"Ystävä poloiseni", sanoin sydämeni pohjasta itselleni, "minulla on annettavana sinulle neuvo: luulen että sinun täytyy kuolla. Käytä tätä hetkeä, jolloin vielä olet hyvä, päästäksesi tulemasta pahaksi. Kun nainen, jota rakastat, makaa kuolevana edessäsi, ja kun tunnet kammoa itseäsi kohtaan, ojenna kätesi ja koeta hänen rintaansa; hän elää vielä, se on kyllin. Sulje silmäsi äläkä avaa niitä enää. Älä odota hänen hautajaisiaan, ehkä jo huomenna löydät lohdun. Työnnä tikari rintaasi, niin kauan kuin sydämesi vielä rakastaa Jumalaa, joka on sen luonut. Nuoruutesiko sinua pidättää? Säälitkö hiustesi väriä? Älä milloinkaan salli niiden vaaleta, jolleivät ne valkene tänä yönä.
"Ja mitä tahdot muutoin vielä tehdä tässä maailmassa? Jos lähdet matkaan, minne suuntaat kulkusi; jos jäät, mitä vielä toivot? Ah, eikö totta, että katsellessasi tuota naista, sinusta tuntuu kuin sinulla vielä olisi kokonainen aarre sydämessäsi? Eikö ole totta, että se mitä kadotat, ei ole sitä, mikä on ollut, vaan pikemminkin sitä, mikä olisi voinut olla, ja että raskain jäähyväishetki on se, jolloin tuntee, ettei ole kaikkea sanottu? Miksi et puhunut tunti sitten? Kun viisari osotti sitä hetkeä, voit vielä olla onnellinen. Jos kärsit, miksi et avannut sydäntäsi? Jos rakastit, miksi et sanonut sitä? Sinä olet kuin saituri, joka kuolee nälkään, istuen maahankaivetun aarteensa yllä. Sinä olet sulkenut ovesi, sinä koetat turhaan päästä ulos lukkojesi takaa. Ei auta, että puistelet saranoita, ne ovat lujat, sinä olet ne itse takonut. Onneton, sinä olet toivonut ja toiveesi on täytetty, mutta et ole muistanut Jumalaa! Sinä leikit onnellasi kuin lapsi leikkikalulla, et ajatellut, kuinka särkyvää ja murenevaa se oli, jota pidit käsissäsi. Sinä halveksit sitä, sinä hymyilit sille, sinä et tahtonut siitä kohta nauttia etkä kuullut hyvän enkelisi rukouksia, jotka tahtoivat säästää sinulta tämän surun. Ah, jos taivaassa on ollut enkeli, joka on sinua vaalinut, missä onkaan hän tällä hetkellä? Hän istuu urkujen ääressä, hänen siipensä ovat puoleksi avoinna, hänen kätensä lepäävät norsunluisilla koskettimilla, hän alottaa ikuisen ylistyslaulun, rakkauden ja ikuisen unohduksen hymnin. Mutta hänen polvensa taipuvat, hänen siipensä sulkeutuvat, hänen päänsä vaipuu alas kuin taittunut ruoko: kuoleman enkeli on koskettanut häntä olkapäähän, hän katoaa ikuisuuteen!
"Ja sinä olet nyt kahdenkymmenen kahden vuotiaana yksin maailmassa, juuri kun jalo ja puhdas rakkaus, juuri kun nuoruuden voima olisi ehkä voinut tehdä jotain sinusta. Juuri nyt kun niin surullisten vastoinkäymisten ja kurjain nuoruusvuosien jälkeen näet tyynen ja puhtaan ajan koittavan, juuri nyt, kun koko elämäsi, joka on pyhitetty rakastetulle olennolle, olisi saanut uutta voimaa, juuri nyt syöksyy kaikki raunioiksi ympärilläsi! Nyt olet tässä, et enää epämääräisine kaihoinesi vaan todellisine suruinesi, et enää tyhjin vaan autioitetuin sydämin. Ja sinä epäröit? Mitä odotat? Kun hän ei enää tahdo sinusta mitään tietää, ei elämäsi ole minkään arvoinen. Koska hän jättää sinut, tee sinäkin samoin. Surkoon ne sinua, jotka ovat rakastaneet nuoruuttasi, heitä ei ole monta. Se joka on ollut ääneti Brigitten edessä, vaietkoon iäksi! Se joka on levännyt hänen rintaansa vasten, säilyttäköön ainakin muiston siitä koskemattomana, ja, Jumalani, eikö sinun täytyisi kadottaa sitä, jos tahtoisit elää? Mitä muuta osaa sinulle jäisikään kuin turmeltua kokonaan? Niin, tällä hetkellä voit vain siitä hinnasta säilyttää elämäsi! Voidaksesi elää, täytyisi sinun unohtaa rakkaus niinkuin sitä ei lainkaan olisi olemassa, sinun täytyisi ei ainoastaan kieltää mitä sinussa on ollut hyvää vaan vieläpä hävittää se mitä sinussa vielä sitä on — sillä kuinka kävisi sinun, jos muistaisit edelleen? Et voisi astua