— Mitä höpiset, tahdotko särkeä mieleni nyt. Niinkuin minä en parhaiten tietäisi! Eivät ole siinä talossa tehneet työtä enemmän isäntä kuin rengitkään. Mutta eläähän laiskakin ja rikastuu sellaisessa paikassa, jossa rahaa tulee oikonaan kotiin, tulee ruuasta, tulee juomasta, tulee kyydeistä ja herrain passauksesta. Ja entä vanhempina aikoina, silloin kun pitäjältä kyytiä tehtiin, hollivuoroja pidettiin! Silloin tuli hyvyyttä vieläkin enemmän, tuli ilmaista lantaa hollimiesten hevosista, ettei muuta kuin peltoon käänsi, ja hollipojat pelasivat kyytipennisensä taloon kahvissa, oluessa ja viinassa. Kyllä minä tiedän, mitä etuja Taavetilla on ollut kymmeniä vuosia. Ellen minä tiedä, niin kuka sitten? Mutta onnen ohjat kääntyvät lopultakin, sillä väärinhän olisi, että yksi saisi maailmassa pelkkää hyvää iankaikkisesti — ja toinen saisi katsella vaan päältä.
Hän hykersi leveitä kämmeniään yhteen, vilkasi kelloa seinällä ja kääntyi sitten kävelemään lattialle ovea kohti, niinkuin olisi aikonut mennä ulos. Mutta kuopan kansi oli viimeksi olutta nostettaessa jäänyt auki ja hän putosi suoraa päätä lattian alle. Toiset miehet riensivät kiireellä aukon luo ja seisoivat siinä piirissä, osaamatta aluksi sanoa tai tehdä mitään muuta, kuin tirkistellä hämmentyneinä pimeään kuoppaan, josta kuului särkyvien pullojen kirskahtelevaa helinää ja kaiken maailman pahojenhenkien nimityksiä sellaisella jyrisevällä voimalla, että multiaisat tärisivät.
— Tuokaa tulta lähemmäksi, huusi vihdoin joku.
— Ettei siinä pitänyt olla tulta jo ennemmin, kun kuopan suu on jätetty auki, hätäili toinen.
— Kuka sen jätti auki?
— Kuka siellä viimeksi kävi?
— En minä ainakaan.
— Enkä minäkään.
— Heikkihän siellä kävi. Sepä huolimaton!
— Isännän käskystähän minä kävin, sanoi Heikki pelokkaasti.
— Mutta eihän ollut käskyä jättää suuta auki.
Silloin oli isäntä jo lattialla ja iski verta valuvan kouransa renkinsäHeikin niskaan.
Syntyi yleinen hämminki koko talossa.
Heikki parkui kuin hengen hädässä, äänekkäämmin vielä karjahteli isäntä, mutta korkeimmalle kaikista kohosi vanhan tätihöperön kirkuva ääni, kun hän torkuksistaan säikähtyneenä huusi uunin liedellä kaikkia taivaan voimia hillitsemään ja kurittamaan näitä villipetoja. Toiset miehet sohottelivat ja pyöriskelivät isännän ympärillä, koettaen häntä lauhduttaa, ja lopulta juoksi paitasillaan eteisen läpi tupaan vielä emäntäkin, niinkuin valkean hätään. Keittiöönkin vievän oven rakoon tuvan uunin takana ilmestyi säikähtyneitä naisten naamoja.
— On meillä totuttu näkemään jos jotakin, mutta ei vielä tällaista juhlayötä. Mistä ne tappelevat? Eroittakaa niitä, miehet, hätäili emäntä, vasen käsi oven rimassa, oikealla pidellen paitaa rintansa yli.
— Ei kukaan tappele, paras sopu tässä on vallinnut koko illan, mutta isäntä putosi tapaturmassa kuoppaan, kun Heikiltä oli jäänyt huomaamatta kansi auki, huudettiin joukosta.
— Etkö jättänyt tahallasi auki? — Etkö ollut liitossa naapurini kanssa? tutki isäntä tiukasti.
— En, en jumalan tähden. Huomaamattomuus, sula tapaturma se on ollut siinä lystin keskessä — — —ai, ai, hellittäkää, hyvä isäntä, ja sitokaa kätenne, kun verta valuu pitkin paljasta selkääni. Alapellon kanssa en ole ikänäni vielä sanaa vaihtanut, vaikka valalle vietäisiin. Voi tätä erehdystä —!
Isäntä hellitti kouransa rengin niskasta ja astui lähemmäksi tulta, katsellen kämmentään.
— Taisi olla erehdys, minä myönnän sen, sanoi hän jonkun verran hengästyneenä, mutta tarpeeton tämä erehdys oli, ja paha enne. Tuokaa sieltä jotain riepua akat, ei tässä turha parkuminen auta. — Tämä sattui pahaan aikaan, nyt olisi ehjät kämmenet olleet tarpeen.
— Olisi siinä voinut käydä hullummastikin, sattua pää, murtua luu, tai taittua niskat, tuumaili Kylänpään Kustaa kietoessaan vaatetta särkyneeseen käteen.
— Onnisti sentään, vaikka kyllä se oli huikea kuperkeikka, vastasi isäntä katkerasti naurahtaen. — Mutta totisesti, miehet, mitä sanoo kello seinällä?
— Uupuu vielä kymmenkunta minuuttia.
— Olipa hyvä, ettei mennyt meiltä tärkeä hetki sivu tässä kommerruksessa.
