Lemmenjuttu, joka ei suurtakaan onnea ennusta, mutta josta saattaa olla paljokin seurauksia.
Seuraavana aamuna tuli mr Burchell taaskin meille. Nuo hänen tiheät käyntinsä eivät minua oikein miellyttäneet, ja siihen minulla oli omat syyni, mutta enhän kumminkaan saattanut kieltää häneltä seuraa ja sijaa takkani ääressä. Työtä hän tosin teki enemmän kuin minkä hänen kestittämisensä maksoi, sillä ripeästi hän puuhasi yhdessä meidän kanssamme, oli nenimmäisenä niittämässä ja päällimmäisnä pieleksellä. Sitä paitsi oli hänellä aina jotain hauskaa sanottavana ajan ratoksi ja työssä virvoitukseksi. Hän oli kerrassaan niin omituinen ja järkevä, että minä pidin hänestä, nauraen ja säälien häntä samalla. Ainoa, mikä minusta oli vastenmielistä, oli hänen kernas silmänsä minun tyttäreeni. Hän tapasi sanoa häntä leikillään pikku morsiamekseen, ja milloin hän kummallekin tyttöselle nauhakimpun toi, sai Sofia aina kauniimman. En tiedä, mikä lienee syynä ollutkaan, mutta päivä päivältä hän vaan kävi miellyttävämmäksi, hänen älynsä esiintyi yhä loistavampana ja hänen yksinkertaisuutensa tiesi yhä enemmän syvää elämän viisautta.
Me söimme ateriat ulkona niityllä. Pöytäliina levitettiin kahisevain heinäin päälle, ja siinä sitä sitten istuttiin tai paremmin sanoen loiottiin yksinkertaisen aterian ympärillä. Mr Burchell piti huolta siitä, että kaikki olivat hilpeällä mielin. Hauskuuden lisäksi viserteli rastaspari kilpaa läheisissä pensaissa, kesy punakerttu tuli noukkimaan murenoita käsistä, ja jok'ainoa ääni oli kuin rauhan kajahdusta.
— Aina kun tällä tapaa istutaan, — virkkoi Sofia, — aina johtuvat mieleeni ne kaksi lempiväistä, jotka, niinkuin mr Gay niin kauniisti kuvailee, toisiansa syleillen kuolivat salaman iskeminä. Siinä on jotain niin liikuttavaa tuossa kuvauksessa, että olen satakin kertaa lukenut sen yhä uudestaan ja aina yhtä suurella ihastuksella.
— Minun mielestäni, — virkkoi poikani, ovat kauniimmatkin kohdat siinä koko joukon heikommat kuin Ovidion Acis ja Galateassa. Roomalainen runoilija osaa paremmin käyttäävastakohtia, ja tästä, jos se vain taiteellisesti käsitellään, riippuu liikuttavan kuvauksen koko voima.
— Merkillistä, — arveli mr Burchell, — kuinka nuo teidän mainitsemanne runoilijat ovat, kumpikin kotimaassansa, samalla tavalla kehittäneet runoaistia väärään suuntaan, sullomalla säkeet täyteen epiteetejä. Vähempikykyiset ovat huomanneet helpoksi matkia heidän puutteitansa, ja runous Englannissa, niinkuin keisarikunnan viimeisinä aikoina Roomassakin, ei ole muuta kuin kokoelma loistavia kuvia, vailla suunnitelmaa ja keskinäistä yhteyttä, kokonainen jono epiteetejä, jotka helähtävät kauniilta, mutta eivät kohota tunnetta. Mutta, hyvä neiti, muita tässä moittiessani, te kenties katsotte asianmukaiseksi, että annan teille tilaisuutta maksaa samalla mitalla. Enkä minä tätä huomautusta olisi tehnytkään, ellei olisi tarkoitukseni siten päästä esittämään tälle seuralle ballaadia, jossa, niin virheellinen kuin se muutoin onkaan, ei ainakaan ole edellä mainituita vikoja.
Ballaadi.
"Käy kanssain laaksoon, erakko,Ja tuonne näytä tie,Miss' säde tuikkain viittoaa.Siell' armasta niin lie…
"Ma väsyksissä harhailen,Mua painaa, uuvuttaa…Tääll' erämaata seuraa vainTaas uusi erämaa."
— Ei sinne, poikain! — vanhus huus.— Siell' on niin synkkää, voi!— Se virvatult' on pettävää.— Sielt' turmios ääni soi.
— Kas tuolla mulla maja pien'.— Käy vieraakseni vaan!— On vähät siellä varat, mut— Ne mielin hyvin jaan.
— Yöks sinne jää, ja minkä voi,— Sen talo tarjookin:— Olk'vuoteen, leipää, lepoa— Ja siunaukseinkin.
— Tuoll' laitumilla laumat käy.— Ne multa rauhan saa.— Minua Herra armahti:— Niit' tahdon armahtaa.
— Mä vuorten rintehiltä vain— Saan niukan ravinnon.— On yrtit, heelmät ruokanain,— Ves' juomanani on.
— Käy, vieras, huoles heitä pois— Ja mustat murehet!— Maan lapsen tarpeet vähät on— Ja lyhyt-aikaiset.
Niin lempeet oli sanat nuoKuin kaste taivainen,Ja nöyrin mielin matkamiesNyt seuras mökillen.
Syvällä syliss' erämaanPien' mökki piilee tuo.Ja turvan, levon rauhaisanSe eksyneelle suo.
Ei vartijoita varastotVähäiset kaipaakaan:Siell' oven aukas vieraillenPuusalpa heikko vaan.
Jo lepoon kutsuu illansuu.Nyt tulta takkahan!Ja ehtoollista erakkoKäy rakentamahan.
Hän leipää, hedelmiä tuoHymyillen pöytähän,Ja pitkän illan ratoksiSatuja kertoo hän.
Ja lattialla leikkiäänLyö kissa kehräten,Ja sirkka laulaa raossaan,Tuli räiskii iloinen.
Mut vieraan kasvot yhä vaanHymyä vaille jää.Suru painaa häntä syvä niin…Hän itkuun hyrähtää.
Ja syvä suru täytti myösErakon sydämen.— Mikä huoli rintaas rasittaa?— Oi virka, poikanen!
— Läksitkö linnain loistavain— Sä huolta karkuhun?— Vai ystävätkö pettivät,— Vai petti armas sun?
— Voi, rakkauden riemu on— Niin halpaa, haihtuvaa.— Mut kahta halvempi on hän,— Ken sitä armastaa.
— On nimi vain tuo "ystävyys",— Se tyyten tenhoo sun,— Ihanaan uneen painaa, mut— Herättää itkuhun.
— Ja rakkaus pelkkä hely on,— On lelu tyttöjen.— Kenties se viihtyä vielä vois— Pesässä kyyhkysten.
— Hyi poika! Huoles heitä pois!— Älä luota naisiin! — SenKun lausui hän, niin puna nousJo pojan poskillen.
Ja kas! Uus kauneus elähtiNyt vieraan kasvoihin,Niin ihana kuin aamun koiJa yhtä kerkeekin.
Mitä tietää katse karttavaJa povi aaltoisa?Kas! Poika lempiväinen tuoOn — impi ihana!
"Voi, kurjalle sä anteeks suo!"Huus' impi tuskissans'."Tän huoneen saastutin mä, voi,Miss' asut Herras kanss'!
"Mun tyttö raukan lempi vainSe saattoi kulkemaan.Ha'in rauhaa, mutta löysinkinMä epätoivoa vaan.
"Rannalla Tynen asuttiinKanss' armaan taattosein.Kaikk' aarteet linnan säädettyMun oli omaksein.
"Mua kodist' armaast' ottamaanMoni ritar' uljas riens.Ken lemmestä, ken rikkaun vuoksSe sinne ohjas tiens.
"Muassa muitten usein näinMyös nuoren Edwinin,Mut lempeään ei pukenutHän koskaan sanoihin.
"Varoja, valtaa vailla hän,Ja halp' ol' pukukin,Mut viisas, uljas oli hän —Siks' mulle rakkahin.
"On armas aamun aurinkoJa kaste hiljainen,Mut armahampi EdwininOlj sydän herttainen
"Puu väikkyy kasteen helmissä,Mut väikkyy hetken vaan:Hän kaste oli, mut mua voi!Mä väikyin hetken vaan.
"Ma liehuin kevytmiellä niin,Mun syömen' ilkamoi:Kun lemmen tuskaa kärsi hän,Se mulle riemun toi.
"Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi,Mun jätti, ylpeän,Ja erämaihin poistui poisJa siellä kuoli hän.
"Mun syyni on, ja hengelläinSen tahdon sovittaa:Niin, siihen, missä lepää hän,Ma tahdon nukahtaa.
"Näin päättyköön tää toivoton,Tää kurja elämä,Mun tähten' Edwin kuoli, — nytMä hänen tähtensä."
— Luoja varjelkoon! — huus toinenHänet syliins' sulkikin:Tää hämmästyi, mut — olikinSylissä Edwinin.
— Mun Angelinan', katsohan,— Tunnethan, armaisen'?— Sun Edwinis taas kutsuttiin— Elohon, lempehen.