askeltakaan, et voisi nauraa etkä itkeä, et voisi antaa almua köyhälle, et voisi olla hyvä neljännestunnin aikaa, ilman että veresi syöksyisi sydämeesi ja huutaisi, että Jumala on luonut sinut hyväksi voidaksesi tehdä Brigitten onnelliseksi. Pienimmätkin tekosi herättäisivät sinussa onnettomuuksiesi kaiun; kaikki mikä liikkuisi sielussasi, herättäisi kaipuun ja katumuksen, ja itse toivo, taivaan sanansaattaja, ystävä, joka kehottaa meitä elämään, muuttuisi silmissäsi kummittelijaksi, menneisyytesi kaksoisveljeksi. Kaikki tunteesi muuttuisivat ikuiseksi katumukseksi. Kun murhamies kulkee pimeässä, pitää hän käsiään painettuina rintaansa vasten, varoen koskettamasta mitään ja peljäten, että seinät häntä syyttäisivät. Niin pitäisi sinunkin tehdä. Valitse sielusi ja ruumiisi välillä: sinun on surmaaminen toinen tai toinen niistä. Hyvän muisto viettelee sinua pahaan. Tapa itsesi, jollet tahdo elää oman itsesi varjona. Lapsi, lapsi, kuole kunnialla, niin että vielä joku voi itkeä haudallasi!"
Heittäysin vuoteen eteen niin hirvittävän epätoivon vallassa, että olin kuin mielipuoli enkä enää tiennyt, missä olin tai mitä tein. Brigitte huokasi ja työnsi syrjään peitteen, ikäänkuin ylenmääräisen painon rasittamana, ja paljasti siten valkean povensa.
Tämän näyn edessä joutuivat kaikki aistini kapinaan. Oliko se tuskaa vai kaipuuta? En tiedä mitään. Hirvittävä ajatus sai minut vavahtamaan. "Mitä!" huudahdin. "Jättää tuo toiselle! Kuolla, astua hautaan ja antaa tuon valkean rinnan hengittää taivaan ilmaa! Hyvä Jumala! Toinen käsi kuin minun saisi koskettaa tuota hienoa, läpinäkyvää ihoa, toinen suu kuin minun noilla huulilla, toinen rakkaus tuossa sydämessä, toinen mies tämän vuoteen ääressä! Brigitte eläisi onnellisena, rakastettuna, sillä aikaa kuin minä muuttuisin tomuksi hautuumaan mullassa? Kuinka kauan aikaa kuluisi, ennenkuin hän unhottaisi minut — jos minua ei huomenna enää olisi olemassa? Kuinka monta kyyneltä se hänelle maksaisi. Ehkä ei yhtään ainoaa! Jokainen hänen ystävänsä sanoo hänelle, että kuolemani oli hyvä työ, jokainen on kiiruhtava lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, ettei hänen pidä minua ajatella! Jos hän itkee, koettavat ihmiset häntä huvittaa, jos joku muisto häntä häiritsee, karkotetaan se hänen luotaan, jos rakkauteni eläisi hänessä, parannetaan hänet siitä kuin myrkytyksestä. Ja vaikka hän itse ehkä ensi päivänä sanoo tahtovansa seurata minua, on hän kuukauden kuluttua kääntyvä pois, jottei hän edes kaukaa näkisi itkuraitaa, joka on istutettu haudalleni. Kuinka voisikaan käydä toisin? Kuinka voi se kaivata ketään, joka on niin kaunis? Jos hän tahtoisikin kuolla surusta, on hänen peilinsä vakuuttava hänelle, että hänen tulee elää, ja ensi päivänä, kun ehtyvät kyyneleet väistyisivät hymyn tieltä, onnittelisivat kaikki häntä hänen parantumisestaan. Kun hän viikon vaitiolon jälkeen taas voi kuulla, että nimeäni mainitaan hänen läsnäollessaan ja itse lausuu sen kaihoten, ikäänkuin sanoakseen: 'Lohduttakaa minua!' kun hän on tullut sille asteelle, ettei hän enää tahdo välttää muistoani ja avaa kauniina kevätaamuna ikkunansa ja kuulee lintujen laulavan kasteisissa pensaikoissa ja uneksien huudahtaa: 'Olen rakastanut!' — kuka on silloin oleva hänen rinnallaan? Kuka on silloin se julkea, joka sanoo hänelle, että hänen täytyy vielä rakastaa. Ah, en enää minä! Sinä olet kuuleva häntä, sinä petollinen olento, sinä luot silmäsi alas ja punastut kuin ruusu, ja sinun kauneutesi ja nuoruutesi saavat ylivallan. Samalla kertaa kun sanot, että sydämesi on suljettu, annat siitä sädehtiä näkyviin tuon valon, jonka jokainen säde viettelee suutelemaan. Kuinka mielellään he tahtovatkin tulla rakastetuiksi kaikki nuo naiset, jotka sanovat, etteivät he enää rakasta! Ja mitä ihmeellistä siinä onkaan? Sinä