YHDESTOISTA LUKU.
YHDESTOISTA LUKU.
Kun tulimme kotiin, ei tohtori Leete ollut vielä palannut ulkoa eikä rouva Leeteäkään näkynyt.
»Pidättekö musiikista, herra West?» kysyi Edit.
Vakuutin, että elämä ilman sitä oli mielestäni arvoton.
»Minun tulisi oikeastaan pyytää anteeksi kysymystäni», lausui Edit. »Ei ole tapana enää meidän päivinämme tiedustella sellaista asiaa toisiltansa. Mutta olen lukenut, että teidän aikanne sivistyneissäkin luokissa oli henkilöitä, jotka eivät soitosta välittäneet».
»Mutta teidän on otettava huomioon lieventävänä asianhaarana, että meidän musiikkimme oli toisinaan jotenkin vastenmielistä laatua», sanoin minä.
»Niinpä kyllä», arveli hän. »Minä tiedän sen, ja pelkäänpä, ettei se olisi minuakaan miellyttänyt. Haluatteko siis nyt tutustua hiukan meidän säveltaiteeseemme, herra West?»
»Ei mikään olisi minusta mieluisempaa, kuin saada kuunnella teidän soittoanne tai lauluanne», sanoin minä.
»Minunko!» huudahti hän nauraen. »Luuletteko, että minä rupeaisin soittamaan tai laulamaan teille».
»Niin todellakin toivoin», vastasin minä.
Kun hän huomasi neuvottomuuteni, hillitsi hän naurunsa ja virkkoi:
»Luonnollisesti laulamme nykyjään kaikki harjoittaaksemme ääntämme, ja muutamat opettelevat omaksi huvikseen soittamaankin jotakin soittokonetta, mutta se, mitä varsinaiset harjaantuneet säveltaiteilijat meille tarjoavat, on niin täydellistä ja ihanaa sekä niin vähällä vaivalla jokaisen nautittavissa, ettei meidän johdu mieleenkään kutsua omaa lauluamme tai soittoamme musiikiksi. Kaikki todella etevät laulajat ja soittajat palvelevat kansaa musiikkialalla, ja me muut olemme enimmäkseen vaiti. Mutta haluatteko todella kuunnella musiikkia?»
Vakuutin vielä kerran haluavani.
»Tulkaa sitte musiikkihuoneeseen», sanoi hän.
Minä seurasin häntä erääseen huoneeseen, jossa oli paneeliseinät ilman seinäpapereita. Lattiakin oli kiillotettua puuta. Valmistauduin näkemään uusia keksintöjä soittokoneiden alalla, mutta en huomannut huoneessa mitään, jota edes vilkkain mielikuvitus olisi voinut otaksua soittokoneeksi. Ällistynyt ulkomuotoni näytti suuresti huvittavan Editiä.
»Olkaa hyvä ja katsokaa päivän ohjelmaa», sanoi hän ojentaen minulle kortin. »Sanokaa, mitä haluatte kuulla, ja ottakaa huomioon, että kello on nyt viisi.»
Korttiin oli painettu päivämäärä syyskuun 12 p. 2000 sekä pisin musiikkiohjelma, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli yhtä vaihteleva kuin pitkäkin, sisältäen erinomaisen valikoiman sooloja, duetteja ja kvartetteja sekä vokaali että instrumenttaalimusiikin alalta ynnä useita orkesterikappaleita. Jouduin ihan pyörälle katsellessani tuota kummallista ohjelmaa, mutta Editin rusottava sormenpää saattoi minut jäljille, viitaten erityistä osastoa, jonka edellä oli »kello 5 iltapäivällä». Nyt huomasin, että koko tuo summaton ohjelma riitti koko päiväksi ja oli jaettu kahteenkymmeneen neljään kutakin vuorokauden tuntia vastaavaan osastoon. Ryhmässä »kello 5 iltapäivällä» oli vain muutamia kappaleita, ja minä viittasin haluavani kuulla erästä urkusävellystä.
»Hauskaa, että tekin pidätte uruista», sanoi Edit. »Luulenpa, ettei mikään muu musiikkilaji sovellu mielialaani yhtä usein kuin se».
Hän osotti minulle mukavan paikan sekä astui sitte toiselle puolelle huonetta. Siellä hän kosketti, mikäli näin, ainoastaan paria nappia. Samassa täyttivät mahtavat urkujen sävelet huoneen. Soiton voima oli jollakin tavalla sovitettu tarkasti huoneen koon mukaan, joten se ei kuulunut liian kovalta. Kuuntelin kappaleen loppuun, tuskin uskaltamatta hengittää. Sellaista musiikkia yhtä mestarillisesti esitettynä en koskaan ollut kuvitellutkaan kuulevani.
»Ihanaa!» huudahdin, kun viimeinen suuri sävellaine vähitellen häipyi. »Itse Bach lienee varmaan istunut urkujen ääressä. Mutta missä urut ovat?»
»Varttokaahan vielä hetkinen», sanoi Edit. »Soisin teidän kernaasti kuulevan erään valssin, ennenkuin jatkatte kyselyänne. Minusta se on aivan hurmaava».
Samalla täyttivät viulun säveleet huoneen viehättävinä ja lumoavina kuin kesäyö. Kun soitto oli lopussa, jatkoi hän:
»Soitossa ei ole mitään salaperäistä, kuten näytte luulevan. Sen synnyttäjinä eivät ole tarujen tenhottaret, vaan hyvät ja rehelliset sekä sangen taitavat ihmiskädet. Olemme vain sovittaneet musiikinkin alalle saman työtä säästävän yhteistoimintaperiaatteen kuin muillekin aloille. Kaupungissa on joukko musiikkisaleja, joiden kuulosuhteet ovat tarkasti sovitetut eri musiikkilajeille. Nämä salit ovat telefoonin kautta yhteydessä kaupungin kaikkien huoneistojen kanssa, joiden asukkaat suorittavat vähäisen maksun – ja varma on, ettei kukaan jätä sitä suorittamatta. Jokaiseen saliin kuuluva soitto- ja laulukunta on niin suuri, että ohjelma riittää neljäkolmatta tuntia, vaikka kullakin yksityisellä tai ryhmällä on vain pieni osa päivittäin suoritettavana. Tämänpäiväisestä kortista näette tarkemmin katsoen, että joka ohjelmassa on rinnakkain neljä ryhmää, edustaen erilaatuista musiikkia. Nämä ohjelmat suoritetaan yht’aikaa eri saleissa. Kun vain käytätte tätä nappia, johon liittyvä lanka yhdistää soitantosalit tähän rakennukseen, voitte kuulla kaikki nyt esitettävänä olevat neljä ohjelmaa. Ohjelmat ovat sitäpaitse järjestetyt siten, että eri saleissa samaan aikaan suoritettavat kappaleet edustavat ei ainoastaan instrumenttaalimusiikkia eri soittokoneille sekä laulua, vaan myöskin sekä iloisia että surullisia aiheita, joten jokaisen maku ja mieliala aina voi tulla tyydytetyksi».
»Luulenpa, neiti Leete», sanoin minä, että jos olisimme keksineet keinon, jonka avulla kukin olisi voinut kotonansa kuunnella täydellistä, mestarillista ja jokaisen mielialaan soveltuvaa musiikkia kuinka kauan ja mihin aikaan tahansa, olisimme jo uskoneet saavuttaneemme ihmisellisen onnen huipun emmekä enää olisi koettaneetkaan pyrkiä sen etemmäksi.»
»Totta tosiaan en minäkään voi käsittää», vastasi Edit, »miten ne teikäläiset, jotka todella kaipasivat musiikkia, voivat sietää silloin vallinneita tapoja. Todella kuulemista ansaitsevaa soittoa eivät kansan suuret joukot luullakseni saaneet koskaan kuulla, ja parempiosaisetkin ainoastaan sattumalta hämmästyttävän korkeasta maksusta ja epämukavissa oloissa, silloinkin ainoastaan lyhyen hetken, jonka joku toinen mielivaltaisesti määräsi, puhumattakaan kaikenlaisista muista haitoista. Ajatelkaamme esim. teidän konserttejanne ja oopperoitanne! Mahtoi tuntua kauhealta istua yhden tai parin musiikkikappaleen tähden, jotka miellyttivät, tuntikausia kuulemassa sellaista, mistä ei välittänyt! Päivällisillä ollessa voi jättää syömättä sen ruokalajin, josta ei pidä. Kukapa ryhtyisikään ateriaan, jos hänen täytyisi syödä kaikkea, mitä tuodaan esiin? Ja kuitenkin on ihmisen kuulo yhtä herkkä kuin makukin, siitä olen varma. Luulen, että te suvaitsitte kehittymättömäin henkilöiden laulua ja soittoa kotonanne niin paljon ainoastaan siitä syystä, että hyvää musiikkia oli peräti vaikea saada kuulla».
»Aivan niin», vastasin minä. »Meidän oli joko kuultava sellaista musiikkia tai oltava ilman, muuta valitsemismahdollisuutta ei ollut».
»Niinpä niin!» huokasi Edit. »Lähemmin ajatellen ei ole ensinkään kummallista, että teidän aikakaudellanne niin useat ihmiset eivät välittäneet rahtuakaan musiikista. Luulenpa, että minäkin olisin sitä karttanut».
»Tarkoititteko äsken», kysyin minä, »että musiikkiaika kestää yli vuorokauden? Ohjelmasta päättäen tosin näyttää siltä, mutta kukapa kuuntelisi soittoa esimerkiksi sydänyön ja aamun välillä?»
