XX.Kuulustelu.

Charlie mulle armahin, armahin, armahin.Charlie mulle armahin,ritari nuor!

"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät whig-rutaleet?" jatkoi syöjätär. "Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään leipäläpenne umpeen?

"Ettepä tiedä, kuka se saapuu,ettepä tiedä, kuka se saapuu —kaikki Macraw-peikot saapuu."

Cairnvreckanin Vulkanus tunsi tämän raivottaren Venuksekseen ja muljautteli häneen kammottavan julmia silmäyksiä, muutamien kylänvanhinten kiirehtiessä väliin. "Ei hivaustakaan nyt, muori; kelpaako tällaisena aikana tahi tällaisena päivänä laulella mokomia rumia renkutuksia? — aikana, jolloin vihan viiniä sekottamattomana valetaan suuttumuksen maljaan, ja päivänä, jona maan tulisi nousta todistamaan vastaan paaviutta, prelaatteja, kveekareja, itsenäisiä, ylivaltaa, erastianilaisuutta ja antinomianisuutta — sekä kaikkia kirkon erehdyksiä vastaan?"

"Ja minä annan palttua kaikille whig-jaarituksillenne", pauhasi jakobiitti-sankaritar, "ja presbyteerisyydellenne, senkin keropäät, ääliöt köntykset. Oh hoh, luuletteko ettäkiltteihinpukeutuneet pojat piittaavat pienintäkään teidän synoodeistanne, parannuspaastoistanne ja katumustuoleistanne? Hornan kita ne periköönkin! Moni kunniallisempi vaimo on raahustettu sinne istumaan, kuin kukaan tämän maan whigien kainalokumppani. Minä itse —"

Nyt John Mucklewrath alkoi vedota aviolliseen valtaansa, pelätessään eukkonsa käyvän paljastelemaan omakohtaisia yksityisseikkoja. "Mene kotiin, ja h——i sinut korjatkoon (että minun niin pitikin sanoman) ja pane kaurakeitto tulelle."

"Ja sinä sen päiväinen höhlä", vastasi hänen hellä puolisonsa ja kohdisti raivonsa, joka tähän asti oli haihatellut umpimähkään koko väkijoukon yli, yht'äkkiä ja riehuvan rajuna luonnolliseen uomaansa, "sinätoljotat siinä vasaroimassa kapistuksia hulluille, jotka eivät niitä sinä ilmoisna ikänä uskalla napsutella ylämaalaiseen päin, sen sijaan että voisit ansaita leipää perheellesi ja kengittää tämän vast'ikään pohjoisesta tulleen pulskin nuoren herrasmiehen ratsun! Takaanpa ettei hän ole Yrjö kuninkaan kurjaa joukkiota, vaan joku uljas Gordon vähintäinkin!"

Kansan katseet suuntausivat nyt Waverleyhin, joka käytti tilaisuutta pyytääkseen seppää kiireesti kengittämään oppaansa hevosen, hän kun halusi jatkaa matkaansa; sillä hän oli kuullut kylliksi, tajutakseen että oli vaarallista viipyillä tässä paikassa. Seppä tähysteli häntä katsein, joiden äkää ja epäluuloa ei vähentänyt se että hänen vaimonsa pontevasti puolsi Waverleyn pyyntöä. "Kuuletko mitä tämä kaunis nuori herra sanoo, sinä velmuileva juoppolalli?"

"Ja mikä on nimenne, sir?" kysyi Mucklewrath.

"Eihän se sinun asiasi ole, ystäväni, kunhan työsi maksan."

"Mutta se saattaa olla valtion asia, sir", vastasi muuan vanha maamies, joka haiskahti pitkän matkan päähän whiskyltä ja sysiltä; "ja luulenpa että viivytämme matkaanne, kunnes olette käynyt lairdin pakinoilla."

"Teidän tosiaan", lausui Waverley ylpeästi, "käynee sekä vaikeaksi että vaaralliseksi minua pidättää, jollette voi esittää laillista valtuutta siihen."

Väkijoukko oli tuokion ääneti, ja sitte alkoi kuulua kuhinaa kaikkialta: "Sihteeri Murray:" "loordi Lewis Gordon:" "ehkäpächevalieritse!" Sellaisia oletuksia pyöri ihmisten mielissä, ja oltiin nähtävästi yhä taipuvampia vastustelemaan Waverleyn lähtöä. Hän yritti tyynesti huomautella heidän joutavaa luulotteluaan, mutta hänen vapaaehtoiseksi liittolaisekseen lyöttäytynyt mrs. Mucklewrath yhtyi juttuun niin mahtavalla pauhinalla, että hänen selityksensä hupenivat kuulumattomiin; intoilijan kaikki kiivaus joutui Edwardin vastuulle niiden mielestä, joita se kohtasi. "Teköpysäyttäisitte minkään herrasmiehen, joka on prinssin ystäviä?" sillä hänkin oli omaksunut yleisen mielipiteen Waverleystä, vaikka toisessa mielessä. "Uskaltakaahan vain koskea häneen!" kiljaisi hän, harittaen pitkät ja jäntevät sormensa, joiden kynsiä olisi kotkakin voinut kadehtia. "Viskaan kymmenen käskyäni ensimäisen ilkiön tauluun, joka nostaa sormensa häntä vastaan."

"Mene kotiin, muori", virkkoi ennenmainittu maamies; "parempi olisi sinun olla kohdittelemassa miehesi lapsia kuin karjumassa meiltä täällä korvat lukkoon."

"Hänenkakaroitaan kaitsemassa?" vastasi amatsooni irvistäen miehelleen sanomattoman halveksivasti. "Hänen kakaroitaan!

"Jos kuolla voisit, miekkonen,ja haudass' oisit, miekkonen,niin uljas poika ylämaansun leskes ottaa saisi vaan."

Tämä laulunpätkä pani kuulijakunnan nuoremman osan väkisinkin tirskumaan, vaan teki myös kerrassaan lopun kiusatun miehen kärsivällisyydestä. "Perhana soikoon, syöksenpä tämän kuuman raudan hänen kidastaan alas!" ärjäisi hän, vimmansa hullaannuttamana siepaten ahjosta rautakangen; ja olisi kenties täyttänyt uhkauksensa, joll'ei osa väkeä olisi häntä pidättänyt, toisien yritellessä saada riehujaa loittonemaan.

Waverley jo aikoili lähteä pakosalle hämmingissä, vaan ei nähnyt hevostaan missään. Vihdoin hän etäämpänä havaitsi uskollisen seuralaisensa, Ebenezerin, joka oli vetäytynyt molempien ratsujen kanssa pois tungoksesta heti kun näki mille tolalle asiat alkoivat kääntyä. Waverleyn moneen kertaan huudellessa tuomaan hevostaan vastaili hän vain: "Ei, ei! Joll'ette ole kirkon ja kuninkaan ystävä ja sen vuoksi joudutte kiikkiin, niin olette vikapää kunniallisten miesten edessä vastaamaan sopimuksen rikkomisesta; ja minulla on valta pitää ratsu ja reppu vahingoistani ja kuluistani, koskapa hevoseni ja minä menetämme huomisen päivätyön, ehtoopäiväsaarnasta puhumattakaan."

Tungoksen tuuppimana joka puolelta ja joka hetki väkivaltaa odotellen menetti Edward lopulta kärsivällisyytensä ja päätti yrittää säikytellä väkijoukkoa. Hän veti esille taskupistoolin, ja uhkasi toiselta puolen ampua jokaisen, ken uskaltaisi pysäytellä häntä, ja toiselta puolen vannoi samaa tuomiota Ebenezerille, jos tämä veisi ratsuja askeleenkaan paikaltaan. Viisas Partridge sanoo, että mies pistooli kädessä on sadan aseettoman vastus, sillä vaikka hän voi ampua ainoastaan yhden joukosta niin pelkää vähän kukin olevansa tuo kovaonninen yksilö. Cairnvreckanin rynnäkkö olisi sen vuoksi kaiketi hajaantunut, eikä Ebenezer, jonka luonnollinen kelmeys oli vaalennut kolmin verroin aaveellisemmaksi, olisi rohjennut vastustella noin lujaa määräystä. Mutta kylän Vulkanuksessa kiehui vimmattu kiihko purkaa aviosiippanansa herättämää raivoa, ja hän hyökkäsi halukkaasti Waverleytä vastaan, tulikuuma rautakanki kädessään, niin päättäväisen näköisenä, että toisen oli henkeään puolustaakseen laukaistava pistoolinsa. Onneton mies kaatui; ja kun Edward, luonnollista kyllä, kauhistui moista tapausta, saamatta vedetyksi miekkaansa huotrasta tahi siepatuksi toista pistoolia, niin väestö syöksähti hänen kimppuunsa, riisti aseet ja oli ryhtymäisillään häntä rusikoimaan, mutta silloin saapui paikalle muuan kunnianarvoisa hengen mies, pitäjän pastori, ja tämän esiintyminen hillitsi heidän raivonsa.

