Filosofillinen kulkuri, joka uutta etsiessään kadottaa tyytyväisyytensä.
Illallisen jälkeen mrs Arnold kohteliaasti ehdotti, että kaksi palvelijaa kävisi noutamassa poikani matkakapineet. Poikani epäsi ensi alussa, mutta kun isäntä yhä uudisti tarjoustaan, täytyi hänen tunnustaa, että sauva ja matkareppu — siinä koko se irtain omaisuus, josta hän tässä maailmassa pystyy ylvästelemään.
— Niin, niin, poikaseni, — virkoin minä, köyhänä sinä kotoasi läksit ja köyhänä, näen mä, palajatkin, mutta olethan epäilemättä jo paljonkin ennättänyt maailmata nähdä.
— Olen niinkin, isä, — vastasi hän, — vaikk'ei onnea kukaan tavoittelemalla kiinni saa, ja niinpä minä vihdoin moisesta tavoittelemisesta luovuinkin.
— Olisipa, — sanoi mrs Arnold, — hyvin hauska kuulla teidän seikkailuistanne. Alkupuolen niistä on kyllä veljeni tytär minulle kertonut, mutta me olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme kuulla loput.
— Hyvä rouva, — vastasi poikani, — sen sanon ennakolta, ett'ei kuulijain mielihyvä ole oleva puoltakaan niin suuri kuin kertojan turhamaisuus, enkä sittenkään osaa luvata heille yhtään seikkailua, sillä enimmäkseen on minulla kerrottavana vaan näkemiäni eikä tekemiäni.
"Ensimmäinen kova onneni, niinkuin kaikki tiedätte, oli ankara, mutta niin tuntuvan kuin se antoikin iskun, ei se minua kumminkaan masentanut. Ei ole toista niin herkkää toivomaan kuin minä. Niinpä minä eräänä kauniina aamuna läksin astumaan Lontoota kohti, huomisesta yhtään huolimatta, iloisena kuin linnut, jotka tien varsilla visertelivät, ja lohdutellen itseäni sillä ajatuksella, että Lontoo se on sellainen markkinapaikka, missä kaikenlainen taito saa asianmukaisen tunnustuksen ja palkinnon.
"Kaupunkiin saavuttuani oli ensi huolenani viedä sinun suosituskirjeesi, isä, serkulle, joka oli hiukan paremmissa taloudellisissa oloissa kuin minä. Aikomukseni oli ensi alussa, niinkuin tiedät, päästä apuopettajaksi johonkin kouluun. Siksipä kysäisin, mitä hän siitä ajattelee. Serkku, tätä kuullessaan, veti suunsa pilkalliseen irveen."
— "Ohhoh!" — sanoi hän, — "Kylläpä viittoivatkin sinulle koko korean tien! Olin minäkin aikoinani apuopettajana eräässä sisäoppilas-laitoksessa, ja vetäkööt minut hirteen, ellen mieluummin olisi ollut vartijan-apulaisena Newgaten vankilassa. Liikkeellä sai olla aamusta varhain iltaan myöhään. Esimies katsoa muljotti minuun myötäänsä äkäisenä; hänen rouvansa vihasi minua rumien kasvojeni vuoksi; pojat minua kiduttivat kujeillansa. En päässyt pistäymäänkään sivistyneitten ihmisten pariin. Mutta oletko varma, että sinä kelpaat koulun-opettajaksi? Annas, kun tutkin sinua hiukan. Oletkos sinä valmistautunut tähän toimeen?"
— "En."
— "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko kähertää poikien tukkaa?"
— "En."
— "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Onko sinussa ollut rokkoa?"
— "Ei."
— "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko maata kolmisin yhdessä sängyssä?"
— "En."
— "Ei sinusta sitten ikään koulumieheksi. Onko sinulle hyvä ruokahalu?"
— "On."
— "Ei sinusta sitten koulumieheksi, ei sitä vastenkaan. Ei, hyvä herra, jos mielesi tekee päästä fiiniin ja helppoon ammattiin, niin mene seitsemäksi vuodeksi sepän-oppiin ja väännä paljetta hänelle, mutta älä suurin surminkaan pyrji koulunopettajaksi. Mutta, älähän huoli", — jatkoi hän, "sinä näyt olevan sukkela ja ymmärtäväinen poika. Mitäs arvelet, jos olisi sinun ruveta kirjoja kyhäämään, niinkuin minäkin? Olet tietenkin lukenut kirjoja sellaisilta neron miehiltä, jotka siinä ammatissa ovat nähneet nälkää, mutta minä näytän sinulle pitkin kaupunkia puolensataa peräti typerää miestä, jotka siinä samaisessa toimessa ovat voineet vallan hyvin, — tyhjänpäiväistä väkeä kaikki tyyni, jotka hiljaisina ja typerinä kävelevät ja kirjoittelevat historiaa ja politiikaa ja saavat ylistystä osakseen, — miehiä sellaisia, jotka, jos olisivat suutariksi ruvenneet, ikänsä kaiken olisivat kenkiä paikkailleet, kykenemättä kunnon saapasta tekemään.
"Huomattuani, ettei koulun-opettajan toimi kaikkein hienointa laatua ole, päätin suostua hänen ehdotukseensa, ja koska minä kirjallisuutta pidin mitä suurimmassa arvossa, niin tervehdin _antiqua mater'_ia Grub-streetin varrella varsin syvällä kunnioituksella.[14] Mainehikastahan olisi, arvelin, lähteä astumaan niitä polkuja, joita Dryden ja Otway ennen muinoin olivat kulkeneet. Tämän kaupungin-osan jumalatar oli mielestäni etevyyden emonen, ja vaikka maailmassa liikkumisen luulisi antavan meille järkeä päähän, niin arvelin minä, että tämän jumalattaren suoma köyhyys se se neron elättäjä onkin.
"Näissä miettein minä istuin pöydän ääreen, ja huomattuani, että paljo hyvää on vielä jäänyt sanomatta nurjalta puolen, päätin tekaista ihan uuden uutukaisen kirjan. Asetin sitä varten jotenkin näppärästi kolme paradoksia. Vääriähän ne olivat, mutta uusia silti. Totuuden helmiä olivat nerot niin usein tarjonneet kaupan, ett'ei minulle jäänyt muuta esille tuotavaa kuin moniaita kiiltäviä kapineita, jotka kaukaa näyttivät koreilta sentään nekin. Voi taivaan voimat, sitä luuloteltua tärkeyttä, joka kykki mun kynäni kärjessä, kun kirjoittaa lykkäsin! Koko oppinut maailma, ajattelin minä, nousee minun systeematani vastaan, mutta olen sitä sitten minäkin valmis nousemaan koko oppinutta maailmaa vastaan. Siinä minä istuin keränä kuin siili, piikki sojossa jokaisen vastustajan varalle."
— Kohdalleen sanottu, poikani! — huudahdin minä. — Ja minkä asian otit pohtiaksesi? Et suinkaan jättänyt mainitsematta monogamian tärkeyttä… mutta minä keskeytin sinut. Jatka vaan. No niin, sinä julkaisit paradoksisi, ja mitä sanoi oppinut maailma sinun paradokseistasi?
— "Isä hyvä, — vastasi hän, — oppinut maailma ei sanonut paradokseistani yhtään mitään, ei halaistua sanaakaan. Jokaisella oli siellä täysi työ ja tekeminen ystäväinsä ja oman itsensä ylistämisessä tai vihamiestensä moittimisessa, ja kun minulla pahaksi onneksi ei ollut kumpaisiakaan, niin täytyi minun kärsiä masennuksista raskainta: minua ei huomattu lainkaan.
"Kahvilassa kerran, miettiessäni paradoksieni kovaa kohtaloa, sattui sisään tulemaan muuan lyhyenläntä mies. Hän asettui istumaan lähelleni samaan osastoon ja alkoi puhella yhtä ja toista. Huomattuaan minussa oppineen miehen, hän veti taskustaan esille pakallisen prospekteja ja pyysi minua tilaamaan uuden painoksen Propertion teoksia selitysten kanssa, jonka hän aikoo julaista. Tämä pyyntö antoi ehdottomastikin aihetta sellaiseen vastaukseen, ett'ei minulla ole rahoja, ja tämä tunnustus saattoi hänet tiedustelemaan, mitä pyrintöjä ja toiveita minulla on. Huomattuaan minun toiveeni yhtä täyteläisiksi kuin kukkaronikin, hän huudahti:
"— Outopa näytte vielä olevan Lontoossa. Minä otan opastaakseni teitä. Katsokaas näitä prospekteja. Näillä, juuri näillä prospekteilla minä olen elänyt varsin mukavasti kaksitoistakymmentä ajast'aikaa. Samassa kuin joku aatelismies palajaa matkoiltaan, tai joku kreoli tulee Jamaikasta, tahi ylhäissukuinen leski saapuu maatilaltaan, heti minä tilauksineni sinne. Minä piiritän ensin heidän sydämensä mielistelevillä puheilla ja työnnän sitten muurin murtumasta prospektini sisään. Jos he ensi yritykseltä panevat nimensä listalle, niin seuraa uusi tarjous: teoksen omistaminen heille. Ja kun siihen on suostuttu, isken kerran vielä: lupaan panna heidän vaakunansa nimilehdelle. Tällä tapaa", jatkoi hän, "minä elän ihmisten turhamaisuudesta ja nauran sille. Mutta, näin meidän kesken, minut tunnetaan jo liiankin hyvin; minun olisi mieluista saada lainaksi teidän kasvojanne hiukan. Muuan ylhäinen herra on vast'ikään palanut Italiasta; hänen portinvartijansa tuntee minut naamastani, mutta jos te ottaisitte viedäksenne sinne tämän runovihkon, niin panen pääni pantiksi, että teidän onnistuu, ja sitten pannaan saalis kahtia."
— Herrainen aika, Yrjö! — huudahdin minä. Sellaistako se runoilijain toimi nykyjään on? Näinkö he kumartelevat ja kerjäävät, nuo ylevälahjaiset miehet? Näinkö he vainenkin kutsumustansa häpäisevät, halpamaisesti kaupitellen mainettansa leivän tähden?
— Ei, isä, vastasi Yrjö, — ei todellinen runoilija milloinkaan niin syvälle alennu, sillä missä neroa, siellä ylpeyttäkin. Sellaiset kuin tuo äsken mainitsemani ovat kerjääviä sointuseppiä. Yhtä uhmaavasti kuin oikea runoilija kestää pahimmatkin vastoinkäymiset, yhtä arka hän on ylenkatseelle, ja ainoastaan ne, jotka eivät kannatusta ansaitse, ne yksin sitä kerjäävät.