olet nainen, sinä tiedät minkä arvoinen on ruumiisi, valkea rintasi, sinulle on se sanottu; kun kätket kaiken kauneutesi pukusi alle, et usko kuin kokematon tyttö, että silti kaikki olisivat sinun näköisiäsi. Kuinka voisi nainen, jota on ylistetty ja imarreltu, päättää, ettei hän enää tahdo tulla ihailluksi? Voisiko hän uskoa enää elävänsä, jos hän jäisi varjoon ja jos hänen kauneutensa ympärillä kävisi hiljaiseksi? Hänen kauneutensa on olemassa rakastajan katseita ja ylistyslauluja varten. Ei, ei, on varmaa, että se joka kerran on rakastanut, ei voi enää elää ilman rakkautta. Sekin, joka lähestyy kuolemaa, tarttuu vielä kiinni elämään. Brigitte rakastaa minua ja hän kuolisi ehkä siitä; mutta jos tapan itseni, vie joku toinen hänet.
"Toinen, toinen!" toistin, kumartuen vuoteen yli ja koskettaen otsallani hänen olkaansa. "Hänhän on leski!" ajattelin. "Hän on jo kerran ennen nähnyt kuoleman, hänen pienet suloiset kätensä ovat jo kerran vaalineet kuolevaa. Hänen kyyneleensä tietävät, kuinka kauan surua kestää — toisella kertaa on suru ehkä lievempi. Jumala minua varjelkoon, etten surmaa häntä hänen nukkuessaan! Jos nyt herättäisin hänet ja sanoisin, että hänen hetkensä on tullut, että meidän on kuoleminen yhteiseen suudelmaan, niin suostuisi hän siihen mielellään. Miksi en sitä tee? Onko varma, että kaikki loppuu kuolemassa?"
Löysin pöydältä veitsen ja pitelin sitä kädessäni.
"Pelkoa, raukkamaisuutta, taikauskoa! Mitä tietävät tulevasta elämästä ne, jotka siihen uskovat? Vain kansalle ja tietämättömälle joukolle puhutaan siitä, mutta kuka uskoo siihen sisimmässään? Kuka kirkkomaan vartija on milloinkaan nähnyt kuolleen nousevan haudasta ja menevän kolkuttamaan kirkkoherran ovelle? Entisaikaan nähtiin haamuja; nyt on poliisi niitä kieltänyt esiintymästä sivistyneessä yhteiskunnassa. Vain valekuolleet huutavat enää haudoista. Kuka olisi mykistänyt kuoleman, jos se koskaan olisi voinut puhua? Vai eikö Jumalan henki vain siksi tahdo näyttäytyä, että kirkollisten kulkueiden ei enää sallita tungeksia kaduillamme? Kuolema, se on päämäärä, kaiken loppu. Jumala on sen asettanut, ihmiset väittelevät siitä, mutta jokainen kantaa otsallaan kirjoitusta: 'Tee mitä tahdot, kuolla täytyy sinun kuitenkin.' Mitä sanottaisiin, jos surmaisin Brigitten. Ei hän enkä minä tietäisi siitä mitään. Jossakin lehdessä mainittaisiin huomenna, että Octave de T. on tappanut rakastajattarensa eikä siitä ylihuomenna enää puhuttaisi. Kuka saattaisi meitä viimeisellä matkallamme? Ei kukaan, joka ei kotia tultuaan söisi rauhallisesti aamiaistaan. Ja me lepäisimme vierekkäin maan povessa, ja koko maailma voisi astua ylitsemme, ilman että askelten kaiku meidät herättäisi. Eikö totta, rakkaani, siellä olisi meidän hyvä? Maanpovi on pehmoinen vuode; mitkään kärsimykset eivät meitä saavuttaisi; naapuri-haudassa ei puhuttaisi pahaa meidän liitostamme Jumalan kasvojen edessä. Meidän luumme makaisivat rauhassa. Kuolema sovittaa, ja mitä se kerran yhdistää, sitä ei enää eroteta. Miksi pelottaisi sinua tyhjyys, ruumis parka? Joka tunti vie sinut lähemmäs sitä, jokainen askeleesi taittaa poikkipuun tikapuilla, joilla juuri seisot; sinä elät kuolleista, taivaan ilma painaa ja musertaa, maa, jota astut, vetää sinua jalkapohjiesi kautta puoleensa. Astu alas maan poveen! Miksi pelkäät? Pelottaako sinua sana? Sano vain: 'Emme elä enää.' Etkö tunne suurta väsymystä, jonka jälkeen on suloista saada levätä? Minkätähden epäilemme, kun kysymys ei ole kuin siitä, tapahtuuko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin? Aine on katoamaton ja sanotaan, että fyysikko voi äärettömiin asti paloittaa pienintäkin ainehiukkasta voimatta sitä kuitenkaan hävittää. Jos aine on sattuman varassa, niin mikä on sen rikos, jos se vaihtaa kidutusta, kun se ei voi