Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.Shakespeare.
Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.
Shakespeare.
Macwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt rangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain puolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.
Edward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin. Hänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä sarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti lusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen viinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa aamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin auttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen yömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden entinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on lisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin saakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi vihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei mikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä onnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta tämähän on rikas englantilainen — eipä voi tietää, missä tilassa hän nyt on — sitä paitsi paroonin ystävä — miten on nyt meneteltävä?
Näiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille ajatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli niin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki kovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella, että vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa, sai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen rauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti, saisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt Waverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka vuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania, koska se viittasi vaaraan.
Varmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati pysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja vastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley yhä oli rangaistavien listalla — huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe passista — hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa nykyisen rikkauden — tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi vastaisia loistavia suunnitelmiaan — ja hurmaantui kuin mielipuoli kuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen kanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan pystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä, jolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja otti taas ilmasta kiinni, vihelsi "Tullochgorumia", suoritti ylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä ähkien: "Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra varjelkoon vähäistä ymmärrystäni!"
"Aamen koko sydämestä", sanoi Waverley; "mutta ryhtykäämme nyt itse asioihin." Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui kynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti kirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren kohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, "pikkuisen naimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa".
Waverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä ollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen, että Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen pitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen aatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on kauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille passinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden. Tähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus päivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun muka oli kovin kiireellisiä toimia.
Sitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille postiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja terottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi kirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin. Rättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian istuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi rättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin päälliköstä, vastasi Macwheeble:
"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa odottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut, mutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan väkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä nekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut säilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken maailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja — ne tarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä tuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se auttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!"
Näin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble oli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää Edward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri katettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun akkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen astui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti Talbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä tuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä. Rättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: "Hänen kuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine Esq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu osallisuudestaan viime kapinaan." Toinen paperi osottautui armahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.
Eversti Talbotin kirje kuului seuraavasti:
"Rakas Edward!Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi. Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme, puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti toimiani ja — suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa, kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman — jos nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona. Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.Teidän uskollisin ystävännePhilip Talbot."
"Rakas Edward!
Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi. Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme, puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti toimiani ja — suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa, kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman — jos nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona. Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.
Teidän uskollisin ystävänne
Philip Talbot."
Kuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti Edward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova rättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat kyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset loukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo ja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas pitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän lupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin suojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön; sitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla lähtisivät Duchraniin.
"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana rotkoon tapaamaan isäntäänne?"
"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin puheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa maineessa — vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei sellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä paholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi epäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja meidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä pelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan vanhan Janetin tänne — ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään paistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman hanheni herroille illalliseksi."
Vähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet puuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet säikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä huolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen hermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt oli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään voinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan. Waverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen uskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. "Kuinka minua muutoin palkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä elävän omillaan?"
Nyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin näki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta. "Varhainpa te tulitte", hän sanoi laskeutuessaan maahan; "en luulisi punalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä turvassa."
"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain", vastasi Waverley ja ilmotti hänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä; sitte hän huudahti: "Herra olkoon kiitetty — minä saan taas nähdä lapseni!"
"Ettekä toivoakseni hänestä koskaan eroa", lisäsi Edward liikutettuna.
"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta. Asiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?"
"Rakas parooni", sanoi Waverley ujosti, "jos maailmassa olisi sellainen asema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja samalla hänen säätynsä arvoinen — tokko te kieltäisitte häntä siihen suostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman onnensa?" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. "Niin", jatkoi Edward, "minä en huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne Duchraniin ja siellä — —"
Parooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla tavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena liitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne voitti parooniuden — kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen iloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia tunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: "Rakas poikani! Vaikka olisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin valinnut!" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: "Entä miss Bradwardine?"
"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis mies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan päivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon ystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi hätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen omaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka onloco parentis. Se on tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä." Edward vakuutti hänelle, että sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla hänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi. Tämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin tarkasti. "Sir Everard", sanoi hän, "ei koskaan pitänyt rikkautta kunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrellaDiva Pecuniaa. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose saisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu. Mutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun kaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta nyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka tyttärellä ei ole myötäjäisiä."
"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!" ajatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori rakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että paroonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi periä kokonaisen kreivikunnan.
Heidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä valmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys oli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue. Vanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä käännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia Macwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.
Seuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat Duchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset aatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen hyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt, oltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle pelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa käsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä kruunun armahdus voinut sitä järkyttää.
En koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista — he rakastivat toisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien olojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää Rosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai pysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä, miksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut Skotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä kuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön että kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin kuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna ilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli, kuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään, että Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt hänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli kolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat suihkulähteen.
Lukijattareni arvostelkoot tätä oman mielensä mukaan; minä puolestani en voi käsittää, kuinka niin tärkeä asia saatetaan niin lyhyessä ajassa ratkaista, kun paroonikin tarvitsi kokonaisen tunnin voidakseen omalla tavallaan suorittaa ilmotuksensa.
Edwardin oleskeltua Duchranissa kuusi päivää päätettiin, että hän lähtisi Waverley-Honouriin ryhtyäkseen tarpeellisiin toimiin avioliittoaan varten, ja sitten Lontooseen saavuttaakseen täydellisen armahduksen ja taas kiireimmiten takaisin, viedäkseen kotiin kihlatun morsiamensa. Hän aikoi matkallaan käydä myös eversti Talbotin luona, mutta tärkeintä hänen oli saada edes jotakin tietoa Glennaquoichin onnettoman päällikön kohtalosta. Sen vuoksi hän tahtoi tavata Fergusta Carlislessa ja kaikin keinoin toimittaa hänelle, vaikk'ei armahdustakaan, niin ainakin lievennystä tai lykkäystä rangaistuksessa, johon hänet epäilemättä tuomittaisiin. Ja siltä varalta, että asia päättyisi pahimmalla tavalla, hän aikoi Floralle tarjota turvapaikkaa Rosen luona tai häntä auttaa muissa suunnitelmissa. Ferguksen tuhoa näkyi olevan vaikea torjua. Edward oli jo koettanut saada ystäväänsä Talbotia avuksi, mutta tämä oli hänelle huomauttanut, että hänen vaikutuksensa sellaisissa asioissa jo oli loppuun käytetty.
Eversti oli yhä vielä Edinburgissa, aikoen siellä viipyä muutamia kuukausia suorittaakseen eräitä herttuan hänelle antamia toimia. Lady Emily oli Francis Stanleyn saattamana tulossa hänen luokseen. Edward tapasi siis everstin Edinburgissa ja sai häneltä sydämellisimmät onnentoivotukset; tämä uskollinen ystävä lupasi myös toimittaa joukon asioita, jotka sankarimme täytyi hänelle uskoa. Mutta Fergukseen nähden hän oli taipumaton. Lopulta hänen onnistui saada Edward käsittämään, ett'ei hänen välityksestään enää olisi apua, mutta samalla hän myönsi, ett'ei hyvällä omallatunnolla voisikaan toimia onnettoman aatelismiehen hyväksi.. "Kun oikeus vaatii jotakin rangaistusta niille, jotka ovat syösseet kokonaisen kansan murheeseen ja turmioon, ei se saata löytää sopivampaa uhria kuin hänet", lausui eversti. "Hän oli sotaan mennessään täysin selvillä yrityksensä luonteesta. Hänen isänsä kohtalo ei voinut häntä peljättää eikä häneen koskenut se lempeyskään, jota hänelle osotettiin, kun sai takaisin isänsä oikeudet ja omaisuuden. Se seikka, että hänessä on urhoutta, jalomielisyyttä ja monta muuta hyvää ominaisuutta, tekee hänet sitä vaarallisemmaksi. Hänen on onnistunut viedä sotaan satoja miehiä, jotka ilman hänen vaikutustaan eivät olisi maan rauhaa häirinneet. Sydämessäni säälin hänessä ihmistä, mutta koska hän tahallaan heitti arpaa elämästä ja kuolemasta, niin vaatii oikeus maan turvallisuutta kohtaan, ett'ei häntä nyt armahdeta, kun arpa on sattunut häntä vastaan."
Näin arvostelivat siihen aikaan urheatkin ja lempeämieliset miehet voitettua vihollista. Toivokaamme hartaasti, ett'emme koskaan näkisi sellaisia tapauksia tai pitäisi sellaisia tunteita, jotka tällä alalla olivat Englannissa yleisiä kuusi vuosikymmentä takaperin.
Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!Shakespeare.
Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!
Shakespeare.