— Sillä on kovin kummallisia tuumia tällä Tanelilla, kuiskasi KylänpäänKustaa naapurilleen salavihkaa.
— Mitähän lienevät, en ymmärrä, vastasi toinen. Vanhaa kaunaa ja katkeruutta, turhaa kateutta ja epäluuloa naapuriaan kohtaan, josta kaikesta saattaa olla vielä pahatkin seuraukset. Mutta parasta on, että teemme tällä kertaa hänen tahtonsa mukaan. — Näitkö hänen katsettaan äsken, kun hän nousi kuopasta lattialle?
— Yksi haarikka vielä, pojat, ja sitten toimeen, komensi isäntä. — Että sinä Heikki viheliäinen jätit tuon kuopan kannen auki äsken! No no, elä säikähdä. Hetki on tärkeä ja miehiä tarvitaan. Olen varannut niitä tarpeeksi, onhan meitä tässä yhden pökkelön kimppuun. Naapurin Taavetti ei aavista mitään, ei luule Tanelin tajuavan asioita — mutta kyllähän aamulla näkee — ja hämmästyy. Lapiot ja rautakanget ovat tallin ovipielessä, sieltä otatte ne.
— Joko lähdetään?
— Ihan tällä hetkellä, että lyönnilleen kahdeltatoista olemme patsaassa käsiksi. Käykää vaan työkalut tallin ovelta.
Koko joukko astui ulos.
— Oli muuta mitä tahansa, mutta kyllä tämä on hauskaa, päätti joku eteiseen tultaissa, pahasti nikotellen.
Uusi vuosi alkoi, ja vanha täti huokaili hiljalleen tämän maailman syntiä ja pahuutta, sekä kömpi voihkien sulkemaan ovea, jonka miehet mennessään olivat jättäneet auki.
Kun Taneli, viisi puolihumalaista apumiestä jälessään, oli tullut tuvasta ulos, ei hän voinut olla hetkiseksi seisahtamatta portaille sillä aikaa kun miehet hakivat työkaluja tallin puolelta.
Hän levitti sieraimiaan ja hengähti syvään mielihyvästä.
Siinä oli portaitten vastapäätä noin viidenkolmatta sylen päässä, jonkun verran alempana naapurin rakennus, kyljittäin, takasivu Yläpellon pihaan päin, ja keskellä pitkää sivuseinää oli Alapellon Taavetin makuuhuoneen ikkuna, ainoa mitä koko rakennuksessa oli Yläpellon pihan puolella. Korkea, vanhanaikainen hirsiaita, ihan keskelle rajaa rakennettu, eroitti tonttimaat ja talojen tilukset toisistaan. Yläpellon puolella oli ainoastaan kalteva, kivikkoinen piha, joka kesät talvet oli lammasten ja sikain tennerryspaikkana, mutta Alapellon Taavetilla oli rakennuksensa ja aidan välillä kapea puutarhamaa, jossa vahvan heinänurmen ja leveitten karviaismarjapensasten keskellä kasvoi muutamia vanhoja, vahvasti haaraantuneita ja käyräoksaisia omenapuita. Kesällä lehden aikaan ei Alapellon rakennuksesta näkynytkään Yläpellon pihaan muuta kuin harmaan painokaton harja ja savupiiput, mutta nyt sieltä häämötti aidan yli ja huurteisten oksien lomasta pitkä seinä ja porstuanperäkamarin ikkuna.
Tanelin koura meni vaistomaisesti nyrkkiin hänen seistessään siinä portailla, eikä hän tuntenut kipua ollenkaan särkyneessä kämmenessään, ei muistanut edes, että se oli siteessä.
Hänen mieleensä kohosi taas tuhanteen kertaan ennenmietityt ajatukset. Hän oli usein seissyt pimeässä portaillaan tai pihamaalla, joskus hiipinyt hirsiaidan nojallekin, ja synkkänä tuijotellut Taavetin ikkunaan, tai vaanivana tähystellyt ikkunaverhon takana liikkuvia varjoja. Tällä kertaa oli ikkuna pimeä ja koko rakennus kuin kuollut.
— Olisipa nyt hyvä mukulakivi, tuollainen kahmalon täyteinen, ja olisi sen tähdätä tuosta ikkunasta sisään, kuohahti hänen mielessään. — Rääkähtäisi ne! — Mutta mitä turhaa. Kun ei sitä ole tullut ennen tehdyksi, niin olkoon tekemättä nytkin. Se vaan pilaisi asian. — Maatkoon rauhassa Taavetti nyt — jos makaa — jos se ruoja ollenkaan makaa tällä hetkellä, sitä on syy epäillä. — Mutta alakynnessä hän on nyt ja alakynnessä tulee pysymään — eipä taidetakaan enää kesäsittäin joka päivä niittää heinää hevosille tuosta aidan takaa, kun voima vähenee nurkista ja tunkioista — ei valu väkeä maihin enää niinkuin ennen, eikä tule kolikoita kukkaroon — kerrankin ehtyi. — Kunhan saadaan laillinen ja lopullinen muutto toimeen vaan, ettei se siinäkään pystyisi mitään verukkeita tekemään, niin olkoon rauhassa sitten.
Miehet tulivat kanget ja lapiot olalla portaitten eteen.
— Antakaa minulle tänne se suuri kanki, sanoi isäntä.
— Teillähän on käsi rikki. Kyllä me heiluttelemme, kun kerran talkoossa ollaan. Eihän tuo yksi patsas koko maailmaa tarvinne.