— Lepäjä taas mun rinnallain,— Käy onnen nautintaan. —"Emmehän enää, armas oi,Eroa milloinkaan?"
— Ei, emme koskaan! Lemmellen— Elämme yksin ain'.— Ja koska viime hetkes lyö,— Se mullekin lyö vain.
Tätä ballaadia näkyi Sofia kuuntelevan mielihyvällä, jopa hellin tuntein.
Mutta äkkiä häiritsi meidän rauhaamme pyssyn laukaus aivan lähellä. Heti sen jälkeen syöksi muuan mies pensas-aidan läpi saalistaan noutamaan. Se oli squiren kotisaarnaaja. Hän oli ampunut yhden niitä rastaita, jotka niin monasti olivat meidän ratoksemme laulelleet. Niin läheinen kova laukaus oli säikäyttänyt meidän tyttäremme. Sofian minä huomasin painautuneen peloissaan mr Burchellin syliin suojaa hakemaan. Metsästäjä tuli esiin ja pyysi anteeksi, että oli häirinnyt meitä, vakuuttaen, ett'ei hän tiennyt meidän olevan niin lähellä. Hän istahti nuoremman tyttäreni viereen ja, metsämiehen tapaan, tarjosi hänelle tän'aamuisen saaliinsa. Toinen oli jo kieltäymäisillään, mutta salainen silmäys äidiltä sai hänet korjaamaan erehdyksensä ja vastaan-ottamaan tarjouksen, vaikka jonkunlaisella epäröimiselläkin. Vaimoni ei malttanut taaskaan olla ilmituomatta ylpeyttään: hän kuiskasi näet minulle huomanneensa, kuinka Sofia oli tehnyt kotisaarnaajaan yhtä valtavan vaikutuksen kuin Olivia squireen. Minä puolestani luulin, ja paremmallakin syyllä, Sofian huomion kääntyneen aivan toisaanne.
Kotisaarnaajan asiana oli tehdä meille tiedoksi, että mr Thornhill oli hankkinut soittoniekkoja ja virvoituksia ja aikoo tänä iltana toimittaa nuorille neitosille tanssiaiset kuutamossa nurmikolla pappilan edustalla.
— Täytyy tunnustaa, — jatkoi hän, — että minä erityisistä syistä tahdoin olla ensimmäinen tämän sanan saatannassa. Toivon näet, että palkinnoksi saan miss Sofian lupautumaan minun tanssikumppalikseni.
Tyttäreni vastasi, ett'ei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos se vaan kunnialla tapahtua taitaa.
— Mutta kas tässä, — lisäsi hän, katsahtaen mr Burchelliin, — tässä on muuan gentleman, joka on ollut minun toverinani päivän töissä, ja kohtuullistahan on, että hän tulee osalle päivän huvituksiinkin.
Mr Burchell kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, mutta luovutti hänet kotisaarnaajalle, lisäten, että hänen täytyy tänä iltana astua vielä viisi peninkulmaa erääsen taloon, jonne hänet on kutsuttu uutisjuhlan viettoon.
Tuo kieltäytyminen tuntui minusta hiukan omituiselta. Enkä saattanut sitäkään käsittää, kuinka minun ymmärtäväinen Sofiani saattaa noin taloudellisesti rappiolla olevalle miehelle antaa etusijan sellaisen rinnalla, jolla on paljoa suurempia tulevaisuuden toiveita. Mutta samoin kuin miehet useimmiten osaavat oikeaan, naisten ansioita arvostellessansa, samoin naisetkin usein arvostelevat meitä oikein. Eri sukupuolet näkyvät olevan määrätyt toistensa tähystelijöiksi ja kumpikin omalla tavallaan parhaiten pystyvän tarkastelemaan toistansa.
Kaksi ylhäistä naista seuraan. Hienompi asu näkyy tietävän aina hienompaa sivistystäkin.
Tuskin oli mr Burchell sanonut jäähyväiset ja Sofia lupautunut kotisaarnaajan tanssitoveriksi, kun jo pienet poikani juoksujalassa riensivät ilmoittamaan, että squire on tulossa meille, mukanaan suuri seura.
Pappilaan palattuamme, oli hovinherra jo siellä, mukanaan kaksi hänen talouteensa kuuluvaa herraa ja kaksi nuorta ladyä upeissa puvuissa. Nämä hän esitti meille ylhäisinä ja hienoina naisina pääkaupungista.
Meillä ei sattunut olemaan tarpeeksi istuimia koko seuralle, mutta mr Thornhill ehdotti heti, että kukin herra istuisi naisen sylissä. Minä panin kerrassaan tätä vastaan, huolimatta vaimoni moittivasta silmäyksestä. Moses lähetettiin senvuoksi lainaamaan pari tuolia, ja kosk'ei meillä ollut tarpeeksi naisia kontratanssia varten, niin läksi kaksi herraa hänen kerallaan, saamaan tanssijoille pareja. Pian oli tuolit ja tanssitoverit hankittu. Herrain mukana näet palasivat naapurini Flamboroughin ruusunpunaiset tyttäret, prameillen punaisissa nauhoissa.
Yhtä kovan onnen kohtaa ei oltu otettu lukuun: miss Flamboroughit olivat tunnetut parhaimpina tanssijoina koko pitäjässä, osasivat sekä hypikkeet että pyörikkeet perinpohjin, mutta olivat aivan outoja kontratanssissa. Se saattoi meidät ensi alussa hiukan hämille, mutta muutaman sysäyksen ja nykäyksen perästä se heiltäkin vihdoin sujui varsin hyvin. Musikkina oli kaksi viulua, pilli ja käsirumpu. Kuu paistoi heleästi. Mr Thornhill ja vanhin tyttäreni alkoivat tanssiaiset, katsojain ihastella, sillä naapureita oli tullut suurin määrin, saatuaan kuulla tanssihankkeista. Tyttäreni se liikkui niin keveästi ja notkeasti, ett'ei äiti voinut salata sydämensä ylpeyttä, vaan vakuutti minulle, että niin nokkelasti kuin tuo tytön tynkä tuossa pyöriikin, niin äidiltä ne on varastettu jok'ikinen askel. Lontoolaiset ladyt panivat parastansa, liikkuakseen yhtä keveästi, mutta turhaan. Siinä he uiskentelivat ja hytkähtelivät ja hiueskelivat ja hypähtelivät, mutta ei ottanut mikään oikein onnistuakseen. Töllistelijät tosin sanoivat tuota kauniiksi, mutta naapuri Flamborough huomautti, että miss Livyn jalkain tapsutus se on kuin musikin kaikua vaan.
Kun tanssia oli kestänyt tunnin verran, ehdottivat lontoolaiset ladyt, että lakattaisiin; pelkäsivät näet vilustumista. Toinen heistä ilmaisi ajatuksensa minun mielestäni jotenkin karkein sanoin, lausuen, että hän on"totta toisen kerran, niin hiessä, että vaikka vettä kierrä."Sisään tultuamme oli siellä valmiina upea illallinen, kylmiä ruokia, jotka mr Thornhill oli tuottanut mukanaan. Keskustelu oli vähemmän vilkasta kuin tähän saakka. Lontoolaiset ladyt sysäsivät nyt Sofian ja Olivian kokonaan varjoon, sillä heidän puheensa aineina oli yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat ja muut hienot asiat, niinkuin taidemaalaukset, kauneudenaisti, Shakespeare ja sointuvat lasit. Pari kertaa heiltä tosin, meidän suureksi kauhuksemme, pääsi kirous, mutta sitä minä luulin vaan yhä varmemmaksi merkiksi ylhäisestä syntyperästä. (Myöhemmin minä vasta sain tietää, että kiroilemista pidetään hienoimmissakin piireissä peräti sopimattomana.) Heidän upea pukunsa se kumminkin kätki suojelevaan harsoonsa kaikki karkeudet heidän puheessaan.
Tyttäreni katselivat ilmeisellä kateudella heidän hienoa käytöstään, ja jos siinä mikä nurinkuriselta näytti, niin heti se pantiin kaikkein korkeimman sivistyksen laskuun. Mutta heidän alentuvainen kohteliaisuutensa se se kävi yli kaiken muun. Toinen heistä arveli, että miss Olivialle olisi ollut suureksi eduksi, jos hän olisi hiukan enemmän liikkunut maailmassa. Ja toinen lisäsi, että yksi ainoa talvi Lontoossa tekisi miss Sofiasta ihan uuden ihmisen. Vaimoni oli yhtä mieltä kumpaisenkin kanssa eikä sanonut mitäkään niin hartaasti halajavansa kuin että hänen tyttärensä saisivat edes yhden talvikauden oppia hienoja tapoja. Tuohon en minä saattanut olla huomauttamatta, että heidän sivistyksensä on nytkin jo suurempi kuin varat sallivat, ja että runsaampi määrä hienostumista tekisi vain vaaran-alaiseksi heidän köyhyytensä ja herättäisi heissä pyyteitä, joihin heillä ei ole oikeutta.
