Arkana muukalaisena läksin kirjuri Andreesenin rinnalla ensimäiselle retkelleni tuohon meluavaan kaupunkiin. Nähdessämme ruskeavesisellä kanavalla vanhojen talojen keskellä pari lastattua alusta, sanoi seuralaiseni: — Nuo ovat herra Balmerin lastiveneitä ja pursia. — Suurena kuin tehdas seisoi siinä Balmerin liiketalosto, johon kuului useampia vanhoja ja uusia rakennuksia. Joukko ihmisiä työskenteli siellä ahkerasti kuin muurahaiset. Astelimme käytäviä ja eteisiä pitkin. Meille tuli vastaan miehiä, jotka kirjoituksilla varustettuine paperilappuineen kiiruhtivat ovelta toiselle, juhlallisina ja meistä tai toisistaan välittämättä. Kuljimme avaran huoneen läpi, missä kirjoittaen tai laskien seisoi monta kymmentä kirjuria, jotka tuskin loivat meihin pikaisenkaan silmäyksen pulpettiensa takaa. Tämän huoneen takana oli toinen pienempi, jossa herra Andreesen, kuten kertoi, yksin teki työtä, ja eräällä seuraavalla ovella oli nähtävänä nimi H.K. Balmer. Herra Andreesen katsoi kelloansa.
— Vielä kaksi minuuttia, herra Wildi!
— Sepä vasta on täsmällisyyttä, ajattelin minä.
Sisältä kuului askeleita, herra Andreesen kolkutti, ovi aukeni ja näin edessäni suuren, yksinkertaisesti kalustetun huoneen, jossa oli kirjoituspöytä, kaappeja ja paljon kirjoja. Herra Balmer, joka juuri oli tullut huoneeseen, astui muutaman askeleen minua vastaan.
— Kas, herra Wildi, matkanne on kaiketi luonnistunut hyvin? virkahti hän, ojentaen minulle nopeasti sormenpäänsä. Vastaustani odottamatta hän sitten kädenliikkeellä kehotti minua istumaan matalaan nojatuoliin, samalla kuin itse istui korkealle istuimelle. Kirjuri oli poissa. Sydämeni pamppaili kiihkeästi. Herra Balmerin kylmähkössä, tylyssä, vieraassa puheensävyssä ei ollut mitään selmattilaiselta soinnahtavaa.
— Hetkinen vain! sanoi hän, repäisi auki pari kirjekuorta, jotka sisälsivät sähkösanomia tai kirjeitä, ja antoi ne toiseen huoneeseen herra Andreesenille, lausuen hänelle muutaman sanan. Istuessani epämukavasta matalalla, pehmeällä tuolillani oli minulla sopiva tilaisuus tarkastaa koulumestarivainajan hartaasti rakastetun ystävän kasvoja, joita risteilivät lukemattomat silmien ja ohuthuulisen suun ympärillä yhtyvät rypyt ja viirut. Olin luullut että herra Hannu Konrad Balmer olisi kaunis mies, kuten piirikunnanesimies, vaan hän olikin ruma, — mutta hänen rumuutensa oli mieltäkiinnittävää laatua. Ehdottomasti saattoivat nuo ryppyjen runtelemat kasvot miettimään, mitä kaikkea ja tuo mies elämässään jo olikaan mahtanut suunnitella ja saada aikaan, ja niillä ilmeni masentava voima, vielä valtavammin kuin piirikunnanesimiehen olento.
Äkkiä hän suuntasi tuiman katseensa läpitunkevana minuun. Kun ei hän kumminkaan sanonut mitään ja tuo äänetön tutkistelu minua kiusasi, katsoin hetkeä sopivaksi piirikunnanesimiehen terveisten esittämiseen.
— Hyvä, sanoi hän kylmäkiskoisesti ja välinpitämättömästi. — Pääasia on, että te siis olette päättänyt tulla luokseni oppiin. Teidän täytyy tietysti alkaa palveluksenne alimmalta asteelta!
Tuo kuului äärettömän jokapäiväiseltä ja tylyltä. Kun hän ei puhunutSelmatt'in murretta, arvelin että minun oli vastaaminen kirjakielellä.Hieman ylenkatseellisesti hän sanoi:
— Jättäkää se toistaiseksi, ettehän te kumminkaan osaa nyt vielä!
Minä punastuin, olin kuin kuumilla kivillä ja toivoin itselleni lentimiä, millä paeta hänen luotansa.
— Tietysti teidän sivistyksessänne, jatkoi hän, — on joka suhteessa yllin kyllin parantelemisen varaa. Tuumin herra Andreesenin kanssa yksityistunneista, joita teidän täytyy saada. Nyt saatte ryhtyä työhönne. Toimenne on ylenevä ansionne mukaan. Toivon että osaatte mukautua oloihin, herra Wildi. Vaimoni haluaa, kun niin soveltuu, myöskin tutustua teihin, olettehan maanmiehemme!
Nyt hänen äänensä kumminkin kajahti huomattavasti sydämellisemmältä, ja minua kohtasi tuuheiden kulmakarvojen alta katse, jossa ilmeni hillittyä hyväntahtoisuutta. Se oli hyvä, sillä muutoin tuo tyly vastaanotto olisi saattanut minut toivottomaksi. Mutta nytkin minusta tuntui että olin joutunut tavattoman kovakouraisen henkilön käsiin. Mikä ääretön erotus olikaan koulumestari Kasperin kuvaaman ja todellisen herra Balmerin välillä!
Kirjuri Andreesen vei minut varastohuoneisiin, ja nyt sain tietää mikä tuo alin aste oli, jolta minun oli alkaminen palvelukseni.
Ensi työkseni tuon suuren kauppahuoneen palveluksessa minun oli yhdessä parin oppipojan ja työmiehen kanssa sullottava vuorenkorkuinen sokerikasa säkkeihin ja punnittava ne. Kun viikon ajan olin lapioinut sokeria, tuli riisin vuoro, sitten seurasivat kaakao, kahvi, kautsu, kumi ja nuo inhottavat väripuut, joista ihoon syöpyi kellervää, punaa ja sineä, — sitten oli minun jälleen palaaminen sokerin kimppuun.
Kerran viikossa herra Balmer kulki yksin tai jonkun kauppahuoneen palveluksessa olevan virkailijan kanssa varastohuoneiden läpi, pisti kätensä tuon tuostakin johonkin säkkiin ja tutki tavaraa, sitä haistellen tai antaen sen liukua sormiensa välitse. Kun hän täten kerran kulki aivan ohitseni, katsoin tilanteen mukaiseksi tervehtiä kohteliaasti. Hän nyökkäsi hieman, mutta antoi jälkeenpäin sanoa minulle ettei hän vaatinut oppipojiltaan mitään kohteliaisuutta, vaan ainoastaan että he tekivät työtä. Kerran kuulin hänen myöskin jymisevällä äänellä kiroilevan paria työnjohtajaa. — Piru vieköön moiset heittiöt! Tuolla tavoinhan paraskin kauppaliike joutuu hunningolle! — Nähtyäni hänet tuollaisessa raivossa käsitin kolean hiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla heti hänen ilmestyttyään jollekin kaukaiselle ovelle. Jokainen koetti häntä välttää, ja ken kutsuttiin hänen puheilleen, se pelkäsi menettävänsä paikkansa. Hänen mentyään alkoi sieltä täältä kuulua kuiskailua, mutta kukaan ei puhunut herra Balmerista, vaan ainoastaan »Hänen Mahtavuudestansa», ja niin hiljaa, kuin seinätkin voisivat kannella. Kaikkein pelokkaimmin puhui hänestä herra Andreesen, hänen yksityiskirjurinsa, maailman kohteliain mies. Hän karttoi Balmerin nimen mainitsemistakin, ikäänkuin jo siitäkin olisi voinut koitua jokin vaara, ja jos se ei ollut vältettävissä, lausui hän sen tavalla sellaisella, kuin olisi hengessänsä vielä nopeasti kumartanut herralleen. Tuon kaiken johdosta alkoi herra Balmer minustakin tuntua salaperäiseltä olennolta.
Kerran tai pari hän varastohuoneiden läpi kulkiessaan katseli askarteluani, tulkitsematon ilme kasvoillaan, mutta kulki sitten edelleen kiitoksen tai moitteen sanaa sanomatta. Mutta niin huolellisesti kuin hän minulta salasikin valvontansa, olin kuitenkin varmasti vakuutettu että hän alinomaa otti selkoa edistymisestäni. Pelkoa ei tuo ajatus kumminkaan herättänyt mielessäni, sillä tyydytyksekseni huomasin nopeasti perehtyväni tehtäviini, tiesin olevani tarkkasilmäinen havaitsemaan työnteossa edullisimman menettelytavan ja siksi arkatuntoinen, ettei esimiesteni tarvinnut huomauttaa minua kahdesti samasta seikasta. Ja olihan minulla kyllä runsaasti syytä olla herra Balmerille kiitollinenkin. Kirjuri Andreesenin välityksellä hän oli hankkinut minulle monta opettajaa. Kello neljä iltapäivällä pujahdin ulos työpuvustani, kuin perhonen kotelostaan, ja kiiruhdin pää pystyssä, nuorena herrana yksityistunnoilleni. Balmer oli kyllä oikeassa: tiedoissani oli paljon parantelemisen varaa, — mutta Dugloren isä oli laskenut niin lujan perustuksen, että sille helposti kävi lisää rakentaminen. Nuoren, tarmokkaan olennon tuorein voimin, joita ei koskaan ollut liiaksi rasitettu, vaan jotka päinvastoin olivat kaivanneet työtä, ryhdyin opiskeluihin ja selvisin niistä varsin helposti.
Kiihkeä opinhalu auttoi minut tukahduttamaan koti-ikävän, joka väliin pyrki valtaamaan mieleni, sillä niin ihania iltoja kuin koulumestari Kasperin tykönä en saanut viettää tuossa hienoutta tavottelevassa, poroporvarillisuuden perussääntöjä noudattavassa kirjurinperheessä. Ikävöin Dugloren tummia silmiä, ja olin vielä liian arka hakeakseni noita monenmoisia huvituksia, joilla suurkaupunki voi viehättää nuoren miehen herkkää mieltä.
