Alkaa näyttää valoisemmalta. Olkaamme lujia, niin onni vihdoinkin kääntyy meidän puolellemme.
Puheen päätettyäni, ja kuulijani siirryttyä pois, tuli luokseni ylivartija, inhimillisimpiä siinä virassa, ja pyysi, ett'en panisi pahaksi, jos hänen on täyttäminen velvollisuutensa: hänen on nimittäin määrä viedä poikani lujempaan koppiin. Hän saa kumminkin käydä joka aamu luonani. Minä kiitin häntä tuosta ystävällisyydestä, puristin poikani kättä ja sanoin hänelle jäähyväiset, muistuttaen häntä siitä suuresta velvollisuudesta, joka hänen edessänsä on.
Minä laskin pitkäkseni. Toinen pikku pojistani istui vuoteeni laidalle ja rupesi minulle lukemaan. Samassa tuli mr Jenkinson sisään, ilmoittaen, että tietoja oli saatu minun tyttärestäni: muuan henkilö oli pari tuntia sitten nähnyt hänet erään vieraan herran seurassa. He olivat pysähtyneet läheiseen kylään aterioimaan ja näkyivät aikovan palata sieltä kaupunkiin. Tuskin oli hän saanut tämän kertoneeksi, niin jo riensi ylivartija kiireissään ja hyvillään tuomaan sitä tietoa, että tyttäreni on löydetty. Heti kohta senjälkeen syöksi Moseskin sisään, huutaen, että Sofia sisko on alhaalla ja tulee heti tänne ylös vanhan ystävämme mr Burchellin kanssa.
Hänen tätä parast'aikaa kertoessaan, tuli huoneesen mun armas tyttäreni, melkein rajuna ilosta, ja riensi riemuissaan minua suutelemaan. Äiti se ääneti itkeä tihusteli iloissansa.
— Isä! huusi mun oma tyttäreni, — tässä on se uljas mies, jota minun tulee kiittää pelastuksestani. Tämän herran pelvottomuus on tehnyt minut onnelliseksi ja vapaaksi…
Suudelmalla hänet keskeytti mr Burchell, iloisempana kuin tyttö itse.
— Kas! Mr Burchell! — huudahdin minä. — Kurjassa näette meidät suojassa nyt, ja peräti toisellaisia olemme nyt kuin silloin, viimeksi tavattaessa. Te olitte aina meidän ystävämme. Aikaa sitten jo huomasimme väärinkäsityksemme ja olemme katuneet kiittämättömyyttä, jota silloin teille osoitimme. Minua melkein hävettää katsoa teitä silmiin, muistaessani, kuinka kehnosti teitä kohtelin. Mutta minä toivon, että te annatte anteeksi minulle, jonka muuan kelvoton konna on pettänyt ja syössyt, ystävyyden naamarin alla, kurjuuteen.
— Mahdotonta, — vastasi mr Burchell, mahdotonta on minun antaa anteeksi, kosk'ette milloinkaan ole minua loukannut. Huomasin osittain jo silloinkin teidän erehdyksenne, ja koska minun oli mahdoton sitä ehkäistä, niin en voinut muuta kuin valittaa sitä.
— Se käsitys minulla teistä aina oli, — virkoin minä, — että te olette ylevämielinen mies; nyt minä sen näen. Mutta kerro, lapsi kulta, mitenkä sinä pelastuit, tahi ketä ne rosvot olivat, jotka sinut ryöstivät.
— En todellakaan, tiedä itsekään, — vastasi hän, — kuka se kunnoton oli, joka minut sieppasi. Olimme äidin kanssa kävelemässä. Mies astui meidän takanamme, ja tuskin ennätin huutaa apuakaan, niin jo hän oli työntänyt minut vaunuihin, ja samassa läksivät hevoset laukkaamaan. Minä näin useampia ihmisiä tiellä ja huusin heitä avuksi, mutta he eivät olleet kuulevinankaan minun pyynnöistäni. Sillä välin koetti ryöstäjä kaikin tavoin estää minua huutamasta; vuoroin hän mielisteli, vuoroin uhkaili, vannoen, että jos minä vaan olen hiljaa, ei hän tee minulle mitään pahaa. Hetken kuluttua minä löin rikki akkunan, jonka hän oli vetänyt ylös, ja kenenkä minä huomasin jonkun matkan päässä? Kenenkäs muun kuin meidän vanhan ystävämme mr Burchellin astuvan kiireisin askelin, niinkuin tavallisestikin, kädessään paksu keppi, josta me ennen niin usein nauroimme hänelle. Jouduttuamme kuuleman matkan päähän hänestä, minä huusin häntä nimeltä ja pyysin avukseni. Minä huusin uudestaan useampia kertoja, kunnes hän kovalla äänellä käski kuskin pysähtyä. Tämä ei ollut tietääkseenkään, vaan läksi ajamaan yhä kovempaa vauhtia. Minä luulin jo, ett'ei mr Burchell enää voi saavuttaa meitä, mutta tuskin oli minuttiakaan kulunut, niin näin hänen juoksevan hevosten rinnalla ja yhdellä iskulla lyövän kuskin maahan. Hevoset pysähtyivät silloin itsestään. Rosvo hyppäsi ulos, kiroten ja uhaten, veti miekkansa ja käski mr Burchellin menemään tiehensä, muutoin hänen käy huonosti. Mutta mr Burchell ryntäsi hänen päällensä, taittoi palasiksi häneltä miekan ja ajoi häntä sitten takaa neljänneksen peninkulmaa. Konna pääsi kumminkin pakoon. Samaan aikaan olin minäkin astunut vaunuista alas, valmiina auttamaan pelastajaani, mutta pian hän palasi minun suureksi ilokseni. Kuski toipui huumauksistaan ja olisi hänkin lähtenyt pakoon, mutta mr Burchell käski häntä hengen uhalla nousemaan jälleen ja kyyditsemään meidät vaunuissa takaisin kaupunkiin. Huomattuaan vastustamisen mahdottomaksi, kuski totteli vastenmielisesti. Hänen saamansa haava oli ainakin minun mielestäni vaarallinen. Pitkin matkaa hän vaikeroi haavaansa, niin että mr Burchellin kävi häntä vihdoin sääli ja jätti hänet minun pyynnöstäni seuraavaan majataloon, jonne paluumatkalla poikkesimme, ja josta otimme toisen kuskin.
— Terve tultuasi sitten lapseni! — huudahdin minä, — ja sinä, hänen uljas pelastajansa, tuhannesti terve tullut! Vähät ovat meillä vieraanvarat, mutta sydämemme ovat valmiit vastaan-ottamaan teitä. Ja nyt, mr Burchell, joka olette tyttäremme pelastanut! Jos aikomuksenne on saada hänet palkinnoksi, niin hän on teidän. Jos saatatte alentua heimolaisuuteen niin köyhän perheen kanssa kuin minun, niin ottakaa hänet. Saakaa hänen suostumuksensa, kuten tiedän teidän saaneen hänen sydämensäkin, silloin on teillä minunkin suostumukseni. Ja sallikaa sanoani, sir, ett'en teille vähäistä aarretta annakaan; hän on kuulu kauneudestaan, se on totta, mutta en nyt sitä tarkoita; hänen sydämensä minä teille aarteena annan.
— Mutta, sir, — virkkoi hän, — epäilemättä te tunnette, millaisissa oloissa minä olen, ja ett'en minä kykene hoitamaan häntä kyllin ansiollisesti.
— Jos tuolla vastaväitteellä, — lausuin minä, — aiotaan puikahtaa minun tarjoukseni ohitse, niin en sano enää mitään; minä vaan en tunne toista, joka olisi niin arvokas ansaitsemaan hänet kuin te; ja jos minä voisin antaa hänelle tuhansia, ja jos tuhannet häntä minulta pyytäisivät, niin kunniallinen, uljas Burchellini olisi minulle mieleisin kaikista.
Tähän kaikkeen näkyi hänen vaitiolonsa antavan masentavan kiellon, ja mitään vastaamatta minun viimeisiin sanoihini hän kysäisi, eikö tänne saisi jotain virvokkeita lähimmästä ravintolasta. Saatuaan myöntävän vastauksen, hän tilasi tänne päivälliseksi parasta, mitä hätä pikaa ennättävät valmistaa. Samoin hän käski tuoda tusinallisen parasta viiniä, mitä heillä on, ja minulle jotain sydämen vahviketta. Myhähtäen hän sitten virkkoi minulle tahtovansa kerrankin hiukan liikahtaa ja vakuutti, ett'ei hän, vaikka nyt ollaankin vankihuoneessa, milloinkaan ole ollut niin hilpeällä mielellä kuin nyt. Ylivartija tuli pian sisään panemaan ateriata kuntoon. Pöytä lainattiin häneltä, ja huomattavalla tavalla hän näytti avuliaisuuttansa. Viinit pantiin järjestykseen, ja kaksi varsin hyvin laitettua ruokalajia kannettiin sisään.