— Ja mistä, — huudahti mr Thornhill, mistäpä huvituksesta tarvitsisi kieltäytyäkään niitten, jotka voivat sellaisia itselleen hankkia? Minulla puolestani on varoja tarpeeksi; rakkaus, vapaus ja huvit — siinä minun elämäni ohjeet. Mutta - hiisi vieköön! — jos puolet minun omaisuuttani saattaisi viehättävälle Olivialleni tehdä mielihyvän, niin se olisi hänen omansa, enkä vaatisi muuta vastalahjaa kuin saada liittää itseni lahjan lisäksi.
Tunsin sen verran maailmaa, tietääkseni, että tuo on vaan turhaa korupuhetta, jonka takana piilee mitä kehnoin tarkoitus, mutta minä hillitsin suuttumukseni.
— Sir, — virkoin minä, — se perhe, jota te nyt alentuvasti kunnioitatte läsnäolollanne, on kasvatettu yhtä herkkään kunniantuntoon kuin tekin. Jok'ainoa yritys sen loukkaamiseen tuottaisi mukanaan mitä turmiollisimmat seuraukset. Kunnia, sir, on ainoa omaisuus, mitä meillä nykyjään on, ja tätä viimeistä aarrettamme meidän täytyy vaalia erityisen tarkalla huolella.
Pian minun kumminkin tuli paha mieli siitä, että niin innokkaasti olin nämä sanat lausunut, sillä squire otti minua kädestä ja vannoi käsittävänsä minun kiivauteni, vaikk'ei sanonut voivansa hyväksyäkään minun epäluulojani.
— Ja mitä teidän viittaukseenne tulee, — jatkoi hän, — niin minä vakuutan, ett'ei mikään ollut mielestäni kauempana kuin moinen ajatus. Ei, kaiken sen nimessä, mikä viehättää ja lumoaa! Sellainen siveys, joka kysyy säännöllistä piiritystä, ei ole milloinkaan minua miellyttänyt, sillä kaikki minun lemmenseikkailuni ovat käyneet käden kääntämässä.
Lontoolaiset ladyt eivät olleet kuulevinaankaan viimeisiä sanoja, ja näyttivät panneen kovin pahakseen moisen ujostelemattomuuden; he rupesivat varsin ymmärtäväisesti ja vakavasti puhelemaan siveellisestä hyvästä avusta. Siihen puheeseen yhdyin pian minäkin vaimoni ja kotisaarnaajan kanssa. Lopulti täytyi squirekin tunnustaa katuvansa entisiä huimapäisyyksiään. Me puhelimme kohtuullisen elämän tuottamasta ilosta ja puhtaan omantunnon päivänpaisteisesta rauhasta. Minä olin hyvilläni siitä, että pienetkin pojat saivat olla valveilla yli määräajan, sillä tällainen mieltä ylentävä keskustelu tekee, arvelin minä, heidänkin hyvää.
Mr Thornhill meni sitäkin kauemmas ja kysyi, enkö minä ottaisi pitääkseni iltarukousta. Siihen minä suostuin ilomielin. Ja näin vietettiin ilta mitä hauskimmasti, kunnes vieraat vihdoin rupesivat tekemään lähtöä. Ladyjen näkyi olevan varsin haikea erota minun tyttäristäni, joihin he sanoivat kiintyneensä erityisellä mielihyvällä, ja pyysivät yhdessä, että tyttäreni tulisivat saattamaan heitä kotia. Squire yhtyi tähän pyyntöön, saaden siihen vaimoltanikin kannatusta. Tytärten katseista minä huomasin, että heidänkin hyvin mielensä tekee. Tässä pulmallisessa tilassa minä koetin vetää esiin moniaita vastasyitä, mutta kun tyttäreni yks kaks kumosivat ne, niin täytyi minun vihdoin lausua jyrkkä kielto. Ja siitä oli seurauksena, ett'en minä koko seuraavana päivänä saanut osakseni kuin nyrpeitä katseita ja lyhyitä vastauksia.
Perhe koettaa jäljitellä ylhäisiä. Kuinka kurjasti sen käykään, joka yrittää esiintyä toisin kuin olot sallivat.
Minä aloin huomata, että kaikki minun pitkät ja hartaat puheeni kohtuullisuudesta, yksinkertaisista tavoista ja tyytyväisyydestä olivat kaikuneet kuuroille korville. Ylhäisten puolelta meidän osaksemme tullut huomio oli herättänyt sen ylpeyden, jonka minä olin vain uneen uuvuttanut, kykenemättä sitä poistamaan. Ikkunalaudat meillä olivat jälleen, kuten entis-aikoinakin, täynnään koruvesiä kaulaa ja kasvoja varten. Aurinkoa ruvettiin pelkäämään vihollisena ulko-ilmassa ja tulta kasvojen värin turmelijana sisässä. Vaimoni arveli, että aikaisin nouseminen tärvelee tytärten silmiä, että iltapäivällä työskentelemisestä nenä tulee punaiseksi, ja vakuutti, että kädet pysyvät valkoisina ainoastaan silloin kuin ei niillä tee mitään työtä. Ja niinpä Yrjö pojan paidat jäivätkin kesken, ja naisväki ryhtyi jälleen neulomaan gaasejansa ja kirjaamaan kanevoitansa. Flamboroughin tyttö parat, heidän entiset iloiset kumppalinsa, jäivät nyt syrjään: he olivat liian vähäpätöisiä tuttavia. Nykyään oli puheen-aineena yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat ja taidemaalaukset, kauneuden aisti, Shakespeare, sointuvat lasit.
Olisi tämä kaikki vielä käynyt laatuun, ellei muuan mustalais-akka olisi povauksillaan nostanut meitä ihan huipuille saakka. Tuskin oli tuo ruskeaihoinen sibilla saapunut taloon, niin jo riensivät tytöt minun luokseni pyytämään shillingiä kumpikin, vetääkseen hopearistin akan kouraan. Minä olin, totta puhuen, jo väsynyt olemasta yhtämittaa ymmärtäväisenä, ja niinpä en osannut nytkään heidän pyyntöänsä kieltää, minua kun miellyttti nähdä heidät onnellisina. Shillingin saivat kumpainenkin, vaikka — se olkoon perheen kunniaksi sanottu eivät he milloinkaan rahatta olleet, sillä kumpaisellakin oli äidiltä saatu guinea taskussa, kannettavana sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei sitä milloinkaan saa särkeä.
Oltuaan jonkun aikaa lukon takana mustalaisakan kanssa, tyttäret palasivat, ja minä näin jo heidän silmistään, että jotain suurenmoista heille oli ennustettu.
— No, tyttöset, mitenkäs kävi? Virkapas, Livy, hyvätkö teit kaupat povarin kanssa?
— Kuules, isä hyvä! — vastasi hän. — Minkähän henkien kanssa hän oikein lieneekään liitossa? Hän vakuutti kivenkovaa, ett'ei kulu vuottakaan, niin minä joudun naimisiin squiren kanssa.
— No niin. Entäs sinä, Sofia lapseni? kysäisin minä. — Minkäs miehen sinä saat?
— Minä saan lordin, heti kuin sisareni on viettänyt häänsä squiren kanssa.
— Mitenkä? — huudahdin minä. — Senkö verran te vain saittekin kahdella shillingillä! Ette muuta kuin yhden lordin ja yhden squiren kahdella shillingillä! Tyttö hupakot! Minä olisin puolta vähemmästä luvannut teille prinssin ja indialaisen nabobin.
Tyttöjen uteliaisuudesta oli kumminkin varsin vakavia seurauksia. Meillä ruvettiin näet ajattelemaan, että tähdissä on meille säädetty jotain erinomaisen korkeata, ja niinpä jo ennakolta nautittiin tulevasta mahtavuudesta.
Tuhansia kertoja on jo huomattu, ja minä vakuutan sen kerran vielä, että onnellisessa toivossa eletyt hetket ovat ihanammat kuin ne, jolloin onnea jo todella nautitaan. Edellisessä tapauksessa me laitamme ruuat oman ruokahalumme mukaan, jälkimmäisessä ne meille luonto laittaa.
Mahdoton on uudestaan kuvata kaikkia niitä kauniita unelmia, joihin me itsemme uuvutimme. Me näimme jo, kuinka meidän olomme paranemistaan paranevat, ja koska koko pitäjä vakuutti squiren olevan rakastuneen minun tyttäreeni, niin rakastui Oliviakin häneen: tuo tunne se puhumalla puhuttiin tyttöön. Näinä ihanina aikoina vaimoni näki myötäänsä mitä suloisimpia unia, joita hän sitten aamulla kertoi meille suurella juhlallisuudella ja tyyten tarkoin. Väliin hän oli nähnyt ruumis-arkun ja pääkallon ja sen alla kaksi luuta ristissä: se tiesi, että ennen pitkää saadaan häitä; vuoroin taas oli tytärten taskut täynnä vaskirahoja: se oli ihan varma merkki, että taskut vähän ajan perästä ovat pullollaan kultarahoja. Enteitä oli tyttärillä itselläänkin. He tunsivat kummallisia suuteloita huulillaan; he näkivät renkaita kynttilöissä; kukkaroita sävähteli ilmaan takkavalkeasta, ja oikeita lemmenkuplia pulppuili jok'ikisen teekupin pohjalta.