»Niitä on paljon», vastasi Edit. »Ihmisiä on valveilla ja toimessa joka hetki. Ja vaikka eivät muut välittäisikään musiikista aamupuolella yötä, virkistää ja viihdyttää se unettomia, sairaita ja kuolevia. Kaikissa makuuhuoneissamme on vuoteen pääpuolessa telefoonilaitos, jonka avulla jokainen, ken ei voi nukkua, voi kuunnella jokaiseen mielentilaan soveltuvaa musiikkia mielensä mukaan».
»Onko minullekin luovutetussa huoneessa sellainen laitos?»
»Tietysti! Kuinka peräti ajattelematon olin, kun en huomannut sanoa sitä teille eilen! Isäni kyllä osottaa teille tänä iltana ennen maata menoanne, miten laitosta hoidetaan. Ja olenpa varma, että musiikki karkottaa kaikki epämiellyttävät tunteet, jos ne vielä alkaisivat teitä ahdistaa».
Kun myöhemmin illalla olimme koolla, kyseli tohtori Leete varastossa käyntiämme. Keskustelussa jouduimme vertailemaan yhdeksännentoista vuosisadan oloja kahdennenkymmenennen vuosisadan oloihin. Silloin johtui puhe perintökysymykseen.
»Luultavasti ei omaisuuden periminen enää ole sallittu», arvelin minä.
»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »sitä ei vastusta kukaan. Kun tutustutte meihin lähemmin, hra West, tulette todella huomaamaan, että nykyaikana rajoitetaan ihmisten persoonallista vapautta paljoa vähemmän kuin teidän aikakaudellanne. Me tosin vaadimme lain mukaan, että jokaisen tulee palvella määrätty aika kansaa, sen sijaan kuin te sallitte heidän valita joko työnteon, varkauden tai nälkäkuoleman. Mutta tämä perustuslakimme on itse asiassa vain luonnon säätämän määräyksen – Eedenissä annetun käskyn – toisinto, mikä jakaa kuorman tasan kaikille. Tätä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta ei meidän yhteiskuntamme perustuksena ole minkäänlaista lain säätämää pakkoa. Me olemme säilyttäneet tahdon vapauden täydellisesti, sillä yhteiskuntajärjestelmämmehän on terveissä elinehdoissa elävän ihmisluonteen johdonmukainen kehittymistulos. Perintökysymys on omiaan selvittämään tätä seikkaa. Kun kansa on ainoa kapitalisti ja maanomistaja, rajoittuu yksilön omistusoikeus luonnollisesti hänen vuotuiseen eläkkeeseensä ja sen avulla hankittuihin talous- ynnä käyttökaluihin. Kun hän kuolee, lakkaa hänen eläkkeensä samoin kuin eläkkeet teidänkin aikakaudellanne. Hautajaisia varten myönnetään erityinen summa. Jälkeenjääneen omaisuutensa saa hän määrätä, kenelle tahtoo».
»Mutta miten voidaan estää arvokkaita esineitä aikojen kuluessa kasautumasta yksityisten käsiin siinä määrässä, että kansalaisten aseman yhdenarvoisuus todella joutuu vaaranalaiseksi?» kysyin minä.
»Se seikka tulee järjestetyksi ihan itsestänsä ja aivan helposti», kuului vastaus. »Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa on yksityisomaisuudesta vain vastusta, kun se nousee yli sen määrän, mitä todellinen mukavuus vaatii. Henkilöä, jolla teidän aikakaudellanne oli talo täynnä kulta- ja hopeatavaroita, hienoja porsliineja, kalliita huonekaluja ja muuta sentapaista, pidettiin rikkaana, sillä näillä esineillä oli rahallinen arvonsa ja ne voitiin milloin tahansa muuttaa rahaksi. Mutta jos joku henkilö nyt joutuisi sadan sukulaisensa yhtä aikaa sattuvan kuoleman kautta perimään kaiken heidän omaisuutensa, pidettäisiin häntä peräti onnettomana. Kun tavaroita ei voida myödä, on niillä arvoa ainoastaan sikäli, mikäli omistaja niitä todella tarvitsee tai mikäli hän voi nauttia niiden kauneudesta. Kun hänen tulonsa edelleenkin ovat yhtäsuuret, täytyisi hänen tuhlata niitä sekä vuokratessaan huoneet, joissa hän tavaransa säilyttää, että palkitaksensa hoitokustannukset. On aivan varmaa, että asianomainen henkilö koettaa mahdollisimman pian jaella ystävilleen tavarat, joiden säilyttäminen häntä vain köyhdyttää, ja yhtä varmaa on, ettei paraskaan ystävä huoli enemmästä, kuin hän mukavasti voi säilyttää ja hoitaa asunnossansa. Käsitätte siis, että on aivan tarpeetonta varovaisuutta kansan ryhtyä torjumaan persoonallista perintöoikeutta estääksensä siten yksityisomaisuuden kerääntymistä. Huoleti voidaan jättää kunkin yksilön asiaksi valvoa, ettei hän saa liian suurta tavarataakkaa kantaakseen. Tässä suhteessa ollaan niin varovaisia, että sukulaiset tavallisesti kieltäytyvät vastaanottamasta perintöä, pidättäen siitä ainoastaan jonkun pienen esineen muistoksi. Kansa ottaa haltuunsa luovutetun perinnön ja siirtää sen, millä on arvoa, yhteisomaisuudeksi tavaravarastoihin».
»Puhuitte hoitokustannusten palkitsemisesta», sanoin minä. »Siitäpä johtuu mieleeni kysymys, jonka jo usein olen aikonut tehdä. Miten olette ratkaisseet palvelijakysymyksen? Kuka rupeaa enää palvelijaksi yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat saman arvoisia? Meidänkin naistemme oli jo vaikea saada palvelijattaria, vaikka silloin ei vielä voinut puhuakaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisuudesta».
»Meidän olisi peräti helppoa hankkia sellainen palvelijakunta, jommoista te ette osanneet uneksiakaan, juuri sen kautta, että kaikki olemme yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoisia, eikä mikään voi tätä tasa-arvoisuutta järkyttää. Sillä onhan palveleminen kunniakasta yhteiskunnassa, jonka periaatteena on, että kaikkien täytyy vuorostaan palvella toisiaan. Näin voisimme menetellä, jos palvelijoita tarvitsisimme», vastasi tohtori Leete. »Mutta me emme niitä tarvitse».
»Kuka sitte tekee kotona tarvittavat työt?» kysyin.
»Niitä ei enää olekkaan», vastasi rouva Leete, jonka puoleen olin kääntynyt. »Vaatteemme pestään sangen halvalla yleisissä laitoksissa ja ruokamme keitetään yhteisissä keittiöissä. Kaikki tarpeemme valmistetaan ja korjataan yleisissä työpajoissa. Sähkö valaisee ja lämmittää kotimme. Asunnoksemme emme valitse suurempaa huoneistoa kuin tarvitsemme, ja me kalustamme sen siten, että siivoamisesta ja järjestämisestä on mahdollisimman vähän työtä. Emme siis todellakaan tarvitse enää palvelijoita».
»Teidän aikalaisenne eivät välittäneet keksinnöistä, joiden avulla palvelijain työ olisi saatu tehdyksi», jatkoi tohtori Leete. »Heillähän oli köyhemmissä kansankerroksissa loppumaton varasto orjia, joiden tehtäväksi voi jättää kaikki raskaat ja vastenmieliset työt. Mutta nyt, kun meidän jokaisen täytyy vuorostamme tehdä kaikkea yhteiskunnassa tarvittavaa työtä, on työn helppoudesta jokaiselle yksityiselle kansalaiselle persoonallista etua ja jokainen koettaa parhaansa saadakseen yhteisen taakan keveämmäksi. Tämä onkin aiheuttanut suuren joukon työtä säästäviä keksintöjä kaikilla aloilla. Ensimäisenä tuloksena oli taloudenpidon järjestäminen mahdollisimman mukavaksi vähimmällä työllä».
»Jos taloudessa sattuu erityisiä suurempaa työtä vaativia tapahtumia», jatkoi tohtori Leete, »kuten esimerkiksi yleinen siivous tai sairaudentapauksia, voimme aina saada tarpeellista apua ulkopuolelta».
»Mutta miten maksatte tämän avun, kun teillä ei ole rahoja?»
»Emme luonnollisesti maksakkaan apulaisille, vaan kansalle. Auttajia saadaan, kun käännytään asianomaisen konttoorin puoleen, ja heidän palkkansa merkitään pyytäjän luottokorttiin».
»Maailma mahtaa nykyjään olla naisten paratiisi», huudahdin. »Minun aikakaudellani ei edes rikkaus eivätkä lukuisat palvelijajoukot voineet kokonaan rapauttaa perheen emäntiä taloushuolista. Köyhien ja kohtuullisesti toimeentulevain luokkien naiset taasen elivät ja kuolivat näiden huolien marttyyreinä».
»Aivan niin», virkkoi rouva Leete. »Olen lukenut silloisista oloista kylliksi tietääkseni, että kuinka huono miesten asema lienee silloin ollutkin, olivat he kuitenkin onnellisempia, kuin heidän äitinsä ja vaimonsa».