"Minun mieleni kun oli liian ylpeä, ryhtyäkseni moisiin halpoihin keinoihin, ja varani taas liian vähäiset, uskaltaakseni toista kertaa kuunnella maineen kiusauksia, täytyi minun kulkea välitietä ja ruveta kirjoittamaan leipäni edestä. Mutta minusta ei ollut sellaiseen ammattiin, jossa taidolla yksin on menestystä. Minä en voinut hillitä salaista himoani, saada ihmisten mielisuosiota osakseni. Ja vaikka minä olisin voinut paremminkin käyttää aikaani edullisen keskinkertaisuuden tuotteisin, kului minulta enin osa aikaa erinomaisten tuloksien tavoittelemisen, millä ei montakaan sivua täyteen saa. Pienet kyhäykseni saivat sijansa aikakautisten julkaisujen sisäosiin. Ei niitä huomattu, eikä niistä mainittu mitään. Yleisöllä oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin kiintyä minun stiilini keveyteen ja selvyyteen tahi lausejaksojeni sopusointuun. Kirjoitus toisensa perästä joutui unohduksiin. Sinne ne hautautuivat, nuo tutkielmat vapaudesta, sinne itämaiset sadut, sinne osoitukset, kuinka vesikauhuisen koiran puremia haavoja on hoideltava. Niin niitten kävi, sillä välin kuin Philautoot, Philaletheet, Philelutheroot ja Philanthropoot kirjoittivat jokainen paremmin kuin minä, koskapa kirjoittivat pikemmin kuin minä.
"Siitä pitäin minä pysyttelinkin ainoastaan toivottomain kirjailijain seurassa, samanlaisten kuin minä itsekin, jotka ylistelivät ja surkuttelivat ja halveksivat toisiansa. Kuuluisain kirjailijain teokset miellyttivät meitä sitä vähemmin, mitä ansiokkaampia ne olivat. Minä huomasin, ett'ei nero toisessa ihmisessä minua lainkaan huvita. Minun onnettomat paradoksini olivat saaneet tämän mielihyvän lähteen kokonaan kuivaksi. Luin minä tai kirjotin minä, en ollut koskaan tyytyväinen, sillä etevyys toisessa minua harmitti, ja kirjoittaminen oli minulle orjantyötä.
"Näissä synkissä mietteissä istuin kerran penkillä S:t Jamesin puistossa. Siinä tuli luokseni muuan nuori, ylhäinen gentleman, entisiä tuttaviani yliopisto-ajoilta. Me tervehdimme toisiamme hiukan epäröiden: häntä hävetti olla tuttava miehen kanssa, joka esiintyy niin viheliäisessä asussa, minua taas pelotti, ett'ei hän ole minua tuntevinansakaan. Minun epäilyni olivat kumminkin turhia, sillä Ned Thornhill oli pohjaltaan varsin hyväluontoinen mies".[15]
— Kuinka sinä sanoitkaan, Yrjö? — keskeytin minä. — Thornhill, niinkö? Se ei saata olla muu kuin meidän hovinherra.
— Herrainen aika! — huudahti mrs Arnold, — onko mr Thornhill niin läheinen naapurinne? Hän on kauan aikaa ollut meidän perheen ystävä, ja me odotamme häntä piakkoin tänne.
"Ystäväni", jatkoi poikani, "piti ensi työkseen huolen siitä, että minä sain paremman puvun hänen hienosta vaatevarastostaan, ja sitten pääsin hänen pöytäänsä puoleksi ystävänä, puoleksi alustalaisena. Minun toimenani oli käydä hänen kanssaan huutokaupoissa, pitää häntä hyvällä mielellä, hänen maalauttaessaan kuvaansa, istua hänen vasemmalla puolellaan vaunuissa, ellei ollut ketään muita sille sijalle, ja auttaa häntä rintavarustusten kukistamisessa, milloin hänellä oli hurjia vehkeitä mielessä. Sitä paitsi oli minulla senkin seitsemän muuta pikku hommaa hänen talossaan. Minun piti käskemättäkin suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä: pitää saapuvilla korkin-avainta, olla kummina kaikille hänen kamaripalvelijainsa lapsille, laulaa milloin vaan pyydettiin, olla aina hyvällä tuulella, aina nöyrä ja, mikäli mahdollista, varsin onnellinen.
"Tässä kunnian-arvoisassa asemassa ei minulta kumminkaan puuttunut kilpailijoita. Muuan merikapteeni, luonnostaankin omiansa tällaiseen paikkaan, koetti saada minua halvennetuksi suosijani silmissä. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut erään ylhäisen herran pesijätär, ja niinpä oli poikakin jo aikaisin päässyt himollisten välitystointen ja sukutaulujen makuun. Tämä herrasmies oli ottanut elämänsä tehtäväksi päästä ylhäisten herrain tuttavuuteen, ja vaikka monetkin olivat hänet sysänneet luotaan hänen typeryytensä tähden, löysi hän kumminkin monta, jotka olivat yhtä paksupäisiä kuin hänkin, niin että sietivät hänen tungettelevaisuuttaan. Oikeana ammatti-imartelijana hän osasi liehakoida kaikilla mahdollisilla tavoin. Minulta se sitä vastoin kävi kovin kömpelösti ja kankeasti, ja sitä myöten kuin suosijani päivästä päivään alkoi kaivata yhä enemmän liehakoimista, sitä myöten minä puolestani hetkestä hetkeen huomasin hänessä yhä enemmän virheitä, ja samalla kävi mielinkielin oleminen minusta yhä inhottavammaksi.
"Olin jo vähällä kokonaan siirtyä kapteenin tieltä syrjään, kun ystäväni äkkiä pyysi minun apuani, ei sen vähempään kuin käymään kaksintaisteluun erään gentlemanin kanssa, jonka sisarta hän oli muka loukannut. Minä suostuin heti hänen pyyntöönsä… Minä näen kyllä, että te paheksutte käytöstäni, mutta olihan se ystävän velvollisuutta, josta en saattanut kieltäytyä. Minä kävin toimeen, löin aseen vastustajani kädestä ja pian sain tietää, että tyttö olikin kevytmielinen hailakka, ja että hänen ritarinsa oli konnamainen mies. Tästä palveluksestani sain osakseni mitä hartaimmat kiitokset, mutta koska ystäväni oli määrä lähteä Lontoosta jo moniaan päivän perästä, niin ei hän sanonut osaavansa palkita minua sen paremmin kuin antamalla minulle suosituskirjeen sedällensä, sir William Thornhillille, ja eräälle toiselle ylhäiselle herralle, joka oli tärkeässä valtionvirassa.
"Ystäväni lähdettyä minä ensi työkseni vein suosituskirjeen hänen sedälleen, joka yleensä oli tunnettu erittäin kunnollisena miehenä ja täydellä syylläkin. Hänen palvelusväkensä otti minut vastaan mitä ystävällisimmillä hymyillä, ja palvelijain katseistahan huomaa aina isäntäväenkin mielialan. Minut osoitettiin suureen huoneesen, jonne sir William pian tuli minun luokseni. Minä ilmoitin asiani ja annoin kirjeen. Luettuaan sen, hän oli ääneti hetken aikaa."
— "Sanokaas", — virkkoi hän sitten, "sanokaas, mitä te olette tehnyt veljeni pojan puolesta, koskapa hän näin lämpimästi teitä suosittelee? Mutta luulenpa tietäväni teidän ansionne: te olette ollut miekkasilla hänen puolestaan ja nyt tahdotte minulta palkintoa siitä, että olette ollut hänen virheittensä kätyrinä. Minä toivoisin, sydämestäni toivoisin, että minun kieltoni nyt olisi teille joissain määrin rangaistusta teidän väärinteostanne ja enemmänkin: että se antaisi teille aihetta katumaan tekoanne."
"Kärsivällisesti minä kuuntelin näitä nuhteita, sillä huomasinhan hänen kyllä olevan oikeassa.
"Kaiken toivoni panin nyt toiseen kirjeesen, joka oli osoitettu tuolle korkealle virkamiehelle. Suurten herrain kynnyksillä kun alati kuhisee kerjäläisiä, kellä minkinlainen anomuskirja kourassaan, oli minunkin varsin vaikea päästä hänen puheilleen. Sain kumminkin luusaneeksi palvelijat puolella maallista omaisuuttani, ja näin tavoin minut vihdoinkin päästettiin avaraan huoneesen, sittenkuin kirjeeni jo ennakolta oli viety hänen lordisuutensa tutkittavaksi. Tämän tuskallisen odotuksen aikana oli minulla runsaasti aikaa katsella ympärilleni. Kaikki oli siellä suurenmoista ja sirossa asussa. Maalaukset, tapetit, kultaus — kaikki tuo täytti minut pelvon-alaisella kunnioituksella ja kohotti minun silmissäni isännän varsin korkeaan arvoon. Voi kuitenkin, mietin minä mielessäni, kuinka suuri mies lieneekään kaiken tämän omistaja, jolla on valtion asioita pää täynnään, ja jonka talossa näkee puolet koko kuningaskunnan aarteista! Mahtaa olla valtava nero kerrassaan! Kesken näitä kunnioittavia mietteitäni kuulin äkkiä määränperäisiä askeleita. Aha! siinä tulee nyt se suuri mies! Eikö mitä, — se oli vaan kamarineitsyt. Pian kuului astuntaa taas. Nyt se on tietenkin hän! Eikö mitä, se oli vain kamaripalvelija."
— "Tekö", kysäisi hän, — "teko olette tämän kirjeen tuoja?"
Minä kumarsin vastaukseksi.
— "Minä huomaan tästä", — jatkoi hän, "että niinkuin…"
Mutta samassa antoi muuan palvelija hänelle kortin, ja, sen enempää minusta välittämättä, hän meni ovesta ulos, jättäen minut ratokseni mietiskelemään omaa onneani. Enkä minä häntä enää sen koommin nähnytkään. Muuan lakeija ilmoitti minulle vihdoin, että hänen lordisuutensa on juuri nousemaisillaan vaunuihinsa kuistin edustalla. Minä seurasin häntä heti ulos. Siellä oli kolme neljä henkeä täydessä äänessä, pyytäen hänen suojelustansa. Minä muitten perään. Mutta hänen lordisuutensa astui liian nopeasti ja, pitkin askelin vaunujensa ovelle. Minä korotin ääneni, tiedustellen, saanko minä pyyntööni mitään vastausta. Hän oli sillä välin noussut vaunuihinsa ja jupisi jotain. Puolet siitä minä kuulin, toinen puoli häipyi pyöräin kolinaan. Hetken aikaa seisoin siinä kaula kurossa, niinkuin ainakin se, joka heliseviä sointuja kuulahtelee… Katsahdin vihdoin ympärilleni ja huomasin olevani ypö yksin hänen lordisuutensa portilla.