Tyttäreni ei ollut vielä kuullut poloisen veljensä surullisesta kohtalosta, eikä kukaan meistä näyttänyt tahtovan häiritä sen kertomisella hänen iloansa. Turhaan minä kumminkin koetin pysyä hilpeällä mielellä; onnettoman poikani tila teki tyhjäksi kaikki teeskelyn yritykset, niin että minun vihdoin täytyi keskeyttää yhteinen ilo ja kertoa, mitenkä onnettomasti hänen oli käynyt, jonka jälkeen minä pyysin, että hänen sallittaisiin päästä osalliseksi näistä yleisin tyytyväisyyden hetkistä. Sittenkuin vieraat olivat toipuneet hämmästyksestänsä, jonka minun kertomukseni oli heissä vaikuttanut, pyysin minä, että mr Jenkinsoninkin suotaisiin tulla tänne. Tämän pyyntöni täytti ylivartija tavattoman nöyrästi.
Tuskin oli poikani kahleitten kalina alkanut kuulua käytävästä, kun jo sisar maltitonna riensi häntä vastaan. Sillä välin mr Burchell kysäisi minulta, onko minun poikani Yrjö niminen. Minä myönsin. Hän oli edelleen ääneti. Heti kuin poikani oli astunut sisään, minä huomasin hänen luovan mr Burchelliin katseen täynnä hämmästystä ja kunnioitusta.
— Tule, poikani! — lausuin minä. — Vaikka meidät on hyvin syvälle painettu, on Sallimus kuitenkin suvainnut suoda meille hiukan huojennusta vaivoissa. Sisaresi on tullut takaisin, ja tässä hänen pelastajansa: tälle miehelle minä olen velassa siitä, että minulla vielä on tytär. Lyö ystävänä kättä hänelle, poikani: hän on ansainnut meidän hartaimmat kiitoksemme.
Poikani ei näkynyt lainkaan kuulevan minun sanojani. Hän oli koko ajan seisonut kunnioittavan matkan päässä.
— Veli rakas, — huudahti sisar, — miks'etkäs kiitä minun pelastajaani? Uljaitten miesten pitäisi aina rakastaa toisiansa.
Toinen seisoi kumminkin yhä edelleen ääneti ja hämmästyneenä, kunnes meidän vieraamme huomasi olevansa viimeinkin tunnettu ja luontaisella arvokkaisuudellaan pyysi poikaani astumaan esille. En ole koskaan nähnyt mitään niin todella majesteetillista kuin mr Burchellin ryhti silloin. Ylevin näky maailmassa, sanoo muuan filosofi, on kunnon mies, joka taistelee vastoinkäymisten kanssa. On ylevämpiäkin, nimittäin kunnon mies, joka tulee hänen avukseen.
Kiinnitettyään poikaani voimakkaan katseen ja silmäiltyään häntä hetkisen, hän lausui:
— Taaskin minä huomaan, te ajattelematon poika, että sama rikos…
Hänet keskeytti vanginvartijan apulainen, ilmoittaen, että muuan ylhäinen herra, joka oli tullut vaunuissa kaupunkiin useamman palvelijan kanssa, lähettää kunnioittavan tervehdyksensä täällä olevalle gentlemanille ja tiedustaa, milloinka hänen sopisi tulla hänen puheilleen.
— Pyydä häntä odottamaan, — sanoi vieras, — kunnes saan tilaisuuden ottamaan hänet vastaan.
Kääntyen sitten poikani puoleen, hän jatkoi:
— Minä huomaan teidän tehneen itsenne syylliseksi samaan rikokseen, josta kerran ennenkin teitä nuhtelin, ja josta laki on valmis määräämään teille ankarimman rangaistuksen. Te kuvittelette kaiketi, että oman henkenne ylenkatsominen oikeuttaa teitä ottamaan toiseltakin ihmiseltä hengen. Missäpäs sitten, hyvä herra, teidän mielestänne on erotus kaksintaistelijan välillä, joka oman, arvottomana pitämänsä hengen panee alttiiksi, ja murhaajan välillä, joka toimii paremmin turvattuna? Vähentääkö se pelurin petosta, että hän sanoo pelanneensa pelkillä luumarkoilla?
— Voi, sir, — huudahdin minä, — ken lienettekään, säälikää tätä väärään johdettua poika parkaa, sillä minkä hän teki, sen hän teki vain totellakseen loukattua äitiänsä, joka tuskansa katkeruudessa oli vaatinut häntä, siunauksen pois-ottamisen uhalla, kostamaan hänen puolestansa! Kas tässä, sir, kirje, josta näette, kuinka ymmärtämättömästi äiti teki, ja joka lieventää poikani rikoksen.
Vieras otti kirjeen ja luki sen hätäpikaa läpi.
— Tämä, — virkkoi hän, — tämä tosin ei täydellisesti poista syyllisyyttä, mutta on siinä siksi paljon lievennystä rikokselle, että minä sen johdosta annan hänelle anteeksi. Ja nyt, sir, — jatkoi hän ottaen ystävällisesti poikaani kädestä; huomaan teidän olevan hämmästyksissänne, kohdatessanne minut täällä, mutta olenpa minä käynyt vankihuoneissa vähemmänkin tärkeissä asioissa. Nyt olen tullut tänne pitämään huolta, että oikeus tapahtuu eräälle arvoisalle miehelle, jota kohtaan minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta. Minä olen jo kauan aikaa valepuvussa tarkastanut teidän isänne hyvää sydäntä. Hänen matalassa majassaan on minun osakseni tullut kunnioitusta, jossa ei ollut imartelua, ja hänen yksinkertaisen, hauskan kotilietensä ääressä olen nauttinut sellaista onnea, jota en ole hoveissa löytänyt. Veljeni poika on saanut tietää, että minä olen aikonut käydä täällä, ja näkyy hänkin saapuneen tänne. Olisi kohtuutonta sekä häneen että teihin nähden, jos hänet tutkimatta tuomitseisin. Jos kelle vääryyttä on tehty, niin se pitää oikaistaman, ja sen uskallan kerskailematta sanoa, ett'ei kellään ole milloinkaan ollut syytä moittia sir William Thornhillin oikeamielisyyttä.
Tuossa siis oli se mies, jota me olimme kauan aikaa pitäneet hyvänsävyisenä, hauskana tuttuna talossa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa sir William Thornhill, jonka hyvät avut ja omituisuudet olivat kaikkialla tunnetut. Tuo köyhä mr Burchell olikin hyvin nerokas ja vaikutusvaltainen mies. Neuvoskunnat noudattivat mielellään vastaan hänen neuvojansa, ja puolueet ne luottamuksella häntä kuuntelivat. Hän oli maansa ystävä ja kuninkaalleen uskollinen. Vaimo parkani, muistellen, kuinka ylen tuttavallisesti hän oli tätä herraa kohdellut, oli vähällä pyörtyä pelkästä säikäyksestä, mutta Sofia, joka hetki sitten oli pitänyt häntä omanaan, huomasi nyt, kuinka äärettömän juovan varallisuus on heidän välillensä asettanut, eikä voinut salata kyyneleitänsä.
— Voi, sir! — huudahti vaimoni, varsin surkean näköisenä, — kuinka on mahdollista, että te milloinkaan voisitte antaa minulle anteeksi? Sitä kunnioituksen puutetta, jolla minä teitä kohtelin, silloin kuin minulla viimeksi oli kunnia nähdä teitä meillä, ja niitä pilapuheita, joita julkenin lasketella, juuri niitä pilapuheita, sir, pelkään mä, te ette milloinkaan voi anteeksi antaa.
— Hyvä rouva, — vastasi toinen myhäillen, — minkä teillä oli pilapuheita, sen oli minulla vastauksia varalla. Päättäköön koko tämä seura, eivätkö minun komppani olleet aivan yhtä hyviä kuin teidänkin. En todellakaan voisi tällä haavaa olla suutuksissa kehenkään muuhun kuin siihen ihmiseen, joka säikäytti tämän mun tyttöni pienen. Minulla ei ollut aikaa tarkastaa rosvoa senkään vertaa, että voisin yleisessä kuulutuksessa ilmoittaa hänen tuntomerkkinsä. Sanokaas, armas Sofia, voisitteko te tuntea hänet?
— En ole siitä aivan varma, — vastasi Sofia.
— Muistelen kumminkin, että hänellä oli iso arpi toisessa silmäkulmassa.
— Suokaa anteeksi, neiti, — keskeytti Jenkinson, joka oli saapuvilla, — mutta olkaa hyvä ja sanokaa, oliko miehellä oma punainen tukka?