Tämä arvokas mies (ei mikään Goukhtrapple eikä Rentowel) oli kansan kunnioittama, vaikka saarnasi kristinopin käytännöllistä puolta yhtä paljon kuin sen oppikaavojakin, ja säätyluokatkin pitivät häntä samaten arvossa, joskaan hän ei hivellyt niiden lahkolaisaatteita, muuttaen evankeliumin julistamisen yleisen siveyden juurruttamiseksi. Varmaankin oli tämä uskon ja käytännön yhteytymä hänen opetustavoissaan syynä siihen, ett'en ole voinut saada selville, kuuluiko hän kirkon evankeeliseen vai maltilliseen puolueeseen — vaikka hänen muistonsa on Cairnvreckanin aikakirjoissa erikoisena ajanjaksona, jotta pitäjäläiset puhuessaan kaikesta kuusikymmentä vuotta takaperin sattuneesta mainitsevat sen tapahtuneen "hyvän, mr. Mortonin aikaan".

Mr. Mortonin oli hälyyttänyt paikalle pistoolin laukaus ja pajan ympärillä lisääntyvä mellakka. Ensin käskettyään ympärillä olevia pidättämään Waverleyn, vaan välttämään kaikkea väkivallantekoa, kääntyi hän hoitelemaan Mucklewrathia, jonka elottomalta näyttävän ruumiin yli hänen vaimonsa oli äkillisessä tunteiden pyörähdyksessä viskautunut, itkien, jollotellen ja kutrejaan reviskellen aivan kuin järkensä menettänyt. Kun seppä nostettiin pystyyn, niin havaittiin heti ensiksi, että hän oli hengissä, ja toiseksi, että hän oli pysyväkin hengissä yhtä kauvan kuin joll'ei olisi konsanaan pistoolinlaukausta kuullutkaan. Pelastus oli ollut täperä kuitenkin; luoti oli hiipaissut ohimoa ja tuuperruttanut hänet kotvaseksi, ja tätä horrostilaa vielä jonkin verran olivat kauhu ja ällistys pidentäneet. Nyt hän nousi kostamaan Waverleylle ja työläästi taipui mr. Mortonin ehdotukseen, että muukalainen vietäisiin lairdin eteen, jotta tämä rauhantuomarina ottaisi asiasta huolta pitääkseen. Muutkin saapuvilla olijat kannattivat ehdotettua menettelytapaa yksimielisesti, ja niin sitä marssittiin miesjoukolla noin puolen penikulman päässä olevaan Cairnvreckanin hoviin.

Majuri Melville, Cairnvreckanin hovin isäntä, vanhanpuoleinen herrasmies, oli viettänyt nuoruutensa sotapalveluksessa. Hän vastaanotti mr. Mortonin hyvin ystävällisesti ja sankarimme kohteliaasti, vaikka asianhaarojen hankaluuden vuoksi väkinäisesti ja kylmäkiskoisesti.

Tarkastettiin sepän vammaa, ja kun se näytti vähäpätöiseltä ja kaikesta päättäen oli itsepuolustuksen tuottama, niin majuri arveli voivansa jättää asian sillensä, Waverleyn tallettaessa hänen haltuunsa pikku summan haavottuneen hyväksi.

"Soisinpa velvollisuuteni päättyvän tähän, sir", pitkitti majuri, "mutta välttämätöntä on lähemmin tiedustella matkanne tarkotusta ja aihetta tällaisena onnettomana häiriöaikana."

Esille astui mr. Ebenezer Cruickshanks ja ilmotti rauhantuomarille kaiken mitä tiesi tahi epäili Waverleyn harvapuheisuudesta ja Callumin kiertelyistä. Edwardin ratsastaman hevosen hän sanoi tuntevansa Vich Ian Vohrin omaksi, vaikk'ei ollut hirvinnyt mainita sitä seikkaa matkustajan seuralaiselle, jott'ei jumalaton Mac-Ivorin joukkio jonakin yönä pistäisi tuleen hänen taloaan ja tallejaan. Lopuksi hän liiotteli kirkolle ja valtiolle tekemiään palveluksia, joiden kautta Jumalan avulla (kuten hän vaatimattomasti lausuikse) oli saatu napatuksi tämä kamala rikollinen. Hän vihjaili toivoilevansa työstään palkintoa vastaisuudessa ja nyt heti korvausta ajan haaskauksesta ja maineensa tärveltymisestä, matkatessaan valtion asioilla paastopäivänä.

Tähän vastasi majuri Melville varsin nuivasti, että mr. Cruickshanksin ei totta tosiaan kannattanut ylvästellä ansioistaan tässä asiassa, vaan päin vastoin oli hänen turvautuminen nöyrään katumukseen, jos mieli välttää suuria rahasakkoja, koska oli vastoin äskeistä julistusta ollut antamatta lähimmälle virkamiehelle tietoa jokaisesta ravintolassaan käyvästä vieraasta. Kun mr. Cruickshanks niin paljon kerskui uskonnollisuuttaan ja uskollisuuttaan, niin majuri tahtoi tällä kertaa arvella, ett'ei hän todella ollut pahuudesta tätä kolttosta tehnyt, vaan oli nähtävästi antanut ahneuden nukuttaa intonsa, saadessaan tilaisuuden kiskoa vieraalta kaksinkertaiset maksut. Kuitenkaan ei majuri katsonut voivansa yksinään päättää noin tärkeän henkilön käytöksestä, vaan ilmotti jättävänsä sen ensi neljänneskäräjien tutkittavaksi. Sen enempää mainitsemista ei historiallamme ole Kultahaarukan isännästä, joka haikein mielin murjotellen palasi kotiinsa.

Sitte komensi majuri Melville kaikki kyläläiset palaamaan omiin puuhiinsa, määräten vain kaksi tilapäisinä poliisipalvelijoina toimivaa odottelemaan ulkopuolella. Huoneeseen jäivät siten lopulta ainoastaan mr. Morton, jota majuri pyysi viipymään, kirjuri ja Waverley itse. Syntyi kiusallinen ja hämmennyttävä äänettömyys. Vihdoin kysyi majuri Melville Waverleyn nimeä, silmäillen häntä hyvin sääliväisesti ja useasti vilkaisten kädessään olevaan muistiinpanolappuun.

"Edward Waverley."

"Sitä arvelinkin. Viimeksi rakuunakapteeni, Sir Everard Waverleyn veljenpoika?"

"Sama."

"Nuori mies, minua suuresti surettaa, että tämä tukala velvollisuus on joutunut osalleni."

"Velvollisuus tekee puolustukset tarpeettomiksi, majuri Melville."

"Totta kyllä; kysynpä teiltä siis, millä tavoin olette viettänyt aikanne siitä asti kuin saitte lomaa rykmentistänne?"

"Niin ylimalkaiseen kysymykseen tulisi minun sommitella vastaukseni sen syytöksen laadun mukaan, joka tiedustuksen aiheuttaa. Vaadin kanteen ilmotettavaksi sekä tiedon siitä millä oikeudella minut väkisin pidätetään siihen vastaamaan."

"Mielipahalla on minun sanominen, että syytös on varsin vakavalaatuinen, mr. Waverley, halventaen kunniaanne sekä soturina että alamaisena. Soturina syytetään teidän levittäneen salavehkeitä ja kapinajuonia komentamienne miesten keskuudessa, ja olleen heille esimerkkinä karkaamisessa, pitentämällä omaa poissaoloanne vastoin päällikkönne nimenomaista käskyä. Siviilirikos, josta teitä epäillään, on valtionkavallus ja kapinan yllytys kuningasta vastaan — suurin rikos mihin alamainen voi joutua syypääksi."

"Ja millä valtuudella pidätetään minut puolustautumaan mokomilta katalilta herjauksilta?"

"Sellaisella, jota on meidän molempien toteltava."

Hän ojensi Waverleylle Skotlannin ylioikeuden vangitsemiskäskyn Edward Waverleytä vastaan, jota epäiltiin salaliittolaisuudesta ja muista raskaista rikoksista.

Waverleyn ilmaisemaa hämmästystä piti majuri Melville luonnollisena syyllisyyden tuntona, vaan mr. Morton oli taipuisa tulkitsemaan sen kohtuuttomasti epäillyn viattomuuden aiheuttamaksi. Totta oli kumpaisessakin oletuksessa; sillä vaikka Edward tiesi olevansa vapaa rikoksista, joista häntä syytettiin, niin johti nopea katsaus omaan käytökseensä hänet kuitenkin siihen vakaumukseen, että hänen saattoi olla hyvin työläs tyydyttävästi todistaa muille viattomuutensa.

"Tässä tukalassa asiassa on peräti kiusallista se", virkkoi majuri Melville, oltuaan hetken vaiti, "että syytöksen ollessa näin painavaa laatua minun täytyy ehdottomasti vaatia nähdäkseni sellaiset paperit, mitä teillä on mukananne."

"Ne annan empimättä", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja muistikirjansa; "joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää."

"Enpä luullakseni voi suostua mihinkään ehtoihin, mr. Waverley."

"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään merkitystä, niin pyydän sitä takaisin."

Hän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt uljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle. Majuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen ja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.

Suotuaan vangille — jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä — kohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen kuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen ylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin yksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän saneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.