vaihtaa herraa? Onhan yhdentekevää Jumalalle, minkä muodon olen saanut ja mihin pukuun tuskani pukeutuu. Tuska elää pääkallossani, se on minun ja minä voin surmata sen, mutta luut eivät kuulu minulle, annan ne takaisin hänelle, joka on ne minulle lainannut. Tehköön joku runoilija pääkopastani maljan ja täyttäköön sen uudella viinillään! Mitä moitteita voisin saada tuosta teostani ja kuka minua moittisi? Kuka julma tuomari voisi sanoa, että olen käyttänyt väärin itseäni? Jos jokaisella olennolla on tehtävänsä ja jos on väärin väistyä sen edestä, niin mitä suuria pahantekijöitä ovatkaan lapset, jotka kuolevat imettäjänsä rinnoilla? Miksi heidät säästetään? Kenelle voisi olla hyödyksi ja varoitukseksi rangaistukset, jotka toimeenpannaan kuoleman jälkeen? Taivaan täytyisi todella olla tyhjän, jos ihmistä rangaistaisiin siitä, että hän on elänyt, sillä on kyllin siinä, että hänen on täytynyt elää; enkä tiedä ketään, joka olisi sitä vaatinut paitsi Voltaire kuolinvuoteellaan: vanhan jumalankieltäjän viimeinen epätoivon huuto! Mitä kaikki tämä hyödyttää, miksi kaikki tämä taistelu? Kuka katselee tuolta ylhäältä tätä kaikkea ja kuka iloitsee niin paljosta kärsimyksestä? Kuka on huvitettu seuraamaan tätä alati syntyvää ja alati kuolevaa luomakuntaa, näkemään miten rakennukset nousevat ja suistuvat, miten kylvö kasvaa ja miten rajuilma sen hävittää, kuinka ihmiset kulkevat tietään ja kuinka kuolema heidät äkkiä pidättää, kuinka kyyneleet vuotavat ja kuivuvat, kuinka ihmiset rakastavat, kuinka kasvot käyvät ryppyisiksi, kuinka kansa lankeaa polvilleen ja ojentaa kätensä eikä maa kuitenkaan anna yhtä jyvää enempää! Kuka on se, joka näkee tämän vaivan, vain yksin tietääkseen, että kaikki mitä hän on tehnyt ei ole mitään? Herschell väittää, että maapallo kuolee kylmyyteen. Kuka on siis se joka pitää tätä tiivistynyttä höyrypisaraa kädessään ja katselee sen kuivumista niinkuin kalastaja tekee merivedelle saadakseen jyväsen suolaa? Vetovoima, joka pitää koossa maailmankaikkeutta, täyttää sen samalla kertaa, loputtomalla hyödyttömällä kaipuulla: jokainen planeetta laahaa mukanaan kurjuutensa, pyöriessään kitisten akselinsa ympäri, ne huutavat toisilleen kukin omalta ääreltään, ja odottavat, lepoa ikävöiden, mikä niistä saa ensimäisenä pysähtyä. Jumala pitää niitä kädessään ja ne täyttävät ikuisuuksiin saakka tyhjää hyödytöntä tehtäväänsä. Ne kiertävät, ne kärsivät, ne palavat, ne sammuvat ja syttyvät, ne vajoavat ja nousevat, ne lähestyvät ja pakenevat toisiaan, ne kietoutuvat kuin renkaat toisiinsa. Ne kantavat pinnallaan tuhansia iäti vaihtuvia olentoja; nämä olennot ovat myöskin liikkeessä, ne ristivät toistensa teitä, ne painautuvat hetkeksi toinen toistaan vasten, ne vajoavat maahan ja toisia nousee niiden sijaan. Missä ei elämää ole, sinne sitä tunkeutuu, missä ilmaa puuttuu, sinne sitä virtaa; kaikki on järjestettyä, lainmukaista, kultaisin kirjaimin ja tulisin vertauskuvin määrättyä, kaikki kulkee taivaisen soiton mukaan tuntemattomia teitään ikuisuuteen. Ja kaikki tämä ei ole mitään! Ja me nimettömät uneksijat, kalpeat ja kärsivät hahmot, me silmänräpäyksen lapset, jotka hengitämme hetken, jotta kuolema voisi olla olemassa, me ponnistamme kaikki voimamme vakuuttaaksemme itsellemme, että meillä on tehtävä, ja että on joku joka meistä pitää huolen. Me epäröimme painaa pientä teräasetta rintaamme vastaan ja kohottaa kättämme ampuaksemme kuulan päähämme. Meistä tuntuu kuin kaaos palaisi, jos me surmaisimme itsemme. Me olemme kirjoittaneet ja laatineet jumalalliset ja inhimilliset lait ja pelkäämme omia katkismuksiamme; me kärsimme kolmekymmentä vuotta ja luulemme pääsevämme voitolle, mutta tuska käy lopulta voimakkaammaksi meitä, me lähetämme hiukkasen ruutia älymme asuntoon — ja haudallemme nousee kukkanen."