— Luullakseni oli, — vastasi Sofia.
— Ja te, armollinen herra, — kysäisi mr Jenkinson, kääntyen sir Williamin puoleen, — huomasitteko, että hänellä oli hyvin pitkät jalat?
— En osaa sanoa, — virkkoi baronetti, kuinka pitkät ne olivat, mutta nopeasti ne liikkuivat, sen tiedän, sillä pakoon hän minulta pääsi, ja siihen en luulisi koko valtakunnassa kenenkään muun pystyvän.
— No niin, armollinen herra, — huudahti Jenkinson, — minä tunnen hänet! Se on varmaankin sama mies: Englannin nopein juoksija, joka on voittanut Newcastlen kuuluisan Pinwiren. Hänen nimensä on Timoteus Baxter. Minä tunnen hänet perin pohjin ja tiedän hänen nykyisen olopaikkansakin. Jos teidän armonne suvaitsee käskeä ylivartijan lähettämään kaksi miestä minun kanssani, niin minä lupaan tuoda hänet teidän luoksenne vähintänsä tunnin perästä.
Lähetettiin sana ylivartijalle, ja hän tuli silmänräpäyksessä. SirWilliam kysyi, tunteeko hän häntä.
— Kyllä, armollinen herra, — vastasi kysytty, — hyvinhän minä tunnen sir William Thornhillin, ja ken häntä osaksikin tuntee, se tahtoisi tuntea häntä yhä enemmän.
— No niin, — sanoi baronetti, — minä pyydän nyt, että te minun edesvastauksellanne sallitte tämän miehen lähteä kahden palvelijanne kanssa asioille. Ja koska minä olen valtuutettu rauhatuomariksi, niin minä puhun teidän puolestanne.
— Teidän lupauksenne on riittävä, — vastasi ylivartija, — ja jos minutinkan verran ennakolta annatte minulle viittauksen, niin saatte lähettää heidät ympäri koko Englannin, minne vaan suvaitsette.
Ylivartijan suostumuksella lähetettiin Jenkinson nyt hakemaan Timoteus Baxteria. Sillä välin huvitti meitä suuresti nuorimman poikani Billin toimeliaisuus, hän kun nyt juuri sisään tultuansa juoksi sir Williamin kaulaan, suutelemaan häntä. Äiti yritti mennä kurittamaan poikaansa moisesta tungettelemisesta, mutta tuo kunnon mies esti sen. Hän otti Billin, niin repaleisena kuin poika oli, polvelleen.
— No Bill, sinä paksuposkinen vekkuli, virkkoi hän, — vieläkö muistat vanhaa Burchell ystävää? Entäs sinä, Dick, arvoisa äijä, oletko sinäkin täällä? Katsokaas, minä en ole unohtanut teitä.
Sen sanottuaan hän antoi kummallekin suuren palan mesileipää, jonka poika parat heti söivät makeaan suuhunsa: tän'aamuna he olivatkin saaneet varsin niukan suuruksen.
Me kävimme päivälliselle, vaikka ruuat olivat jo melkein kylmiä. Sitä ennen sir William kirjoitti lääkkeitä minun kättäni varten, jota yhä edelleen pakotti. Hän oli näet aikoinaan huviksensa tutkinut lääketiedettä ja oli tavallista enemmän perehtynyt siihen. Lääkkeet tuotiin paikkakunnan apteekista, ja heti kuin ne oli pantu kipeälle käsivarrelle, tunsin ilmeistä helpotusta.
Pöydässä meitä passasi ylivartija itse, koettaen kohdella meidän vierastamme niin syvällä kunnioituksella kuin suinkin osasi. Mutta ennenkuin ateria oli loppunut, tuli jo uudestaan sana veljenpojalta, joka pyysi päästä setänsä puheille, puolustamaan viattomuuttansa ja kunniaansa. Baronetti suostui ja käski pyytää mr Thornhillia sisään.
Entisen hyväntahtoisuuden palkinto korkojen kanssa.
Mr Thornhill astui sisään hymyillen, kuten ainakin, ja yritti syleillä setäänsä, mutta tämä esti sen halveksivalla viittauksella.
— Pois imartelut nyt, sir! — huudahti baronetti, luoden tulijaan tuikean katseen. — Ainoa tie minun sydämeeni käy kunnian polkua pitkin, mutta täällä en näe kuin moninkertaista petollisuutta, pelkuriutta ja sortoa. Mistä se tulee, sir, että tätä mies parkaa, jonka ystävänä te, kuten tiedän, lupasitte olla, on kohdeltu, niin tylysti? Tytär on konnamaisesti vietelty, palkinnoksi isän vieraanvaraisuudesta, ja vanha isä heitetty vankihuoneesen, siitä syystä kaiketi, että hän pani loukkauksen pahaksensa! Ja hänen poikansakin, jota et rohjennut miehen tavalla…
— Kuinka, sir! — keskeytti squire, — lukeeko minun setäni todellakin minulle viaksi sen, että minä, mitä viimeksi mainittuun seikkaan tulee, olin ryhtymättä sellaiseen tekoon, mistä juuri hän itse on minua alinoman varoitellut?
— Sinun muistutuksesi, — lausui sir William, — on oikea. Siinä kohden olet menetellyt ymmärtäväisesti ja hyvin, vaikk'et aivan niin kuin isä vainajasi olisi tehnyt; mutta veljeni oli kunnian mies, jota vastoin sinä… no niin, siinä kohden teit oikein, ja minä hyväksyn tekosi.
— Ja niinpä, toivoakseni, — jatkoi veljenpoika, — eivät minun muutkaan toimeni ansaitse moitetta. Minä olen esiintynyt tämän herran tyttären kanssa julkisissa huvipaikoissa. Tälle ajattelemattomalle teolle antoivat sitten pahat kielet paljoa häijymmän nimen, ja minusta levitettiin se huhu, että minä muka olin vietellyt hänet. Minä kävin hänen isänsä luona, sovittaakseni asian täydellisesti, mutta minut vastaan-otettiin pelkillä soimauksilla ja solvauksilla. Ja mitä vihdoin siihen tulee, että hän on täällä, niin minun asian-ajajani ja voutini saattavat parhaiten selittää sen seikan, sillä minä olen tällaiset asiat antanut kokonaan heidän haltuunsa. Jos hän on joutunut velkoihin, joita hän ei tahdo tahi voi maksaa, niin oli heidän velvollisuutensa menetellä näin, enkä minä puolestani näe mitään tylyyttä tai vääryyttä siinä, että koettaa laillisella tavalla saada omansa takaisin.
— Jos asia on niin kuin sanoit, — virkkoi sir William, — niin ei sinun rikoksessasi ole mitään anteeksi-antamatonta, ja vaikka sinä olisit menetellyt jalomielisemmin, elles olisi alamaistesi sallinut niin tylysti kohdella tätä herraa, niin on sinulla ainakin laillinen oikeus puolellasi.
— Hän ei voi kumota ainoatakaan väitettäni, — vastasi squire. — Minä vaadin häntä tekemään sen, ja monet minun palvelijoistani ovat valmiit todistamaan olevani oikeassa. Niin, sir, — jatkoi hän, huomattuaan minun vaikenevan, ja mahdotonhan minun todellakin oli tehdä tyhjäksi, mitä hän oli sanonut, — niin, sir, nyt olen minä todistanut olevani viaton, mutta vaikka olisinkin altis teidän pyynnöstänne antamaan hänelle muut solvaukset anteeksi, niin en voi hillitä suuttumustani siitä, että hän on yrittänyt halventaa minua teidän silmissänne, tehden sen vielä samaan aikaan kuin hänen poikansa todellakin väjyi minun henkeäni. Tämä, sanon minä, on niin katalaa, että minä olen päättänyt antaa lain tehdä tehtävänsä. Tässä on tuo minulle lähetetty vaatimus kaksintaisteluun, ja minulla on kaksi vierasta miestä, jotka vahvistavat todeksi sen, että yksi minun palvelijoistani on vaarallisesti haavoitettu. Ja vaikka setä itse kehoittaisi minua luopumaan aikeestani — sitä hän ei kumminkaan tee, — niin vaadin minä kumminkin, että tässä asiassa tapahtuu oikeutta myöten, ja että rikoksentekijä saa kärsiä rangaistuksensa.
— Sinä sen hirviö! — huudahti vaimoni. Vai et sinä vainen vielä ole saanut kostoa kyltiksesi? Vai pitää vielä poikani poloisen saada tuta sinun julmuuttasi? Minä toivon, että hyväntahtoinen sir William suojelee meitä, sillä minun poikani on viaton kuin lapsi, se on vissi se, eikä ole tehnyt pahaa kellenkään.