Mutta minulle oli kumminkin alkanut edistymisen ja kypsymisen aika, ja jos Duglore olisi voinut nähdä, mikä kehitys oli tapahtunut ulkonaisessa olennossani, ja esiintymisessäni, olisi hän ollut ihmeissään. Se oli kirjuri Andreesenin rouvan ansiota. Tuo valkoverinen, siistin siisti hampuritar, jonka mielestä ulkomuoto ja seurustelutaito olivat ylen tärkeitä seikkoja, luki itsellensä erityiseksi kunniaksi, että Balmer oli pannut minut asumaan juuri hänen luoksensa, ja teki nyt parastaan saadaksensa vuorelaisensa totutetuksi kaupunkilaistavalle. Kotoa lähtiessäni ja sinne palatessani hän silmäili minua tahallisesti kauniin, mutta hieman korkealla sijaitsevan asuntonsa parvekkeelta tutkivin katsein, nähdäksensä miltä hänen holhottinsa oikein näytti tuossa hänen synnyinkaupunkinsa katua astellessaan. Sisääntullessani hän nauroi raikasta, iloisaa nauruansa, joka tavallisesti helkähti ilmoille, kun hän puoleksi tosissaan, puoleksi leileillään otti puheiksi seuraelämän temput. Hyvillä mielin hän lausui:
— Ken voisi teistä enää huomata että te tulette tuollaisesta jylhästä maasta, jossa vuoret kuin hyttysläpsät litistävät ihmiset allensa!
Joulu oli tulossa. Silloin toi herra Andreesen minulle aivan odottamattomasti herra Balmerilta ja hänen rouvaltaan kutsun saapua sunnuntaina heille päivälliselle. Tuo hämmästytti ja ilahdutti minua. Kirjurin rouva löi kätensä yhteen päänsä ylitse ja huudahti:
— Mikä kunnia, mikä kunnia, kun ei ole kutsuttu ketään edes talon vanhimmista ja korkeimmista virkailijoistakaan! Se johtuu siitä että te olette herra Balmerin maanmies!
Viehkeältä vaikuttava harmi siitä, ettei hänen puolisoaankin ollut kutsuttu, ilmeni miellyttävän pikku rouvan sanoissa. Mutta kun sunnuntai tuli, otti hän Jost Wildin ulkonaisen olennon niin naisekkaan huolellisen tarkastuksen alaiseksi, että tämä tukkukauppiaan taloon ilmestyessään voi kestää vertailun hampurilaisten porvarisnuorukaisten kanssa.
Balmerin talo, joka kiiltävine akkunoineen ja sisäänkäytävän edessä kasvavine hopeakuusineen muistutti puoleksi huvilaa, puoleksi hovilinnaa, sijaitsi Ulko-Alsterin varrella, jonka jäällä nyt Riiteli joukko soreita luistelijoita. Portilla seisoi liveripukuinen palvelija, kaksi toista seisoi kuin kuvapatsaat leveitten kiviportaitten päässä. Kaksipuolinen ovi aukeni ja nyt kokoontui pienehkö, mutta hieno seurue, naimisissa oleva poika ja tytär sukulaisineen sekä muutamia muita kutsutuita. Tervehtiessään sanoi »Hänen Mahtavuutensa» niukasti hymyillen ja kuin ohimennen minulle: — Minua ilahduttaa nähdä teidät täällä, herra Wildi! — ja sitten hän kääntyi muiden vieraidensa puoleen. Sitä enemmän minua ilahdutti rouva Balmerin sydämellinen tervehdys:
— Vihdoinkin saan tutustua teihin, herra Wildi! Olen jo kauan ollut utelias näkemään nuoren maanmiehemme!
Nuorekkaan reippaalla liikkeellä hän ojensi minulle kätensä, puhui minua rohkaistakseen muutaman sanan Gauenburgin murretta ja lausui sitten hymyillen:
— Mieheni varmaankin pelästytti teidät pahanpäiväiseksi nähdessänne hänet ensi kerran. Hänellä on tapana kohdella hieman tylysti kauppaliikkeensä palvelukseen tulevia nuorukaisia. Mutta olonne Hampurissa muodostuu varmaankin paljon hauskemmaksi kuin luulettekaan. Meidän kutsustamme olette varmaankin ymmärtänyt ja uskallan myös lausua sen julki, että mieheni on työhönne täysin tyytyväinen. Toivomme nyt saavamme tuon tuostakin nähdä teidät vieraana talossamme!
Minusta oli kuin nuo lämminkatseiset ruskeat silmät olisivat sulattaneet jääkuoren, joka tähän saakka oli minua Hampurissa ympäröinyt. Sain silmäni käännetyiksi tuosta komeasta olennosta, joka harmaantuneesta tukastaan huolimatta päinvastoin kuin herra Balmer vielä näytti melkein nuorekkaan pirteältä ja iloiselta. Kotimainen sävy hänen puheessaan ja olennossaan virkisti mieltäni kuin lämmin kevättuulahdus. Ensi hetkestä kiinnyin tuohon naiseen, jonka lemmentarinan olin kuullut Kasper-vainajalta, ja luin herra Balmerille suureksi ansioksi että hän lyhyen harhailun jälkeen oli palannut nuoruudenlemmittynsä luo.
Vaikka olinkin seurustelutapoihin nähden vielä hiukan epävarma ja pakotettu turvautumaan muiden jäljittelemiseen, vietin kumminkin tukkukauppiaan talossa erinomaisen hauskan ja mieltävirkistävän päivän. Se herra Balmer, johon nyt tutustuin, ei tuntunut lainkaan samalta ihmiseltä kuin tätä ennen tuntemani. Ankara kauppaherra, joka käskyläistensä kuvauksen mukaan enimmäkseen vain kirouksia singahutteli, oli perheensä ja tuttaviensa keskuudessa herttainen, hieno talonisäntä, jolta riitti jokaiselle ystävällinen nyökkäys, Viehättävä hymyily. Puhuipa hän aikuisten tai lasten kanssa, aina ilmeni hänen käytöksessään hellä huolenpito ja rakkaus, ikäänkuin hänen otsaansa ei vielä koskaan olisi synkistyttänyt tyytymättömyys, kuin ei hänellä olisi muuta ajateltavaa kuin niiden asiat, jotka häntä ympäröivät. Pysyteltyään aluksi kotvan aikaa ikäänkuin tahallaan minusta loitolla, hän äkkiä seisoi rinnallani, luoden minuun loistavin silmin isällisen katseen. — No, herra Wildi! — Tehden minulle muutamia vähäpätöisiä seikkoja koskevia kysymyksiä sai hän minut syrjähuoneeseen, jonka ovi oli auki, ja kun siten olimme puolittain muista erillämme, hän alkoi jutella kanssani synnyinseudustamme.
— Niin, nyt on rakas nuoruudenystäväni Kasper Imobersteg poissa, sanoi hän miettiväisesti ja silmät puoleksi ummessa. — Hän, tuo tuiki vaatimaton mies, oli ihminen, jonka vertaista ei ole monta, hellä ja uskollinen kuten vain harvat. Kun tuollaiset ihmiset kuolevat, ei minua tietysti enää liioin haluta käydä synnyinmaassani. Vähitellen vieraannun siitä.
Hän lausui tuon surumielisesti ja ikäänkuin olisi puhunut itsekseen ja antaunut kokonaan tunteittensa valtaan.
— Hänen vanhin tyttärensä elää? jatkoi hän oltuaan hetken ajatuksiinsa vaipuneena. — Kertokaa minulle heistä jotakin!
Mitä vienoimman mielialan vallassa hän kuunteli tarkkaavasti, kun nyt kertoelin Kasperista ja Dugloresta. Sitten hän keskeytti minua.
— Vai niin, kuulitte minusta ensiksi Kasperilta ettekä isältänne. No niin, käsitän sen kyllä! Klaus, teidän isänne, joka nuorena oli reipas, hilpeä toveri, muuttui vanhempana hiukan omituiseksi. Luuletteko että minun onnistui saada häntä kertaakaan luokseni hänen Hampurissa käydessään? Ei kertaahan! Niihin aikoihin, jolloin hän tavallisesti tuli tänne, minun täytyi antaa tiedustella Vanhassakaupungissa »Kolpakkolan» majatalossa, oliko hän jo saapunut. Sitten menin häntä tapaamaan ja vietin illan hänen seurassaan.
Hannu Balmerin olennossa ilmenevät vastakohdat vaikuttivat minuun suorastaan salaperäisiltä. Tuolla lyhyellä keskustelulla, jonka hän pian päätti, palatakseen muiden vieraittensa luo, hän oli täydelleen hurmannut minut.
Hyvästiä lausuttaessa antoi rouva Balmer minulle omakätisesti käärön, joka oli sidottu kiinni nyörillä. — Ette voi arvata, mitä siinä on! nauroi hän. — Pytkäle Gauenburgin päärynäleipää. Sain niitä muutamia ystävättäreltäni piirikunnanesimiehen rouvalta, joka lähettää teille terveisiä. Tekin saatte siten jouluksi hiukan kotimaan herkkuja pureskeltavaksi!
Olin hänelle kiitollinen tuosta hienosta, naisellisesta kohteliaisuudenosoituksesta ja hänen hyvyydestään, mutta verrattomasti enemmän arvoa panin sentään lyhyeen keskusteluun, jolla herra Balmer oli minua kunnioittanut. Mieleni oli aivan hämmennyksissä palatessani sunnuntaivierailultani. Kotiväkeni kysymykseen, millaista oli ollut, vastasin riemuiten:
— Viehättävää kerrassaan!
En voinut pysyä sisällä, minun täytyi lähteä pitkälle kävelyretkelle. Kasvoni hehkuivat kuin olisi keskustelu Balmerin kanssa saattanut vereeni kuumeainetta. Ensin eteenpäin haltioissani ja sydän autuaallisena. Hän oli sittenkin sellainen, jommoiseksi koulumestari Kasper oli hänet kuvannut! Liikutus valtasi minut ajatellessani että herra Balmer, jonka enimmät ihmiset tunsivat vain itsekkääksi, tunteettomaksi kauppiaaksi, oli hakenut käsiinsä isäni, vaatimattoman taulujen kaupustelijan, yksinkertaisesta, rahvaan käyttämästä majatalosta, jutellakseen hänen kanssaan muinoisista lapsuudenpäivistä. — Tuo todisti sentään että hänen mielensä sisimmältään oli äärettömän herkkä ja tunteellinen! Koko sieluntoimintani keskittyi toivomukseen saada tuntea hänen tarmokkaan, käsittämättömän syvällisen katseensa jälleen itseäni hyväilevän. Sisäinen aavistus sanoi minulle että olin kerran tuleva varsin läheisesti hänen kanssaan tekemisiin. Ylevässä mielentilassa kiiruhdin eteenpäin Hampurin lumisia, öisiä katuja pitkin, ja Vanhankaupungin taivaalle kuvastuvat tummat tornit ja talot, akkunoista tunkeva punertava valo, joka värähdellen kimmelsi tummalla vedenkalvolla, — kaikki tuntui minusta tarumaisen viehättävältä!