Kun olin lausunut nämä sanat, vein veitsen, jota pidin kädessäni, Brigitten rintaa vasten. En ollut enää oman itseni herra enkä tiedä, mitä houreessani olisin voinut tehdä. Vedin syrjään peitteen paljastaakseni sydämen ja näin silloin valkealla rinnalla pieni ebenholtsi-krusifiksin.
Kauhistuneena peräydyin, käteni aukeni ja ase putosi lattiaan. Brigitten täti oli kuolinvuoteellaan antanut hänelle tuon pienen ristiinnaulitun-kuvan. En muistanut kuitenkaan ennen nähneeni hänen sitä kantavan. Hän oli epäilemättä matkalle lähtiessään ripustanut sen kaulaansa taikakaluksi matkan vaaroja vastaan. Panin käteni ristiin ja tunsin vajoavani maahan: "Jumalani", kuiskasin vavisten, "sinä olit läsnä!"
Lukekoon ne, jotka eivät usko Kristukseen, näitä rivejä; minä en myöskään häneen uskonut. Ei ollut tapanani enemmän koulupoikana kuin täysi-ikäisenäkään käydä kirkossa; minun uskonnollani, jos minulla oli mitään uskontoa, ei ollut kirkonmenoja eikä symbooleja, uskoin Jumalaan ilman ulkonaisia muotoja ja ilman ilmestystä. Edellisen vuosisadan kirjat olivat nuoruudestani saakka minut myrkyttäneet, olin jo varhain imenyt uskottomuuden hedelmätöntä maitoa. Ihmisylpeys, itsekkäiden jumala, sulki suuni rukoukselta, sillä aikaa kun pelästynyt sydämeni rakensi toivonsa tyhjyyteen raukeamiseen. Olin kuin juopunut ja mieletön, kun näin Kristuksen kuvan Brigitten rinnalla. Vaikka en uskonut, peräydyin, sillä tiesin hänen uskovan. Se ei ollut tyhjä pelko, joka tuona hetkenä pidätti käteni. Kuka saattoi minut nähdä? Olin yksin ja oli yö. Jos kysymys olisi ollut vain ihmisten ennakkoluuloista, niin mikä olisi estänyt minua työntämästä syrjään tuon pienen mustan puukappaleen. Olisin voinut heittää sen tuhkaan, mutta sensijaan heitin sinne aseeni. Ah, kuinka syvään tunsin, kuinka syvään tunnen vielä, miten surkuteltavia ovatkaan ne ihmiset, jotka ovat voineet pilkata sitä, mikä voi pelastaa ihmisen hengen! Mitä merkitsee, nimi, muoto, uskontunnustus? Eikö kaikki mikä on hyvää ole myöskin pyhää? Kuinka uskaltaa kajota Jumalaan?
Niinkuin lumi auringon katseesta lähtee liikkeelle vuorilta ja jääröykkiöt, jotka uhmasivat taivasta, muodostavat puron laaksoon, niin pulppusi lähde esiin sydämessäni. Katumuksen puhdas lähde puhkesi esiin kärsimyksestäni. Vaikka olin ollut tekemäisilläni murhatyön, tunsin kohta, kun olin heittänyt aseen kädestäni, että sydämeni oli viaton. Hetkessä sain takaisin tyyneyteni, voimani ja järkeni; taivuin rakastettuni yli ja suutelin hänen krusifiksiaan.