Tohtori Leete sanoi: »Kuorma, joka mursi teidän aikanne naiset, on köykäinen kuin höyhen kansan leveillä hartioilla. Naisten kurjuus johtui samoin kuin kaikki muukin sen aikuinen kurjuus siitä, että te ette kyenneet yhteistoimintaan. Tämä taas oli seurauksena aikanne individualismista, jolle yhteiskuntanne oli rakennettu, kykenemättömyydestänne huomaamaan, että kanssaihmisistänne olisi ollut kymmenkertainen hyöty, jos olisitte toimineet heidän kanssansa yhdessä, ettekä taistelleet heitä vastaan. Minua ei kummastuta se, että ette osanneet elää mukavammin, vaan se, että voitte laisinkaan elää yhdessä, sillä koetittehan vointinne mukaan saada toisianne orjiksenne ja anastaa heidän omaisuutensa».
»Lakkaahan toki, isä!» keskeytti Edit nauraen. »Jos noin kiivaasti jatkat, luulee herra West, että syytät yksityisesti häntä».
»Kun tarvitsette lääkäriä, niin ilmoitatteko ensin asianomaiseen konttoriin ja otatte vastaan sen, ken lähetetään?» kysyin minä.
»Yleistä sääntöä ei voida sovittaa lääkäreihin», vastasi tohtori Leete. »Jos mieli lääkärin menestyä työssään täytyy hänen tuntea sairaan ruumiinrakenne. Sairaan tulee siis voida kutsua erityinen lääkäri, ja hän menettelee aivan kuin teidän aikalaisennekin. Ainoana erotuksena on, että lääkäri ei ota maksua omaksi hyödykseen, vaan kansan hyödyksi, siten että hän poistaa erityisen taksan vahvistaman summan sairaan luottokortista».
»Mutta jos maksu aina on sama eikä lääkäri voi, kuten luulen, kieltäytyä noudattamasta käskyä, niin eivätkö hyvät lääkärit joudu aina olemaan työssä ja huonot jää joutilaiksi?» kysyin epäillen.
»Älkää luulko, että minä, vanha lääkäri, olen itserakas ja turhamainen, vaikka sanonkin, että meillä ei olekkaan huonoja lääkäreitä», vastasi tohtori Leete. »Teidän aikananne voi kuka tahansa sangen pintapuoliset tutkinnot suoritettuaan ryhtyä kokeiluihin, joiden esineenä oli kanssaihmisten ruumiin terveys, jopa elämäkin. Nyt ei ole niin. Lääkäriksi ei hyväksytä ketään, ellei hän ole suorittanut sangen perusteellisia tutkinnoita ja kokeita sekä osottanut ilmeisiä taipumuksia lääkärin ammattiin. Sitäpaitse on teidän muistettava, ettei kukaan lääkäri nykyjään koetakkaan laajentaa toimialaansa toisten lääkärien kustannuksella, sillä siihen ei ole mitään syytä. Ja vihdoin täytyy jokaisen määräaikoina jättää lääkintähallitukselle kertomus toiminnastaan. Jos huomataan, ettei jollakin ole kylliksi työtä, hankitaan sitä hänelle».
KAHDESTOISTA LUKU.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kun minun täytyi kysellä loppumattomiin, oppiakseni edes pintapuolisesti tuntemaan kahdennenkymmenennen vuosisadan oloja, ja kun tohtori Leeten kärsivällisyys näytti olevan yhtä loppumaton, istuimme valveilla vielä useita tunteja sen jälkeen, kun naiset olivat poistuneet. Muistutin isännälleni, mihin aamullinen keskustelumme oli katkennut, ja sanoin haluavani sangen mielelläni kuulla, minkä järjestelmän avulla teollisuusalojen työntekijöitä voitiin kiihottaa ahkeruuteen, kun heidän ei tarvinnut pelätä toimeentulonsa menettämistä.
»Ennen kaikkea tulee teidän muistaa», vastasi tohtori Leete. »että työhalun kehittäminen korkeimmilleen ei ole ainoa päämäärä, johon järjestelmämme tähtää. Toinen ja yhtä tärkeä on hankkia sekä alempiin että ylempiin päällikköjen ja johtajain paikkoihin samoin kuin korkeimpiin kansan virkoihinkin varmasti kyvykkäitä henkilöitä, joiden oma rata takaa, että heidän alaisensa tekevät parhaansa, joten ei minkäänlainen laiminlyönti saa tulla kysymykseenkään. Työn armeijamme on järjestetty pitäen silmällä kumpaakin mainittua päämäärää. Ensimäisen ryhmän muodostavat luokkiin kuulumattomat työntekijät, jotka tekevät mitä tahansa. Siihen ryhmään tulee jokaisen rekryytin kuulua ensimäiset kolme vuotta. Tämä ensimäinen aste on jonkinlainen koulu, vieläpä ankarakin, jossa nuoriso totutetaan tottelemaan ja tuntemaan sekä täyttämään velvollisuutensa. Vaikka ne monenlaatuiset työt, joita tämän luokan tulee tehdä, estävät työntekijöitä siirtymästä askel askeleelta ylemmäksi, kuten myöhemmillä asteilla tapahtuu, merkitään kuitenkin jokaisen henkilön työt kirjaan, ja ne, jotka ovat osottaneet erityistä kuntoa, saavat palkinnoita, kun taas laiminlyöntejä rangaistaan. Kuitenkin on mielestämme tarpeetonta asettaa nuorten koko tulevaa elämää riippumaan nuoruuden tavallisesta kevytmielisyydestä, ellei suurempia vikoja ilmesty sen ohessa. Senpätähden voivatkin kaikki, jotka ovat ilman erityisiä vikoja suorittaneet ensimäisen asteen, valita itsellensä alan, joka parhaite vastaa kunkin taipumuksia. Kun tämä on tehty, siirtyy kukin oppilaaksi valitsemallensa alalle. Oppiaika on tietysti eri pitkä eri aloilla. Sen kuluttua tulee oppilas täysin oikeutetuksi työmieheksi ja ammattinsa itsenäiseksi jäseneksi. Oppiaikana pidetään jokaisen kykyä ja ahkeruutta erittäin tarkasti silmällä, ja tulokset merkitään erityisiin arvostelukirjoihin. Näiden mukaan osotettu erityinen kunto palkitaan sopivalla tavalla, ja kirjojen näyttämä keskiarvo määrää, minkä arvoasteen kukin saa täysinoikeutettujen työntekijäin keskuudessa.
Vaikka teollisuuden ja maanviljelyksen eri haarat vaativatkin tässä suhteessa erilaista sisällistä järjestystä aina luonteensa mukaan, on kuitenkin kaikkialla tapana jakaa työntekijät kykynsä perusteella kolmeen luokkaan, ja useilla aloilla on nämä vielä jaettu kahteen osastoon. Oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan saa nuorukainen ensimäisen, toisen tai kolmannen luokan työntekijän arvon. Luonnollisesti voivat ainoastaan tavattoman etevät ja kyvykkäät nuorukaiset päästä suoraan oppilaasta ensimäisen luokan työntekijöiksi. Useimmat siirtyvät kolmannen luokan jäseniksi kohoten ylempiin luokkiin vasta sitä mukaa, kuin saavuttavat kokemusta ammatissaan. Sentähden toimitetaan uusi luokkiin jako aina määräaikojen kuluttua, jotka ovat kussakin ammatissa yhtä pitkät, kuin saman ammatin oppiaika. Siten ei todellisen ansion tarvitse jäädä pitkäksi aikaa odottamaan tunnustustansa, eikä veltto voi luottaa entisiin ansioihinsa, ellei hän tahdo laskeutua alempiin luokkiin. Eräs tärkeimpiä ylimmän luokan jäsenyydestä johtuvia etuja on työntekijän oikeus saada valita joku ammattinsa haara erikoisalakseen. Luonnollisesti ei ole tarkoituksena, että nämä erikoisalat olisivat sanottavasti helpommat tai vaikeammat kuin toiset, mutta siitä huolimatta on niiden välillä usein muita tuntuvia erotuksia, jonka tähden valintavapautta pidetäänkin suuriarvoisena. On kyllä totta, että huonoimmankin työntekijän toivomukset otetaan hänen työalaansa määrättäessä mahdollisuuden mukaan huomioon, sillä siitä ei riipu ainoastaan hänen tuleva onnensa, vaan myöskin se hyöty, jonka hän täten tuottaa yhteiskunnalle. Mutta nämä alempain työluokkain toivomukset, mikäli ne ovat sopusoinnussa toimialan yhteisten etujen kanssa, toteutetaan vasta sitte, kun ylempiin luokkiin kuuluvain vaatimukset on täytetty, joten he usein saavat tyytyä valintaan, mikä vastaa heidän vaatimuksiansa vasta toisessa tai kolmannessa sijassa, voidaanpa heidät, jos niin tarvitaan, muuttaa toiseen työhönkin. Tämä vapaa valitsemisoikeus astuu voimaan jokaisessa korotuksessa, ja jos joku menettää entisen arvoasteensa, on hän samalla myöskin vaarassa joutua vaihtamaan toimensa, josta hän pitää, toiseen vähemmän mieluisaan. Uuden luokkiin jakamisen tulokset julkaistaan, ja niille, jotka sitte viime jaon ovat saavuttaneet korkeamman asteen, lausutaan kansan kiitos, jota paitse heille jaetaan julkisesti uuden luokkansa merkit».
»Minkälaisia ne ovat?» kysyin.