— Kanki tänne vaan. Kas niin. Kolme miestä rupeaa sytemään kuoppaa tähän portin vastapäätä, tähän juuri, aitan portaan yläpuolelle. Iskekää tiukasti vaan! Kustaa ja Heikki käyvät minun kanssani patsaalle. Minä tahdon itse katsoa ja nähdä ovatko sen juuret niin syvällä, etteivät ne ikänä irti nousisi.
Hän astui kiivaasti edellä maantietä alaspäin, ja seisattui Alapellon portille, kurkistellen pihaan ja kuulostaen kotvasen hyvin tarkasti.
— Näättekö mitään, miehet, tai kuuletteko liikettä? Korvani kohisevat niin kummallisesti.
— Hiljaista tuntuu olevan kaikki.
— Soh, mikä se oli?
— Ei kuin aita, joka risahti. Nyt on pakkanen.
— Taitaa olla. Sen kelmin aidatkin risahtelevat. Nyt toimeen miehet.
Lumi tuoksahti patsaan juurella, pian oli paljas maa näkyvissä, ja he iskivät terästetyt kanget jäiseen somerikkoon, alkaen murtaa sitä patsaan ympäriltä auki.
Ähkien ja puhkien siinä nostettiin ja pudotettiin kankea, kolme miestä teki samaa Yläpellon portilla, tulikipinät säikkyivät, kun kova kivi ja karkaistu teräs iskivät yhteen, ja mäki kumahteli jumeasti. Oli eloa nyt ja intohimoista ponnistusta äsken vielä niin kuolleen hiljaisella kylän raitilla.
Mutta maa oli vahvasti jäässä ja huimasti saivat miehet takoa hangillaan, ennenkuin siitä murenakaan heltisi, varsinkin kovaksi poljetusta aitan edustasta Yläpellon portilla, johon uutta kuoppaa tehtiin.
Hiskiias, joka oli kuopan tekijäin joukossa, alkoikin kotvan kuluttua hiljalleen napista.
— Pannahinen sen Tanelin kalloon, että tällaista työtä teettää ja tällaisella touhulla keskellä juhlayötä. Olisi syksyllä kaivattanut sulaan maahan, murahteli hän.
— Ehkei ollut silloin vielä vasikasta mitään tietoa, niin ei ruvennut karsinankaan tekoon, arveli kulkumies, joka oli kolmantena siinä joukossa.
— Mutta kun jo kymmeniä vuosia on kievarin pitoa toivottu ja siihen pyritty, niin olisi häntä jo luullut pitävänsä tässä patsaan tilan kunnossa aina ja alituisesti. — Elä lyö varpaisiini sinä siinä, hutkit kuin hullu. — Mikä totisesti meni miehen päähän, kun tällaista teettää pimeässä ja pakkasessa.
— Minä en ainakaan tiedä, enkä sillä päätäni vaivaa, koska asia ei minua liikuta, tokasi renki huolettomasti, — tämä yläkertani on niin hyvässä kunnossa, niin vietävän hyvässä kunnossa. Hutkitaan päälle vaan, meillä on luvassa lisää olutta, kuopassa on paljon pulloja vielä, vaikka osan niistä taisi äijä siellä käydessään särkeäkin. — Kas noin, kas noin, tuollaisia iskuja sitä annetaan, tuollaisia mäjäyksiä, että on silmät vaarassa. — Kyllä on kivistä maata, ja jäässä. Kas noin pojat, kun olisi vanhanaikaista taulaa, niin poltettaisiin vaikka kokonainen kylä. Minä näin sitä vielä pikkupoikana Pihon Aatami vainaalla. Kymmenenkin kertaa se yön mittaan siihen tulta kalkutteli, kun sytytteli piippuaan uunin päällä. Senkin vietävä, kuinka sen karkusta lenteli säkeniä. Noin juuri, kas noin! — Isäntä lupasi lisää olutta vielä — — —
— Halttama tuliali tallallei ja pöytä oli kukkurallaan — — —
— Lyödään tahtiin miehet!
— Elä hoilota, on tässä muutenkin ryskettä. Mitähän mahtavat arvella naapurissakin.
— Sitä on minun vaikea tietää. — Mutta isäntä sanoi, että tämä on laillista työtä ja kupernyörin määräämää, jos kohta tämä kovallekin ottaa.
Patsaan kimpussa olijat, isäntä, Kustaa ja Heikki olivat vieläkin lujemmalla, sillä patsaan ympärystä oli suutittu savella ja musakivillä, mutta vihdoin he sentään pääsivät sulaan maahan käsiksi ja hengähtivät helpotuksesta.
— Ei kuulu mitään? kysäsi isäntä huohottaen.
— Ei mitään, vastasivat toiset.
— Hyvä on. Ei sillä, ettei Taavetti olisi kuullut jyskettä ja ettei hän saattaisi vaaniakin jossain nurkan takana, mutta — ja hän korotti ääntään — vaanikoon vaan, Taneli on siksi älykäs mies hänkin, ettei anna kenellekään aikaa välikoukkujen heittoon.
— Mitä koukkuja tässä olisi voitu heittää? kysyi Kustaa.
— Mitäkö koukkuja? Perin katalan koukun olisi tässä naapuri voinut heittää, oikean hirttomutkan. Sitä se on salaa miettinytkin ja siihen luottanut, niinkuin tiedän. Mutta katsos, Kustaa, Yläpellon Taneli on sittenkin peevelin viisas mies, ja ennättää edelle.