"Nyt", jatkoi poikani, "nyt oli minun kärsivällisyyteni kerrassaan tiessään. Tuhansien masennusten painamana pidin itseäni aivan haaksirikkoisena miehenä: ties mihin kuiluun tässä vielä syöksyykään. Nyt olin mielestäni niitä kurjia olentoja, jotka luonto on määrännyt heitettäviksi kidutuskomeroihin, kuolemaan sinne, kenenkään tietämättä. Minulla oli sentään vielä puoli guineata jäljellä, ja sitähän, arvelin minä, ei itse luontokaan saa minulta ryöstäneeksi, mutta, ollakseni siitä ihan varma, päätin panna sen likoon heti kohta, niinkauan kuin se minulla vielä on olemassa, ja tyynesti odottaa, mitä tuleva on. Läksin tuosta sitten astumaan, eikä aikaakaan, niin satuin huomaamaan mr Crispen toimiston. Se oli auki ja tuntui niin houkuttelevasti sanovan minua tervetulleeksi. Tässä toimistossa mr Crispe tarjoaa jalomielisesti kaikille hänen majesteetinsa alamaisille kolmekymmentä puntaa vuodessa, eikä heidän sen summan edestä tarvitse antaa hänelle muuta kuin elinkautinen vapautensa ja sellainen lupa, että hän saa lähettää heidät Amerikaan orjiksi. Onnellisena siitä, että nyt olin löytänyt paikan, missä pääsen kaikista huolistani epätoivoisella yrityksellä, minä lähenin tätä luostarikoppia — ja semmoiselle se juuri näytti — hartaana kuin munkki.
"Siellä istui koko joukko samallaisia köyhiä raukkoja kuin minäkin, odottamassa mr Crispen tuloa. Siinä oli englantilaisen maltittomuuden ilmeinen kuva. Siinä pelkkiä uppiniskaisia sieluja, jotka, taipumatta kovan onnen iskujen alle, kostivat sen tekemiä vääryyksiä omalle sydämelleen. Mutta pian tuli mr Crispe sisään, ja murina taukosi. Hän suvaitsi luoda minuun katseen täynnä erinomaista mielihyvää. Ei ollut todellakaan kukaan jo kuukauden päiviin puhutellut minua hymysuin: hän oli ensimmäinen. Moniaan kysymyksen perästä hän huomasi, että minä kelpaan maailmassa vaikka mihin. Hän mietiskeli hetken aikaa, mitä muka parasta minulle keksisi, löi sitten otsaansa, hoksattuaan muka jotain, ja ilmoitti minulle, että parhaillaan on ollut paljo puhetta eräästä lähetyskunnasta, jonka Pensylvanian synodi aikoo lähettää Chickasaw-indiaanien luokse, ja johon hän kaikin voiminsa on koettava hankkia minulle sihteerin paikan. Tunsinhan minä sydämeni pohjassa, että mies valehtelee, mutta hänen tarjouksensa huvitti minua kumminkin, sillä hänen äänensä soinnussa oli jotain niin ylen uljasta. Ja niinpä minä panin kuin paninkin kahtia minun puoliguineaiseni, josta toinen puoli tuli hänen kolmenkymmenen tuhannen puntansa lisäksi, ja josta toisen puolen olin päättänyt käyttää lähimmässä ravintolassa, ollakseni sittenkin onnellisempi häntä.
"Lähtiessäni ulos tässä urheassa mielessä, kohtasin ovella erään laivankapteenin, jonka kanssa ennen vanhaan olin ollut hiukan tuttava, ja joka nyt suostui tulemaan kanssani punssille. Tapani mukaan minä kerroin hänelle suoraan, millaisissa oloissa olen, ja hän puolestaan vakuutti olevani perikadon partaalla, jos rupean kuuntelemaan tuon toimiston isännän lupauksia: hänellä ei ole mielessä muuta kuin myödä minut sikäläisten suurten maatilusten omistajille orjaksi."
— "Mutta", — jatkoi hän, — "pääsette te paljoa lyhempääkin tietä paksuun leipäkannikkaan kiinni. Noudattakaa minun neuvoani. Minun laivani lähtee huomenna Amsterdamiin. Mitähän, jos tulisitte matkustajana mukaan? Maihin päästyänne ei teidän huoli tehdä muuta kuin ruveta opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, ja minä takaan, että oppilaita tulee kyllä ja rahaa sitä mukaa runsaasti, sillä tottahan te sitä kieltä osaatte, hitto vieköön!
"Minä sanoin osaavani sitä kyllä, mutta lausuin samalla epäilykseni, tokkohan muka Hollantilaiset ovat kovinkaan kärkkäät oppimaan englanninkieltä. Kirota paukauttaen hän vakuutti heidän olevan ihan hurjia sen perään, ja tämän kuultuani minä suostuin hänen ehdotukseensa ja astuin huomenissa laivaan, lähteäkseni opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä.
"Tuuli oli myötäinen, matka kävi joutuun, ja niinpä minä ennen pitkää, suoritettuani laivamaksuksi puolen irtainta omaisuuttani, huomasin äkkiä seisovani kuin pilvistä pudonneena, ventovieraana, eräällä Amsterdamin pääkatuja. Minä päätin, hetkeäkään kadottamatta, ryhtyä opetustoimeeni. Käännyin senvuoksi parin kolmen sellaisen henkilön puoleen, jotka ulkoasultaan näyttivät kaikkein lupaavimmilta, mutta meidän oli mahdoton ymmärtää toisiamme. Nyt vasta iski minulle mieleen, että ennenkuin minä pystyn opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, heidän pitäisi ensin opettaa minulle hollanninkieltä. En saata käsittää, mitenkä näin ilmeisen selvä asia oli jäänyt minulta huomaamatta, mutta ilmeisen selvää oli, että huomaamatta se vaan oli jäänyt.
"Yritys oli niinmuodoin mennyt myttyyn, ja jo rupesin miettimään, millä keinoin päästä suoraa päätä Englantiin takaisin. Sattumalta kumminkin kohtasin erään irlantilaisen ylioppilaan, joka oli paluumatkalla Lowenin kaupungista. Ennen pitkää olimme joutuneet pakinoille kirjallisuutta koskevista asioista — minä näet, ohimennen sanoen, unohdin aina tukalan tilani, kun vaan puhe kääntyi sellaisiin.
"Häneltä sain siinä tietää, ett'ei siellä koko yliopistossa ole kahtakaan miestä, jotka osaisivat kreikankieltä. Se oli minusta kovin kummallista. Paikalla päätin lähteä Loweniin ansaitsemaan leipääni kreikankielen opettamisella, ja tähän aikomukseeni sain kannatusta yliopistokumppaliltani, joka viittasi siihen, että minua onnistaa siellä vielä hyvinkin.
"Reippain mielin läksin seuraavana aamuna matkalle. Joka päivä minun irtaimeni kantamus keveni, niinkuin Aisopon leipäkori, sillä tavaroillani minä maksoin Hollantilaisille yösijasta ja ruuasta. Loweniin tultuani, en ruvennutkaan kumartelemaan niitä alempia professoreja, vaan päätin esittää taitoni suoraan päätä itse rehtorille. Menin, pääsin puheille ja tarjosin palveluksiani kreikankielen opettajana, koska olin kuullut yliopistossa sellaista kaivattavan. Rehtori näytti ensi alussa epäilevän minun taitoani, mutta minä sanoin olevani valmis kykyni todistukseksi kääntämään latinaksi minkä kreikkalaisen kirjailijan teoksesta hyvänsä. Huomattuansa minun tarkoittavan täyttä totta, hän lausui minulle näin:
"— Katsokaas minua, nuori mies. Min'en ole ikinä lukenut kreikkaa, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut kaivata sitä. Tohtorinhattu ja -kaapu minulla on ilman kreikankin kieltä; minulla on kymmenentuhatta florinia vuosipalkkaa ilman kreikankin kieltä; ruokahalu minulla on hyvä ilman kreikankin kieltä. Sanalla sanoen, kosk'en minä kreikankieltä osaa, niin en minä usko, että siitä mitään hyvääkään lähtee."
"Nyt olin niin kaukana kotimaasta, ett'ei palajamista ollut ajatteleminenkaan. Musikkia minä ymmärsin jonkun verran, ja oli minulla äänikin välttävä, ja niinpä siitä entisestä joutohetkien huvista tuli minulle nyt toimeentulon lähde. Näin minä elelin hyväntahtoisten talonpoikain luona Flanderissa ja samoin Franskassa, yleensä siellä, missä ihmiset olivat niin köyhiä, että saattoivat iloisiakin olla. Mitä köyhempää kansa, sitä hilpeämpi se on mieleltään, sen huomasin. Lähestyessäni iltamyöhällä maalaistaloa, minä soitin jonkun hauskimmista liverryksistäni ja siten sain yömajan, vieläpä seuraava päiväkin minua talossa hyvänä pidettiin. Yritin kerran tai pari soittaa säätyläisillekin, mutta heidän mielestään minun esitykseni oli kovin kehnoa, enkä heiltä koskaan ropoakaan saanut. Tämä oli minusta sangen kummallista, sillä ennen vanhaan, jolloin musikkia huvikseni harjoittelin, kaikki ihmiset olivat ihastuksissaan minun soitostani, naiset liiatenkin. Nyt sitä vastoin, kun soittaminen oli elatuskeinona minulla, nyt sitä ylenkatsottiin. Siinä todistus, kuinka herkkä maailma on pitämään ala-arvoisena sellaista taitoa, jolla ihminen leipänsä ansaitsee.
"Sillä tapaa saavuin Parisiin, ilman muuta tarkoitusta kuin nähdä hiukan maailmaa ja vaeltaa sitten edelleen. Parisilaiset ne pitävät paljoa enemmän railakkaista kuin älykkäistä muukalaisista. Ja minä kun en saattanut ylvästellä kumpaisellakaan, niin ei minun osakseni suurtakaan suosiota tullut. Kuljeskeltuani kaupunkia pitkin ja poikki kolme neljä päivää ja nähtyäni parhaimmat talot ulkopuolelta, olin juurin lähtemäisilläni tästä kaupungista, jossa ei vieraanvaraisuutta saa kuin rahalla, kun äkkiä, astuessani erään pääkadun poikki, minua vastaan tuli — kukas muu kuin se serkkumies, jonka luokse te ensin olitte minua suosittanut. Tämä kohtaus oli minulle varsin mieluista eikä luullakseni epähauskaa hänellekään. Hän tiedusteli, mitä varten minä olin Parisiin tullut, ja kertoi, mitä hän itse siellä toimii. Hänen tehtävänään oli kerätä vanhanaikuisia tauluja, rahoja, kivikaiverruksia ja kaikenlaisia muinais-esineitä eräälle lontoolaiselle gentlemanille, josta äskettäin oli tullut rikas mies ja muinaistieteen suosija.