»Jokaisella alalla on oma merkkinsä», vastasi tohtori Leete. »Se on rahan muotoinen, mutta niin pieni, että se helposti voi jäädä huomaamatta, ellei tiedä, mistä sitä etsii. Se on ainoa työarmeijan merkki, paitse missä yhteinen etu vaatii erityisen virkapuvun käyttämistä. Luokkamerkki on kaikilla eri aloilla saman muotoinen, mutta kolmannessa luokassa se on rautaa, toisessa hopeaa ja ensimäisessä kultaa.
Tehokkaimpana keinona saada kukin koettamaan parhaansa on määräys, että yhteiskunnan tärkeimpiin toimiin pääsevät ainoastaan ensimäisen luokan jäsenet. Sitäpaitse ovat nämä luokat ainoana arvonmittaajana lukuisille joukoille, jotka eivät ole antautuneet taiteen, kirjallisuuden tai tieteen palvelukseen. Mutta sen lisäksi on vielä muita vähäisempiä, vaikka ehkä yhtä tehokkaita keinoja, jotka saavat jokaisen koettamaan parhaansa. Sellaisia ovat muutamat ylempiin luokkiin kuuluville myönnetyt erityiset pienemmät edut ja oikeudet. Vaikka nämä edut ovatkin sellaisia, että ne eivät voi herättää vihaa alemmissa luokissa, ovat ne kuitenkin omiaan alituisesti pitämään jokaisessa vireillä halua kohota lähinnä seuraavaan luokkaan.
On sanomattoman tärkeää, etteivät ainoastaan hyvät, vaan myöskin keskinkertaiset ja huonotkin työntekijät voivat tuntea ylenemishalua. Ja kun viimeksimainitut ovat enemmistönä, on sitä tärkeämpää, ettei arvoasteikkomme riistä heiltä toivoa eikä saa heitä alakuloisiksi, samalla kun se kiihottaa toisia yhä eteenpäin. Sentähden ovatkin luokat jaetut eri osastoihin. Osastojakin on kussakin luokassa kolme, ja siirtäminen niihin tapahtuu samaan aikaan kuin luokkiin jakaminenkin. Jos siis ei oteta lukuun johtajia, luokittamattomia työntekijöitä eikä upseereja, ei alimpaan luokkaan koskaan voi kuulua enempää kuin yhdeksäs osa työarmeijan jäsenistä, näistäkin useimmat henkilöitä, jotka ovat äsken päättäneet oppiaikansa ja toivovat kohoavansa ylemmäksi. Ainoastaan peräti pieni osa työarmeijasta pysyy koko palvelusaikansa alimmassa luokassa. He ovat henkilöitä, jotka välittävät asemastaan yhtä vähän, kuin kykenevät sitä korjaamaan.
Työntekijän ei edes tarvitse tulla siirretyksi ylempään luokkaan, päästäksensä aavistamaan, mitä kunnia ja maine ovat. Siirtämiseen vaaditaan hyvä todistus työntekijän kyvystä yleensä. Mutta sen ohessa voivat henkilöt, joiden todistukset, vaikka hyviäkin, eivät ole olleet riittävän hyviä siirtämiseen, samoin kuin nekin, jotka ovat innolla toimineet jossakin ammatissa tai suorittaneet jonkun erikoisen tehtävän, tulla julkisesti mainituiksi kunnialuetteloissa sekä saada erilaisia palkintoja. Ansiot, ilmestyköötpä ne missä muodossa tahaan, eivät koskaan jää tunnustusta vaille.
Jos henkilöt, jotka eivät tunne jalompia vaikuttimia, alkaisivat todella lyödä laimin tehtävänsä, tekisivät huonoa työtä tai osottaisivat ilmeistä laiskuutta, on työarmeijan järjestys siksi hyvä, että heitä ei luonnollisesti kärsittäisi. Ihminen, joka kykenee suorittamaan palveluksensa, mutta itsepintaisesti kieltäytyy sitä tekemästä, voidaan asettaa toisista erilleen ja ruokkia ainoastaan vedellä ja leivällä, kunnes hän taipuu.
Teollisuusarmeijamme alimmat virkamiehet ovat henkilöitä, jotka ovat kaksi vuotta pysyneet ensimäisen luokan ensimäisellä osastolla. Jos heitä on liian paljon, otetaan ainoastaan ensi osaston ensi ryhmä. Siten ei kukaan joudu ohjaamaan toista ennen kolmenkymmenen vuoden ikää. Johtajaksi joutuneen korotus ei luonnollisesti riipu enää hänen omasta työstänsä, vaan hänen johdettavinaan olevista työntekijöistä. Korkeammat esimiehet valitaan johtajien joukosta, jotka viisaan valikoimisen kautta ryhmitetään eri luokkiin. Vielä ylempiä viranomaisia valittaessa noudatetaan toisia periaatteita, joiden selitteleminen veisi liian kauan aikaa.
Teidän aikakautenne pienissä liikkeissä ei kuvailemaani luokittelujärjestelmää olisi luonnollisesti voitu toteuttaa, sillä eihän useissa niistä ollut edes niin monta työntekijää, että olisi riittänyt yksi joka luokkaan. Teidän on otettava huomioon, että kun kansa kokonaisuudessaan järjestää työn, toimii joka alalla suuret järjestöt. Tätä teollisuusaloilla toteutettua laajaa mittakaavaa sekä hajallaan yli koko maan olevia eri teollisuuslaitoksia saammekin kiittää siitä, että voimme paikkoja vaihtamalla hankkia jokaiselle työtä, johon hän parhaite kykenee.
Kun olen esittänyt järjestelmämme pääpiirteet, saatte te, herra West, vastata kysymykseen, ovatko henkilöt, jotka tarvitsevat erityisiä kiihottimia tehdäkseen parhaansa, kehotuksen puutteessa? Eivätkö ihmiset, joiden ennen täytyi tehdä työtä tahtoivatpa tai ei, tällaisen järjestelmän vallitessa koeta kaikissa tapauksissa parastansa?»
Vastasin myöntävästi, huomauttaen että päinvastoin voisi moittia kiihoituskeinoja liian tehokkaiksi; varsinkin nuoret voivat joutua ponnistelemaan liiaksi. Ja luulenpa totta puhuen samaa vieläkin, vaikka olen näin kauan ollut uudessa maailmassa ja tutustunut lähemmin sen oloihin.
Tohtori Leete kehotti minua ottamaan huomioon, että työntekijäin toimeentulo ei suinkaan riipu hänen arvostaan, joten eivät elantohuolet ole lisäämässä pettymisen katkeruutta. Sitäpaitse on työpäivä lyhyt, vapaa-ajat uudistuvat säännöllisesti, ja pakollinen työ loppuu parhaassa ijässä, neljänkymmenenviiden vuoden vanhana. Olen taipuvainen myöntämään, että nämä syyt ehkä riittävätkin torjumaan pelkoni.
»Minun täytyy vielä huomauttaa teille paria seikkaa, jotta ette käsittäisi minua väärin», jatkoi tohtori Leete. »Meidän yhteiskuntajärjestömme periaatteena on, että kaikki, jotka tekevät työnsä niin hyvin kuin voivat, ovat yhtä ansiokkaita, olkoonpa työn tulos suuri tai pieni. Kun myönnämme etevimmille työntekijöille suurempia etuja kuin vähemmän kykeneville, ei menettelymme suinkaan ole ristiriidassa edellämainitun periaatteen kanssa. Olen jo osottanut, että järjestelmämme mukainen ylenemisen toivo on omiaan kehottamaan heikompia yhtä hyvin kuin voimakkaitakin pyrkimään eteenpäin. Heikommat eivät suinkaan paheksu sitä, että todella kykenevä asetetaan johtajaksi. Sehän edistää yhteistä hyvää.
Vaikka me käytämmekin kilpailun kiihottavaisuutta järjestelmässämme hyväksemme, ei teidän silti tarvitse luulla, että jalotkin luonteet tarvitsevat sitä. Päinvastoin he eivät pidä sellaista toimintaperustetta edes kyllin arvokkaana seurataksensa sitä. Heillä on toimintaohje omassa sielussaan eikä heidän tarvitse etsiä sitä itsensä ulkopuolelta. He eivät mittaa velvollisuuksiansa toisten henkilöiden tekojen, vaan oman kykynsä mukaan. Niin kauan kuin heidän työnsä on heidän voimainsa mukainen, on heidän mielestään luonnotonta odottaa kiitosta tai moitetta, jos työn tulos sattuu olemaan suuri tai pieni. Kilpailu on sellaisten henkilöitten mielestä filosoofisesti järjetön ja siveellisesti hyljättävä, koska se synnyttää meissä ihailun sijasta kateutta, ja osanottavan surkuttelun sijasta itsekkäisyyttä, kun näemme toisen menestyvän tai epäonnistuvan.
Mutta kaikki ihmiset eivät ole vielä kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeisenä vuotenakaan ehtineet tälle kehityskannalle. Sentähden meidän täytyy käyttää kiihotuskeinoja, jotka sopivat kehittymättömille luonteille. Näitä varten on kiivas kilpailu erinomainen kannus. Ne, jotka sitä tarvitsevat, tuntevat sen. Ne taas, jotka ovat kohonneet sen vaikutusalaa ylemmäksi, eivät sitä tarvitsekkaan».