— Saattaa olla niinkin, vastasi Kustaa laimeasti, käsittämättä isäntänsä hämäriä sanoja.
Tämä närkästytti Tanelia ja hän tiuskasi lujasti:
— Se on niin, eikä hituistakaan toisin. — Sillä tiedä, Kustaa, että jos tämä patsas tällä uudella vuosiluvulla, nyt heti puolenyön jälestä seisoisi niin kauvan muuttamatta, että sattuisi tulemaan kyyti, joku herran rentukka tai muu sellainen, niin se poikkeisikin tähän niinkuin ennenkin, ja minulta saattaisi kievarioikeus olla mennyttä.
— Jokohan!
— Olisi jukuravit niinkin. Se herra kirjoittaisi päiväkirjaan———
— Teillähän se on jo päiväkirja. Eikö vallesmanni jo eilen sitä tuonut?
— Elä inttäile turhia! Sinä et ymmärrä näin tärkeistä asioista mitään. Meillä on päiväkirja, joka on puhdas ja valkoinen kuin tyhjä paperi ainakin, ja jonka kannessa seisoo vaan 'Pellonkylän kestikievari', ja matkan määrät. Mutta tuolla on Taavetilla myös vielä päiväkirja, joka on ränttiä ja kirjoitusta ja monien herrain nimiä täynnä kuin raamattu, ja sehän merkitsee jo enemmän. Ja sen kannessa täytyy minun tietääkseni olla myös 'Pellonkylän kestikievari'. Taavetti lyöttäytyisi tietysti heti sen kyytiherran kanssa yhteen juoneen, pantaisiin muistutus, tehtäisiin valitus minua vastaan, että olen laiminlyönyt — — — etten ole kelvollinen — — — ja niin voisi kaikki mennä huut — — — ai, ai, Kustaa, tämä on ankaran tähdellinen kohta, sillä laki on ylen mutkikas ja tarkka konsvärkki, ja sitävartenhan minä juuri kaikki varasin kuntoon — — mutta jos olisin liian aikaiseen, ennen puoltayötä ruvennut tähän touhuun, olisi Taavetti tietysti toimittanut minulle sakon.
— Kas peijakas! Niin pitkälle minä todella en olisi osannut ajatellakaan, ihmetteli nyt Kustaa. — Oikeinko lain tietäviltä kysyitte?
— En kysynyt, sillä herrat ja atvokaatit, jotka sillä lain saivarruksella elävät, neuvovat usein väärään, ottavat lahjoja, kellä on hyvästi antaa, ja kun luulet saaneesi hyvän neuvon niiltä, huomaatkin joutuneesi suoraan suden suuhun. En kysynyt keltään mitään, sillä tunnen tämän asian itsestäni, ja eihän ole Taavettikaan malttanut olla aivan samaan suuntaan kuiskailematta, niinkuin olen sivultapäin kuullut.
— Mutta sittenhän on parasta, että riennämme vaan, innostui jo Kustaa, itsekseen ihmetellen isäntänsä viisautta tässä seikassa, joka hänestäkin nyt oli päivän selvä.
— Minua huvittaisi lyödä hiukan leikkiä Taavetin kanssa, kääntää hänen omaan nilkkaansa se kepponen, jota hän on minulle koettanut punoa, sillä jos oikein hänet tunnen, niin sittenhän on ihme, etteikö hän — — — Hah? Eikö kuulu mitään, eikö miltään suunnalta tule korviinne niinkuin reen kitinää, tai kaukaista kulkusen ääntä?
— Ei kuulu ainakaan minun korviini.
— Ei minunkaan. Ja nuokin tuolla ylähällä yhä vielä jyskyttävät.
— Menehän hiljentämään niitä, Heikki, ja kuunnelkaa tarkasti. — Eiköhän sen hommat olisi menestyneetkään, eiköhän olisi saanutkaan ketään liittoonsa, mutisi hän itsekseen. — Kyllä se olisi lystiä viedä patsas ihan niitten nenän edestä, juuri sillä hetkellä, kun kyyti olisi kääntymässä portista sisään. 'Ei, hyvä herra, kievari ei olekaan enää tässä, se on täällä porrasta ylempänä. Seuratkaa vaan patsasta, se on laillinen merkki, ja ajakaa siihen taloon, jonka portille sen lyömme pystyyn — — — täällä on uuden ryvin oluttakin tässä talossa, jos herraa haluttaisi maistaa — tuossa alahalla olikin aina vaan sitä vanhaa, hapanta Mäntsäläistä.’ — Piru ollen, se olisi lystiä se, ja se se vasta Taavetin sapen halkaisisi.
Hänen edeltäpäin luomansa mielikuva ei tuntunut toteutuvan, vaikka hän sitä oli varmaa varmempana pitänyt, ja tämä seikka alkoi häntä sekä harmittaa että nolostuttaa.
Heikki tuli ylähältä ja vakuutti, ettei mitään kuulu eikä näy, vaan että kuoppa siellä jo on valmis.
— No mitäpä tässä muuta kuin patsas ylös vaan sitten, sanoi Kustaa.
— Niin, mitäpä tässä juuri muutakaan, vastasi isäntä pitkäveteisesti. — Ylöshän se on nostettava, mutta ehkei siirrettäisi sitä sentään ihan vielä. Ehkä odotettaisi huvin vuoksi vielä vähän aikaa.
Mutta miehet eivät olleet enää erittäin halukkaita odottelemaan pakkasessa.