Viikon lopulla tuli lontoolaisilta ladyiltä kirje, jossa he lähettävät meille terveisiä ja toivovat saavansa nähdä koko meidän perheemme ensi sunnuntaina kirkolla. Koko lauantai-aamun näkyi vaimollani ja tyttärillä olevan sen johdosta pitkiä yhteisiä neuvotteluja. Silloin tällöin luotiin minuun katseita, jotka tiesivät salaisia hankkeita. Minussa nousi, suoraan sanoen, kovia epäluuloja: jotain hassua tietenkin mietitään siihen suuntaan, mitenkä huomenna esiinnyttäisi oikein prameasti. Illalla he aloittivat sotaretkensä minua vastaan kaikkien sääntöjen mukaan, ja vaimoni otti ollakseen piirityksen johtajana.
Teetä juotuamme ja huomattuaan minun olevan hyvällä tuulella, he ryhtyivät rynnäkköön.
— Huomenna, Charles kulta, mahtaa kirkolle tulla hyvin hienoa väkeä.
— Kukaties, — vastasin minä, — vaikka mitäpäs sinä siitä huolehdit? Saarnan saatte kuulla, tulkoon sinne väkeä tai olkoon tulematta.
— Sitähän minä juuri toivon, — virkkoi hän, — mutta katsos, kultaseni, meidän täytyy esiintyä niin sievästi kuin mahdollista, sillä kukas sen tietää, mitä tapahtuukaan?
— Sinun varovaisuutesi, — vastasin minä, on kaikin puolin kiitettävä. Sievä käytös ja esiintyminen kirkossa, sehän se minua miellyttääkin. Rakkaus ja nöyryys, ilo ja tyyneys, sitä meiltä vaaditaan ennen kaikkea.
— Niin juuri! — huudahti hän; — sitähän minäkin. Mutta pitäähän meidän mennä kirkolle niin sopivalla tavalla kuin suinkin eikä niinkuin mitkä moukat.
— Sinä olet aivan oikeassa, armaani, — vastasin minä. — Olin juuri ehdottamaisillani ihan samaa. Sopiva kirkonkäynnin tapa on se, että mennään kirkkoon niin varhain kuin mahdollista. Sitenhän saa aikaa hurskaisin tutkistelemuksiin, ennenkuin jumalanpalvelus alkaa.
— No mutta, Charles! — keskeytti hän. — Onhan se totta kaikki tuo, mutta en minä nyt sitä. Minä tarkoitan, että meidän pitää mennä sinne hienolla tavalla. Kirkollehan on, niinkuin tiedät, kaksi peninkulmaa, ja minun täytyy sanoa, ett'ei minua ensinkään miellyttäisi nähdä tyttärieni kulkea laahustavan penkkiinsä ihan palavissaan ja tulipunaisina, niinkuin vast'ikään olisivat voittaneet palkinnon kilpajuoksussa. Ei, kultaseni, vaan näin minä ehdotan: meillähän on kaksi kyntöhevosta; sälkö se on ollut meidän talossa jo yhdeksän vuotta, ja sen pari, Vaapukka, ei ole tehnyt mit'ikisen mitään kokonaiseen kuukauteen. Laiskuuttaan vaan ovat lihonneet kumpikin. Miks'ei ne sais tehdä työtä niinkuin mekin? Ja annas, kun Moses hiukan siivoaa niitä ja sukii, niin ne välttävät vielä vallan hyvin, sen minä sanon.
Minä väitin, että paljoa hienompaa on mennä jalan kuin moisilla viheliäisillä juhdilla, sillä Vaapukka on kaihisilmä ja sälöllä ei ole häntää. Eikä niillä ole milloinkaan ratsastettu, ja niillä on senkin tuhannet oikut. Eikä meillä ole kuin yksi ainoa satula ja ratsutyyny koko talossa. Kaikki nämä väitteet kumottiin, niin ett'ei minun auttanut muuta kuin antaa perää.
Seuraavana aamuna minä huomasin heidän täydessä hommassa keräilevän retkelle tarvittavia esineitä, mutta kun kaikki tuo näkyi kysyvän vielä paljonkin aikaa, niin minä läksin edeltä yksinäni kirkolle. Muut lupasivat heti tulla perässä.
Turhaan odottelin heitä tunnin verran kuoripöydän ääressä, mutta kun ei heitä kuulunut, täytyi minun aloittaa, ja sitten toimitin jumalanpalveluksen loppuun asti, hiukan levotonna kotiväen viipymisen tähden. Levottomuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes kirkonmenot päätettyäni läksin astumaan ajotietä, jota oli viisi peninkulmaa. (Jalkatietä ei olisi ollut kuin kaksi.) Puolimatkassa näin kulkueen verkalleen liikkuvan kirkolle päin: vaimoni, Moses ja pikku pojat toisen ja tyttäret toisen hevosen seljässä. Minä tiedustelemaan syytä heidän viipymiseensä, mutta huomasin pian heidän katseistaankin, että heillä oli mahtanut olla senkin seitsemän vastusta matkalla. Ensinnäkin eivät hevoset olleet tahtoneet lähteä liikkeelle ollenkaan, kunnes mr Burchell ystävällisesti kyllä oli ruoskalla saanut ne kulkemaan pari sataa yardia eteenpäin. Sitten olivat vaimoni ratsutyynyn hihnat katkenneet, niin että täytyi pysähtyä laittamaan niitä kuntoon. Senjälkeen oli toisen hevosen päähän pistänyt seisahtua keskelle tietä, josta sitä ei saatu liikkeelle hyvällä eikä pahalla. Tässä surkuteltavassa tilassa he paraillaan olivat, minun saapuessani heidän luokseen. Kosk'ei kumminkaan mitään varsinaista vahinkoa ollut tapahtunut, niin en tuota vastoinkäymistä todellakaan kovin pahakseni pannut, sillä siinä oli minulla oleva monta aihetta voitonriemuun ja tyttärilleni hyvä opetus nöyryyteen.
Perhe päättää kumminkin pitää päätään pystyssä.
Huomenna, Mikonpäivän aattona, oli meidät kutsuttu Flamboroughiin pähkinöitä paahtamaan ja leikkimään. Viimeiset kolaukset olivat meitä hiukan nöyryyttäneet; muutoin me olisimme halveksien hyljänneet moiset kutsut, mutta nyt koetimme olla tyytyväisiä.
Arvoisan naapurin hanhenpaisti ja puddingi olivat varsin maukkaita ja kotiolut, semmoisenkin tuntijan mielestä kuin vaimoni, aivan erinomaista. Juttujen kertominen sitä vastoin ei onnistunut naapurilta yhtä hyvin. Hänen kertomuksensa olivat pitkiä ja kuivia ja koskivat yksinomaa häntä itseänsä. Jo me senkin seitsemän kertaa olimme niitä kuulleet ja nauraneet niille, mutta kohteliaisuudesta täytyi nauraa kerta vielä.
Mr Burchell, joka oli mukana hänkin, ja jota viattomat ajanvietot aina huvittivat, pani tytöt ja pojat sokkosille. Vaimonikin taipui yhtymään joukkoon, ja minun oli mieleni hyvä, nähdessäni, ett'ei hän vielä ole liian vanha. Me naapurin kanssa katselimme muitten iloa ja nauroimme jokaiselle sukkelalle tempulle, muistellen, kuinka nokkelia ja vikkeliä me olimme olleet nuorina. Sitten he leikkivät "arvaa, kuka löi", ja sitten seurasi kysymyksiä ja vastauksia, ja vihdoin ruvettiin "tohvelia ajamaan." Koska tämä vanhan-aikuinen leikki lienee monellekin tuntematon, niin selitettäköön se muutamalla sanalla. Seura käy lattialle istumaan piiriin. Yksi seisoo keskellä ja koettaa tavoittaa tohvelia, jota muut siirtävät miehestä mieheen toistensa jalkain alitse, niinkuin sukkulaa. Ja kosk'ei piirin keskellä seisoja saata yht'aikaa nähdä joka puolelle, niin ilmenee tämän leikin suuri kauneus juuri siinä, että se, kellä tohveli kulloinkin sattuu olemaan, koettaa sen korolla lyödä etsijää siihen kohtaan, jota hän kaikista vähimmin osaa varoa.
Olivia oli paraillaan keskellä piiriä, saaden lopsauksia milloin puolelta, milloin toiselta ja tulipunaisena, harmissaan huutaen kuin paras huutorättäri: "ei saa tehdä vilppiä, ei saa tehdä vilppiä", kun — voi kauhistus ja häpeä! — kukapas muu tuli sisään, kuin juuri meidän ylhäiset lontoolaiset tuttavamme, lady Blarney ja miss Carolina Wilhelmina Amelia Skeggs! Ei maksa kuvatakaan tätä uutta masennusta: kovin tulisi kuva laiha. Hyväinen aika! Esiintyä niin korkeasti sivistyneitten ladyjen nähden näin alentavassa asemassa! Mutta mitäpäs sen parempaa saattoi odottaakaan moisesta moukkain leikistä, minkä mr Flamborough oli esittänyt! Hetken aikaa me olimme kuin pilvistä pudonneita, hämmästyksestä ihan kivettyneitä.