"Nuku rauhassa", sanoin hänelle, "Jumala sinua suojelkoon! Sillä aikaa kun hymyilit unissasi, vältit suurimman vaaran, mikä sinua on väijynyt. Mutta käsi, joka on sinua uhannut, ei ole tekevä kenellekään pahaa. Minä vannon sinun krusifiksisi kautta, etten ole surmaava sinua enkä itseäni. Olen mieletön, olen hullu, olen lapsi, joka on luullut olevansa mies. Jumala olkoon kiitetty! Sinä olet nuori ja elät vielä ja olet unohtava minut. Sinä parannut siitä pahasta, jonka olen sinulle tehnyt, ja sinä olet antava minulle anteeksi. Nuku rauhassa, Brigitte, aamuun asti ja ratkaise silloin kohtalomme. Minkä tuomion sinä lausunetkin, olen siihen valittamatta alistuva. Ja sinä, Jesus, joka olet hänet pelastanut, anna minulle anteeksi äläkä puhu hänelle tästä. Olen syntynyt jumalattomana aikana ja minulla on paljon sovittamista. Jumalan poika, sinut on unohdettu, minua ei ole opetettu sinua rakastamaan. En ole koskaan etsinyt sinua temppeleistä, mutta en ole menettänyt kykyäni vavista, kun sinut tapaan. Olen siis ainakin kerran ennen kuolemaani suudellut sinua huulillani, naisen sydämellä, joka on täynnä sinua. Suojele sitä sydäntä niin kauan kuin se lyö, pysy sen pyhänä turvana ja muista onnetonta, joka ei ole uskaltanut kuolla surussaan nähdessään sinut ristilläsi. Olet pelastanut uskottoman pahasta; jos hän olisi uskonut, olisit häntä myöskin lohduttanut. Anna anteeksi heille, jotka ovat tehneet hänet uskottomaksi, koska sinä olet tehnyt hänet katuvaksi. Anna anteeksi kaikille, jotka kiroovat. He eivät ole epätoivossaan koskaan sinua nähneet. Inhimilliset ilot ovat ylimieliset, ne ivaavat ilman armoa. Tämän maailman onnelliset uskovat, etteivät he koskaan sinua tarvitse, suo heille anteeksi; heidän ylpeytensä herjaa sinua, mutta ennemmin tai myöhemmin kastavat heidän kyyneleensä heidät uskoon. Sääli heitä sentähden, että he luulevat olevansa suojassa myrskyiltä ja että he tarvitsevat onnettomuuden ankaran läksyn tullakseen luoksesi. Viisautemme ja epäilyksemme ovat lasten leikkikaluja; suo meille anteeksi, että me pidämme itseämme pakanoina, sinä joka hymyilit Golgathalla. Kaikista ajallisista onnettomuuksistamme on pahin se, että turhamaisuutemme koettaa sinut unohtaa. Mutta sinä näet, ne ovat tyhjiä varjoja, jotka yksi sinun katseistasi voi hajoittaa. Sinähän olet itsekin ollut ihminen? Tuska on tehnyt sinusta Jumalan, ristin kidutus on kantanut sinut taivaaseen kaikkivaltiaan isäsi syliin; tuska vie myöskin meidät sinun tykösi. Vasta orjantappurakruunu päässämme polvistumme sinun kuvasi eteen, vasta verisin käsin kosketamme sinun jalkojesi haavoja, sinä, joka kärsit marttyrikuoleman voittaaksesi onnettomien rakkauden."
Aamun ensi säteet tunkivat sisään, kaikki valveutui vähitellen ja kaukaiset sekavat äänet täyttivät ilman. Heikkona ja voimattomana lähdin Brigitten luota saadakseni hiukan levätä. Lähtiessäni liukui tuolille heitetty hame lattiaan ja siitä putosi kokoontaitettu paperi. Otin sen käsiini: se oli kirje, ja minä tunsin siinä Brigitten käsialan. Se ei ollut suljettu, avasin sen ja luin:
25 joulukuuta 18..
Kun saatte tämän kirjeen, olen kaukana täältä — ehk'ette koskaan sitä saa. Kohtaloni on sidottu mieheen, jolle olen kaikkeni uhrannut; hän ei voi elää ilman minua, koetan kuolla hänen tähtensä. Rakastan teitä. Hyvästi. Säälikää meitä.
Käänsin paperin ja näin osotteen: Herra Henri Smith. N:ssa,poste restante.