Mukanaan entinen palvelijansa Alick Polwarth, joka Edinburgissa taas oli ruvennut hänen palvelukseensa, saapui Edward Carlisleen, jossa vasituinen sotaoikeus käsitteli hänen onnettomien toveriensa asiaa. Hän oli rientänyt tosin toivomatta enää pelastavansa Fergusta, mutta kiihkeästi haluten edes vielä kerran hänet nähdä. Minun olisi pitänyt mainita, että hän palkkasi syytetyille asianajajat heti kun sai kuulla, että istuntopäivä oli määrätty.
Edward pääsi töin tuskin oikeussaliin sisään, kun se oli tungokseen asti täynnä. Tämä oli jo kolmas istunto. Syytettyjen penkillä istui kaksi miestä. Valamiehet olivat jo julistaneet heidät syyllisiksi. Sitä seuranneen lyhyen hiljaisuuden aikana Edward katsahti syytettyihin päin. Siellä hän näki Fergus Mac-Ivorin uljaan vartalon ja jalot kasvot, jotka nyt olivat sairaaloisen kalpeat pitkällisen ja ankaran vankeuden vuoksi. Hänen vieressään istui Evan Maccombich. Edwardia rupesi huimaamaan heitä katsellessaan, mutta hän malttoi taas mielensä kun oikeuden puheenjohtaja juhlallisesti lausui: "Fergus Mac-Ivor Glennaquoichista eli Vich Iän Vohr ja Evan Mac-Ivor Tarrascleughista eli Evan Maccombich — te kumpikin olette syytteessä valtiorikoksesta. Mitä on teillä esitettävänä puolustukseksenne, jotta oikeus ei langettaisi tuomiota, jonka mukaan teidän olisi kuolemalla sovitettava rikoksenne?"
Fergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: "Minun ei sovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen kysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän tuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä kuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet kunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka kaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut tässä taistelussa alttiiksi."
Evan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen puhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa vieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä puhumaan.
"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus", lausui Evan niin sulavasti kuin osasi, "että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi lähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi kuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen klan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä Glennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko hirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa."
Huolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua. Evan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: "Jos saksilaiset herrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme viiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä oikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani, niin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa."
Nauru lakkasi heti ja salissa oli kuoleman hiljaisuus.
Sitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion kaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi seuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi armahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan huutaen: "Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä vastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte miekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!"
"Viekää vangit ulos", käski tuomari; "hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle."
Aivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle. Hänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran saisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä säilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. "Vangin luo ei pääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa", selitti muuan aliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle, että neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä Carlislea.
Kun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa epäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti tapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan. Tämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi vallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä hetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä muita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia Waverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät vietäisiin mestattaviksi.
Sitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä huoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja ompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen, näöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi häntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen kasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman marmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti puvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa olivat: "Oletteko häntä tavannut?"
"En ole", vastasi Waverley, "hänen luokseen ei päästetty."
"Sitähän saattoi odottaakin", sanoi Flora, "mutta meidän on alistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?"
"Ehkä huomenna."
"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes" — tässä Flora katsahti ylöspäin — "kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet vielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka — vaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni kuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää kohtaloani."
"Rakas Flora, jos teidän henkinen voimanne —"
"Sepä se", keskeytti hän kiihtyneenä, "minulla on sydämessäni salainen ääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor ylpeili, on murhannut hänen veljensä!"
"Kuinka voitte lausua niin kauhean ajatuksen?"
"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän. Tunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan, että veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta minä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä tähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan häntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista luontoaan!"
Edward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä käsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä periaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden mukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.
Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: "Muistatteko vielä, että kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt ompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian Vohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa kappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei — hänen päänsä — en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!"
Kun Edward sitten esitti hänelle Rosen pyynnön, että Flora pitäisi häntä sisarenansa ja neuvottelisi hänen kanssaan tulevaisuudesta, vastasi Flora: "Olen saanut Roselta kirjeen, jossa hän puhuu samasta asiasta. Murhe tekee itsekkääksi, enkä senvuoksi ole tullut hänelle kirjottaneeksi, että epätoivossanikin minun on iloista kuulla hänen onnellisista toiveistaan ja paroonin pelastumisesta. Antakaa tämä Roselle; se on viimeinen arvoesine, mikä hänen Flora paralleen jäi, ja on erään ruhtinattaren lahja." Näin sanoen hän antoi Edwardille rasian, jossa oli hänen hiuskoristeenansa ollut timanttiketju. "Minulle sillä ei enää ole arvoa. Ystäväni ovat minulle toimittaneet turvapaikan skotlantilaisten benediktiininunnien luostarissa Pariisissa. Huomenna lähden luostarisisareni kanssa matkalle. Ja nyt, mr. Waverley, jääkää hyvästi! Olkaa onnellinen Rosen kanssa ja muistakaa joskus ystäviänne, jotka näin menetätte. Mutta älkää koettako minua enää tavata."
