Tyynesti liitelevät suuret lumihiutaleet läpi ilman. Mutta Selmatt'issa raivoaa myrsky — ihmisten sydämissä! Hannu Stünzi sähköttää minulle:
»Gottlobe tuli isäänsä pakoon koulutaloon. Hangsteiner koetti pakottaa häntä lupautumaan Böhningerille vaimoksi. Kyynelten vallassa Gottlobe tuli tänne ja on täällä yhä vielä. Hän rukoilee että hänen äiti vainajansa takia puhuisit sähköteitse Hangsteinerin kanssa. Hän sanoo lähtevänsä mieluummin kotoaan ja Selmatt'ista, kuin antavansa suostumuksensa.»
Mitä oli minun siihen vastattava? Hetken mietittyäni sähkötin HannuStünzin välityksellä Hangsteinerille:
»Haluaisin täällä yksinäisyydessäni jotain jouluiloa, ja sitä tuottaisi minulle tieto että kaksi minulle rakasta ihmislasta ovat onnelliset. Aja tuo karjakauppias hiiteen! Käännyn puoleesi nuoren ystäväni Hannu Stünzin puhemiehenä. Jos annat hänelle Gottloben, niin toimitan hänet sellaisiin varoihin, ettei teidän turhanpäiväinen opettajanpaikkanne hänelle enää kelpaakaan. Pari vuotta hän saa leipähuolista vapaana harjoittaa opintoja, Ja sittemmin tulee hänellä olemaan kylläksi omaisuutta voidaksensa ottaa osaa johonkin insinöörin alalle kuuluvaan suurempaan yritykseen. Gottloben myötäjäisistä pidän myöskin huolen. St. Jakobin pankissa sinulle kyllä todistetaan, että siellä säilytettävänä olevat arvopaperini riittävät lupausteni toteuttamiseen. Täytän ne, niin pian kuin jälleen käy mahdolliseksi toimittaa kirjeitä Feuersteiniltä kaupunkiin, ja pyydän sinua antamaan suostumuksesi.»
Mieli riemua uhkuvana lähettivät Gottlobe ja Hannu minulle kiitoksensa. Oi, he panevat kyllä Hangsteinerin ahtaalle ja murtavat hänen itsepintaisuutensa!
En tahdo heiltä kiitosta. Minkä teen, sen teen muistellen Duglorea, jolle olisin halunnut Amerikassa valmistaa viehkeän vaelluksen elämän keväisillä kukkaniityillä, vaan jonka päähän painoin rakkaudenmarttyyrin orjantappuraseppeleen. Jumala yksin tietää, kuinka paljon kärsimyksiä se on minulle tuottanut. Jos voin Gottlobelle ja Hannulle tasoittaa rakkauden polun, oi, silloin toivoisin että olisi olemassa toinen elämä tähtein tuolla puolen, ja että autuas Duglore saisi nähdä kuinka valmistan lapsellemme onnea.
Lapsellemme! Enhän ole vielä tunnustuksissani ehtinyt siihen kohtaan, jossa minun oli siitä puhuminen. Tein sen nyt tuskan kiduttamana muisteissani kuinka Duglore epätoivon vallassa läksi Hampurista vakuutettuna Jostinsa rajattomasta kataluudesta ja kantaen sydämensä alla autuaallisen lemmenyön hedelmää! Oi raukkaa, oi raukkaa!
No niin, nyt on lanka poikki! Juuri kiihkeästi odotteessani Melchi Hangsteineriltä vastausta Hannu Stünzin puhemiehenä tekemääni pyyntöön, jouduin erilleni rakkaistani, erilleni koko maailmasta.
Tänään on talvipäivänseisaus. Samalla on tämä ikävimpiä päiviä, mitä minulla koskaan on ollut Feuersteinillä. Turhaan koetin aamulla saada koneen käyntiin, turhaan tartuin lakkaamatta vapisevin käsin avainvipuun, se oli kuin kuolleen lemmityn henkiin herättelemistä, — kyselyjä, johon ei saa muuta vastausta kuin toivottoman vakuutuksen: kuollut — kuollut — kuollut! Noita yrityksiäni tehdessäni kohosivat melkein kyyneleet silmiini. Kiukun vallassa mietin kokoon nuhdekirjeen, jonka aioin kirjoittaa meteorologisen keskuslaitoksen herroille kiitokseksi heidän virallisesta viisastelustaan, joka oli syynä siihen ettei observatooriani varustettu täydellisellä maanalaisella johdolla. Mutta kuka toimittaisi kirjeen Feuersteiniltä kaupunkiin?! Vaan keväällä määrään ehdot: maanalainen johto tai minulle virkaero. Nyt on nähty, että lanka aina katkeaa kohdalta, jossa ei ole tiedetty vaaraa olevankaan, ja että ainoastaan täydellinen maanalainen johto voi varjella ikäviltä yllätyksiltä. Kolmannen kerran jo saan kokea langan katkeamisen, mutta näin varhain talvella ei se ole koskaan ennen sattunut. Tämäpä tulee nyt olemaan ihanaa elämää!
Eilistä tyventä seurasi kauhea myrsky. En ole tänään koko päivänä voinut akkunoistani nähdä tuumankaan vertaa asuntoni ulkopuolella olevasta maailmasta, en edes pilvien, lumen ja rakeiden mellastusta. Lumi on tehnyt akkunani läpinäkymättömiksi, pimittänyt huoneeni. Moneen kertaan olen jo käynyt puhdistamassa lämpömittarin, kosteuden- ja tuulenmittarin ilmanpäästävät suojuskopit lumesta, jota myrsky niihin ajaa. Se on melkein toivotonta työtä, ja huomenna saan sitä jatkaa. Vielä kuuluu ulvontaa, kuin kiitäisivät kadotettujen joukot ja itse helvetti majani ohitse. Huutoja ja yhä vain huutoja! On kuin jokin kammottava olento tempoisi ovia ja akkunoita ja pyrkisi väkisin sisään. Tiedän ken se on. Se on kuolema! Istuskelen valkean ääressä, jonka minun täytyy antaa palaa aamusta iltaan, ja mietiskelen haikean surumielisyyden vallassa, millaista lienee kuoleminen yksinäisyydessä. Olen ajatellut viimeistä ihmisraukkaa, joka kerran on käyskentelevä jäähtyneellä maapallolla, josta elo on sammumaisillaan. Lumimyrskyyn sellaiseen kuin tuo, joka tänään vuorilla riehuu, hän menehtyen vaipuu, kohoaa vielä kerran pystyyn, hoipertelee muutaman askeleen eteenpäin ja heittää henkensä. Silloin on kaikki mennyttä, — sukukuntamme toiveet ja odotukset, ilot ja surut, kunnia ja häpeä. Ja mikä on niiden tarkoitus ollut? —
Minä, elävänä haudattu vuoren erakko, olen onnellisempi kuin viimeinen ihminen! Minä voin vielä saada mieleeni hiukan lohtua eläinsielulta. Kun tänään alakuloisena tutkiskelin hengetöntä sähkölennätinkonetta, tuli Hiude häntäänsä liehutellen luokseni, laski päänsä polvelleni ja sanoi katsein ja liikkein:
— Oi herrani, olet pahoilla mielin! Alakuloisuutesi saattaa minut niin murheelliseksi.
Jurri, naakka, lähestyi myös vahingoittuneesta siivestään huolimatta, kiipesi olalleni ja hieroi hyväillen poskeansa minun poskeeni. Kutsuva äännähdys vielä, ja Mii, päästäinen, tuli, hyppäsi kämmenelleni ja alkoi nakertaa pähkinää. Jutellessani ystävieni kanssa tunsin ymmärtäväni tuota vankia, joka surmasi vartijansa, kun tämä tappoi hänen kesyn hämähäkkinsä.
Minkä päätöksen Hangsteiner nyt tekee? Pyyntöni että hän antaisi Gottloben Hannu Stünzille vaimoksi, hän kuuluu ottaneen vastaan hämmästyksestä ja kiukusta kalpeana. Nuoren ystäväni hän käski mennä hiiteen eikä luvannut antaa mitään vastausta sähkösanomaani. Turhaan oli Gottlobe käsiään väännellen heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja syleillyt hänen polviaan, rukoillen että hän antaisi hänen lähteä palvelijaksi St. Jakobiin. Hangsteiner ei myöntynyt mihinkään!
Se oli viimeinen tieto, jonka sain Hannu Stünziltä! Milloin voin toivoa saavani kuulla lisää? Pelkään ettei nuori sankarini voi uudeksi vuodeksi päästä tänne. Sataa liiaksi lunta. Mutta langan katkeaminen suo Hangsteinerille rohkeutta toimia vasten tahtoani. Kun yhteys välillämme on katkaistu, vapautuu hän jossakin määrin taikauskoisesta pelosta, jota tuntee minua kohtaan, ja lohduttautuu ajatuksella että kun en enää kykene antamaan elonmerkkiäkään vuoreltani, niin en myöskään voi kotkan tavoin täältä harjaltani hyökätä hänen kimppuunsa.
Mutta en tiedä mitä tekisinkään, jos keväällä saisin tietää hänen väärinkäyttäneen isänvaltaansa pakottamalla Gottloben rakkaudettomaan avioliittoon. Ei, sitä hän ei uskalla tehdä, niin kiihkeästi kuin hän minua vihaakin ja on vihannut aina nuoruudestaan saakka. Hän kuuluu niihin ihmisiin, joihin kulta vaikuttaa voimakkaimmin. Ehdotukseni johdosta hän nyt vasten tahtoaan minua hartaasti kunnioittaa. Ja sitäpaitsi hän pelkää että voisin Duglorelle antamastani lupauksesta huolimatta saattaa ilmi tuon kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen lain ja järjestyksen rikkomisen. Hänen täytyy luopua anastetuista oikeuksistaan, suodakseen minulle luontoperäiset oikeuteni. Hänen täytyy tehdä se!
Haaveilin kynää lepuuttaen ja näin Gottloben Hannun rinnalla vaeltavan läpi kevään ihanuuden autuaallisessa hääilossa. Silloin mylvähti myrsky kaameammin kuin koko päivänä. Observatoori vavahteli ja kitisi kuin tuulenpuuska olisi heittämäisillään sen syvyyteen. Selvästi kuulin vinhaan viimaan sekaantuvan naisen itkua ja valitusta ja tunkevan sisään ovesta. — Abigail! —.Kiihottuneet aistimeni herättivät mielessäni tunteen, kuin hän todella seisoisi hiukset hajalla, paljain jaloin ja repaleinen katujanpuku yllään ovellani rukoillen: »Laske minut sisään, Jost, hetkiseksi vain, minua palelee!» Veri pakeni poskiltani, ehdottomasti avasin oven. Ei ollut ketään tuolla ulkona öisessä hyrskyssä. Ja kumminkaan en voi vapautua ajatuksesta, että hän rajuilmassa itkien kulki majani ohi.
