Sentähden tahdon seista sinun rinnallasi, herttainen toverini, suloinen vaimoni. Millainen tuo tuntematon maa lieneekin, joka häämöttää kuolon kolkkojen porttien takana, — olen siellä sinun omasi, rakas Abigail!
Tähän päättyy elämäni tarina! Amen — amen — amen.
* * * * *
Ei, vielä viimeinen lehti! Kolme päivää on kulunut. Sillävälin on kattooni muodostunut avoin reikä, pakkanen on yltynyt, puut ovat loppumaisillaan, ja pistosten lisäksi vaivaa minua kova kuume. Hannu sähkötti minulle tulevansa lauantaina luokseni ja viipyvänsä täällä sunnuntai-iltaan saakka, sää oli suotuisa hänen tuumansa toteuttamiseen. Silloin tunnustin hänelle hädissäni miten laitani on. Hannu tulee tänään, muutamain miesten kanssa noutamaan minut alas laaksoon. Olin aina ajatellut, että odottaisin kuolemaa paikaltani väistymättä, kuten edeltäjäni Gabriel Letzberger. Arvokkaampaa se tosin olisi, mutta ennenkuin suljen silmäni kuolon uneen, tahtoisin vielä kerran katsoa lapseni, Gottlobeni, silmiin. Kun viimeinen hetkeni on tullut, pitää Hannun ja hänen painaa silmäluomeni umpeen. Te tulette kanssani laaksoon, te eläimeni, jotka yksinäisyydessäni olette pysyneet minulle uskollisina, yksin sinäkin, päästäiseni, pikku »Mii». En ole unohtanut teitä testamenttiani laatiessani. Olen nyt lähtöni edellä järjestänyt kaikki asiani, laittanut observatoorin mahdollisimman hyvään kuntoon, olen vetänyt itsetoimivain koneiden pitkäänkäyvät kellolaitokset ja antanut Hannun lähettää St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen ilmoituksen, että toimeni jää hoitajatta.
Vielä muuan pikku seikka. En tiedä ken asettuu jälkeeni asumaan observatooriin, joka nyt kenties ainaiseksi menettää tähänastisen hoitajansa. En siis tahdo jättää jälkeeni mitään pahennusta tuottavaa, vaan otan pois seinältä vuoteeni yläpuolelta muinaispersialaista alkuperää olevan lauselman, joka minua usein on lohduttanut, vaan joka voisi nuoresta mielestä tuntua masentavalta.
»Auliisti sulle aarteitaanJos maailma lie kannellut,Sua onni lempilapsenaanKenties ei silti vaalinut.Ja jos sä aarteet maailmanTaas menetit, sä muista vain,Ett' ajallinen tavaraEi suremista kannata!»
Sellainen on tuo lauselma.
Elämä ei varmaankaan ole paljon enempää kuin matka »Saturnuksella». Mutta kiitän sinua, rakas äiti, että olet sen minulle lahjoittanut, ja sen mukana rakkauden onnen ja kärsimykset. Kun maailmat kerran hukkuvat, silloin on vielä kautta tyhjän avaruuden soinnahteleva satu: Oli kerran ihme — nainen! Ihmeellisintä naisessa oli hänen rakkautensa. Niin hyvässä kuin pahassa hän oli maan ja tähtitaivasten käsittämättömin arvoitus!
Hannu tulee! Iloitsen sanomattomasti siitä että saan nähdä Gottloben, mutta kyynelsilmin ja mieli syvästi järkytettynä eroan observatooristani ja Feuersteinistäni!
* * * * *
Jost Wildin elämäntarinaan on Hannu Stünzi vielä liittänyt yhden lehden:
Me noudimme hänet kuolintautia potevana! Gottlobe, joka oli saanut tietää kaikki, kumartui kuolevan ylitse. — Isä, kuiskasi hän, — isä! — Hämmästynyt hymyily kirkasti sairaan kasvot. Hän aukaisi tummat, yhä vieläkin kauniit silmänsä ja kietoi kätensä Gottloben ympärille. — Lapseni! vastasi hän autuaallisena. — Isä! toisti Gottlobe. Katse kirkastettuna hän erosi elämästä. Te Selmatt'in vuorikukkaset, kukoistakaa, kukoistakaa hänen hautakummullansa! Kerran Jost Wildin sydän kantoi vihaa hänen kotimaatansa kohtaan, mutta verrattomasti voimakkaampi kuin hänen vihansa oli hänen rakkautensa.