Minulle alkoi nyt todellakin Hampurissa ihana aika. Kutsut Balmerin komeaan, hienon seurapiirin elähdyttämään taloon uudistuivat. Kuten itse perhe, alkoivat heidän tuttavansakin suosia minua. Hyväntahtoisesti he soivat anteeksi maalaiskömpelyyteni ja kieleni puutteellisuudet, ja minä puolestani perehdyin joltisenkin nopeaan tuohon uuteen, hienoon seurustelutapaan, joka minusta alussa oli ollut kuin ruumista ja sielua runtelevaa munatanssia. Rouva Balmer, kotimaatani edustava hyvä haltiatar, nyökkäsi minulle äidillisesti:
— Niin, niin, herra Wildi, te kehitytte oivallisesti, tuotatte meille raikkaudellanne ja kohteliaalla käytöksellänne todellakin iloa. Seurapiirissämme pitävät teistä kaikki!
Ja hänen tarmokkailla, terveen punan kaunistamilla kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys ja vieno ylpeys.
Mutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen kasvojansa katselin herra Balmerin ryppyisen muodon tulkitsemattomia piirteitä. En huomannut siinä enää noita monia kurttuja ja uurteita, vaan näin siinä ainoastaan henkisen voiman ja tarmon ihanuuden, näin hyvyyden säihkeen hänen silmissään. Olin kerrassaan hurmaantunut hänen salaperäiseen olentoonsa. Voin päivämääriä olla alakuloinen ja synkkämielinen, jos hän oli keskustellut kanssani vähänkin välinpitämättömämmin ja niukemmin kuin olin odottanut, ja valtava ilo täytti sydämeni, jos hänen kasvoillaan oli kajastanut minulle aiottu hymyily tai olin ollut huomaavinani hänen sanoissaan hyväntahtoisen soinnin.
— Oli siitä sentään jotain hyötyäkin tuosta Selmatt'in vuorensuistunnasta, eikö niin, herra Wildi? sanoi hän eräänä päivänä. — Se saattoi teidät tulemaan minun luokseni. Arvelen ettette ole sitä koskaan katuva. Olkaa vakuutettu että minulla tekemieni havaintojen perusteella on teistä varsin suuret toiveet. Toimitan teille kyllä vielä paikan, joka vastaa kykyänne ja tarmoanne.
Tunsin olevani kuin nuori, tulinen ratsu, jota kannus kiihottaa, ja joka pingotetuin jäntein kiitää kohden päämaaliansa!
Onneni päivänpaistetta himmensi vain silloin tällöin muuan varjo —Dugloren kaihoisat kirjeet!
»Rakas Jost», kirjoitti hän, »vaikka minun onkin hyvä olla Z'bindenin perheessä ja he kohtelevat minua kuin omaa lasta, niin ajattelen kumminkin sinua päivin, öin! Oi kuinka ilahdutit minua valokuvallasi! Sinä näytät siinä niin ylväältä, melkein liian uhkealta minun lemmitykseni. Se on huoneessani lasin takana. Aamulla herätessäni kohotan ensiksi lampun sinua kohden ja samaten illalla viimeksi ja juttelen hellästi kanssasi. Ei, kyyneleeni vuotavat ja minä sanon: 'Kuinka paha sinä oletkaan, Jost, kun viihdyt Hampurissa niin hyvin!' Rouva Z'binden tuottaa minulle puheillaan paljon tuskaa. Hän sanoo että olen mieletön lapsi, kun kiinnitän sydämeni mieheen, joka on niin suuressa kaupungissa vieraalla maalla. Silloin minusta on kuin sydäntäni vitsottaisiin polttiaisilla. Herra Z'binden myöskin hymyilee väliin salaa niin säälivästi, huomatessaan kuinka suuresti sinua rakastan. Siksi olen mieluummin tykkänään siitä puhumatta. Mieleni käy kumminkin levottomaksi ja synkäksi, kun näen kuinka epäileviä he ovat. Saan kärsiä paljon rakkauteni tähden, Jost. Ja kumminkin olen rakastanut sinua lapsuudestani saakka! Sen sinä tiedät, Jost. Oi, kirjoita minulle avomielisesti, miksi viihdyt niin hyvin Hampurissa! Ei, kirjoita taas kerran kuten kirjoitit alussa. Kirjoitit mielettömästi ikävöiväsi kotiin! Oi, mitään niin suloissa et sinä koskaan enää kirjoita! Unessa kurotan käteni sinua kohden. Mutta sinä purjehdit tyköäni kauemmaksi, eivätkä käteni sinua tavota.»
Kirjeiden surumielinen sointu värähdytteli syvimpiä sydänjuuriani. Tunsin kuinka rakkauteni oli ristiriidassa kunnianhimoisten tuumien kanssa, joita Balmerin isällinen hyväntahtoisuus herätti mielessäni.
Hampurin puistoissa ja Alsterlammikon varrella viheriöitsi ja kukoisti nopeasti kehkeytyvä pohjoismainen kevät. Kun eräänä sunnuntaiaamuna jouduin kävelyretkellä kauas kaupungin ulkopuolelle, väreili kevätlämpö jo yli vainioiden, joilla syyskylvös vihersi. Mieleni valtasi sama tunne kuin leivosen, joka liverryksiään raiutellen kohosi taivaan hohtavaan kirkkauteen. Olisin halunnut nousta korkeammalle, yhä korkeammalle, silmäilläkseni yläilmoista päin noita keväisiä maisemia. Kiihkeästi kaipasin vuoria. Saadakseni nauttia tunteesta että olin matkalla ylöspäin ja silmäilläkseni taas kerran pitkästä ajasta alas maailmaan, kuten muinoin Bodenin nurmikolta tai Feuersteiniltä, nousin Nikolainkirkon torniin, joka oli korkein kaupungissa. Tuossa oli nyt Hampuri viehkeänä ja elämää uhkuavana jalkojeni juuressa päätyineen ja torneineen, taloineen ja vesineen ja kattojen välitse esiinpilkistävine, kevään tuoreudessa upeilevine puistoineen! Mutta turhaan hakivat silmäni merta!
Kevät toi mukanaan vaihtelua työhöni. Sain tuon tuostakin seurata pursia, jotka välittivät tavaraliikettä varastohuoneiden ja sataman välillä, läpi touhuavan kaupungin. Väliin jouduin sisävesiä kulkevain jokialusten satamapaikoille, väliin valtamerta kyntäväin laivojen laitureille, ja moninaiset ja vaihtelevat kuvat, työmiesten huudot ja meluaminen, nostimien vingunta tavaroita laivanruumasta toimitettaessa, pienten höyrypursien käänteet ja vihellykset niiden kiertäessä merten jättiläislaivoja, — kaikki nuo ilmiöt tuntuivat minusta pian minulle tuttuun maailmaan kuuluvilta. Satamassa työskentelevien henkilöiden joukosta sain myöskin muutaman ystävän. Tämä oli Jürg Rungholt, pienen laivanvarustusliikkeen työnjohtaja. Milloin en sunnuntaiksi ollut kutsuttu Balmerille, vietin sen tuon avomielisen, leikillisen miehen seurassa, jolla oli aina runsas varasto merimiesjuttuja kerrottavana.
Usein kävelimme silloin Ottenseniin, missä hänen langollaan ja sisarellaan oli pieni puutarhurinliike. Noiden herttaisten ihmisten seurassa kului iltapäivä istutuksia katsellessa ja niistä jutellessa ja ulkona olutlasin ääressä istuskellessa, ja ehdottomasti johtivat nuo vierailut mieleeni kotiseutuni hiljaiset sunnuntait, jolloin vaeltelimme isäni kanssa vuoripeltoja pitkin, mielihyvällä katsellen viljan versomista.
Mutta enin virkistivät ja elvyttivät minua sentään ne hetket, jotka sain viettää Balmerin perheen seurassa. He omistivat tuuhean metsikön keskellä sijaitsevan maakartanon Blankenesen lähellä viehättävällä Süllberg'illä, — joka tosin kotimaani mittapuun mukaan arvostellen on vain pieni hymppylä tasangolla. Luonnon herättyä uuteen eloon matkusti Balmerin perhe joka lauantai sinne, viettääkseen sunnuntain tuossa miellyttävässä tienoossa. Olin silloin useimmiten heidän vieraanansa, enkä voisi sanoa, mikä minua kaikkein eniten miellytti, — kulku ilta-auringon kultaamalla Elbellä vaiko laaja näköala ylhäältä huvilasta tuolle järveksi laajentuneelle virralle ja joen takana hohtaville vihreille marskimaille, laivat, jotka matkalla merelle tai kaupunkiin ilmestyivät taivaanrannalle, kuin jättiläiskummitukset liukuivat huvilan ohi ja katosivat etäisyyteen, vai pohjolan hurmaavat kesäyöt, jolloin ilta- ja aamurusko melkein sulavat yhteen.
Ennen kaikkea viehätti minua tuo oleskelupaikka siksi, että siellä oli helpompi kuin koskaan muulloin lähestyä herra Balmeria, kun hän aamuisin ennen muiden vieraiden saapumista auringonpaisteessa käyskenteli huvilansa puistikossa. Noille yksinäisille kävelyretkille halusi hän näet aina minut seuralaiseksensa, jos vaikka kulkikin vain vaieten tietänsä edelleen syviin mietteisiin vaipuneena, pitkä, laiha varsi kumarassa. Jonkun ajan kuluttua alkoi sitten kumminkin keskustelu, ja kun se hänestä kävi mieltäkiinnittävämmäksi, keskeytti hän tuon tuostakin kulkunsa. Usein johti hän puheen koulumestari Kasperiin ja kotiseutuun, ja ollessaan erityisen hyvällä tuulella sekoitti hän puheeseensa jonkun sanan Selmatt'in murrettakin. Mutta en sentään voinut olla huomaamatta että kotimaan muisteleminen oli vain tilapäistä huvittelua hänelle, jonka mielen täyttivät suurenmoiset kauppasuunnitelmat, ja että kaikki mitä hän auliisti teki synnyinseutunsa hyväksi, vain tapahtui hänen päähänpistojensa ja kunnianhimonsa tyydyttämiseksi.