Rakas Abigail, tule istumaan valkeani ääreen! En tahdo muistella sitä, että rakkautesi kruunusta jo oli taittunut ihanin koriste, kun tulit minun, kurjan ja hylätyn olennon luo ja lausuit: Rakastan sinua — jää eloon! — Muistelen vain, kuinka laupiaana samarialaisena minua holhosit! —
* * * * *
Dugloren käsittämättömän paon jälkeen olin ensi kertaa elämässäni sairaana. Aivoni tuntuivat minusta olevan kiehuvaa rikkiä, ja monet seikat, jotka silloin tapahtuivat, olen kokonaan unohtanut Mutta yhden hetken muistan selvästi.
Näin kaameata unta. Olin harhailevinani kotivuoristossani. Mutta minulle vastaan tulevat ihmiset huusivat kaikki tyynni: »Tuo on Jost Wildi, joka on murhannut Duglore Imoberstegin». Laaksosta kiiruhdin huohottaen ylös Feuersteinille, mutta sen huipulla oli jälleen ihmisiä. »Pois, pois,» he huusivat, »sinun täytyy mennä Gauenburgiin. Siellä sinut hirtetään raatihuoneen edustalla. Olet murhannut Duglore Imoberstegin». Minne ikinä paksuinkaan tuli minulle vastaan muinoisia selmattilaisia, jotka minua murhaajaksi nimitellen karkottivat minut luotaan Gauenburgia kohden. Pyrin pakenemaan, mutta tulin aina lähemmäksi kaupunkia.
Noihin kammottaviin houreisiin sekaantui lempeä miehenääni:
— Voin vakuuttaa teille, neiti, että potilas on paranemaan päin. Saatte jäädä hänen vuoteensa ääreen, mutta puhella ette saa hänen kanssaan.
Minulle selveni että olin sairas ja että tuo ääni oli lääkärin. Koetin avata silmäni, mutta se ei luonnistunut. Kumminkin tajusin että hän läksi huoneesta ja että pehmoinen, viileä naisenkäsi kosketti polttavaa otsaani ja että kuumille poskilleni tipahti kyyneleitä, jotka eivät olleet minun itkemiäni. Minut valtasi ihana, vapauttava ajatus: »Duglore elääkin ja on luonani!» Autuaallisissa haaveissa nautin siitä ja nyt sain silmänikin auki.
»Big se onkin — ei Duglore!»
Pettyneenä suljin jälleen silmäni. Tunsin lempeän suudelman huulillani. Mutta kun ei se ollut Duglorelta, en siitä välittänyt. Mietiskelin mielessäni: »Mitenhän Big on tänne joutunut?» Mutta aivoni olivat vielä liian heikot ajattelemiseen. Vaivuin jälleen uneen ja nukuin varmaankin hyvin pitkään ja sikeästi toisesta päivästä myöhään toiseen, sillä herätessäni tuntui minusta itsestänikin, että tauti oli hellittänyt ja että olin alkamaisillani parantua. Mutta väsynyt ja voimaton minä olin, ja oltuani hetkisen valveilla alkoi minua jälleen nukuttaa. Vuoteeni ääressä istui Big, mutta ei tuo entinen iloinen suuren maailman lapsi, vaan vakava, jossa oli jotain vierasta, outoa, ja jonka sinisilmiä himmensi kuin väsymyksen, surun ja huolten varjo.
— Kuinka sinä löysit minut? kysyin välinpitämättömästi. — Mistä tiesit, että olin sairas?
Helakka puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen.
— Anna minulle anteeksi, Jost, hän kuiskasi vienosti. En voinut tulla toimeen saamatta mitään tietoja sinusta. Sain selville missä asuit, ja puutarhurin asunnossa minulle kerrottiin että sinä poikaparka olit ollut laivanlämmittäjänä, että morsiamesi oli koti-ikävänsä takia lähtenyt vuoristoonne takaisin ja että sinä olit sairaalassa. Rakkaus toi minut sairasvuoteesi ääreen, löysin sinut makaamassa hyvin rumassa huoneessa yhdessä muiden potilaiden kanssa, ja toimitin sinut tähän huoneeseen, että olisit yksin ja saisit parempaa hoitoa. Olit hyvin sairas, Jost. Muutamia päiviä lääkäri pelkäsi sinun kuolevan. Mutta kuinka synkästi sinä katsotkaan minuun!
— Jospa hän vain olisi antanut minun kuolla! vastasin tuikeasti.
— Eikö sinulle ole mieleen, että olen luonasi? kysyi Big masentuneena.
En vastannut mitään. Se saattoi hänet haikean alakuloiseksi. Hän yritti lähteä pois, mutta jäi kumminkin. Silmäni painuivat taas umpeen. Unenhorroksissa tunsin jälleen kyyneleitä poskillani ja vavahtelevain huulten painavan suutelon otsalleni ja kädelleni. Sitten Big läksi.
En välittänyt enää lainkaan Bigistä. Hereillä ollessani oli Duglore ainaisena ajatusteni esineenä. Kiihkeät myrskyt riehuivat toipilaan mielessä. Paremmin olisin käsittänyt sen, jos Duglore, lakattuaan minuun luottamasta, olisi heittäytynyt Elbeen, kuin että hän matkusti kotivuoristoomme. Kuinka voi tyttö, joka tietää tulevansa äidiksi, erota tulevan lapsensa isästä ja vieraalta maalta palata kotiseudullensa saattamaan onnettomuutensa siellä julki! Tiesihän Duglore yhtä hyvin kuin minä, millaisen häväistyksen alaiseksi sellainen nainen joutuu kovaluontoisten vuorelaistemme parissa. Ei, niin mielettömästi hän ei voinut menetellä. Hänen pakonsa tuntui kerrassaan uskomattomalta, käsittämättömältä. Oliko hän todella matkustanut kotiin? Silloin oli hän varmaan huomannut erehtyneensä luullessaan tulevansa äidiksi! Kuinka saisinkaan tuon kaiken selville! Ja entä tuo sukulainen, joka oli hänet noutanut? Olikohan se Melchi?! Tuskallisen epätietoisuuden vallassa napisin kohtaloa vastaan, joka oli antanut minun voittaa kuumeen, ja paranemiseni edistyi vain hitaasti.
Eräänä sunnuntaiaamuna tulivat Runghölt ja hänen sisarensa, puutarhurin vaimo, minua tervehtimään. He sattuivat yhteen Bigin kanssa ja olivat varsin ihmeissään ylhäisestä suojelijattarestani, joka piti minusta niin hellää huolta. Hänen mentyään kerroin heille lyhyesti kuinka meistä oli tullut ystävät.
— Tytöt joutuivat kilpailemaan, sanoa sutkaisi Runghölt suureksi hämmästyksekseni. — Varmaankin neiti Imobersteg läksi neiti Daren takia tiehensä.
Mutta hänen sisarensa pani vastaan. Eiväthän he olleet edes tunteneet toisiaan, sanoi hän. Duglore oli ollut kotoa poissa ainoastaan sunnuntaina, jolloin oli kirkossa, hän ei ollut saanut kirjeitä muilta kuin minulta, ja neiti Dare oli käynyt heidän luonaan vain kerran kukkia ostamassa, kun minä jo olin gaalassa. Runghölt oli hänen mielestään aivan väärällä tolalla.
Juttelimme perinpohjaisesti Dugloren paosta. Lauantaina hän oli saanut kirjeeni Utrechtistä ja oli ollut siitä iloissaan. Sunnuntaina hän meni kirkkoon, josta palasi vilusta väristen keskellä lämmintä kesäpäivää. Silloin noudatti puutarhurinvaimo lääkärin. Seuraavana päivänä määräsi tämä että potilas oli toinutettava sairaalaan. Duglore puhui jo silloin erosta ja kotiinpaluustaan ja lupasi hiukan toivuttuansa kirjoittaa minulle, mikä oli aiheuttanut hänen menettelynsä. Seuraavina päivinä ei puutarhurinvaimo joutanut menemään sairaalaan häntä tervehtimään, mutta lauantaina tuli muuan tuntematon mies ajurinrattailla, ja sanoen olevansa Dugloren sukulainen, hän pyysi saada hänen tavaransa.
— Hän puhui yhtä kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää murretta kuin neiti Imobersteg. Päättäen hänen kömpelöstä käytöksestään hän oli talonpoika, kertoi puutarhurinvaimo.
— Oliko tuolla miehellä pisamia? kysyin minä.
— Oli, kasvot aivan täynnä, vastasi hän, — ja hänellä oli vaaleat kulmakarvat ja liinatukka.
Niin ihmeellistä kuin tuo olikin, niin minun nyt täytyi tulla vakuutetuksi, että Melchi Hangsteiner oli noutanut Dugloren. Vaimo kertoi edelleen, että hän oli sanonut muukalaiselle menevänsä sunnuntaiaamuna Duglorea tervehtimään, vaan tämä ei varmaankaan ollut häntä ymmärtänyt. Kun hän sunnuntaiaamuna tuli sairaalaan, oli Duglore matkustanut pois muukalaisen kanssa.
Miksi oli Duglore menetellyt noin väärin minua kohtaan? Sitä mietiskelin haikean tuskan vallassa. Pyysin Rungholtin kirjoittamaan hänelle että olin sairas ja pyysin häntä Jumalan tähden antamaan minulle selvityksen kummallisen menettelynsä syistä. Kirje oli Rungholtin osoitettava Selmattin talollisen Melchi Hangsteinerin asuntoon. Kun muutaman päivän perästä itse kykenin tarttumaan kynään, kirjoitin Zweibrückenin vanhalle kirkkoherralle pyytäen häneltä tietoa, missä muinoinen lapsuudentoverini asui ja kuinka hän voi. Hänen oleskelustaan Hampurissa en maininnut mitään.