»Huomautan vielä», jatkoi tohtori Leete, »että ne, jotka ovat joko henkisessä tai ruumiillisessa suhteessa niin heikkoja, että olisi kohtuutonta vaatia heitä pysymään työnarmeijan muassa, muodostavat erityisen, toisista tykkänään riippumattoman luokan, jonkunlaisen invaliidiryhmän, jonka jäsenet tekevät helpompia, heidän voimainsa mukaan sovitettuja töitä. Kaikki henkisesti tai ruumiillisesti kykenemättömät, kuuromykät, rammat, sokeat, jopa mielisairaatkin kuuluvat tähän luokkaan ja käyttävät sen merkkiä. Vahvemmat tekevät usein miehen työn, heikommat luonnollisesti eivät tee mitään, mutta ei kukaan, joka voi jotakin tehdä, tahdo tykkänään luopua työstä. Mielisairaatkin koettavat valoisina hetkinään tehdä, mitä voivat».
»Invaliidiryhmän muodostaminen on todella hyvä aate», sanoin minä. »Sen huomaa yhdeksännentoista vuosisadan raakalainenkin. Se on erinomainen armeliaisuuden harjoittamiskeino eikä loukkaa vastaanottajan tunteita».
»Armeliaisuudenko?» kummasteli tohtori Leete. »Luuletteko, että pidämme mainitsemiani kykenemättömiä armeliaisuuden nauttijoina?»
»Tietysti», vastasin minä, »sillä eiväthän he itse kykene hankkimaan toimeentuloansa».
Tohtori keskeytti minut vilkkaasti:
»Kukapa sen voinee tehdä!» sanoi hän. »Sivistyneessä yhteiskunnassa ei voida puhuakkaan oman toimeentulonsa hankkimisesta. Yhteiskunnassa, joka on niin alhaisella kehitysasteella, että perheenkin yhteistoiminta on tuntematon, voi kukin yksityinen mahdollisesti itse pitää huolen itsestään, vaikka silloinkin ainoastaan jonkun osan elinajastaan. Mutta siitä hetkestä kuin ihmiset alkavat elää yhdessä, perustaen vaikkapa alhaisimman yhteiskuntamuodon, on itsensä ylläpitäminen yksinomaan omin voimin mahdotonta. Kohoava sivistys ja yhä laajemmalle ulotettu työnjako tekevät tämän toisistaan riippuvaisuuden aivan yleiseksi. Kuinka eristetty yksityisen henkilön toimiala näköjään lieneekin, on hän kaikissa tapauksissa jäsenenä äärettömän laajassa ammatti-osuuskunnassa, joka käsittää koko kansan, jopa koko ihmiskunnan. Molemminpuolisen riippuvaisuuden välttämättömyys on takeena keskinäisen avustamisvelvollisuuden täyttämisestä. Teidän järjestelmänne suurin julmuus ja järjettömyys oli tämän tukemisvelvollisuuden puute».
»Olkoonpa niinkin», vastasin minä. »Mutta tätä ei voida sovittaa henkilöihin, jotka yleensä eivät kykene ottamaan osaa tuotantoon».
»Sanoinhan jo aamulla luullakseni», lausui tohtori Leete, – »tai ainakin aijoin sanoa – että ihmiset ovat oikeutetut saamaan ravintonsa kansan pöydältä sentähden, että he ovat ihmisiä, – eikä sentähden, että he ovat terveitä ja voimakkaita – kunhan he vain ottavat osaa työhön voimainsa ja kykynsä mukaan».
»Sanoitte kyllä», vastasin minä, »mutta otaksuin, että tämä koskee ainoastaan sellaisia työntekijöitä, joiden taito ja kyky ovat erilaiset. Käsittääkö tuo määräys myöskin ne henkilöt, jotka eivät tee mitään?
»Eivätkö hekin ole ihmisiä?»
»Onko minun siis käsitettävä sananne siten, että rammat, sokeat, sairaat ja kykenemättömät ovat samassa asemassa, kuin paras työntekijä, saaden samat tulot?»
»Tietysti», kuului vastaus.
»Niin laajalle ulottuva hyväntekeväisyys olisi saanut meidän aikamme innostuneimmankin ihmisystävän ällistymään», lausuin hänelle.
»Jos teillä olisi kotonanne sairas, työhön kykenemätön veli», jatkoi tohtori Leete, »niin antaisitteko hänelle huonompaa ruokaa, huonommat vaatteet ja asunnon, kuin itsellänne on? Pikemmin tekisitte päinvastoin, eikä johtuisi mieleennekään kutsua sellaista hyväntekeväisyydeksi tai armeliaisuudeksi. Tuon sanan käyttäminen siinä yhteydessä tuntuisi teistä hyvin vastenmieliseltä».
»Luonnollisesti», vastasin, »mutta suhde ei olekkaan sama. Kaikki ihmiset ovat epäilemättä tavallaan veljiä, mutta tätä yleistä veljeyttä ei voi missään suhteessa verrata veren veljeyteen, sillä edellisen perustuksena eivät ole samat tunteet eivätkä samat suhteet kuin jälkimäisen».
»Siten puhuu yhdeksästoista vuosisata!» huudahti tohtori Leete. »Ei tarvitse laisinkaan epäillä, että ette ole nukkunut sangen kauan. Jos lyhyesti koettaisin selittää teille sen salaisuuden, mikä näyttää kohoavan eteenne tarkastellessanne nykyistä sivistystämme, olisi minun sanottava: Salaisuus on siinä, että suvun kaikkiyhteys ja ihmiskunnan veljeys olivat teidän aikakaudellanne vain kauniita puheenparsia, mutta meidän keskuudessamme, meidän ajatus- ja tunne-elämässämme ne ovat yhtä todellisia ja vahvoja siteitä, kuin veriheimolaisuuskin.
Mutta vaikka emme ottaisikaan lukuun tätä, en sittenkään voi käsittää, miksi ihmettelette sitä, että niilläkin, jotka eivät voi tehdä työtä, on yhtä täysi oikeus kuin kaikilla muillakin saada osansa työntekijäin työn tuloksista. Eihän teidän aikakaudellannekaan liene riistetty kansalaisoikeuksia niiltä henkilöiltä, jotka eivät kyenneet suorittamaan asevelvollisuuttansa, vaikka sen suorittaminen oli pakollinen kaikille, jotka kykenivät siihen. Kykenemättömät jäivät kotiin niiden suojeltaviksi, jotka pystyivät taisteluun, eikä johtunut kenenkään mieleenkään kieltää heiltä tätä oikeutta tai halveksia heitä sentähden. Meidän palvelusvelvollisuutemme töissä vastaa teidän asevelvollisuuttanne. Työkykyisen miehistön tulee suorittaa tämä velvollisuus, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että niiltä, jotka eivät kykene velvollisuuttaan täyttämään, olisi riistettävä kansalaisoikeudet, joihin me luemme myöskin kansalaisten ylläpidon. Työntekijä ei ole kansalainen sentähden, että hän tekee työtä; vaan hän tekee työtä sentähden, että hän on kansalainen. Samoin kuin te piditte heikomman suojelemisen vahvemman velvollisuutena, samoin me, jotka emme enää käy sotia, pidämme heikomman puolesta työskentelemistä vahvemman velvollisuutena.
Ratkaisua, joka jättää suuren osan esillä olevasta tehtävästä suorittamatta, ei voida hyväksyä oikeaksi. Ja huonosti olisi onnistunut meidänkin yrityksemme ratkaista yhteiskunnallista kysymystä, jos ei olisi otettu huomioon rampoja, sairaita ja sokeita, vaan jätetty heidät elukkain tavoin ulkopuolelle pitämään itse huolta itsestään niin hyvin kuin voivat. Paljoa parempihan olisi ollut jättää vahvat ja terveet oman onnensa nojaan kuin heikot ja onnettomat, joita kohtaan jokaisen pitäisi tuntea myötätuntoisuutta ja koettaa pitää huolta sekä heidän henkisestä että ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Kuten aamulla jo sanoin, on jokaisella miehellä, jokaisella vaimolla ja lapsella oikeus saada toimeentulonsa välikappaleet. Tämän oikeuden perustuksena on se selvä, varma ja yksinkertainen tosiasia, että kaikki ovat saman ja ainoan ihmisperheen jäseniä Jumalan kuva on tässä suhteessa ainoa käypä raha: ken sen omistaa, hänen kanssansa ja’amme kaikki, mitä meillä on.
Teidän aikakautenne sivistyksessä lienee tuskin ollut toista ilmiötä, joka loukkaisi nykyisiä tunteita yhtä suuressa määrässä, kuin se kohtelu ja laiminlyönti, jota osotitte riippuvassa asemassa oleville luokille. Vaikka ette olisikaan tunteneet sääliä, vaikka veljeyden tunne olisikin ollut teille vieras, niin miten voitte jättää huomaamatta, että ryöstitte heikkojen luokalta heidän ilmeiset oikeutensa, kun ette pitäneet heistä huolta?»
»En voi oikein käsittää, mitä tarkoitatte», vastasin minä. »Myönnän kyllä, että näillä kansankerroksilla oli oikeus vaatia sääliämme, mutta millä perusteella olisivat sellaiset henkilöt, jotka eivät ottaneet osaa tavarain tuotantoon, voineet oikeudenmukaisesti vaatia osaansa toisten työn tuloksista?»