Hänen lausunnoissansa ihmisistä ja elämästä ilmeni usein säälimättömyyttä ja halveksumista, ja monasti kauhistuin sitä armottomuutta, millä hän arvosteli kauppaliikkeensä palveluksessa olevia luotettavimpiakin henkilöitä.
Hänen vaimonsa koetti saada hänet taivutetuksi kutsumaan kirjuri Andreesenin rouvineen joksikin sunnuntaiksi tuonne huvilaan ja huomautti että heistä täytyi tuntua loukkaavalta, kun minut, heidän hoitolaisensa, aina kutsuttiin yksin. Minäkin käytin tilaisuutta hyväkseni kannattaen nöyrästi tuota pyyntöä.
Mutta silloin lävähti herra Balmer tulipunaiseksi ja ponnahti pystyyn.
— Andreesen — Andreesen! tiuskaisi hän vaimollensa. — Täytyykö minun huvilastani tulla kauppahuoneeni palvelijoiden virkistyskoti? Ihmisiä sellaisia kuin Andreesen tarvitsee palveluksessaan, vaan heitä ei halua nähdä enemmän kuin tarpeellista on. Itse asiassa ovat minusta tuollaiset epäitsekkäät, orjamaiset olennot vastenmielisiä kuin nuo seinällä kämpivät kärpäset!
Nyt hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi tuikeasti:
— Herra Wildi, ken haluaa käskijäksi, sen on osattava pitää toisia käskyläisinään, ja osattava halveksia heitä siitä että he sallivat itseään siten kohdella. Jos ette sitä tiedä, niin ette pääse pitkälle maailmassa!
Tuossa miehessä oli yhdistettynä kaksi luontoa, toinen kammottava, halveksumista uhkuva, toinen suopean hyväntahtoinen, — ja minuun nähden hän noudatti parempaa luontoansa. Süllbergin metsiköitä käyskennellessämme hän pyrki viitoittamaan minulle tien ihanaan, vapaaseen tulevaisuuteen. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa ilmennyt ainoastaan sanoina. Vietettyämme yhdessä viehättävän sunnuntain, hän kutsutti minut luokseen työhuoneesensa ja otti minut vastaan salaperäisen näköisenä ja mitä herttaisimmasti hymyillen.
— Herra Wildi, lausui hän, — tahtoisin osoittaa tyytyväisyyttäni teidän tähänastiseen käytökseenne ja työhönne maksamalla teille melkoista paremman palkan kuin muille kauppahuoneeni palveluksessa oleville nuorukaisille ja toimittamalla teidät siten jo rahallisessa suhteessa tavallaan riippumattomaan asemaan, niin että voitte oppia omin päin rahaa käyttämään. Se taito ei ole niinkään helposti saavutettavissa, ja Hampuri suo runsaasti tilaisuutta sen oppimiseen. Nyt saatte kokeilla! Tehkääpä vaikka tyhmyyksiäkin — tuleehan niitä jokainen tehneeksi! — mutta pää pystyyn sittenkin! Tappiot, joita maailma meille tuottaa, opettavat meidät sitä hallitsemaan. No niin, olen määrännyt että teille on maksettava rahastosta joka kuukauden viime päivänä sata markkaa taskurahaa. Mehän olemme sentään aivan erinäisessä suhteessa toisiimme!
Yritin pukea valtavat tunteeni sanoihin, mutta Balmer teki epäävän kädenliikkeen ja jatkoi:
'— Minulla ei ole nyt aikaa pitempään keskusteluun, mutta yksi seikka vielä. Ensi sunnuntaina teemme huvimatkan Helgolantiin ja odotamme saavamme teidät mukaamme!
Olin autuaallisin ihminen koko Hampurissa ja iloitsin kuin lapsi. Merelle! Merelle! Ken olisi voinut uskoa että selmattilainen Jost Wildi kerran saisi nähdä meren!
Kirjoittaessani keväästä ja kesästä sirottelee talvi yhä runsaammin lunta Feuersteinin ylitse. Yö yöltä laskeutuu lumiraja vuoren kallioita, laitumia ja metsiköitä alaspäin. Tänään on se jo saavuttanut laakson, ja Selmatt'in katot hohtavat valkoisina, huomenna ulottuu tuo laaja peite jo yli koko tienoon. En voi kaukoputkellakaan erottaa missään gemssejä. Ne ovat vetääntyneet tuonne alas metsiin. Mutta nälkäiset korpit ovat tänään koirani mieliharmiksi nakutelleet tornini akkunoita. Kun se alkoi haukkua, sykähti sydämeni ilosta, sillä toivoin että jokin ihminen, kenties joku metsämies, oli tulossa!
Ei, saan tyytyä niiden olentojen seuraan, jotka entisyydestä astuvat eteeni. Tulet luokseni, sinisilmä Abigailini, tarunihana tenhottareni!
* * * * *
Ihana matka! Viimeinen loiva rantakaistale Vaipui mahtavan laajan vedenpinnan alle. Elben keltaiset vesijoukot häipyivät valtameren vihreihin laineisiin. Siinä oli nyt meri, ei tosin niin valtavana ja pelättävänä kuin haaveissani olin kuvaillut, Vaan mieltäkiinnittävän eloisana ja hurmaavan kauniina. Raikkaassa tuulessa ensivät kilvan eteenpäin tummanvihreistä aallonpohjista kohoovat vaaleaharjaiset, vaahtopäiset, pitkähköt laineet, ja näitä pitkin kiidättivät purjeet kallistuvia aluksia, joiden ympärillä kalalokit leijailivat. Ollessani kokonaan hämmästykseni ja ihastukseni vallassa, laittoivat seuralaiseni kuntoon iloiset pidot, ja eräs herroista kertoi tarinoita tulvaveden tuottamista tuhoista, saarista, kaupungeista ja kylistä, jotka meri oli haudannut alleen, kuten vuoret Selmatt'in. Silloin sukelsi kaukana vihreitten vetten keskeltä jotakin kallio- tai aavelinnan kaltaista esiin. Se alkoi värittyä ja hohti punertavana kuin Feuersteinin huippuseinät — siinä oli Helgolanti!
Saarella hajaantui seurueemme ryhmiin, toiset käyskentelivät yksiksensä, kunne vain kutakin uteliaisuus houkutteli. Minä puolestani nousin »Falmia», matkailijatietä ylös, saavuin sinne tänne käyskenneltyäni katselemiseen vaipuneena saaren koruttoman kirkon takana jyrkästi merestä kohoavalle pohjoiskärjelle, katselin lainehtivaa merta, ja seisoin siinä yhä vielä paikallani, kun vinha tuuli jo oli karkottanut sieltä pois viimeisetkin minulle tutuista huviretkeilijöistä. Mahtavina vyöryivät aallot kaukaiselta taivaanrannalta päin, kalalokit tekivät kaarroksiansa vuoroin kohoten ja laskeutuen ja kosketellen väliin siivenpäillään vaahtoisia vesiä, ja meren kohina huumasi minua valtavin sävelin. Tenhottuna kuuntelin laineiden kieltä kuten muinoin ukkosen uhmaa Feuersteinillä.
Seistessäni siinä muista erilläni kalliokielekkeellä, kuulin takanani tyttösten naurua, sirkutusta ja lörpötystä. Varovasti, kädet kiinni vaarassa olevissa hatuissa, lähestyi joukko puolikasvuisia tyttöjä, raikkaita, suloisia, vaaleapukuisia olentoja, katsellen sinisillä, ruskeilla, mustilla silmillään levotonta merta. Heitä oli parikymmentä, nuorempia ja vanhempia, ja lienevät he olleet jonkun hampurilaisen yksityisen kasvatuskoulun hoidokkaita, jotka olivat päässeet virkistysmatkalle Helgolantiin.
Silloin huomasin tyttöparvessa yhden, joka vaikutti muukalaiselta ja oli toisia vanhempi ja kookkaampi. Kuin suojaten hän oli laskenut kätensä erään pienemmän tytön kaulaan, ja toisella kädellään, josta riippui keveä, siro olkihattu, hän puolusti tuulta vastaan molempia ihania, vaaleanruskeita, muhkeita palmikottaan.
Kuin lumottuna jäin tuijottamaan häneen, — mikä kävi sitä helpommin päinsä, kun hän haaveksivan levollisena katsoi ulos merelle, pieni, uhkuva suu kaihoisasti ja janoisesti avattuna, eikä lainkaan huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihastuin hetki hetkeltä aina enemmän hänen kauneuteensa ja sorjuuteensa. Hänen profiilinsa juhlallisessa juonteessa oli tosin jotain muukalaista, mutta hänellä oli mitä kotoisimmat siniset Gretchensilmät, ja hänen ilmeikkäillä, suloisilla kasvoillaan kuvastui lempeys ja viehkeä nuoruudenraikkaus.
Tuuli puhalsi vinhemmin, ja nuoremmat tytöt kiiruhtivat ylänteen lyhytruohoisen kentän poikki kirkkoa kohden takaisin. Mutta tuo kookas neitonen viipyi vielä ja lähestyi viehättävän sulavilla liikkeillä kallionreunaa, tuulessa lehahtelevan vaaleahkon puvun keveltyessä pitkin hänen soleita jäseniään.
— Neiti Big — neiti Big! huusivat tyttöset hänelle, ja sitten yhä äänekkäämmin: — Neiti Big, tulkaa nyt jo!
Kiiruhtamatta kääntyi neitonen lähteäksensä. Sinä hetkenä yhtyivät katseemme sulaaksensa kuin sattumalta tuokioksi toisiinsa. Varmaankin hän aavisti että jo jonkun aikaa olin häntä silmäillyt, mutta hänen katseessansa ei ilmennyt paheksumista eikä rohkaisemista, ei ivaa eikä pelästystä. Hän läksi, mutta mieleeni jäi tunne että olin katsonut syvällisimpiin sinisiin silmiin, viehättävimpiin kasvoihin, mitkä Luoja konsanaan on voinut luoda. Samalla olin saanut vakuutuksen, että hän oli ylhäinen ja hemmoteltu suuren maailman lapsi.
Neljännestunniksi jäin vielä kalliolle seisomaan, sitten minun täytyi palata rannalle kokoontuvien seuralaisteni luo. Laskeutuessani ylänteeltä johtavia portaita alas näin jälleen äskeisen tyttöparven, nyt silmäilemässä hietasaarelle päin. Heihin oli liittynyt muuan herra ja nainen, varmaankin heidän opettajansa ja opettajattarensa, ja heidän joukossansa oli myöskin Big, tuo neitonen,'jolla oli niin viehättävän säännölliset kasvot ja niin ihanat silmät ja palmikot. Minulla ei ollut oikeutta häntä tervehtiä, vaan katsahdin muutaman askeleen kuljettuani taakseni, haluten muistissani säilyttää tuon viehkeän, oudon ihmislapsen kuvan, kuten muutoinkin kernaasti kokoo talteen miellyttäviä muistoja matkan varrelta.