Ladyt olivat käyneet meillä ja tulleet sitten tänne meitä tapaamaan, he kun kaikin mokomin tahtoivat saada tietää, mikä oli eilen estänyt meidän naisia tulemasta kirkolle. Olivia otti ollakseen puhemiehenä ja selitti koko sattuman syyt, rakasta kreivitärtämme Hanover-squaren varrella, ei nykyjään enää kirjoiteta muuta kuin pelkkää jokapäiväistä; hienoa maailmaa niissä ei kuulu, ei näy.
("Höröntöröä!")
— Armollinen neiti, — virkkoi toinen, — "tehän unohditte omat runonne Lady's Magazinessa. Myöntänette toki, ett'ei niissä ole mitään halpamaista. Vai eikö meillä siitä lähteestä ole enää mitään odotettavissa?"
("Höröntöröä!")
— No mutta, rakas ystävä! — puhui lady. — Tiedättehän te, että minun lukijani ja seuranaiseni on jättänyt minut, mennen naimisiin kapteeni Roachin kanssa, ja kosk'en minä heikoilta silmiltäni saata kirjoittaa itse, niin olen jonkun aikaa tiedustellut, mistä saisin toisen kirjurin. Sopivaa henkilöä ei ole helppo löytää, ja eihän kolmekymmentä puntaa mikään suuri palkka ole sivistyneelle kunnon tytölle, joka osaa lukea, kirjoittaa ja käyttäytyä hienosti seuroissa. Ja mitä Lontoon nuoriin tyttöihin tulee, niin niitähän ei voi sietää ensinkään.
("Höröntöröä!")
— Sen minä kyllä tiedän kokemuksestanikin! — huudahti miss Skeggs, — sillä kolmesta seuranaisesta viimeisen puolenvuoden kuluessa yksi ei ottanut ommellakseen liinavaatteita edes tuntiakaan päivässä; toisen mielestä oli viisikolmatta guineaa liian pieni palkka, ja kolmas minun piti panna pois, koska epäilin hänen seikkailevan kotisaarnaajan kanssa. Siveys, rakas lady Blarney, siveys on erinomainen avu, mutta mistäpä sitä nykyaikana löytää?
("Höröntöröä!")
Vaimoni oli hyvin tarkasti kuunnellut keskustelua ja kiintynyt varsinkin sen loppuosaan. Kolmekymmentä puntaa ja viisikolmatta guineata on yhteensä viisikymmentäkuusi Englannin puntaa. Tuo kaikki tarjoutuu kuin itsestään ja olisi helposti saatavissa perheen hyödyksi. Hän katsahti minuun, mitä muka minä arvelen, ja, totta puhuen, minäkin olin sitä mieltä, että kaksi sellaista paikkaa sopisi tyttärilleni vallan hyvin. Ja sitä paitsi, jos squire on todellakin vilpittömästi mielistynyt tyttäreeni, niin tässähän olisi keino valmistaa häntä hänen uuteen säätyynsä. Vaimoni päätti kuin päättikin, ett'ei tällaista etua pidä päästää käsistään luottamuksen puutteessa, ja otti ollakseen perheen puhemiehenä.
— Arvoisat ladyt, — lausui hän, — suokaa minun rohkeuteni anteeksi. Meillä tosin ei ole oikeutta vaatia niin suurta suosiota osaksemme, mutta onhan luonnollista, että minä toivon tytärteni pääsevän eteenpäin maailmassa, ja sallittakoon minun sanoa, että kumpikin tyttäreni on saanut varsin hyvän kasvatuksen, ja yhteen ja toiseen asiaan he kanssa pystyvät ainakin yhtä hyvin kuin joku toinenkaan maaseudulla. Lukea he osaavat ja kirjoittaa ja laskea, ja käteviä he ovat neulan käytännössä, tuntevat täytepisteet ja ristipisteet ja ketjupisteet ja osaavat kaikenlaista valko-ompelusta. He osaavat laittaa rimsuja ja hesuja ja laskoksia, tuntevatpa musikkiakin; osaavat päärmätä ja neuloa kanevalla; vanhempi tyttäreni osaa leikellä kuvia paperista, ja nuorempi on aivan erinomaisen taitava panemaan kortteja.
("Höröntöröä!")
Sittenkuin vaimoni oli lopettanut tämän soman palasen kaunopuheliaisuutta, katselivat ladyt toisiinsa moniaan minutin epäilevin silmin ja hyvin tärkeän näköisinä. Vihdoin suvaitsi miss Carolina Wilhelmin Amelia Skeggs suosiollisesti lausua, että nuoret neidet, mikäli hän näin lyhyen tuttavuuden jälkeen osaa päättää, ovat varsin sopivia sellaisiin toimiin.
— Mutta, madame, — lausui hän, kääntyen aviopuolisooni, — senkaltainen asia kysyy perinpohjaista luonteen tutkistelua ja lähempää molemmanpuolista tuttavuutta. Ei niin, madame, — lisäsi hän, — että minä lainkaan epäilisin nuorten neitien siveyttä, viisautta ja hienotuntoisuutta, mutta tällaisissa asioissa on muotoja, nähkääs, muotoja.
Vaimoni piti hänen epäröimisiänsä varsin oikeutettuina, sanoen itsekin olevansa yleensä taipuvainen epäilemään, mutta mitä tyttöjen maineesen tulee, vetosi hän naapurien todistukseen. Sellaista piti armollinen neiti tarpeettomana, vakuuttaen, että hänen serkkunsa Thornhillin puolustus riittää vallan hyvin, ja sen nojaan me sitten hakemuksemme jätimmekin.
Kohtalo näkyy päättäneen nöyryyttää Wakefieldin perhettä. Loukkaukset tuottavat usein enemmän tuskaa kuin varsinaiset kohtalon iskut.
Kotia tultuamme, rakenneltiin meillä sen iltaa suunnitelmia tuleville valloituksille. Debora osoitti varsin terävää älyä, harkitessaan, kumpainenko tytär oli omiansa saamaan parhaimman paikan ja enemmän tilaisuutta päästä ylhäiseen seuraan. Kysymys oli vain, antaako squire puoltosanansa. Mutta olihan hän osoittanut meille niin monta kertaa ystävällisyyttänsä, ett'ei sitä ollut epäilemistäkään. Vuoteessakin vaimoni puhui samasta mieluisasta asiasta:
— Charles kulta! Me olemme, näin meidän kesken sanoen, tänään suorittaneet kelpo päivätyön.
— Kutakuinkin, — vastasin minä, tietämättä oikein, mitä sanoa.
— Vai kutakuinkin vaan! — huudahti hän. — Minun mielestäni erittäin hyvänkin. Aatteles, että meidän tyttäret pääsevät ylhäisiin tuttavuuksiin Lontoossa! Ja Lontoo, usko pois, on ainoa paikka, mistä saa miehen jos millaisen. Sitä paitsi, kultaseni, maailmassa tapahtuu kummallisempaakin. Ja jos ylhäissäätyiset ladyt ovat niin mielistyneet meidän tyttöihin, niin mitäs sitten ylhäiset herrat!Entre nous, minä pidän lady Blarneysta sanomattomasti; hän on niin herttainen, vaikka — tunnenhan minä sydämen lämpöä miss Carolina Wilhelmina Skeggsiäkin kohtaan. Mutta kun rupesivat puhumaan paikoista Lontoossa, niin huomasithan, mitenkä minä sidoin heidät heidän omiin sanoihinsa! Etkö luule, että minä erittäin hyvin ajoin lasten asiaa?
— Niin, niin, — virkoin minä, käsittämättä oikein, mitä tästä seikasta pitäisi ajatella. — Suokoon taivas, että kumpaisenkin asiat olisivat kolmen kuukauden perästä paremmalla kannalla.
Tämä oli taas yksi niitä lauseita, joita tavallisesti toin esiin, osoittaakseni vaimolleni terävää älyäni: jos tytärten onnistuu, silloinhan on hurskas toivomus käynyt toteen; jos kova onni kohtaa, niin silloinhan minä olen profeteerannut!
Koko tämä keskustelu oli kumminkin vaan valmistusta toiseen puheen-aineesen, jota minä kovasti pelkäsin. Eikä harkittavaksi tullutkaan sen vähempi seikka kuin tämä: koska meidän tästä puolin sopii ja tulee pitää päätä hiukan pystymmässä, niin olisi aivan asianmukaista, että sälkö, joka jo alkaa käydä vanhaksi, myötäisiin pois läheisillä markkinoilla ja sijaan ostettaisiin toinen hevonen, jonka seljässä saattaisi tarpeen tullessa istua yksi tai pari ihmistä, ja sehän se joltain näyttäisi, kun mennään kirkolle tai kylään.
Minä vastustin ensin mointa ehdotusta kivenkovaa, mutta yhtä kivenkovaa sitä puolustettiinkin. Ja kun minä hiukankin hellitin, niin sitä kireemmälle minä jouduin, ja niin minä vihdoin päätin luopua sälöstä.
Huomenna sattui juuri olemaan toripäivä, ja aikomukseni oli lähteä sinne itse, mutta vaimoni väitti minun saaneen nuhan, jonka vuoksi hän ei millään muotoa päästä minua ulos.