— Hyvä rouva! — vastasi hyväntahtoinen sir William. — Teidän toivonne poikanne pelastumisesta ei saata olla hartaampi kuin minunkaan, mutta mielipahakseni huomaan, hänen syyllisyytensä liiankin ilmeiseksi. Ja jos vaan veljenpoikana yhä edelleen vaatii…
Samassa kiintyi huomiomme kokonaan toisaanne. Jenkinson ja ylivartijan kaksi palvelijaa astuivat sisään, mukanaan muuan pitkä mies hyvissä vaatteissa, ennen saadun kuvauksen mukaan juuri sen rosvon näköinen, joka oli tyttäreni ryöstänyt.
— Kas tässä, — huudahti Jenkinson, työntäen hänet sisään, — kas tässä hän on, ja jos kellä lie Tyborniin[17] etuoikeus, niin ainakin tällä miehellä.
Tuskin oli mr Thornhill nähnyt vangin ja hänen vartijanaan Jenkinsonin, niin jo hätkähti säikäyksestä. Hän kalpeni, kuten konsanaankin pahantekijä, joka huomaa joutuneensa kiinni. Hän olisi puikahtanut tiehensä, mutta Jenkinson arvasi hänen aikeensa ja pysäytti hänet.
— Hohoo, squire! — huudahti hän. — Häpeättekö kahta vanhaa tuttuanne, Jenkinsonia ja Baxteria? Mutta niinhän ne suuret herrat aina unohtavat ystävänsä. Minä puolestani olen päättänyt, että me emme unohda teitä. Teidän armonne, — jatkoi hän, kääntyen sir Williamin puoleen, — meidän vankimme on jo tunnustanut kaikki. Tässä se nyt on se gentleman, joka muka oli niin vaarallisesti haavoitettu. Hän sanoo, että juuri mr Thornhill oli pannut hänet tähän leikkiin ja antanut hänelle nämä vaatteet, jotta olisi oikein herran näköinen, ja toimittanut hänelle postivaunut. Tällainen oli heillä ollut suostumus: Baxter viepi neitosen ensin turvalliseen paikkaan ja rupeaa häntä pelottamaan uhkauksillansa; samassa tulee mr Thornhill ikäänkuin sattumoisin saapuville ja pelastaa hänet. Ensin herrat kumminkin miekkailevat jonkun aikaa, ja sitten lähtee Baxter pakoon; siten on mr Thornhillillä, pelastajana muka, parempi tilaisuus päästä neiden suosioon.
Sir William muisti nähneensä tuon saman takin useinkin veljenpoikansa päällä. Kaikki muut seikat vahvisti vanki todeksi, kertoen tapaukset juurta jaksain. Lopuksi hän sanoi mr Thornhillin useinkin vakuuttaneen hänelle olevansa yht'aikaa rakastunut kumpaakin sisareen.
— Hyvä Jumala! — huudahti sir William. — Millaista olenkaan elättänyt käärmettä povessani! Ja niin kiihkeä kuin hän näkyi olevan saamaan lain voimaa käytäntöön! Mutta hän on saapa sen. Ylivartija, ottakaa talteen hänet… taikka… malttakaa! Pelkäänpä, ettei vielä ole laillista syytä hänen vangitsemiseensa.
Mr Thornhill pyysi silloin peräti nöyrtyneenä, ett'ei toki kahta tuollaista viheliäistä hylkiötä päästettäisi todistamaan häntä vastaan, vaan että kuulusteltaisiin hänen palvelijoitansa.
— Sinun palvelijoitasi! — vastasi sir William. — Konna, älä sano heitä omiksesi enää! Mutta kuullaanpa, mitä heillä on sanomista. Käskekää hovimestari tänne.
Sisään tultuansa, hovimestari huomasi mr Thornhillin katseesta heti kohta, että hänen entiseltä herraltaan on kaikki mahti mennyt.
— Sano minulle, — lausui sir William ankarasti, — oletko nähnyt isäntääsi ja tätä miestä herrasi vaatteissa koskaan yhdessä?
— Kyllä, armollinen herra, — vastasi hovimestari, — senkin seitsemän kertaa. Tämä mieshän se aina meidän herralle ladyjä toi.
— Mitenkä? — keskeytti nuori mr Thornhill, — uskallatko minun läsnäollessani…?
— Uskallan, — vastasi toinen, — teidän ja kenen hyvänsä. Suoraan puhuen, nuori herra, en minä teistä milloinkaan ole pitänyt enkä teitä suvainnut. Enkä minä välitä vähääkään, vaikka sanonkin, millainen mies te minusta nähden oikeastaan olette.
— No niin, — virkkoi Jenkinson väliin, — kerropas armolliselle herralle, tiedätkös minusta mitä.
— Enpä saata sinusta kovin paljoa hyvää sanoa, — vastasi hovimestari. — Sinä iltana kuin vanhan herran tytär houkuteltiin meille, olit sinä mukana.
— Kas niin! — huudahti sir William. — Oletpa saanut aivan erinomaisen vieraanmiehen todistamaan viattomuuttasi, sinä ihmiskunnan häpeäpilkku! Olla tekemisissä sellaisten roistojen kanssa!
Jatkaen sitten tutkimustaan, hän virkkoi hovimestarille:
— Sanoitko tämän miehen tuoneen isäntäsi luokse vanhan tohtorin tyttären?
— En, armollinen herra, — vastasi hovimestari, — ei hän neittä tuonut, sillä squire toi hänet itse, mutta papin tämä toi muka vihkimään heitä.
— Se on ihan totta, — huudahti Jenkinson; — minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä sen toimen sain suorittaakseni.
— Hyvä Isä! — huudahti baronetti. — Yhä uusia kauhistuttavia konnantöitä vaan! Hänen syyllisyytensä on nyt päivän selvä, ja minä huomaan, että syynä hänen nykyiseen menettelyynsä on ollut pelkkä julmuus, pelkurius ja kostonhimo. Ylivartija, päästäkää tuo nuori upseeri, joka on teidän vankinanne, heti kohta vapaaksi. Minä vastaan seurauksista. Minä otan selittääkseni asiat oikeassa valossa sille virkamiehelle, ystävälleni, joka lähetti hänet tänne. Mutta missä on tuo nuori lady itse? Tulkoon hän, jotta saisimme asettaa hänet vastatusten tämän kurjan miehen kanssa. Minun täytyy saada tietää, millä tavoin tämä on hänet vietellyt. Pyytäkää, että hän olisi hyvä ja tulisi sisään. Missä hän on?
— Voi, sir! — virkoin minä. — Tuo kysymys on pistos sydämeeni. Kerran olin niin onnellinen, että minulla oli tytär, mutta hänen kova kohtalonsa…
Äkkinäinen tapaus keskeytti minut, sillä sisään astui — kukas muu kuin miss Arabella Wilmot, joka parin päivän perästä piti vihittämän mr Thornhillin kanssa! Sanomattomasti hän hämmästyi, nähtyään täällä sir Williamin ja hänen veljenpoikansa, sillä hänen tulonsa tänne oli aivan satunnaista. Hän oli nimittäin vanhan isänsä kanssa matkalla kaupungin kautta tätinsä luokse, joka oli vaatimalla vaatinut, että hänen ja mr Thornhillin häät vietettäisiin hänen talossaan. He olivat pysähtyneet levähtämään erääsen majataloon toisessa päässä kaupunkia. Siellä oli miss Arabella akkunasta nähnyt toisen minun pikku pojistani leikkivän kadulla ja samassa lähettänyt lakeijansa hakemaan pojan luokseen. Pojalta hän oli saanut hiukan tietoja meidän kovasta kohtalostamme, ei kumminkaan sitä, että mr Thornhill oli ollut siihen syypää. Turhaan oli isä koettanut hänelle selittää, kuinka sopimatonta on mennä vankihuoneesen meitä tervehtimään, mutta miss Wilmot oli pyytänyt pojan saattamaan häntä tänne, ja näin hän oli yllättänyt meidät niin odottamattomissa oloissa.
Me olimme kaikki ääneti kotvan aikaa, ja sääliä sekä hämmästystä täynnään katseli meitä miss Arabella, entistänsä ihanampana tuossa tuo minun viehättävä holhokkini, joksi minä häntä tavallisesti sanoin.
— Mutta, hyvä mr Thornhill — virkkoi hän squirelle, jonka hän otaksui tulleen meitä auttamaan eikä sortamaan, — minun mielestäni te olitte epäystävällinen, kun tulitte tänne ilman minua ettekä edes ole maininnutkaan minulle tämän meille kummallekin niin kalliin perheen kovasta kohtalosta! Tiedättehän te, että minäkin osaltani olisin ollut yhtä kernaasti kuin tekin auttamassa vanhaa arvoisata opettajaani, jota minä alati olen pitävä kunniassa. Mutta minä huomaan, että teidän, niinkuin setännekin, on mieluista tehdä hyvää salassa.