"Minua kummastutti, mitenkä meidän serkku on ryhtynyt tällaiseen toimeen, hän, joka usein oli vakuuttanut minulle, ett'ei hän moisia asioita ymmärrä ensinkään. Kysyttyäni, mitenkä hänestä näin äkkipikaa oli tullut asiantuntija tällä alalla, vastasi hän, ett'ei mikään ole sen helpompaa. Koko salaisuus piilee siinä, että tarkoin noudattaa vain kahta sääntöä: ensiksi aina ja joka paikassa huomauttaa, että olisi tuosta taulusta parempikin tullut, jos maalari olisi pannut siihen enemmän työtä, ja toiseksi kehua Pietro Peruginon teoksia."
— "Mutta", lisäsi hän, — "samoin kuin kerran ennen neuvoin sinua rupeamaan kirjailijaksi Lontoossa, niin minä nytkin otan opettaakseni sinulle, mitenkä tauluja Parisissa ostellaan.
"Tähän ehdotukseen minä suostuin kohta, siinä kun minulle elatuskeino, ja elää — siinähän koko minun kunnianhimoni tällä, kertaa. Niinpä lähdettiinkin hänen asuntoonsa. Sain sitten hänen avullaan kunnollisemman puvun ja hetken kuluttua seurasin häntä taulujen huutokauppaan, jonne odotettiin ylhäisiä Englantilaisia ostajiksi. Minua hämmästytti hänen tuttavallisuutensa mitä korkeasäätyisimpäin ihmisten kanssa, jotka myötäänsä kääntyivät häneen, niinkuin mihin erehtymättömään asiantuntijaan, tiedustellen, mitä hän siitä ja siitä taulusta tai rahasta sanoo. Vallan vikkelästi hän silloin käytti hyödykseen minun apuani, sillä, hänen mielipidettänsä tiedusteltaessa, hän välisti veti minut varsin vakavannäköisenä syrjään, saadaksensa muka tietää minun ajatukseni, kohautteli olkapäitään, otti varsin viisaan ilmeen kasvohinsa ja palasi muitten luokse, selittäen, ett'ei hän ota antaakseen mitään lausuntoa näin tärkeästä asiasta. Oli hänellä sentään väliin tilaisuus antaa repäisevämpikin arvostelu. Muistan, kuinka hän joskus, sanottuaan, ett'ei taulun väritys ole tarpeeksi hentoa, varsin varovasti pisti siveltimen saapuvilla olevaan ruskeaan ternissään ja varsin tyynesti voiteli sillä koko taulun, kysäisten sitten, eikö läsnäolijain mielestä väritys tullut koko lailla paremmaksi.
"Suoritettuaan tehtävänsä Parisissa, hän läksi pois, mitä lämpimimmin suositeltuansa minut useammille ylhäisille henkilöille sellaisena miehenä, joka on erittäin sopiva matkustavaksi kotiopettajaksi. Jonkun ajan perästä minä sainkin tällaisen toimen eräältä gentlemanilta, joka oli tuonut holhottinsa Parisiin, lähettääkseen hänet sieltä matkustamaan halki Europan. Minun tuli olla tämän nuoren herran ohjaajana sillä ehdolla, että hän kaikkialla saisi ohjata itse itseänsä. Ja holhokillani olikin ohjaamisen taitoa, mitä rahoihin tulee, paljoa runsaammin kuin minussa. Hän oli perinyt eräältä enoltaan Länsi-Indiassa kahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden, ja holhojat olivat pitäneet häntä asian-ajajan luona opissa, tehdäkseen hänet taitavaksi niin suuren omaisuuden käyttämiseen. Ja saituus olikin hänessä silmiinpistävin intohimo. Ei hän matkan varrella muuta tiedustellutkaan kuin: mitenkä menisi vähemmin rahaa, mitenkä pääsisi kulkemaan helpommalla, olisikohan ostaa jotain sellaista, minkä sitten Lontoossa saisi edullisesti myödyksi. Kaikkea merkillistä tien varrella hän oli valmis katsomaan, ellei vaan tarvinnut maksaa mitään, mutta jos sisäänpääsy oli rahalla hankittava, silloin hän aina vakuutti kuulleensa, ett'ei tuota joutavanpäiväistä kehtaa mennä katsomaankaan. Laskujansa maksaessaan hän joka kerta marmatti, kuinka hämmästyttävän kallista matkustaminen on. Tällainen hän oli, vaikk'ei miehellä ikää vielä yhtäkolmattakaan.
"Tultiin tuosta Livornoon ja lähdettiin katselemaan satamaa ja laivakulkua. Siellä hän kyseli, paljonko merimatka kotia Lontoosen tulisi maksamaan, ja sai tietää, että siihen menee vain mitättömän vähän, niihin kulunkeihin nähden, mitä palausmatka maitse maksaisi. Silloin ei mies enää kestänyt kiusausta: hän maksoi sen vähäisen osan palkastani, mikä minulle oli tuleva, sanoi hyvästit ja nousi laivaan, yksi ainoa palvelija mukanaan.
"Näin olin taas yksin avarassa maailmassa, mutta siihenhän olin jo tottunut. Soitannollisesta taidostani minulla tosin ei ollut apua vähääkään sellaisessa maassa, jossa jok'ikinen talonpoika on parempi soittoniekka kuin minä. Mutta sen sijaan olin sillä välin hankkinut itselleni toisenlaisen kyvyn, joka sekin vei perille, ja se oli väittelemisen taito. Kaikissa yliopistoissa ja luostareissa ulkomailla julaistaan näet määräpäivinä muutamia filosofillisia teesejä, joita vastaan saa nousta väittelemään ken vaan paikalle sattuu. Jos sitten väittelijä suorittaa tehtävänsä jotenkin hyvin, niin on hän oikeutettu saamaan rahapalkinnon, päivällisen ja yösijan. Tällä tavoin minä väittelin itseni takaisin hamaan Englantiin asti, vaeltaen kaupungista kaupunkiin, tutkien ihmiskuntaa lähemmältä ja, jos niin sopii sanoa, katsellen kuvaa puolelta sekä toiselta. Muistiinpanoja en sentään tullut kovinkaan monta tehneeksi. Huomasin vain, että monarkia oli paras hallitusmuoto köyhille ja tasavalta rikkaille. Tulin yleensä siihen havaintoon, että rikkaus on kaikissa maissa vain vapauden toinen nimi, ja ett'ei kukaan ole niin piintynyt vapauden ihailija, ett'ei hän mielellään näkisi muutamain yhteiskunnan jäsenten tahdon alistuvan hänen oman tahtonsa alle.
"Englantiin palattuani, aioin ensi työkseni käydä teitä tervehtimässä ja sitten lähteä vapaehtoisena ensimmäiseen sotajoukkoon, mikä lähtee maasta. Mutta matkalla päätökseni muuttuikin, kohdattuani erään vanhan tuttavan. Hän kuului, kuten sain tietää, erääsen näyttelijäseuraan, joka oli lähtemässä kesänäytännöille maaseuduille. Seura ei näkynyt olevan aivan vastenmielinen ottamaan minua joukkoonsa, vaikka kaikki he selittivät minulle, kuinka monimutkaista tämä toimi on, johon nyt olen ryhtymässä. Yleisö, sanoivat he, on monipäinen hirviö; ken sille aikoo mieliksi olla, sillä pitää olla erittäin hyvä pää; näytteleminen ei ole yhdessä päivässä opittua taitoa; ellen minä osaa muutamia määrätyitä traditionalisia liikkeitä, joita jo vuosisatoja on käytetty näyttölavalla, yksinomaa näyttölavalla, niin en minä ikinä osaa olla yleisön mieliksi. Toinen vaikeus, sanoivat he, on saada minulle sopivia osia, ne kun melkein kaikki jo ovat toisilla. Jonkun aikaa esitin milloin mitäkin, kunnes minut vihdoin määrättiin näyttelemään Horationa, mutta teidän läsnäolonne, hyvä herrasväki, teki sen, että mainittu osa jäi minulta suorittamatta."
Ystävyyttä kehnomielisten ihraisten kanssa kestää vain niin kauan kuin keskinäistä tyytyväisyyttäkin.
Poikani kertomus oli niin pitkä, ett'ei se yhdellä istumalla päättynytkään. Se alkoi yhtenä iltana ja oli huomenissa päivällisen jälkeen juuri päättymäisillään, kun äkkiä mr Thornhillin vaunut ilmestyivät portille, nähtävästikin häiriten seuran rauhallisen mielialan. Hovimestari josta olin saanut ystävän tässä talossa, kuiskasi minulle, että squire oli jo pari kertaa kosiskellut miss Wilmotia, ja että täti ja eno mielellään näkisivät tämän liiton solmituksi.
Mr Thornhill astui sisään, mutta, nähtyään poikani ja minut, hän ilmeisestikin hätkähti. Sen minä luin hämmästyksen syyksi enkä mieliharmin. Silminnähtävällä vilpittömyydellä hän vastasi meidän tervehdykseemme, eikä aikaakaan, niin sai hänen läsnäolonsa meidät kaikki entistä hilpeämmälle mielelle.
Teetä juotuamme hän kutsui minut syrjään ja tiedusteli tytärtäni. Kovin hän näkyi hämmästyvän, kuultuansa minun turhaan haeskelleen häntä, ja kertoi usein käyneensä meillä lohduttamassa meikäläisiä. Tiesi senkin ilmoittaa, että siellä voidaan varsin hyvin. Hän kysäisi sitten, tietääkö miss Wilmot mitään tyttäreni kovasta kohtalosta, ja kuultuaan, ett'en ole heille asiasta vielä mitään puhunut, kiitti minun hyvää älyäni ja varovaisuuttani, toivoen, että minä yhä edelleen pitäisin asian salassa.
— "Sillä", — sanoi hän, — "sehän olisi parhaimmassakin tapauksessa vain oman häpeän paljastamista. Kenties", — lisäsi hän, — "miss Olivia ei olekaan niin syyllinen kuin me luulemme."