»Minkätähden kykenivät teidän työntekijänne tuottamaan enemmän, kuin yhtä suuri joukko villejä?» vastasi tohtori Leete. »Eikö tämä johtunut yksinomaan siitä, että te olitte saaneet perinnöksi edellisten sukupolvien taidot ja keksinnöt? Eikö se johtunut siitä, että te olitte ottaneet valmiina vastaan koko yhteiskuntajärjestelmän koneiston, jonka rakentaminen oli vaatinut vuosituhansia? Miten saitte huostaanne nämä taidot ja järjestelmät, jotka loivat yhdeksän kymmenesosaa tuotteittenne arvosta? Perittehän ne, eikö niin? Mutta eivätkö nuo onnettomat, rammat ja kykenemättömät veljenne, jotka te työnsitte ulkopuolelle, olleet yhtä oikeutettuja perillisiä kuin tekin? Mitä teitte heille? Ettekö ryöstäneet heiltä heidän osaansa, antaessanne heille tähteitä pöydältä, jonka ääreen he perillisinä olivat oikeutetut asettumaan, ja ettekö vielä lisäksi solvaisseet ryöstettyjä, kutsuessanne näitä jätteitä almuiksi ja niiden jakamista hyväntekeväisyydeksi?»
»Niin, herra West», jatkoi tohtori Leete, kun en vastannut mitään, »yhtä vähän kuin voin ymmärtää heikkoja ja kykenemättömiä kohtaan osottamaanne oikeudentunnon ja veljellisen rakkauden puutetta, yhtä mahdotonta on minun käsittää, kuinka teidän aikakautenne ihmiset voivat ilomielin suorittaa tehtävänsä, vaikka he tiesivät, että heidän lapsiltaan tai lastensa lapsilta voidaan kovan onnen kohdatessa riistää kaikki elämän mukavuudet, jopa sen välttämättömät tarpeetkin. En myöskään käsitä, kuinka henkilöt, joilla oli lapsia, voivat kannattaa yhteiskuntajärjestelmää, joka suosi ruumiillisesti ja henkisesti voimakkaita enemmän kuin heikkoja. Sillä juuri saman järjestelmän kautta, josta isälle oli ollut hyötyä, voi hänen poikansa, jonka edestä isä oli valmis uhraamaan elämänsä, joutua kerjäläiseksi ainoastaan siitä syystä, että hän ehkä on heikompi kuin muut. En ole koskaan voinut käsittää, kuinka teidän aikakautenne miehet uskalsivat jättää jälkeensä lapsia».
Huomautus. Tohtori Leete oli kyllä edellisenä iltana keskustellessamme nimenomaan kertonut, kuinka huolekkaasti jokaista koetettiin johdattaa huomaamaan taipumuksiansa ja seuraamaan niitä, kun työala oli valittavana. Mutta vasta kun sain kuulla, että työntekijäin tulot ovat kaikilla aloilla yhtä suuret, huomasin selvästi, kuinka varmoja tämän järjestelmän vallitessa voitiin olla siitä, että jokainen valitsee itsellensä valjaat, mitkä hänelle mukavimmin sopivat ja sallivat hänen koettaa parhaansa yhteisen kuorman vetämisessä. Minun aikakauteni ei kyennyt järjestelmänmukaisesti ja tehokkaasti kehittämään ja käyttämään hyväksensä ihmisten taipumuksia teollisuuden eikä ajatustoiminnan aloilla. Siitäpä johtuikin sen ajan yleinen voimien tuhlaus- ja onnettomuudentunne. Aikalaiseni voivat tosin vapaasti valita toimialansa, mutta tämä vapaus oli vain näennäistä. Itse asiassa voi tuskin kukaan itse määrätä alaansa. Olosuhteet pakottivat päinvastoin heitä toimiin, missä heistä oli suhteellisesti vähän hyötyä, koska heillä ei ollut taipumusta työhönsä. Rikkaat eivät olleet tässä suhteessa sanottavasti parempiosaisia kuin köyhätkään. Jälkimäiset, joilta sivistyksen tie oli yleensä suljettu, eivät tavallisesti olleet tilaisuudessa edes huomaamaankaan varsinaisia luonnonlahjojaan, ja vaikka he olisivat tunteneetkin itsensä siinä suhteessa, eivät he varojen puutteessa voineet taipumuksiaan kehittää. Lukuunottamatta erityisiä onnellisen sattuman aiheuttamia poikkeustapauksia, oli köyhälistöön kuuluvan mahdotonta päästä korkeampaa sivistystä vaativille aloille – suureksi vahingoksi ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan myöskin koko kansalle. Toisaalta esti varakkaita, jotka voivat hankkia sivistystä ja kehittää taipumuksiaan, yhteiskunnalliset ennakkoluulot melkein yhtä suuressa määrässä noudattamasta kutsumustaan. Eiväthän he voineet missään tapauksessa ryhtyä ruumiilliseen työhön, vaan heidän täytyi antautua opin teille, olipa siihen taipumusta tai ei. Täten meni yhteiskunnalta hukkaan paljon hyviä ammattilaisia. Moni koetti rahallisten etujen vuoksi tunkeutua taipumuksistaan huolimatta aloille, missä oli hyvät tulot, karttaen huonosti palkittuja tehtäviä, joihin olisi ollut kykyä. Täten tuhlattiin tavaton määrä voimia. Mutta nyt on kaikki toisin. Samanlainen kasvatus ja yhtäläinen kehittymistilaisuus saattavat jokaisen huomaamaan taipumuksensa, eivätkä yhteiskunnalliset ennakkoluulot tai varallisuuskysymys voi enää estää ketään valitsemasta toimialaansa.
KOLMASTOISTA LUKU.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kun aioin mennä nukkumaan, seurasi tohtori Leete Editin lupauksen mukaan minua makuuhuoneeseeni osottaaksensa, miten musiikkitelefoonia hoidetaan. Hän näytti, kuinka erästä ruuvia kiertämällä voi saada säveleet joko tulvaamaan koko voimallaan huoneeseen tai kaikumaan niin heikkoina ja kaukaisina, että tuskin tiesi, kuuliko niitä todella, vaiko vain kuvitteli kuulevansa. Jos samassa huoneessa makasi kaksi henkilöä, joista toinen tahtoi kuulla musiikkia, toinen nukkua, voi laitoksen järjestää siten, että säveleet kuuluivat toisen vuoteelle, mutta eivät toisen.
»Sen neuvon annan teille, herra West», lausui tohtori Leete, »että jos suinkin voitte, on teidän ensi yönä viisaampaa nukkua, kuin kuunnella maailman kauneintakaan musiikkia. Niiden jännittävien tapahtumain jälkeen, joita olette saanut kokea, on uni kerrassaan korvaamaton vahvistuskeino».
Mieleeni johtui aamulliset kokemukseni, ja minä lupasin seurata hänen neuvoansa.
»Hyvä», sanoi hän. »Asetan siis telefoonin soittamaan kello kahdeksan».
»Mitä tarkoitatte?» kysyin.
Hän kertoi, että eräänlaisen kellolaitoksen välityksellä voitiin musiikkia käyttää herättämään huoneessa nukkujan millä kellon lyönnillä tahansa.
Nyt jo aloin huomata ja olen myöhemmin tullut täysin vakuutetuksi siitä, että unettomuuteni samoin kuin muutkin elämän vastenmieliset seikat olivat jääneet minulta yhdeksännelletoista vuosisadalle. Vaivuin nyt samoin kuin edellisenäkin iltana, ilman minkäänlaisia nukuttamiskeinoja syvään uneen heti, kun laskin pääni tyynylle.
Uneksuin istuvani Abencerragien valtaistuimella Alhambran salissa, missä olin pannut toimeen juhlan kenraaleilleni ja ritareilleni, joiden tuli seuraavana päivänä seurata puolikuuta Espanjan kristittyjä koiria vastaan. Suihkulähteiden vilvoittama ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Joukko pyöreäjäsenisiä ja purppurahuulisia neitosia tanssi viehättävää, sulavaa tanssia torvien ja kielisoittimien sävelten mukaan. Kun katselin ylös siroille parvekkeille, huomasin silloin tällöin jonkun kuninkaallisen haaremin kaunottaren säihkyväin silmien ihaillen katselevan salissa olevia maurilaisen ritariston parhaita helmiä. Yhä kovemmin kaikui soitto, yhä kiihkeämmäksi kävi tanssi, kunnes ei erämaan poikain kuohahteleva veri enää voinut hillitä sotaista innostustansa. Tummat ritarit hypähtivät istuimiltaan, tuhannet miekat välkähtivät esille huotristaan, ja innokas huuto »Allah il Allah!» kajahti kautta salin ja pylväistöjen, herättäen minut. Oli kirkas päivä ja »Turkkilaisen reveljen» kiihkeät säveleet täyttivät huoneeni.
Aamiaista syödessämme kerroin isännälleni aamullisen unelmani. Sain silloin kuulla, että yksinomaan sattuma ei ollut asettanut kysymyksenalaista kiihkeää sävellystä herättäjäkseni. Kappaleet, joita aamuisin soitettiin eräässä musiikkisalissa, olivat kaikki innostuttavia ja elähdyttäviä.
»Espaniasta puhuessamme johtuu mieleeni», huomautin minä ohimennen, »etten ole vielä ensinkään kysellyt, minkälaisiksi olot ovat muodostuneet Europassa. Ovatko vanhan maailmankin yhteiskunnat muuttuneet yhtä perinpohjaisesti, kuin täällä?»
»Tietysti», vastasi tohtori Leete. »Europan samoin kuin Australian, Meksikon ja osaksi Etelä-Amerikan suuret kansat ovat nyt teollisuustasavaltoina, kuten Yhdysvallatkin, jotka ovat olleet kehityksen tienraivaajana. Kansojen keskinäisen rauhan turvaamiseksi on muodostettu vapaa, yhteinen liittohallinto, joka käsittää koko maapallon. Kansainvälinen neuvosto järjestää liittovaltioiden väliset kauppa- ja liikesuhteet sekä päättää, mihin yhteisiin toimiin kulloinkin on ryhdyttävä, jotta alemmalla asteella olevat kansakunnat saataisiin kohotetuiksi yhä korkeamman sivistyksen osallisuuteen. Omien rajojensa sisäpuolella on kullakin kansalla täydellinen itsehallinto».