— Hänenkö mieluista tehdä hyvää! — huudahti sir William. — Ei, arvoisa neiti! Hänen mielihyvänsä ovat yhtä kehnoja kuin hän itsekin. Te näette tuossa suurimman heittiön, mikä ikinä on ihmiskunnalle häpeätä tuottanut, konnan, joka vieteltyään tämän mies paran vanhimman tyttären ja koeteltuaan saada pauloihinsa hänen viattoman nuoremmankin tyttärensä, on vankihuoneesen saattanut isän ja kahleisin panettanut vanhimman pojan, joka rohkeni ruveta petturia vastustamaan. Ja sallikaa minun nyt, neiti, onnitella teitä, että olette päässyt tuollaisen hirviön syleilyistä.
— Voi, hyvä Jumala! — huokasi tuo rakastettava tyttö. — Näinkö minua on petetty! Mr Thornhill vakuutti minulle tohtorin vanhimman pojan, kapteeni Primrosen, lähteneen Amerikaan nuoren rouvansa kanssa.
— Armas neiti! — huudahti vaimoni. — Hän on puhunut teille pelkkää valhetta. Yrjö poikani ei ole milloinkaan lähtenyt muille maille eikä ole naimisissakaan. Vaikka te olittekin hyljännyt hänet, niin hän on kumminkin aina rakastanut teitä eikä ole muita ajatellutkaan. Minä olen kuullut hänen sanovan, että hän aikoo teidän tähtenne pysyä naimatonna ikänsä kaiken.
Ja sitten alkoi äiti laveasti selitellä, kuinka uskollista hänen poikansa rakkaus on, ja kertoi hänen kaksintaistelunsa mr Thornhillin kanssa oikeassa valossa. Sitten hän piankin siirtyi puhumaan squiren irstaisesta elämästä, hänen vääristä avioliitoistaan, ja päätti puheensa peräti herjaavaan kuvaukseen hänen pelkurimaisuudestansa.
— Voi kuitenkin! — vaikeroi miss Wilmot. — Kuinka lähellä olenkaan ollut turmiotani! Ja kuinka riemullista on nyt, kun olen siitä pelastanut! Tuhansia epätotuuksia hän on minulle puhunut. Kavalilla juonillaan hän vihdoin sai aikaan sen, ett'en minä enää pitänyt sitovana lupaustani sille ainoalle miehelle, jota olen kunnioittanut, mutta jonka nyt luulin olleen minulle uskottoman. Hänen väärät puheensa saattoivat minut halveksimaan sitä miestä, joka on yhtä urhoollinen kuin jalomielinenkin.
Poikani oli nyt vapaa lain määräämästä pakosta, koskapa haavoitetuksi sanottu henkilö oli huomattu petturiksi. Mr Jenkinson oli ottanut ollaksensa poikani kamaripalvelijana, oli kähertänyt hänen tukkansa ja hankkinut hänelle kaikki, mitä tarpeellista oli, jotta nuori upseeri voisi esiintyä niin säädyllisessä asussa kuin suinkin. Hän astui nyt sisään rykmenttinsä somassa uniformussa, ja minun täytyy sanoa — ilman turhamaisuutta, sillä sitä minussa ei enää ole — että hän oli niin kaunis kuin mies ikinä sotilaspuvussa olla saattaa. Kainosti ja välttelevästi hän kumarsi miss Wilmotille, hän kun ei vielä tiennyt, minkä muutoksen hänen äitinsä kaunopuheliaisuus oli saanut aikaan hänen eduksensa. Mutta nyt eivät mitkään säädyllisyyden säännöt voineet hillitä hänen punastuvan armaansa maltittomuutta: hänen täytyi päästä sovintoon Yrjönsä kanssa. Hänen kyynelensä, hänen katseensa — kaikki ilmaisi, mitä hän sydämensä syvimmissä tuntee, hän, joka oli rikkonut ensimmäisen lupauksensa ja sallinut petturin viekotella hänet pauloihinsa. Poikani näkyi olevan hämmästynyt hänen herttaisuudestaan ja tuskin saattoi uskoa sitä todeksi.
— Neiti! — huudahti hän. — Tämä on varmaankin harhanäkyä. Min'en ole tätä koskaan ansainnut. Näin suuri onni minulle, se on ylenpalttista!
— Ei, sir, — vastasi miss Wilmot, — minut on petetty, halpamaisesti petetty; muutoin en olisi millään muotoa lupaustani rikkonut. Te tiedätte, mitä minä teistä ajattelen, ja olette sen jo kauan aikaa tietänyt, mutta unohtakaa, mitä tehnyt olen, ja niinkuin minä kerran ennen lupasin teille uskollisuutta, niin lupajan nyt vielä kerran, ja olkaa vakuutettu, että, ellei teidän Arabellanne saata tulla teidän omaksenne, niin ei hän toisenkaan omaksi tule.
— Ettekä te kenenkään toisen omaksi tulekaan, — lausui sir William, — jos minulla niitäkään vaikutusvaltaa on teidän isäänne.
Tämän viittauksen kuultuaan, Moses poikani riensi samassa majataloon, jonne vanha herra oli jäänyt, riensi kertomaan hänelle juurta jaksain kaikki, mitä täällä oli tapahtunut.
Tällä välin oli squire huomannut olevansa ahtaalla kaikilta puolin. Hän näki, ett'ei tässä imartelulla ja teeskentelyllä enää niitäkään aikaan saa. Senvuoksi hän päätti astua avoimin kypärin vastustajainsa eteen. Ja niinpä hän, pannen pois kaiken hävyn, esiintyi julkeana, paatuneena konnana.
— Minä näen, — huudahti hän, — ett'ei minun ole toivomistakaan saada täällä oikeutta, mutta minä olen päättänyt saada sen. Tietäkää, sir, — virkkoi hän, kääntyen sir Williamiin, min'en enää aio olla teidän suosiostanne riippuvainen raukka; minä halveksin sitä. Kenkään ei saata riistää minun käsistäni miss Wilmotin omaisuutta, joka hänen isänsä toimeliaisuuden kautta on karttunut hyvinkin suureksi. Aviokontrahti ja säädös hänen myötäjäisistään on allekirjoitettu ja minun huostassani. Hänen omaisuutensa se on eikä hänen personansa, joka on saattanut minut toivomaan tätä avioliittoa, ja kun minulla on edellinen, niin ottakoon jälkimmäisen ken tahtoo.
Tämä oli tuntuva isku. Sir Williamin täytyi myöntää hänen vaatimuksensa oikeutetuiksi, sillä hän itse oli ollut mukana aviokontrahtia laadittaessa. Miss Wilmot, nähdessään omaisuutensa olevan ehdottomasti mennyttä, kääntyi poikani puoleen, kysäisten, onko hän omaisuutensa menetettyäänkin vielä yhtä rakas armaallensa.
— Omaisuuteni, — virkkoi hän — ei enää ole vallassani, mutta oma itseni kyllä vieläkin.
— Ja sehän, neiti, — vastasi hänen uskollinen lempijänsä, — sehän todella olikin kaikki, mitä teillä milloinkaan on ollut annettavana; min'en ainakaan ole millekään muulle arvoa pannut. Ja minä tunnustan, rakas Arabella, kaiken sen nimessä, mitä onneksi sanotaan, että teidän omaisuutenne kadottaminen tekee minut kaksin verroin onnelliseksi, siitä kun mun oma lemmittyni saa vakuutuksen minun vilpittömyydestäni.
Mr Wilmot tuli samassa. Hän näytti olevan sangen iloinen, että hänen tyttärensä vast'ikään oli välttänyt vaaran, ja suostui heti purkamaan aikeessa olleen avioliiton. Mutta kuultuaan, että hän samalla kadottaa omaisuutensa, se kun oli laillisella säädöksellä siirtynyt mr Thornhillille, hän harmistui sanomattomasti. Hän näki olevansa pakotettu tekemään rahoillaan rikkaaksi miehen, jolla itsellään ei ole mitäkään. Hän saattoi vielä sietää sen, että tämä mies on roisto, mutta jäädä ilman mitään korvausta tyttärensä omaisuudesta, se häntä myrkytti. Hän istuikin hetken aikaa, vaipuneena varsin tuskallisiin mietteisin, kunnes sir William kävi lievittämään hänen murhettansa.