Horjuvin askelin Waverley poistui Floran huoneesta ja palasi Carlisleen. Majatalossa hän sai kirjeen asianajajalta, joka ilmotti että hänelle oli myönnetty lupa käydä huomisaamuna varhain Ferguksen luona vankilassa.
Jo kellot soi ja rientää hetki:On eessä synkkä kuolon retki.Campbell.
Jo kellot soi ja rientää hetki:On eessä synkkä kuolon retki.
Campbell.
Unettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin edessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin määrähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin hän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.
Ferguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa tornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin Edwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman päällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.
"Rakas Edward", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, "tämäpä on todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu onnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan paroonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana. Kerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja saapaspihdin jutun?"
"Älä nyt, hyvä Fergus, puhu mokomista asioista tällaisena hetkenä!"
"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä — esimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja hinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en rupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän hyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt muuten täpärällä — puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä. Kuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?"
"Pääsi kyllä; hän on turvassa."
"Jumalan kiitos! Kerro nyt lähemmin hänen pakoretkestään!"
Waverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo oli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli muidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä oli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen vangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet kotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei enää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä tuotti Fergukselle suurta tyydytystä.
"Sinä olet rikas, Waverley", sanoi hän, "ja jalomielinen. Jos saat joskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista olleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin tämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen voi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa. Tahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?"
Kuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän sitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin siunataan Glennaquoichissa.
"Jospa voisin", jatkoi Fergus, "sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden yksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen — tai jospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä ehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana, alttiimpana — —" Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma kohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa valui herkkänä.
"Mutta sille ei mitään mahda", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. "Sinä et voi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoaSesam, aukeneheidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on seurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani."
"Niinpä todellakin", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin hiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. "Eikä Evan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla päällikkönsä kanssa."
Naputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi aikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten kirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja samalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta kahleet.
Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin eroamme, puhukaamme Florasta — sisarelleni omistan hellimmät tunteeni, mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"
"Emmehäntässävielä eroa!" sanoi Edward.
"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää, mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä, mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:
"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."
"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."
Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"
Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa oli Floran tavannut.
"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön uskollisuutensa uutta ryhtiä — siitä olen varma. Silloin hän muistelee Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän mielellään kertoi."
"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin sitä odottavan."
"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä — ja tämän kirjeen vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."
Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää. Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään hiljaa.
Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut: "Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä, tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi häneltä kadonnut.
Sitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen mestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava surumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi luonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan se ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten syliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja rakkautta!
Ei ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka sir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa nuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden periaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot oli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen vastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin Prestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen sisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt kaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa, vanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.
Waverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs, osotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin lausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita, jotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa siitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa puolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan hieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen käsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista epämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan. Silloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota entisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään "papinluolaksi", eikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle ruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin mieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka, mutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.
Kaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita hänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt aikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi mitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi. Sen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän ei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli hän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä toiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin laatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan, ikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia lumikkovaippansa helmassa.
Vaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen hitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa, ennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin noutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren parin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen. Frank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi sulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla häissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn terveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että Edward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat heti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi päiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa ostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.
Hääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen lahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset vaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr. Rubrickin perhevaunut — molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti joukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin parikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun, rättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan Pikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että hän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin kautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda mukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että hänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli uudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä uudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta harmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia tunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.
Heidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan mietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli uudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin häntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty porttipylväiden päihin. "Uusi omistaja", hän lausui Edwardille, "on osottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmängusto, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira saavuttivita adhuc durante, vaikka itse olin häntä täällä kasvattanut. — Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja Buscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?"
"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan", sanoi Waverley; "sillä luullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä nähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan kartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo, ell'ette mielellänne häntä tapaa."
Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli hänelle, kuinka pianDiva Pecuniaoli kyennyt poistamaan kaikki hävityksen jäljet.
Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin, mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö — mutta eversti Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."
Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia muistoja — "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme, että parooni —"
"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette", keskeytti vanha herra.
"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen kuntoon."
Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä, millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta, niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin puoleen.
"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne; muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin 'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä läheistä sukua."
"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa alkujuurta — jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira, tappele karhu'."
Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan: "Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta, eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa, että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."
"Linnuksi ja kakaraksi sitä sanotaan Derbyshiressä", sanoi Stanley.
"Te olette rohkea poika, sir", virkkoi parooni, joka oli suuresti mieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan härnäili, "rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä hieman kurittaa." Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. "Mutta kuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä sukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia muotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan, jonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän teidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen omistajansa suvulla."
"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen", vastasi eversti.
"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti Talbot", jatkoi parooni, "että te, jossa olen huomannut niin paljonamor patriae, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita maita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää kotijumalanneprocul a patriae finibusja siten ikäänkuin tuomita itsenne maanpakoon."
"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan pitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta, jonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen vaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän suuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain ostettua vaan pienen metsästyslinnan ——shiressä, nimeltä Brerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka pääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien päässä Waverley-Honourista."
"Mutta kuka sitte on oikeastaan tämän kartanon ostaja?"
"Sen asian selvittäminen on tämän herran tehtävä", vastasi eversti.
Rättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut maltitonna heidän ympärillään, "kuten kana kuumalla halstarilla", niinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen olisi sopinut lisätä, "tai kuten muninut kana täydessä loistossaan."
Nyt hän astui esille. "Niin, sen minä voin, hyvät herrat", ja kiireesti kiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä hän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: "Tässä on luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista on omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi vahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on paikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä linna, rakennukset ja —"
"Asiaan, herra; tuon kaiken osaan kyllä ulkoa", keskeytti eversti.
"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.", jatkoi rättäri, "hänelle ja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja peruuttamattomasti — pidettäviksi jokoa me vel de me— —"
"Mainitkaa lyhyesti!"
"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin lyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. — Kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että — —"
"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea — suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne on taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on vaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut, että itse omaisuus on paljoa arvokkaampi."
"Vanha virsi — vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan", huudahti rättäri käsiään hieroen. "Katsotaanpa tilikirjoja."
"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se saatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin, ja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä avioliitosta syntyvien lasten hyväksi."
"Se on yleinen kiinnitys", huomautti rättäri, "vakuudeksi Rose Comyne BradwardinellealiasWaverleylle, elinkorkona ja mainitusta avioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä laadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen,intuitu matrimonii, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota lahjotuksenainter virum et uxorem."
Vaikea on sanoa, tunsiko vanha parooni enemmän onnea perintötilansa palauttamisesta itsellensä vai siitä hienotunteisuudesta ja jaloudesta, ett'ei hänelle oltu toimitettu mitään sitoumuksia niihin määräyksiin nähden, joita hänen olisi muuten ollut annettava kuolemansa varalta, ja että kaikin tavoin vältettiin sellaista muotoa, jonka kautta hän olisi joutunut rahallisiin velvollisuuksiin. Kun hämmästyksen ja ilon ensi hetki oli kulunut, kääntyivät hänen ajatuksensa taas kelvottomaan miesperilliseensä, joka hänen sanainsa mukaan oli Esaun lailla hernerokasta myynyt esikoisuutensa.
"Mutta arvaatteko, kuka hänelle sen rokan keitti?" riemuitsi rättäri. "Haluaisinpa tietää kuka sen teki, ell'ei juuri Duncan Macwheeble! Nuori mr. Waverley jätti koko homman minun hoteisiini alusta saakka — ihan ensi idusta lähtien, niin sanoakseni. Siinä sitä oli juonittelemista — piti olla sokkosilla heidän kanssansa — ja taas maklakoida paraansa mukaan; ja sen minä vaan sanon, että lopulta sain Inch-Grabbitin ja Jamie Howien aika sievästi ansaan. Kyllä sen vielä huomaatte! En minä niin tuhma ollut, että olisin kauniin nuoren sulhasen kanssa mennyt heidän puheilleen — silloinhan he heti olisivat korottaneet hinnan ihan mahdottomiin. Ei sinne päinkään — minä panin heidät tutisemaan kauhusta, kun kuvasin villejä talonpoikiamme ja Mac-Ivorin miehiä, jotka vieläkään eivät ole rauhottuneet. Viimein he pimeän tultua eivät tohtineet askeltakaan mennä huoneestaan ulos, kun pelkäsivät, että John Heatherblutter tai muu paholainen olisi tuota pikaa heidän kimpussaan. Toiselta puolen taas kiristin heitä eversti Talbotin nimellä — kehtaisivatko todellakin vaatia hävytöntä hintaa herttuan ystävältä? Eivätkö he tienneet, mikä herra se on? Tai eikö heille riittänyt esimerkkejä onnettomista, harhaan joutuneista miekkosista — —"
"Mutta sanokaahan esimerkiksi, kuka Derbyyn lähti, mr. Macwheeble?" kysyi häneltä eversti kahdenkesken.