— Mitä tässä nyt enää suotta odotellaan, tehdään tehtävämme valmiiksi vaan, että päästään pirttiin.
— Mutta minusta on tuntunut kaiken aikaa, niinkuin olisi kyyti tulossa joltain suunnalta, ja sitten siirrettäisiin ihmisten ihmeeksi oikein laulaen ja komeasti, sanoi isäntä niin laimealla äänellä, että se oli ihan täydellinen vastakohta äskeiselle innostukselle.
— Viitsisikö nyt todella kukaan retuuttaa kyytireessä juhlayönä, en ainakaan minä sitä oikein ota uskoakseni, arveli Kustaa.
— Mene tiedä, maailmassa on monta mutkaa. Jospa olisi asetettu — — — Yhden on täällä matka yhtäälle, toisen toisaalle. Mutta kyllähän nähdään, onko aavistukseni oikea vai väärä. Patsas ylös ensin, käsirysyyn vaan, komensi isäntä, enemmän toisten mieliksi, kuin omaa mieltään seuraten. — Sylikaupalla vaan, ei tässä muita peliä tarvita, kun tyvi on auki.
Kolmessa miehin kietasivat he sylinsä patsaan ympäri ja tekivät vahvan nykäisyn ylöspäin. Patsas huojahti vähän ja heitti lumisen lakkinsa miesten niskaan, mutta ei kohonnut hituistakaan.
— Uh! huudahti Heikki ja alkoi kopeloida niskansa ja takin kauluksen väliä.
Kustaa helisteli hihojaan.
— Katsos pakanaa!
— Nousiko se yhtään? kysäsi isäntä.
— Ei tuumaakaan.
— Toinen tempaus vaan. Se on juutuksissa.
Temmattiin taas kolmen miehen sylivoimalla, mutta yhtä huonolla tuloksella, kuin äskenkin.
— Katsos pakanaa sittenkin. Ei se olekaan niin hellässä, kuin luultiin, sanoi Kustaa.
— Mutta tämähän alkaa kaiken muun lisäksi vielä suututtaa, kivahti isäntä. — Luulisihan tuollaisen pökkelön nousevan avatusta kuopasta kuin kynttilän kirnusta. Lempoko sitä siellä pitelee — huojutetaan ensin.
Huojutettiin patsasta joka taholle, ja hyvin se kallistuikin mihin suuntaan tahansa.
— Nyt nostetaan.
Vaikka nostettiin vimmatusti pari kolme kertaa, ei siitä ollut enempää apua kuin ennenkään.
Isäntä päästi jo karmean kiroussanan.
— Ei tästä tule apua, ellei heilutella sitä paremmin vielä ja jauhateta kuoppaa kyllin avaraksi. Työnnä vahvasti vaan — tuonne päin kanssa — ja tänne taas — kas niin.
Nostettiin uudestaan, mutta turhaan.
— Tässäpä seistään, sanoi Kustaa ihmeissään
— Heljuu kuin Jeremiaan hammas, mutta ei lähde irti, pisti Heikki pieneksi leikiksi.
Isäntä närkästyi.
— Elä heljuttele suotta hampaitasi, minua tämä alkaa suututtaa. — Hoi miehet, tulkaapa sieltä kankinenne tänne alas. Tässä on otettava painovoima. Kanget joka taholta lujasti kiinni ja paittilasta alle. — Eikö ole, mitä panna paittilaaksi? — Ei tosiaankaan. Juokse, Heikki, halkoja tuolta pinosta — Olipa hyvä sittenkin, että ruvettiin sentään ajoissa nostamaan, koska se on tuollainen visajuuri. Tässä olisi saattanut käydä hullusti, vaikka alku oli hyvä. — Hst! Kuulittako mitään?
Joku sanoi kuulleensa niinkuin jotain ratinaa, mutta ei voinut tarkemmin sanoa, mistä päin.
— Riennä, Heikki. Ota vaan isoja lohkohalkoja, mitä saat.
Se oli Alapellon eteisen ovi, joka oli narahtanut, ja portaille oli tullut pari ihmistä, mutta eivät patsaannostajat heitä huomanneet. Eivätkä he olleet huomanneet sitäkään, että Alapellon pirtin maantienpuolisesta ikkunasta oli jo kauvan aikaa pimein päin katseltu heidän menoaan.
Heikki toi kantamuksen lohkohalkoja paittilaiksi, ja neljä rautakankea iskettiin patsaaseen kiinni, hiukan alapuolelle maanrajaa, mistä pinta oli lahonnut pyelmälle.
— Se onkin oikeata vanhanaikaista tervashonkaa, koska ei ole syvemmältä lahonnut. Ponnahuttaa kangen takaisin vaan kuin kalliosta.
— Joko pitää?
— Koetetaan.
— Oo-hii — ooh-hiih — oo — — —
— Ei huolita suotta järin huutaa, sanoi isäntä. — Nouseeko se yhtään?
— Taitaa se kipenän verran kitkahtaa.
— Se on peto. Enemmän painoa vaan, miehet!
Kuului ähinätä ja kovaa puhkinata, kun miehet rytkäyttelivät kankiaan.
— Jo nousi ainakin korttelin verran. Odottakaahan, kun minä korjaan kankeani, sanoi joku.
— Tipahtamaisillaan on minunkin omani, kuului toinen ääni. Vaan kun kaksi kankea hellitettiin yhtäaikaa, putosi patsas entiselle tilalleen takaisin niin että jysähti.