Seuraavana päivänä, aurinkoisena joulukuun aamuna kulki nuori mies ja nuori nainen käsikkäin Palais-Royalin puiston halki. He menivät jalokivikauppaan, missä he valitsivat kaksi samanlaista sormusta, jotka he hymyillen vaihtoivat ja pistivät kumpikin sormeensa. Pienen kävelyn jälkeen menivät he syömään aamiaista Frères-Provençaux'n ravintolaan, minkä pienistä huoneista on kauneimpia näköaloja maailmassa. Sinne tultuaan asettuivat he, tarjoilijan poistuttua, ikkunan ääreen ja puristivat hellästi toistensa käsiä. Nuori mies oli matkapuvussa ja päättäen ilosta, joka loisti hänen kasvoistaan, olisi häntä saattanut luulla nuoreksi aviomieheksi, joka ensi kertaa opastaa nuorta vaimoaan Parisin elämään ja huvituksiin. Hänen iloisuutensa oli lempeä ja tyyni, kuten onni aina on. Ihmistuntija olisi nähnyt hänessä lapsen, joka juuri on tulemassa mieheksi ja jonka katse on muuttumassa luottavammaksi ja varmemmaksi. Silloin tällöin loi hän silmänsä taivasta kohti, senjälkeen katsoi hän taas ystävätärtään ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä; mutta hän antoi niiden virrata pitkin poskiaan ja hän hymyili niiden välitse. Nainen oli kalpea ja miettiväinen ja katsoi koko ajan ystäväänsä. Hänen piirteensä puhuivat syvästä kärsimyksestä, joka ei koettanut kätkeytyä, mutta joka ei voinut vastustaa sitä iloisuutta, jonka se näki edessään. Kun hänen seuralaisensa hymyili, hymyili hänkin, mutta ei yksin; kun mies puhui, vastasi hän ja hän söi mitä toinen hänelle tarjosi. Mutta muutoin vallitsi hänessä hiljaisuus, joka vain silloin tällöin väistyi. Hänen väsymyksensä ja alakuloisuutensa kertoi, että hän oli heikompi kahdesta olennosta, jotka rakastavat toisiaan ja joista toinen elää kokonaan toisessa ja vastaa hänen ajatuksiinsa kuin kaiku. Nuori mies näytti olevan siitä tietoinen, ylpeä ja kiitollinen, mutta hänen ylpeytensäkin osotti, että onni oli hänelle outo. Kun nainen äkkiä kävi surulliseksi ja loi alas silmänsä, koetti mies näyttää päättävältä ja huolettomalta rauhoittaakseen häntä, mutta se ei onnistunut hänelle aina, ja joskus kävi hänkin surulliseksi. Syrjäisen olisi ollut mahdotonta ymmärtää tuota voiman ja heikkouden, ilon ja surun, mielenliikutuksen ja rauhallisuuden sekoitusta. Heitä olisi saattanut luulla vuoroin maailman onnellisimmiksi, vuoroin onnettomimmiksi ihmisiksi; mutta vaikka ei tuntenut heidän salaisuuttaan, näki, että he kärsivät yhdessä, että he olivat painaneet surujensa yli sinetin, lujemman kuin itse rakkaus, ystävyyden sinetin. Kun he puristivat toistensa käsiä, olivat heidän katseensa puhtaat. He puhuivat matalalla äänellä, vaikka he olivat kahden. Ikäänkuin ajatusten painosta taipuivat heidän otsansa toisiaan vasten, mutta heidän huulensa eivät koskettaneet toisiaan. He katsoivat toisiaan hellän ja juhlallisen näköisinä niinkuin heikot ihmiset tekevät, kun he tahtovat olla hyviä toisilleen. Kun kello löi yksi, huokasi nainen syvään ja sanoi, kääntyen puoleksi poispäin:
"Octave, jospa erehtyisitte!"
"En, ystäväni, olkaa varma siitä, että minä en erehdy. Te tulette kärsimään paljon, ehkä kauankin, minä aina, mutta me paranemme molemmat, te ajan ja minä Jumalan avulla."
"Octave, Octave, oletteko varma, ett'ette pety?"
"En usko, rakas Brigitte, että koskaan voimme toisiamme unohtaa; mutta minä luulen, että me tällä hetkellä emme vielä voi antaa toisillemme anteeksi ja sitä täytyy meidän tehdä, vaikk'emme koskaan enää näkisi toisiamme."
"Miksi emme enää näkisi toisiamme? Miksi emme jonakin päivänä… Te olette vielä niin nuori!"
Nainen lisäsi hymyillen:
"Kun te ensi kerran rakastutte, voimme tavata toisemme ilman vaaraa."
"Ei, ystäväni; en voi koskaan nähdä teitä rakastamatta teitä. Jospa hän, jonka haltuun teidät jätän, olisi teidän arvoisenne! Smith on hyvä, kunnollinen ja kelpo mies, mutta kuinka paljon hänestä pidättekin, niin näettehän kuitenkin, että vielä rakastatte minua, sillä, jos tahtoisin jäädä tai ottaa teidät mukaani, niin suostuisitte siihen."