Joka päivä tuli Big luokseni, pani peitteelleni kukkivan oksan ja asetti pari ruusua akkunalla olevaan maljakkoon. Miten olisikaan minun, kodittoman, hylätyn ihmisraukan käynyt ilman häntä? Hänen ansionsa oli etten maannut samassa huoneessa ventovierasten potilaiden kanssa, ja että lääkäri ja sairaanhoitajatar hoitivat minua niin huolellisesti kuin ikinä mahdollista oli. Kenties olisinkin muutoin joutunut kuolon saaliiksi. Mutta en ollut hänelle lainkaan kiitollinen, vaan pikemmin kiukuitsin parantumisestani, joka pakotti minut takaisin elämään. Kävin synkän juroksi ja pidin itseäni ihmisenä, jolle ei ole suotu onnea eikä menestystä, ja Dugloren käsittämätön pako vahvisti luuloni, että onnen päivänpaisteinen aika nyt oli minulta kulunut loppuun ja että minun vastedes oli harhailtava synkässä pimennossa.
Itse asiassa säälin sentään Bigiä. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen minulta hellää tai kiitollista sanaa, mutta tiesin käytökseni tuottavan hänelle kärsimyksiä, ja käsitin että hän mieluummin olisi päästänyt kiihkeän pettymyksensä valloilleen ja lähtenyt tiehensä, kuin kestänyt synkkää vaikenemiseni, ja että hän jäi luokseni ainoastaan sydämensä pakottamana. Mutta mieltemme muinoinen sopusointu oli häiriintynyt, ja minut valtasi usein kiukkuinen halu rikkoa meidänkin välimme, kun kerran olin Duglorenkin menettänyt. Mutta vähitellen heräsivät vienommat tunteeni. Näin Bigin kernaasti läheisyydessäni ja katselin mielihyvällä tuota solakkaa, notkeaa olentoa, jonka suloutta lisäsi käytöstavan hienous ja herkän tunteellisuuden suoma viehkeys. Minua viehättivät nuo henkevät, hieman kalpeat kasvot, ylväs otsa ja nenä, tuuhea vaaleanruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina kaarteli ohimoita, muodostaen niskassa paksun sykerön, — mutta katselin tuota kaikkea pikemmin tavalla sellaisella, kuten katselee kaunista maalattua kuvaa, kuin lämpöisen mieltymyksen valtaamana, eikä minuun vaikuttanut syvemmin edes puoleksi hillitty harmin välähdys, nöyryytystä ilmaiseva vavahdus, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, kun johonkin hänen ystävälliseen kysymykseensä annoin yrmeän vastauksen. Tuskin olisin liioin välittänyt siitäkään, jos hän jonakin päivänä olisi lakannut tulemasta luokseni. Hän herätti mielessäni saman tunteen kuin taivaan sini ja puiden vehreys. Kun aloin saada olla joka päivä tunnin ylhäällä, tuntui minusta tuo sini ja vehreys laimealta, — minua tuskin halutti mennä ulkoilmaan.
— Saanko lukea sinulle pari runoa, Jost? kysyi Big hiljaisen epätoivon vallassa.
Hän luki, ja Goethen »Matkamiehen iltalaulu» sai vastakaikua sydämessäni:
»Oi, mä väsähtänyt olenElon iloon, murheeseen!Joudu rauha armahainenLohduksi mun syömmehein!»
Minusta oli kuin taikasauva olisi minuun koskenut. Pyysin Bigiä lukemaan vielä muutakin.
Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän luki ainakin tunnin ja jatkoi taas seuraavana päivänä. Nyt ei hän enää koskaan tullut ilman kirjaa. Runoilijat ja runot olivat kaikki tyynni minulle outoja. Tenhoavana aukeni minulle tähän saakka tuntematon maailma, rikastuttaen mieltäni kauniilla ajatuksilla. Herkän tuntonsa ohjaamana valitsi Big luettavaksensa aina sellaista, joka soi minulle hoivaa ja virvoitusta, ja hän esitti nuo moninaiset runot tavalla sellaisella, kuin olisi tuonut ilmi oman sisimmän olentonsa runoilijain lohdullisin, jaloin, ihanin sanoin. Vieno innostus hohti hänen sinisilmissänsä ja kasvoillansa, luoden niille ylevyyden leiman, ja viehkeän taipuisana tulkitsi hänen äänensä säkeiden sulosointua ja sisällystä. Kuuntelin haaveksien. Sydämessä, jossa kaikki elo tuntui kuihtuneen, alkoi hiljalleen elpymisen ja versomisen aika.
Nöyrästi ja vienon riemuisasti kuiskasi Big:
— Mieleni on niin hyvä, kun voin jollakin tavoin olla sinulle iloksi,Jost!
Kiitollisesti hymyillen ojensin hänelle vaieten käteni.
Noihin aikoihin, jolloin olin heräämäisilläni henkisestä horrostilastani, sain kotitienooltani kaksi kirjettä. Zweibrückenin kirkkoherra, joka ei ollut pitänyt kiirettä kirjeeni vastaamiseen nähden, ilmoitti:
»Duglore Imobersteg asuu Zweibrückenissä ja on äskettäin mennyt kihloihin Melchior Hangsteinerin kanssa, joka asuu Selmatt'issa. Eilen he olivat luonani pyytämässä että piakkoin vihkisin heidät. Otin silloin teidän kirjeenne puheeksi. Luultavasti olisi Duglore Imobergsteg itse kirjoittanut teille, mutta Melchior Hangsteiner ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kirjeenne vastaamisesta. Suureksi mielipahakseni olette kevytmielisellä elannollanne, josta kyllä on kuultu täälläkin, vieroittanut itsestänne kotiseutunne asukkaat, yksin lapsuudentoverinnekin, kuten mainitun morsiusparin. Tervehdän teitä toivoen että Jumala on sairautenne kautta suova teille voimaa alkaa uuden, paremman elämän!»
Toinen kirje oli Melchiltä.
»Kun kirkkoherra kehotti minua kirjoittamaan sinulle, niin teen sen, vaikka olemme Dugloren kanssa päättäneet ettemme enää vastaa sinulta tulevia kirjeitä, olkootpa sitten itsesi tai muiden kirjoittamia. Duglore, joka sinun halpamaisuutesi takia olisi Hampurissa heittänyt henkensä, jos en olisi suurilla kustannuksilla noutanut häntä sieltä, ei enää lainkaan liikuta sinua. Jos lähetät kirjeitä, niin ne poltetaan avaamatta. Me pyydämme: Jätä meidät rauhaan! Onhan sinulla siellä henttusi! Kunpa kykenisit hänenkään lapsensa elättämään!»
Lopuksi seurasi vielä törkeitä herjauksia.
»Hänenkään lapsensa!» Nuo sanat kiinnittivät huomiotani, mutta en keksinyt niille mitään järkevää selitystä. Melchi oli varmaankin muutoin vain pannut ne paperille loukataksensa minua mahdollisimman tuntuvasti. Kostutin päänalaiseni hiljaisilla, kuumilla kyynelillä, muistellen lemmentarinaamme, — viattomain mieltemme ensi hehkua, sydäntemme kaihoa ja taisteluita, kaikkia noita vuosia lapsellisen mieltymyksen heräämisestä aina tuohon aamuun saakka, jolloin Duglore saattoi minut laivalle. Tuikeassa tuskassa pyrin häntä ymmärtämään ja käsittämään, mutta — en ymmärtänyt, en käsittänyt! Ei konsanaan Duglore ollut puhunut erosta, vaan sensijaan ikuisesta liitosta. Ja hän, jossa uskollisuus oli synnynnäistä, hän lähtee tiehensä melkein salakavalasti! Ja nyt tuo hämmästyttävä kihlaus! Tätä ei järkeni pystynyt oivaltamaan!
Mutta ihmisluonto on taipuisa mielikuvituksen avulla keksimään selvityksiä, jotka tekevät mahdottoman uskottavaksi, käsittämättömän käsitettäväksi. Vastoin tahtoani aloin ymmärtää Dugloren menettelyä. Hän oli huomannut erehdykseksi luulonsa että oli tulossa äidiksi. Epäilyksenä ja mahdollisuutenahan hän minullekin siitä pikemmin vain oli puhunut. Häntä alkoi kauhistuttaa Amerikka ja siellä tarjoutuva epävarma tulevaisuus. Oi, oikeastaanhan -oli Amerikkaan muutto häntä aina kiihkeästi kammottanut, kuten ainakin ihmistä, joka on sydämensä koko voimalla kiintynyt kotiseutuunsa! Hänen myöntymyksensä oli ollut lemmellemme tuotu uhri. Mutta hänen rakkautensa tuli järkytetyksi hänen löytäessään Bigin valokuvan ja havaitessaan etten ollut pysynyt hänelle uskollisena, ja ollessani poissa kiihtyi ja raivosi koti-ikävä hänen runnellussa sydämessänsä. Epätoivoissaan hän tunnusti mielentilansa Melchi Hangsteinerille, joka oli voittanut hänen hellän luottamuksensa pystyttämällä majasensa hävitetyn kotikylämme raunioille. Mutta miehen povessa, jonka täytti toivoton rakkaus ja avuton, vihlova lemmenkade, herätti hänen kirjeensä harrasta sääliä ja kiihkeitä toiveita. Hän teki sen mitä ei kukaan olisi voinut häneltä odottaa: uhrasi hopeapenninkinsä, teki pitkän matkan, saapui sairaan Dugloren luo — sankarina, jota eivät mitkään vastukset ole voineet pidättää rientämästä pelastamaan hänet petoksen pauloista ja kunnottoman miehen vallasta. Seuraa kova taistelu Dugloren povessa! Hän valitsee miehen, joka voi tarjota hänelle asuinpaikan kotoisella pohjalla, valmistaa onnea kotimaassa, ja luopuu halveksitusta heittiöstä, joka ei edes ollut pitänyt ensi lempeänsä pyhänä.
Tunnustin itselleni rikollisuuteni ja pyrin arvostelemaan asioita maltillisesti. Kaduin katkerasti, etten ollut paremmin vaalinut ja varjellut puhtoista, viehkeää vuorikukkastani, ja sydäntäni vihloi tuikeasti ajatellessani että oma syyllisyyteni ja kova kohtaloni olivat saattaneet minut menettämään Dugloren tuolle Melchi Hangsteinerille, jota en ikinä henkisiin ominaisuuksiin nähden ollut pitänyt Iikimainkaan vertaisenani. Oi, mitä tuskaa se tuo, Mutta epätoivooni ja haikeaan suruuni ei sekaantunut lainkaan vihaa Duglorea tai edes Hangsteineria kohtaan. Toivoin että nuoruuteni lempeä tähdyt saisi edelleen levittää vienoa, suloista valoansa, toivoin haavojen kasvavan umpeen kaukaisen kotilaakson huomassa. Laskien käteni ristiin lausuin hiljaiset jäähyväiset Duglorelle ja samalla synnyinseudulleni ja kotimaalleni, arvellen etten ollut niitä konsanaan enää näkevä enemmän kuin häntäkään, ja taipuen kohtalon alle luovuin siitä mitä en voinut pidättää.