"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä. Derbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta talossa missä —" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään parooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.
Äkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan joitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin karttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine — isäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava — ei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja kunnioittavaa huomiota.
"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin oikeuden päätös vastaajan poissa ollessa."
"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle perillisellensä — mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala heille suo kaksi — ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna, ilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa."
"Ahaa!" huusi rättäri. "Huomenna varhain minä sepitän pienen suunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirjain favorem. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon ylikamarioikeuden ensi istuntoon."
Heidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin ottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri Melville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin tuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut haltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten riemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli jaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä valloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.
Mutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin kohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen appensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi tyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa juhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan hänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa mitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi paroonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan varalta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran mukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään joutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli tätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi kuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen armeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi käsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen ruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.
Niiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu, oli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen mallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden valitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan yksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin silmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti Fergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli synkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli tehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli Edinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa maalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen paremmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit melkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin onnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli hänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme viehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka Waverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä katseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.
Mutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja istuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan emännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän lausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään, kummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai Skotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina, anomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt olikotona, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta suuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli vieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat, jotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin taistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti viinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi illaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi kidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.
Atrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti sivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen hopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu takaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.
"Nykyisenä aikana", hän lausui, "täytyy niiden olla kiitollisia, joiden on onnistunut pelastaa henkensä ja maansa; mutta kun nyt aion esittää tämän maljan, en voi olla mielipahoin ajattelematta, että minulta on kadonnut muuan vanha peru, lady Emily, muuanpoculum potatoriumeversti Talbot."
Tällä hetkellä paroonia kyynäspäästä nyhkäisi hänenmajordomonsa, ja kääntyessään vanha herra näki palvelijansa kädessä Saint Duthacin kuuluisan pikarin, Bradwardinen siunatun karhun! Epäilen, tokko hänen sukutilansa takaisin saaminen oli häntä enemmän riemastuttanut kuin tämä näky. "Kunniasanani kautta", hän huudahti, "pitää melkein uskoa olevan tonttuja ja keijukaisia, lady Emily, silloin kun te olette saapuvilla!"
"Olen hyvin onnellinen", sanoi eversti Talbot, "kun tämän vanhan perheaarteen löytäminen on antanut minulle tilaisuutta edes jollakin tapaa osottaa teille sydämellistä harrastustani kaikkeen, mikä nuorta ystävääni Edwardia koskee. Mutta poistaakseni mielestänne sen epäluulon, että lady Emily lienee tonttu, voin teille kertoa, miten tämän asian laita on. Ystävänne Frank Stanley, johon on tullut jonkunlainen tartan-kuume siitä alkaen, kun Edward hänelle jutteli Skotlannin oloista ja tavoista, sattui kerran meille kuvailemaan tätä merkillistä vanhaa pikaria. Palvelijani Spontoon, joka vanhan, uskollisen sotilaan tavoin kaikki huomaa ja vähän puhuu, huomautti minulle jälkeenpäin, että tuollainen hopeaesine oli hänen muistaakseen ollut erään mrs. Nosebagin huostassa. Tämä taas oli alkuaan toiminut panttilainaajan apulaisena ja viimeisten ikävien tapausten lomassa saanut Skotlannissa tilaisuutta hieman työskennellä vanhassa ammatissaan, joten ainakin puolet armeijan arvosaalista oli joutunut hänen käsiinsä. Tietysti me heti hankimme pikarin haltuumme, ja minun olisi erittäin iloista teiltä kuulla, ett'ei sen arvo ole vähentynyt, vaikka saattekin sen minun kauttani takaisin."
Silloin tipahti kyynel viiniin, jota parooni kaasi, kun hän esitti juotavaksi kiitosmaljan eversti Talbotille ja toisen maljan "Waverley-Honourin ja Bradwardinen nyt yhtyneiden sukujen onneksi ja menestykseksi."
Minun ei enää tarvitse muuta mainita kuin ett'ei milloinkaan ole vilpittömämmin lausuttu toivomusta ja ett'ei maallisten olojen vaihtelevaisuuteen nähden myös mikään toivomus ole pääasiassa onnellisemmin täyttynyt.