— Siellä istuu itse sarvipää tyvessä, kun ei neljän kangen painolla nouse. Ottakaa tulta ja katsokaa, onko se työntänyt uusia juuria maahan.
Kustaa kumartui patsaan juureen ja raapasi tulitikkuun tulen.
— Haai, pojat, täällä onkin oikea riima tukki, jommoista ei enää löydetäkään kymmenen penikulman piiristä. Paksunee vaan alaspäin ja taitaa olla syltä syvällä. Voi vietävä, millaisen maston ovat vääntäneet. Katsokaahan toisetkin ihmeeksenne.
— Vanhain hullujen töitä, kivahti isäntä. — Häh? Mikä se oli? Kulkunen!Kuulitteko?
Kaikki olivat selvästi kuulleet heikon kulkusen äänen jostain päin. Yksi oli ollut kuulevinaan sen yhtäältä, toinen toisaalta. Joku arveli, että se oli hänen mielestään kuulunut niinkuin Alapellon tallista, mutta toiset taas epäilivät, että eihän tallissa pidetä kulkusia hevosen selässä keskellä yötä.
Mutta isäntä väitti kiihkeästi, kirosi ja vannoi, että se oli kyyti joka oli tulossa. Se oli ajanut Suosillan ahteesta alas, josta aina kaikki kulkuset kuuluvat niin hyvin tänne saakka, nyt se oli alahalla suolla ja alkoi nousta vastamäkeä, siksi sitä ei enää kuulunut — ei sieltä mäkien rotkosta kuulunut porokellokaan — — —
Hän joutui kuin yhdellä iskulla kauheaan hätään, ääni kähisi ja vavahteli, ja hän hyppi sinne tänne kuin suunniltaan poissa oleva, sieppasi kangen kouraansa ja viskasi sen taas pois, tarttui toiseen, mutta heitti senkin taas ähähtäen hangelle, aivan kuin kaikki sellaiset työaseet olisivat hänestä sillä hetkellä olleet mitättömiä kuin parsinneulat.
Miehet olivat ymmällä. — Sehän on raivohullu — mitä erinomaista tämä tällainen touhu oikeastaan merkitsee, ja mitä tässä nyt kukaan osaa tehdä näin tulisella kiireellä.
— Laajennetaan kuoppaa, muuten ei tule mitään.
— Se on mahdotonta, kun ympärys on pelkkää kiveä ja jäätä.
— Katkaistaan se, tokasi Kustaa.
— Millä sen nyt katkaiset tässä tuokiossa, eikä saakaan katkaista, ei lyhentää — laki lukee täyden mitan — mutta vielä viimeinen rynnäkkö — ja kuorma olutta — koko huominen päivä —, hätäili isäntä.
Innostus nousi taas. Miehet sylkivät kämmeniinsä, työnsivät lakkia takaraivolle ja iskivät kouransa tuohon punaiseksi maalattuun patsaaseen, kuin hätyytetty kissa puun kylkeen.
— Ei tule mitään näillä aturoilla, huohotti Heikki. — Se on väkevä maailmaa vastaan ja siinä se seisoo.
— Ja tässä seisomme mekin kuin kirotut, eikä keinoa ole — hah — jo taas — nyt se on jo mäellä, kuulitteko?
Oli taaskin kuulunut epämääräinen kulkusen helähdys.
Taneli joutui raivoon. Hän sieppasi kangen ja alkoi sillä takoa patsaan tyveä, aivan kuin olisi tahtonut hakata sen mäsäksi, mutta samassa työnsi hän kangen kuoppaan pystyyn ja huudahti remahtavalla, melkein nauravalla äänellä, niinkuin ihminen, joka yhtäkkiä näkee pelastuksen hengenhädässä:
— Mutta pannaan se aarholliin!
— Jaah peijakas, mutta sehän tehdäänkin. Köyttä vaan, päättivät toiset.
— Totisesti! Tuokaa tallista köysi, se kaikkein vahvin tukkiköysi — minä — mutta mistä saadaan puukanki, oikea hirsimalko, joka kestää painaa?
— Mistä sen nyt sieppaat?
— Joko se lähenee — — — kuunnelkaa — — — juokse, Heikki, kujaan ja kaada reki — ei ne pimeässä tunne — — —
Viimeiset sanat huusi Taneli läähöttäin jo matkan päästä, sillä hän oli lähtenyt juoksemaan tietä ylös, ja kääntyi aittain välistä omaan riiheensä päin.
Kuului kova kolahdus ja jyrinä riihestä, ovea paiskattiin, porraspalkit kolahtelivat, ja samassa tuokiossa juoksi jo isäntä samalla läähötyksellä miesten luo takaisin, olalla tukeva riihen parsi.
— Onko tapahtunut mitään, kysyi hän hätäisesti?
— Ei vielä ainakaan.
Sen enempää puhumatta tempasi hän tuojalta köyden, vetäsi sen kahdenkerroin ja sitoi lujaan saitansolmeen patsaan ympärille, vähän maan pinnan alapuolelle. Toiseen päähän teki hän silmukan, lyhyelle hyvin ja juoksemattoman.
— Tuohon parren pää, tuohon silmukkaan — kiireellä, kiireellä — kas niin — kannattakaa toista päätä — — — ja halkoja alle — kaksi ensin tuohon rinnakkain — sillä tavalla — — — ja kolmas poikittain päälle — paksumpi, paksumpi — äh, nahjus, paksumpi — — —no se juuri — että tulee korkeampi paino. Kyllä nyt pitää, miestä parteen vaan.