Olikohan Big lemmenkateen vallassa jotenkin rikkonut Duglorea vastaan? Tämä kysymys, jonka suorapuheinen Rungholtini ensiksi oli esittänyt, tuotti minulle yhä uudelleen tuskaa, puutarhurinvaimon vastaväitteistä huolimatta. Se on mahdotonta, sanoi järkeni, mutta tuo ajatus esti minua kumminkin kiintymästä Bigiin. En myöskään uskaltanut puhua avomielisesti hänen kanssaan aiheettomasta epäilyksestäni. Enhän voinut palkita hänen hyvyyttään ja uhrautuvaisuuttaan tekemällä hänelle kysymyksen, joka sisältäisi loukkaavaa epäluuloa, missä muodossa sen ikinä lausuisinkaan.
Silloin ilmoitti meille lääkäri että voisin lähteä sairashuoneesta.
Mihin ryhtyisin nyt, kun olin vasten tahtoani jäänyt eloon ja minun oli mukaantuminen oleviin oloihin? —
Big istui nojatuolissaan. Polvillaan hänellä oli kirja, josta oli lukenut minulle ääneen. Hänen kasvoillaan kuvastui ylpeyttä, epätoivoa, surua, ja hänen sormiensa vavahtelu ilmaisi hänen levottomuutensa. Nuo siniset silmät vaativat minua puhumaan, ja istuttuamme kauan vaieten huoneeni akkunan ääressä vastakkain lausuin:
— Rakas Big! Maailmassa näkee vielä hyvyyttä sellaista, että se tuntuu kuin ihmeeltä. Olen itse saanut sen kokea. Ihme, joka on saanut minut hämmästyksiini, on sinun armahtavaisuutesi. Piireille, joissa olet ollut kaikkein ihailema ja hemmottelema suosikki, olet kääntänyt selkäsi, hoitaaksesi minua kaikkein hylkäämää, puoleksi hunningolle joutunutta poikaparkaa. Kuinka voin kiittää sinua siitä, Big?
Hänen vakaville, jännitetyille kasvoillensa kohosi vieno puna. Sinisissä silmissä hohti mitä lämpimin tunne. Lempeästi, hellästi säihkyen katsoivat ne minuun odottavaisina.
Mutta epäröin lausua sanat, joita hän odotti.
Hän painoi molemmat kätensä hehkuville kasvoillensa. Sormien lomitse vieri kyynelkarpaloita alas. Lausuen hellästi hänen nimensä koetin hiljaa irroittaa hänen toisen kätensä, mutta hän pusersi sormensa vain lujemmin vasten poskiaan, silmiään, otsaansa. Kiihkeästi hän äännähti:
— Ja sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa minulle kuin nuo äskeiset kylmät sanat! Miksi et enää puhu siten kuin tuolla kävelyretkellämme?
Mitä katkerin sydämentuska ilmeni hänen sanoissaan.
Minut valtasi voimakas liikutus. Rakkaus Bigiin heräsi jälleen. Seisoin hänen edessään käsivarret ristissä. Vaiettuani hetken kysyin juhlallisen vakavasti:
— Big, vastaa minulle suoraan ja avomielisesti. Eikö sydämessäsi ole mitään Duglore Imoberstegiä koskevaa muistoa, joka voisi tuhota rakkautemme?
Hän piti vielä hetken kädet silmiensä edessä, ikäänkuin tutkiakseen itseänsä. Sitten hän paljasti kasvonsa, loi minuun lempeän, tyynen, hurskaan katseen ja lausui vienosti, selvästi:
— Ei, Jost!
Hän katsoi minua kiinteästi silmiin. Mieleni vapautui hämärästä epäluulostaan.
— Sitten emme enää koskaan puhu Duglore imoberstegistä, sanoin minä. — Ja nyt, Big, jos 289 suostuisit tulemaan omakseni, niin — niin toteutuisi viimeinen toivomus, joka minulla elämään nähden enää on jäljellä, sopersin polvistuen hänen eteensä tunteitteni vallassa.
Hän vaikeni hetken. Hänen kätensä tavottelivat käsiäni ja hän kuiskasi:
— Sinä et aavistakaan, kuinka mielettömästi sinua rakastan!
Katseemme sulivat toisiinsa, hiljaa veti Big minut puoleensa, minä vastasin hellästi hänen hyväilyynsä ja kiihkeinä yhtyivät huulemme. Hillitysti minä lausuin:
— Big — olet nyt ainoa onneni!
Äkkiä hänen kätensä vaipuivat veltosti alas. Hän tuijotti eteensä kuin ei olisi tuntenut mitään onnea, haikean syvä huokaus kohosi hänen povestaan ja hän alkoi itkeä katkerasti, ei onnellisen, vaan onnettoman tavoin. Tuota itkua en ymmärtänyt, käsitin vain että hän, tuo ihana olento, tahtoi omistaa elämänsä minulle!
— Jos et olisi puhunut, nyyhkytti hän, — olisin mennyt kuolemaan. Mutta nyt tahdon eloni loppuun saakka olla uskollinen vaimosi!
Hän pusersi tulisesti käsiäni, enkä tiedä vieläkään, elämään väsyneenä miehenä, kumpi minua on rakastanut enemmän, Duglore vai Abigail. Pian tuli sitten aika, jolloin sininen taivas ei minua enää vaivannut, vaan näytti minusta hymyilevän, ja vihreät puut, joita syksy alkoi värittää, minua viehättivät loistollaan ja komeudellaan. Maailma oli täynnä valoa ja hohdetta, ja päivänpaisteessa kajahteli vain silloin tällöin kuin vieno kellonääni menneiltä ajoilta, kuin huokaus, jonka meren laineet huuhtelevat rantaan, kuin kirkkotarhalta väreilevä taru: »Oli kerran kylä, jonka nimi oli Selmatt. Tässä kylässä asui Duglore niminen tyttö — — —».
Silloin kajahti Bigin hopeanheleä nauru, ja kellonsointi, huokaus ja taru unohtuivat.
Olen ajatellut koko päivän Hannua, Gottlobea ja Melchi Hangsteineriä, — eniten Melchiä. Me kaksi olemme nuoruudestamme saakka tunteneet vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan. Mutta joskin vihaamme toisiamme, niin emme silti voi sydämessämme toisiamme halveksia. Joskin hän kohauttaa olkapäitään puhuessaan minusta muille, tietää hän kumminkin etten minä kuulu tusinatavaraan ihmisten joukossa. Ja minä puolestani en voi pitää Melchi Hangsteineriä vähäpätöisenä olentona, jos kohta tuo jöröjukka onkin vain lujaluontoisen miehen irvikuva. Minusta on näet ihmisluonnon suurimpia ihmeitä, kuinka tuo kitsas selmattilainen talonpoika tehden nopean päätöksen uhrasi pari nautaa, ehkä puolet omaisuudestaan, matkusti hänelle outoon maailmaan ja pelasti tyttöraukan, joka luuli itseään rakastettunsa pettämäksi. Niin, minun on kerrassaan mahdoton käsittää, että rakastava mies vie vihille naisen, joka kantaa sydämensä alla toisen miehen rakkauden hedelmää. Minulta se jäisi tekemättä!
Kun kova- ja juroluontoinen Melchi Hangsteiner kerran heltyi tekemään tuon käsittämättömän teon, miksi ei olisi mahdollista että hän myöskin säälisi Gottloben rakkautta, hillitsisi vihansa minua ja Hannu Stünziä kohtaan ja asiaa tyynesti mietittyään lausuisi Gottlobelle: — No, ota hänet sitten!
* * * * *
Lähtiessäni sairaalasta oli kesä, joka oli tuonut minulle mukanaan niin moninaisia kokemuksia, väistymäisillään lempeän, päivänpaisteisen syksyn tieltä. Merenkin yläpuolella leijaili ilma lämpöisenä ja tyynenä. Big tahtoi että menisimme Helgolantiin, että siellä raikkaat merituulet, kävelyretket noilla teillä ja poluilla, joilla olimme tavanneet toisemme ensi kerran, parantaisivat minut täydellisesti ja antaisivat minulle jälleen entiset voimani.
Elelimme päivämme kuin lapset ja voimme liikuskella sitä vapaammin, kun saarella ei ollut enää jäljellä kuin muutamia muukalaisia. Big, jolla oli yllään viehättävän yksinkertainen villainen merimiespuku ja kiharoillaan valkoinen, kudottu lakki, esiintyi jälleen maailmanlapsena, eikä olisi voinut luulla hänen kirkkaiden sinisilmiensä konsanaan vuodattaneen kuumia kyyneleitä. Istuimme päivänpaisteessa lyhytruohoisella, harjaa muistuttavalla nurmikolla, joka peittää ylämaalla olevat jättiläishaudat, ihailimme laineiden leikkiä, kun ne syvyydestä sukeltavien valkoharjaisten hevosten tavoin syöksyivät kohden kivirantaa, ja kalalokkeja, jotka säihkyvien amppelien kaltaisina kultaisessa päivänpaisteessa leijailivat kallioitten yläpuolella. Olin haaveellisten paranemistunnelmain vallassa. Sisäinen voima pakotti minut karkottamaan luotani kaikki raskaat ja alakuloiset ajatukset ja ääni kuiskasi minulle: »Olet kärsinyt kyllin! Elä ajattele entisiä. Nauti ihanasta nykyisyydestä.» Tottelin luottavaisesti, pyrin unohtamaan, ja jos Dugloren muisto yritti synkistyttämään mieltäni, loin katseeni Bigin onnellisiin silmiin.
Ruohikossa leväten hän nääpäisi ruusunkarvaisilla hyppysillään veitikkamaisesti sormiani.
—- Voi sinuas! Kuules, nyt sinä olet minun omani!
Huumaava hellyys väreili hänen äänessään.
Hän salli minun irroittaa sykerölle laaditut palmikkonsa.
— Nyt olet sama Big kuin sinut ensi kerran nähdessäni, tarumaailmoiden tenhotar, kuiskasin minä. Mutta hänen kirsikanpunaisille huulilleen ilmestyi rukoileva hymy.
— Tahdon viettää kaiken elämäni sinun parissasi! naureskelin minä hellästi. Tiesin tuottavani Bigille mitä herttaisimman ilon muistuttaessani häntä noista kävelyretkellämme lausumistani sadoista. Mitä silloin olin hetkellisen huumauksen vallassa vakuuttanut, siitä oli tullut rakkautemme tunnuslause. Ilosta punastuen hän palkitsi minua lempeällä suutelolla.