Tässä meidät keskeytti talon palvelija, ilmoittaen, että squirea kutsutaan kontratanssiin. Hän läksi. Minä puolestani oli varsin mielissäni siitä lämpimästä osan-otosta, jota hän näkyi tuntevan meitä kohtaan. Miss Wilmotille hän osoitti niin ilmeistä kohteliaisuutta, ett'ei hänen tarkoituksiaan käynyt ensinkään epäileminen, vaikk'ei neiti Wilmot näkynyt olevan tuosta kovinkaan mielissänsä. Tuntui kuin hän enemmin noudattaisi tätinsä tahtoa kuin kuuntelisi oman sydämensä ääntä. Mielikseni huomasin myöskin hänen usein luovan poloisen poikani puoleen ystävällisiä silmäyksiä, joihin ei suinkaan aihetta antanut tämän rikkaus eikä suosion hakeminen. Mr Thornhillin näennäinen tyyneys se kumminkin oli minusta koko lailla outoa. Olimme nyt, mr Arnoldin pyynnöstä, olleet täällä jo kokonaisen viikon, mutta mitä enemmän hellyyttä miss Wilmot osoitti poikaani kohtaan, sitä suuremmaksi näkyi mr Thornhillinkin ystävällisyys häntä kohtaan käyvän.
Ennen vanhaan hän oli mitä ystävällisimmin vakuuttanut tahtovansa käyttää vaikutusvoimaansa meidän hyväksemme, mutta nyt hänen suopeutansa ei pysähtynyt pelkkiin lupauksiin. Sinä aamuna, jolloin minun oli aikomus lähteä kotiapäin, mr Thornhill astui minun luokseni peräti iloisen näköisenä ja ilmoitti tehneensä pienen palveluksen Yrjö ystävällensä. Eikä tämä ollutkaan sen vähempää kuin että hän oli hankkinut pojalleni vänrikinpaikan eräässä niitä rykmenttejä, joitten oli pian määrä lähteä Länsi-Indiaan. Siitä hän sanoi luvanneensa vain sata puntaa; hänellä on niin suuri vaikutus, ett'ei toista kahta sataa vaadittukaan.
— "Tästä mitättömästä palveluksesta", — jatkoi nuori gentleman, — "en vaadi mitään palkintoa; riittää jo se mielihyvä, että olen voinut olla ystävälleni avullinen. Ja mitä taas näihin sataan puntaan tulee, niin minä, ell'ei teillä nyt ole tilaisuutta siihen, otan suorittaakseni ne etukäteen. Maksatte sitten takaisin, milloin sopii."
Tämä oli niin suurta ystävällisyyttä, että meiltä puuttui sanoja, lausuaksemme julki tunteitamme. Minä annoin hänelle velkakirjan puheen-alaisesta summasta ja puhkesin niin suliin kiitoksiin, ikäänkuin ei olisi aikomukseni milloinkaan velkaani suorittaa.
Jalomielisen suosijansa neuvon mukaan oli Yrjön määrä lähteä heti huomenissa Lontoosen, saamaan virallista vahvistusta toimeensa, jott'ei edelle ennättäisi joku toinen, joka tarjoaa vielä enemmän. Ja niinpä seuraavana aamuna varhain meidän nuori sotilaamme oli valmiina matkalle ja ainoa koko joukossa, joka näytti olevan levollinen. Ei hänen mieltään lannistanut mikään, ei rasitukset eikä vaarat, joita kohti hän nyt läksi käymään, ei jälkeen jääneet ystävät eikä armas — miss Wilmot rakasti häntä todellakin —. Sanottuaan kaikille jäähyväiset, hän sai minulta kaikki, mitä minulla oli hänelle antaa, isällisen siunauksen.
— "Nyt, poikani", — lausuin minä, — "nyt sinä lähdet taistelemaan synnyinmaasi puolesta. Muista, kuinka sinun urhoollinen iso-isäsi taisteli autuaan kuningas vainajansa puolesta siihen aikaan, jolloin uskollisuutta vielä pidettiin Britteissä miehen kuntona. Mene, poikani, ja ole hänen kaltaisensa kaikessa, paitsi hänen onnettomuudessaan, jos onnettomuutena on pidettävä sitä, että hän kaatui lordi Falklandin rinnalla. Mene, poikani, ja jos kaadut, vaikka kaukanakin täältä, jos vaikka jäät hautaamatta, ja vaikk'eivät kyyneltä kummullasi itke ne, jotka sinua rakastavat, niin kalliimpia kyyneleitä ovat ne, joilla taivas kastelee kaatuneen sotilaan pään."
Aamuisissa sitten sanoin jäähyväiset näille hyville ihmisille, jotka ystävällisesti olivat niin kauan aikaa pitäneet minua vieraanansa, ja lausuin monet kiitokset mr Thornhillille hänen viimeisestä hyväntahtoisuudestaan. Minä jätin heidät edelleen nauttimaan kaikkea sitä onnea, minkä rikkaus ja hieno sivistys myötänsä tuo, ja läksin astumaan kotia kohti. Tytärtäni en osannut toivoa milloinkaan enää löytäväni; huokasin vaan, että taivas häntä armahtaisi ja hänelle anteeksi antaisi.
Yhä vieläkin heikkona ollen, olin vuokrannut itselleni ratsuhevosen ja olin jo saapunut kahdenkymmenen peninkulman päähän kotoani, lohdutellen itseäni sillä toivolla, että pian saan jälleen nähdä rakkaimpani tässä maailmassa. Mutta yö yllätti minut, ja minun täytyi poiketa pieneen majataloon tien varrella. Sinne tultuani pyysin isännän juomaan kanssani lasillisen viiniä. Istuimme sitten takkavalkean ääressä kyökissä, joka olikin paras huone koko talossa, ja haastelimme politiikasta ja päivän uutisista. Muun muassa kääntyi puhe nuoreen Thornhillin squireen. Isäntä vakuutti, että se mies on yhtä kovasti vihattu kuin hänen setänsä, sir William, on rakastettu, hän, joka välisti pistäytyy näillä seuduin. Hän kertoi edelleen, että squiren koko elämän pyrkimyksenä on vietellä niitten tyttäriä, jotka hänet taloonsa ottavat. Pari kolmea viikkoa hän heitä suosii, mutta hylkää heidät sitten muitta mutkitta ulos avaraan maailmaan. Näistä asioista vielä parhaillaan puhellessamme, tuli hänen vaimonsa, joka oli käynyt rahaa vaihtamassa, sisään ja huomattuaan miehensä pitämässä lystiä ilman häntä, kysäisi äkäisesti, mitä hän siinä tekee. Toinen ei vastannut siihen mitään; joihan vaan emäntänsä maljan.
— Mr Symmonds, — huudahti emäntä, sinä kohtelet minua kehnosti, ja minulta loppuu vihdoin kärsimys kerrassaan. Kolme neljäs-osaa tehtävistä jää täällä minun huolekseni, neljäs jää kokonaan tekemättä. Sinä et tee mitään muuta kuin ryypiskelet päivät pitkät vierasten kanssa, ja vaikka lusikallinenkin viiniä veisi minusta horkan pois, niin ei minulle anneta tippaakaan.
Minä huomasin nyt, mistäpäin tuuli puhaltaa, ja tarjosin hänelle lasin viiniä, josta hän kiitti niiaten ja joi minun terveydekseni.
— Sir, — jatkoi hän, — en minä tämän viinin tähden niin harmissani ole, mutta minkäs tässä tekee, kun koko talo menee mullin mallin! Kun vierailta ja muilta kävijöiltä on maksu vaadittava, silloin on kaikki taakka minun hartioillani. Pikemmin hän tuon lasin hampaissaan hienontaisi, ennenkuin sen verran itseään vaivaisi. Tuossa nyt on yläkerrassa meillä muuan nuori nainen, joka on asettunut tänne asumaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei hänellä ole rahaa ensinkään: niin ylen kohtelias hän on. Varmaa vaan se, että hän on hidas maksamaan, ja se pitäisi saada hänelle sanotuksi.
— Mitäpäs siitä sanomisesta, — virkkoi isäntä; — varma on vieras, vaikk'ei maksuillaankaan hätäile.
— En tiedä, — vastasi emäntä, — se vaan on vissi, että hän on ollut täällä jo kaksi viikkoa, emmekä vieläkään ole saaneet nähdä, kenenkä kuva hänen rahassaan on.
— Minäpä luulen, kultaseni, — virkoi toinen, — että hän lyö koko summan yhdellä kertaa lautaan.
— Vai yhdellä kertaa! — huudahti emäntä.
— Tietenkin se häneltä jollain tavoin saadaan, ja minä olen päättänyt, että se on saatava jo tänä iltana, taikka tiehensä hän saa laputtaa kimpsuineen kampsuineen.
— Ajattelehan, muijaseni, — huudahti isäntä, — hänhän on herrasnainen, ja häntä pitää kohdella suuremmalla kunnioituksella.
— Olkoon herras- tai narris-, — vastasi emäntä, — ulos pellolle vaan ja aika kyytiä! Herrassäätyisyys saattaa olla hyvä kohdallaan, mutta en minä puolestani ole siitä nähnyt mitään hyvää heruvan Karhin majatalossa.
Sen sanottuaan hän juoksi kapeita portaita myöten kyökistä yläkertaan, eikä aikaakaan niin hänen äänensä kovuudesta ja sanojensa ankaruudesta minä ymmärsin, ett'ei maksua asukkaalta ole odottamistakaan. Aivan selvään kuulin hänen uhkauksensa.
— Ulos, sanon minä, tiehesi heti paikalla, senkin hävitön heiskale, taikka lyön sinuun sellaisen leiman, että kylläinään tuntuu. Senkin maankulkija! Tulla työntäytymään kunnialliseen taloon taskut tyhjää täynnä. Tiehesi, sanon minä!
— Armahtakaa, hyvä rouva, — sanoi vieras, — olkaa hyljätylle raukalle armelias vielä yksi yö; kuolema hänestä kyllä pian lopun tekee.
Silmänräpäyksessä minä tunsin äänestä Olivian, onnettoman tytär raukkani. Parahiksi ennätin hänelle apuun, kun emäntä oli raastamassa häntä tukasta, ja suljin syliini tuon kalliin, kauan kaivatun poloisen.
— Tervetultua, tervetultua sittenkin armas, kadotettu lapseni! Tervetultua, kallis aarteeni, isäsi syliin! Vaikka sinut jumalaton hylkääkin, niin on maailmassa kumminkin yksi olento, joka ei koskaan sinua hylkää. Vaikka tuhansiin nousisi rikostesi luku, hän on ne kaikki anteeksi antava.
— Oi oma, rakas… — hetkeen aikaan ei Olivia kyennyt muuta sanomaan. — Oma isäni armahin! Saattaako enkelikään olla sen lempeämpi! Millä sen olen ansainnut? Tuo konna! Minä vihaan häntä sekä itseäni. Tämäkö palkintoa niin paljosta hyvästä! Sinä et saata minulle anteeksi antaa, et mitenkään, sen tiedän.