— Ei, kultaseni! — puhui hän. — Moses on näppärä poika ja osaa kyllä ostaa ja myödä. Hänhän se on kaikki hyvät kaupat talossa tehnyt. Hän osaa hieroa ja tinkiä niin kauan, että toinen väsyy pahanpäiväiseksi, ja silloin menee asia lukkoon.
Jonkun verran minäkin luotin poikani hyvään älyyn ja siksipä uskoinkin tämän tehtävän hänelle.
Seuraavana aamuna näkyivät siskot olevan täydessä hommassa, laitellessaan Mosesta markkinoille. He suorivat hänen tukkansa, kiillottivat kengänsoljet ja pönkittivät nuppineuloilla pojan hatun. Kun sitten nämä toalettihommat vihdoin oli suoritettu, oli meidän vihdoinkin mielihyvä nähdä Moseksen nousevan sälön selkään, iso lipas edessään, johon oli ostettava maustimia. Hänen yllään oli takki siitä kankaasta, jolla on nimenä "tuli ja leimaus." Olihan se käynyt pojalle jo ahtaanpuoleiseksi, mutta liian hyvä se vielä oli poiskaan viskattavaksi. Liivit olivat vaalean vihreät kuin ankanpojan höyhenet, ja tukan olivat sisaret sitaisseet leveällä mustalla nauhalla. Miehissä saatoimme häntä muutamia askeleita ja huusimme hänelle: "onnea matkalle! onnea matkalle!" kunnes emme häntä enää nähneet.
Tuskin hän oli lähtenyt, niin jo saapui mr Thornhillin kellarimestari onnittelemaan meitä: hän oli näet kuullut nuoren herransa puhelevan meistä paljon hyvää.
Onni ei nähtävästikään ollut aikonut tulla yksin. Pian saapui toinenkin palvelija samasta talosta, tuoden tyttärille kirjeen, jossa ladyt ilmoittavat kuulleensa mr Thornhilliltä niin paljon hyvää meistä kaikista, että he toivovat, moniaan tiedustelun perästä, olevansa täysin tyytyväiset.
— Nyt, — huudahti vaimoni, — nyt minä huomaan, ett'ei ole niinkään helppo päästä ylhäisiin perheisin, mutta kun kerran on päässyt, niin sitten sopii, niinkuin Moses sanoo, mennä rauhassa nukkumaan.
Tämä leikillinen lause oli olevinaan sukkeluutta, ja tyttäret lausuivat mielihyvänsä siitä kovalla naurulla. Sanalla sanoen, vaimoni oli niin hyvillään tästä ilmoituksesta, että pisti kätensä taskuun ja antoi sanansaattajalle seitsemän puolipenceä.
Tämä päivä oli oleva vieraitten käynnin päivä. Ensimmäisenä tuli mr Burchell, joka oli ollut markkinoilla. Hän toi pienille pojille kummallekin kirjainten muotoisia mesileipiä, jotka äiti otti huostaansa, antaakseen niitä pojille kirjaimen kerrassaan. Tyttärille hän toi kaksi rasiaa, joissa heidän sopi säilyttää oblatteja, nuuskaa, kauneuslaastaria ja rahaakin, milloin sitä saavat. Vaimoni sai lumikonnahkaisen kukkaron, ja siitä hän oli hyvin mielissään, se kun on semmoinen onnen kukkaro. Mutta tämä olkoon mainittu vain ohimennen.
Me pidimme yhä edelleen mr Burchellia arvossa, vaikka hänen eilinen törkeä käytöksensä oli meitä kutakuinkin harmittanut. Emme saattaneet olla ilmaisematta hänelle meidän onneamme ja kysymättä häneltä neuvoa. Harvoin kyllä meillä muitten neuvoja noudatettiin, mutta alttiita oltiin kumminkin niitä kysymään. Luettuansa ladyjen kirjeen, hän puisteli päätään, sanoen, että tällainen asia vaatii peräti suurta varovaisuutta. Tämä epäluulo suututti vaimoani.
— Minä en ole milloinkaan epäillyt, sir, huudahti hän, — ett'ette te olisi aina altis asettumaan minun tyttäriäni ja minua vastaan. Te olette liiaksikin epäluuloinen. Tahtoisin kumminkin sanoa, että kun me neuvoja tarvitsemme, niin osaamme kääntyä sellaisten puoleen, joitten tiedämme itsensäkin aikoinaan osanneen muitten neuvoja noudattaa.
— Hyvä rouva, — vastasi mr Burchell, nythän ei ole kysymys siitä, millainen minun käytökseni ennen on ollut. Ellen itse ole muitten neuvoja kuunnellut, niin eihän se estä minua antamasta omantuntoni mukaan neuvoja niille, jotka tahtovat neuvoista vaarin ottaa.
Peljäten, että tätä vastausta seuraa toinen, joka on oleva saman verran loukkausta täynnä kuin älykkäisyyttä vailla, minä käänsin puheen toisaanne. Sanoin kummastelevani, että meidän vanhin poikamme niin kauan viipyy markkinoilla; iltakin jo alkaa käydä myöhäksi.
— Älä ole pojasta huolissasi, — virkkoi vaimoni. — Ole varma siitä, että hän kyllä osaa olla miestä puolestaan. Ei se poika koskaan porsasta säkissä osta. Muistan minä yhdenkin jutun, jolle piti nauraa ihan haljetakseen. Mutta, totta maarian, tuoltahan Moses tulee ilman hevosta ja lipas seljässä.
Hänen puhuessaan astui Moses verkalleen kotia kohti, hikoillen raskaan kantamuksensa alla, jonka hän oli sitonut selkäänsä kuin laukkumies.
— Tervetuloa Moses, tervetuloa! Kas niin, poikaseni, mitäs toit tuomisia markkinoilta?
— Itseni minä vaan toin, — virkkoi poika, viekkaasti silmäänsä iskien, ja laski lippaansa kyökkipöydälle.
— Kyllähän me sen näemme, huudahti vaimoni, — mutta missäs hevonen on?
— Myöty se on, — vastasi Moses, — ja hinnaksi tuli kolme puntaa viisi shillingiä ja kaksi penceä.
— Sepä hyvä se, poikaseni! — puhui äiti.
— Puoliasi olet pitänyt, tiesinhän minä sen. Eikä tuo hinta, näin meidän kesken sanoen, mikään polkuhinta olekaan. Annahan tänne.
— En minä rahoja tuonut! — huudahti Moses. — Niillä tehtiin hyvät kaupat, ja tässä ne on, — lisäsi hän, vetäen käärön poveltaan. — Tässä ne on: krossi viheriäitä silmälaseja, sangat hopeata ja säämyskästä kotelot.
— Krossi silmälaseja! — virkkoi vaimoni hiljaisella äänellä. — Sälkö sinulla oli lähtiessäsi ja nyt ei ole tullessasi kuin krossi viheriäitä silmälasin rähjiä!
— Äiti kulta! — puhui poika. — Kuuntelehan toki järkevää puhetta.Mitättömästä hinnasta ne sain; enhän niitä muutoin olisi ostanut.Pelkästä hopeasta sangoissa saadaan kaksin verroin.
— Palttua minä hopeasangoille! — huudahti äiti kiivaasti. — Ei ikipäivinä niistä saa puoltakaan hintaa: vanhaa romuhopeata, viisi shillingiä unssi.[13]
— Älä yhtään niitten myömisestä itsellesi huolta tee, — lausuin minä; — ei ne maksa kuuttakaan penceä; näenhän minä, ett'ei sangat ole kuin vaskea, vernissaa päällä.
— Mitenkä! — huusi vaimoni. — Ett'eikö hopeata? Ett'eikö hopeata sangat!
— Yhtä vähän kuin sinun paistinpannusi.
— Vai niin vainen! — virkkoi hän. — Sälön seljässä sitä lähdettiin eikä takaisin tuotu kuin krossi viheriäitä silmälaseja, sangat vaskea ja säämyskästä kotelot. Tontuille tuollainen törky! Tomppelia on vedetty nenästä. Ei sen vertaa silmiä päässä!
— Nyt olet ihan väärässä, — sanoin minä.
— Paras olisi ollut, ett'ei olisi silmiään avannut ensinkään.
— Voi tolvanaa kuitenkin! — kiihkoili vaimoni. — Tuoda minulle tuollaista roskaa! Tuleen minä ne viskaisin.
— Ja väärässä olet taaskin, armas emäntä, — huomautin minä. — Olkoot vaikka vaskea, niin ei niitä pois viskata. Onhan vaskisetkin silmälasit paremmat kuin ei silmälaseja lainkaan.
Moses paralle oli tällä välin asia selvinnyt. Hän huomasi nyt, että sukkela veijari oli hänet puijannut, huomattuaan hänen ulkomuodostaan, kuinka sellaista on helppo nenästä vetää. Tiedusteltuani asiasta lähemmin, saimme tietää, että Moses, myötyänsä hevosen, oli lähtenyt katselemaan toista. Muuan rehellisen näköinen mies oli vienyt hänet telttaan, sanoen, että hänellä on hevonen myötävänä.