Käsi kädessä ja poski vasten poskea istuimme vaieten ja autuaallisina saaren ylängöllä. Kaukana mannermaan puolella liiteli savupilvi hohtoisan merenpinnan yläpuolella vilkkuvien purjeiden välitse, ja haihtui hitaasti läntisen taivaanrannan äärettömyyteen.
— Siirtolaislaiva! virkahdin minä. Silloin kiintyi Bigkinkin katse valomerta halkovaan tummaan pilveen.
— Sitä tietähän mekin tulemme kulkemaan! sanoi hän hetken kuluttua, vakavailmeinen hymy huulillaan. Kerroinhan jo aikaisemmin sinulle, Jost, että omaisuuteni hoitaja Don Garcia Leo Quifort odottaa minua Meksikkoon. Sittemmin kirjoitti hän minulle vielä uudelleen, että minun välttämättömästi on sinne tuleminen, kun vastuunalaisuus ja ikä jo alkavat rasittaa häntä liiaksi. Tulethan sinä mukaan vapauttamaan minut tuosta minua uhkaavasta taakasta?
Iloisesti hän taputti käsiään.
— Tulen kyllä, Big, meidän täytyy järjestää tulevaisuutemme jollakin tavoin, vastasin minä miettiväisesti. — Mutta erään seikan sanon jo ennakolta: minä en ole niitä miehiä, jotka tyytyvät elämään vaimonsa varoista.
— Voi sinua, nyrpisteli Big.
— Olen tähän saakka aina pyrkinyt oman ansioni perusteella olemaan jotakin ja kelpaamaan johonkin, jatkoin minä, huolimatta hänen pettymystä ilmaisevasta katseestaan. — Kuten olisin tehnyt, jos olisit ollut köyhä, niin teen nytkin, vaikka olet rikas: ryhdyn työhön! Tarvitsen sitä voidakseni olla onnellinen.
Tuokion aikaa hän oli nyreissään, sitten hän huudahti riemuisasti:
— Oi sinä kelpo mies! Hän syleili minua, mutta sanoi sitten taas nureksivasti:
— Mutta tiedätkö sen, että työintosi estää minut toteuttamasta lempituumani?
— Mitä tuumia sinulla sitten on? kysyin minä ihmeissäni.
Hän vaikeni hetken ajatuksiinsa vaipuneena, mutta jatkoi sitten puoleksi arkaillen, puoleksi veitikkamaisesti:
— Tiedät, millaista lapsuuteni oli, millaista hienohkoa mustalaiselämää me vietimme ja kuinka siitä kärsin. Mutta nyt kun sinä olet lemmittyni, ikävöin jälleen noita entisiä vaellusretkiä. Juuri sinun tähtesi! Sinun kanssasi, armaani, haluaisin Meksikosta palattuamme jälleen kulkea muinoisia teitämme kaupungista kaupunkiin, maasta maahan. Mikä minusta tuntuisi yhdentekevältä, jopa vastenmieliseltäkin, jos minun pitäisi yksin nähdä se jälleen, houkuttelee minua ajatellessani että saisin sitä katsella yhdessä sinun kanssasi: Napoli, Rooma, Venetsia ja moni ihana, rauhaisa sopukka Italiassa. Lupaathan minulle, rakas Jost, että lähdet kanssani matkoille. Voithan sitten myöhemmin ryhtyä työhön!
Hänen silmänsä hohtivat kaihoisasti, hänen janoisasti avatut huulensa alkoivat sanella runoja.
— Ne ovat Mignonin lauluja, sanoi hän. — Sinä punastut, Jost, siksi ettet niitä tunne. Mitä varten? Sehän se juuri alun pitäin on minua viehättänyt, että sinussa, jolla on niin terävä äly, ei ole rahtuakaan perittyä sivistystä ja sinä siksi omistat kaikki niin raikkaan tuoreella mielellä. Sentähden haluaisin matkustella kanssasi, viedä sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta, kaunista ja ylevää, museoihin, jotka sisältävät vuosisatojen taideaarteet, ja tienoille, joiden ylitse taiteilijain teokset ovat luoneet pyhän tenholoisteen.
Koko Bigin olento oli innostuksen valloissa; houkuttelevina tulvivat puheet hänen huuliltaan.
— Puhut matkustamisesta, sanoin minä puoleksi leikillisesti, puolittain vakavana, kääntäen puheen toisaanne, — mutta lähinnä olevista asioista et virka mitään, Big. Milloinkas meidän häämme ovat?
Hän vaikeni hetken iloisten haaveiden vallassa.
— Häämmekö? kysyi hän hymyillen ja punehtuen. — Olenhan sanonut sinulle että kasvatukseni on ollut aivan pakanallinen. Kaikkein pakanallisimmat mielipiteet minulla on häätavoista. Miksi pitää uskoa meistä välittämättömälle papille, miksi ilmaista ihmisille sellaista, jonka tulee sisimmän, luonnon pyhittämän tunteen mukaan olla hetki, josta rakastavaiset yksin tietävät? Jos kaipaisin kirkon välitystä, niin valitsisin Helgolannin kirkon, jossa vihkimismenot ovat yksinkertaisimmat. Mutta tahtoisin papeista ja laeista riippumatonna vapaasti seurata sinua uskollisena vaimonasi. Eihän minulla ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!
Hänen kasvoillaan kuvastui rakastavan naisen kiihkeä hellyys.
— Mustalainen! virkahdin minä vastaan. Tunteesi kunniassa, — mutta ehkäpä on olemassa käytännöllisiä seikkoja, joiden takia meidän olisi annettava vihkiä itsemme lainmukaisesti.
Sanani panivat hänet miettimään.
— No, jos niin on, lausui hän, — niin tulen kanssasi vihille. Ehkä sitten Meksikossa. Mutta arvaapas kuinka olen ajatellut häämme täällä vietettäviksi?
Hänen huulensa vetääntyivät suloiseen hymyy — Kuinka sitten? kysyin jännitettynä.
— Juhlallisemmin kuin konsanaan kukaan kuningatar on häitään viettänyt, vastasi hän katsoen minua riemuisasti silmiin. — Jost, haluaisin tyttöaikani lopettajaisiksi tehdä tuon pitkän ilmapalloretken, jota Hampurissa suunnittelimme, vaan joka tuli estetyksi. Suostuthan siihen, Jost?
— Saithan jo Hampurissa lupaukseni, vastasin minä, — mutta jos sallit minun sekaantua asioihisi, niin haluaisin kysyä: etkö ole tuhlari, Big?
— Mitäpä siitä, jos olenkin yhden päivän? nauroi hän. — Etkös sinäkin riemuitse tuosta retkestä?
— Tietysti, vastasin minä. — Eihän voi olla olemassa mitään ihanampaa kuin retki sinun seurassasi, Big, sinisessä ilmameressä.
— Mutta tunnetko myöskin jo olevasi kyllin vahva? kysyi hän sanomattoman hellästi.
— Olen terve ja täysissä voimissa, vakuutin koko sydämestäni.
Ilta-auringon vaipuessa kaukana lännessä mereen ja kullatessa laineet hohteellaan, kuljimme käsi toinen toisemme olalla saarta pitkin ja laskeuduimme sitten ylämaalta »Falmia» alas alamaalle. Tultuamme sille kohdalle, jossa katseemme olivat hartaan kysyvinä kohdanneet toisensa, pysähtyi Big, ja loimme vaieten silmäyksen toisiimme. Ehdittyämme alas rannalle meille tuli vastaan jono lapsia, jotka lauloivat helgolantilaista piirihyppylaulua. Nähdessään Bigin he sulkivat hänet piiriin ja tanssivat hänen ympärillään. Kun hän otti syliinsä majastamme isännän liinatukkaisen suloisen pikku tyttären ja suuteli häntä, silloin kajahti joka taholta riemahtelevia huutoja: - Minulle myös suukko, minulle myös! — Aina syntyi samaa iloa ja onnea, kun Big vain joutui lasten pariin! Tuo kuva vuodatti riemua sydämeeni. Olkoon hän mustalainen ja pakana, — ihminen, josta lapset pitävät, omistaa mielen jaloutta!
Mutta noita viehkeitä päiviä keskeytti synkkä hetki.
Bigin kysymyksen johdosta kirjoitti kapteeni Sommerfeld meille, meitä kihlauksemme johdosta sydämellisesti onnitellen, odottavansa meitä eräässä pienessä Pohjois-Saksan kaupungissa, jossa ilmapallo oli oleva valmiina aamujunalla saapuessamme.
Laiva kuljetti meitä Helgolannista päin Elbeä pitkin. Silloin tuli Süllbergin luona sijaitseva Balmerin huvila näkyviin syysauringon lempeässä hohteessa. Tuo näky ja heräävät muistot saattoivat minut alakuloiselle mielelle. Hampurissa tunsin itseni täydelleen onnettomaksi. Minusta tuntui kuin Duglore-parkani sielu vaikeroiden harhailisi valoa ja eloa uhkuvassa kaupungissa muinoista lempeään hakien. Olisin halunnut mennä tervehtimään uskollista Rungholtiani, mutta kun mainitsin siitä Bigille, hän vavahti pelästyneenä ja pyysi soinnittomalla äänellä:
— Elä jätä minua nyt yksin, Jost!
Tietämättämme miksi, olimme edellisten päiväin autuaallisesta onnellisuudesta joutuneet äänettömän alakuloisuuden valtaan. Toimittelimme muutamia ostoksia ja vietimme sitten hitaasti kuluvat hetket, jotka olivat jäljellä siksi kuin iltajunalla voimme lähteä matkaan Sommerfeldin tykö, asemahuoneen pimeimmässä nurkassa, istuen vierekkäin toisiimme painautuneina, kuin olisimme pelänneet välillemme voivan tulla jotain vierasta. Muisto! Vain silloin tällöin keskeytti jokin välinpitämätön, vaivoin keksitty sana hiljaisuuden. Puistatus kävi Bigin lävitse.
— Mikä sinua vaivaa, lemmittyni? kysyin minä.
— Jost, sanoi hän voimatta hillitä tuskaansa ja mielenliikutustaan, — en voi olla muistelematta sinun entistä morsiantasi!
Siis meillä oli molemmilla sama ajatusten esine.
— Jost, kysyi hän, — rakastitko sinä kovin tuota tyttöä?