— Kyllä, lapseni, kaikesta sydämestäni minä annan sinulle anteeksi.Kadu tekojasi vain, niin saatamme vielä kumpikin olla onnellisia.Vielä me saamme monta ilon päivää, Olivia.
— Emme koskaan isä, emme koskaan. Minun jäljellä oleva kurja elämäni on saastaa täynnä maailman silmissä ja häpeäksi kodille. Mutta voi, isä! Sinä näytät tavallista kalpeammalta. Olisiko minun kaltaiseni olento saattanut tuottaa sinulle niin suuria suruja? Olethan toki siksi ymmärtäväinen, ettes minun rikokseni kurjuutta huoleksesi ota.
— Meidän ymmärtäväisyytemme, hyvä neiti, — yritin vastata.
— Voi, miksikä noin kylmä sana, isä? huudahti hän. — Ensi kertaa sinä minua näin kylmästi puhuttelet!
— Suo anteeksi, lapsi kulta, — virkoin minä — olin vain sanomassa, että ymmärtäväisyys on hidas, jospa varmakin puolustaja ahdingoissa.
Emäntä tuli nyt tarjomaan meille siistimpää huonetta, ja niinpä siirryimme sellaiseen, missä meidän sopi vapaammin haastella keskenämme. Puheltuamme jonkun aikaa, kunnes kumpaisenkin mieli rauhoittui ja tyyntyi, minä en saattanut olla tiedustamatta, millä tapaa hän oli joutunut nykyiseen viheliäiseen tilaansa.
— Tuo konna, — lausui hän, — oli tuttavuutemme ensi päivästä saakka salaisuudessa tehnyt minulle kummallisia tarjouksia.
— Konna vainenkin! — huudahdin minä, — Ja sittenkin käy kummakseni, kuinka niin viisas ja ulkoa nähden niin kunniallinen mies, kuin mr Burchell, on saattanut tahallisesti tehdä itsensä syypääksi niin ilkeään tekoon ja hiipiä perheesen, sysätäkseen sen sitten kurjuuteen.
— Isä kulta, — vastasi tyttäreni, — sinä olet kovasti erehtynyt. Mr Burchell ei milloinkaan yrittänyt pettää minua. Päinvastoin hän joka tilaisuudessa varoitti minua kahden kesken mr Thornhillista, joka, niinkuin nyt olen saanut kokea, oli kehnompi kuin mr Burchellin sanoista saattoi päättääkään.
— Mr Thornhillko? — huudahdin minä. Kuinka se on mahdollista?
— Niin isä, — vastasi hän, — mr Thornhill se juuri on, joka minut vietteli; ja mitä noihin kahteen naiseen tulee, jotka hän esitti ylhäisillä ladyinä, mutta jotka olivatkin vain kevytmielisiä naisia Lontoosta, sivistymättömiä, armottomia ihmisiä, niin hän juuri oli palkannut heidät houkuttelemaan meitä Lontoosen. Heidän vehkeensä olisivat, niinkuin muistatte, onnistuneetkin, ellei olisi väliin tullut mr Burchellin kirje, joka sisälsi moitteita heitä vastaan, vaikka me luulimme niitten tarkoittavan meitä. Mitenkä hänellä oli niin suuri vaikutusvalta heihin, että luopuivat yrityksestään, se on ja pysyy minulle salaisuutena, mutta siitä olen vakuutettu, että hän oli meidän talon todellinen, paras ystävä.
— Sinä saatat minut kokonaan hämille, lapseni, — huudahdin minä, — mutta nytpä huomaan, että minun ensimmäisissä epäluuloissani mr Thornhillin häijyydestä oli liiankin paljo perää. No niin, hän saa rauhassa riemuita voitostansa, sillä hän on rikas, me köyhiä. Mutta sanos, lapseni, ei vainkaan liene ollut vähäinen se kiusaus, joka saattoi järkyttää kaikki hyvän kasvatuksen vaikutukset ja niin siveellisen mielenlaadun kuin sinun?
— Todellakin, isä, — vastasi Olivia, — hän saa voitostansa kiittää sitä, että minun palavin haluni oli tehdä onnelliseksi hänet, ei itseäni. Minä tiesin, ett'ei meidän avioliittomme ole lainkaan sitova, vihkijänä kun oli katolilainen pappi, ja ett'ei minun ole turvautuminen mihinkään muuhun kuin mr Thornhillin rehellisyyteen.
— Mitenkä? — keskeytin minä. — Vihkikö teidät todellakin oikea pappi?
— Kyllä, isä, — vastasi hän, — mutta me olemme kumpikin vannoneet pitävämme hänen nimensä salassa.
— Tule sitten syliini vielä kerta, lapseni! Nyt olet minulle tuhannen kertaa enemmän tervetullut kuin ennen, sillä nyt sinä olet hänen aviovaimonsa, eikä mikään inhimillinen laki, vaikka olisi timanttitauluihin piirretty, kykene tämän pyhän liiton siteitä höllentämään.
— Voi, isä! — parkasi tyttäreni. — Vähän sinä vielä tunnet hänen konnamaisuuttaan: sama pappi on jo tätä ennen vihkinyt hänet kuuden, jopa kahdeksan naisen kanssa, jotka hän on pettänyt ja hyljännyt jok'ainoan, niinkuin minutkin.
— Onko niin? — huudahdin minä. — Sitten on tuo pappi saatettava hirsipuuhun. Huomispäivänä jo saat nostaa kanteen häntä vastaan.
— Mutta isä, — kysäisi hän, — tekisinkö oikein silloin? Minähän olen vannonut olla vaiti?
— Lapsi kulta, — vastasin minä, — jos kerran olet sellaisen lupauksen tehnyt, niin en saata enkä tahdokaan kiusata sinua sitä rikkomaan. Ja vaikka siitä olisi yhteiskunnallekin hyötyä, et sittenkään saa nostaa kannetta häntä vastaan. Kaikissa inhimillisissä laitoksissa on pienempi paha sallittuna suuremman hyvän saavuttamiseksi: niinpä valtiollisissa asioissa pannaan välisti maakunta altiiksi, jos koko valtakunta saadaan sen kautta pelastetuksi, ja lääketieteen alalla leikataan raaja irti, jott'ei koko ruumis joutuisi vaaraan. Mutta uskonnossa pysyy järkähtämättömänä lakina: pahaa ei saa tehdä milloinkaan. Ja tämä laki, lapseni, on oikea, sillä jos meissä olisi sellainen mielipide, että pienempi paha on luvallinen, milloin suurempi hyvä on saavutettavissa, niin tulisimme useinkin tehneeksi rikoksen, mahdollisia etuja odottaessamme. Ja vaikkapa etu varmaan seuraisikin, niin saattaisi käydä niin, että, juuri tuota väärällä tavalla saatavaa etua odottaessamme, meidät kutsutaankin vastaamaan teoistamme, ja silloin on ihmisen töitten kirja ikipäiviksi suljettu. Mutta minä keskeytin sinut, kultaseni. Jatka vaan.
— Heti seuraavana aamuna — kertoi hän minä huomasin, minkä verran hänen rehellisyyteensä on luottamista, sillä silloin jo hän teki minut tuttavaksi kahden muun onnettoman naisen kanssa, jotka hän oli pettänyt, niinkuin minutkin, mutta jotka olivat tyytyneet edelleen elämään talossa. Minä rakastin häntä liian hellästi, sietääkseni moisia kilpailijoita rinnallani, ja koetin upottaa häpeäni huvitusten humuun. Minä tanssin, minä koreilin, minä haastelin lavertelin, mutta yhä vaan olin onneton. Gentlemanit, joita kävi siellä, puhuivat myötäänsä minun sulojeni voimasta, mutta se vaan lisäsi mieleni masennusta, minä kun olin tuon voimani kokonaan maahan polkenut. Ja niin minä kävin päivästä päivään alakuloisemmaksi ja hän samalla yhä enemmän hävyttömäksi, kunnes tuo hirviö tuli niin julkeaksi, että tarjosi minut eräälle tuttavalleen nuorelle baronetille.[16] Tarvinneeko minun sanoa, isä, kuinka syvästi tämä kiittämättömyys minua loukkasi? Minun vastaukseni hänelle oli melkein hurjaa vimmaa. Minä vaadin eroa. Lähtiessäni hän tarjosi minulle rahakukkaron, mutta minä viskasin sen halveksien hänen jalkoihinsa ja läksin hänen luotaan sellaisessa raivossa, että hetkeksi kokonaan unohdin tilani kurjuuden. Mutta pian aukenivat silmäni, ja minä näin olevani viheliäinen, hyljätty, syyllinen olento, ilman yhtään ystävätä, jonka turviin paeta.
"Samassa sattuivat postivaunut kulkemaan ohitseni. Minä nousin niihin, ajattelematta muuta kuin mitenkä päästä kauaksi tuosta heittiöstä, jota minä sekä halveksin että kammosin. Tähän minut sitten jätettiin, ja täällä on minulla, oman tuskani ohella, ollut ainoana seuralaisenani talon emännän tylyys. Haikeasti olen täällä muistellut niitä onnen hetkiä, joita olin kotona viettänyt äitini ja sisareni seurassa. Suuri on heidän surunsa, suurempi vielä minun, siihen kun liittyy syyllisyys ja häpeä."
— Malttia, lapsi! — sanoin minä. — Toivoakseni asiat vielä muuttuvat paremmiksi. Koetahan nukkua rauhassa tämä yö. Huomenna minä vien sinut kotiin äidin ja sisarustesi luo. He ottavat sinut ystävällisesti vastaan. Äiti parka! Kovin on tämä käynyt kipeästi hänen sydämelleen, mutta hän rakastaa sinua sittenkin, Olivia, ja antaa sinulle anteeksi.
Todellinen rakkaus antaa erehdykset anteeksi.
Huomenissa otin tyttäreni taakseni hevosen selkään, ja niin lähdettiin ajamaan kotia kohti. Matkalla koetin kaikin tavoin lievittää hänen suruansa, suistaa hänen pelkoansa ja rohkaista hänen mieltään, ett'ei hän olisi kovin masentunut, astuessaan loukatun äitinsä eteen. Kauniitten seutujen kautta kulkiessamme, minä koetin selittää, kuinka paljoa laupiaampi taivas on meitä kuin me lähimmäisiämme kohtaan, ja kuinka itse luonnossa varsin harvoin mitään onnettomuutta tapahtuu. Minä vakuutin hänelle, ett'ei hän ole koskaan huomaava minun rakkauteni häntä kohtaan laimenevan, ja että minussa on hänellä oleva suojelija ja neuvon-antaja niin kauan kuin minulle elonpäiviä on suotu, ja suotakoon niitä vielä monta. Minä neuvoin häntä kestämään maailman parjauksia, osoitin, kuinka kirjat ovat onnettomien suloisia, lempeitä seuralaisia, jotka, elleiväthän elämän riemujakaan meihin luo, ainakin opettavat meitä elämätä kestämään.
