käyttää kaikenlaisiin parannuksiin. Jos pellot antavat tavallista huonomman sadon, on seuraavalle vuodelle siirtyvä ylijäämä tavallista pienempi – siinä kaikki. Lukuunottamatta tällaisia vähäpätöisiä, luonnollisista syistä johtuvia vaihteluja tuotannossa ei meidän liike-elämässämme voi sattua minkäänlaisia häiriöitä. Kansan varallisuus kasvaa lakkaamatta polvi polvelta, kuten virtaava joki, joka alituisesti levenee sekä syvenee».

»Teidän liikepulanne, herra West», jatkoi tohtori Leete edelleen, »olisivat jo mainitsemaini parin muun suurenmoisen tuhlausmenettelyn kanssa voineet yksinäänkin pitää teidät alituisessa köyhyydessä kautta aikojen. Mutta on vielä eräs köyhyytenne syy, josta tahdon mainita, nimittäin se, että jätitte suuren osan työvoimaa ja pääomaa käyttämättä. Meillä tulee hallinnon pitää huolta siitä, että jokainen hiukkanen maan pääomaa ja työvoimaa on alituisesti toimessa. Teidän aikananne ei pääoma eikä työ ollut yhtenäisen johdon ja valvonnan alaisena, joten suuri osa niitä aina oli joutilaana. »Pääoma», oli teillä tapana sanoa, »on luonnostaan arka, se vetäytyy piiloon», ja olisipa todella ollutkin kevytmielistä, jos se ei olisi »vetäynyt piiloon» aikakaudella, jolloin oli melkein varmaa, että ei mikään liikeyritys vastaa laskuja. Ei ole ollut aikakautta, jolloin ei teollisuuteen käytetty pääoma olisi voinut tuntuvasti lisäytyä, jos yritysten varmuus olisi voitu määrätä. Teollisuusyrityksiin käytetty pääoma vaihteli alituisesti tavattoman suuressa määrässä aina sen mukaan, kuinka varmalla pohjalla liike-elämä kulloinkin oli. Täten vaihteli maan tuotanto tavattomasti eri vuosina. Epävarmoina aikoina kiinnitettiin teollisuuteen paljoa vähemmän pääomaa kuin varmoina aikoina, ja samasta syystä jäi suuri osa pääomaa parhainakin aikoina käyttämättä, »vetäytyi piiloon», koska häviämisen vaara oli silloinkin kyllin suuri.

Vielä on meidän otettava huomioon, että se suuri määrä pääomaa, joka aina pyrki käytäntöön, kunhan liikeyritys oli edes jotenkin varma, kiihoitti tavattomasti kilpailua kapitalistein välillä heti kun ilmestyi edullinen pääoman käyttämistilaisuus.

Kun pääoma oli joutilaana, joutui tietysti työvoimiakin joutilaaksi vastaavassa määrässä. Jokainen häiriö liike-elämässä, pieninkin vaihtelu kaupan tai tuotannon alalla, puhumattakaan lukemattomista konkursseista, joita hyvinäkin aikoina sattui joka vuosi, tekivät alituisesti ihmisiä työttömiksi ja leivättömiksi milloin viikoiksi, milloin taas kuukausiksi, jopa vuosikausiksikin. Suuret joukot työttömiä kierteli alituisesti ympäri maata työn haussa, joutuen ensin kuljeskeleviksi jutkuttajiksi, sitte rikoksentekijöiksi. »Antakaa meille työtä!» kuului melkein lakkaamaton huuto tuosta työttömäin armeijasta, joka paisui huonoina aikoina niin valtavaksi ja toivottomaksi joukoksi, että hallitustenkin asema näytti väliin käyvän vaaran alaiseksi. Voiko olla selvempää ja painavampaa todistusta siitä, kuinka kykenemätön teidän yksityisyrityksiin perustuva tuotantojärjestelmänne oli rikastuttamaan kansaa, kuin tosiasia, että kapitalistien täytyi tällaisinakin köyhyyden ja kurjuuden aikoina taistella keskenään varmoista pääoman sijoittamistilaisuuksista, ja työntekijäin kapinoida ja polttaa, kun eivät saaneet työtä?»

»Ja nyt, herra West», jatkoi tohtori Leete yhä, »pyydän teitä pitämään mielessänne, että olen tähän saakka vain epäsuorasti esittänyt muutamia kansallisen tuotantojärjestelmän etuja siten että olen paljastanut yksityistuotannon vallitessa ilmestyviä vaarallisia puutteellisuuksia ja heikkouksia, joita ei enää ole. Teidän täytynee myöntää, että mainitsemani seikat riittäisivät yksinään jo selittämään, minkätähden kansa on nyt niin paljon rikkaampi kuin teidän aikakaudellanne. Kuitenkaan en ole vielä maininnut laisinkaan monia muita etuja, mitä järjestelmällämme on teidän järjestelmänne rinnalla.