— Kuin kukkoja orrelle, ripo rintaa, sanoi joku, — kyllä tähän mahtuu.
— Mutta hiljempää ensin pari nykäsyä, että köysi asettuu, neuvoi Kustaa.
— Oikein, Kustaa, sanoi isäntä. — Pitää olla viisas vaikka on kiirekin. Mutta nyt, nyt sen on pakosta nouseminen, meillä on voima, ja meillä on oikeus nostaa — — —
Kuului taas kulkusen kalahdus, nyt jotensakin läheltä ja kovempaa.
— Häh, hääh — — — miehet, miehet, yht'aikaa — se nousee, se nousee, vaikka maa nielköön — — —
Taneli poukkasi pallona maasta, sai kätensä ihan parren latvapäähän kiinni ja jäi sieltä roikkuen rytkimään ja painamaan, toisten pysytellessä lähempänä tyveä.
— Yhtaikaa — oo hii — ooh — hiih—————
Räts! Parsi putosi kolahtaen jäiseen maantiehen ja miehet pyllähtivät mikä minnekin, mikä selälleen, kuka suulleen, ja hetken aikaa oli kaikki aivan hiljaista. Mutta sitten alkoivat he yksi toisensa jälestä kömpiä ylös, niinkuin aaveet maasta. Kuka syleksi, kuka voihkaili, kuka kiroili hiljalleen, aivan kuin olisi hävennyt toisia. Yksi koetteli lonkkaansa, toinen olkaansa, yksi piteli polveaan, toinen haki lakkiaan ja kouraili paljasta päätänsä.
Viimeisenä nousi Taneli ja paineli molemmin kämmenin päälakeaan.
— Olipa se rysäys! Mutta nousi se pakana kuin nousikin. Rajusti nousi, kun tuli oikea voiman koetus. Eihän sellaista painoa kestä, ehei! Siinä makaa nyt pitkänään. Verstaat pois vaan! — Heh! Hah! Katsokaas miehet!
Nyt näkyi selvästi kuutamossa, että peltojen kohdalla lähestyi todellakin joku hevosella maantietä pitkin. Mutta kiirettä sillä ei näyttänyt olevan, sillä hevonen astuskeli aivan käymäjalkaa ja kalautteli vaan silloin tällöin kulkusta.
— Katsokaas, miehet! huusi Taneli vielä toistain kiihtyvän innokkaalla äänellä. — Hyvästi lyövät meiningit yhteen puolelta jos toiseltakin, mutta voitto on meidän ja oikeutemme ovat taatut. Saattaa tämä Tanelin pää kyllä saada kolauksia, mutta paikoiltaan sitä ei väännä kukaan, ei ainakaan naapurin Taavetti, sillä hän on tyhmä eikä osannut nytkään ottaa huomioon kaikkia seikkoja. — Pökkelö olalle, miehet, ja sitten pieni kunniamarssi!
Jos oli ollut ääntä ja mehakkaa tämän tärkeän touhun aikana, niin nyt siitä vasta möly syntyi. Yksi miehistä loilotti yhtä, toinen hoilasi toista, kaikki hurjassa sekamelskassa. Ja patsas rymäytettiin tyvi edellä kuoppaan Yläpellon aitan nurkalla, ja siihen se jäi kallellaan retkottamaan niinkuin humalainen mies.
Mutta Taneli riensi takaisin Alapellon portille, huitoi käsiään ja huusi:
— Herra hoi! Ajakaapa tänne ylempään taloon, täällä se nyt on kievari.Hoi, hoi, ei siihen taloon enää, ei lemmossa siitä portista!
Hevonen poikkesi kuitenkin Alapellon portista sisään ja kääntyi tallin eteen, eikä Taneli kummakseen huomannut reessä ketään. — Oliko se tyhjä hevonen —?
Hän kiirehti jälestä.
Tallin edessä kömpi joku reestä ylös nahkasten alta, hieroi ja puhalteli kouriaan sekä alkoi päästää hevosta valjaista.
— Mitä vietävätä, sehän on Alapellon oma hevonen ja kyytipoika! Mistä sinä näin myöhällä —? kysäsi Taneli tiukasti.
— Vein kyytiä kirkolle, sopersi poika, leuka kylmän kontassa.
— Mitä kyytiä tähän aikaan?
— Oli joku kestivieras.
— Et tuonut ketään? Eikö käskenyt isäntäsi hommaamaan ketään kelmiä rekeesi?
— Ei käskenyt, vastasi poika hiukan arastellen.
Mutta Tanelin silmä oli huomannut jotain ja hän kohotti nahkasia reen perästä. Siellä makasi mykkärässään mies.
— Mikä tämä on, häh? Ihminenkö vai sika?
Poika paha joutui hämilleen. Kirkonkylän kievarista oli häädetty ulos humalassa reuhaava ja rahansa juonut kulkusälli, joka sitten oli pyytänyt päästä vähäksi matkaa hänen rekeensä, poiketakseen tuttavaan taloon tien varressa. Mutta molemmat olivat nukahtaneet, ja niin oli sälli tullut perille saakka. Poika pelkäsi pahaa, jos isäntä saisi tietää.
— Ei se ole kuin joku uupunut jalan kulkija, joka tieltä pyrki rekeeni, vastasi hän.
— Sen sinä lurjus valehtelet. Olet yhtä suuri veijari kuin isäntäsikin.Ajahan heti meidän pihaan.