"Se on totta", vastasi nainen.
"Onko se totta, totta?" huudahti nuori mies katsoen toista syvään silmiin. "Onko se totta? Jos tahtoisin, tulisitte minun kanssani?"
Senjälkeen jatkoi hän lempeällä äänellä:
"Siksi emme koskaan enää saa toisiamme tavata. On olemassa rakkautta, joka sekoittaa pään, aistit, sielun ja sydämen, mutta on myöskin olemassa rakkautta, joka tunkee juurensa syvemmälle ja kuolee vasta sen sydämen kanssa, johon se on juurtunut."
"Mutta te kirjoitatte kuitenkin minulle?"
"Niin, aluksi, hetkeksi, sillä se mitä minulla on kärsittävänä on niin kovaa, että kaikesta luopuminen, joka on minulle ollut rakasta, minut varmaan tappaisi. Ennenkuin vielä tunsin teidät, lähestyin teitä vähitellen, peljäten, että olisin liian tuttavallinen, kunnes… Mutta älkäämme puhuko siitä, mikä on ollut. Samalla tavoin ovat kirjeeni käyvä yhä harvemmiksi, kunnes ne kokonaan lakkaavat. Niin astun alas siltä kukkulalta, jolle olen kavunnut vuoden aikana. Se on oleva hyvin surullista, mutta ei ehkä kokonaan vailla lohdutusta. Kun kirkkomaalla pysähtyy tuoreen ja vihertävän haudan eteen, jonka kiveen on piirretty kaksi rakasta nimeä, tuntee omituista surua, joka saa kyyneleet vuotamaan ilman katkeruutta. Niin aion minäkin joskus muistella, että olen elänyt."
Viime sanoja kuullessaan heittäytyi nainen nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää. Nuori mies itki hänkin, mutta hän seisoi paikallaan ikäänkuin hän ei olisi halunnut itselleen tunnustaa suruaan. Kun kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta, meni hän ystävättärensä luo, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
"Uskokaa minua", sanoi hän, "tieto että on teidän rakastamanne — millä nimellä sitten tahtookin nimittää sitä sijaa, jonka on saanut teidän sydämessänne — antaa voimaa ja rohkeutta. Uskokaa minua, Brigitte, kukaan ei ole ymmärtävä teitä paremmin kuin minä; joku toinen voi rakastaa teitä arvokkaammalla tavalla, kukaan ei rakasta teitä syvemmin kuin minä. Toinen on kunnioittava teissä niitä ominaisuuksia, joita minä olen loukannut, ympäröivä teidät kokonaan rakkaudellaan. Sinä voit saada paremman rakastajan, et koskaan parempaa veljeä. Ojentakaa minulle kätenne ja lausukaa nuo sanat, joille maailma nauraa sentähden, ettei se niitä ymmärrä: 'Pysykäämme ystävinä, ja hyvästi iäksi.' Kun ensi kerran lankesimme toistemme syliin tiesi jokin osa meissä jo aikoja sitten, että tulisimme löytämään toisemme. Älköön tämä osa meissä, joka on tavannut toisensa Jumalan edessä, tietäkö, että eroamme täällä maan päällä, älköön silmänräpäyksen ero turmelko ikuista onneamme!"
Mies piti naisen kättä kädessään. Nainen nousi, vielä kyynelten vallassa. Omituisesti hymyillen astui hän peilin eteen, otti esiin saksensa ja leikkasi niillä pitkän suortuvan hiuksistaan. Hän tarkasteli hetken peilissä kasvojaan, joita oli rumentanut riistämällä osan niiden kauneimmasta aarteesta, ja ojensi senjälkeen hiussuortuvan rakastajalleen.
Kello löi uudelleen; oli aika lähteä. Kun he taas kulkivat puutarhan pylväskäytävää, näyttivät he yhtä iloisilta kuin tullessaan.
"Mikä kaunis päiväpaiste!" sanoi nuori mies.
"Ja kaunis päivä", sanoi Brigitte, "jonka muisto ei koskaan hälvene!"
Nainen painoi lujaan kätensä sydäntään vasten. He kiiruhtivat askeleitaan ja katosivat väentungokseen.
Tunti sen jälkeen vierivät matkavaunut jo pienellä mäellä Fontainebleau-portin takana. Niissä istui nuori mies yksin. Hän katsoi viimeistä kertaa synnyinkaupunkiaan kaukaisuudessa ja kiitti Jumalaa siitä, että kolmesta olennosta, jotka olivat kärsineet hänen tähtensä, oli enää vain yksi onneton.
End of Project Gutenberg's Vuosisadan lapsen tunnustus, by Alfred de Musset