— Minun täytyy tunnustaa, sir, — lausui hän, — ett'ei teidän nykyinen harminne ole minulle aivan vastenmielinen. Teidän liiallinen himonne kerätä omaisuutta on nyt saanut oikeanmukaisen rangaistuksen. Mutta vaikk'ei tyttärenne voikaan enää olla rikas, niin saattaa hän kumminkin olla tyytyväinen. Tässä nuori sotilas, joka on valmis ottamaan hänet ilman omaisuutta. He ovat kauan aikaa rakastaneet toisiansa, ja sen ystävyyden nojalla, jota tunnen nuoren herran isää kohtaan, olen minä puolestani oleva avullinen hänen pyrinnöissään. Heittäkää siis pois tuo kunnianhimo, joka teille pelkkää mieliharmia tuottaa, ja tyytykää siihen onneen, joka vaan odottaa teidän vastaan-ottoanne.
— Sir William, — vastasi vanha herra, en ole milloinkaan hänen toiveillensa esteitä eteenpannut enkä nytkään sitä tee. Jos hän yhä edelleen rakastaa tätä nuorta herraa, niin ottakoon hänet; minä suon sen sydämeni pohjasta. Onhan minulla, Jumalan kiitos, jonkun verran omaisuutta jäljellä vielä, ja teidän lupauksenne tekee sen yhäti suuremmaksi. Ja jos vaan tämä vanha ystävä tässä (hän tarkoitti minua) lupaa panna kuusituhatta puntaa tyttäreni varalle, siinä tapauksessa nimittäin, että hän joskus maailmassa omaisuutensa takaisin saa, niin minä tän'iltana ensimmäisenä liitän nuoret yhteen.
Koska nyt nuorten onni riippui minusta, niin minä kernaasti lupasin tehdä tuon vaaditun säädöksen, ja sehän ei ollut kovinkaan suurta auliutta sellaiselta, jolla oli niin vähän rikastumisen toiveita kuin minulla. Ja niinpä me nyt mielihyviksemme näimme nuorten riemuissaan rientävän toistensa syliin.
— Saada näin paljo suloa, — huudahti Yrjö, — kaikkien kovan onnen iskujen jälkeen… se on enemmän kuin olisin milloinkaan voinut toivoa! Saada kaikki, mikä hyvää on, niin monivuotisten kärsimysten perästä… eivät rohkeimmatkaan pyyteeni olisi voineet kohota niin korkealle!
— Niin, armas Yrjö, — virkkoi hänen herttainen morsiamensa, — ottakoon tuo kurja mies omaisuuteni kaiken; jos sinä vaan olet ilman sitäkin onnellinen, niin olen minä myös. Oi mikä vaihdos: kehnoimman miehen sijaan miehistä parhain ja armain! Nauttikoon hän vaan omaisuudestamme; minä olen nyt köyhänäkin onnellinen.
— Ja minä, — virkkoi squire pilkallisella virnistyksellä, — minä lupaan onnekseni nauttia kaikkea sitä, minkä te ylenkatsotte.
— Malttakaas, malttakaas, sir! — huudahti Jenkinson. — On tässä solmussa vielä toinenkin mutka. Ja mitä ladyn omaisuuteen tulee, sir, niin siitä te ette saa ropoakaan. Sallikaas, armollinen herra, lisäsi hän, kääntyen sir Williamiin, — saattaakos squire saada ladyn omaisuuden, vaikka olisi naimisissa toisen kanssa?
— Mikä typerä kysymys? — vastasi baronetti.
— Tietysti ei.
— Mieleni on paha, — virkkoi Jenkinson, sillä koska me tämän gentlemanin kanssa olemme olleet vanhastaan veijarikumppanuksia, niin on minussa hiukan ystävyyttä häntä kohtaan. Mutta niin paljon kuin hänestä tykännenkään, täytyy minun sanoa, ett'ei tuo aviokontrahti maksa hölynpölyäkään, sillä hän on jo ennestään naimisissa.
— Sinä valehtelet, roisto! — huudahti squire, raivostuneena moisesta syytöksestä. — Min'en ole ollut laillisessa avioliitossa kenenkään kanssa.
— Olette niinkin, älkää panko pahaksi, herra! — vastasi toinen. — Ja toivoakseni tekin puolestanne olette kiitollinen vanhalle, rehelliselle Jenkinsonillenne, joka tuo teille emäntänne tänne. Jos arvoisa seura suvaitsee hetkeksi hillitä uteliaisuuttaan, niin saadaan nähdä.
Näin sanottuaan hän pyörähti pois nopeasti kuin konsanaankin. Me emme osanneet aavistaakaan, mikä miehellä mielessä.
— Niin, menköön vaan! — virkkoi squire. Mitä lienenkään tehnyt, minä en hänestä välitä. Olen jo siksi vanha, ett'en joutavia juoruja säikähdä.
— Kummallista! — virkkoi baronetti. — Mitähän tuo mies tarkoittaneekaan? Jotain hupsutuksia kaiketi.
— Mutta, — sanoin minä, — kenties hänellä on jotain vakavatakin mielessä. Kun ajattelee, kuinka moninaisia vehkeitä tämä herra on käyttänyt, viattomia vietelläkseen, niin onhan mahdollista, että joku, vielä häntäkin kavalampi, on saanut hänet petetyksi. Kun ajattelee, kuinka monta ihmistä hän on turmioon saattanut, kuinka monet vanhemmat kärsivät tuskaa ja häpeätä, jonka hän on heidän perheisinsä saattanut, niin ei kummakaan, jos jotkut heistä… mutta… näenkö minä aaveita!… Näenkö mä kuolleen tyttäreni jälleen? Häntäkö sylissäni pitelen? Niin, hänhän se on, minun elämäni, minun toivoni!… Minä luulin kadottaneeni sinut, Olivia, mutta tässähän sinä olet ja olet elävä minun ilokseni!
Ei ole hellä rakkaus milloinkaan puhjennut sen sydämellisempään riemuun kuin minun nyt, nähtyäni mr Jenkinsonin astuvan sisään Olivian kanssa ja pidellessäni sylissäni omaa lastani, jonka ihastus ilmeni pelkässä äänettömyydessä.
— Oletko siis tullut todellakin takaisin, mun oma armaani? — huudahdin minä. — Tulitko todellakin vanhain päivieni lohdutukseksi minulle?
— Niin on, — virkkoi Jenkinson, — ja pitäkää hyvänänne, sillä hän on teidän oma, jalomielinen lapsenne ja kunniallinen vaimo, jos kukaan tässä huoneessa. Ja nyt, squire, niin totta kuin te seisotte tässä, tämä nuori lady on teidän laillisesti vihitty vaimonne. Ja todistaakseni, että minä puhun pelkkää totuutta, kas tässä lupakirja, jonka nojalla teidät on vihitty.
Näin sanoen hän pisti lupakirjan baronetin käteen. Tämä luki sen ja huomasi sen kaikin puolin täydelliseksi.
— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi Jenkinson, — te näytte olevan kaikki hämmästyneitä tästä, mutta minä selitän koko asian muutamalla sanalla. Tämä kuuluisa squire tässä, jota kohtaan minä tunnen suurta ystävyyttä, — mutta se nyt olkoon näin meidän kesken, — on usein käyttänyt minua yhteen ja toiseen pikku tehtävään. Muun muassa hän antoi minun toimekseni hankkia väärän lupatodistuksen ja väärän papin, pettääkseen tämän nuoren ladyn. Mutta minä kun olin niin hyvä ystävä hänen kanssaan, niin mitäpäs minä muuta kuin hankin hänelle oikean todistuksen ja oikean papin, ja vihitin heidät yhteen niin lujasti kuin pappi ikinä tehdä voi. Kenties luulitte minun tehneen kaiken tämän pelkästä jalomielisyydestä. Eikös ja! Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla muuta tarkoitusta ollut kuin saada tämä todistus käsiini ja antaa squiren tietää, että minä voin käyttää tätä asiakirjaa häntä vastaan, milloin vaan hyväksi näen, ja siten kiristää rahoja milloin vaan tarvis vaatii.
Mielihyvän huudahdus pääsi kaikilta läsnäolijoilta. Meidän ilomme ennätti jo tulla tiedoksi yhteiseen huoneesenkin, ja siellä vangit ottivat siihen osaa.
Rajuin riemuin ja soinnuin nytSiellä kahleet kalskuivat.
Onni heiastelihe kaikkien kasvoilla, ja mielihyvästä punoittivat Oliviankin posket. Saada näin yht'äkkiä takaisin kunniansa ja ystävänsä ja omaisuutensa, — moinen riemu oli omiansa ehkäisemään hivutustaudin ja tekemään hänet terveeksi ja vilkkaaksi jälleen. Mutta lieneekö kenkään iloinnut siitä niin täydellisesti kuin minä? Yhä pitäen sylissäni armasta lasta, minä kyselin sydämeltäni, eikö tämä kaikki vaan lienekin unta.
— Kuinka te saatoittekaan! — huudahdin minä mr Jenkinsonille, — kuinka saatoittekaan kaikkien tuskieni lisäksi vielä kertoa hänen olevan kuolleen? Mutta mitäpä tuosta! Minun iloni, saatuani hänet jälleen, palkitsee minut yltäkyllin kärsimyksistäni.