Vuokrahevonen oli minun määrä jättää tänä iltana erääsen majataloon tien varrella, noin neljä peninkulmaa tällä puolen kotiani. Valmistaakseni perhettäni vastaan-ottamaan Oliviaa, päätin jättää hänet täksi yöksi majataloon ja tulla huomis-aamuna varhain Sofia tyttäreni kanssa häntä noutamaan.
Illalla myöhään me saavuimme määräpaikkaamme. Toimitettuani hänelle siistin huoneen ja käskettyäni emännän pitämään huolta hänen ravinnostansa, suutelin häntä jäähyväisiksi ja läksin astumaan kotia kohti. Mitä lähemmäs tuota rauhallista asuinsijaani tulin, sitä suloisemmalta sydämessä tuntui. Pesästään karkoitetun linnun lailla minun kaipaukseni riensi edelläni ja liihoitteli pienen kotilieteni ympärillä, riemuisaa odotusta täynnään. Mielessäni kuvailin jo, kuinka monta suloista sanaa minulla on siellä sanottavana, ja kuinka iloisesti he tervehtivät minua, kauan poissa ollutta. Olin tuntevinani jo vaimoni hellän syleilyn ja myhäilevinäni pikku poikain mielihyvälle.
Minä kun kuljin verkalleen, niin ennätti jo iltakin pimetä. Ihmiset olivat jo ulkotyönsä päättäneet; mökeissä ei ollut enää tultakaan missään. Hiljaa oli kaikkialla; kukko vaan kiekahti välisti, ja siellä täällä kaukana kajahti pihakoiran kumea haukunta.
Oli melkein puoliyö, kun koputin taloni ovelle. Kaikki oli siellä hiljaista ja rauhaisata. Sydämeni sykki sanomattoman onnellisissa tunteissa, kun äkkiä kauhukseni näin tulenliekin leimahtavan talosta ja punaista hehkua jok'ainoassa aukossa! Minulta pääsi hirveä hätähuuto, ja samassa kaaduin tajutonna maahan. Tähän huutoon heräsi poikani, joka oli nukkunut koko ajan, ja, huomattuaan tulenliekit, herätti heti kohta vaimoni jo tyttäreni. Kaikki hyppäsivät vähissä vaatteissa ulos, säikäyksestä melkein mielettöminä. Heidän parkuihinsa minäkin vihdoin heräsin tainnoksistani, mutta yhä uusiin kauhuihin vaan. Liekit nuoleksivat jo talon kattoa, palasia toisensa perästä putoeli jo sisään, mutta äänettömässä epätoivossa he seisoivat, ikäänkuin lumottuina silmäillen tulen tuhoisata työtä. Minä katselin vuoroin heitä, vuoroin valkeata ja vilkaisin sitten ympärilleni, etsien silmilläni pikku poikia, mutta heitä ei näkynyt missään. Voi hirmua!
— Missä? — parkaisin minä, — missä pikku pojat?
— Kuolleet liekkeihin, — vastasi vaimoni kylmästi, — ja minä tahdon kuolla heidän kanssaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuulin sisästä lasten huutoja. He olivat heränneet tulen räiskinään hekin. Ja nyt ei minua enää voinut pidättää mikään.
— Missä, missä minun lapseni? — huusin minä, hyökäten liekkeihin ja murtaen oven lasten huoneesen, — missä poikani pienet?
— Tääll'ollaan, isä, täällä! — vastasivat he yhdestä suusta, valkean tarttuessa jo heidän vuoteeseensa.
Minä sieppasin heidät syliini ja vein heidät liekkien läpi niin joutuisaan kuin mahdollista. Juuri kuin olin päässyt ulos, romahti katto sisään.
— Nyt! — huudahdin minä, kohottaen lapsiani korkealle, — nyt leimutkoot liekit ja kuluttakoot omaisuuteni kaiken! Tässä aarteeni, jotka olen pelastanut. Tässä, armaani, tässä meidän aarteemme. Vielä me saatamme olla onnellisia.
Me suutelimme tuhansia kertoja rakkaitamme. He riippuivat kiinni meidän kaulassamme ja näyttivät ottavan osaa meidän ilomme ilmauksiin. Ja äiti se vuoroin nauroi, vuoroin itki.
Tyynenä minä katselin liekkejä. Jonkun ajan perästä rupesin tuntemaan kipuja olkavarressa: se oli saanut kauheita palohaavoja. Siksipä en ensinkään kyennyt auttamaan poikaani, joka koetti pelastaa tavaroita ja samalla estää tulipaloa leviämästä aittaan. Sillä välin olivat naapurit heränneet ja riensivät apuun, mutta muuta eivät hekään osanneet tehdä kuin neuvottomina katsella tulen tuhotöitä.
Kaikki tavaramme, niitten mukana tyttärieni myötäjäisiksi tallelle panemani pankkisetelitkin, oli nyt kokonaan poroksi palanut. Jäljellä oli vaan arkullinen papereita, joka oli seisonut keittiössä, ja pari kolme muuta vähäpätöistä esinettä, jotka poikani oli ennättänyt saada ulos. Naapurit koettivat voimiansa myöten lieventää meidän kovaa kohtaloamme. He toivat meille vaatteita ja keittiökaluja yhteen talon sivurakennuksista, niin että meillä päivän koittaessa oli edes jonkunlainen kotimaja, mihin asettua. Lähin naapurini, kunnon mies, lapsineen ei ollut viimeisimpiä hankkimassa meille kaikenlaista, mikä tarpeellista oli, ja lohduttamassa meitä niin herttaisesti kuin teeskentelemätön hyvänsuopaisuus suinkin saattaa.
Ensimmäisestä säikäyksestä toinnuttuaan, alkoi kotiväkeni udella, miksikä minä olin ollut poissa niin kauan. Kerrottuani seikkaperäisesti matkani vaiheet, aloin valmistaa heitä vastaan-ottamaan kadotettua lasta. Vaikk'ei meillä nyt ollut kuin kurjuutta tarjottavana, tahdoin kumminkin pitää huolta siitä, että hän vastaan-otettaisiin niin hyvästi kuin suinkin sopi. Tämä olisi käynyt kovinkin vaikeaksi, ellei äskeinen onnettomuus olisi nöyryyttänyt minun vaimoni ylpeyttä ja suistanut sitä vielä kovemmilla koettelemuksilla.
Kättäni kun kivisti ankarasti, en päässyt itse tytärtäni noutamaan, vaan lähetin poikani ja nuoremman tyttäreni, jotka pian palasivatkin, mukanaan tuo onneton olento. Tyttö raukka ei uskaltanut katsoa silmiin äitiänsä, joka kaikista minun ponnistuksistani huolimatta ei ollut taipunut täydellisesti sovinnolliseen mieleen, naiset kun tuomitsevat naisen erehdyksiä ankarammin kuin miehet.
— Oo, madam, — puheli äiti, — kovinhan on halpa tämä paikka, jonne te olette suvainnut tulla niin moninaisesta fiineydestä. Minun tyttärestäni Sofiasta ja minusta ei saata olla kuin sangen vähän huvitusta sellaisille persoonille, jotka ovat seurustelleet ainoastaan niissä ylhäisissä piireissä. Niin, miss Livy, teidän isä parkanne ja minä olemme viime aikoina saaneet paljon kärsiä, mutta minä toivon taivaan antavan teille anteeksi.
Tämän vastaanotto-puheen aikana oli onneton tyttö seisonut kalpeana ja vavisten. Ei hän jaksanut itkeä, eikä hän jaksanut mitään vastata. Minä en enää saattanut sen kauemmin ääneti katsella hänen tuskiansa, vaan lausuin, pannen ääneeni jonkun verran ankaruutta ja sellaisella vakavuudella, joka silmänräpäyksessä sai muut alistumaan:
— Minä pyydän, vaimo, että minun sanani pannaan nyt mieleen kaikiksi kerroiksi. Minä olen tässä tuonut sinulle takaisin eksyneen vaeltaja raukan; hän palajaa velvollisuuksiansa täyttämään, ja meidän tulee olla hänelle hellät kuin ennenkin. Elämän kovia koettelemuksia tulvii nyt tulvimalla meidän ylitsemme; älkäämme siis niitten painoa lisätkö keskinäisellä erimielisyydellä. Jos sovussa elämme, niin saatamme yhä vieläkin olla tyytyväisiä, sillä meitä on tarpeeksi monta, ollaksemme välittämättä maailman panetteluista ja osataksemme olla toistemme tukena. Jumala on luvannut kohdella katuvaista lempeästi; tehkäämme kuin Hän. Taivaassa, senhän tiedämme, iloitaan yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja oikein se onkin, sillä yksi ainoa ponnistus, jolla koetamme pysähtyä kadotukseen viettävällä polulla, on itsessään suurempi hyvä avu kuin sata oikeamielistä tekoa.
Turmeltu ihminen yksin saattaa olla kauan ja kokonaan onneton.
Jonkun verran toimeliaisuutta kysyttiin meiltä nyt, saadaksemme nykyisen asuntomme niin mukavaksi kuin mahdollista, eikä aikaakaan, niin jo vallitsi meissä entinen mielen rauha. Kykenemättä auttamaan poikaani tavallisissa ulkoaskareissa, minä lueskelin perheelleni ääneen niistä moniaista kirjoista, jotka oli saatu pelastetuiksi. Käytin semminkin sellaisia, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja samalla sydäntäkin tyynnyttävät.
Hyviä naapureitakin kävi joka päivä lausumassa sydämellistä osan-ottoansa, ja ennen pitkää he päättivät tulla määrättynä päivänä miehissä korjaamaan entistä asuntoani. Farmari Williams, kunnon mies, ei ollut viimeisiä joukossa; herttaisesti hän tarjosi meille ystävänpalveluksia. Hän olisi kernaasti taaskin ruvennut pitämään hyvää silmää tyttäreeni, mutta tämä ehkäisi sen sillä tavalla, että kaikki yrityksetkin siihen suuntaan raukesivat tyhjiin.