"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin rakuunarykmentissä?"

"Kyllä; hän oli kersanttina joukossani, ja setäni alustalaisen poika."

"Aivan oikein — ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut luottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?"

"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen arvoiselleen henkilölle", vastasi Waverley. "Pidin kersantti Houghtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin, ja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa."

"Mutta teillä oli tapana", intti majuri Melville, "käyttää tätä miestä välittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet osastoonne Waverley-Honourin alueelta?"

"Niinpä kyllä; kun rykmenttiin kuului parhaastapäästä skotlantilaisia ja irlantilaisia, niin mies parat aina pikku vastuksissaan odottivat neuvoa minulta ja varsin luonnollisesti käyttivät silloin puhemiehenään maanmiestään, joka oli kersanttina."

"Kersantti Houghtonin vaikutus", pitkitti majuri, "ulottui siis etupäässä niihin sotureihin, jotka seurasivat teitä rykmenttiin setänne tilalta?"

"Tietysti; mutta mitä tekemistä on sillä tässä asiassa?"

"Siihen juuri johdunkin, ja pyydän vilpitöntä vastausta. Oletteko rykmentistä lähdettyänne ollut missään kirjeenvaihdossa, välittömässä tahi välillisessä, tämän kersantti Houghtonin kanssa?"

"Minäkö! — Olisinko kirjeenvaihdossa hänen asemassaan ja säädyssään olevan miehen kanssa! Miten, ja missä tarkotuksessa?"

"Se on teidän selitettävä: mutta ettekö esimerkiksi kirjottaneet häntä lähettämään teille kirjoja?"

"Muistutatte minulle vähäpätöistä tointa, jonka annoin kersantti Houghtonille, kun palvelijani ei ollut lukutaitoinen. Muistan nyt kirjeellisesti pyytäneeni häntä valitsemaan muutamia teoksia, joista liitin luettelon, ja lähettämään ne minulle Tully-Veolaniin."

"Ja minkä laatuisia olivat kirjat?"

"Milt'ei yksinomaan kaunokirjallisuutta; ne olivat aiotut naisen luettaviksi."

"Eikö niiden joukossa ollut kapinallisia lentokirjasia, mr. Waverley?"

"Oli joitakin valtiollisia kyhäelmiä, joihin tuskin vilkaisinkaan. Ne oli minulle lähettänyt muuan touhuava ystävä, jolla on sydän paikallaan, vaikk'ei hän ole varovainen eikä valtiollisissa asioissa oikein arvostelukykyinen: mutta ne näyttivät perin ikävystyttäviltä sepitelmiltä."

"Se ystävä", jatkoi itsepintainen tiedustelija, "oli muuan mr. Pembroke, uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies, kahden kapinallisen teoksen kirjottaja, joiden käsikirjotukset löytyivät matkatavarainne joukosta?"

"Mutta joista en konsanaan ole kuutta sivua lukenut, sen vakuutan kunniasanallani."

"En ole teidän tuomarinne, mr. Waverley; tutkintonne joutuu jatkumaan muualla. Ja nyt jatkaaksemme — tunnetteko henkilön, jolla on nimenään Viekas Will eli Will Ruthven?"

"En ole kuullutkaan sellaista nimeä."

"Ettekö milloinkaan sellaisen henkilön tahi kenenkään muunkaan välityksellä ollut tekemisissä kersantti Humphry Houghtonin kanssa, yllytellen häntä karkaamaan rykmentistä niin monen toverinsa kanssa kuin saisi viekotelluksi puolelleen, ja liittymään ylämaalaisiin ja muihin kapinoitsijoihin, jotka nyt ovat nuoren kruununpyytäjän johtamina nousseet aseisiin?"

"Vakuutan teille ett'en ainoastaan ole viaton syykseni ajamaanne salaliittoon, vaan että inhoankin sitä kaikesta sielustani enkä mokomaan valtionkavallukseen yhtyisi vaikkapa minulle itselleni valtaistuin luvattaisiin."

"Mutta jos minulle on totta kerrottu, niin vietitte rykmentistä poistuttuanne koko aikanne ylämaalaisjohtaja Glennaquoichin ja Bradwardinen paroonin luona, jotka molemmat ovat käyneet tähän onnettomaan taisteluun omaa isänmaatansa vastaan?"

"En sitä tahdo salata; mutta jyrkästi kiellän olleeni osallinen heidän valtiollisiin puuhiinsa."

"Ettehän arvatakseni kuitenkaan yritä kieltää seuranneenne isäntäänne Glennaquoichia kohtaukseen, joka kävi suuresta metsästysretkestä, vaan oli salaliittolaisten enemmistön kokous, missä kapinan nostamisesta päätettiin?"

"Myönnän olleeni sellaisella retkellä", vastasi Waverley, "vaan en kuullut enkä nähnyt mitään teidän mainitsemiinne hankkeisiin viittaavaa."

"Sieltä jatkoitte matkaanne Glennaquoichin ja hänen klan'insa osan kanssa yhtyäksenne kruununpyytäjän armeijaan, ja palasitte hänelle valan tehtyänne asestamaan ja harjaannuttamaan loppu-osankin, liittääksenne sen hänen joukkoihinsa, niiden tunkeutuessa etelään?"

"En ole milloinkaan ollut Glennaquoichin kanssa sellaisella asialla; enpä edes ole tätä ennen kuullut että mainitsemanne henkilö on saapunut maahan."

Hän kuvaili sitte metsästysretkellä saamansa vamman aiheuttamaa viivytystä, ja lisäsi palattuaan huomanneensa, että hänet oli yht'äkkiä erotettu sotapalveluksesta; eikä kieltänyt silloin ensi kertaa havainneensa ylämaalaisissa kapinallisia oireita. Mutta kun hänellä ei ollut halua yhtyä heidän puuhiinsa eikä enää syytä viipyä Skotlannissa, niin oli hän nyt matkaamassa takaisin synnyinmaahansa. Sinne olivat häntä kutsuneet ne, joilla oli oikeus johtaa hänen toimiaan, kuten majuri Melville saattoi nähdä pöydällä olevista kirjeistä.

Tämän johdosta silmäili majuri Melville Richard Waverleyn, Sir Everardin ja täti Rachelin kirjeet, mutta joutui niistä aivan toisiin johtopäätöksiin kuin Waverley odotti. Niiden sävy oli tyytymätön hallitusta vastaan, olipa niissä hämäriä kostonkin viittailuja, ja täti Rachel paran kirje, jossa ilmeisesti selitettiin Stuartien vallanvaatimus oikeaksi, tulkittiin sisältävän avoimen tunnustuksen siitä mitä toiset rohkenivat ainoastaan vihjailla.

"Vielä kysymys, mr. Waverley", virkkoi majuri. "Ettekö moneen kertaan saanut kirjeitä päälliköltänne, joissa teitä varotettiin kavahtamaan vaaroja ja käskettiin palaamaan rykmenttiinne, koska nimellänne yllytettiin sotamiehiänne tyytymättömyyteen?"

"En koskaan, majuri Melville. Sainpa häneltä kyllä yhden kirjeen, jossa hän kohteliaasti vihjasi haluavansa minun käyttävän lomaani muulla tavoin kuin yhtämittaiseen Bradwardinen luona asumiseen, ja myönnän ett'en pitänyt hänen sekautumistaan siinä asiassa oikeutettuna. Lopuksi sain, samana päivänä kuin sanomalehdestä luin erottamiseni, eversti Gardinerilta toisenkin kirjeen, jossa minut käskettiin saapumaan takaisin. Jo mainitsemani ja selittämäni poissaolon vuoksi sain tämän määräyksen liian myöhään, voidakseni sitä noudattaa. Jos oli toisia kirjeitä välillä — ja everstin vakuutuksen johdosta täytyy se uskoa — niin eivät ne ole tulleet perille."

"Olen vielä unohtanut kuulustaa erästä vähäpätöisempää asiaa, josta sentään siitäkin on julkisesti puhuttu vahingoksenne. Sanotaan, että teidän kuullen esitettiin kapinallinen malja, ja että te, hänen majesteettinsa upseeri, jätitte eräälle toiselle seurueessa olevalle herrasmiehelle hyvityksen vaatimisen tästä loukkauksesta. Tästä, sir, ei tietysti voi oikeudessa nostaa kannetta teitä vastaan; mutta jos, kuten olen kuullut, rykmenttinne upseerit pyysivät selitystä tälle huhulle, niin en voi olla kummastelematta, kuinka te soturina ja aatelismiehenä ette sitä heille antanut."

Tämä oli liikaa. Joka puolelta ahdistivat häntä syytökset, joissa törkeät valheet olivat saaneet sen verran todellisuuden verhoa että väkisinkin tuntuivat uskottavilta — hänen ollessaan yksinään, ystävittä ja vieraassa maassa. Waverley piti jo henkeänsä ja kunniaansa melkein menetettynä, ja päätään kätensä varassa pidellen jyrkästi kieltäysi enää vastaamasta kyselyihin, koska suora ja vilpitön kertomuksensa oli vain suonut lisää aseita syyttäjänsä käsiin.