— Mitä teidän kysymykseenne tulee, — virkkoi Jenkinson, — niin siihen on helppo vastata. Minun mielestäni ei teillä ollut muuta keinoa, päästäksenne vankeudesta pois, kuin taipua squiren vaatimuksiin ja suostua hänen avioliittoonsa toisen nuoren ladyn kanssa. Mutta siihen te ette sanonut suostuvanne niinkauan kuin tyttärenne on hengissä. Ei siis ollut muuta neuvoa saada asiata lukkoon kuin ilmoittaa teille, että tyttärenne on kuollut. Minä sain vaimonne osalliseksi tähän tuumaan, eikä meillä hamaan tähän asti ollut sopivaa tilaisuutta tehdä teille selkoa asian oikeasta laidasta.
Koko seurassa oli ainoastaan kaksi henkeä, joitten kasvot eivät riemusta loistaneet. Mr Thornhillin varmuus oli kokonaan hervahtunut: hän näki edessään pohjattoman kuilun täynnä häpeää ja puutetta. Putoaminen sinne hirvitti häntä niin, että hän lankesi polvilleen setänsä eteen ja pyysi surkealla äänellä armoa. Sir William oli sysäämäisillään hänet pois, mutta minun pyynnöstäni hän käski hänen nousta ja sanoi tuokion kuluttua:
— Sinun ilkeytesi, rikoksesi ja kiittämättömyytesi tosin eivät ansaitse sääliä, mutta aivan puille paljaille sinä et kumminkaan jää. Sen verran sinulla on oleva, että riittää jokapäiväisiin elämäntarpeisin, ei irstailemisiin. Tälle nuorelle ladylle, sinun vaimollesi, on tuleva kolmas osa siitä, mikä kerran oli sinun omaasi, ja yksin hänen hyväntahtoisuudestaan riippuu ylimääräiset lisät vast'edes.
Squire yritti lausumaan kiitollisuuttansa tällaisesta ystävällisyydestä valituin sanoin, mutta baronetti esti hänet siitä:
— Älä kehnouttasi enää entistä suuremmaksi tee, — virkkoi hän; — kylliksi ilmeistä se on jo nytkin.
Hän käski sitten hänen samassa lähteä pois ja pitää entisistä palvelijoistaan yhden vaan, kenet sopivaksi näkee, sillä muita ei hänellä saa olla.
Heti hänen lähdettyänsä sir William astui kohteliaasti hymyillen Olivian luokse ja onnitteli häntä. Hänen esimerkkiään noudattivat miss Wilmot ja vanha herra Wilmot. Vaimonikin suuteli tytärtään herttaisesti, koskapa, käyttääkseni hänen omia sanojaan, Oliviasta nyt oli tullut kunniallinen aviovaimo. Sofia ja Moses samoin. Ja meidän hyväntekijämme, mr Jenkinson, pyysi hänkin saada kunnian päästä onnittelemaan. Meidän riemumme näytti nyt olevan ylimmillään.
Sir William, jonka suurimpana ilona oli tehdä hyvää, katseli nyt ympärilleen mielihyvästä loistavin silmin ja näki kaikkialla riemullisia katseita. Sofia yksin ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä, emme saattaneet käsittää, miksi.
— Minusta näyttää, — virkkoi sir William hymyillen, — että kaikki ovat varsin onnellisia, paitsi yhtä tai kahta. Minulla on vielä yksi oikeudenmukainen työ suoritettavana. Te myönnätte, — jatkoi hän, kääntyen minuun, — kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me kumpainenkin olemme mr Jenkinsonille. Oikeus ja kohtuus niinmuodoin on, että me kumpikin hänet palkitsemmekin. Miss Sofia tahtoo tietystikin tehdä hänet onnelliseksi; minulta mr Jenkinson saa viisisataa puntaa hänen myötäjäisikseen, ja minä olen vakuutettu, että he täten tulevat varsin hyvin toimeen. No niin, miss Sofia, mitäs vastaatte tällaiselle puhemiehelle?
Tyttö rukka oli vähällä kaatua äitinsä syliin, kuultuaan näin inhottavan ehdotuksen.
— Ettäkö ottaisin hänet, sir? — virkkoi hän heikolla äänellä. —En, sir, en milloinkaan!
— Mitenkä? — huudahti toinen, — ettekö huoli mr Jenkinsonista, hyväntekijästänne, pulskasta pojasta, jolla on viisisataa puntaa ja hyvät toiveet tulevaisuudesta?
— Sir, — virkkoi tyttö, tuskin kyeten puhumaan. — Lakatkaa jo, älkääkä tehkö minua niin peräti onnettomaksi.
— Katsos tuota itsepäistä! — huudahti toinen jälleen. — Hyljätä mies, jolle koko perhe on niin suuressa kiitollisuuden velassa, sisarenne pelastaja, jolla on viisisataa puntaa! Ettekö vainenkaan huoli hänestä?
— En, sir! En koskaan, — vastasi Sofia tuskissaan. — Ennen kuolen!
— Jos niin on, — virkkoi sir William, ellette hänestä huoli, niin täytynee minun itseni saada teidät.
Ja näin sanottuaan hän painoi tytön kiihkeästi rintaansa vasten.
— Mun armahin tyttöni, sinä tytöistä herttaisin! — puheli hän. — Kuinka saatoit ajatellakaan, että sinun oma Burchellisi milloinkaan voisi sinua pettää, tahi että sir William Thornhill milloinkaan lakkaisi lempimästä armastansa, joka rakastaa häntä vain hänen tähtensä? Olen monen vuoden kuluessa etsinyt naista, joka, rikkaudestani mitään tietämättä, saattaisi pitää minua muutoinkin ansiollisena miehenä. Turhaan minä haeskelin nenäkkäitten ja rumienkin joukosta ja — kuinka suuri olikaan vihdoin minun riemuni, saatuani omakseni niin paljon älyä ja immen niin ihanan kuin taivaan enkeli!
Kääntyen sitten mr Jenkinsoniin hän jatkoi:
— Kosk'en minä, sir, saata luopua tästä nuoresta ladystä, sillä hän on mielistynyt minun kasvojeni kuosiin, niin en saata muuta palkintoa teille antaa kuin hänen myötäjäisensä. Huomenna saatte minun voudiltani nostaa viisisataa puntaa.
Meidän oli nyt syytä ruveta uudestaan onnittelemaan, ja lady Thornhill sai osakseen samat kohteliaisuuden osoitukset kuin sisarkin äskettäin. Heti senjälkeen tuli sir Williamin kamaripalvelija ilmoittamaan, että vaunut ovat valmiina viemään meitä majataloon, jossa kaikki on jo varustettu meidän vastaan-ottoamme varten. Vaimoni ja minä läksimme ulos seurueen etunenässä, jättäen nämä murheen mustat asuinsijat. Jalomielinen baronetti määräsi neljäkymmentä puntaa jaettaviksi vankien kesken; mr Wilmot noudatti hänen esimerkkiänsä ja lahjoitti samaan tarkoitukseen kaksikymmentä puntaa. Portilla oli kylänväki vastaan-ottamassa meitä riemuhuudoilla. Joukossa oli pari kolme minun seurakuntalaistani, joitten kättä nyt sain ilomielin puristaa. He seurasivat meitä majataloon, jonne oli valmistettu komeat illalliset. Kansalle jaettiin ruokia runsain määrin.
Päivän kuluessa kun olin kokenut niin paljon sekä iloa että tuskaa, tunsin nyt olevani kovasti väsynyt ja senvuoksi pyysin illallisen jälkeen saada vetäytyä pois. Jätin muut kesken parasta iloa, ja heti kuin olin jäänyt yksikseni, puhkesi sydämeni kiitokseen Häntä kohtaan, joka meille jakaa sekä iloja että suruja, ja nukuin sitten sikeästi aamuun asti.
Loppu.
Huomenissa herätessäni näin vanhimman poikani istuvan sänkyni laidalla. Hän oli tullut tuomaan minulle uutta iloista sanomaa. Päästettyään minut ensin siitä sitoumuksesta, johon hänen edestänsä olin käynyt edellisenä päivänä, hän kertoi, että se kauppias, jonka huostassa minun rahani olivat olleet, ja joka oli kaupungista karannut, oli äskettäin saatu kiinni Antwerpenissä. Häneltä oli saatu tavaroita, joitten arvo oli suurempikin kuin hänen velkojainsa saamiset. Mutta melkein yhtä paljon kuin tämä odottamaton onni, ilahdutti minua poikani ylevämielisyys. Minua vain epäilytti, sopisiko minua vastaan-ottaa poikani tarjousta.