Otaksukaammepa, ettei yksityistuotantojärjestelmässänne olisi laisinkaan ollut mainitsemiani puutteita, ei onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä tappioita, jotka johtuivat kysynnän ja tarjonnan väärästä arvostelemisesta ja kykenemättömyydestä luoda yleiskatsaus koko tuotantoon. Otaksukaamme edelleen, ettei olisi ollut lamauttavaa ja voimia tuhlaavaa kilpailua eikä kriisien, vararikkojen tai pitkällisten huonojen aikojen kautta syntyviä vahingoita, samoin ei myöskään joutilasta pääomaa eikä työvoimaa. Otaksukaamme vielä, että kaikki nämä yksityiskapitalistista tuotantojärjestelmää välttämättömästi seuraavat epäkohdat olisivat poistuneet jonkun ihmeen kautta, ilman että järjestelmää olisi siltä ollut tarvis hyljätä. Vaikka näinkin olisi ollut, olisi nykyisen, koko kansan valvoman tuotantojärjestelmän luomat tulokset paljon suuremmat, kuin teidän järjestelmänne olisi voinut saavuttaa otaksumassamme parannetussakaan muodossa.

Teidän aikakaudellannekin oli jo jotenkin suuria kutomoja ja kehruulaitoksia, vaikka ei niitä voidakkaan verrata meidän laitoksiimme. Epäilemättä olette käynyt joskus jossakin näissä yhdeksännentoista vuosisadan suurissa tehtaissa, jotka peittivät laajoja maa-aloja, käyttivät palveluksessaan tuhansia työntekijöitä ja yhdistivät yhden katon alle, yhden johdon ohjattaviksi sadottain eri toimia, mitkä muuttivat esimerkiksi pumpulipaalun karttuunipakoiksi. Olette ihmetellyt sitä sekä ihmis- että konevoiman säästämistä, joka saavutetaan sen kautta, että jokainen pyörä, jokainen käsi toimii sopusuhteisesti saman päämäärän saavuttamiseksi. Olette ehkä myöskin ajatellut, kuinka vähän sama työvoima voisi saada aikaan, jos se työskentelisi hajallaan, kukin henkilö yksikseen, välittämättä toisista. Pitäisittekö liioitteluna, jos teille sanottaisiin, että suurinkin tulos, minkä yksityiset erikseen työskentelevät työntekijät voivat saada aikaan, vaikkapa he toimisivatkin täydellisessä ystävyydessä toistensa kanssa, ei ainoastaan lisäänny prosenteissa, vaan tulee moninkertaiseksi, jos heidän työnsä järjestetään saman yhtenäisen johdon alaiseksi? No niin, herra West: siitä saakka kuin koko kansan tuotanto järjestettiin saman johdon alle, yhdeksi kokonaisuudeksi, missä jokainen pyörä tarttuu toiseen, siitä saakka on tuotanto kohonnut yhtä paljon teidän aikakautenne tuotantoa korkeammalle – vaikka emme ottaisikaan lukuun silloista, äsken mainitsemaani suunnatonta tuhlausta – kuin teidän aikanne tehdastyö kohotti sen yksikseen työskenteleväin työntekijäin tuotantoa korkeammalle. Niin kauan kuin kansan tuotannon johto on tuhatpäisen kapitalistiluokan käsissä, on sen valmistuskyky, vaikkapa yksityiset liikkeet eivät olisikaan toistensa vihollisia, yhdeksi tuotantoalaksi järjestetyn kansan tuotantokykyyn verraten yhtä suuri kuin tuhansien itsenäisten päällikköjen komennettavana olevan kansajoukon tai villilauman sotakyky on hyvin harjoitetun ja yhden kenraalin komennossa olevan armeijan sotakykyyn verraten – esim. sellaisen sotakoneen, kuin Saksan sotajoukko oli Moltken aikana –».

»Kuultuani selityksenne», sanoin minä, »en enää ihmettele, että kansa on nykyjään rikkaampi kuin minun aikakaudellani. Pikemmin minua alkaa kummastuttaa, etteivät kaikki teidän kansalaisenne ole rikkaita kuin Kroisus».

»No onhan meillä jotenkin hyvät olot», vastasi tohtori Leete. »Elämämme on niin mukavaa ja hyvää, kuin voimme toivoa. Täällä, jossa jokaisen kansalaisen tulot ovat yhtäsuuret, ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään ulkonaisesti pöyhkeilevä, mielettömyyteen saakka kilpaileva loisto, joka itse asiassa edistää todellista hyvinvoinnin tunnetta joko sangen vähän tai ei ollenkaan. Me haluamme ainoastaan sellaista, mikä todella edistää elämän mukavuutta. Meidän kaikkien vuosiosinkomme voisi olla paljoa suurempi, jos jakaisimme tuotannon synnyttämän ylijäämänkin. Mutta meidän mielestämme on parempi käyttää se yleisiin laitoksiin ja huvituksiin, joihin kaikki ovat osalliset, kuten esim. yleisiin huoneistoihin ja rakennuksiin, taidekokoelmiin, siltoihin, kuvapatsaisiin, kulkuneuvoihin, kaupunkien kaunistukseen sekä suuriin soitannollisiin- ja näytelmäesityksiin samoin kuin kaikenlaisiin huvittelu- ja virkistyslaitoksiin. Te, herra West, ette ole vielä ensinkään nähnyt, miten me oikeastaan elämme. Kodeissammekin tosin on mukavuutensa, mutta elämämme esiintyy koko loistossaan vasta sen ulkopuolella seuraelämässä. Kun tutustutte siihen lähemmin, käsitätte kyllä, »mihin rahat menevät», kuten teidän aikakaudellanne sanottiin, ja luulenpa teidän myöntävän, että menettelemme oikein, käyttäessämme niitä siten».

Back to Index Next