Minä vavahdin ja vastasin melkein kiivaasti:
— Emmekö ole sopineet, ettemme enää koskaan puhuisi DugloreImoberstegistä? Haluatko kiusata minua, Big?
Hänen sanansa olivat saattaneet minut mitä huonoimmalle tuulelle ja minä jatkoin:
— No hyvä, jos välipuheemme ei enää ole voimassa, niin haluaisin minäkin kysyä jotain, Big. Kuinka sinä uskalsit mennä puutarhurin tykö, jonka luona minä asuin? Täytyihän sinun pelätä tapaavasi siellä Duglore Imoberstegiä? Olen jo usein uteliaasti miettinyt tuota asiaa.
Kauhusta kalpeana hän tuijotti minuun. Sanaakaan vastaamatta hän istui hiljaa, jäykkänä kuin marmorikuva. Kauniisti kaartuvien kulmakarvojen välille oli uurtautunut ryppy, joka loi hänen kasvoilleen niin kärsivän ja samalla niin ylevän ilmeen, ja hänen silmissään näkyi tuo hänen syntyperästään muistuttava välkähdys. Sydäntäni vihloi haikeasti.
— Oletko loukkaantunut, Big? kysyin minä.
— Olen, vastasi hän tuikeasti, luoden minuun halveksivan katseen. — Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle. En toiminut noina päivinä järkevän ihmisen, vaan mielipuolen tavoin. Jos rakastat minua, niin elä muistuta minua siitä!
Ehdottomasti katsahdin ympärilleni, eikö kukaan kuullut keskusteluamme. Mieltäkarmiva tuska ilmeni Bigin sanoissa, ja kiihkeä sääli valtasi minut äkkiä. Soinnittomasti lausuin:
— En tiedustele sinulta enää koskaan mitään, joka koskee eroaikaammeHampurissa!
— Niin, elä tee sitä enää koskaan, Jost! sanoi hän tuskalloisesti.
Silloin junamme saapui suhisten asemasillan viereen, junankuljettaja kehotti nousemaan vaunuihin. Pitkällä yöllisellä matkalla sovimme taas täydelleen ja tunsimme voimakkaammin kuin koskaan ennen olevamme kumminkin kaksi valtavan rakkauden yhdistämää olentoa. Varhain seuraavana aamuna, tähtien vielä tuikkaessa, saavutimme kaupungin, jossa kapteeni meitä odotti. Hänen apulaisensa oli meitä vastassa asemalla ja vei meidät kaasutehtaan lähellä olevalle niitylle. Bigin määräysten mukaisesti oli Sommerfeld jo suorittanut kaikki valmistukset ja pitänyt huolta siitä että lähtö voi tapahtua pikaisesti ja katselijoitta.
— En tosin voinut uneksiakaan Hampurissa, että vielä kerran saisin kuljettaa teidät molemmat halki ilmojen, lausui hän kunnioittavasti tervehtien, — mutta on vanha kokemus että ne, jotka kerran ovat kohonneet siintävään korkeuteen, haluavat uudistaa lentoretkensä.
— Mutta tästä ei saisi tulla retkeily maanpinnan läheisyydessä, vaan haluaisimme tehdä pitkän matkustuksen kautta yläilmojen, herra kapteeni, sillä tämä on häämatkamme, sanoi Big, ja hänen kasvojansa kirkasti puoleksi vallaton, puoleksi vakava hymyily.
Kohta senjälkeen lausui kapteeni:
— Neiti Dare, herra Wildi! Antautukaamme Jumalan haltuun, — nouskaa veneeseen!
»Saturnus», jonka nousua yökaste hidastutti, kohosi vitkalleen, mutta tasaisesti kohden kiiltokiven tavoin hohtavaa kointähteä. Synkkä ilta Hampurissa oli unohdettu, Big oli hillityn riemun, suloisen onnen vallassa.
Meidän yhteiseen elämänuraamme tuo ihana retki vaikutti varsin ratkaisevasti.
* * * * *
Pyhäkellot soivat alhaalla ihmismaailmassa! On Jouluaatto! Vaikka tiesin etten voisi tänne kuulla niiden ääntä, vietin kumminkin Hiuteen seurassa illan ulkona. Hankikinoksilla, jotka kohoovat aina majani kattoon saakka, mellastelin minä jalkarampa mies. Päivänseisauksen myrskyjä seurasi sininen taivas ja kova pakkanen. Feuerstein oli iltapäiväauringon loisteessa verrattoman ihana talviunelma, koskemattoman puhtauden kuva. Ei edes linnun siipikään ole sipaissut jälkeä lumeen.
Aurinko laski varhain veripunaisena tummansiniseltä iltataivaalta. Kuolonkalpeina ja tuimina seisoivat vuoret vihertävässä hämyssä, silmäillen uusikuuta, kirkkaasti loistavaa Venusta ja Jupiteria. Jo olivat ne muuttumaisillaan haamuiksi vain, kun äkkiä keltaista, punertavaa valoa tuikahti esiin niiden lumiharjakkeista, tulta, joka näytti virtaavan vuorenhuippujen sisästä, ikäänkuin ne olisivat hehkua täynnänsä. Kolmasti uudistui tuo ilmiö, valaisten yhä uudelleen synkät laaksot.
Mutta olisin kernaasti luovuttanut muiden katseltavaksi kuun, Venuksen, Jupiterin ja tuon hehkun, jos sensijaan olisin kaukoputkellani saanut nähdä loistavan joulupuun tuolta laaksosta tai edes valopilkun Selmatt'ista. Mutta koko ihmismaailman kätkee minulta talviusma, tyhjältä ja kuolleelta näyttää ilmojen valomeressä hohtava maapallo, ja minusta tuntuu kuin unennäöltä, että noiden sumujoukkojen alapuolella olisi lämpimästi sykkiviä sydämiä.
Oi, haluaisin nyt vaeltaa läpi suuren kaupungin, kuten teimme Bigin kanssa parina jouluiltana, kuulla kellojen ja pasuunain äänen torneista, na iloisten äitien ja isäin kiiruhtavan kotiin joululahjoineen ja tarkata kuinka köyhinkin, jolla ei ole varaa ostaa joulupuuta, ottaa torille pudonneen kuusenoksan ja kiinnittää ullakkokamariinsa ehdittyään siihen ainoan kynttilänsä tuikkamaan.
Big! Haluaisin vielä kerran käyskennellä kanssasi tuona iltana, sinä pakanatar — sä jouluenkeli! Muistelen tuota muutamaa jouluiltaa merellä. Soitettiin hurskaita virsiä, korkealla mastossa säteili joulupuu. Silloin käännyit sinä kapteenin puoleen lausuen:
— Eikö tuolla alhaalla ole kahlehdittuna mies, joka murhanteon takia tulee jätettäväksi viranomaisten haltuun? Rauha maan päällä! Päästäkää hänet hetkeksi kannelle, viettämään joulua minun ja mieheni kanssa!
Niin sinä puhuit. Murhaaja itki ilosta, kuullessaan että oli olemassa ihminen, joka jouluiltana oli ajatellut häntä armahtavaisella mielellä, söi kanssamme illallista ja kertoi meille äidistänsä.
Vaikka vietänkin observatoorissani joulua yksin, en tee sitä kumminkaan suruisin mielin. Sydämelleni tuottaa hoivaa mieluisa ajatus. Kun Gottlobe ja Hannu ovat menneet naimisiin, kuten Jumala suonee Hangsteinerin vastarinnasta huolimatta tapahtuvan, enkö silloin laskeutuisi alas täältä vuoreltani, elääkseni rauhallisena vanhuksena tuolla laaksossa, sytyttäen vielä monet joulupuut iloksi riemuitseville lapsenlapsille?
Mutta se seikka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.
Voimakkaampana täyttää tällä hetkellä mieleni toivomus että ilma olisi huomenna kirkas aina laaksonpohjaan saakka. Varhain iltapäivällä palaavat Selmatt'in kirkkomiehet, jotka aamuhämärissä ovat lähteneet Zweibrückeniin, laaksotietä kotiin. Olen utelias näkemään, ketä siellä silloin vaeltaa. Siitä voin tehdä johtopäätöksiä, millä kannalla asiat ovat Hangsteinerin talossa. Kunpa vain edes yleensä saisin kaukoputkellani nähdä ihmisiä, seurata heidän toimiansa! Se olisi nyt ainoa toivoni!
Vietän pyhää juhlaa! Minulla ei ole joulukuusta, ei joulukynttilöitä loistamassa, ei ole ilosta säteileviä lastensilmiä, mutta avaan pullon jaloa kreikan viiniä, tuntien kiitollisuutta noita herttaisia ihmisiä kohtaan, jotka sen ovat lähettäneet. Muuan St Jakobissa asuva perhe toimituttaa minulle nimittäin joka vuosi ensimäisenä päivänä elokuuta korin viiniä tänne vuorelle. Muutama vuosi sitten he oleskelivat vuoristossa huvilassa. Heidän poikansa aikoi yhdessä parin muun nuorukaisen kanssa eräälle korkeimmista ja vaarallisimmista alpinhuipuista. Isä, joka oli kerran käynyt Feuersteinillä, sähkötti minulle: »Mitä arvelette säästä?» Jos olisin luottanut vain koneisiin, olisin helposti voinut vastata: »Kaunista säätä jatkuu.» Mutta silmäilin ympärilleni avaruuteen ja näin siinä jonkunmoista väreilyä, epämääräistä valopilkkujen vaeltelua. Ilmaretkiltäni tunsin tuon ilmiön. Minä sähkötin: »Ennen vuorokauden kuluttua kovia rajuilmoja.» Kolme nuorukaista, niiden joukossa tuon perheen poika, luopuivat ennustukseni johdosta rohkeasta yrityksestään. Toiset kolme eivät välittäneet varoituksestani, vaan nousivat vuorelle. Seuraavana päivänä he joutuivat siellä rajuilman uhriksi, Siitä saakka tuo perhe on joka vuosi tapahtuman vuosipäivänä, ensimäisenä päivänä elokuuta, lähettänyt minulle viiniä, lausuen parilla sanalla ilmi kiitollisuutensa siitä että olin neuvollani estänyt heidän poikansa vuorelle nousemasta ja pelastanut hänen henkensä.
Voin siis tuota viiniä nauttiessani lohduttautua sillä etten Feuersteinin havaintoaseman hoitajana palvele yksinomaan suurta meteorologista taulustoa. Se tuntuisi yhtä turhanpäiväiseltä kuin moni muu seikka tässä maailmassa. Ei, minulla on syytä uskoa, että sääennustukseni ovat muulloinkin kuin tuossa yhdessä tapauksessa tuottaneet ihmisille todellista hyötyä. Se ajatus tekee toimeni minulle rakkaaksi ja suo minulle voimaa kestää vaivalloisessa virassani.