Näytti siltä kuin Olivian murhe tulisi kestämään kauankin, sillä hän oli meidän pienessä piirissä ainoa, joka ei viikon kuluttua ollut saanut takaisin entistä hilpeyttään. Hänessä ei ollut enää sitä punastumatonta sydämen yksinkertaisuutta, joka ennen oli opettanut hänet pitämään arvossa omaa itseänsä ja hakemaan ilonsa siinä, että tekee muille iloa. Tuskallinen ahdistus painoi alinomaa hänen mieltänsä. Hänen kauneutensa lakastui, terveys heikkeni sitä mukaa, mitä vähemmin hän piti siitä huolta. Jokainoa lempeä sana, mikä sisaren osaksi talossa tuli, oli pistosta hänen sydämeensä ja kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja koska pahe, josta jo on päästy, alati tuo sijaansa muita paheita, niinpä hänenkin erehdyksensä, vaikka se oli katumuksella sovitettu, jätti jälkeensä luulevaisuuden ja kateuden. Minä koetin kaikin tavoin lievittää hänen huoliansa. Hänen suruiltansa minä unohdin omatkin tuskani, ja koska aikoinani olin ennättänyt lukea verraten paljonkin, niin kerroin hänelle lohdullisia tapauksia historiasta.
— Ihmisen onni, tyttäreni armas, — puhelin minä, — on Sen kädessä, joka voi sitä meille antaa tuhannella eri tavalla, häpeään saattaen meidän omat puuhamme. Jos tämä todistusta kaivannee, niin juttelen sulle, lapseni, erään tapauksen, jonka on kertonut muuan vakava, vaikka välisti hiukan romanttinen historioitsija:
"Matilda joutui peräti nuorena naimisiin erään napolilaisen korkean aatelismiehen kanssa. Mies kuoli, hänen ollessa viidentoista vuoden iässä, ja Matilda jäi yksin pienen poikansa kanssa. Kerran hän seisoi, lastansa hyväillen, avonaisessa akkunassa, jonka alapuolella virtasi vuolas Volturnon joki. Äkkiä riuhtaisihe lapsi irti hänen sylistään, syöksyi jokeen ja katosi silmänräpäyksessä näkymättömiin. Äiti, hurjana säikäyksestä, hyppäsi veteen hänkin lastaan pelastamaan. Mutta se oli mahdotonta. Töin tuskin hän itsekään, suurilla ponnistuksilla, pääsi toiselle rannalle, missä franskalaiset sotamiehet parhaillaan olivat ryöstöretkillään. He ottivat hänet heti kohta vangiksi.
"Franskan ja Italian välillä oli sota siihen aikaan paraillaan raivoamassa, ja sitä käytiin sanomattomalla julmuudella. Sotamiehet olivat nytkin tekemäisillään kaksi kauheata rikosta, sekä himon että julmuuden synnyttämää. Tämän häijyn aikomuksen teki tyhjäksi muuan nuori upseeri, joka otti nuoren rouvan taaksensa hevosen selkään ja, vaikka pakoretki oli tehtävä mitä suurimmalla kiiruulla, vei hänet turvallisesti omaan kotikaupunkiinsa. Rouvan kauneus lumosi ensi hetkestä hänen silmänsä ja hyvät avut kohta sen perästä hänen sydämensä. Heistä tuli aviopari. Mies kohosi korkeihin virkoihin, ja kauan aikaa he viettivät hyvin onnellista elämää.
"Mutta milloinkapas sotamiehen onni pysyväistä on? Jonkun vuoden perästä syttyi sota uudelleen, hänen johtamansa joukko lyötiin, ja hänen piti hakea turvapaikkaa siinä kaupungissa, missä hän oli vaimonsa kanssa asunut. Siellä he saivat kestää piirityksen, kunnes kaupunki vihdoin antautui. Harvoin tietää historia kertoa niin monenlaisia esimerkkejä julmuudesta kuin juuri tämän sodan ajoilta. Saatuaan kaupungin haltuunsa, Italialaiset päättivät tappaa kaikki franskalaiset sotavangit. Liiatenkin he halusivat ottaa hengiltä onnettoman Matildan aviomiehen, hänet, jonka toimenpiteitten kautta piiritys oli kestänyt niin kauan. Tuomiot pantiin täytäntöön melkein samassa kuin ne oli julistettukin. Vangittu sotaherra tuotiin esiin hänkin. Pyöveli seisoi miekka kädessä valmiina, ja kansa odotteli synkässä äänettömyydessä, milloinkahan toimitusta johtava kenraali antaa merkin, ja pyöveli tekee tehtävänsä.
"Tämän tuskallisen odotuksen hetkenä tuli Matilda sanomaan viimeisiä jäähyväisiä miehelleen ja pelastajalleen. Siinä hän vaikeroiden valitti kurjaa tilaansa ja armotonta kohtaloa, joka oli pelastanut hänet ennen-aikaisesta kuolemasta Volturnon virrassa, saattaakseen hänet kokemaan vain yhä ankarampia iskuja.
"Kenraali, nuori mies, hämmästyi hänen kauneuttaan ja rupesi säälimään tuota kovan onnen sortamaa naista. Yhä suurempaa liikutusta hän tunsi, kuultuaan rouvan mainitsevan entisistä vaaroistansa. Kenraali ei ollutkaan kukaan muu kuin hänen poikansa, tuo samainen lapsi, jonka tähden äiti oli saanut niin monta kovaa kokea. Hän tunsi tuossa nuoressa rouvassa heti äitinsä ja lankesi hänen jalkainsa juureen. Loput arvaa itsestäänkin: vangit päästettiin irti, ja heidän keskensä vallitsi nyt kaikki se onni, minkä rakkaus, ystävyys ja velvollisuus voi itsekukin aikaansaada."
Tällä tavoin minä koettelin huvittaa tytärtäni, mutta välinpitämättömästi hän kertomuksiani kuunteli. Tyttö rukka oli saanut niin paljon kärsiä oman kovan kohtalonsa tähden, ett'ei jaksanut enää, kuten ennen, sääliä muitten onnettomuutta. Helpotusta hän ei saanut mistään. Seuroissa hän pelkäsi muitten halveksimista; yksinäisyydessä hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Tällainen tuon poloisen tila oli, kun huhuna saatiin kuulla, että mr Thornhill aikoo mennä naimisiin miss Wilmotin kanssa. Minä olin aina luullutkin mr Thornhillin olevan todella kiintyneen tähän neitoon, vaikka hän, minun läsnä ollessani, oli aina puhunut halventavasti sekä hänen personastaan että rikkaudestaan.
Tämä uutinen se vaan lisäsi Olivia paran surua, sillä tällainen julkea uskollisuuden rikkominen oli enemmän kuin hänen mielenlujuutensa jaksoi kestää. Minä päätin kumminkin hankkia asiasta vielä tarkempia tietoja ja, jos suinkin mahdollista, tehdä squiren aikeet tyhjiksi. Sitä varten päätin lähettää poikani vanhan mr Wilmotin luokse, kysymään, missä määrin huhussa on perää, ja samalla antamaan miss Wilmotille kirjeen, jossa ilmoitetaan, millä tavoin mr Thornhill on minun talossani käyttäynyt.
Poikani läksi matkalle toimittamaan minun määräyksiäni. Kolmen päivän perästä hän palasi, tuoden sen tiedon, että huhu oli ollut oikeassa, mutta kirjettä hänen oli ollut mahdoton toimittaa perille, koska mr Thornhill ja miss Wilmot olivat parhaillaan visiteillä ympäristössä. Häät pidetään, tiesi poikani kertoa, moniaan päivän perästä. Edellisenä sunnuntaina he olivat yhdessä esiintyneet kirkossa ylen prameasti: morsiamella saattajina kuusi nuorta ladyä, sulhasella yhtä monta gentlemania. Koko seudun väestö se nyt riemuissaan odottelee pian läheneviä häitä. Kihlatut ajelevat tavallisesti kahden kesken niin upeissa vaunuissa, ett'ei moisia ole näillä seuduin nähty vuosikausiin. Kummankin perheen sukulaiset, kertoi hän edelleen, ovat siellä, huomattavinna niistä squiren setä, sir William Thornhill, tuo hyväntahtoinen mies. Pitkiä pitoja ja upeita juhlia on tulossa. Kaikki kansa ylistää nuoren morsiamen kauneutta ja sulhasen hienoa personaa, sanoen heidän rakastavan toisiaan ihan äärettömästi.
— Minkäs minä sille voin, — lopetti poikani, — mutta kyllä minun vain täytyy pitää mr Thornhilliä maailman onnellisimpana miehenä.
— Olkoon vaan, jos voinee, — vastasin minä. — Mutta katsos, poikani, tätä olkivuodetta, vuotavaa kattoa tuossa, noita homeisia seiniä ja tätä kosteata lattiaa, tätä ruumis raukkaa, jonka tulipalo on tehnyt työhön kykenemättömäksi; katso lapsiani, jotka ympärilläni leipää itkevät! — kaikki tuo on silmäisi edessä… Ja sittenkin sinä näet tässä, juuri tässä miehen, joka ei vaihtaisi ilojaan hänen kanssaan, vaikka saisi kaikki maailman aarteet! Voi armaat lapset, jospa vain oppisitte seurustelemaan oman sydämenne kanssa ja huomaamaan, kuinka jalo toveri se on, niin vähän te vainenkin välittäisitte tuon kunnottoman loistosta ja prameudesta! Melkein jokainen on oppinut sanomaan elämää vaellukseksi ja itseään matkamieheksi. Ja tämä vertaus se kylläkin pitää paikkansa, nähdessämme, kuinka hyvät ihmiset ovat iloiset ja tyynet, niinkuin konsanaankin matkamiehet kotia kohti kulkiessaan, ja kuinka kehnomieliset ovat vain silloin tällöin onnellisia, niinkuin matkamiehet, jotka maanpakoon vaeltavat.
Uusi isku oli kokonaan masentanut tyttäreni mielen. Säälistä häntä kohtaan minä jätin sanomatta, mitä mielessäni vielä oli. Minä pyysin äidin tukemaan häntä, ja tuokion kuluttua Olivia toipuikin. Tästä puolin hän näytti tyynemmältä ja oli, niinkuin luulin, rohkaissut mielensä, mutta ulkomuoto vei minut harhaan, sillä hänen tyyneytensä oli vain ylenmäärin jännitettyjen tunteitten lamausta.
Ystävälliset pitäjäläiset toivat meille ruokavarojen lisiä, ja tämä näytti synnyttävän uutta hilpeyttä muihin perheenjäseniin. Eikä ollut minunkaan vastenmielistä nähdä heitä kerrankin taas reippaina ja iloisina. Olisinhan tehnyt väärin, masentaessani heidän tyytyväistä mieltään, pakottamalla heitä myötäänsä vaan valittelemaan yksinäisen äänetöntä surua, tahi sälyttäessäni heidän kannettavakseen huolta, jota he eivät tunteneet. Ja niinpä kerran vieläkin taas tarinoita kerrottiin miehestä mieheen, laulamaan pyydettiin ketä kulloinkin, ja hilpeä mieli elähteli meidän pienessä majassamme.