Silloin yllätin hänen katseensa, joka oli luotu minuun levollisen tutkivana tai kysyvänä. Mutta silmänräpäys vain, ja hän silmäili jälleen muiden kanssa lakeata hietasaarta, missä kylpyvierasten pyörillä varustetut majaset seisoivat ja muutamat kylpijät temmelsivät laineiden loiskeessa, joiden vaahto sinkoili heidän ylitsensä ilmaan. Mutta tuo katse vuodatti tulta mieleeni, ja kun rannalle ehdittyäni näin tytön seuralaisineen vielä kolmannen kerran, nyt jonkun matkan etäisyydestä, rohkenin mainita eräälle meidän seurueeseemme kuuluvalle herralle jotakin hänestä.
— Tarkoitatte tuota ulkomaalaista neitiä? vastasi hän kevyesti. — Hän on kaiketi saksalais-amerikkalainen, jonka suonissa on joku pisara intiaaniverta. Mieltäkiinnittävä olento, eikö totta? Mutta pidän sittenkin enemmän hampurittaristamme!
Siihen päättyi keskustelu, ja vietettyämme vielä hetken saaren miellyttäväin asukasten ja sinne saapuneiden huvimatkailijoiden seurassa, kuljetti herra Balmerin laiva meidät jälleen Hampuriin, josta jo öiset valot tuikkivat meille vastaan.
— No, herra Wildi, mitäs sanotte Helgolannista? kysyi rouva Balmer, ollessani seuraavan kerran heillä vierailulla. — Eikö totta, meistä vuoristolaisista tuntuu hyvältä kerran vielä saada nähdä kallioltakin?
Juttelin kaikenmoisesta mikä minua oli miellyttänyt, vaan kauniista tytöstä en virkkanut sanaakaan. Mutta hänen kuvansa väikkyi alinomaa edessäni sekä työssä ollessani että joutohetkinäni, ja yllätin itseni toivomassa että vielä kerran kohtaisin häntä. Mitä varten? Sitä en itsekään tiennyt. Varmaankaan ei toivoni aiheutunut lemmentunteista, joita tuo sanaton kohtaamisemme Helgolannissa olisi vuodattanut mieleeni, vaan oli se vain kauneuden, naisellisen viehättäväisyyden kaihoamista. Rakkauteni Dugloreen ei siitä kärsinyt, ja myönsin myöskin tuon hampurilaisen herran olleen oikeassa sen suhteen, että viehättävät ja herttaiset tyttöset, jotka nuoruudenilollaan elähdyttivät herra Balmerin huvilaa, pikemmin olivat omiansa herättämään helliä tunteita, kuin tuon muukalaisen olennon harvinainen ja häikäisevä kauneus.
Mutta — mitä mielessäni lieneekään liikkunut kesä meni menojaan minun enää kohtaamattani helgolantilaista taruolentoani, ja vähitellen unohdin hänet, sitäkin helpommin kun kauneus oli kylläkin runsaasti edustettuna Balmerin perheen seurapiirissä.
Minulla oli, kuten Dugloren naisellinen aavistuskyky muuanna iltahetkenä oli saattanut hänet ennustamaan, onni miellyttää naisia. Mutta en käyttänyt hyväkseni lemmenseikkailuihin tarjoutuvia tilaisuuksia. Tulinen ja kiihkeä kun luonnoltani olin, ei tuo varmaankaan olisi ollut mahdollista, ellei mieleni olisi ollut niin tykkänään Balmerin kiehtoma. Tiesin että hän olisi käynyt mustasukkaiseksi, jos olisi kuullut minun seurustelevan jonkun naisen kanssa, kuten siitäkin, jos olisi tiennyt minun kotiseudullani omistavan rakastetun. Kuuluin — niin oli hän tottunut suhdettamme arvostelemaan — yksin hänelle — hänelle — hänelle! Ja samaten ajattelin itsekin.
Himmentymättömän auringonpaisteen tavoin kirkasti isällisen suosijani lempeä katse ja hymyily mieltäni. Olin kiintynyt tuohon salaperäiseen voimaihmiseen ihailevalla hellyydellä, jommoista nuori mies muutoin omistaa vain jumaloidulle naiselle, ja olisin empimättä antanut silpoa itseni palasiksi hänen tähtensä, jos hän olisi sitä vaatinut.
Syksyn tullen hän antoi erään virkailijoista tutkia kuinka olin perehtynyt makasiinipalvelukseen, ja sitten sain jättää varastohuoneet ja pääsin konttorihuoneustoon, jossa minua aluksi odottivat yhtä yksinkertaiset tehtävät kuin varastohuoneissa säkkien täyttäminen, — sain jäljentää kaikenmoisia papereita.
— Ja saatteko nuo sata markkaa kuukautista taskurahaa riittämään? kysyi minulta herra Balmer.
— Kyllä, erittäin hyvin, vastasin kiitollisena, — niistä riittää säästöönkin.
Vastaukseni huvitti häntä suuresti. — Oivallista, nyökkäsi hän hymyillen, — vastedes saatte sataviisikymmentä markkaa kuussa.
Minulla ei ollut mitään muita huolia kuin ne, jotka johtuivat rakkauteni ja tulevaisuudentuumieni ristiriidasta. En uskaltanut kirjoittaa Duglorelle, kuinka hyvin viihdyin Hampurissa ja kuinka oloni siellä minua miellytti, en voinut tunnustaa hänelle kiihkeästi salattua unelmaani, että kerran olin kuten Hannu Konrad Balmer ulottava yritteliään toimintani ympäri koko maapallon. Tuo olisi tuottanut hänelle vain uutta sydämentuskaa, ja sitä oli hänellä jo yllin kyllin.
»Minun ei ole täällä enää niin hyvä olla kuin ennen», kirjoitti hän. »Mitä kaikkea minun täytyykään kokea, Jost. Otto, Z'bindenin perheen vanhempi poika, joka nyt on polyteknillisessä opistossa suorittanut ensimäisen tutkintonsa, tuli kesälomalle kotiin. Tuo lempeä, vakava nuorukainen oli minusta aluksi varsin miellyttävä, mutta sitten hän alkoi minua liehakoida, ja nyt hän ei enää miellytä minua, sillä voithan käsittää kuinka vastenmieliseltä se minusta tuntuu. Sydämenihän on sinun yksin, rakas Jost! Sen sanoinkin hänelle. Mutta silloin hän katseli minua monta päivää niin surullisin silmäyksin. Herra ja rouva Z'bindenistä ei tämä tietysti myöskään ole hauskaa. He koettivat saada Otto herran järkiinsä, ja minun täytyi myöskin olla sitä kuulemassa ja sanoa etten hänestä välitä. Vaikka se onkin totta, oli se minusta kumminkin hyvin tuskallista. Hän matkusti sitten jälleen lukujaan jatkamaan, mutta kirjoitti minulle kirjeen, jonka herra Z'binden vaati minulta pois. Se sisältää paljon mielettömyyksiä. Vaikka herra ja rouva Z'binden tietävät että olen viaton eivätkä ole minulle suutuksissaan, on tämän takia kumminkin jotain koleata tullut taloomme, eivätkä välimme tahdo oikein tulla entiselleen. Kaikkein kernaimmin läksisin tieheni, ja varmaankin herra ja rouva Z'binden kernaasti suostuisivat siihen. Mutta minne? Luoksesi Hampuriin? Ei, sinne on liian pitkä matka, ja ihmiset sanoisivat minun juosseen jäljissäsi. Voi kuinka tämä on surkeata, kun emme koskaan saa puhella keskenämme! Kirjeiden kirjoittaminen on sentään vain ikäänkuin katselisin sinua avaimenreiästä. Väliin olen aivan lohduton, ja silloin minun täytyy istua harmoonin ääreen ja laulaa kuten muinoin isävainajan kanssa 'Sä huomaan heitä taivaan' ja muita virsiä. Silloin tuntuu minusta sentään siltä että sinä, rakas kaukainen Jostini, vielä kerran olet tuottava minulle suurta onnea.»
Turhamaisuudelleni tuotti tyydytystä tuo, että Duglore oli miellyttänyt toistakin nuorta miestä, ja lisäksi kaupunkilaiselämään perehtynyttä, ja uskollisuus, joka saattoi hänet niin avomielisesti kertomaan minulle kaikista kokemuksistaan, loi hänen kuvaansa, joka maailman touhussa jo monasti oli ollut häipymäisillään mielestäni, samaa viehkeyttä kuin muinoin Selmatt'in aikoina. Mutta kuinka kävisi, jos tulevaisuudessa toisin Dugloren niihin piireihin, joissa nyt elelin? Olihan rouva Balmerkin viettänyt nuoruutensa vuoristossamme ja oli kumminkin nykyisissäkin oloissaan onnellinen, esiintyi arvokkaasti ja hienosti ja kykeni täyttämään moninaiset velvollisuutensa. Mutta Duglore oli liiaksi luonnonlapsi, hän oli liian hartaasti kiintynyt synnyinseutuunsa, voidaksensa siirtyä vieraalle maalle saamatta vammaa päivänpaisteiseen, herkkään mieleensä. Hän oli äitini kaltainen, joka vieraassa maaperässä kuihtui ja kuoli. Nuo kirjeet, joissa en uskaltanut ilmaista Duglorelle todellisia toiveitani ja tuumiani, kävivät minulle rasitukseksi, mieluummin kirjoitin piirikunnanesimiehelle, jolta minun ei tarvinnut salata kuinka onnelliseksi tunsin itseni Balmerin siipien suojassa. Kauhukseni yllätin itseni ajattelemassa että rakkauteni Dugloreen oli kuin kahle, jota kuljetin jalassani, ja että olisi suotavaa että hän suostuisi menemään nuoren Z'bindenin vaimoksi. Silloin olisi minulla tie avoinna tuumieni toteuttamiseen!