Waverleyn käytöksen muuttumisesta ihmettelyä tahi mielipahaa ilmaisematta pitkitti majuri Melville yhä vain levollisesti tiedustelujansa. "Mitä hyödyttää minun vastata teille?" sanoi Waverley ynseästi. "Näytte olevan vakuutettu syyllisyydestäni ja väännätte jokaisen vastaukseni tukemaan ennakolta muodostamaanne mielipidettä. Iloitkaa siis näennäisestä voitostanne älkääkä minua enää kiusatko. Jos olen kyennyt moiseen raukkamaisuuteen ja petturuuteen kuin syytöksenne väittävät, niin ei ainoakaan vastaukseni ole uskomisen arvoinen. Ja josenansaitse epäluuloanne — ja Jumala sekä omatunto ovat minulle todistajina siitä, että niin on asian laita — niin en käsitä miksi vilpittömyydelläni antaisin ahdistajalleni aseita viattomuuttani vastaan. Ei ole pienintäkään syytä vastata enää sanaakaan, ja tässä päätöksessäni pysyn." Ja hän jäi taas ynseään ja jyrkkään vaitioloonsa.

"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata vilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi", lausui rauhantuomari. "Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien houkutuksille, ja ainakin yksi ystävänne — tarkotan Glennaquoichin Mac-Ivoria — on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen te nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne päättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen hyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän harkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä. Mutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat tässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin täytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni, peittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä tapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden menetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä onnettomissa vehkeissä."

Waverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan hypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä ollut osottanut: "Majuri Melville — koska se on nimenne — olen tähän asti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt kajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua. Mutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin ilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja ystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin moitittava — niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin verroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne olivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa niitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin ainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan epäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa."

Mr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko kuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt nuuskarasiaan ja nenäliinaan.

"Mr. Waverley", virkkoi majuri, "nykyinen asemani estää minut sekä loukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää keskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen pakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna, mutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät pöytätoveriksemme illalliselle? — (Edward pudisti päätään) — mutta lähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne."

Sankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen, mutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten viskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän viheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta. Unta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan Pohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien keskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.

Majuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan Waverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea pastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä. Myöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja oikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki nuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden perillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan, ja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden pysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.

Waverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten istuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat saapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä painoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn nuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana ympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään ilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki mahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.

Kumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien tunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä pätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä välttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton erilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä esilauseista.

Majuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä valppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa paljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja kelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan kohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt tieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä toverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt nykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen havaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen katumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja kunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti heidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla häneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa tuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden tieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä sananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta, että loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan hyvän.

Kirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta opinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin pastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen mielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen elämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin menetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin seurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne siitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi. Niinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti toisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja epäluuloisen maailmantuntijan.

Palvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti lasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:

"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan narun kaulaansa."

"Jumala varjelkoon!" vastasi pappi.

"Aamen, se tapahtukoon", lausui väliaikainen tutkintotuomari; "mutta eipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä johtopäätöstä."

"Mutta tokihan, majuri", väitti pappi, "se vältettävissä lienee, kuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?"

"Niinkö luulettekin!" vastasi Melville. "Mutta, hyvä pastori, olettekin niitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen maallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on."

"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet, jonka julistaminen on kutsumuksenani."

"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty armo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti tarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän puhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että tulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan."

"Ja miksi? Sadat harhaan joutuneet aatelismiehet ovat nyt käyneet aseisiin hallitusta vastaan, arvatenkin monella periaatteet, joita kasvatus ja aikainen ennakkoluulo ovat kullanneet isänmaallisuuden ja sankaruuden nimillä. Kun oikeus valitsee moisesta paljoudesta uhrinsa (sillä tietystikään ei kaikkia voida tuhota), niin täytyy sen ottaa lukuun siveellinen vaikutin. Suistukoon lakien tuomiolle se, jonka ovat viehättäneet kunnianhimo tahi oman edun pyyteet häiritsemään järjestyneen esivallan rauhaa; mutta tottapa nuoruus saa vedota armahdukseen, kun sitä ovat eksyttäneet ritarillisuuden ja luulotellun uskollisuuden hurjat näyt."

"Mutta jos tuo haihatteleva ritarillisuus ja luuloteltu uskollisuus työntyy valtiopetoksen alalle", vastasi virkamies, "niin en koko kristikunnassa tiedä ainoatakaan oikeusistuinta, hyvä mr. Morton, missä voisivat vedota syyntakeettomuuteensa."

"Vaan en muuten myönnäkään tämän nuorukaisen syyllisyyttä mitenkään todistetuksi", huomautti pastori.

"Syystä että hyvänsävyisyytenne häiritsee järkevyyttänne", vastasi majuri Melville. "Ottakaahan huomioonne: Tämän nuorukaisen suku on polvi polvelta säilynyt jakobiittisena; hänen setänsä on kotiseutunsa toryjen johtaja, isä epäsuosioon joutunut ja napiseva hovimies, opettaja kieltäytynyt uskollisuudenvalasta ja sepustanut kaksi kapinallista teosta. No, nuori mies yhtyy Gardinerin rakuunarykmenttiin, tuoden mukanaan setänsä tilalta joukon nuoria miehiä, jotka omalla tavallaan ovat toveriensa kanssa kiistellessään häikäilemättä tunnustaneet Waverley-Honourissa oppimiansa korkeakirkollisia periaatteita. Näitä nuoria sotilaita kohtaan on Waverley tavattoman huomaavainen; he saavat rahaa enemmän kuin soturi tarvitsee ja hyvä kuri sallii; ja ovat suositun kersantin johdettavina, jonka välityksellä ovat merkillisen läheisissä tekemisissä kapteeninsa kanssa, sentähden pitäen itseään muista upseereista riippumattomina ja tovereitansa ylempinä."

"Kaikki tämä, hyvä majuri, on luonnollisena tuloksena nuorta isäntäänsä kohtaan tuntemastaan harrastuksesta ja muukalaisuudestaan, kun ovat etupäässä pohjoisesta Irlannista ja Skotlannin länsiosista pestatussa rykmentissä, missä toverit pyrkivät riitaantumaan heidän kanssaan, ärtyisinä englantilaisille ja Englannin kirkon jäsenille."

"Hyvin puhuttu, pastori!" vastasi virkamies. "Olisivatpahan vain jotkut synoodinne jäsenet tässä kuulemassa! Mutta jatkaakseni: Tämä nuori mies pääsee lomalle ja lähtee Tully-Veolaniin. Bradwardinen paroonin mielipiteet tunnetaan varsin hyvin, siitä puhumattakaan että pojan setä pelasti hänet vuonna 1715. Siellä joutuu hän rettelöön, jossa sanotaan häväisseen upseerikunniaansa; eversti Gardiner kirjottaa hänelle, ensin leppeästi, sitte jyrkemmin — varmaankaan ette epäille hänen niin tehneen, koskapa hän itse sen sanoo; toverikunta pyytää häneltä selitystä riidasta, johon hänen huhutaan olleen osallisena; hän ei vastaa päällikölleen eikä tovereilleen. Sill'aikaa käyvät hänen sotamiehensä niskotteleviksi ja rauhattomiksi, ja vihdoin, kun huhu ylämaalaisten onnettomasta kapinasta on päässyt yleisesti leviämään, havaitaan hänen suosimansa kersantti Houghtonin ja erään toisen sotilaan joutuneen väleihin ranskalaisen lähetin kanssa, joka väittää olevansa kapteeni Waverleyn uskottuja miehiä. Tuo välimies on miesten tunnustuksen mukaan yllytellyt heitä karkaamaan rykmentistään ja yhtymään prinssi Charlesin luona oleksivaan kapteeniinsa. Tämä kelpo kapteeni on sillävälin omankin myönnyttelynsä mukaan elostellut Glennaquoichissa Skotlannin toimeliaimman, kavalimman ja vimmatuimman jakobiitin parissa, ja menee tämän kanssa ainakin tuohon kuuluun metsästyskohtaukseen, ja pelkäänpä vielä hiukan edemmäksikin. Taaskin lähetetään hänelle kaksi kutsua; toisessa selitetään hänen joukossaan sattuneet rettelöt, toisessa jyrkästi käsketään hänen palata rykmenttiinsä — mikä hänen olisi pitänyt jo aikoja sitte tehdä, jos oli järjillään, heti kun näki kapinapuuhien yhä enemmän pääsevän vauhtiin ympärillään. Hän vastaa korskalla kiellolla, ja selittää luopuvansa paikastaan."

"Häneltä oli se jo riistetty", huomautti mr. Morton.

"Mutta hän pahottelee, että se toimenpide on ehtinyt edelle. Miehen matkatavarat otetaan takavarikkoon hänen asunnostaan ja Tully-Veolanista, ja havaitaan sisältävän villittyjä jakobiittisia kirjasia varaston, jolla olisi koko maa myrkytettävissä, puhumattakaan hänen arvoisan ystävänsä ja opettajansa mr. Pembroken painamattomista väitöskirjasista."

"Hän sanoo jättäneensä ne lukematta", selitteli pappi.

"Tavallisessa tapauksessa sen uskoisin, sillä ne ovat yhtä typeriä saivarteluja sommittelultaan kuin häijynilkisiä sisällöltään. Mutta kaiketi hän on niiden periaatteita arvossa pitänyt — muutoinko tuon ikäinen nuori mies raahaisi mokomaa moskaa mukanansa? Saapuu sitte tieto kapinoitsijain lähenemisestä; hetipä lähtee hän liikkeelle jonkinlaisessa valepuvussa, kieltäytyen nimeään ilmaisemasta. Jos tuo hassahtanut intoilija puhui totta, niin oli hänellä seuralaisenaan kovin epäiltävä henkilö ja ratsunsakin oli Glennaquoichin. Taskussaan on hänellä hallitusta herjaavia kirjeitä omaisiltaan, ja ylistysruno eräästä Woganista, joka luopui parlamentin palveluksesta ja yhtyi ylämaan kapinallisiin englantilaisen ratsuväkijoukon johtajana, Stuart-suvun puolesta taistellakseen. Ja lopuksi", jatkoi majuri, kiihtyen omassa todistelussaan, "mistä löytyykään tämä ritari Woganin toinen painos? No, parhaassa matkan touhussa, käydäkseen suunnitelmiansa toteuttamaan, ja ampumassa ensimäistä kuninkaan alamaista, joka rohkenee panna kysymykseen hänen aikeensa."

Mr. Morton viisaasti pidättyi vastatodistelusta, jott'ei virkamies vain yhä itsepintaisemmin piintyisi mielipiteeseensä, ja kysyi ainoastaan, mitä hän nyt aikoi tehdä vangille.

"Vaikea sanoa, nykyoloissa", virkkoi majuri Merville.

"Ettekö voisi pidättää häntä täällä omassa asunnossanne, turvassa vaaroilta, kunnes myrsky on tauonnut? Onhan hän hieno, sävyisä nuori mies."

"Eipä teidän eikä minunkaan asuntomme pysy pitkiä aikoja syrjässä vaarojen tieltä, ystävä, jos olisikin laillista pidättää hänet täällä", vastasi majuri. "Vast'ikään kuulin, että ylipäällikkö, joka tunkeusi ylämaahan etsimään käsille ja hajottamaan kapinoitsijat, ei olekaan suostunut taistelemaan Corryerrickin luona, vaan on kaikkien hallituksen käytettävänä olevien voimien kanssa marssinut pohjoiseen, Invernessiin, John-o'-Groat's Houseen [Britannian pohjoisin kärki] tahi hornan kitaan, kukapa sen tietääkään, jättäen ylämaalaisille tien alamaahan avoimeksi ja suojelemattomaksi."

"Jumalan tähden!" huudahti pappi, "onko mies pelkuri, kavaltaja tahi epatto?"

"Ei luullakseni mitään noista kolmesta", selitti Helville. "Sir John on tavallisen miehuullinen soturi; hän on kelpo mies kylläkin, tekee mitä käsketään ja tajuaa mitä hänelle sanotaan, vaan on tärkeissä oloissa itsenäisesti toimimaan yhtä sopiva kuin minä, pastori, paukuttamaan teidän saarnastuolistanne."

Tämä tärkeä uutinen luonnollisesti käänsi keskustelun joksikin aikaa pois Waverleystä; lopuksi palattiin kuitenkin niihinkin puheisiin.

"Täytynee antaa nuori mies huoliteltavaksi jollekin niistä aseellisista vapaaehtois-osastoista, joita äskettäin lähetettiin rauhattomien alueiden säikyttelijöiksi", arveli majuri Melville. "Ne on nyt kutsuttu palaamaan Stirlingiin, ja muuan pikku joukko heitä käy tästä kautta huomenna tahi ylihuomenna, johtajana eräs länsirannikkolainen — nimi pyörii kieleni kärjellä. Olettehan tekin hänet nähnyt — sanoitte häntä Cromwellin aikakauden sotilaspyhimyksen ilmeiseksi perikuvaksi."

"Ahaa! Gilfillan, kameroniaanien lahkoa", vastasi mr. Morton. "Toivonpa vain, että nuori herrasmies pysyy turvassa. Mielten kiihkossa ja yleisessä hälyssä tällaisena melskeisenä aikana tapahtuu useasti uskomattomia tekoja, ja pelkäänpä Gilfillanin kuuluvan lahkoon, joka on kärsinyt vainoa, pääsemättä armahdusta oppimaan."

"Hän saa toimekseen vain viedä mr. Waverleyn Stirlingin linnaan. Annan ankarat määräykset hänen kohtelustaan. En millään kurin saa keksityksi parempaa keinoa, hänet suojaan saattaakseni, ja tuskinpa neuvonette minua ottamaan vastuulleni hänen vapauttamistansakaan."

"Mutta ettehän pane vastaan, jos haluaisin huomenna puhutella häntä kahden kesken?"

"Enpä suinkaan; uskollisuutenne ja vakavaluontoisuutenne ovat minulle täytenä vakuutena. Mutta missä mielessä tätä pyydätte?"

"Vain koettaakseni", lausui mr. Morton, "eikö häntä saisi kertomaan sellaisia seikkoja, jotka jälkeenpäin voisivat olla hyödyksi hänelle itselleen, lieventämässä, vaikkakaan eivät kaikesta syystä puhdistamassa."

Ystävykset erosivat ja läksivät levolle, kumpikin kovin huolissaan isänmaan kohtalosta.

Aamulla Waverley heräsi tuskaisista unista ja virkistämättömistä uinahduksista täydelleen tajuamaan asemansa kamaluuden, osaamatta päätellä mihin kaikkeen se vielä olikaan johtava. Saatettaisiinhan häneen nähden oikopäätä menetellä sotalain mukaan, joka keskellä kansalaissotaa ei varmaankaan ollut tarkka uhriensa valinnassa tahi todistusten harkinnassa. Eikä tuntunut paljoa mukavammalta joutua skotlantilaisen oikeusistuimenkaan eteen, missä tiesi asetusten ja tapojen olevan monin kohdin erilaisia kuin Englannissa, ja missä — kuten häntä oli aivan väärin opetettu uskomaan — yksilön vapautta ja oikeuksia varjeltiin vähemmän huolellisesti. Hän kävi katkeraksi hallitusta, nykyisen pulansa ja vaaransa alkuaihetta vastaan, ja kirosi jo sydämessään tunnollisuuttaan, joka oli saanut hänet kieltäytymään Mac-Ivorin aseveikoksi yhtymästä.

"Miks'en minä", virkahti hän itsekseen, "muiden maineikkaiden miesten tapaan empimättä toivottanut tervetulleeksi sen vanhojen kuningasten jälkeläistä ja suoraan polveutunutta valtaistuimen perillistä? Olihan minullakin tilaisuus

"aukaista jylhä silmä kapinan,toivottaa tervetulleeks' usko uusi,syöksähtää Charles-prinssin jalkoihin!

"Kaikki mitä Waverley-suvusta tiedetään suurta ja arvokasta, se on perustunut Stuarteja kohtaan osotettuun järkähtämättömään uskollisuuteen. Siitä tulkinnasta, jolla tuo skotlantilainen virkamies käsitti setäni ja isäni kirjeet, on aivan ilmeistä, että minun olisi tullut tajuta niiden kannustavan itseäni esi-isäini uraa astumaan; ja päätöskykyni on sotkeutunut ajatusteni hitauden kautta, kun heidän täytyi koettaa saada sanottavansa hiukan salavihkaa lausutuksi. Jos olisin kunniaani häväistäessä antautunut ensimäisen oikeutetun suuttumuksen varaan, niin olisinpa nyt peräti toisenlaisessa asemassa — vapaana ja aseissa, isäini tapaan taistelemassa lemmen, uskollisuuden ja maineen edestä. Ja nyt olen tässä, napattuna ja loukussa, epäluuloisen, jyrkän ja kovasydämisen miehen käsissä, kenties joutumassa vankityrmän yksinäisyyteen tahi julkisen mestauksen häpeään. Oi Fergus, oikea oli ennustuksesi, ja näin nopeasti, perin nopeasti on se toteen käynyt!"

Edwardin hautoessa näitä synkeitä mietteitä ja hyvin luonnollisesti moittiessa hallitusta siitä, minkä oli aiheuttanut sattuma tahi osaksi ainakin oma ajattelematon käytöksensä, käytti mr. Morton majuri Melvillen lupaa ja saapui hänen luokseen aikaiselle aamuvierailulle.

Waverleyn ensi aikomuksena oli vihjata toivovansa saada olla rauhassa, mutta sen mielijohteen hän hillitsi huomatessaan tulijan samaksi hyväntahtoiseksi ja kunnianarvoisaksi pappismieheksi, joka oli hänet pelastanut kyläläisten väkivallalta.

"Luulenpa, sir", lausui kovaonninen nuori mies, "että muissa olosuhteissa ilmaisisin teille niin syvää kiitollisuutta kuin henkeni pelastaminen ansaitsee. Mutta nykyään on mieleni sellaisessa sekasorrossa ja odottelee kärsimysteni kehitystä niin kiihkeästi, että voin tuskin kiittää välityksestänne."

Mr. Morton vastasi, ett'ei suinkaan ollut saapunut hänen suosiollista mielipidettään vaatimaan, vaan ainoastaan aprikoimaan keinoja millä saisi sen todella ansaituksi. "Hyvällä ystävälläni, majuri Melvillellä", hän jatkoi, "on soturin ja virkamiehen tunteet ja velvollisuudet, jotka eivät ole sitomassa minua; enkä aina voi yhtyä hänen mielipiteisiinsä, joissa kenties on liian vähän otettu lukuun ihmisluonteen vajavuuksia." Hän pysähtyi, ja pitkitti sitten: "En tahdo tunkeutua luottamukseenne, mr. Waverley, yrittääkseni saada tietoja, jotka voisivat olla haitaksi teille tahi muille; mutta tunnustan vakaasti haluavani, että uskoisitte minulle yksityisseikkoja, jotka jollakin tavoin voisivat lopulta osottaa syyttömyytenne. Vakuutan pyhästi, että ne siten tulisivat uskollisen ja parastaan yrittävän välittäjän huostaan."

"Mutta", epäröitsi Waverley, "en käsitä miksi vaivaisin teitä luettelemalla kaikenlaatuisia pikku piirteitä, joita jo olen juurtajaksain pohtinut itsekin, saamatta niistä juuri mitään selitystä minua vastaan tehdyille syytöksille. Tiedänhän kyllä viaton olevani, vaan en tiedä miten voisin toivoa saavani sen muille todistetuksi."

"Juuri siitä syystä rohkenen pyytää luottamustanne", huomautti pappi. "Tunnen tämän maan olot ja henkilöt jokseenkin tarkoin, ja voin tarpeen tullen saada tietoja etäämpääkin hankituksi. Pelkään että asemanne ehkäisee teitä ryhtymästä niihin tiedusteluihin ja petoksen paljasteluihin, joissa minä kernaasti kävisin toimimaan puolestanne; ja jos yritykseni eivät teitä hyödytä, niin eipä voine niistä olla vahinkoakaan."

Tovin tuumittuaan päätti Waverley, ett'ei mr. Mortoniin luottaminen ollut haittaava mr. Bradwardinea eikä Fergus Mac-Ivoria, jotka kumpikin olivat jo julkisesti ryhtyneet aseisiin hallitusta vastaan, ja että se kenties voisi olla hänelle itselleen avuksi, jos uuden ystävänsä vakuutukset olivat yhtä vilpittömiä kuin vakavasti lausuttuja. Sen vuoksi hän kuvasi lyhyeen useimmat tapahtumat, jotka jo edellä on esitetty lukijalle, kuitenkaan mainitsematta Flora Mac-Ivoria ja Rose Bradwardinea edes nimeltäänkään.

Mr. Mortonin huomiota näytti Donald Bean Leanin luona käynti enimmin herättävän. "Olenpa iloissani siitä", hän virkkoi, "ett'ette maininnut tätä seikkaa majurille. Sitä voisivat suuresti väärin tulkita ne, jotka eivät huomaa ottaa lukuun uteliaisuuden voimaa ja romanttisuuden vaikutusta nuoruuden toiminnassa. Tämä Bean Lean on kautta maan kuuluisa jonkinlaisena Robin Hoodin laisena metsäsissinä, ja jutut hänen oveluudestaan ja yritteliäisyydestään ovat yleisiä puhdetarinoita. Hänellä on kieltämättä lahjoja, jollaisia ei noissa piireissä osaisi olettaa; ja kun häntä on kannustamassa kunnianhimo, eikä liiallinen tunnollisuus pyri häiritsemään, niin aikoo hän kaiketi kaikin mahdollisin keinoin kunnostautua näissä onnettomissa melskeissä." Mr. Morton merkitsi sitte huolellisesti muistiin kaikki erityispiirteet Waverleyn vierailusta Donald Beanin luona sekä muista hänen kertomistaan seikoista.

Tämän hyvän miehen, joka näkyi olevan vakuutettu hänen viattomuudestaan, osanotto ja täysi luottamus saivat Edwardin sydämen suopeammaksi, ensin majuri Melvillen kylmäkiskoisuudesta jouduttuaan uskomaan koko maailman liittoutuneen itseään sortamaan. Hän pudisti mr. Mortonia lämpimästi kädestä, vakuuttaen saaneensa suurta huojennusta hänen ystävällisyydestään ja sanoen kuuluvansa sukuun, jolla oli sekä kiitollisuutta että voimaa sen ilmaisemiseen, mikä tahansa olikaan säädetty omaksi kohtalokseen. Hänen kiittelyjensä vakaisuus sai kyyneleet kihoamaan kunnianarvoisan pappismiehen silmiin; nuoren ystävänsä herkät ja vilpittömät tunteet innostivat häntä yhä enemmän siihen työhön, johon oli vapaaehtoisesti tarjoutunut.

Edward nyt kysyi tiesikö mr. Morton minne hänet aiottiin viedä.

"Stirlingin linnaan", vastasi hänen ystävänsä, "ja sikäli olen teidän vuoksenne tyytyväinen, sillä linnan kuvernööri on hyvin säyseä kelpo mies. Mutta oikein varma en ole siitä kohtelusta, mikä matkalla tulee osaksenne; majuri Melville on tahtomattaan pakotettu jättämään vartioimisenne toisen henkilön haltuun."

"Olen siitä iloissani", vastasi Waverley. "Inhoan tuota kovasydämistä, kylmäverisesti punnitsevaa skotlantilaista virkamiestä. Toivoaksemme emme enää koskaan tapaa toisiamme: hänellä ei ollut sääliä viattomuuttani eikä onnettomuuttanikaan kohtaan, ja kivettynyt täsmällisyys, jolla noudatti kaikkia kohteliaisuuden muotoja samalla kun kidutti minua kysymyksillään, epäilyksillään ja johtopäätöksillään, tuntui inkvisitsioonin piinapenkiltä. Älkää puhdistelko hänen käytöstään, hyvä herra, sillä sitä en voi kärsivällisesti sietää; sanokaa pikemmin, kuka saa vaalittavaksensa niin tärkeän valtiovangin kuin minä olen."

"Muuan Gilfillan, erästä kiihkeän oikeaoppista kameroniaanien lahkoa, joka takavuosina useasti nousi aseisiin esivaltaa vastaan, vaikka heistä nyt monet ovat taas hallituksen puolella. Kernaasti puhuisin hänelle teidän puolestanne, mutta lahkonsa kaikki ennakkoluulot ovat häneen syvältä juurtuneet, joten hän muutenkin tuimaluontoisena miehenä vähät välittäisi erastianilaisen papin — kuten hän minua kohteliaasti nimittäisi — muistutteluista. Ja nyt jääkää hyvästi, nuori ystäväni; en tällä kertaa väsytä majurin suopeutta, voidakseni hänen luvallaan vielä käydä luonanne myöhemmällä."

Puoleltapäivin palasi mr. Morton, tuoden majuri Melvilleltä kutsun saapua hänen luokseen päivälliselle, välittämättä siitä ikävästä jutusta, joka pidätteli häntä Cairnvreckanissa ja josta hän ilmotti sydämensä pohjasta toivovansa mr. Waverleyn täydellisesti vapautuvan. Asia oli sellainen, että mr. Mortonin suotuisa selonteko ja vakuutus olivat horjuttaneet vanhan soturin mielipiteitä Edwardin luulluista kapinapuuhista rykmentissä; eikä tällaisena yleisenä rauhattomuuden aikana taasen pelkkä tyytymättömyyden tahi kapinoitsijain puolelle taipuvaisuuden epäilys ollut miehelle häpeäksi, vaikkakin aiheutti rikosasian. Sitäpaitsi oli joku luotettava henkilö ilmottanut majurille (tosin väärin, kuten jälkeenpäin osottautui) että edellisen illan ikävät viestit olivat tuulesta temmattuja. Tämän toisinnon mukaan olivat ylämaalaiset vetäytyneet takaisin alamaan rajalta, ajaakseen armeijaa takaa sen marssiessa Invernessiin päin. Majuri ei kyllä voinut saada tätä tietoa selitetyksi ylämaalaisarmeijan johtajien tunnetun kyvykkäisyyden ja uljuuden kannalta, mutta tuo käänne oli nykyhetkellä muille mieluisin. Hän muisti saman politiikan pidätelleen heitä pohjoisessa v. 1715, ja odotti nyt samanlaista loppua kapinalle kuin silloinkin kävi.

Moinen sanoma sai hänet niin hyvälle päälle, että auliisti suostui mr. Mortonin esitykseen, osottamaan hiukan vieraanvaraisuutta onnetonta vierastaan kohtaan, vieläpä omasta puolestaan lisäsi toivovansa koko jutun pikkuescapadeksi, minkä lyhyt vapausrangaistus tyyten korvaisi. Ystävällisen välittäjän oli vain hiukan vaikea suostutella nuorta ystäväänsä vastaanottamaan kutsun. Hän ei uskaltanut puhua varsinaisesta vaikuttimestaan, jona oli hyvänsävyinen halu saada majuri Melville antamaan Waverleyn asiasta suotuisan selonteon kuvernööri Blakeneylle. Sankarimme toisinaan ilmautuvasta tulisuudesta hän päätteli tähän seikkaan kajoomisen varmasti tekevän tyhjäksi aikeensa. Sen vuoksi hän esitti, että tämä kutsu osotti majurin epäilevän niitä syytöskohtia, jotka eivät sopineet Waverleyn käytökseen soturina ja kunniallisena miehenä, ja että hänen kohteliaan tarjouksensa hylkäämisestä voitaisiin päätellä hänen muka tunteneen sen ansaitsemattomaksi. Sanalla sanoen, hän sai Edwardin siihen käsitykseen, että miehekkäintä ja soveliainta oli majuriin nähden asettua kohteliaalle kannalle, ja niin Waverley lopultakin päätti jättäytyä uuden ystävänsä opasteltavaksi, niin vastenmieliseltä kuin ensimältä tuntuikin jälleen kohdata virkamiehen nuivaa, järkähtämätöntä auliutta.

Kohtaus kävikin alussaan kankeasti ja muodollisesti. Mutta Mortonin ystävällisyys oli todella huojentanut ja tyynnyttänyt Edwardin mieltä, joten hän kutsumuksen kerran vastaanotettuaan tunsi olevansa velvollinen käyttäytymään huolettomasti, vaikk'ei voinutkaan mitään sydämellisyyttä teeskennellä. Majuri oli tavallaanbon vivant, ja hänen viininsä maistui mainiolta. Hän kertoili vanhoja sotajutelmiaan ja osotti suuressa määrin tuntevansa maailmaa ja ihmisiä. Mr. Mortonin tyyni leppoisuus aina vilkastutti pikku seurueita, joissa hän saattoi tuntea viihtyvänsä. Waverley, jonka elämä oli unelmaa, taipui nopeasti uuteen ajatussuuntaansa ja oli vilkkain joukosta. Hänellä oli kaikkina aikoina merkillisen luontevat keskustelulahjat, milloin ei mikään painostanut herkkää mieltään. Nyt halusi hän noille kahdelle esiintyä suotuisassa valossa, miehenä, joka kovankin onnen kohdatessa kesti vastuksensa keveästi ja reippaasti. Kolmikko oli päässyt varsin rattoisaan puheen alkuun ja suopea isäntä käski jo kolmannen pullon burgundia pöytään, kun äkkiä kuului rummun pärrytystä ulkoa. Majuri oli vanhan soturin innossa unhottanut virkavelvollisuutensa, ja sadatteli sotilaallisella voimasanalla niitä asianhaaroja, jotka kutsuivat hänet takaisin toimiinsa. Hän astui ikkunan ääreen, ja vieraat noudattivat esimerkkiä.

Rummutus läheni, ei säntillisenä sotilaallisena marssina, vaan jonkinlaisena umpimähkäisenä hälynä, jollaisella tulipalorumpu säikyttää skotlantilaisen kauppalan uinuvat asujamet jalkeille. Tämän historian tarkotuksena on tehdä oikeutta kaikille ihmisille; minun täytyy senvuoksi rumpalin kunnian tähden mainita, että hän väitti osaavansa kaikki brittiläisen armeijan tunnetut marssisäveleet ja oli alottanut "Dumbartonin rummuilla." Mutta hänet vaiensi Gilfillan, joukon päällikkö, kun ei voinut sallia seuralaistensa marssivan tuon synnillisen sävellyksen mukaan, ja käski rumpalin pärryttää 119:ttä psalmia. Tämä taasen kävi yli voimien lampaannahkan nokkelalle muokkaajalle, joten hänen ei muu auttanut kuin turvautua aivan sisällöttömään taiteeseen.

Rummun räikeän melun kuullessaan avasi majuri Melville joutuisasti lasioven ja astahti eräänlaiselle pengermälle, joka erotti hänen talonsa maantiestä. Hänen kintereillään tulivat Waverley ja pappi, vaikka majuri varmaankin olisi tässä mieluummin ollut heidän seuraansa vailla. Juhlallisesta kulkueesta nähtiin nyt ensinnäkin rumpali ja heti hänen takanaan suuri neliosainen lippu, jossa loistivat sanat: Uskonliitto, Kirkko, Kuningas, Kuningaskunnat. Lipunkantajaa seurasi päällikkö, noin kuudenkymmenen vanha laihanläntä, tummapintainen, jämeän näköinen mies. Kultahaarukan arvoisassa isännässä pintapuoliseksi ulkokultaisuudeksi verhoutunutta henkistä ylvästelyä lisäsi ja vielä synkensi tämän miehen kasvoissa silmittömän uskonkiihkoilijan sävy. Oli mahdoton katsella miestä joutumatta mielikuvituksessaan asettamaan häntä johonkin omituiseen merkkikohtaan, missä uskonnollinen into oli vallitsevana periaatteena. Marttyyri polttoroviolla, soturi taistelun tuoksinassa, yksinäinen maanpakolainen, jota kaikissa maallisissa kärsimyksissä lohdutti uskonsa lujuus ja luuloteltu puhtaus; kenties uskonvainoja johtava inkvisiittori, yhtä kamalan jäntevä kuin vastuksissa häilymätön — tuollaisia luonteita muistutti tämä henkilö elävästi. Näiden harvinaisen tarmon piirteiden ohella oli hänen ryhtinsä ja haastelunsa väkinäisessä täsmällisyydessä ja juhlallisuudessa jotakin naurettavaltakin tuntuvaa, niin että katsoja mielentilansa ja olosuhteiden mukaan saattoi häntä pelätä, ihailla tahi nauraa. Puku oli mr. Gilfillanilla länsirannikkolaisen talonpojan, tosin paremmista aineksista kuin alemman kansan, vaan ei missään suhteessa ajan kuosia eikä skotlantilaisen vallassäädyn vaatetusta miltään aikakaudelta jäljittelevä. Aseina olivat lyömämiekka ja pistoolit, jotka kuluneesta näöstään päättäen olisivat voineet olla mukana jo Pentlandin tahi Bothwell Briggin otteluissa.

Hän nousi muutaman askeleen majuri Melvilleä kohtaamaan ja kosketti juhlallisesti, vaikka lievästi, sinisen hattunsa suhdattoman leveää röydästä, vastaukseksi majurille, joka kohteliaasti nosti pientä kolmikolkkaista kultanauha-hattuaan. Tuota asentoa katsellessaan ei Waverley voinut olla kuvittelematta näkevänsä entis-ajan Keropäiden päällikön neuvottelemassa jonkin Marlboroughin kapteenin kanssa.

Kirjava oli se kolmisenkymmenen aseellisen miehen joukkue, joka seurasi Gilfillanin komennuskuntana. Heillä oli tavalliset alamaalaispukineet yllään, nekin eri värisiä, joten aseisiinsa katsoen näyttivät säännöttömältä roskaväkiparvelta — niin suuresti on silmä tottunut olettamaan yhtäläiset puvut sotilailla. Eturintamassa oli joitakuita näköjään johtajansa innon saaneita, ilmeisesti miehiä, jotka uskonnollisen kiivauden ylentämä luontainen urhoollisuutensa saattoi pelottaviksi vastustajiksi taistelussa. Toiset teiskaroitsivat niska kenossa, korskeina siitä että saivat aseita kantaa, ja asemansa uutuuden viehättäminä; muita oli marssiminen nähtävästi uuvuttanut, ja he laahustivat haluttomana takajoukkona tahi poikkeilivat sivuun hankkimaan sellaisia virkistyksiä kuin tienvierusmökeistä ja oluttuvista oli saatavissa. — Kuusi Ligonierin rakuunaa — ajatteli majuri itsekseen, omaan sotilaskokemukseensa johtuen — olisi ajanut koko lauman käpälämäkeen.

Tervehtien Gilfillania kuitenkin kunnioittavasti, kysyi hän oliko tämä matkallaan saanut hänen lähettämänsä kirjeen ja saattoiko hän ottaa huostaansa siinä mainitsemansa valtiovangin Stirlingin linnaan asti. "Kyllä", vastasi kameroonipäällikkö lyhyeen, äänellä, joka tuntui kaikuvan maan alta.

"Mutta saattueenne ei ole niin vankka kuin odotin", huomautti majuri Melville.

"Muutamat väestäni", vastasi Gilfillan, "isosivat ja janosivat matkalla, ja viipyivät kunnes sielu parkansa tulivat sanasta ravituiksi."

"Olen pahoillani siitä", selitti majuri, "ett'ette jättänyt miestenne virkistämistä Cairnvreckanissa tapahtuvaksi; mitä talossani löytyy, se on palveluksessa olevien henkilöiden vapaasti käytettävänä."

"En puhunut lihallisista mukavuuksista", vastasi presbyteeriläinen, hiukan halveksivasti hymähtäen; "kiitos tarjouksestanne sentään. Mutta miehet jäivät odottamaan arvoisaa mr. Jabesh Rentowelia, joka taritsee heille ehtoopäiväselityksen."

"Ja oletteko te, sir, kapinallisten parhaillaan samoillessa tähän maahan todella jättäneet suuren osan komennuskuntaanne kuulemaan saarnaa ulkosalla?"

Gilfillan taaskin ynnähti alentuvasti, vastatessaan epäsuorasti: "Niin ovat tämän maailman lapset hengen kirkastamia viisaammat!"

"Olkoonpa miten tahansa", jatkoi majuri, "kun kerran saatte viedäksenne tämän herrasmiehen ja nämä paperit Stirlingiin kuvernööri Blakeneyn omiin käsiin, niin pyydän teitä marssissanne noudattamaan muutamia sotakurin sääntöjä. Niinpä neuvoisin teitä pitämään miehenne tiheämmässä; ja jokaisen olisi seurattava etumaisensa kohdalla, jott'eivät hanhien tapaan haihattelisi pitkin tietä. Yllätyksen varalta ehdottaisin, että muodostaisitte parhaista miehistänne pikku etujoukon, jotta kylää tahi metsää lähetessänne" — (tässä majuri keskeytti selittelynsä). "Mutta kun en huomaa teidän kuuntelevan minua, mr. Gilfillan, niin lienee turhaa tuhlata sanoja siihen asiaan. Kieltämättä olette minua parempi arvostelemaan toimenpiteitä, joihin on ryhtyminen; mutta yksi asia on teidän tarkoin käsitettävä, nimittäin että te ette saa kohdella tätä vankianne ankarasti ettekä epäkohteliaasti, eikä hänelle sovi määrätä enempää pidättelyä kuin aivan välttämätöntä on."

"Olen silmännyt valtakirjaani", vastasi mr. Gilfillan, "jonka on allekirjottanut kunnianarvoisa ja uskovainen ylimys, William, Glencairnin earli; enkä näe siihen merkittynä, että olen saapa mitään toimia tahi käskyjä tehtävistäni Cairnvreckanin majurilta William Melvilleltä."

Majuri Melville punehtui hyvin puuteroittuja korviaan myöten, jotka pistivät esiin ohauksien sirojen sotilaallisten suortuvain alta — sitäkin enemmän, kun huomasi mr. Mortonin hymyilevän. "Mr. Gilfillan", selitti hän jokseenkin jäykästi, "pyydän tuhannesti anteeksi siitä että sekauduin noin mahtavan miehen toimiin. Ajattelin kumminkin, että kun muistaakseni olette varsinaisesti karjankasvattaja, niin voisi olla aihetta muistuttaa teille mitä eroa on ylämaalaisten ja ylämaalaisnautojen välillä; ja jos sattuisitte tapaamaan kenen tahansa herrasmiehen, joka on ollut sotapalveluksessa ja käy puhumaan siitä asiasta, niin uskoisin vieläkin, ett'ei teitä vähääkään vahingoittaisi kuunnella häntä. Mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ja suositan vain vielä kerran tätä herrasmiestä hyvään huolenpitoonne. — Mr. Waverley, minua todella surettaa, että eroamme tällä tavoin; mutta luotan siihen, että jälleen saapuessanne näille maille olen tilaisuudessa saattamaan Cairnvreckanin teille mieluisammaksi kuin asianhaarat ovat tällä kertaa suoneet tapahtua."

Niin sanoen hän puristi sankariamme kädestä. Mortonkin hyvästeli sydämellisesti, ja ratsunsa selkään noustuaan läksi Waverley matkaan Gilfillanin ja hänen joukkonsa mukana, muskettisoturi taluttamassa hevosta suitsista ja rivi miehiä molemmin puolin paolta varjelemassa. Pikku kauppalan läpi saattoivat heitä lasten huudot: "Hei, katsokaahan etelän herrasmiestä, joka hirtetään pitkän seppä John Mucklewrathin ampumisesta!"

Päivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello kahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena syysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen vielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin — vaikka se oli kahdeksantoista (engl.) penikulman päässä — tietenkin jatkamalla iltaa yöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä etunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan mielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan heikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin vaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: "Voitteko sanoa, kuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?"

"Presbyteeriläinen pappi", vastasi Waverley.

"Presbyteeriläinen!" tuhahti Gilfillan halveksivasti; "hurja erastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti — penseän suvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa haukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna, ilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa katraassa?"

"En; kuulun Englannin kirkkoon", vastasi Waverley.

"Ja ne ovat juuri naapuruksia", väitti kiihkoilija; "eikä ihme, että sopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin kirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan suruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi — ho hoi, ken olisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen nakerreltaisiin pois!"

Näitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta sankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan, päättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan, pitkitti haikeuksiaan.

"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja muista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat synnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja vuosipalkkoja, ja muita turmeluksia — onko kummeksittavaa, minä sanon, että te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette vanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen marttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset edut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin pystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun panette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne ovat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla ja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä korvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja te teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen saastutuksensa pikarista!"

On mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut olisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta kuin "kukkuloilla asustavan kansan" (kuten sanoi) hajallisia jäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa elpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen Stirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan olisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija, joka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.

"Ja kuka olet sinä, ystävä?" kysäisi Gilfillan.

"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen suojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on ihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita — niin, maamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja käsittämättömiä syitä! Niin on, niin on — teidän armonne käy asian ytimeen."

"Ystävä", virkkoi Gilfillan leppeämmin, "älä minua kunnioita. Minä en käy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan paimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin tekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi, tahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta sydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta kuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo vahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut jumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen ja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa ikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat ennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin — niin kauvan kuin minulla on kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani."

"Oi", huokasi kaupustelija, "olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa — hedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne rakentanut — eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin lairdilla."

"Oikein sanot — oikein sanot, ystäväni", vahvisti Gilfillan kiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle; "oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille vertaa Kilmaursinkaan hoveissa;" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden oivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön kuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin mietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän perehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain huoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan hyväksymisensä.

"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille, joiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen pikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut kautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan valtakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa jupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon ulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!"

Tämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja presbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien sissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä katkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa. Viimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen laillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut päättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin ajatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan otti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta sorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena mielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin arkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies murhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti koko puheen.

Laskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla, kun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka vei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa tasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia notkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää kasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa. Joukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet laelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja Waverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja melkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.

Sillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa juosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin. Moneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa hartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden puutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut käyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei voinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.

"Mutta jos teidän armonne ajattelee Tobiasta —"

"Tobiasta!" karjaisi Gilfillan raivostuneena, "Tobias ja hänen koiransa ovat kumpikin aivan pakanallisia ja apokryyfisiä, eikä niitä ottaisi kysymykseenkään muu kuin harhaoppinen ja paavillinen. Luulenpa melkein pettyneeni sinussa, ystäväni."

"Hyvin mahdollista", vastasi kaupustelija tyynesti; "mutta uskallan kuitenkin vielä viheltää Bawty-parkaani."

Tähän viimeiseen merkin-antoon tuli odottamaton vastaus — polulle syöksähti kuusi tahi kahdeksan ylämaalaista, jotka olivat väijyneet viidakossa, ja alkoivat läimäytellä ympärilleen miekoillaan. Gilfillania ei tämä outo ilmestys ällistyttänyt; miehuullisesti huusi hän: "Herran ja Gideonin miekka!" ja veti säilänsä, jolla varmaankin olisi tehnyt yhtä kelvollista jälkeä hyvän asian palveluksessa kuin sen sitkeät kumppanit Drumclogissa, mutta katso! kamasaksa tempaisi lähimmältä mieheltä musketin ja iski sen perällä niin pontevasti äskeistä kamerooniopettajaansa päähän, että tämä tuupertui päistikkaa tantereeseen. Tätä seuranneessa mellakassa ampui joku Gilfillanin mies sankarimme alta hevosen, umpimähkään laukaistessaan luikkunsa. Waverley kaatui elukan mukana ja sen alle, saaden moniaita pahoja ruhjevammoja, mutta hänet irrotti milt'ei heti kaksi ylämaalaista, jotka tarttuivat häntä käsivarsiin ja kiidättivät pois metelistä ja polulta. He juoksivat hyvin nopeasti, puoleksi kantaen ja puoleksi riepottaen sankariamme, joka kuitenkin vielä kuuli muutamia yksittäisiä laukauksia kahakkapaikalta. Nämä, kuten hän jälkeenpäin kuuli, tulivat Gilfillanin miehistöstä, jonka etuvartio ja takajoukko olivat ennättäneet yhtyä. Heidän lähetessään peräytyivät ylämaalaiset, ensin kuitenkin rosvottuaan puti puhtaaksi Gilfillanin ja kaksi pahasti haavottuneina makaavaa sotamiestä. Heidän ja länsirannikkolaisten välillä suhahti vielä jokunen luoti; mutta jälkimäiset eivät päälliköttä jäätyään ja uutta väijytystä varoen ryhtyneet mihinkään vakaviin yrityksiin vankinsa tavottamiseksi, pitäen viisaampana pitkittää matkaa Stirlingiin ja kantaen kapteeniaan ja haavottuneita kumppaneitaan mukanaan.

Back to Index Next