»Miten voitte harjoittaa kauppaa, kun teillä ei ole rahaa?» kysyin minä. »Omassa maassanne ja oman kansanne kesken toimitettavissa asioissa voitte jollakin tavalla selvitä rahoittakin, mutta kun harjoitatte kauppaa ulkomaiden kanssa, täytynee teidän käyttää jonkunlaista rahaa».
»Ei suinkaan», vastasi tohtori. »Raha on silloinkin aivan tarpeetonta. Niin kauan kuin ulkomainen kauppa oli yksityisten liiketten käsissä, oli raha välttämätöntä, koska ilman sitä olisi ollut mahdoton selvittää monimutkaisia suhteita. Mutta nykyjään on kauppa kansainvälinen asia. Kansat ovat kauppiaina, joten niitä on vain tusinan verran maailmassa. Ja kun liike on kansainvälisen neuvoston valvonnan alaisena, voidaan kansojen keskiset kauppasuhteet pitää selvillä yksinkertaisen tilitys- ja kirjanpitojärjestelmän avulla. Tullimaksuja luonnollisesti ei ole. Kansa tuottaa muista maista ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka yleisesti tunnustetaan tarpeellisiksi. Jokaisella kansalla on erityinen toimistonsa, joka välittää tavaranvaihdon vierasten kansojen kanssa. Amerikalainen toimisto esim. on laskenut, kuinka paljon maassa tarvitaan jonakin vuonna Ranskan tuotteita. Se lähettää tilauksen Ranskan toimistolle, joka samoin tilaa tarvitsemansa Amerikalaiset tuotteet meidän toimistoltamme. Samoin käy tavarain vaihto kaikkien muiden kansojen välillä».
»Miten määrätään ulkomaisten tavarain hinnat, kun ei ole enää minkäänlaista kilpailua?» kysyin minä.
»Hinta, jonka kansa pyytää toiselta tavaroistaan, on luonnollisesti sama, kuin omien kansalaistenkin maksama hinta», vastasi tohtori Leete. »Siten vältetään kaikki väärinkäsitykset ja selkkaukset. Itse asiassa ei tietysti kansoja voida velvoittaa valmistamaan tuotteitansa muille kansoille. Mutta tavarain vaihdosta on käytännöllistä hyötyä kaikille. Jos joku kansa säännöllisesti toimittaa toiselle joitakin tavaroita, täytyy kummaltakin puolelta ajoissa ilmoittaa, jos halutaan saada aikaan muutoksia tavaramäärään tai muihin tuotantoon vaikuttaviin seikkoihin nähden».
»Mutta entäs jos joku kansa, joka yksin voi hankkia joitakin luonnontuotteita, kieltäytyisi luovuttamasta niitä joko kaikille muille tai jollekin erityiselle kansalle?»
»Sellaista ei ole koskaan tapahtunut», vastasi tohtori Leete. »Sitäpaitse olisi siitä suurempi vahinko kieltäytyjälle, kuin muille. Laki kieltää suosimasta toista kansaa enemmän kuin toistakaan. Se määrää, että kaikkia on kohdeltava aivan samalla tavalla. Mainitsemanne menettelytavan tähden suljettaisiin sitä harjoittanut kansa tykkänään pois kaikkien muiden maailman kansojen yhteydestä. Meidän ei siis tarvitse olla huolissamme viittaamanne mahdollisuuden vuoksi».
»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos joku kansa, jolla on luonnon määräämä yksinoikeus joihinkin tavaroihin ja luovuttaa näitä muihin maihin enemmän, kuin se itse käyttää, korottaisi hinnat hyötyäksensä naapurinsa kustannuksella? Omat kansalaiset joutuisivat luonnollisesti myöskin maksamaan samoista tuotteista korotetun hinnan, mutta siitä huolimatta tuottaisi menettely kansalle siksi suurta hyötyä, että se palkitsisi moninkertaisesti tämän tappion».
»Kunhan lähemmin opitte tuntemaan, miten kaikkien tavarain hinnat määrätään, niin huomaatte helposti, kuinka mahdotonta niitä on muuttaa muulloin kuin niiden valmistamiseen tarvittavan ajan tai työn vaikeuden muuttuessa», vastasi tohtori Leete. »Jo tämä periaate, joka on käytännössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liike-elämässä, estää mainitsemanne menettelyn. Ja sitäpaitse käsitämme aivan selvästi, että niinhyvin kansalliset kuin kansainvälisetkin edut ovat yhteiset, sekä olemme syvästi vakuutettuja siitä, että itsekkäisyys on suurinta hulluutta. Tämä tieto ja vakuutus on nykyjään jo juurtunut siksi syvälle ajatus- ja toimintatapaan, ettei pelkäämäänne epärehellisyyttä voi sattua. Me odotamme kaikki aikaa, jolloin kaikki maailman valtiot voidaan lopullisesti yhdistää yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Se on epäilemättä yhteiskunnan lopullinen muoto. Siitä johtuu uusia etuja, joita ei nykyinen yhdenarvoisten valtioitten liitto voi vielä luoda. Nykyinenkin järjestelmä jo on kuitenkin siksi hyvä, että jätämme mielellämme sen aatteen toteuttamisen tulevien sukupolvien tehtäväksi. Onpa muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät, ettei tuo yhdistymisaate koskaan toteudu, koska nykyinen liittojärjestelmä ei ole ainoastaan yhteiskuntakysymyksen väliaikainen, vaan sen lopullinen ja paras ratkaisu».
»Miten menettelette», kysyin, »jos ei kahden kansakunnan välinen tili päättyisikään tasan? Otaksukaammepa esimerkiksi, että olemme lähettäneet Ranskaan enemmän tavaroita, kuin Ranska meille».
Tohtori sanoi: »Joka vuoden lopussa tarkastetaan jokaisen kansan kirjat. Jos Ranska on meille velkaa, voimme me vuorostamme olla velkaa ehkä jollekin toiselle kansalle, joka taas on velkaa Ranskalle, j. n. e. Erotukset, jotka jäävät tasaamatta, kun kansainvälinen neuvosto on päättänyt tilit ja hyvittänyt saatavat kansojen kesken, eivät missään tapauksessa ole suuria. Mutta olkootpa ne minkälaisia tahansa, vaatii liittoneuvosto, että ne tasoitetaan vuoden tai parin kuluessa. Se voi myöskin vaatia tasoitusta milloin tahansa, jos se huomaa, että erotus tulee kovin suureksi, sillä kansojen ei anneta joutua kovin suureen velkaan toisillensa, koska niiden välinen ystävyydentunne voisi siitä kärsiä. Samasta syystä valvoo liittoneuvosto huolellisesti myöskin sitä, että kansojen väliset vaihtotavarat ovat parasta laatua».
»Mutta miten tasoitatte lopulliset erotukset, kun teillä ei ole rahoja?» kysyin.
»Kunkin maan tärkeimmillä tuotteilla. Aikoinaan on sovittu siitä, mitä tuotteita ja kuinka paljon jokaisen maan on tällaisissa tapauksissa suoritettava».
»Haluaisinpa vielä saada tietää, miten on siirtolaisuuden laita», kysyin minä. »Kun jokainen kansa muodostaa suljetun tuotanto-osuuskunnan, ja kaikki tuotannon välikappaleet ovat kansan omaisuutta, täytyy siirtolaisten, jos heidän ensinkään sallitaan astua maihin, kuolla nälkään. Luullakseni ei siis nykyjään enää voi olla puhettakaan siirtolaisuudesta».
»Päinvastoin on siirtolaisuus vieläkin yleistä, jos nimittäin tarkoitatte siirtolaisilla henkilöitä, jotka muuttavat maasta toiseen, asettuaksensa sinne asumaan», vastasi tohtori Leete. »Asia on järjestetty yksinkertaisen kansainvälisen sopimuksen kautta siten, ettei kukaan joudu kärsimään siitä vahinkoa. Jos esim. joku yhdenkolmatta ikäinen mies muuttaa Englannista Amerikaan, menee Englannin kansalta hukkaan hänen ylläpitoonsa ja kasvatukseensa käytetyt varat, mutta Amerika saa työntekijän ilmaiseksi. Amerikan siis tulee luonnollisesti korvata tämä Englannille. Sama periaate on kaikkialla käytännössä. Jos henkilö muuttaa pois maasta palveluskautensa lopulla, maksetaan korvaus sille maalle, johon hän muuttaa. Työhön kykenemättömistä henkilöistä pitää oma kansa huolen. He saavat muuttaa ainoastaan silloin, kun kansa takaa heidän toimeentulonsa. Näiden ehtojen mukaan on jokaisella oikeus muuttaa, milloin haluaa».
»Mutta miten menetellään, jos joku tahtoo matkustella huvikseen tai lähteä tutkimusretkille? Miten voi muukalainen matkustaa maissa, joiden asukkaat eivät ota maksuksi rahaa, vaan saavat toimeentulonsa tavalla, josta matkustaja ei voi päästä osalliseksi. Hänen luottokorttinsa ei tietysti voi säilyttää voimaansa vieraassa maassa. Miten hän voi maksaa matkansa?»