Noina sekasorron synkkinä aikoina, jolloin kunnianhimo pyrki tukahduttamaan rakkauteni, uskottomuuden ääni saattoi paremman luontoni vaikenemaan, rupesin seurustelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka keuhkotautisen, vanhan kieliopettajan asemesta nyt antoi minulle ranskankielen opetusta. Ernest Leglu oli tuon heittiön nimi, jonka olennosta tosin voi huomata että hänellä oli takanaan myrskyisä menneisyys, vaan jolla oli viehättävän hieno käytöstapa ja oivat hengenlahjat, ja jonka ranska ei koskaan helkähdellyt komeammin, ollut runsaammin kokkapuheilla höystettyä kuin keskiyön alkaessa jo olla käsissä. Juomari hän ei ollut, mutta hän piti juomaloissa istumisesta, ja olipa yö kulunut kuinka pitkälle tahansa, niin hän läksi vielä taivaltamaan St. Paulin merimieskorttelia kohden vanhojen talojen välillä sijaitsevaan kahvilaan, joka oli muhkeampi muita sen kadun varrella olevia tarjoilupaikkoja. Kun Leglu ruumiinrakenteeltaan oli pikemmin naisekkaan hento kuin roteva, pidin velvollisuutenani suojaten saattaa häntä katuja pitkin, joilla usein liikuskeli juopuneita yökulkijoita, ja niin jouduin hänen seurassaan kahvilaan, joka tähän vuorokauden aikaan avasi ovensa ainoastaan tunnussanan tietäville vieraille ja näidenkin käytettäväksi luovutti vain portaitten yläpuolella sijaitsevan takahuoneen.
Inhottava ilma tulvahti vastaan tuohon suurehkoon huoneeseen tullessa. Akkunoista, joiden edessä riippuvat tummanpunaiset uutimet olivat huolellisesti suljetut, ei voinut tunkea sisään raittiin ilman lehahdustakaan, ja kituen paloivat kaasuliekit kuumassa huoneessa. Vihreiden pöytien ääressä istui joitakuita vakinaisia vieraita ja lisäksi joukko tilapäisiä, kauppamatkustajia, matruuseja ja perämiehiä sekä muutamia elähtäneitä naikkosia, yöperhosista kurjimpia, odotellen ahneudesta väristen että joku onnen suosima pelaaja tarjoaisi heille lasin voimakasta väkijuomaa päästäksensä kuulemasta heidän imartelujaan. Mutta kumminkin käyttäytyivät kaikki jokseenkin tyynesti, sillä heti kun tuossa kaikkein intohimojen kiihdyttämässä seurueessa rupesi syntymään riitaa ja jupakkaa, palautti isäntä, jättiläinen, jonka naama muistutti faunia, tarmokkaalla tavalla jälleen rauhan.
Toisista pöydistä kuuluivat korttia lyöväin hillityt huudahdukset, toisilla kalahteli arpanappula. Kukin pelaaja piti tarkasti silmällä edessään olevaa rahakasaa ja naapureitaan, ja kammottavasti ja inhottavasti vaikutti minuun tuo kuva ihmisistä, jotka kaikki tyynni näyttivät epäilevän toisiansa lurjuksiksi ja varkaiksi. Kumminkin annoin Leglun taivuttaa itseni ottamaan osaa peliin. Menetin vähän ja voitin sitten enemmän. Alkuperäisen vastenmielisyyden sijaan tunsin nyt mielihyvää siitä että olin voittanut, ja peli alkoi viehättää ja kiihdyttää minua, niin että unohdin missä inhottavassa paikassa ja seurassa olin. — Katsokaapas vain! naurahteli Leglu. Vielä pari kertaa seurasin häntä tuohon kurjuuden pesään. Mutta huumausta kesti aina vain siksi kuin jälleen olin tullut raittiiseen ilmaan. Silloin häpesin niin, että kernaimmin olisin heittänyt luotani voittamani rahan.
Mutta kerran minulle sattui onnettomuus — tai varmaankin pikemmin onni — että menetin suuremman rahamäärän kuin siihen saakka kaikkiaan olin voittanut. Palasin kotiin raivostuneena ja mieli hämmennyksissä, sillä en voinut vapautua epäluulosta että Leglu, tuo konna, oli peijannut minua väärinpeluulla. Kun nyt huoneeseeni tullessani vielä löysin hellän, vakavan kirjeen Duglorelta, valtasi minut tunne sellainen kuin Kainin, hänen surmattuaan Aabelin. Minusta tuntui kuin isäni ja kaikki selmattilaiset vainajat nousisivat minua vastaan, lyödäkseen minut, kevytmielisen olennon, nyrkeillään kuoliaaksi. En keksinyt muuta neuvoa vapautuakseni tuosta kauheasta mielialasta, kuin että kirjoitin Duglorelle hehkuvan, kiihkeän rakkaudenkirjeen.
Vastaus uhkui autuaallista riemua:
»Oi Jost, kuinka kiitänkään sinua!» kuului se. »Viime kirjeelläsi olet suonut rauhan kurjalle, kidutetulle sydämelle. Nythän uskallan sen tunnustaa sinulle. Lyhyet ja välinpitämättömät kirjeesi ovat usein tuottaneet minulle tuskaa ja kärsimystä. Viime kirjeestäsi olen sinulle ikuisesti kiitollinen, Jost, enkä enää valita enkä ole kärsimätön ja tuota sinulle raskaita hetkiä. Rakastavana ja uskollisena tahdon tyynesti odottaa mitä sinä rakkaudessa ja uskollisuudessa päätät. Raskaimpinakin päivinäni olen aina ajatellut ja nyt ajattelen luottavaisesti ja iloisesti: 'Jostini kyllä tietää neuvoa ja pitää minusta huolen!'»
Kirje järkytti mieltäni, luovuin tykkänään Leglun seurasta ja seurustelin sensijaan rehellisen kunnon Rungholtin kanssa, jonka olin satamatyössä tullut tuntemaan, ja seuraus synkistä yöllisistä seikkailuistani oli että Duglore jälleen kokonaan täytti sydämeni. Työhön ryhdyin tarmokkaammin kuin koskaan ennen. Kevään jälleen saapuessa tunsin melkein hillitöntä mielen jäntevyyttä. Se oli pitkällisen, uutteran työnteon palkinto!
— Rakas herra Wildi, nyökkäsi minulle herra Balmer. — Te olette tavallisuudesta poikkeava mies, ja minulla on teidän suhteenne suuria tuumia ja toiveita. Pitäkää itsenne varuilla!
Ei ainoakaan pilvi ennustanut myrskyä!
Mutta silloin tuli välillemme kumminkin nainen — Abigail!
Muina talvina olen usein lyhentänyt pitkiä iltojani antamalla Hannu Stünzin sähköttää observatooriini otteita sanomalehdistä ja vastailemalla samaa tietä noihin uutisiin kaikenmoisilla kokkapuheilla. Tänäkin vuonna olen tilannut hänelle muutamia lehtiä. Joka ilta naksuttaa kone. Kuuntelen välillä välinpitämättömästi ja jotain tunkee silloin aina tajuntaanikin, mutta häipyy sieltä samassa, ja mitään arvosteluja en tule lausuneeksi. Siitä on Hannuni huolissaan ja mielipahoissaan. Hän kysyi, mikä minun on, olenko sairas vai synkkämielinen. Sähkötin vastaan ettei hänen huoli vaivautua antamaan minulle tietoja maailman turhasta touhusta eikä pidä olla huolissaan minun takiani, — olin kehittymäisilläni filosofiksi. Nyt saa hän vaivata päätänsä!
Paperipakka, joka sisältää tunnustukseni, paisuu paisumistaan. Tänään avasin rautaisen lippaan, joka on ollut seitsemän vuotta lukittuna. Siinä on kirjeitä ja kuvia, muistoja muinoisilta ajoilta. Kuvat esittävät sarjaa kauneita naisolentoja. Mutta ne ovat myöhemmiltä ajoilta kuin ne, joista nyt kirjoitan. Hampurin-ajoilta on minulla ainoastaan muutamia kuvia, näiden joukossa eräs, joka esittää nuorta miestä.
Tuo nuorukainen on solakka, jäntevä ja harteva. Hänen puvussaan ei ole mitään silmäänpistävää, vaan se keveltyy somasti ja moitteettomasti. Sen mukaan, mihin kasvonpiirteisiin kiinnittää enin huomiota, voi ajatella tuon nuoren miehen olevan merikapteenin taikka myöskin taiteilijan. Nuo piirteet kertoelevat murtumattomasta tarmosta ja miehekkäästä tahdonlujuudesta, mutta samalla myöskin viehkeästä mielenvienoudesta. Vaan ennen kaikkea ne kuvastavat terveyttä ja voimaa ja vaatimattomuuden ohella voitonvarmuutta! Tuo voittoisa ilme asustaa korkealla, kaartuvalla otsalla, jota tumma, kiiltävä tukka hieman kihartuen reunustaa, se säteilee teräväkatseisista tummista silmistä.
Tuo olin minä! Mitäpäs se haittaa, jos nyt vuosien perästä sanonkin, että olin kaunis nuorukainen. Siitä on todisteena kirje, jossa muuan kuvanveistäjä, jolla nyt on kuuluisa nimi, minua hartaasti rukoilee rupeamaan kuolevan Akilleen malliksi. En täyttänyt hänen pyyntöänsä.
Tuossa on joukko pieniä kellastuneita kirjeitä. Olen saanut ne ymmärtämättömiltä puolikasvuisilta neitosilta tai nuorilta naisilta, jotka eivät olleet keksineet parempaa ajankulua ja sentähden pyysivät minua saapumaan salaiseen kohtaamiseen tai olivat miettineet kokoon muita salahankkeita.
Nyt ovat nuo kirjeet jälleen suljetut lippaaseen. Mennyttä — mennyttä! — —
* * * * *
Olin juuri matkalla Balmerin konttorista englanninkielen tunnille. Silloin huusivat Hampurin katu- ja juoksupojat: — Katsokaa, katsokaa ylös! Ilmapallo! — ilmapallo!
Siellä täällä seisoi kadunkulmissa ihmisiä vilkkaasti keskustellen ja katsoen ylöspäin ja viitaten kädellään sinistä kevättaivasta kohden. Minäkin pysähdyin, jääden katsomaan ylös. Komea kultapallo, samannäköinen, mutta suurempi vain kuin se, jonka olimme Dugloren ja Melchi Hangsteinerin kanssa nähneet kulkevan kynttilämessuaukon ja läheisten vuorten ylitse, leijaili kadulta nähtävänä hitaasti ja juhlallisesti jättiläisamppelin kaltaisena kaupungin punertavain kattojen ja mustain savutornien yläpuolella. Se ei ollut kovin korkealla ilmassa. Voi erottaa kopan ja yksin köydetkin, joilla tämä oli kiinnitetty himmeästi loistavaan silkkipalloon, ja tuossa linnunhäkkiä muistuttavassa laitteessa seisoi kaksi miestä puuhaillen jotakin.