— Johan tässä on hevonen riisuttuna, kyllä tämän muuten saisitte minun puolestani.
— Mutta teidän vieraskammariin en sitä laske, huusi Taneli hammasta purren, ja alkoi nyhkiä miestä reessä.
— Ylös, herra! Olette joutuneet väärään paikkaan. Ylös, ylös, hoi, herätkää! Olette väärässä talossa.
Mies väänsihen Tanelin avulla istuilleen ja koetti päästä reen syrjälle.
— Hah?
— Olette väärässä paikassa, kuuletteko.
— Ei tämä hullumpi paikka ole — kunhan olisi — —
Ja hän pyllähti takaisin rekeen.
Poika vei hevosen talliin ja Taneli alkoi uudelleen rytyyttää reissumiestä, mutta ei saanut häntä sen pirteämmäksi. — On niillä susilla koukkuja — pannapa oma hevonen noutamaan, päätteli hän ja mietti kiireellä asiata puolelta jos toiseltakin. — Tarttuisiko aisoihin ja vetäisi jälessään? — Eih, siitä se naapuri tekisi syytöksen, sehän on hänen rekirämänsä.
Hän tarttui miestä kainaloihin ja nosti maahan, mutta ei se pysynyt seisaallaan. — Jopa heittäytyy rennoksi, veitikka, vai lieneekö niin humalassa — — —
Samassa astui joku lyhty kädessä eteisen ovesta ulos ja seisattui portaille.
— Kah! Taavetti varmaan — — —
Kiireellä väänsi Taneli murahtelevan miehen reen syrjälle, heitti siitä selkäänsä kuin säkin ja alkoi kantaa Yläpeltoon, kyytipojan juostessa silmät suurina portille saakka jälestä katselemaan ja oman joukkonsa ottaissa häntä toisella portilla vastaan yhtä kummastuneena.
— Auttakaas, miehet, läähötti Taneli. — Tämä on sellainen retvakka, tämä reissuvainen, että putoaa selästäni. Käypä, Jussi, jalkapuolesta kiinni!
— No nyt on maailma nurin!
— Kuka se on?
— Mihinkä sitä viedään — miksei se itse kävele?
— Se on uupunut matkustaja, herra, joka tarvitsee majataloa. Meille se tietysti viedään, meillähän se on nyt kievari. — Käy kiinni kiireesti, kuuletko, kun isäntäsi käskee! No sillä tavalla!
Koluten noustiin portaita eteiseen ja joku edellä menijä avasi pirtin oven.
— Ei sinne, tolvana, huusi Taneli. — Avaa vieraskammarin ovi. Hoi, vaimoväet, tulta vieraskammariin!
Uupunut kulkusälli laskettiin pimein päin pehmeälle vuoteelle niin että hössähti. Joku kopeloi tulta kynttilään ja samassa tuli kammariin emäntäkin, joka unta saamatta oli vihdoin ottanut vaatetta päälleen ja aikonut lähteä katsomaan, mitä kummaa touhua niillä miehillä oikeastaan oli.
Hän loi tarkastavan ja närkästyneen katseen ympärilleen.
— Sinä olet järjiltäsi, Taneli, sanoi hän — Tuollainen joukko likaisin jalkoineen juuri siistittyyn vierashuoneeseen!
Taneli naurahti ivallisesti.
— Kun on vieras, niin vierashuoneeseenhan se tuodaan, ja tämä on saattojoukko. Meillä on kievari nyt, ymmärrätkö. Vahvasti ja laillisesti. — Katsokaas, mitä se akkaväki saattaa luulla! Ole huoletta, tänä yönä on Tanelin järki ollut terävimmällään kuin koskaan ennen ja välttänyt suuren kommerruksen.
— Herra siunatkoon! Mikä roikale se tuossa lojuu, huudahti emäntä, vilkaistuaan vuoteelle.
— Hurja vaimo, pidä suusi! Sehän on matkustaja, ja tuollaisista sanoista voit joutua kiikkiin.
— Tuoko? Matkustaja? Ole löyhimättä! Mitä moskaa sinulla on takkisi selkämystässä, juoppo?
— Mitäkö mosk — — —. Taneli kourasi selkäänsä. — Kas sitä reissuvaista — noh, tuosta sen saat — pesussa lähtee, ja hän viskasi nuttunsa ovensuuhun lattialle.
Emäntä poistui vihaisena ja potkasi Tanelin takin mennessään eteiseen.
Mutta kulkusälli oli kohonnut istuilleen vuoteen reunalle, yski ja haukotteli.
— Tämähän mukavata on, sammalsi hän. Äsken potkittiin muistaakseni ulos, nyt taisivat taas kantaa sisään. Antakaahan nyt hyvä isäntä vielä yksi pullo olutta.
— Te erehdytte, hyvä ystävä. Ette meillä vielä ole mitään juonut, sanoi Taneli, iskien silmää toisille, jotka salavihkaa naureskellen seurasivat asian menoa.
— Eikö me Kirkonkylässä olla?
— Ehei, veliseni, ei kuin Pellonkylässä. Tämä on kokonaan uusi kievari, paras pitäjässä tällä kertaa, ja parasta olutta. — Kuoppaan, pojat, ja resu tänne, ihan tänne kammariin!
Ja miesten mennessä olutta noutamaan, hypähti Taneli ulkoportaille, heristi nyrkkiään Alapeltoa kohti ja nauroi, nauroi pitkään ja viekkaasti.