— Siellä — kertoi Moses edelleen — tuli sitten muuan toinen mies, hyvissä vaatteissa, sanoi tahtovansa lainata kaksikymmentä puntaa noita silmälaseja vastaan. Rahojen puutteessa sanoi antavansa niitten mennä kolmannesta osasta hintaa. Tuo ensimmäinen herra, joka oli olevinaan minun ystäväni, kuiskasi minulle, ett'ei pitäisi päästää näin hyvää kauppaa kädestään. Minä haetin paikalle mr Flamboroughin, ja hänelle he puhua livertelivät yhtä liukkaasti kuin minullekin, kunnes vihdoin päätimme ostaa krossin mieheen.
Mr Burchell onkin vihamies, hän kun julkeaa antaa vastenmielisiä neuvoja.
Meillä oli nyt tehty useampia yrityksiä, jotta kyettäisiin esiintymään hienolla tavalla. Odottamaton kova onni oli kumminkin tehnyt ne tyhjiksi jo heti alussa. Minun oli tapani käyttää hyödykseni jokaista pettymystä ja ottaa ne opikseni, mikäli ne milloinkin kunnianhimoisia pyyteitä maahan löivät.
— Siitä te nyt näette, lapsi kullat, — puhelin minä, — kuinka huonosti ihmisen onnistuu pettää maailmaa, koettaessaan matkia ylhäisiä. Kun köyhä pyrkii seurustelemaan pelkkäin rikkaitten kanssa, niin hän joutuu niitten vihanpidoksi, joita hän karttelee, ja niitten halveksimaksi, joitten perässä hän juoksee. Epäsuhtaisissa liitoissa joutuu heikompi puoli aina tappiolle: rikkaita se huvittaa, köyhille siitä on mieliharmia. Mutta tulepas tänne, Dick poikaseni, ja kerro meille, opiksi ja huviksi kaikille, se satu, jonka tänään luit.
— Oli kerran, — alkoi poika, — oli kerran jättiläinen ja kääpiö. Hyviä olivat ystäviä ja yhdessä aina kulkivat. Sellaiset tekivät kaupat keskenään, ett'eivät koskaan toisistaan eroa, vaan yhdessä aina seikkailuilla käyvät. Ensinnäkin he joutuivat taisteluun kahden Saraseenin kanssa, ja kääpiö, uljasmielinen mies, antoi toiselle heistä ankaran iskun. Siitä ei Saraseeni suuriakaan välittänyt, vaan nosti miekkansa ja löi kääpiöltä koreasti käden poikki olkavartta myöten. Tälle nyt hätä ja tuska, mutta jättiläinen tuli avuksi, eikä aikaakaan, niin jo makasi kumpainenkin Saraseeni kuolijana maassa. Harmissaan löi kääpiö heiltä pään poikki kummaltakin. Yhdessä sitten lähdettiin uusille yrityksille. Pian käytiin tappelemaan kolmen verenhimoisen satyrin kanssa, jotka raahasivat mukanaan muuatta neittä poloista. Kääpiö ei ollut aivan yhtä raivoisa kuin edellisellä kerralla; sivalsi sentään kuin sivalsikin aika iskun, mutta sai itse toisen, joka puhkaisi häneltä silmän. Joutui silloin taas jättiläinen avuksi, ja pakoon täytyi pötkiä satyrien, muutoin hän olisi tappanut ne joka miehen. Riemuissaan nyt olivat ystävykset voitostaan, ja vapautettu impi rakastui jättiläiseen ja rupesi hänen vaimokseen. Yhdessä sitä sitten astuttiin, astuttiin, miten kauan lie astuttukaan, kunnes kohdattiin rosvojoukko. Jättiläinen se tällä kertaa ensimmäisenä vihollisten kimppuun karkasi, mutta ei ollut kaukana kääpiökään. Tuima oli taistelu ja kesti kauan aikaa. Missä jättiläinen vaan kättään käännäytti, siinä aina mies maahan kellahti, mutta kääpiö se oli jo senkin seitsemän kertaa surman suussa. Ystävykset pääsivät vihdoin voitolle, mutta kääpiö oli nyt toista jalkaa vailla. Häneltä oli siis mennyt toinen käsivarsi, toinen jalka ja toinen silmä; jättiläisellä ei haavaakaan. Jättiläinen huusi nyt pienelle kumppalilleen: Kuules, pikku sankari! Tää on lystiä menoa tää. Kun vielä yksi voitto saadaan, niin jo meillä sitten on kunniata kyllälti ikipäiviksi. — "Ei maar," huusi kääpiö, joka oli tällä välin jo viisastunut, "pois luovun minä koko liitosta; ei tappele enää tämä mies, sillä sinullepa yksin kaikki kunnia tulee ja saalis saa, minulle vaan iskuja ja kolauksia."
Olin juuri ruveta selittämään tämän sadun opettavaista puolta, kun huomioni kiintyi kiivaaseen kiistaan, johon vaimoni oli joutunut mr Burchellin kanssa tyttärien aiotun matkan johdosta Lontoosen. Vaimoni väitti kivenkovaa, että siitä on oleva paljo hyötyä, mr Burchell sitä vastoin kiivaasti varoitti häntä siihen suostumasta. Minä olin puolueetonna. Hänen varoituksensa tuntuivat vain jatkolta niihin, mitä aamulla oli saatu, ja jotka olivat tuntuneet niin karvailta. Väittely kiihtyi kiihtymistään. Debora parka, kykenemättä esiintuomaan vaikuttavampia syitä ja perusteita, rupesi puhumaan yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä ja oli vihdoin pakotettu kätkemään tappionsa huutoon. Loppujen lopussa hän rupesi puhumaan sellaista, mitä meidän kaikkien oli varsin ikävä kuulla. Hän sanoi tietävänsä, että muutamilla ihmisillä on omia salaisia syitä neuvon-antoihinsa; mutta hän puolestaan toivoo, että sellaiset vast'edes pysyisivät tästä talosta loitompana.
— Hyvä rouva, — virkkoi mr Burchell varsin tyynesti, mikä vielä enemmän ärsytti toista, — mitä salaisiin syihin tulee, niin olette todellakin oikeassa. Minulla on salaisia syitä, mutta niistä en huoli puhua, koskapa te ette kykene vastaamaan niihinkään, joita minä en salassa pidä. Minä huomaan kumminkin, että minun käynnistäni täällä on vastusta. Siksipä minä lähden nyt ja palajan kenties vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, kun kokonaan lähden näiltä tienoin pois.
Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa. Sofia koetti katseillansa hillitä hänen kiivauttansa, mutta ei voinut estää häntä lähtemästä.
Hänen mentyänsä me katselimme jonkun aikaa neuvottomina toisiamme. Vaimoni, tietäessään olevansa syypää, koetti peittää rauhattomuuttaan pakotetulla hymyllä ja näyttää olevansa vallan varma asiassaan. Siitä minä otin häntä nuhdellakseni.
— Kuules, emäntäiseni! — virkoin minä hänelle. — Tälläkö tapaa me kohtelemme vieraita? Näinkö me palkitsemme heidän ystävällisyyttään? Usko minua, kultaseni, ett'ei sinun huuliltasi vielä ikinä ole päässyt niin tylyjä ja minulle niin vastenmielisiä sanoja kuin äsken.
— Miksikäs hän ärsytti minua? — huudahti Debora. — Kyllä minä varsin hyvin tiedän, miksikä hän moisia neuvoja antoi. Hän tahtoi estää tyttöjä lähtemästä Lontoosen, saadakseen täällä vain mieliksensä liverrellä ja laverrella Sofian kanssa. Mutta kävi kuinka tahansa, kyllä Sofia osaa löytää parempaa seuraa kuin mokomankin halvan miehen kanssa.
— Halvanko? — sanoin minä. — Mahdollista kyllä, että olemme erehtyneet hänessä, sillä välisti hän esiintyy hienoimpana gentlemanina mitä milloinkaan olen nähnyt. Sano, Sofia tyttöseni, onko hän milloinkaan tehnyt salaisia viittauksia kiintymyksestänsä sinuun?
— Hänen puheensa, — vastasi Sofia, — ovat aina olleet järkeviä, hienotuntoisia ja miellyttäviä, ei koskaan muuta. Muistan tosin hänen kerran sanoneen, ett'ei hän ole milloinkaan tuntenut naista, joka ulkomuodolta köyhässä miehessä huomaisi mitään hyvää.
— Tuota virttä, — huudahtin minä, — tuota virttä ne kaikki kovaosaiset ja laiskurit veisaavat. Sinä olet toivoakseni kumminkin oppinut oikealla tavalla arvostelemaan moisia miehiä. Ja mieletöntähän olisikin odottaa onnea sellaiselta, joka on niin huonosti hoitanut omaa onneaan. Äidilläsi ja minulla on nyt muuta mielessä sinuun nähden. Ensi talvena, jonka kaiketi viettänet Lontoossa, on sinulla oleva tilaisuus saada parempiakin kosijoita.