— He heittävät hietaa pois, huusivat uteliaat katsojat. — Se on ilmapurjehtija Sommerfeldin pallo, joka aina nousee ilmaan eläintarhan luona. Pitäkää varanne, ettette saa hietaa päähänne!
Hitaasti hajaantuen kuin siemenkourallinen, jonka talonpojan käsi kylväen heittää, tuli kultasade siintävää ilmaa alas. Pallo miehineen nousi korkeammalle, ja muudan rakennuksenpääty esti minua sitä enää näkemästä. Mutta tuo näytelmä, joka johti mieleeni erityisen selvän muistelman entisajoilta, vaikutti minuun omituisen voimakkaasti, ja päätin, ellei mitään estettä sattuisi, mennä seuraavana sunnuntaina eläintarhalle katsomaan pallon ilmaannousua.
— Milloinka herra Balmer palaa Berliinistä? kysyin lauantai-iltana kirjuri Andreesenilta.
— Ei ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä, vastasi hän.
— Sittenhän saan käyttää sunnuntain oman mieleni mukaan, tuumiskelin minä.
— Niin kyllä, herra Balmer tahtoo varmaankin levätä, matkan jälkeen, myönteli Andreesen. — Hän on näinä päivinä ollut varsin jännittävässä työssä.
Siis olin selvillä sunnuntain ohjelmasta. Lauantai-iltana tuli vielä kirje Duglorelta, joka sydämellisesti onnitellen muistutti minua siitä että seuraavana päivänä oli syntymäpäiväni.
Mutta kirje sisälsi myöskin arveluttavan tiedonannon:
»Rakas Jost, nyt täytyy minun kirjoittaa sinulle, että herra Otto Z'binden on palannut kotiin. Hänen terveytensä ei siedä ankaraa opiskelua, hän näyttää todellakin väsyneeltä ja heikolta. Hän aikoo nyt olla isänsä apulaisena kehruutehtaassa ja jää kotiin. Minun täytyy siis lähteä täältä tieheni, muutoin hän alkaa jälleen minua mielistellä, ja se on yhtä ikävää minulle kuin herra ja rouva Z'bindenille. Mieleni on niin alakuloinen. Oi neuvo, rakas Jost, mitä minun on tekeminen!»
Siinä oli todellakin hyvä neuvo tarpeen. Miettien mitä vastaisin kirjeeseen, kuljin sunnuntai-iltapäivänä Holsteiniläistorin poikki kohden eläintarhaa, sen⁰ puistikoissa sitten vietin tunnin ajan katsellen keinotekoisia raunioita ja lintujen elähyttämiä lammikoita sekä seisoskellen rakennusten edessä, joissa eläimet pitivät kukin omaa iloaan ja menoaan, ja ihaellen ennen kaikkea oppineen norsun Antonin temppuja. Oli tuollainen ihana päivä, jommoisia Jumala joka kevät suo vain yhden tai kaksi. Aurinko paistoi ja peipponen viserteli, pyhäpukuista kansaa vilisi kaikkialla. Tapasin tuttavia Balmerin liikkeestä, vaan en ketään heidän seurapiiristään, sillä nämä eivät kernaasti liikuskelleet sunnuntaisin kaupungin yleisillä paikoilla. Vähitellen unohtuivat huolet, jotka Duglorén takia olivat täyttäneet mieleni.
Ilmoituslistat näyttivät tien eläintarhan vieressä olevalle kentälle, jolta ilmapallon »Saturnuksen» kello neljän aikaan piti nousta ilmaan. Soitto houkutteli liinakankaalla aidatulle paikalle, jonka yläpuolella näkyi paisumistaan paisuva puolipallo — kaasulla täyttyvä ilmapallo. Ollen hyvissä varoissa oleva nuori mies lunastin itselleni lipun, joka oikeutti paikkaan tuon laajan katsomon eturiveillä, mutta ihmeekseni näin ettei siellä ollut tusinaakaan katselijoita. Huokeammilla paikoilla oli sensijaan väkeä tungokseen saakka. Pallo, jonka kaasu jo täytti enemmän kuin puoleksi, kitisi ja suhisi salaperäisesti. Sen ylitse heitetty verkko muodosti kauneita ruutuja kankaalle, joka alapuolella vielä riippui poimuissa. Ilmapurjehtija, kaunisrakenteinen, jäntevä, notkea olento, yllään samanlainen univormu kuin laivankapteeneilla, kierteli palloaan, sitä tyynesti tarkastellen. Levollisesti hän antoi määräyksiä molemmille apulaisilleen, jotka muuttelivat verkkoon kiinnitettyjä hietapusseja aina paria silmukkaa alemmaksi. Ilmapurjehtija, jonka tukka ja pujoparta jo vivahtivat harmaalle, vaikutti tyyneytensä takia miellyttävästi. Ehdottomasti tuli mieleeni ajatus: »Tuo mies on varmaankin jo viidenkymmenen paikkeilla ja tämä on hänen kuudessadaskymmenes matkansa. Siis ei ilmapurjehtiminen voi olla niin kammottavan vaarallista!» Kuta kauemmin katselin Sommerfeldiä ja hänen puuhiaan, sitä uskomattomammalta minusta tuntui että hän olisi tuollainen seikkailija, jommoisiksi ihmisten mielikuvitus tuomitsee kaikki ilmapurjehtijat. Hän näytti minusta päinvastoin järkevyyden ja luotettavaisuuden perikuvalta.
Hänen harmaat silmänsä olivat havainneet minut. Kohteliaasti tervehtien hän kysyi, haluaisinko lähempiä tietoja pallon rakenteesta ja sen eri osista, ja jutellessaan ja selitellessään kaikenmoista hän sai tilaisuuden tehdä tuon tärkeän kysymyksen: — Haluatteko ottaa osaa retkeen?
— Se kävisi varmaankin liian kalliiksi, vastasin nopeasti. — Mitäs se maksaisi?
Hän hymyili salaa ilmeikästä, tyytyväistä hymyä.
— Vihdoinkin taas tapaan yhden noita harvoja, jotka eivät ensiksi kysy, onko henki vaarassa, sanoi hän herttaisesti. — Ajattelin heti teidät nähdessäni että te olette minun miehiäni. Teillä on katseessanne jotakin, josta me ilmapurjehtijat tunnemme vastaiset matkustajamme, herra…
— Wildi, lisäsin minä.
— Tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin lyhyt huviretki, jatkoi hän.‘ — Tunnin aikaa olemme ilmassa, ja minä lasken teidät jälleen maahan yhtä varovasti kuin talonpoikaisvaimo munakoppansa. Ja hinta? Katsokaas, herra Wildi, on ikävä asia, jos täytyy katselijain silmäin edessä nousta ilmaan matkustajitta. Jos te tulette mukaan, tulee ehkä joku toinen ja kolmaskin. Jos pidätte sen meidän keskinäisenä salaisuutenamme, niin sanomme viisikymmentä markkaa.
Katselijain joukosta kuului huutoja:
— Kello on pian viisi! Milloin nousu alkaa? Eikö teillä ole kelloa, hyvä herra?
— Kaasu on tänään vähän heikonlaista, sanoi Sommerfeld. Hän antoi merkin, ja soittokunta soitti jymisevän kappaleen, joka esti tyytymättömyyden ilmaukset kuulumasta. Lähestyen jälleen palloa hän asetti vähitellen lentoon valmistuneen silkkipallon alle puurenkaan, johon kiinnitti verkkonuoran loppupäät. Samalla hän antoi katseltavakseni suuren salkun täynnä kirjeitä ja leikelmiä sanomalehdistä. Niissä todistivat luonnontutkijat, lääkärit, sotaherrat, kauppiaat, pankkiirit, jopa muutamat naisetkin tehneensä kapteenin kanssa hyvin onnistuneita purjehdusretkiä.
— Ihmeellisen ihanaa sen täytyy olla, ajattelin minä. — Ja hinta! No, kun hinta on noin halpa, ei sitä varmaankaan voi katsoa yltiömielisyydeksi. Ja onhan tänään syntymäpäivänikin. Voinenhan pitkällisen ankaran työskentelyni jälkeen suoda itselleni erityisen huvin!
Kiihkeänä valtasi mieleni tuo ikävöiminen korkeuteen, joka oli saattanut minut nousemaan Nikolainkirkon torniin, ja halusin myös todistaa itselleni etten ollut kerskaillut vakuuttaessani koulumestari Kasper-vainajalle ja Duglorelle, että rohkenisin ilmalaivalla purjehtia siintävässä korkeudessa. Tutkin katselijajoukkoa, olisiko siellä ehkä joku Balmerin liikkeen palveluskuntaan kuuluva ahdasmielinen henkilö, joka voisi kertoa matkastani ja saattaa minut harmillisen ivan esineeksi. En nähnyt ketään!
Olin yhä edelleen kahden vaiheilla. Varmaankin olisin sittenkin luopunut seikkailuretkestäni, mutta — kuka istuikaan siinä kuin taian tuomana vähän matkaa minusta eräällä etumaisista, melkein tyhjistä penkeistä? Helgolannissa näkemäni tenhotar, puettuna viehättävän keveään kevätpukuun, kolmen muun tyttösen seurassa. Huomasin hänenkin heti ensi katseella tunteneen minut. Heti lumosivat minut jälleen nuo siniset silmät ja vaaleanruskeat palmikot. Halusin herättää hänessä mielenkiintoa. Sydän pamppailevana, mutta päättäväisesti lähestyin Sommerfeldiä, joka juuri kiinnitti suurta pajukoppaa puurenkaaseen, ja lausuin:
— Herra kapteeni, lähden mukaan.
Hänen huulensa vetääntyivät tyytyväiseen hymyyn ja hän lausui:
— Viiden minuutin jälkeen on lähdettävä!
Seisoin kopan vieressä katsellen jännitettynä viimeisiä valmistuksia, kaasujohtoletkun sulkemista ja kokoonkäärimistä ja painolastin asettamista koppaan. Tuon tuostakin loin silmäyksen ihanaan muukalaiseen. Hän oli noussut paikaltaan ja puhui nopeasti ja vilkkaasti toveriensa kanssa. Melkein näytti siltä kuin hän olisi ollut aikeissa lähteä mukaan ja tyttöset koettaneet häntä siitä pidättää.
— Nouskaa, viittasi minulle kapteeni.