Kohotan lasini lausuen:
— Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa! Maa ja tähtitaivas ylistävät hänen tekojansa. Rakkaus, joka yhdistää ihmisen ihmiseen, johto, joka kunkin yksityisen elämän juoksussa ilmenee, ovat hänen ihmeistänsä käsittämättömimmät! Kunnia olkoon Jeesukselle Kristukselle! Kiitän sinua siitä että olet suonut meille ihmisraukoille joulun, muistojuhlasi, joka saattaa meidät ylentämään mielemme korkeammalle. Täytä sydänten ikävöiminen! Auta meitä ettemme enää eläisi kuin villit. Suo rauha maan päälle! Rauha, rauha! Kansat tarvitsevat sitä yhtä hyvin kuin jokapäiväistä leipää. Joka heitä sotaan yllyttää, on rikoksentekijä. Ja ihmisille hyvä tahto! Lausun kiitokseni teille, jotka menneinä aikoina olette totuuden polkuja hakeneet, niillekin, joiden nimet ovat unhoon vaipuneet. Mutta nyt eläväiset! Jatkakaa heidän työtänsä, hakekaa, tutkikaa, etsikää uusia edistyskeinoja! Mutta elkää sentään pettäkö itseänne! Tosin pystytte tutkimaan aivosolujen salaista elämää ja ottamaan selkoa kaukaisinten auringoiden kokoonpanosta, ja teidän viisautenne on ylitsevuotavainen. Mutta onko ihmiskunnan elämä myöskin saanut jalomman, leiman, täyttääkö ihmismielet ylevä harras onnellisuus? Melkeinpä sitä saa hakea lyhty kädessä Diogeneen tavoin. Mitä on kaikkialla nähtävänä? Mielenhaikeutta niin hökkelissä kuin palatsissa! Teidän ylväissä kaupungeissanne kituvat yhä edelleen lapset, joilta on ryöstetty lapsuudenaika, harhailevat kaupanalaiset naiset, kaikkialla näkee rahan hallitsevan mieliä, väkivallan ja tunnottomuuden olevan ohjissa. Teitä vastaan todistaa tyttö, joka säälistä surmaa vastasyntyneen pienokaisensa, teitä vastaan todistavat vaimot, jotka mätänevin rinnoin sairaaloissa kituvat. Teitä vastaan todistavat hulluinhuoneet ja vankilat, joita teidän yhä täytyy laajentaa. Rikoksentekijä vaikeroi kopissaan: »Miksi ei kukaan minua veljellisesti lähestynyt koettelemuksen hetkenä?» Mielipuoli lausuu hampaitansa kiristäen: »Minulla oli vaimo, kaksi kukoistavaa lasta, ystävä. Ystävä tuhosi omaisuuteni ja vietteli vaimoni.» Ihminen syyttää toista ihmistä, ja luontokappaleiden valitus kohoaa taivaalle. Olen kauhusta jähmettyen nähnyt kuinka vaikeroiva kili temmattiin emän utareilta ja nyljettiin elävältä, että naiset saisivat kidutetun eläimen nahasta sen hienompia sormikkaita. Vapisevin sydämin kysyin silloin: »Onko olemassa Jumalaa» ja epäilys valtasi mieleni. Vasta oman elämäni tarkastelu on saattanut minut jälleen luottamaan Kaikkivaltiaan voimaan. Mutta en halua enää laskeutua täältä alas näkemään noita sydäntävihlovia kuvia. Jos sen tekisin, täytyisi minun koko sydämeni voimalla huutaa ihmiskunnalle: »Vähän enemmän kykyä käsittää lähimäisen tarpeita, hänen onnenkaipuutaan, hänen salattuja tuskiaan. Enemmän hyväntahtoisuutta kanssaihmisiämme ja vieläpä eläimiäkin kohtaan! Se olisi ihanampi sivistyksen voitto kuin pohjois- tai etelänavan saavuttaminen. Kaiken mikä elää ja hengittää tulee olla teille pyhää! Sen käsittäminen olkoon tulevan sukupolven suurin kunnia!»
Ei, en haluaisi laskeutua alas Feuersteiniltä ruvetakseni apostoliksi. Minäkin olen palvellut intohimoja, ja jokainen voisi nauraa minulle ja sanoa: »Sinäkin saarnailet, sinä vanha synninorja, joka syöksit nuoruutesi lemmityn onnettomuuteen, etkä edes voinut tuottaa lohtua vaimollesi Abigailille hänen haikeissa tuskissansa!» —
Kohotan lasini ja puhun:
— Joulun takia, joka kuin tulevaisuuden enteenä hetkeksi tuo maailmalle rauhan, tahdon uskoa sukukuntamme siveelliseen kehitykseen, sen tulevaisuuteen, sen kunniaan! Katson kuten Mooses vuorelta luvattuun maahan, — ei, syvyydestä kohotan käteni, ylitsevuotavin sydämin tervehdän tulevien sukupolvien kukoistavaa kulkuetta. Heidän puhtoisella otsallansa kuvastuu jumalankaltaisuus. He ovat niin ihania, heidän katseensa on niin uljas. Heidän ihanuutensa, heidän vapautensa on — hyvyys!
Vietin jouluaaton luoden yksinäisyydessäni itselleni haavekuvia maailmasta. Juhlapäivät menivät hiljaisesti menoaan. Oli oiva sää, mutta ei lintukaan liikahtanut, ja Selmatt'ista en nähnyt jälkeäkään. Mitäpä jää minulle muuta neuvoksi kuin ryhtyä jälleen jatkamaan elämäntarinaani!
* * * * *
»Saturnus» leijaili halki ilmojen. Solakka varsi paksuun viittaan käärittynä seisoi Big vieressäni, katselimme allemme jäänyttä tiheään rakennettua kaupunkia tummine torneineen. Tuskinpa lienee ainoakaan silmä tarkannut' yksinäistä kulkuamme. Nuo muutamat varhain sytytetyt valopilkut, jotka johtivat kaupungista, näyttivät etenevän meistä nopeasti.
— Meillä on navakka koillistuuli, lausui Sommerfeld, keskeyttäen hiljaisuuden. — Kuljemme junan nopeudella mantereelle päin. Ylemmäksi kohottuamme kulkee »Saturnus» vielä nopeammin.
Tummasta taivaankupukasta tulivat tähdet loistavampina esiin. Mutta nyt saavutti kohoava alus aamun valovirran. Idässä sädehti aurinko rusopilvien ympäröimänä. Sen loimu kirkasti paljon, ja koppaa kannattavasta renkaasta tulvahti alas hohde, kuin olisi silkki liekehtinyt. Koko aluksemme väritti tuo hehku. Nyt valahti se yli Bigin ihanan varren. Hän seisoi levollisena ja juhlallisena. Ihastuksissaan hän huudahti:
— Niin, tästä nyt tulee se suurenmoinen retki, josta alinomaa olen haaveillut, että saisin sen tehdä sinun kanssasi, armaani!
Katsahtaessaan alas syvyyteen hän kumminkin säpsähti.
— Kuljemmeko me meren ylitse? kysyi hän nopeasti.
— Syysaamun sumua se on, kuiskasin hänelle, ja hänen pelkonsa sai hänet hymyilemään.
Auringon voimakkaat säteet imivät kankaalle paneutuneen kasteen ja laajensivat kultapallon. Suhisten virtasi siitä ulos kaasua, ja kondorin voimalla kohosi »Saturnus» puhtaampaan ilmapiiriin.
— Olemme Montblanc'in korkeudessa! lausui Sommerfeld aneroidiä tarkastaen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä kiintyivät tutkivalla, ihailevalla katseella Bigiin.
Mutta Big vastasi tyynesti:
— Korkeammalle, herra kapteeni, yhä korkeammalle, kunnes herra Wildi kieltää!
Vaieten nautimme avaruuden äärettömyydestä, valosta, ja sanomattomasta hiljaisuudesta, joka on yläilmoissa täydellisempi kuin tuhatvuotisissa kaupunginraunioissa. Big viittasi kädellään kohden tummansinistä taivaankantta, jota pallomme hipaili. Päivänvalosta huolimatta tulivat pienet sirot tähtöset esille asunnoistaan ja silmäilivät uteliaina ihmisparia, joka uskalsi kulkea heidän akkunoidensa ohitse.
— Eikö ole ihmeellistä, Jost, ajatella että meitä kahta ihmistä, jotka niin kaikesta sydämestämme toisiamme rakastamme, ei yhdistä elämään muu kuin nuo köydet, jotka kiinnittävät veneemme palloon? Eikö sinustakin täällä paremmin ja selvemmin kuin tuolla alhaalla tunne että kuulumme yhteen?
Minä vastasin hänelle. Silloin pelästyi hän ääneni outoa sointua.
— Niin kumealta ja kaukaa se kuuluu kuin haudasta! sanoi hän.
Hän loi pelästyneen katseen äärettömyyteen, jossa valo ja pimeys meitä ympäröivät ilman mitään väliasteita. Hänen huulensa vaalenivat, hän horjahti. Annoin Sommerfeldille merkin että hän laskisi alemmaksi. Big lepäsi puoleksi tajutonna sylissäni. Avatessaan silmänsä hän kuiskasi:
— Voimani olivat loppumaisillaan. Mutta sinä olet voimakas Jostini!
Nöyrästi taipui naisen ylpeys ihailemaan miehen voimain suuremmuutta.
Alemmaksi laskeutuneena kiisi »Saturnus» maisten sumujen hopeakenttien ylitse. Ainoastaan gondolia kannattavain köysien vinosta asennosta, silkkiverhon kitinästä ja hiljaisesta sihinästä huomasi että kuljimme eteenpäin huumaavaa vauhtia.
— Kuljemme melkein suoraan etelää kohden! sanoi kapteeni silmäillen kompassia. — Kun tähän vuodenaikaan tuskin tarvinnee odottaa varsin suuria lämpömäärän vaihteluita, niin on mahdollista että pallo kannattaa iltaan saakka.
— Ihanaa! huudahti Big. — Koko laajan Saksanmaan poikki! Niin juuri olin haaveksinutkin.
Sommerfeld siveli hyvillään pitkää, kapeaa, harmaata partaansa.