Kesken näitä mietteitäni astui sir William huoneeseni, ja hänelle minä ilmaisin epäröimiseni. Hän arveli, että koska minun pojallani jo naimisensakin kautta on melkoinen omaisuus, niin saatan minä empimättä hyväksyä hänen esityksensä. Sir William oli muutoin tullut minulle ilmoittamaan lähettäneensä jo eilis-iltana hakemaan lupakirjoja. Niitä hän sanoi odottavansa hetkestä hetkeen ja lausui toivovansa, ett'en minä kiellä apuani, tehdäkseni heidät kaikki jo tänä aamuna onnellisiksi.
Hänen paraillaan tätä puhuessansa tuli lakeija sanomaan, että lähettiläs oli palannut. Koska minä nyt olin jo pukeissani, niin läksin alas. Siellä huomasin vallitsevan semmoisen riemun kuin hyvinvoipaisuus ja viattomuus suinkin voipi synnyttää. Heidän naurunsa ei minua kumminkaan miellyttänyt, koskapa nyt oltiin valmistautumassa varsin juhlalliseen toimitukseen. Minä selitin heille, kuinka vakavina, säädyllisesti ja juhlamielisinä heidän tulisi esiintyä tässä tärkeässä tilaisuudessa, ja valmistaakseni heitä siihen luin heille pari saarnaa ja yhden kappaleen minun omaa kirjoitustani. Mutta heitä vaan ei saanut taipumaan eikä talttumaan millään. Vieläpä matkalla kirkkoonkin, jonne minä astuin edeltä, oli vakavuus heistä kokonaan tiessään, ja minun teki usein mieli kääntyä harmistuneena heidän puoleensa.
Kirkossa uusi pulma, joka ei helpolla ottanut selvitäksensä. Nostettiin nimittäin kysymys, kumpainenko pari ensiksi vihitään. Poikani morsian tahtoi kiven kovaan, että alku olisi tehtävä lady Thornhillista (siksi tulevasta nimittäin), mutta toinen pani yhtä kiihkeästi vastaan: hän ei tahdo tulla syypääksi maailman edessä moiseen epäkohteliaisuuteen. Tätä väittelyä kesti kotvan aikaa yhtä suurella itsepäisyydellä ja säädyllisyydellä kummaltakin puolen. Minä se sillä välin yhä vaan seisoin kirja kädessä, valmiina alkamaan toimituksen. Vihdoin minä jo kyllästyin koko kinaan ja paiskasin kirjan kiinni, sanoen:
— Näyttää siltä kuin ei teistä kukaan tahtoisi tulla vihityksi. Parasta siis kun lähdemme takaisin, sillä ei tästä tänä päivänä näy tulevan mitään.
Silloin he tulivat järkiinsä jälleen. Ensin vihittiin baronetti ja hänen ladynsä, sitten minun poikani ja hänen armaansa.
Olin jo ennakolta tänä aamuna lähettänyt ajoneuvot noutamaan arvoisata naapuriani Flamboroughia perheineen meille. Ja kirkosta majataloon palatessamme meillä olikin ilo nähdä heidät kaikki siellä. Mr Jenkinson tarjosi kätensä vanhimmalle tyttärelle, ja minun poikani talutti nuorempaa. (Sen koommin olen huomannut Moseksen pitävän hyvinkin hyvää silmää tyttöön, ja minun suostumukseni ja kannatukseni hän saakin, kun vaan tulee pyytämään.) Tuskin olimme tulleet majatalolle, niin jo saapui sinne koko joukko minun seurakuntalaisiani, jotka olivat kuulleet, kuinka hyvin minun oli käynyt, ja tulivat nyt minua onnittelemaan. Heidän joukossaan oli niitäkin, jotka olivat tahtoneet ryöstää minut pois, ja joita olin niin kovasti varoittanut. Kerrottuani nyt tuon tapauksen sir Williamille, vävylleni, hän nuhteli heitä hyvin ankarasti, mutta huomattuaan heidän käyneen kovin alakuloisiksi hänen kovista sanoistaan, hän antoi heille puoli guineata mieheen, käskien heidän juomaan hänen terveydeksensä ja rohkaisemaan masentuneet mielensä.
Pian sen jälkeen kutsuttiin meidät pulskille päivällisille, jotka mrThornhillin kokki oli laittanut.
Älköönhän katsottako sopimattomaksi mainita, että squire elää tällä haavaa seuralaisensa, erään sukulaisen, luona. Häntä siedetään varsin hyvin, ja harvoin hän saa aterioilla istua sivupöydän ääressä, paitsi silloin kuin pääpöydässä ei ole tilaa. Häntä nimittäin ei pidetä vieraana. Hänen aikansa kuluu seurustellessa sukulaisensa kanssa, joka on hiukan alakuloisuuteen taipuvainen, ja opetellessa torvea puhaltamaan. Vanhin tyttäreni muistelee kumminkin kaipauksella häntä ja on — mutta tämän minä pidän salassa — minulle sanonut leppyvänsä, jos squire vaan parantaa itsensä.
Mutta palatkaamme pääasiaan, sillä minusta ei ole tuommoisiin poikkeamisiin. Olimme juuri pöytään käymässä, kun taas alkoi kursailu. Kysymys oli, eiköhän minun vanhimman tyttäreni, rouvana, tulisi istua kahden nuoren morsiamen vastapäätä. Kinastelusta teki Yrjö poikani pikaisen lopun, ehdottaen, että pöydässä istuttaisi muitta mutkitta: kukin herra naisensa vieressä. Tähän ehdotukseen suostuivat suurella mielihyvällä kaikki, paitsi vaimoani, joka, mikäli minä huomasin, ei ollut oikein tyytyväinen siihen, ett'ei hän, niinkuin oli odottanut, saa istua pöydän päässä ja tarjota ruokia kullekin erikseen. Mutta tuosta huolimatta me olimme sanomattoman iloisella mielellä. En saata sanoa, olimmeko sukkelampipuheisia nyt kuin ennenkään, mutta ainakin me nauroimme enemmän, ja sehän on loppujen lopussa yhtä hyvä. Yksi hassu kohtaus on jäänyt mieleeni. Vanha mr Wilmot joi Moses poikani onneksi. Tämä oli sattunut kääntymään toisaanne ja vastasi: "Kiitos, hyvä neiti!" Vanha herra iski silloin silmää meille muille, huomauttaen, että nuori mies mahtaa ajatella kultaansa. Tuon pilapuheen kuultuansa olivat Flamboroughin neitoset vähällä kuolla nauruun.
Heti päivällisten jälkeen minä, vanhan tapani mukaan, ehdotin, että pöytä siirrettäisiin pois, jotta mielihyvikseni saisin taaskin kerran nähdä perheeni ympärilläni kotilieden ääressä. Pikku pojat istuivat minun polvillani, muut vaimojensa vieressä. Minulla ei ollut enää mitään toivomusta tällä puolen haudan. Kaikki huoleni olivat haihtuneet. Iloni oli sanomaton.
Puuttuu vaan, että kiitollisuuteni hyvinä päivinä olisi vielä suurempi kuin kärsivällisyyteni vastoinkäymisissä.
Viiteselitykset:
[1] Wakefield, lue: ueekfiild.
[2] Lukija ottakoon huomioonsa, että oikeinkirjoitus englanninkielessä on ylen vaikea asia. Suomentajan muistutus.
[3] Mrs lyhennys sanasta mistress (lue: misis) = rouva. Suom. muist.
[4] Mr lyhennys sanasta mister = herra. Suom. muist.
[5] Penny (monikossa pence) = 10,5 Suomen penniä Suom. muist.
[6] Guinea (lue: giine) entinen kultaraha Englannissa, arvoltaan = 26,80 Smk.
[7] 1 Englannin peninkulma (maili) = 1,6 kilometriä. Suom. muist.
[8] Squire lue: (skvair) = maajunkkeri eli aatelismies, maatilan-omistaja.
[9] 1 acre [lue: eek(e)r] = 2/5 hehtaaria.
[10] Charles (lue: tshaarls) = Kaarlo.
[11] Dick lyhennys nimestä Richard, Bill samoin nimestä William. Suom. muist.
[12] Englantilaisen piispan virkapukuun kuuluva osa. Suom. muist.
[13] 1 unssi = 28 grammaa. Suom. muist.
[14] Antiqua mater = yliopisto, korkeakoulu. Grub-street Lontoossa sen kadun nimi, jonka varrella asui köyhiä kirjailijoita.
[15] Ned on hyväilymuoto nimistä Edward, Edmund, Edwin. Suom. muist.
[16] Baronetti = aatelismies, arvossa baron'in ja knight'in (ritarin) välillä.
[17] Tyborn (lue: Taibö(r)n), silloinen mestauspaikka Lontoossa.
End of Project Gutenberg's Wakefieldin kappalainen, by Oliver Goldsmith