Seisoin jo gondolissa. Pääni päällä rimpueli pingotettu silkkipallo kuin kärsimättömäksi käynyt ratsu, joka on pystyyn kavahtamaisillaan. Silloin lähestyi tuo solakka neitonen nopein, kevein askelin palloa, kysyi Sommerfeldiltä mitä matka maksoi, otti pienestä laukusta kultarahoja ja antoi ne hänelle ja ojensi minulle hansikoidun kätensä, pyytäen että auttaisin hänet gondoliin. Kätteni tukemana, joista piti kiinni molemmin käsin, hän teki notkean hyppäyksen. Siinä seisoi hän nyt vieressäni! Pelosta ei hänessä näkynyt jälkeäkään! Hän sanoi vain:
— Kuinka inhottavaa onkaan olla noin suuren ihmisjoukon katseltavana!
Hänen ääntämisensä oli niin huolellista ja kaunista, että hetkisen ajattelin hänen olevan kotoisin näyttämöltä, mutta tuon arvelun kumosivat hänen sanansa. Näyttelijättärethän kernaasti sallivat itseänsä katseltavan. Silmäillen huolestuneita tovereitaan, hän taputti lapsellisen vallattomasti käsiään, ja riemu säteili hänen silmistään.
Mutta Sommerfeld jutteli vielä vilkkaasti erään herran kanssa, johon huomioni erityisesti kiintyi hänen kalpeitten kasvojensa ja pitkän, tuuhean tukkansa ja partansa takia. Kapteeni kääntyi nyt nuoren ihanan matkatoverini puoleen sanoen:
— Tämä herra on erään suuren sanomalehden uutistenkerääjä, ja hän pyytää kohteliaimmin saada tietää nimenne!
Nopeasti hämmästyksestään tointuen vastasi matkatoverini kylmäkiskoisesti, hienot, nuoret kasvot hieman ankarina:
— Mitäpä nimestäni? Matka on jo maksettu ja sillä hyvä!
Sanomalehtiherran ilmaantuminen huolestutti minua hiukan. Neidin vastaus oli minusta varsin järkevä, ja aioin juuri varmuuden vuoksi huomauttaa ettei minunkaan nimeäni saisi panna lehteen, kun hän kääntyi puoleeni sanoen:
— Elkää sentään luulko että minulla yleensäkin olisi jotain syytä salata nimeäni. Olen Abigail Dare, Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulun hoitolainen.
Tuskin olin esitellyt itseni hänelle, niin soittokunta puhalsi fanfaarin, kapteeni hyppäsi gondolin reunalle, tarttui vasemmalla kädellään nuoriin, liehutti lakkiaan ja huusi: — Irti!
Ja tuo jännittävä hetki ja kauniin matkatoverini uljas olento saattoivat minut unohtamaan sanomalehtimiehen. Neitonen kalpeni tosin, kun gondoli, juuri maasta kohotessaan, hieman huojahti, mutta seuraavana hetkenä hän tarttui reippaasti päivänvarjoonsa, kurotti sen alas reunan ylitse ja liehutti sitä jäähyväisiksi seuralaisilleen.
— Olen täysin rauhoitettu, hymyili hän. — Tuollahan kelpo toverini jo istuvat vaunuissa matkalla kotiin pikku sydämet pamppailevina!
Ilomielinen leikillisyys soinnahteli hänen äänessään.
Kuin siivillä kohosi »Saturnus» ilmaan. Kenttä, jolla juuri olimme seisoneet, vaipui syvyyteen ihmisjoukkoineen, jotka vähitellen alkoivat hajaantua, hyvästellen meitä viittauksilla ja huudoilla. Kuin särkyvä pähkinänkuori aukeni meille taivaankansi, ja ihanaa oli kohota alhaalta ahtaudesta ylös laajaan avaruuteen. Sinisen, läpikuultavan höyryn takaa hohti Hampuri lammaskartanon rakennusryhmän kaltaisena, ja rakennusten välisillä juovilla vilisi kuin tummia hietajyväsiä. Ne olivat katuja pitkin rientäviä kävelijöitä. Kauempana kimmelsi Elbe ilta-auringon hohteessa hopea- ja kultakäärmeen kaltaisena sekä runollisen kaunis pala merta. Minusta tuntui meidän siinä äänettömyyden ympäröiminä hiljaa liidellen ilmojen valomerta halkoessamme kuin minulle itselleni kasvaisivat lentimet. Hurmaavana täytti mieleni olemassaolon riemu, ja juhlallisten tunteiden vallassa toivoin että tuo retki kestäisi kauan, kauan! Myöskin matkatoverini läheisyys tuntui minusta suloiselta onnelta.
Olimme jonkun aikaa seisoneet vaieten vierekkäin, kumpikin hämmästeleviin tunteisiin vaipuneina. Nyt kohtasivat katseemme toisensa. Hänen silmänsä säikkyivät lämpimästi.
— Minun täytyy kiittää teitä, sanoi hän, — siitä että esimerkillänne rohkaisitte minua lähtemään tälle matkalle. Olen tosin kerran ennen tehnyt huviretken ilmapallolla, enkä siis tunne ilmapurjehdusta kohtaan tuollaista taikauskoista pelkoa kuin ihmiset yleensä. Tein tuon retken Nizzassa isäni kanssa. Olin silloin vasta seitsenvuotias tyttönen. Se on melkein rakkain lapsuudenmuistoni, ja olen aina toivonut että tuo nautinto kerran vielä uudistuisi. Minua halutti kovin tulla ilmapallon nousua katsomaan, mutta en ollut aikonut ottaa osaa retkeen. Teidän esimerkkinne vaikutti että äkkiä päätin lähteä mukaan.
— Eikö kasvatuslaitoksessa paheksuta rohkeuttanne? kysyin minä.
Hän naurahteli:
— Tietysti siellä ollaan kauhistuneina »Bigin mielettömyydestä», ja minut esitetään selkäni takana nuoremmille tytöille epänaisellisuuden pelättävänä esikuvana, mutta se on minulle yhdentekevää. Mutta mitäs te itse sanotte äkillisestä päätöksestäni? kysyi hän luontevan kohteliaasti kuten ainakin se, joka on tottunut hienon maailman seurusteluun.
— Minusta tämä matka on niin ihmeellisen ihana, vastasin innostuneena, — että soisin kaikkein ihmisten joskus saavan viettää hetkisen korkeuden raikkaassa ilmapiirissä. Luulen että maailmassa silloin olisi paljon vähemmän pikkumaisuutta. Jokaisen mieleen jäisi jotain valoisaa, päivänpaisteista, ylevää, joka auttaisi saamaan voiton masentavista arkihuolista. Kuten itseäni, niin katson teitäkin onnelliseksi, kun teillä on ollut tilaisuus tehdä tämä retki, ettekä ole antanut turhanpäiväisten ennakkoluulojen estää itseänne siitä.
Tuo vastaus sai hänen sinisilmänsä loistamaan ja säteilemään ilosta.
— Tuo oli varsin kauniisti sanottu, nauroi hän riemuisasti.
Pian kului tuo tunti siintävässä korkeudessa.
Sommerfeld, joka äänetönnä ja suurella huolella oli hoidellut alustaan, silmäili alas syvyyteen.
— Näettekö rautatieaseman tuolla lähellä metsänreunassa? Me laskemme maahan sen vieressä olevalle niitylle, sanoi hän tyynesti.
— Ei vielä, herra kapteeni, sanoimme neiti Daren kanssa kuin yhdestä suusta, mutta hän vetäisi jo tarmokkaasti hihnaa, joka kulki pallon punakeltaiselta hohtavan sisäosan läpi. Läppä aukeni ja suhisten virtaili kaasua ulos ilmaan. Päärynänmuotoiseksi vetääntyvä »Saturnus» leijaili kenttien, metsäin ja rakennusryhmäin ylitse eteenpäin. Varovasti ja keveästi, tuntemattamme pienintäkään kolausta tai sysäystä, asetettiin meidät maahan parinsadan askeleen päässä asemasta.
— Missä vaarassa me nyt olemme olleet? hymyili Sommerfeld.
Odotimme vielä muutaman silmänräpäyksen, kunnes pallo oli tyhjentynyt vielä enemmän ja alkoi kallistua sivulle, sitten nostin joustavaliikkeisen Big Daren ulos gondolista. Hieman punehtuen hän puristi kättäni, kiitti herttaisesti ja lausui:
— Se oli ihmeellisen ihana retki, liian lyhyt vain — aivan liian lyhyt!
Tuntia myöhemmin istuimme rautatievaunussa, ja saavuimme Hampuriin yön suussa. Saatoin seuralaiseni ajopelien luo. Silloin viipyi hänen kätensä kuin väsyneesti kädessäni, ja hänen viehkeät kasvonsa kävivät vienon rukoileviksi, kun hän hiljaa lausui:
— Emmekö päättäisi vielä joskus tavata toisiamme?
— Tulkaa ylihuomenna kello kuusi illalla Kiviportin luona olevaan puistikkoon, vastasin riemastuneena. — Odotan teitä siellä.
Hän nyökkäsi. Vaunut läksivät liikkeelle ja etenivät kirkkaasti valaistuja katuja pitkin, vieden tenhottareni mukanaan. Mutta minä mietin vienon haaveellisen mielialan ja suloisen väsymyksen vallassa, etten mitenkään olisi voinut viettää syntymäpäivääni hauskemmin kuin tekemällä ilmaretken tuon kauniin ja ihmeellisen tytön seurassa.
Vaan mitä hyödyttäisi meitä jälleennäkeminen?
En keksinyt sinä iltana mitään vastausta tuohon kysymykseen. Seuraavana aamuna muistin, että minun oli pidettävä huolta Dugloresta, joka oli jälleen jäämäisillään kodittomaksi. Tuon ihanan päivän virkistämänä aloin reippaasti ja iloisesti kirjoittaa hänelle kirjettä, jossa en sentään maininnut mitään ilmapallosta enkä Big Daresta, vaan jossa neuvoin häntä ensi aluksi menemään Zweibrückeniin noiden ystävällisten talonpoikaisihmisten luo, joiden tykönä olimme asuneet Selmatt'in perikadon jälkeen. Lisäsin, että pian saisin varsin edullisen toimen Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, ja kysyin mitä hän siitä pitäisi, jos pyytäisin häntäkin tulemaan pohjoseen. Voisihan meillä myöhemmin toimeentuloomme nähden olla etua siitä, että olimme elelleet muutaman vuoden Hampurissa. Mutta nuo utuiset tulevaisuudentuumat panivat kumminkin ajatukseni vähän sekaisin. Nyt olikin jo aika lähteä työhön, ja kirje jäi kesken.