— Se olisi minulle yhtä mieluisaa kuin teillekin, neiti, hymyili hän, — sillä siten pääsisin talvikortteeriini Baierin ylämaille tarvitsematta tehdä pitkää vaivalloista rautatiematkaa. Tämä retki on viimeinen, jonka teen tänä vuonna. Iloitsen päästessäni taas perheeni tykö.
— Oletteko te sitten naimisissa, herra kapteeni? kysyi Big uteliaasti.
— Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, vastasi Sommerfeld. — He asuvat pienessä huvilassa muutamassa baierilaisessa pikkukaupungissa.
— Omituista, nauroi Big sydämellisesti, — kuinkahan minä olin saanut päähäni että ilmapurjehtijan välttämättömästi täytyisi olla naimaton mies! Eikö teidän vaimonne kesäisin ole yhtä mittaa huolissaan teidän tähtenne?
— Ei, neiti, vastasi Sommerfeld, joka jutellessaan koko ajan piti silmällä ilmapallon liikkeitä. — Vaimoni tuntee minut varovaksi retkeilijäksi. Olen jo likimmittäin kolmekymmentä vuotta ollut tässä toimessa, eikä retkilläni ole vielä koskaan sattunut mitään varsinaista onnettomuutta. Tosin sentään, — kerran Wienin luona eräs nainen taittoi säärensä, kun hän varoituksistani huolimatta maahanlaskiessamme hyppäsi gondolista liian aikaiseen.
— Kertokaapa, kapteeni, olkaa hyvä, matkoistanne ja retkistänne, pyysiBig. — Teidänhän on täytynyt nähdä äärettömän paljon ihanaa ja kaunista!
Yhä edelleen alustaan silmällä pitäen alkoi Sommerfeld jutella retkistään mieltäkiinnittävällä tavalla, joskin luontonsa mukaan hiukan sotilaallisen niukkasanaisesti. Lyhyin piirtein hän kuvasi meille kaukaisia maita ja niissä tekemiään ihmeellisiä matkoja sekä retkiin osaaottaneita henkilöitä.
Mutta hurmaavan ihana oli tuokin retki, josta paraikaa nautimme. Hopeakentän alta, jota pitkin leijaili »Saturnuksen» peilikuva ja varjo, alkoi kuin himmeän levyn takaa näkyä kyliä ja maakartanoita, kiemurtelevia virtoja, lukinverkkolankoja muistuttavia katuja ja teitä. Siintävinä lepäsivät ne tuolla alhaalla, kuin merenpohjaan vajonneina. Silloin pirstaantui hopealevy kuten järven jää kevättuulessa. Haavemaiseen unikuvaan tuli eloa ja liikettä. Hopeapirstaleiden lomitse väikkyivät kirkasväriset maisemakuvat. Maa paljasti rakkaat äidilliset kasvonsa.
— Niin, hänen lapsinansa me sentään aina pysymme, riemahteli Big. —Jost, eikös tämä retki ollut mainio keksintö?
Nauttien syvyyden vaihtelevista kuvaelmista kuuntelin Sommerfeldin juttelua. Hän kertoeli puutteenalaisesta nuoruudestaan ja kuinka hän Münchenissä oli tullut ranskalaisen ilmapurjehtijattaren apulaiseksi ja sitten huomatessaan tuon naisen toimessaan viettävän huoletonta, ihanaa elämää, oli päättänyt antautua samalle uralle, jonka päätöksen sitten, monet vastukset voittaen, myöskin toteutti.
— Ja onko se tuottanut teille tyydytystä? kysyin minä.
— On kyllä, vastasi hän levollisesti. — Rakastan tointa, joka tuottaa minulle perheineni hyvän toimeentulon ja vanhuudenvaraa myöskin. Olen vain pahoillani siitä, että muutamain ilmapurjehtijain kevytmielinen menettely on saattanut koko ilmapurjehduksen yleisön silmissä väärään valoon. Ilmapurjehtija, seikkailija, tuulihattu merkitsevät monen mielestä samaa. Mutta ilmapurjehtiminen ei suinkaan estä noudattamasta sovinnaisuuden perusohjeita, vaan on sen arvossapitäminen aina kuulunut olentooni. Mutta ennen kaikkea olen karttanut uskaltaa liikoja, enkä ole antanut kuuluisintenkaan ammattitoverieni pilkan, että olen vain huviretkeilijä, houkutella itseäni seikkailuihin. Siinä olen tehnyt oikein. Missä he ovat, nuo maankuulut retkeilijät? Toinen toisensa jälkeen he ovat joutuneet perikatoon mielettömillä retkillä merien yläpuolella tai yläilmoissa. He kerskailivat tiesi Jumala millä tieteellisillä ansiotöillä, mutta noiden onnistumattomien ilmamatkojen tulos oli vain lisääntyvä epäluulo ilmapurjehtimista vastaan, liioiteltu käsitys retkeilyn vaarallisuudesta. Minä en ole koskaan puhunut loruja retkieni tieteellisestä arvosta, mutta sensijaan olen pikimmittäin kolmenkymmenen kesän aikana näyttänyt toteen, että ilmapurjehdus tunnollisen ohjaajan johdolla tarjoaa melkein vaarattoman ja mitä miellyttävimmän tilaisuuden nauttia avaran maailman ihanuudesta. Olen sivistyneiden piireissä hankkiinut ilmapurjehdusurheilulle suuren joukon luotettavia suosijoita. Siitä olen ylpeä!
Järkevä tapa, millä Sommerfeld jutteli itsestään ja toimestaan, miellytti minua suuresti, ja kuuntelin häntä varsin tarkkaavaisena.
— Jost, huudahti Big nauraen, — sinun pitäisi myöskin ruveta ilmapurjehtijaksi.
Bigin pilan kuullessaan Sommerfeld loi minuun tutkivan katseen.Molemmille vastasin nauraen:
— Niin, ei se olisi niinkään vihon viimeinen toimi, johon haluaisin ryhtyä.
— Katsopas vain tuonne, huudahti Big, viitaten avaruuteen, missä katsettamme kohtasivat yhä ihanammat näytelmät. Kuin keveäsiipiset jättiläislinnut, kuin maisten järvien pinnalta kohonneet valkoiset laivat ja saaret nousivat maata himmentäneen hopealevyn pirstaleet ylös taivaan sinivirtoihin, ja »Saturnus» liiteli halki pilvien ihmevaltakunnan. Ne ympäröivät meitä kuin parvi karkeloivia enkeleitä, joiden pitkien pukimien laahuksia reunusti kultapaarre. Yhä vaihtelivat niiden muodot, ja niiden välillä ammottaviin onkaloihin syöksyivät valovirrat kuin vuoriston ryöppyvedet, lumi- ja jäävyöryt. Vaan kuilujen pohjalla häämötti mieltälämmittävänä ihmisten asuma maailma. Mutta missä pilviseinä oli tiiviimpi, siinä peilaili aurinko, ja joka taholta meille nyt säteili auringoita vastaan, ja sateenkaaret liittivät pilven pilveen.
Kas, siinähän pallommekin kummitteli! Risaisen usmajoukon seinämää pitkin kiisi »Saturnuksen» varjo aavelaivan kaltaisena. Sädekehän ympäröiminä lensivät päämme ja vartalomme varjot pilviä pitkin. Me kuljimme huimaavaa vauhtia! — Jost! huudahti Big ihastuksissaan, ja kas! lähellä ja kaukaa toistivat vienot äänet nimeni. — Big! vastasin minä, ja pilvien kukkuloilta ja onkaloista huudettiin meille: — Big! — En tiedä itsekään, kuinka silloin tuli mieleeni joeltaa kuten muinoin Feuersteinin kukkuloilla, kun Dugloren kanssa riemahdellen toisiamme tervehdimme. Kaikkialta kajahti minulle joellus vastaukseksi. Mutta valtavina heräsivät muistot tuskaa tuottaen povessani.
— Uudelleen, Jost! riemahteli Big. Hänen kasvoillaan säteili hilpeä innostus. Hän hymyili hurmaavasti, lähensi suunsa korvaani ja kuiskasi kiihkeästi:
— Jost, jos voisit suostua siihen! Haluaisin tulla ilmapurjehtijan vaimoksi! Sinä uljas Jostini!
Tuo ei ollut enää pilaa, vaan Big lausui ilmi sydämensä hartaan toivomuksen. Ilmapurjehdus oli saattanut hänet haltioihinsa, ja hänen silmänsä säihkyivät lumoavina.
Oliko Sommerfeld kuullut hänen kuiskauksensa? Hän loi minuun vaieten läpitunkevan katseen, sitten hän lausui:
— En yleensä hevillä kehota ketään ryhtymään toimeeni. Mutta teillä, herra Wildi, on menestymisen edellytykset, tarmoa katseessa ja tarmoa mielessä. Olisin ylpeä, jos saisin ohjata teidät alalleni!
Vastasin hänelle kieltävästi, mutta lumouksiin oli ilmapurjehdus minutkin saanut. Vaieten tuijotin eteeni. Valkoisten saarten kaltaisina jäivät pilvet taaksemme avaruuteen, mutta »Saturnus» laskeutui hitaasti alempiin ilmakerroksiin, ja kodikkaana lähestyi meitä maa, hohtaen yhä kirkkaammin värein. Linnat ja kylät loistivat päivänpaisteessa, ja me kuljimme hopeanhohteisen virran ylitse, jonka pintaa laivat kyntivät. Kaukana häämöttivät metsämaisemat tummina varjoina vaaleata taustaa vastaan. Mainen elämä tervehti meitä tutuin äänin. Kuului veturin vihellys ja kellonsoittoa muutamasta kaupungista. Kouluista rientävät lapset huomasivat pallomme ylhäällä ilmassa. He liehuttivat lakkejaan, kuulimme heidän riemuhuutonsa ja pyyntönsä: — Laskekaa täällä maahan, tehkää hyvin! — ja kaduilla syntyi hyörinää kuin muurahaispesässä, johon on pistetty keppi. Mutta kaupunki jäi jo taaksemme. Muuan talonpoika, joka perhekuntineen työskenteli pellollaan, havaitsi aluksemme. Tuikeasti hän kiirehti kaikkia, ihmisiä ja hevosia rattaineen rientämään kotia kohden, kuin olisi itse paholainen siinä tulla kiitänyt ilmojen halki.
Onko minun rupeaminen ilmapurjehtijaksi vai ei? Ajatuksiin vaipuneena silmäilin ulos avaruuteen. Mutta Sommerfeld oli sillävälin valmistanut meille oivan virvoituksen, keittänyt teetä, sammuttamattomalla kalkilla, jolle oli vettä valanut. Kunnioittavaisena hän kääntyi morsioni puoleen lausuen: