"Jos varsin vanha kuosi onkin tuo,hän uljas on, ja tarkka miehekseen."
"Jos varsin vanha kuosi onkin tuo,hän uljas on, ja tarkka miehekseen."
"Hän on paljon ollut sotapalveluksessa", vastasi Fergus, "ja toisinaan täytyy ihmetellä miten paljon viisautta ja järjettömyyttä mahtuu samaan luonteeseen. Haluaisinpa tietää, mikä vaivasi äijän mieltä — kenties tyttärensä kohtalo. — Kuulehan, englantilaiset vaihtavat vartioita."
Rumpujen pärinä ja puhaltajien kimeä säestys tunkeutui ylös rinnettä — hälveni — heräsi kaikuna henkiin — ja kuoleutui vihdoin kokonaan. Sitte kuului ratsuväen innostuttava ja hypähdyttelevä torventoitotus, yövartioita kutsuen, kunnes sekin tuulen mukana painui kauvas etäisyyteen.
Ystävykset seisahtuivat katselemaan ympärilleen, ennenkuin laskeutuivat levolle. Läntisellä taivaalla kimmeltelivät tähdet, mutta merestä tupruileva kylmä usma peitti itäisen taivaanrannan, valkeina kiekkuroina vyöryen pitkin lakeutta, jolla vihollisarmeija lepäsi. Etumaiset vartiot olivat työntyneet rinteen juurella olevan leveän ojan reunalle asti ja sytyttäneet suuria nuotioita, jotka hämärinä ja häilyvinä pilkottivat usmakehästään.
Ylämaalaiset makasivat tiuhassa kuin "lehdet Valambrosassa" ylängön harjalla sikeässä unessa; vain vartijat valvoivat. "Miten monet uljaat miehet nukkuvatkaan vielä raskaammin ennen huomisyötä, Fergus!" virkkoi Waverley väkisinkin huoahtaen.
"Älä sitä ajattele", vastasi Fergus, jonka mielessä vain sotaiset suunnitelmat pyörivät. "Muistele vain miekkaasi, ja kuka sen antoi. Kaikki muut ajatukset ovat nytliian myöhäiset."
Tämän epäämättömän huomautuksen lohdutuksella yritti Edward tyynnyttää ristiriitaisten tunteittensa melskettä. Päällikkö ja hän saivat levättinsä yhdistämällä mukavan ja lämpimän vuoteen. Callum istahti heidän pääpuoleensa, sillä hänen velvollisuutenaan oli valvoa päällikön turvallisuutta, ja alkoi matalalla, yksitoikkoisella äänellä hyräillä pitkää, surunvoittoista geeliläistä laulua, joka piankin tuuditteli heidät unen helmoihin.
Muutaman tunnin saatuaan nukkua herätettiin Fergus Mac-Ivor ja hänen ystävänsä ja kutsuttiin saapumaan prinssin luo. Etäisen kylän tornikello löi kolmea, heidän rientäessään sinne missä hän makasi. Hän oli siellä jo ylempien upseeriensa ja klan'ien päälliköitten ympäröimänä, istuimenaan olkikupo, jota oli vuoteenaan käyttänyt. Juuri Ferguksen saapuessa päättyi neuvottelu. "Rohkeutta, hyvät miehet", huudahti chevalier, "ja asettukoon jokainen oitis osastoaan johtamaan! Muuan uskollinen ystävä on tarjoutunut opastamaan meidät kapeaa ja mutkittelevaa polkua myöten, joka hankalanakin on sentään kulkukelpoinen. Se johtaa oikean sivustamme ohi tuon rämeisen ja koluisen alueen poikki, lujalle tasangolle, jolle vihollisemme on asettunut. Tuosta pulasta päästyämme täytyy meidän taivaan ja teidän miekkojenne avulla suoriutua muusta."
Ehdotus herätti yleistä riemua, ja kukin päällikkö kiiruhti järjestämään miehiään niin hiljaa kuin mahdollista. Koko armeija siirtyi kapeana rivinä oikealle ja piankin löysi polun, hämmästyttävän äänettömästi ja kuitenkin hyvin joutuisasti marssien sitä myöten nevan läpi. Sumu ei ollut noussut ylävämmälle maalle, joten heillä jonkin aikaa oli tähtien tuike valaistuksenaan. Mutta se katosi tähtien vaaletessa aamukajastuksen tieltä, ja marssivan kolonnan etupää painui sankkaan usmamereen, joka valkeana aaltoili koko alangon yli. Nyt oli eteneminen vaikeampaa, kun polku oli pimeä, ahdas, rosoinen ja toisin paikoin hyllyvään liejuun uppoileva, ja joukkoja oli kuitenkin pidettävä yhteen liittyneinä. Mutta ylämaalaiset olivat elämäntavoissaan tottuneetkin sellaisiin vastuksiin paremmin kuin säännöllinen sotaväki ja etenivät yhä, vauhtiaan suurestikaan vähentämättä.
Ivorin klan'in lähestyessä lujaa maaperää, edeltäjiensä kintereillä, kuului sumun läpi patrullin huuto, vaikk'eivät nähneet rakuunaa itseään: "Kuka siellä?"
"Hst", huudahti Fergus, "henkensä uhalla pitäköön jok'ainoa suunsa kiinni; eteenpäin vain", ja marssia jatkettiin yhtä äänettömästi ja rivakasti kuin ennenkin.
Patrulli laukaisi ratsupyssynsä joukkoa kohti ja laukausta seurasi heti kavioiden kopse, hänen nelistäessään pois. "Hylax in limine latrat", sanoi Bradwardinen parooni, kuullessaan laukauksen; "se poika hälyyttää koko leirin liikkeelle."
Ferguksen klan oli saapunut tasangolle, lavealle sänkipellolle, jonka lakeutta ei ehkäissyt ainoakaan nyppylä, puu tahi pensaskaan. Muu armeija seurasi nopeasti perässä, ja samalla jo kuului hälyytys vihollisarmeijasta. Yllätystä eivät he olleet suunnitelleetkaan, eivätkä sen vuoksi vähääkään välittäneet siitä, että tiesivät vihollisen nyt olevan varuillaan ja valmiina heitä vastaanottamaan. Havainto vain joudutti heidän taisteluvalmistuksiaan, jotka olivatkin sangen yksinkertaiset.
Ylämaalaisarmeija, jolla nyt oli hallussaan usein mainitun avaran tasangon eli sänkivainion itäinen pää, asettui kahteen rintamaan, rämeiköstä merelle päin. Ensimäinen oli aiottu hyökkäämään, toinen varaväeksi. Pikku ratsujoukko, jota prinssi komensi, pysytteli molempain rintamain välissä. Seikkailijaruhtinas oli alkujaan päättänyt itse johtaa rynnäkköä eturivissä, mutta sellaista aijetta vastusti koko hänen esikuntansa, vaivoin saaden hänet siitä luopumaan.
Molemmat rintamat alkoivat siirtyä eteenpäin, ensimäinen valmiina heti taistelemaan. Klan'it, jotka sen muodostivat, olivat kukin asettuneet erilliseksi kiilaksi, kärjestä suipoksi ja kymmenen, kahdentoista tahi viidentoista rivin pituiseksi, sikäli kun heimokunnassa väkeä riitti. Parhaiten asestetut ja arvoltaan ylimmät — sillä ne määritelmät merkitsivät tässä samaa — asetettiin näiden erisuuruisten aliosastojen etunenään. Taaemmat työntyivät hartiat tanassa eteenpäin, painollaan sekä ruumiillisesti että henkistä intoa ja luottamusta lisäämällä jouduttaen etumaisia voimain koetukseen.
"Heitä pois levättisi, Waverley", huusi Fergus, itse tehden samoin; "tartanien sijaan voitamme silkkiä, ennenkuin aurinko on ylennyt merien takaa."
Joka taholla riisuivat ylämaalaiset levättinsä ja tarttuivat aseisiinsa. Syntyi noin kolme minuuttia kestävä kamala seisahdus, joll'aikaa miehet päänsä paljastaen nostivat kasvonsa taivasta kohti ja lausuivat lyhyen rukouksen; sitte he painoivat lakin korvilleen ja alkoivat työntyä eteenpäin, ensimältä verkalleen. Waverley tunsi sydämensä sillä hetkellä pamppailevan kuin halkeamaisillaan. Sitä ei aiheuttanut pelko, ei innostus — vaan molemmat yhtenä, uusi ja ponteva vaikute, joka mieltä ensin hyyti ja hämmästytti, sitte kuumeellisesti kiihdytti. Ympärillä kajahtelevat äänet antoivat lisää yllykettä; torvet törähtelivät ja klan'it ryntäsivät vihollista kohti kukin omana, uhkaavana kolonnanaan. Vauhti lisääntyi hetki hetkeltä ja miesten keskinäinen jupina kasvoi hurjaksi huudoksi.
Samassa hajotti taivaanrannan yläpuolelle noussut aurinko sumun. Huurut nousivat kuin esirippu, paljastaen molemmat armeijat juuri törmäämässä yhteen. Englantilaisten rintama oli suunnattu suoraan hyökkäystä vastaan; se kiilteli väkensä täysien asevarustusten väikkeessä, ja sen sivustoina oli ratsuväkeä ja tykistöä. Mutta näky ei hyökkääjiä säikyttänyt.
"Eteenpäin Ivorin pojat", huusi heidän päällikkönsä, "jott'eivät kameronit iske ensimäisinä!"
Kauheasti huudahtaen syöksähti koko lauma vihollista vastaan.
Muu on hyvin tuttua historiasta. Ratsuväki oli saanut käskyn ahdistaa ylämaalaisia sivulta päin, vaan joutui, näiden juostessaan laukaistessa piiluikkunsa sitä kohti, häpeällisen säikähdyksen valtaan, horjui, seisahtui, sekosi ja nelisti pakoon. Tykkimiehetkin ratsuväen hylkääminä pötkivät käpälämäkeen, kerran laukaistuaan kanuunansa, ja ylämaalaiset, jotka ammuttuaan olivat viskanneet pois pyssynsä ja siepanneet miekkansa, kävivät hillittömällä raivolla jalkaväen kimppuun.
Tänä häiriön ja kauhun hetkenä Waverley huomasi nähtävästi korkea-arvoisen englantilaisen upseerin yksinään ja suojeluksetta seisomassa kanuunan vieressä, jonka hän sen miehistön paettua oli itse suunnannut ja laukaissut Mac-Ivorin klan'ia vastaan, se kun oli lähimpänä. Hänen kookas, roteva ryhtinsä oli omiaan herättämään huomiota, ja tahtoen pelastaa hänet varman surman suusta jätti Waverley nopeimmatkin soturit hetkeksi jälkeensä ja paikalle ensimäiseksi saapuneena kehoitti häntä antautumaan. Upseeri vastasi miekan pistolla, jonka Waverley torjui kilvellään, syrjään kääntäessään katkaisten englantilaiselta aseen. Samalla oli Dugald Mahonyn tappara putoomassa upseerin päähän. Waverley ehkäsi iskun, ottamalla senkin kilpeensä, jolloin upseeri näki enemmän vastustuksen hyödyttömäksi ja Edwardin jalomielisyyden liikuttamana luovutti hänelle miekkansa pätkän. Waverley jätti hänet Dugaldin huostaan, ankarasti muistuttaen että vankia on hyvin kohdeltava ja ettei häntä saanut rosvota, mutta luvaten kuitenkin, että Dugald oli saava täyden korvauksen hukkaan menneestä sotasaaliistaan.
Edwardista oikealla riehui taistelu vielä pikku tovin tulisena ja tiuhassa. Flandrian sodissa harjaantunut englantilainen jalkaväki piteli puoliaan hyvin miehuullisesti. Mutta klan'ien kiinteät joukot olivat monin paikoin tehneet aukkoja heidän pitkiin riveihinsä; ja alkaneessa käsirysyssä ylämaalaisten erikoiset aseet, hillitön rajuus ja tavaton notkeus tuottivat ehdottoman etevämmyyden niiden rinnalla, jotka olivat tottuneet paljon luottamaan järjestykseensä ja sotakuriinsa ja tunsivat toisen särkyneeksi ja toisen tehottomaksi. Luodessaan katseensa savuiselle surmanäyttämölle näki Waverley eversti Gardinerin — omien soturiensa hylkäämänä, vaikka hän oli kaikella tarmollaan koettanut saada heitä kääntymään vastarintaan — kuitenkin kannustamassa hevostaan kentän yli, ottaakseen johdettavakseen pienoisen jalkaväkiosaston, joka pitkitti epätoivoista ja hyödytöntä taistelua, seisoen selin hänen oman puistonsa muuria vasten (sillä hänen talonsa oli taistelutantereen laidassa). Hän näkyi jo saaneen useampia haavoja, vaatteet ja satula kun olivat veriset. Tämän hyvän ja urhean miehen pelastaminen oli oitis Waverleyn ponnistusten ainoana päämääränä. Mutta hän sai vain nähdä everstin kaatumisen. Ennen kuin Edward pääsi tunkeutumaan ylämaalaisen joukon läpi, joka raivoisana ja saaliinhimoisena oli sulloutunut toinen toistaan työntämään, näki hän entisen päällikkönsä putoavan ratsun selästä viikatteen iskun kohtaamana ja maassa ollessaan saavan enemmän haavoja kuin kahdenkymmenenkään surmaamiseen olisi tarvittu. Mutta Waverleyn saapuessa paikalle ei kaikki tajunta vielä ollut kadonnut. Kuoleva soturi näkyi tuntevan Edwardin, katseensa sattuessa häneen moittivan surullisena, ja hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi kuoleman olevan juuri tulossa, luopui aikeestaan, laski kätensä ristiin ja uskoi sielunsa Jumalalle. Kuolevan katse ei tänä sekamelskan hetkenä painunut Waverleyn sieluun niin syvästi kuin sitte myöhemmin muistona.
Äänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja voitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin. Täydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan pelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti alussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme alaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka oli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi rakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta, mutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen takaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma vakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin oli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota sen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut. Hänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa vain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä. "Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut", vakuutteli hän, "että oli synti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän mittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä saattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta, kuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas, hevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin maamoukan poni."
Sellainen oli Balmawhapplen loordin muistopuhe.
Kun taistelu oli tauonnut ja kaikki jälleen järjestymässä, niin Bradwardinen parooni, päivän velvollisuuksista suoriutuneena ja joukkonsa sijoteltuaan sopiviin asemiin, etsi käsiinsä Glennaquoichin päällikön ja Edward Waverleyn. Edellisen hän tapasi täydessä puuhassa ratkaisemassa heimolaistensa keskuudessa syntyneitä kiistoja etevämmyydestä ja uroteoista sekä saaliinjaosta nousseita tärkeitä ja epäilyttäviä kysymyksiä. Viimeksi mainituista pulmallisin koski kultakelloa, joka vielä äsken oli ollut jonkun englantilaisen upseerin. Se riitapuoli, jota vastaan tuomio langetettiin, lohduttausi sillä, että "hän (s.o. kello, jonka otaksui eläväksi olennoksi) kuoli sinä samana yönä, jona Vich Ian Vohr hänet Murdochille antoi"; koneisto oli näet vetämättä jääneenä seisahtunut.
Heti tämän vaikean kysymyksen ratkaistuaan astui Bradwardinen parooni molempain nuorten miesten luokse, huolestunut, vakava ilme kasvoillaan. Hän hypähti vaahtoavan ratsunsa selästä maahan, jättäen sen renkinsä vaalittavaksi. "Minä en useasti kiroa, mies", virkkoi hän palvelijalle, "vaan jos rupeat koiruuksiisi ja jätät Berwik-paran sukimatta, saalista etsiäksesi, niin lempo minut vieköön, joll'en väännä niskojasi nurin." Hän silitti hellästi elukkaa, joka oli hänet kantanut päivän vaivojen ja vaarojen läpi, ja pari hyväilysanaa sille hyvästiksi lausuttuaan huudahti: "No, hyvät, nuoret ystäväni, olipa tämä kunniakas ja ratkaiseva voitto, mutta nuo ratsumieskonnat vain pakenivat liian pian. Olisin halunnut näyttää teilleproelium equestre'neli ratsastajataistelun hyvät puolet: nyt on noiden raukkamaisuus lykännyt toistaiseksi sen, mitä minä pidän sodankäynnin ylpeytenä ja kauhuna. Ja näin olen nyt minäkin vielä kerran joutunut taistelemaan vanhassa kiistassamme, vaikka myönnänkin, ett'en voinut niin suin päin syöksyä taistelun tulisimpaan tuoksinaan, koska velvollisuutenani oli pitää koossa sitä kourallista, mitä meillä oli ratsuväkeä. Eikä yksikään ritari saisi nureksia toveriensa saavuttamaa kunniaa, vaikkapa heitä käskettäisiin kolmin verroin suurempiin vaaroihin kuin hän; saattaahan toisella kertaa, Jumalan avulla, hänelle sattua toveriensa onni. — Mutta, Glennaquoich, ja te, mr. Waverley, pyydän teitä antamaan minulle parhaan neuvonne eräästä perin painavasta asiasta, joka syvään koskee Bradwardinen suvun kunniaa. — Suokaa siis anteeksi, vänrikki Maccombich, ja te, Inveraughlin, ja te, Edderalshendrach, ja te, sir."
Viimeksi puhuteltu oli Ballenkeiroch, joka entisajan sissikahakassa paroonin kädellä tapahtunutta poikansa kuolemaa muistellen vilkkui häneen hurjaa uhmaa välähtelevin katsein. Parooni oli nopea kuin salama pikaistumaan ja rypisti jo silmäkulmiaan, mutta Glennaquoich veti pois majurinsa ja päällikön käskevään tapaan huomautteli hänelle miten hullua oli tällaisena hetkenä uudistella vanhaa riitaa.
"Maa on raatojen peitossa", mutisi vanha vuoristolainen, ynseästi kääntyen pois, "yksi lisääolisi mennyt muun mukana, ja se olisi ollut Bradwardinen tahi minun. Mutta sinun vuoksesi, Vich Ian Vohr, se sikseen jääköön."
Päällikkö koetti ukkoa lepytellä, viedessään hänet joutuin pois. Palattuaan hän matalalla äänellä huomautti paroonille: "Se on Ballenkeiroch, jonka poika kaatui tuossa onnettomassa jutussa kahdeksan vuotta takaperin."
"Ahaa!" sanoi parooni, ja hänen kasvonpiirteittensä ankaruus suli oitis; "paljon voin sietää mieheltä, jolle olen niin ikävän onnettomuuden tuottanut. Teit oikein siinä, että selitit minulle asian, Glennaquoich; katsokoon nyt minuun mustana kuin keskiyö Martinpäivän aikaan, eikä Cosmo Comyne Bradwardine väitä hänen väärin tekevän. Oi, minulla ei miehistä perillistä ole, ja pitäisipä minun siis kärsiä miestä, jonka olen lapsettomaksi tehnyt — vaikka tiedättehän, että jälkeenpäin järjestin asian teidän kanssanne, suorittamalla sakkoa. — No niin, minulla, kuten sanoin, ei ole miesperillistä, mutta kuitenkin tulee minun ylläpitää sukuni kunniaa; ja siinä suhteessa pyysin erityistä ja yksityistä tarkkaavaisuuttanne."
Jännitetyn uteliaasti odottivat molemmat nuoret miehet hänen asiansa kuullakseen.
"En epäile, pojat, sitä", alotti hän, "että kasvatuksessanne on pidetty huolta läänityssopimusten oikean luonteen selvittämisestä ja valaisemisesta?"
Fergus pelkäsi loppumatonta selittelyä ja vastasi: "sen me tunnemme varsin tarkoin, parooni", nyhjäisten Waverleytäkin vaikenemaan tietämättömyytensä.
"Ja kaiketi tiedätte, että Bradwardinen paroonius on asetettu eräälle kyllä kunnialliselle, vaan laatuaan erikoiselle pohjalle. Sehän nimittäin onblancum, eli kuten Craig mieluummin soisi sanottavanfrancum, vapaa läänitys,pro servitio detrahendi, seu exuendi, caligas regis post battalliam." Tässä Fergus iski haukansilmänsä Edwardiin, melkein huomaamattomasti kohauttaen kulmakarvojaan, toistaen saman liikkeen hartioillaan. "Mutta tässä asiassa juohtuu mieleeni kaksi epätietoista kohtaa. Ensinnäkin, tuleeko tämä palvelus eli läänitystoimi missään tapauksessa prinssille, kun sanat kuuluvat,per expressum, caligasREGIS, itse kuninkaan saappaat; ja pyydän teitä lausumaan siitä mielipiteenne, ennenkuin jatkamme pitemmälle."
"No, hänhän on hallitseva prinssi", vastasi Mac-Ivor, kiitettävällä tahdonvoimalla pitäen kasvonsa tyyninä; "ja Ranskan hovissa osotetaan sijaishallitsijaakin kohtaan kaikkea sitä kunnioitusta, mikä kuninkaalle kuuluu. Sitäpaitsi, jos minun tulisi jommaltakummalta vetää saappaat jalasta, niin tekisinpä sen palveluksen nuorelle chevalierille kymmenen kertaa halukkaammin kuin hänen isälleen."
"Niin kyllä, vaan minä en puhu yksilöllisistä haluista. Kuitenkin on minulle hyvin tärkeätä se mitä kerrotte Ranskan hovitavoista. Ja epäilemättä prinssi,alter ego'nalienee oikeutettu vaatimaan kruunun suurten alustalaistenhomagiumia, koskapa kaikki uskolliset alamaiset sijaishallitusvaltuudessa käsketään häntä kunnioittamaan kuin kuningasta itseään. Kaukana siis minusta olkoon hänen valtansa loiston vähentäminen pidättämällä tätä kunnioituksen toimenpidettä, joka niin erityisesti ylentää sitä, sillä epäilenpä tokko Saksan keisarinkaan saappaita riisuu vapaavaltakunnan parooni. Mutta tässäpä on toinen vaikeus — prinssi ei käytä saappaita, vaan ainoastaan ylämaalaisia töppösiä sääryksineen."
Tämä viime pulma oli vähällä mullistaa Ferguksen totisuuden.
"Tosiaan, parooni", virkahti hän, "tunnettehan sananparren: 'paha on riisua housuja ylämaalaiselta', ja saappaat ovat tässä yhtä lujassa."
"Sanacaligaekuitenkin", jatkoi parooni, "tarkottaa alkuperäisessä merkityksessään pikemmin sandaaleja, vaikka myönnänkin että se perhetarustossamme, jopa vanhoissa asiapapereissammekin selitetään saappaiksi; ja Caius Caesar, Caius Tiberiuksen veljenpoika ja seuraaja, sai lisänimen Caligulaa caligulis, sive caligulis levioribus, quibus adolescentior usus fuerat in exercitu Germanici patris sui. Jacaligaeolivat myöskin käytännössä luostariveljeksillä, sillä eräästä vanhasta Pyhän Benediktuksen sääntökirjasta St. Amandin luostarissa luemme, ettäcaligaesidottiin nauhoilla."
"Se soveltuu töppösiin", arveli Fergus.
"Totta kyllä, hyvä Glennaquoich, ja sanat ovat aivan selvät:caligae dictae sunt quia ligantur; nam socci non ligantur, sed tantum intromittuntur, s.o.caligaesaavat nimensä nauhoista, joilla ne sidotaan, kunsocci— jotka voinevat olla samaa kuin meidän tallukkamme, joita englantilaiset nimittävät tohveleiksi — vain sujautetaan jalkaan. Valtakirjan sanat myös suovat vaihtoehdon:exuere, seu detrahere, s.o.avata, kuten sandaaleista eli töppösistä puhuen, javetää pois, mikä taasen soveltuu saappaisiin. Kuitenkin haluaisin enemmän valaistusta tälle asialle, mutta pelkäänpä ettei täällä päin ole löydettävissä ketään oppinutta asiantuntijaade re vestiaria.
"Suuresti sitä epäilen minäkin", virkkoi päällikkö, silmäillessään pitkin lakeutta hajaantuneita ylämaalaisia, jotka saaliinensa olivat palaamassa leiriin, "vaikkares vestiariastaitsestään näkyy tällä erää olevan suuri kysyntä."
Kompaa kunnioitti parooni hymyilyllä, vaan palasi heti takaisin asiaan, joka näytti olevan hänelle mitä vakavinta laatua.
"Rättäri Macwheeble kyllä on sitä mieltä, että tämä kunniapalvelus on sen luontoinen, että se tehdäänsi petatur tantum, ainoastaan jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vaatii kruunun vasallilta tätä mieskohtaista velvollisuuden osotusta; ja hän todellakin osotti minulle Dirletonin 'Epäilyksistä ja Kysymyksistä' tapauksen GrippitversusSpicer, koskeva maatilan peruutustaob non solutum canonem, s.o. läänitysveron laiminlyönnin vuoksi, veron ollessa kolme pippurijyvää vuodessa, mitkä arvioittiin seitsemäksi kahdeksas-osaksi penniä Skotlannin rahaa, ja siinä kuitenkin vastaaja vapautettiin. Mutta minä katson varmimmaksi itse tarjoutua tekemään prinssille tämän palveluksen ja olla valmiina siihen. Kuitenkin pidän samalla huolta siitä, että rättärini silloin on saapuvilla, mukanaan protestikirja, jonka hän tässä on laatinut — (tässä parooni veti paperikääryn povitaskustaan) — ja jossa lausutaan, että 'jos hänen kuninkaallinen korkeutensa näkee hyväksi vastaanottaa muuta apuacaligae'nsa(merkitkööt ne sitte saappaita tahi töppösiä); riisumisessa kuin sanotun Bradwardinen paroonin, niin se ei ole millään muotoa vahingoittava tahi ehkäisevä sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen oikeutta samaan palvelukseen tulevaisina aikoina; eikä se ole antava kenellekään kamariherralle, kamaripalvelijalle, squirelle tahi hovipojalle, jonka apua hänen kuninkaallinen korkeutensa saattaa suvaita käyttää, minkäänlaista oikeutta, nimeä tahi vaatimusta sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen tilaan ja Bradwardinen parooniuteen, kaikkineen mitä siihen kuuluu ja mikä ylempänä mainittu on'."
Fergus ylisti tätä toimenpidettä sydämensä pohjasta ja parooni lausui heille ystävälliset hyvästit, tyydytetyn turhamaisuuden myhäilyn kirkastaessa järeitä kasvojaan.
"Eläköön rakas ystävämme parooni", huudahti päällikkö Bradwardinen poistuttua kuuluvista; "hullunkurisempaa äijää ei ole Tweedin pohjoispuolella! Harmittaa kun en huomannut hänelle ehdottaa, että olisi tänä iltana saapunut prinssin iltaseurueeseen saapaspihti kainalossa. Varmaankin hän olisi suostunut, kunhan olisin pitänyt naamani totisena."
"Mutta miten voi sinua huvittaa pilanteko noin suopeasta ja arvokkaasta miehestä?"
"Suo anteeksi, Waverley, mutta sinähän yrität olla yhtä naurettava kuin hänkin. Etkö siis älynnyt, että mies on kaikesta sielustaan kiintynyt tuohon saapasjuttuun? Hän on pikku lapsesta asti kuullut ja ajatellut sitä maailman suurimpana etuoikeutena ja juhlallisimpana mainetyönä; ja pidänpä epäilemättömänä, että juuri sen saavuttamiseksi hän etupäässä ryhtyikin aseisiin. Usko minua, jos olisin yrittänyt pidättää häntä noin saattamasta itseään naurun alaiseksi, niin olisi hän pitänyt minua tietämättömänä, nenäviisaana narrina, tahi kenties joutunut kiusaukseen leikata kurkkuni poikki — jollaisen huvin hän oli jo kerran suoda itselleen erään muodollisen seikan johdosta, joka ei hänen silmissään kuitenkaan ollut puoleksikaan niin tärkeä, kuin nyt tämä saapas- tahi töppös-ongelma. Mutta minunpa täytyy mennä pääkortteeriin valmistamaan prinssiä tätä merkillistä kohtausta varten. Tietoni on varmaankin tervetullut, sillä se suo hänelle sydämmellisen naurun tällä haavaa ja saa hänet varomaan nauramasta hetkellä, jolloin se olisi sangenmal à propos. Näkemään asti siis, Waverley."
Ensi työkseen meni Edward nyt etsimään upseeria, jonka hengen oli pelastanut. Lukuisien onnettomuustoveriensa keralla vartioittiin häntä taistelukentän laidassa olevassa herrastalossa.
Astuessaan huoneeseen, jossa he seisoivat tiheään sulloutuneina, Waverley heti tunsi hakemansa ei ainoastaan erinomaisen arvokkaasta ulkomuodosta, vaan myös Dugald Mahonysta, joka oli tapparoineen seisonut kuin häneen kahlehdittuna siitä asti kuin hän vangiksi joutui. Dugald kaiketi tahtoi olla varma Edwardin lupaamasta palkinnosta, mutta siten hän pelasti englantilaisen rosvoukselta tässä yleisessä sekasorrossa, viisaasti harkiten, että lunastusmaksu luultavasti riippui lunastettavan lopullisesta tilasta.
Lähestyen upseeria Waverley sydämellisesti tarjoutui täyttämään niitä toivomuksia, joita vangitulla mukavuuteensa nähden saattoi olla nykyisissä hankalissa oloissa.
"En ole niin kokematon soturi, sir", vastasi englantilainen, "että valittaisin sotaonnen vaihtelua. Minua vain surettaa nähdä omassa kuningaskunnassamme tapauksia, jollaisille muualla olen ollut verrattain välinpitämättömänäkin todistajana."
"Jahka tulee vielä toinen päivä tämän lainen", virkkoi Waverley, "niin luulen huolienne aiheen häviävän ja kaiken palautuvan rauhaan ja järjestykseen."
Upseeri hymyili päätään pudistaen. "En saa unohtaa asemaani sikäli että yrittäisin muodollisesti kumota mielipidettänne; mutta, joskin olette menestyneet ja suurta urheutta osottaneet, niin olette ryhtyneet tehtävään, johon teillä ei ole lähimainkaan riittäviä voimia."
Tällä hetkellä raivasi Fergus itselleen tien tungoksen läpi.
"Tule, Edward: prinssi on lähtenyt Pinkiehouseen yöksi, ja meidän on mentävä perässä, jott'ei kokocaligae-jnhlajäisi näkemättä. Ystävänne, parooni, on tullut syypääksi rajattomaan julmuuteen; hän on nimittäin raahustanut rättäri Macwheeblen mukanaan taistelukentälle. Tiedäthän että rättärin suurimpana kauhuna on aseellinen ylämaalainen ja ladattu pyssy; ja tuolla hän nyt seisoo kuuntelemassa paroonin ohjeita protestipaperista, kyyristyen ja lyyhistyen jokaisella laukauksella, minkä miehemme joutilaina ampuvat kedolla, levottomana kuin jänis etsiessään pensasta mihin päänsä pistäisi, rangaistuksekseen saaden jokaisesta säikähdyksen oireesta kiivaan nuhtelun herraltaan, joka ei myöntäisi kokonaisen tykkipatterinkaan yhteislaukausta vieressään puolusteluksi hänen sukunsa kunniaa koskevassa keskustelussa ilmenevästä tarkkaamattomuudesta."
"Mutta kuinka saikaan mr. Bradwardine hänen uskaltamaan tulla näin kauvas?" kysyi Edward.
"No, hän luullakseni tuli Musselburgiin asti siinä toivossa, että saisi kirjottaakseen testamentteja muutamille meistä; ja paroonin jyrkkä käsky pakotti hänet tänne Prestoniin taistelun päätyttyä. Hän valittaa parin roikaleemme saattaneen itsensä hengenvaaraan, tähtäämällä pyssynsä häntä kohti; mutta kun he rajottivat hänen lunnaikseen yhden englantilaisen pennin, niin ei meidän tarvitse vaivata sotaoikeutta sillä asialla. Tuleppa siis, Waverley."
"Waverley!" huudahti englantilainen upseeri kiihtyneenä; "Sir Everard Waverleyn veljenpoika?"
"Sama, sir", vastasi sankarimme, hiukan hämmästyen vangin äänen sävyä.
"Olen sekä onnellinen että pahoillani siitä että teidät kohtasin", lausui vanki.
"En käsitä millä ansaitsen huomionne."
"Eikö setänne ole koskaan maininnut Talbot-nimistä ystävää?"
"Olen kuullut hänen suurella ystävyydellä puhelevan sellaisesta henkilöstä", vastasi Edward, "hän oli luullakseni eversti armeijassa, ja lady Emily Blandevillen puoliso, mutta tietääkseni nykyään ulkomailla."
"Olen vast'ikään palannut", selitti upseeri, "ja Skotlantiin tultuani pidin velvollisuutenani toimia siinä missä saatoin hyödyttää maatani. Niin, mr. Waverley, minä olen eversti Talbot, mainitsemanne naisen puoliso, ja ylpeänä tunnustan kiittäväni sekä sotilaallisesta arvostani että kotoisesta onnestani teidän jalomielistä ja ylevää sukulaistanne. Hyvä Jumala, hänen veljenpoikansako siis tapaan tuollaisissa pukimissa ja tuollaisessa puolueessa taistelemassa!"
"Sir", huomautti Fergus korskeasti, "se puku ja puolue ovat jalosukuisten ja kunniallisten miesten."
"Asemani kieltää minut inttämästä väitettänne vastaan", sanoi eversti Talbot; "muutoin ei olisi vaikea todistaa, ett'eivät urheus eivätkä ylhäisyys pysty parantamaan huonoa asiaa hyväksi. Mutta mr. Waverleyn luvalla, ja teidän, sir, jos sitäkin tulee kysyä, haluaisin hänen kanssaan haastaa muutaman sanan hänen perhettään koskevista asioista."
"Mr. Waverley on vapaa toimimaan tahtonsa mukaan. Seurannethan minua Pinkiehouseen", sanoi Fergus Edwardiin kääntyen, "puheltuasi uuden ystäväsi kanssa?" Ja Glennaquoichin päällikkö suoristi levättinsä tavallista mahtipontisemmin ja ylpeämmin, poistuen sitte huoneesta.
Waverley sai helposti hankituksi eversti Talbotille luvan siirtyä talon tilavaan puutarhaan. He astelivat tuokion vaieten; eversti nähtävästi mietiskeli miten alottaisi keskustelun, vaan lausui vihdoin:
"Mr. Waverley, olette tänään pelastanut henkeni, ja kuitenkin kautta taivaan soisin sen menettäneeni ennen kuin tapasin teidät pitämässä näiden miesten pukua ja kokardia."
"En pahastu moitteestanne, eversti Talbot; lausutte sen hyvässä tarkotuksessa, ja kasvatuksenne ja ennakkoluulonne saattavat sen luonnolliseksi. Mutta ei ole mitään tavatonta siinä, että julkiseen häpeään syyttään syösty mies antautuu asemaan, missä hänellä on parhaat toiveet saada hyvitystä sortajiltaan."
"Minusta pikemmin tämä asema on enimmin omiaan vahvistamaan teistä leviteltyjä huhuja", väitti Talbot; "seuraattehan juuri sitä menettelytapaa, josta teitä on epäilty. Tiedättekö, mr. Waverley, millaiseen määrättömään surkeuteen ja vaaraankin nykyinen käytöksenne on lähimmät sukulaisenne saattanut?"
"Vaaraan!"
"Niin juuri. Englannista lähtiessäni olivat setänne ja isänne olleet pakotetut hankkimaan takuun, pysyäkseen vapaalla jalalla, kunnes heitä vastaan valtiopetoksesta nostettu kanne ratkaistaan; takuunkin saivat asettaa ainoastaan auttajain ponnistusten johdosta. Saavuin Skotlantiin ainoastaan pelastaakseni teidät kuilusta, johon olitte syössyt; enkä osaa arvata, mitä seurauksia tästä avoimesta kapinallisiin liittymisestä onkaan perheellenne, koska jo epäilty aikomuksennekin oli heille vaaraksi. Olen sydämeni pohjasta suruissani siitä, etten teitä tavannut ennenkuin jouduitte tähän viimeiseen, onnettomaan erehdykseen."
"En tosiaan käsitä", vastasi Waverley jäykästi, "miksi eversti Talbot minun vuokseni on niin suuriin vaivoihin ruvennut."
"Mr. Waverley", lausui Talbot, "olen hidas ymmärtämään ivaa; ja sen vuoksi vastaan sanoihinne niiden yksinkertaisimman merkityksen mukaan. Olen sedällenne kiitollisuuden velassa suuremmista hyvistä töistä kuin poika isälleen. Minulla on häntä kohtaan pojan velvollisuudet; ja kun tiedän, ettei ole parempaa tapaa hänen hyvyyttään korvatakseni kuin auttaa teitä, niin koetan mahdollisuuden mukaan pitää huolta kohtalostanne, sallitte minun niin tehdä tai ette. Se omakohtainen kiitollisuus, johon olette minut saattanut tänään, on yleisten käsitysten mukaan suurin mihin ihminen konsanaan voi toisen saattaa, mutta se ei vähimmässäkään määrässä lisää tätä intoani, yhtä vähän kuin sitä voi vähentää mikään kylmäkiskoisuus, jolla sen saatatte vastaanottaa."
"Aikeenne voinevat olla hyvää tarkottavia, sir", huomautti Waverley kuivasti, "mutta puheentapanne on jyrkkää ja omavaltaista."
"Kun kauan poissa oltuani palasin Englantiin", pitkitti eversti Talbot, "niin tapasin sir Everard Waverleyn kuninkaallisen virkamiehen vartioittavana teidän käytöksenne herättämän epäluulon takia. Hän on vanhin ystäväni — sanon sen vieläkin kerran — jaloin hyväntekijäni; hän uhrasi omat onnensa suunnitelmat minun hyväkseni, hänen jokainen sanansa ja ajatuksensa ovat pelkkää hyväntahtoisuutta. Tapasin tämän miehen vankeudessa, jonka hänelle saattoivat yhä painostavammaksi hiljaisen rauhalliset elämäntapansa, luontainen arvokkuuden tunne ja — suokaa anteeksi — syy, mikä sellaisen onnettomuuden oli hänelle tuottanut. En voi teiltä salata mitä sillä hetkellä tunsin; ajatukseni olivat mitä katkerimmat teitä vastaan. Sukusuhteitteni avulla, joilla tietänette olevan melkoisesti vaikutusvaltaa, sain sir Everardin vapautetuksi, ja läksin suoraa päätä Skotlantiin. Tapasin eversti Gardinerin, miehen, jonka kohtalo yksistäänkin saattaa tämän kapinan ainaisesti kirotuksi. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen suuressa määrin leppyneen teille, saatuaan tietoonsa eräitä myöhempiä seikkoja, uudestaan kuulusteltuaan kapinaan osallisia sotamiehiänne ja harkittuaan miten suotuisan vaikutuksen olitte häneen ensinnä tehnyt; enkä epäillyt, ettei kaikki vielä ollut korjattavissa, joshan vain onnistuisin teidät löytää. Vaan tämä luonnoton kapina on kaikki tärvellyt. Ensi kerran pitkän ja varsinaisen sotilasurani kuluessa olen nähnyt brittiläisten häpäisevän itsensä hurjalla paolla, vieläpä sellaisen vihollisen tieltä, jolla ei ollut aseita eikä sotakuria. Ja nyt tapaan rakkaimman ystäväni perillisen — voisinpa sanoa pojan — mukana voitossa, jota hänen oikeastaan pitäisi punastua. Miksi surisin Gardineria! Hänen kohtalonsa on omaani verraten kadehdittava!"
Eversti Talbotin käytöksessä oli niin paljon arvokkaisuutta, sellainen miehuullinen murhe ja sotilaallinen ylpeys, ja sanoma Sir Everardin joutumisesta vangiksi esitettiin niin tunteellisesti, että Edward jäi häveten, loukkaantuen ja murheellisin mielin seisomaan vangin eteen, jonka hengen oli muutamia tunteja takaperin pelastanut. Siksi hän ei ollutkaan pahoillaan, kun Fergus toisen kerran keskeytti heidän keskustelunsa.
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee mr. Waverleyn saapumaan luoksensa." Eversti loi Edwardiin moittivan silmäyksen, joka ei jäänyt ylämaalaisen päällikön tarkalta silmältä huomaamatta. "Viipymättäsaavuttava!" toisti hän hyvin pontevasti. Waverley kääntyi taas everstiin.
"Tapaamme toisemme vielä", hän sanoi, — sillä välin on teille kaikkia mahdollisia lievennyksiä —"
"En halua mitään", sanoi eversti; "antakaa minun kärsiä samaa kuin halvimmat näistä miehistä, jotka tänä onnettomana päivänä ovat mieluummin haavottuneet ja vangiksi joutuneet kuin häpeällisesti paenneet. Melkeinpä haluaisin vaihtaa olinpaikkaa jonkun kaatuneen kanssa, jos siten saisin varmuutta, että sanani ovat sopivalla tavalla teihin vaikuttaneet."
"Vartioittakoon eversti Talbotia tarkasti!" sanoi Fergus ylämaalaiselle, joka oli vanginvartijain päällikkönä. "Niin on prinssi erikoisesti käskenyt: siinä on erittäin tärkeä vanki."
"Mutta älkää antako häneltä puuttua mitään mukavuutta, mikä hänen arvollensa kuuluu", lisäsi Waverley."
"Mikäli ankara vartioiminen sallii", täydensi Fergus. Upseeri näytti mukautuvan molempiin käskyihin, ja Edward seurasi Fergusta puutarhan portille, missä Callum Beg kolmea satuloittua hevosta pidellen heitä odotteli. Kääntyessään vielä kerran taaksepäin hän näki joukon ylämaalaisia vievän eversti Talbotia takaisin vankilaansa; ovella tämä vielä pysähtyi ja viittasi Waverleylle kädellään, ikäänkuin terottaakseen äskeisen puhelun vaikutusta.
"Hevosia on nyt saatavana runsaasti kuin mustikoita", sanoi Fergus noustessaan satulaan. "Niitä riittää jokaiselle, kun vaan viitsii kiinni ottaa. Tuleppa, kyllä Callum kiinnittää jalustimemme, ja sitte niin pian Pinkiehouseen kuin nämäci-devantrakuunahevoset suinkin vievät!"
"Prinssin käsky pani minut palaamaan", sanoi Fergus Edwardille ratsastusmatkalla Prestonista Pinkiehouseen. "Mutta luullakseni tiedät, miten tavattoman tärkeä meille tämä ylhäinen eversti Talbot on vankina. Hän on kaikkein mielestä parhaita upseereja punatakkisten joukossa; häntä pitää erikoisena ystävänään itse vaaliruhtinas, vieläpä Cumberlandin herttuakin, peljätty sankari, joka kutsuttiin Fontenoyn luona saavuttamistaan voitoista tänne nielemään meidät ylämaalaisraukat elävältä. Onko hän sinulle jutellut, miten St. Jamesin kirkonkellot soivat? Eikö? 'Käännyhän, Whittington', niinkuin entisaikaan Bowin kellot,"
"Fergus!" huudahti Waverley moittivasti.
"Enpä totta tosiaan tiedä, mitä sinusta tulee", vastasi Mac-Ivorin päällikkö, "sinuthan saa mikä uusi suunta tahansa käännetyksi. Täällä olemme nyt saaneet sellaisen voiton, jonka vertaista historia ei tunne — jok'ikinen elävä sielu ylistää käytöstäsi yläilmoihin asti — ja prinssi ihan ikävöi saadakseen sinua itseäsi kiittää — ja kaikki Valkean Ruusumme kaunottaret kumartelevat edessäsi — mutta sinä, tämänpäiväinenpreux chevalier, istut siinä ratsusi selässä kyykkyisenä kuin mikäkin torimatami, naama niin murheisena kuin ruumissaatossa!"
"Minua surettaa eversti Gardiner poloisen kuolema: hän oli ennen hyvin ystävällinen minua kohtaan."
"Vaikkapa niinkin, sure pois viisi minuuttia' ja näytä sitte taas iloista puoltasi; hänen tämänpäiväinen kohtalonsa voi saavuttaa meidät huomenna. Lähinnä voittoa on kunniallinen kuolema paras; mutta se on sittenkinpis-aller, minkä suo mieluummin viholliselleen kuin itselleen."
"Eversti Talbot ilmotti minulle myös, että hallitus on minun tähteni vangituttanut sekä isäni että setäni."
"Kyllä me menemme niistä takuuseen, hyvä ystävä; Ferrara-miekkamme saa huolehtia heidän turvallisuudestaan. Tekisi mieleni nähdä sen joutuvan koetteelle Westminster-Hallissa!"
"Ei tarvita, he ovat jo taas vapaina rauhallisempaa takuuta vastaan."
"No miksi sitte jalo uljuutesi on niin kerrassaan lamassa, Edward? Luuletko vaaliruhtinaan ministerien olevan sellaisia kyyhkysiä, että näin ratkaisevana hetkenä päästävät vihollisensa irti, jos vaan uskaltaisivat tai voisivat niitä vankina pitää ja rangaista? Saat olla varma siitä, että niillä ei ole sukulaisianne vastaan mitään syytöstä, jolla voisivat heidän vankeuttaan pidentää, taikka he pelkäävät ystäviämme, vanhan Englannin reippaita ritareita. Kaikissa tapauksissa saat olla huoletonna omaistesi kohtalosta; kyllä me keksimme keinoja, millä saamme heille ilmotettua sinunkin turvallisuutesi."
Nämä perustelut saivat Edwardin vaikenemaan, vaikk'ei täysin rauhottumaan. Jo useita kertoja hän oli loukkaantunut siitä melkoisesta välinpitämättömyydestä, jota Fergus osotti niidenkin tunteita kohtaan, joista hän piti, jos nämä tunteet sattuivat olemaan epäsoinnussa hänen oman mielialansa kanssa, varsinkin silloin, jos ne häiritsivät häntä jonkun mieluisan suunnitelman toteuttamisessa. Fergus huomasikin toisinaan loukanneensa Waverleyn mieltä, mutta ollen aina puuhaamassa jotain mieleistään juonta, hän ei tullut kyllin tarkanneeksi, miten syvällinen tai pitkällinen toisen pahastuminen oli, niin että näiden pikkumaisten loukkausten uusiintuminen oli päässyt jossakin määrin laimentamaan nuoren vapaaehtoisen kiintymystä päällikköönsä.
Chevalier otti Waverleyn vastaan tavallisella suopeudellaan ja lausui hänelle monta kohteliaisuutta erinomaisesta urhoollisuudesta. Sitte hän vei Waverleyn syrjään, kyseli eversti Talbotista yhtä ja toista ja saatuaan kaikki ne tiedot, mitä Edward saattoi vangista ja tämän olosuhteista antaa, hän jatkoi:
"En voi olla uskomatta, mr. Waverley, että eversti sisimmässään on meille suosiollinen, kätkeytyköönpä asianhaaroihin mukautuakseen minkä naamarin taakse tahansa, sillä ensiksikin tämä aatelismies on niin läheisessä suhteessa arvokkaaseen ja etevään ystäväämme, Sir Everard Waverleyhin, ja toiseksi hänen puolisonsa on Blandevillen sukua, joka taatusti kannattaa Englannin kirkon totisia ja oikealle hallitsijalle uskollisia periaatteita."
"Mikäli voin päättää siitä, mitä tänään kuulin hänen lausuvan, täytyy minun olla asiasta aivan eri mieltä kuin teidän kuninkaallinen korkeutenne."
"Samapa se, ainakin kannattaisi yrittää.Senvuoksi uskon teidän haltuunne eversti Talbotin vartioimisen ja valtuutan teidät menettelemään hänen suhteensa, miten hyväksi näette. Toivon teidän keksivän keinoja saadaksenne selville hänen todellisen kantansa, mitä tulee kuninkaallisen isämme saattamiseen valtaistuimelle."
"Olen varma siitä", sanoi Waverley kumartaen, "että jos eversti Talbot suostuu lupauksen antamaan, siihen myös voi ehdottomasti luottaa; mutta jos hän kieltäytyy, niin toivoakseni teidän kuninkaallinen korkeutenne jättää jonkun toisen kuin hänen ystävänsä veljenpojan toimeksi ryhtyä häntä vastaan tarpeellisiin varokeinoihin."
"Minä en anna hänen vartioimistaan kenenkään muun huoleksi kuin teidän", sanoi prinssi hymyillen, mutta mahtipontinen sävy äänessään; "hyvin tärkeää on minun asialleni, että välillänne edes näyttää olevan hyvä sopu, vaikk'ei teidän onnistuisikaan todella saavuttaa hänen luottamustaan. Teidän on sentähden otettava hänet kortteeriinne; ja siltä varalta, että hän kieltäytyisi antamasta kunniasanaansa, pitää teidän toimittaa varmat vartijat. Pyydän teitä viipymättä ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Huomenna palaamme Edinburgiin."
Kun Waverley siten komennettiin takaisin Prestonin läheisyyteen, jäi häneltä näkemättä Bradwardinen paroonin juhlallinen alamaisvelvollisuuden osoitus. Hän olikin tätä nykyä menettänyt kaiken halun naurettavaisuuden näkemiseen, niin että se toimitus, johon Fergus oli niin hartaasti yllyttänyt hänen uteliaisuuttaan, unohtui häneltä kokonaan. Mutta seuraavana päivänä kierteli luettavana oikea sanomalehti, jossa seikkaperäisesti kerrottiin Gladsmuirin taistelusta, joksi ylämaalaiset mielellään nimittivät voittoansa; lopussa oli kertomus vastaanotosta, jollaisen chevalier oli Pinkiehousessa myöhemmällä pitänyt, sisältäen muun mukana seuraavat korkealle tavottelevat lauselmat:
"Siitä onnettomasta sopimuksesta alkaen, joka tuhosi Skotlannin aseman itsenäisenä kansana, ei meillä enää ole ollut onnea nähdä tämän maan ruhtinasten vastaanottavan eikä sen aatelismiesten suorittavan niitä alamaisvelvollisuuden osotuksia, jotka, perustuen skotlantilaisen urhouden loistaviin sankaritekoihin, johtavat mieleemme maamme entistä historiaa ynnä niiden siteiden miehuullista ja ritarillista koruttomuutta, jotka yhdistivät kruunuun tätä niin usein avustaneiden ja puolustaneiden sotilasten kunnianosotuksen. Mutta tämän kuun 20:nnen päivän illalla herätettiin meissä taas eleille muisto eräästä niitä menoja, jotka kuuluvat Skotlannin maineen entisiin aikoihin. Kun kaikki olivat koolla, esiintyi Cosmo Comyne Bradwardine, samannimisestä paroonikunnasta, armeijan eversti y.m., y,m., y.m., prinssin eteen, mr. D. Macwheeblen, Bradwardinen vanhan paroonikunnan rättärin saattamana (joka kuuluu äskettäin nimitetyn sotakomisarioksi), ja anoi erään asiakirjan perusteella lupaa mieskohtaisesti suorittaa hänen kuninkaalliselle korkeudellensa, tämän edustaessa isäänsä, vanhastaan säädetyn palveluksen, josta hänelle Robert Brucen allekirjottaman asiakirjan mukaan (joka alkuperäisenä oli esillä, hänen kuninkaallisen korkeutensa ylikanslerien sitä tarkastettua) oli läänityksenä annettu Bradwardinen paroonikunta ja Tully-Veolanin maatilat. Sitte kun hänen anomukseensa oli suostuttu ja asia rekisteröity, laski hänen kuninkaallinen korkeutensa toisen jalkansa tyynylle, ja Bradwardinen parooni laskeutui oikealle polvellensa ja ryhtyi päästämään töppösen eli matalakorkoisen ylämaalaisen kengän nauhoja, jollaista jalkinetta sankarimme käyttää uljaiden puoluelaistensa kunniaksi. Tämän tapahduttua hänen kuninkaallinen korkeutensa julisti juhlamenot päättyneiksi. Sitten hän syleili uljasta sotavanhusta ja selitti, että ainoastaan kunnioitus Robert Brucen määräystä kohtaan oli saanut hänet vastaanottamaan alhaisen palveluksen vertauskuvallisenkaan täyttämisen sellaisilta käsiltä, jotka niin mainiosti olivat taistelleet kruunun nostamiseksi taas hänen isänsä päähän. Tämän jälkeen kirjotutti parooni Cosmo Comyne Bradwardine sotakomisario mr. Macwheeblella sen sisältöisen asiakirjan, että alamaisvelvollisuus olirite et solemniter acta et peracta; ja samansuuntaisen selityksen laati myös ylikansleri ja talletti kanslian arkistoon. Kuten olemme saaneet tietää, aikoo hänen kuninkaallinen korkeutensa, niin pian kuin hänen majesteettinsa mielipidettä on kuulusteltu, korottaa eversti Bradwardinen pääriksi, antaen hänelle Bradwardinen ja Tully-Veolanin viskountin arvonimen: jo nyt on hänen kuninkaallinen korkeutensa, isänsä nimessä ja vallassa, suvainnut lahjottaa hänelle isiltään perimäänsä vaakunaan kunniakkaan lisäyksen, nimittäin saapaspihdin, jonka yläpuolella on ristikkäin kaksi miekkaa, kilven oikeassa kulmassa, ja sen alaisella juovalla sanat: 'Vedä ja riisu'."
"Ellen muistaisi Ferguksen pilapuheita", ajatteli itsekseen Waverley, luettuaan tämän pitkän ja vakavassa hengessä laaditun kyhäyksen, "tuntuisi tuo kaikki hyvinkin mukiin menevältä eikä mieleeni lainkaan juolahtaisi pitää sitä naurettavana. Vaan kaikella on valo- ja varjopuolensa. En todellakaan käsitä, miksi paroonin saapaspihti ei voisi vaakunatieteessä vaatia itselleen sijaa samalla oikeudella kuin kärryt, pyörät, aurat, sukkulat, kynttilänjalat ja muut ihan tavalliset esineet, jotka muistuttavat kaikesta muusta kuin ritarillisuudesta, mutta jollaisia kuitenkin tapaamme monissa vanhimmissa vaakunoissamme."
Tämä on kuitenkin vaan sivuseikka, joka varsinaiseen kertomukseemme ei paljon kuulu.
Palattuaan Prestoniin ja mentyään eversti Talbotia tapaamaan, huomasi Waverley tämän jo päässeen siitä kiivaasta mielialasta, jonka hänessä olivat monet niin surulliset ja tärisyttävät tapaukset vaikuttaneet. Hän oli taas entisensä tapainen, kuten ainakin miehuullinen, avomielinen ja jalosydäminen englantilainen aatelismies ja sotilas, samalla kuitenkin hieman epäluuloinen toiseen kansaan kuuluvia tai valtiollisesti toisin ajattelevia kohtaan. Kun Edward oli eversti Talbotille ilmottanut chevalierin aikomuksen uskoa everstin hänen erityisesti silmällä pidettäväkseen, vastasi tämä:
"En olisi luullut joutuvani niin suureen kiitollisuuden velkaan sille nuorelle miehelle, kuin hän tällä määräyksellään on tuottanut. Ainakin voin iloisin mielin yhtyä entisen presbyteeriläisen papin rukoukseen, että sille, joka on luoksemme tullut maallista kruunua etsimään, pian annettaisiin vaivainsa palkaksi taivaallinen kruunu. Mielelläni vakuutan kunniasanallani, etten teidän tietämättänne ryhdy pakohankkeisiin, sitä vähemmän, kun olenkin Skotlantiin tullut vaan teidät tavatakseni ja täältä pois viedäkseni. Olen siitä hyvilläni, että edes edellinen puoli asiasta on luonnistunut, vaikka näin surullisissakin oloissa. Mutta luullakseni me olemmekin vaan vähän aikaa yhdessä. Arvelen nimittäin, että chevalierimme (jota nimitystä me kumpikin voimme käyttää) levätteineen ja sinilakkineen jatkaa ristiretkeään etelää kohti!"
"Kuulemani mukaan ei, sillä armeija jää joksikin aikaa Edinburgiin, kerätäkseen lisäväkeä."
"Ja linnaa piirittääkseenkö?" kysyi Talbot ivallisesti. "No niin, ellei vanha päällikköni, kenraali Preston, osottaudu kelvottomaksi taikka linna vaivu Nort Lochiin — jotka molemmat seikat tuntuvat yhtä mahdollisilta — niin luulisi meillä olevan melkoisesti aikaa tehdä tuttavuutta keskenämme. Arvaan uljaalla chevalierillanne olevan aikomuksen käännyttää minut teidän kauttanne puolellensa; vaan kun minun tekee mieleni saada teidät omalle puolelleni, niin tuntuu kohtuuden mukaiselta, että meille annetaan keskusteluaikaa. Mutta kun puhellessani tänään kanssanne satuin purkamaan mieltäni sellaisella tavalla, mikä muuten on minussa harvinaista, niin pyydän teiltä anteeksi, etten uudestaan ryhdy väittelyihin, ennenkuin tuttavuutemme on kehittynyt hieman läheisemmäksi."
Tässä ei tarvitse muistella chevalierin loistavaa saapumista Edinburgiin Prestonin ratkaisevan taistelun jälkeen. Olkoon kuitenkin mainittuna muuan seikka, koska se kuvaa Flora Mac-Ivorin ylevää mieltä. Ylämaalaiset, jotka prinssiä ympäröivät, laukasivat tämän riemullisen hetken innostuksessa ja vallattomuudessa tuon tuostakin piiluikkujansa, ja kun niistä yksi sattui olemaan kovalla panoksella ladattuna, hipaisi luoti nuoren neidon ohimoa, hänen heiluttaessaan nenäliinaa kuistilta. Fergus huomasi vahingon ja riensi oikopäätä neidon luokse; ja saatuaan selville, että haava oli vähäpätöinen, hän sivalsi miekkansa, aikoen hyökätä sen miehen kimppuun, jonka huolimattomuus oli saattanut Floran niin kamalaan vaaraan, mutta silloin tämä tarttui Ferguksen levättiin ja huudahti: "Älä tee poikaparalle mitään pahaa: taivaan nimessä, älä tee hänelle pahaa, vaan kiitä kanssani Jumalaa siitä, että vahinko kohtasi Flora Mac-Ivoria, sillä jos luoti olisi osunut johonkuhun whigiin, olisi niiden puolue väittänyt laukausta tahalliseksi."
Waverleyltä jäi tuntematta se säikähdys, jonka tämä tapaus hänessä olisi vaikuttanut, sillä hänen oli pakko pysyä joukkojen takana, saattaessaan eversti Talbotia Edinburgiin.
He matkustivat yhdessä ratsain, ja ikäänkuin olisivat halunneet tunnustella toistensa mielipiteitä ja tunteita, he keskustelivat jonkun aikaa tavallisista ja yleisistä asioista.
Kun Waverley sitte palasi siihen, mikä hänen sydäntään enimmin painosti, nimittäin isänsä ja setänsä asemaan, näytti eversti Talbot nyt haluavan ennemmin hälventää kuin lisätä hänen levottomuuttaan.
Näin tuntui olevan asian laita varsinkin silloin, kun oli kuullut Waverleyn vaiheet, joita tämä ei lainkaan arkaillut hänelle kertoa.
"Teidän ajattelematon tekonne", sanoi eversti, "ei siis johtunut mistään pahasta aikomuksesta, kuten lakimiehet sitä nimittänevät. Pari kohteliasta puheenpartta tältä italialaiselta kuljeksijaparilta ja hänen ylämaalaisilta värvääjäupseereiltaan sai teidät houkutelluksi hänen palvelukseensa, vai mitä? Onpa se tosin surkeaa ja hullua, mutta ei läheskään niin pahaa kuin aluksi täytyi uskoa. Silti ette nyt voi karatakaan tuon vallantavoittelijan luota — se näkyy mahdottomalta. Mutta en epäile, että niiden erimielisyyksien ohella, joita välttämättä syntyy näiden villien ja häikäilemättömien miesten kesken, ilmenee jokin mahdollisuus voidaksenne kunnialla päästä erillenne ajattelemattomasta liitostanne ennenkuin koko kupla puhkeaa. Jos näin voidaan järjestää tämä juttu, soisin teidän lähtevän Flanderiin erääseen turvalliseen paikkaan, jonka teille osotan. Luullakseni sopii minun sitte hallitukselta toimittaa teille armahdus, kun olette useita kuukausia oleskellut ulkomailla."
"En voi sallia teidän, eversti Talbot", vastasi Waverley, "puhua mistään sellaisesta juonesta, että minun olisi koetettava karata yrityksestä, johon olen ehkä liian pikaisesti, mutta ainakin vapaaehtoisesti liittynyt, samalla vakavasti päättäen kestää loppuun asti."
"No niin", huomautti eversti Talbot hymyillen, "suokaa minun ainakin ajatella ja toivoa vapaasti, vaikk'ei puhua. Mutta sanokaapa, ettekö koskaan ole tarkastaneet salaperäistä kääröänne?"
"Se on matkalaukussani, jonka kaiketi saamme Edinburgissa käsiimme."
Pian he saapuivat Edinburgiin. Prinssin erityisestä käskystä oli Waverleylle toimitettu asunto kauniissa talossa, jonne eversti Talbotinkin sopi jäädä. Ensi toimekseen hän tutki matkalaukkunsa sisällystä, josta puheena ollut käärö heti saatiinkin esille. Waverley avasi sen kiireimmiten. Kirjeenkuoresta, jonka osotteena oli vaan E. Waverley, Esq., hän löysi joukon avattuja kirjeitä. Päällimmäisinä oli kaksi hänelle itselleen osotettua kirjettä eversti Gardinerilta. Päivämäärältään aikaisempi sisälsi ystävällisiä ja kohteliaita muistutuksia siitä, että Edward ei ollut noudattanut kirjottajan neuvoa virkavapautensa käyttämisessä, joka sitäpaitsi pian päättyisi. "Ja vaikk'ei näin olisikaan asian laita", lausuttiin edelleen kirjeessä, "niin olisivat ulkomailta saadut tiedot ja sotaministeriön minulle antamat ohjeet pakottaneet minut lyhentämään poissaoloanne, koska meitä uhkaa, Flanderissa kärsityn häviön jälkeen, sekä muukalaisten hyökkäys että tyytymättömäin kapina omassa maassa. Pyydän siis teitä, kapteeni Waverley, saapumaan kiireimmiten rykmenttinne pääkortteeriin. Samalla minun täytyy lisätä, että tähän näyttää olevan sitä enemmän syytä, kun teidän skvadroonassanne on vireillä suurta tyytymättömyyttä, jonka tarkemman tutkimisen lykkään tuonnemmaksi, kunnes saan käyttää siinä kohden teidän apuanne."
Toinen kirje, kahdeksan päivää myöhemmin kirjotettu, oli tietysti sen laatuinen kuin saattoi odottaakin everstiltä, joka ei edelliseen ollut vastausta saanut. Hän muistutti Waverleyn velvollisuuksista kunniallisena miehenä, upseerina ja brittiläisenä; mainitsi hänen miestensä yltyvää tyytymättömyyttä, huomauttaen niistä joidenkuiden viitanneen sinne päin, että heidän kapteeninsa hyväksyi ja kiihotti heidän kapinallista menettelyänsä; ja lopuksi kirjottaja lausui syvintä surkuttelua ja ihmettelyä, ettei Waverley ollut totellut käskyä saapua pääkortteeriin, muistutti hänelle, että virkaloma oli peruutettu, ja vannotti sanoilla, joissa ilmeni isällistä varoitusta ja sotilaallista käskyvaltaa, korjaamaan erehdyksensä saapumalla viipymättä rykmenttiinsä. "Ollakseni varma", näin kuuluivat loppusanat, "että kirjeeni todella saapuu käsiinne, lähetän tämän skvadroonanne korpraalin Timsin mukana, joka on käsketty antamaan se nimenomaan vaan teille itsellenne."
Luettuaan nämä kirjeet Waverley tunsi mitä katkerimmalla mielellä olevansa pakotettu suomaan urhoollisen ja etevän kirjottajan muistolleamende honorable'n; sillä kun eversti Gardinerilla oli täysi syy uskoa, että molemmat kirjeet olivat varmasti perille saapuneet, niin ei niihin sisältyneiden käskyjen laiminlyömisestä voinut muuta seurata kuin se kolmas ja viimeinen kehotus, jonka Waverley todella sai Glennaquoichissa, vaikka liian myöhään, voidakseen sitä noudattaa. Hänen erottamisensa, koska ilmeisesti oli laiminlyönyt tämän viimeisen käskyn, ei siis ollut lainkaan ankara tai liiallinen toimenpide, vaan suorastaan välttämätön. Seuraava kirje, jonka hän avasi, oli hänen rykmenttinsä majurilta, sisältäen ilmotuksen, että hänen mainettaan tahraava huhu oli liikkeellä, se nimittäin, että muuan mr. Falconer Ballihopplesta tai joku muun niminen oli hänen läsnäollessaan esittänyt kapinallisen maljan, minkä hän oli vaieten sallinut tapahtua, vaikka sen ohella oli lausuttu mitä törkeimpiä loukkauksia kuninkaallista perhettä vastaan, niin että eräs seurassa ollut herrasmies, joka ei suinkaan ole tunnettu uskollisuudestaan hallitukselle, kuitenkin oli sekaantunut asiaan, ja että, jos juttu on oikein kerrottu, kapteeni Waverley välittämättä siitä loukkauksesta, joka häntä vastaan upseerina oli tehty, oli sallinut viimemainitun herran haastaa herjaajan kaksintaisteluun. Majuri vakuutti lopuksi, ettei kapteeni Waverleyn upseeritovereista ainoakaan voinut uskoa tätä häpäisevää juttua todeksi, mutta kuitenkin heidän yksimielisen vakaumuksensa mukaan oli välttämätöntä, että hän oman ja rykmenttinsä kunnian vuoksi heti omassa nimessään julistaisi sen perättömäksi j.n.e.
"Mitä ajattelette tästä kaikesta?" kysyi eversti Talbot, jolle Waverley oli antanut kirjeet ne itse luettuansa.
"Mitäkö ajattelen! Eihän tässä voi ajatella. Olen ihan hulluksi tulla!"
"Rauhoittukaa, nuori ystäväni; katsotaanpa, mitä noissa likaisissa töherryksissä on."
Ensimäinen kyhäys oli osotettu "herra W. Ruffin'ille" ja kuului:
"Korkeasti kunniallinen herra, muutamat nuorista pässinpäistämme ei oikeen tahro purra syöttiä, vaikka minä niille pänttäsin kalloon, että te näytitte mulle skoirin oman sinetin. Mutta Tims antaa teille ne kirjeet kun tahroitte, ja sanoo sille vanhalle aatamille, että on pistänyt ne skoirin omaan kouraan, kai se on sama, kuin teiränkin, ja sitte hän on ihan ensimäisestä merkistä valmiina, ja ei sitte muuta kuin eläköön kirkko ja Sachefrel, niinkuin isäukko aina viljankorjuussa hihkui.Korkealla kunnioituksellaH. H.Lisää. Sanokaa sille skoirille, että meidän on, vähä niinkuin halu saada hänestä kuulla ja miksi se ei itse kirjota, se on vähän mukavaa, ja luutnantti Bottler kans vähä epäilee."
"Korkeasti kunniallinen herra, muutamat nuorista pässinpäistämme ei oikeen tahro purra syöttiä, vaikka minä niille pänttäsin kalloon, että te näytitte mulle skoirin oman sinetin. Mutta Tims antaa teille ne kirjeet kun tahroitte, ja sanoo sille vanhalle aatamille, että on pistänyt ne skoirin omaan kouraan, kai se on sama, kuin teiränkin, ja sitte hän on ihan ensimäisestä merkistä valmiina, ja ei sitte muuta kuin eläköön kirkko ja Sachefrel, niinkuin isäukko aina viljankorjuussa hihkui.
Korkealla kunnioituksellaH. H.
Lisää. Sanokaa sille skoirille, että meidän on, vähä niinkuin halu saada hänestä kuulla ja miksi se ei itse kirjota, se on vähän mukavaa, ja luutnantti Bottler kans vähä epäilee."
"Ruffin on arvatenkin se Luola-Donald, joka korjasi kirjeenne ja piti teidän nimessänne kirjevaihtoa onnettoman Houghton raukan kanssa?"
"Täytynee melkein uskoa. Mutta kuka on vanha aatami?"
"Luultavasti Adam Gardiner poloisesta kömpelö sanasutkaus."
Muut kirjeet käsittelivät samaa asiaa, ja pian molemmat saivat lisäselvitystä Donald Beanin vehkeistä.
John Hodges, Waverleyn palvelija, joka oli jäänyt rykmenttiin ja joutunut Prestonin luona vangiksi, ilmestyi nyt heidän luoksensa. Hän oli hakenut päällikkönsä ruvetakseen taas hänen palvelukseensa. Tältä mieheltä he saivat kuulla, että vähän sen jälkeen, kuin Waverley oli lähtenyt rykmenttinsä pääkortteerista, muuan kaupustelija nimeltä Ruthven, Ruffin tai Rivane, sotamiesten kesken "viekkaaksi Willeksi" mainittu, oli usein käynyt Dundeen kaupungissa. Hänellä oli näkynyt olleen runsaasti rahaa, myyskenteli rihkamaansa hyvin halvasta, aina valmiina kestitsemään tuttujansa olutkapakoissa, ja osasi tunkeutua Waverleyn skvadroonassa monen sotamiehen suosioon, saaden ystävikseen varsinkin kersantti Houghtonin ja erään Timsin, joka myös oli aliupseeri. Näille hän Waverleyn nimessä ilmaisi suunnitelman, että heidän oli rykmentistä karattava ja saavuttava hänen luokseen ylämaahan, jossa ylämaalaiset klan'it jo kuuluivat suurin joukoin tarttuneen aseisiin. Miehet, jotka olivat kuin jakobiiteiksi kasvatetut, mikäli sellaisilla yleensä oli mitään valtiollista vakaumusta, ja tiesivät isäntänsä sir Everardin aina kannattaneen sen suuntaisia periaatteita, menivät hyvin helposti ansaan. Kun Waverley oli kaukana ylämaassa, tuntui tämä seikka heistä riittävältä aiheelta hankkia kirjeensä kaupustelijan välityksellä; ja hänen hyvin tunnetun sinettinsä näkeminen riitti vahvistamaan ne suulliset sopimukset, joita hänen nimessään tehtiin, mutta niiden vaarallisuuden vuoksi ei voitu paperille panna. Vehe tuli kuitenkin ilmi osallisten liian aikaisten kapinapuheiden vuoksi. Viekas Wille osottausi nimensä arvoiseksi, sillä heti kun ruvettiin epäilemään, katosi hän tietämättömiin. Kun sanomalehdessä oli julaistuna Waverleyn erottaminen, nousi suuri osa hänen skvadroonaansa ilmikapinaan, mutta toiset tukahuttivat sen ja riisuivat kapinoitsijoilta aseet. Sotaoikeus tuomitsi Houghtonin ja Timsin ammuttaviksi, mutta myöhemmin heidän sallittiin vetää hengestään arpaa. Houghton, joka siten pelasti nahkansa, osotti syvää katumusta, kun eversti Gardinerin nuhteet ja selitykset saivat hänet vakuutetuksi, että oli todellakin ollut mukana kovin häpeällisessä rikoksessa. On huomattava, että tämä mies poloinen, päästyään asiasta tähän käsitykseen, samalla oli varma siitä, että yllyttäjä oli toiminut ilman Edwardin valtuutusta, lausuen: "Jos se oli häpeällistä ja vanhaa Englantia vastaan, niin ei squire asiasta mitään tiennyt; hän ei milloinkaan ole tuuminut eikä tehnyt mitään häpeällistä, eikä myöskään Sir Everard eikä heistä kukaan ennenkään; siinä uskossa tahdon elää ja kuolla, että Ruffin keksi kaikki omasta päästään."
Se vakaumuksen varmuus, joka hänessä oli tässä asiassa ilmennyt, sekä hänen väitteensä, että Waverleylle osotetut kirjeet oli annettu Ruthvenin käsiin, olivat eversti Gardinerin mielessä vaikuttaneet muutoksen, josta tämä oli eversti Talbotille puhunut.
Lukijalle lienee jo aikoja käynyt selväksi, että Donald Bean Lean oli tässä juonessa suorittanut kiusaajan osan. Hänen vaikuttimensa olivat lyhyesti seuraavat: — Toimeliaan ja juonikkaan älynsä avulla hän oli jo kauvan palvellut chevalierin uskottuja ala-asiamiehenä ja vakoojana, vieläpä niin laajaperäisesti, ett'ei sitä aavistanut Fergus Mac-Ivorkaan, jonka suojeluksessa hän oli, mutta jota hän pelkäsi ja vihasi. Tietysti hän yhä tavotteli tilaisuutta johonkin rohkeaan vehkeeseen, joka tuottaisi hänelle menestystä tämän politiikan alalla ja samalla vapauttaisi hänet nykyisestä, vaarallisesta rosvonammatistaan. Pääasiassa oli hänen toimekseen annettu ottaa selvää rykmenttien miesluvusta Skotlannissa, upseerien luonteesta j.n.e., ja jo kauvan hän oli silmällä pitänyt Waverleyn skvadroonaa, jota arveli yllytykseensä erittäin taipuvaksi. Vieläpä hän arveli, että Waverley sydämessään kannatti Stuartien asiaa, ja varmistui tässä luulossaan senkin johdosta, että toinen niin kauvan oleskeli jakobiitin, Bradwardinen paroonin luona. Kun siis tämä, mukanaan Glennaquoichin palvelija, kävi hänen luolassaan, ei rosvo voinut mitenkään käsittää pelkän uteliaisuuden olevan siihen aiheena, vaan uskoi herkästi, että hänen omaa kykyään haluttiin käyttää johonkin tärkeään juoneen rikkaan, nuoren englantilaisen turvissa. Se seikka, että Waverley ei vähääkään välittänyt viittauksista, jotka olisivat johtaneet selvityksiin, ei muuttanut hänen luuloansa. Tätä menettelyä hän piti viisaana varovaisuutena, joka tosin tuntui hieman loukkaavalta, koska hän pelkäsi olevansa syrjäytettynä yrityksestä, jonka menestykseen tarvitaan keskinäistä luottamusta; siksi hän päätti turvata itselleen asian kulussa oman osansa, huolimatta siitä, annettiinko hänelle varsinaista tehtävää vai eikö. Tässä tarkotuksessa hän Waverleyn nukkuessa anasti hänen sinettinsä, voidakseen sitä osottaa tunnusmerkkinä sotamiehille, joiden luuli nauttivan kapteenin luottamusta. Saavuttuaan ensi kerran Dundeehen, rykmentin olinpaikkaan, hän huomasi ensi arvelussaan erehtyneensä, mutta samalla hänelle avautui uusi toiminta-alue. Hän tiesi, ett'eivät chevalierin ystävät palkitsisi mitään palvelusta niin runsaasti kuin jos hänen onnistuisi houkuttaa joku osa vakinaisia joukkoja lipunpettäjiksi. Siinä mielessä hän keksi ne vehkeet, joihin lukija jo on tutustunut ja jotka selvittävät kaikki ennen Waverleyn matkaa Glennaquoichista sattuneet selkkaukset ja hämäryydet. Eversti Talbotin neuvosta Waverley oli palvelukseensa ottamatta nuorukaista, jonka antamat tiedot olivat näihin vehkeisiin luoneet runsaasti lisävaloa. Hän vakuutti Edwardille, että miehelle koituisi vahinkoa, jos hänet sekotettaisiin tähän epätoivoiseen hankkeeseen, ja että asian kääntyessä miten päin tahansa hänen todistuksensa kelpaisi ainakin selvittämään niitä seikkoja, jotka olivat saaneet Waverleyn antautumaan tähän yritykseen. Waverley laati sen vuoksi lyhyen selonteon tapahtumista isällensä ja sedällensä, varottaen heitä kuitenkaan koettamasta nykyisissä oloissa vastata hänen kirjeeseensä. Sitten Talbot jätti nuorukaiselle kirjeen, joka oli osotettu erään lahdessa risteilevän englantilaisen sotalaivan päällikölle ja jossa pyydettiin laskemaan kirjeentuoja maihin Berwickissä ja antamaan hänelle passi ——shireen. Miehelle annettiin tarpeen mukaan rahaa suorittaakseen matkan niin pian kuin mahdollista; myös käskettiin hänen palkata joku kalastaja viemään itseään rannalta sotalaivaan. Tämä suunnitelma onnistuikin täydellisesti, kuten jälkeenpäin selveni.
Kyllästyneenä Callum Begin palvelijatoimeen, kun epäili tämän tarkotuksena olevan myös vakoilla isäntänsä puuhia, pestasi Waverley palvelijakseen Edinburgista erään yksinkertaisen nuorukaisen, joka oli lakkiinsa ottanut valkean kokardin joutuessaan raivoisan lemmenkateeksi Jenny Jopin vuoksi, koska tämä oli koko yön tanssinut vaan musketöörikorpraali Ballockin kanssa.