»Amerikalainen luottokortti on Europassa nykyjään yhtä hyvä, kuin ennen amerikalainen kulta», vastasi tohtori Leete. »Ja ehdotkin ovat samat: se tulee vain vaihtaa sen maan maksuvälikappaleihin, missä kulloinkin matkustetaan. Amerikalainen, joka saapuu Berliniin, vie luottokorttinsa liittoneuvoston paikallistoimistoon ja saa saksalaisen luottokortin, joka vastaa joko täyttä amerikalaisen kortin arvoa tai ainoastaan osaa siitä, kuinka omistaja kulloinkin haluaa. Liittoneuvoston kirjoihin merkitään kysymyksenalainen summa Amerikan maksettavaksi Saksalle».
»Ehkä herra West haluaa tänään syödä päivällisen »Elefantissa?» sanoi Edit lopettaessamme aamiaisen.
»Se on meidän piirimme ravintola», selitti isä. »Kaikki ruokamme keitetään yleisissä keittiöissä, kuten jo eilen kerroin teille. Ravintolassa syödessä on ruoka vaihtelevampaa ja palveleminen huolellisempaa kuin kotona. Aamiainen ja illallinen syödään tavallisesti kotona, koska ei katsota maksavan vaivaa lähteä niitä varten ulos. Mutta päivällinen syödään säännöllisesti muualla. Sillä aikaa kuin olette ollut meillä, emme ole menetelleet näin, koska arvelimme, että on parasta odottaa, kunnes ehditte hiukan tutustua vallitseviin oloihin ja tapoihin. Mitä arvelette nyt? Syömmekö tänään päivällisen ravintolassa?»
Vastasin suostuvani ehdotukseen mielelläni.
Hetken kuluttua tuli Edit nauraen luokseni ja sanoi:
»Keksin eilen erinomaisen tuuman miettiessäni, miten voisin saada teidät koteutumaan tänne, kunnes olette ehtinyt tutustua tapoihimme. Mitä sanotte, jos saatan teidät omien aikalaistenne seuraan, vieläpä sellaisten, jotka varmaankin ovat aikoinaan olleet teille hyvinkin tuttuja?»
Vastasin jotenkin epämääräisesti, että se luonnollisesti olisi minusta hauskaa, mutta mahdotonta oli minun käsittää, miten tuuman voisi toteuttaa.
»Tulkaa kanssani!» vastasi hän nauraen. »Saatte nähdä, että minä voin pitää sanani».
Monet kummalliset tapaukset, joita olin kokenut, olivat luonnollisesti vaikuttaneet, etten ollut aivan herkkä hämmästymään, mutta siitä huolimatta tunsin jonkinlaista jännitettyä uteliaisuutta seuratessani Editiä erääseen huoneeseen, jossa en ollut vielä käynyt. Se oli pienoinen, kodikas kammio, seinät kirjakaappien peitossa.
»Täällä ovat ystävänne», sanoi Edit osottaen erästä kaappia. Ymmärsin hänen tarkoituksensa luotuani pikaisen silmäyksen kirjojen selkämyksiin. Siinähän oli Shakespeare, Milton, Wordsworth, Shelley, Tennyson, Defoe, Dickens, Thackeray, Hugo, Hawthorne, Irwing ja joukko muita sekä minun aikuisiani että vanhempia kirjailijoita. Edit oli tosiaankin täyttänyt lupauksensa, vieläpä paljoa täydellisemmin, kuin toteuttaessaan sen puustavillisesti. Hän oli saattanut minut ystävien joukkoon, jotka olivat pysyneet yhtä nuorina kuin minäkin, huolimatta vuosisadasta, mikä oli kulunut siitä, kun olin viimeksi ollut tekemisissä heidän kanssansa. Heidän henkevä innostuksensa oli vieläkin yhtä ylevä, heidän pilapuheensa yhtä sattuvat, heidän naurunsa ja kyyneleensä yhtä tarttuvat kuin silloinkin, kun heidän teoksensa lyhensivät kuluneen vuosisadan ihmisten aikaa. En ollut enää yksin enkä voinutkaan tuntea itseäni yksinäiseksi sellaisessa seurassa, huolimatta siitä suuresta katkelmasta, mikä erotti entisen elämäni nykyisestä.
»Olette hyvillänne, kun toin teidät tänne», huudahti Edit riemastuneena huomatessaan kasvoistani, miten hänen yrityksensä oli onnistunut. »Tuuma oli mainio, eikö niin, herra West? Oli tuhmaa, etten tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jätän teidät nyt näiden vanhojen ystäväinne seuraan, sillä tiedän, että ne ovat nyt mielestänne mieluisimmat, mutta muistakaa, että ette unhota uusia ystäviänne vanhojen tähden».
Siten hän hymyillen varoitteli minua ja poistui.
Vanhoista ystävistä oli Dickens mielestäni läheisin ja viehättävin. Otin erään hänen teoksensa ja aloin lukea. Hän oli ollut lempikirjailijani edellisellä, yhdeksännellätoista vuosisadalla. Harvoin ehti kulua viikkoa, jolloin en olisi etsinyt jotakin hänen teostansa käsiini kuluttaakseni joutoaikaani. Mikä ennen lukemani kirja tahansa olisi nykyisissä oloissa vaikuttanut syvästi mieleeni. Sitä enemmän Dickens, jonka tunsin niin tarkkaan, että hänen kertomuksensa palauttivat tavattoman voimakkaasti ja elävästi mieleeni muistoja entisestä elämästäni. Niinpä vaikuttivatkin hänen kirjoituksensa minuun enemmän kuin kenenkään muun runoilijan olisivat voineet. Nykyisyyden ja entisyyden vastakkaisuus sai minut selvästi käsittämään omituisen asemani. Kuinka uusi ja outo jonkun henkilön ympäristö lieneekin, taipuu hän sangen pian pitämään itseänsä osana siitä, joten hän melkein heti kadottaa kykynsä katsella sitä objektiivisesti ja täysin käsittää sen uutuutta. Tämä kyky oli minussakin jo jonkun verran heikontunut. Mutta se heräsi jälleen, kun lueskelin Dickensiä, sillä hänen kuvaelmainsa herättämät ajatukset saivat minut omistamaan entisessä elämässäni vallinneet katsantokantani. Selvemmin kuin koskaan ennen näin nyt entisyyden ja nykyisyyden toistensa jyrkkinä vastakohtina.
Yhdeksännentoista vuosisadan suurimman kaunokirjailijan nero voi todellakin samoin kuin Homeronkin uhoitella aikaa, vaikka hänen jännittäväin kertomustensa aiheet, köyhien kurjuus, vallanpitäjien vääryydet ja yhteiskuntajärjestelmän tyly julmuus olivat kadonneet maailmasta yhtä jäljettömiin, kuin Circe-noita, laulavat sireenit, julma Charybdis ja yksisilmäiset kykloopit.
Niiden parin tunnin kuluessa, jotka istuin kirjastossa avoin kirja edessäni, ehdin lukea ainoastaan pari kolme sivua. Jokainen lause, jokainen rivi toi esiin uuden puolen tapahtuneesta muutoksesta ja johti ajatukseni kauas laajoille ja mutkikkaille syrjäpoluille. Istuessani siten syviin mietteisiin vaipuneena tohtori Leeten kirjastossa, aloin yleensä yhä selvemmin ja yhtäjaksoisemmin käsittää omituista näytelmää, jota katselemaan olin niin kummallisella tavalla joutunut. Syvästi jouduin kummastelemaan kohtalon oikkua, joka oli sallinut aikalaisistani yhden ainoan, vieläpä sellaisen, joka sitä vähimmän ansaitsi tai oli siihen huonoimmin valmistunut, jäädä elämään maanpäälle tämän uuden aikakauden elämää. En ollut edes aavistanut, että tällainen uusi maailma on muodostumassa, vielä vähemmän olin työskennellyt sen eduksi, kuten niin moni muu aikalaiseni oli tehnyt, välittämättä narrien pilkasta tai ihmisten väärinkäsityksistä. Olisihan ollut paljoa sopivampaa, että joku noista kauas näkevistä, rohkeista henkilöistä olisi saanut nähdä aatteensa toteutuneena ja nauttia vaivojensa hedelmiä.
Kun tohtori Leete etsi minua muutamia tunteja myöhemmin, olin vielä kirjastossa.
»Edit kertoi keksintönsä minulle», sanoi hän, »ja se oli mielestäni erinomainen. Olin utelias näkemään, kenen teoksiin ensimäiseksi ryhdytte. Ahaa, Dickensin! Tekin siis ihailette häntä. Siinä suhteessa olemme me nykyajan ihmiset samaa mieltä kuin tekin. Meidän mittakaavamme mukaan on hän etevämpi kaikkia teidän aikakautenne kirjailijoita, ei sentähden, että hän olisi ollut loistava nero, vaan sentähden, että hänen jalo sydämensä sykki köyhien puolesta, että hän otti yhteiskuntajärjestelmän uhrien asian omaksensa ja käytti kynäänsä paljastaaksensa sen julmuuksia ja teeskentelyä. Ei kukaan hänen aikalaisensa ole kyennyt samassa määrässä kuin hän kääntämään ihmisten huomiota vanhan järjestelmän synnyttämään vääryyteen ja kurjuuteen, eikä samassa määrässä voinut avata heidän silmiänsä huomaamaan lähestyvien suurten mullistusten välttämättömyyttä, vaikka hän ei itsekään selvästi tajunnut, minkälaisia odotettavissa olevat muutokset ovat».