Mitä Sofia tämän johdosta lienee ajatellut, en käy ratkaisevasti sanomaan. Mutta ei minun oikeastaan ollut ensinkään mieleni paha, että olimme päässeet vieraasta, joka tuotti minulle paljon huolta. Vieraanvaraisuuden loukkaaminen se tosin vähän rasitti omaatuntoani, mutta pian minä sain parilla kolmella tekosyyllä tämän muistuttajan vaikenemaan. Ja ne ne tyydyttivät ja rauhoittivat minut kyllä.
Uusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä onnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.
Tyttäret lähtevät Lontoosen — se nyt oli päätetty asia, koskapa mr Thornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän käytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi heidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi kulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin helpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten liikenisi myötäväksi.
Keskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei meidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää auran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena, kelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on käytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä markkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi, niin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin oleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä olin varma suoriutuvani siitä kunnialla.
Kuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä seurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut vain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin edullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa kumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut muutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi minulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.
Markkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt ja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita ostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti hetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi, meni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä sanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä paisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että hevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka markkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä patteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille ruuaksi.
Vähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka parkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä tosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä, ei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on niin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten suojelija.
Tässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita markkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin ravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä suostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä pääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha, arvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain paksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa vetävää olentoa. Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti hänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja sävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt meitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia onnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista riidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin vastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan. Hetken kuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja kunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.
— Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, — sanoi vanhus. — Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.
Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.
Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme. Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin, sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.
Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella, olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa, sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä silmänräpäyksessä.
— Sir! — huudahdin minä. — Te olette hyvä mies, siitä olen varma, ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te näette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin, joka niin kauan ja — minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.
— Sir, — lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, — pelkäänpä olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.
— Sir, — huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, — teidän tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.
— Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, — lausui hän, kättäni puristaen, — sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden tukipylväs, ja näenkö minä…
Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma, ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita ystävyydenliittoja.
Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon inhimillistä järkeilemistä.
— Niin, niin, sir! — vastasi hän, ikäänkuin olisi kaiken oppinsa säästänyt täksi hetkeksi. Niin, sir, maailma on muuttunut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia, eli oppi maailman luomisesta, pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et — kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin:"Anarchon ara kai ateleuteeton to pan", se on: ei millään asialla ole alkua eikä loppuakaan. Manethokin, joka oli Nebuchadon-asserin aikuisia asser on syrialainen sana, joka liitettiin liikanimenä sen puolen kuninkaitten nimen perään, niinkuin Teglat Phael-asser, Nabon-asser — hän, sanon minä, väitti yhtä perättömiä, sillä, niinkuin me sanomme:"ek tu bibliu kyberneetees", joka on niin paljo kuin: ei maailma kirjoista viisastu, niin koetti hän saada selville… Mutta, sir, suokaa anteeksi, minähän olen joutunut syrjään pääasiasta…
Ja niin hän todella olikin. En suuriksi surmiksenikaan voinut käsittää, mitä maailman luomisella on tekemistä sen asian kanssa, josta me olimme ruvenneet keskustelemaan, mutta huomasinhan siitä sentään, että hän on oppinut mies, ja kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi yhä suuremmaksi. Päätin senvuoksi panna hänet koetukselle; mutta hän oli liian säveä ja kohtelias, pyrkiäkseen pääsemään voitolle minusta. Milloin vaan lausuin sellaista, mikä näytti taisteluun vaativalta väitteeltä, silloin hän myhähti vain, pudisti päätään eikä puhunut mitään. Siitä minä huomasin, että hänellä olisi paljokin sanomista, jos vaan tahtoisi ajatuksensa lausua. Ja niinpä puheen-aihe vähitellen siirtyi muinais-ajasta nykyisiin. Ennenkuin huomasinkaan, keskustelimme siitä, mikä meidät kumpaisenkin oli saattanut markkinoille. Minä sanoin tulleeni myömään hevosta ja — onnellinen sattuma — hän oli tullut ostamaan hevosta lampuodilleen. Minun hevoseni tuotiin näytteille, eikä aikaakaan niin jo teimme kaupat.
Nyt oli vain hinta suoritettava minulle. Hän veti esille kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi antamaan siitä takaisin. Kun en sitä voinut tehdä, kutsutti hän palvelijansa, joka ilmestyikin, varsin soma livrea yllään.
— Kas tässä, Abraham, — sanoi vanha herra. — Käy vaihtamassa tämä kultarahoiksi joko tässä naapurissa Jacksonilla tai jossain muualla.
Palvelijan mentyä hän rupesi sangen innokkaasti puhumaan siitä, kuinka kova puute nykyjään on hopeasta; minä puolestani valitin vielä innokkaammin nykyistä kullan puutetta, ja niinpä me, Abrahamin palatessa, olimme yhtä mieltä siitä, ett'ei raha ole milloinkaan ollut niin ahtaalla kuin nyt.
Abraham toi sen tiedon tullessaan, että hän oli käynyt joka paikassa, mutta ei ollut saanut missään vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli kruunua särkiäisiäkin. Se oli sangen harmillista meille kaikille. Hetken kulutta vanha gentleman kysäisi, tunnenko minä siellä meidän puolella erästä Salomon Flamboroughia. Minä vastasin, että hänhän on minun lähin naapurini.
— No sitten, — sanoi hän, — sitten on asia luullakseni selvä. Te saatte vekselin, joka on hänen maksettavansa näytettäessä. Ja sen minä sanon, ett'ei ole toista niin tanakkaa miestä viiden peninkulman alalla yhtään ainoaa. Arvoisa Salomon ja minä olemme tunteneet toisiamme jo monta vuotta. Minä muistan ennen vanhaan aina voittaneeni hänet kolmihypyssä; mutta toisella jalalla hän hyppi aina kovemmin minua.
Naapurini suoritettavaksi asetettu vekseli oli minulle aivan samaa kuin raha, minä kun olin aivan varma hänen maksukykyisyydestään. Vekseli varustettiin allekirjoituksella ja pistettiin minulle käteen. Ja sitten mr Jenkinson (se vanha gentleman), hänen palvelijansa Abraham ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, läksivät laputtamaan pois, tyytyväisinä toisiinsa kukin. Tuokion kuluttua rupesin tarkemmin miettimään asiata ja tulin ajatelleeksi, että väärin oli sittenkin mennä ottamaan oudolta vekseliä. Ja niinpä päätin kuin päätinkin lähteä ostajan perään vaatimaan hevostani takaisin. Mutta se oli myöhäistä. Läksin siis kotiani, päättäen saada ystävältäni rahat vekselillä niin pian kuin mahdollista. Naapuri istui ovellaan, piippu hampaissa. Kerroin hänelle, että minulla olisi hänelle pieni paperi ja vedin sen esille. Hän luki sen kahteen kertaan.
— Saatte te kai nimestä selvän? — huudahdin minä. — EfraimJenkinson.
— Kyllä, — vastasi hän. — Nimi on selvä, ja tunnen minä miehenkin: suurin roisto taivaan kannen alla. Sama lurjus, joka möi meille silmälasit. Eikös se ollut varsin arvoisan näköinen mies, tukka harmaa ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikös hän puhua paasunnut tuvan täydeltä kreikankieltä ja kosmogoniasta ja maailmasta?
Siihen minä vastasin huokauksella.
— Niin — jatkoi naapuri, — siinä se ainoa opin simare, mikä hänellä on, ja sillä hän ratsastaa aina, kun tulee jonkun oppineen miehen seuraan. Kyllä minä sen ryökäleen tunnen, eikä hän minulta nyt enää karkuun pääse.
Tarpeeksi olin jo nöyryytetty, mutta pahin paikka oli vielä jäljellä: mitenkä tulla vaimoni ja tyttärieni näkyviin? Ei ole karkuteillä käynyt koulupoika milloinkaan niin kovasti peljännyt palata takaisin ja astua koulumestarin kasvojen eteen kuin minä nyt kotia tuloa. Päätin kumminkin ennättää heidän vihansa edelle ja esiintyä itse jo alun pitäin hyvin kiivaana.
Mutta voi! Kotia tultuani tapasin meikäläiset kaikkea muuta kuin taistelunhaluisina. Vaimoni ja tyttäreni olivat kyyneleihin sulamassa. Mr Thornhill oli näet sillä välin käynyt sanomassa, ett'ei heidän matkastansa Lontoosen tule mitään. Ladyt, saatuaan joltakin pahan-ilkiseltä epäedullisia tietoja meistä, olivat samana päivänä lähteneet Lontoosen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli sanottu ja kuka oli sanonut, mutta olipa se nyt kuka hyvänsä, ja olipa puheet millaisia tahansa, hän puolestaan vakuutti tahtovansa yhä edelleen olla meidän perheen ystävä ja suojelija.
Näin ollen he kestivät sanoman minunkin kovasta kohtalostani tyynellä mielin: se himmeni heidän omaan suruunsa. Mutta pahimmin meitä huolestutti, ajatellessamme, kuka mahtoi ollakaan niin häjy, että oli iljennyt loukata näin viattoman perheen mainetta kuin meidän. Olihan meidän asemamme niin alhainen, ett'ei olisi luullut sitä kenenkään kadehtivan, ja olimmehan me niin säveätä väkeä, ett'ei kenenkään olisi pitänyt olla meille suutuksissa.