The Project Gutenberg eBook ofYhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdatThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdatAuthor: Rudolf SteinerRelease date: February 2, 2014 [eBook #44821]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Jussi Tuuri and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YHTEISKUNNALLISEN KYSYMYKSEN YDINKOHDAT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdatAuthor: Rudolf SteinerRelease date: February 2, 2014 [eBook #44821]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Jussi Tuuri and Tapio Riikonen
Title: Yhteiskunnallisen kysymyksen ydinkohdat
Author: Rudolf Steiner
Author: Rudolf Steiner
Release date: February 2, 2014 [eBook #44821]Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Jussi Tuuri and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YHTEISKUNNALLISEN KYSYMYKSEN YDINKOHDAT ***
Nykyisyyden ja tulevaisuuden elämänvaatimuksena
Kirj.
Tri Rudolf Steiner
Tekijän luvan saanut suomennos
Kustannusliike O.Y. ANTROPOS A.B.
Helsinki 1922.
Alkulause ja johdanto.
Muutamia huomautuksia tämän kirjoituksen tarkoituksesta.
I. Yhteiskunnallisen kysymyksen todellinen luonne uudenaikaisen ihmiskunnan elämän valossa.
II. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten kysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.
III. Kapitalismi ja yhteiskunnalliset aatteet.
IV. Yhteiskunnallisten elimistöjen kansainväliset suhteet.
Lisäys.
Viiteselitykset.
Tehtäviä, jotka nykyajan yhteiskunnallinen elämä eteemme asettaa, ei voida ratkaista keinotekoisten tulevaisuudenunelmien avulla. Jotkut mielipiteet ja tunteiden ilmaukset voivat tosin saada uskomaan, että nämä tahi nuo suunnitelmat, jotka aatteidensa pohjalle on rakentanut, saattaisivat luoda ihmiskunnalle onnentilan; tämä usko voi kasvaa voittamattomaksi vakaumukseksikin; mutta sittenkin on mahdollista ampua kokonaan harhaan siitä, mitä yhteiskunnallinen kysymys nykyään merkitsee, jos tahtoo sellaisen uskon saada toteutetuksi.
Tämän väitteeni voi seuraavalla tavalla kehittää näennäisesti aivan mielettömyyteen, osaten kuitenkin oikeaan. Voi olettaa jonkun löytäneen yhteiskunnalliselle kysymykselle tietopuolisesti aivan oikean "ratkaisun", mutta kuitenkin voisi hänellä olla peräti epäkäytännöllinen usko, jos hän tahtoisi ihmiskunnalle tarjota tätä ajattelemaansa ratkaisua. Sillä me emme elä enää sellaisena aikana, jolloin saisi uskoa voivansa tällä tavalla vaikuttaa julkisessa elämässä. Ihmisten mieliala ei ole sellainen, että he julkiseen elämään katsoen voisivat sanoa: tuolla näette erään, joka ymmärtää, mitkä yhteiskunnalliset laitokset ovat tarpeellisia; mitä hän tarkottaa, sen me tahdomme toteuttaa.
Tätä tietä eivät ihmiset laisinkaan halua ottaa vastaan yhteiskunnallisen elämän aatteita. Tämä kirjanen, joka jo on saavuttanut jokseenkin laajan levikin, tahtoo ottaa huomioon tämän tosiasian. Ne, jotka ovat leimanneet sen utopistiseksi (haaveilevaksi), eivät ole ollenkaan käsittäneet sen perimmäistä tarkotusta. Enimmän ovat sitä utopistiseksi soimanneet ne, jotka itse tahtovat itse utopistisesti ajatella. He näkevät muissa sen, mikä on varsinainen piirre heidän omassa ajatustavassaan.
Käytännöllisesti ajattelevat ovat nykyään jo saaneet sen kokemuksen julkisesta elämästä, että utopistisella aatteella, näyttäköönpä kuinkakin vakuuttavalta, ei ole lainkaan menestystä. Ja kuitenkin tuntuu useista, että heidän esim. taloudellisella alalla tulisi lähestyä lähimmäisiään sellaisella. Mutta heidän täytyy saada itselleen selväksi, että he puhuvat turhaan. He eivät silloin lainkaan hyödytä lähimmäisiään esityksellään.
Tämä pitäisi ottaa huomioon kokemuksen opetuksena. Sillä se viittaa erääseen tärkeään tosiasiaan nykyaikaisessa julkisessa elämässä. Tarkotan sitä elämälle vierasta katsanto kantaa, jolla suhdautaan kaikkeen, mitä esim. taloudellinen todellisuus vaatii. Kuinka sitten saattaisi toivoakaan voivansa selviytyä julkisen elämän sekavissa olosuhteissa, kun niitä lähestyy elämälle vieraalla ajatustavalla?
Tämä kysymys ei ole suinkaan mieluisa. Sillä se pakottaa tunnustamaan ajattelevansa elämälle vieraalla tavalla. Ja kuitenkin se tunnustus on tehtävä, jollei tahdota pysyä vieraana "yhteiskunnalliselle kysymykselle". Sillä ainoastaan käsittelemällä tätä kysymystä yhtenä nykyaikaisen sivistyksen tärkeimmistä puolista, voi päästä selvyyteen, mitä yhteiskunnallinen elämä tarvitsee.
Tämä kysymys viittaa nykyaikaisen henkielämän muodostumiseen. Uudenaikainen ihmiskunta on kehittänyt henkielämän, joka on suuresti riippuvainen valtiollisista laitoksista ja taloudellisista voimista. Ihminen pannaan jo lapsena valtion kasvatuksen ja opetuksen alaiseksi. Hän voi saada ainoastaan sellaisen kasvatuksen, kuin hänen ympäristönsä taloudelliset olosuhteet myöntävät.
Tästä voisi helposti johtua uskomaan, että juuri sentähden ihmisen pitäisi olla hyvin mukautunut nykyaikaisiin olosuhteisiin. Sillä valtiolle on mahdollista muodostaa kasvatus- ja opetuslaitokset ja sen kautta julkisen henkielämän oleellinen puoli tavalla, joka parhaiten tyydyttää inhimillistä yhteiskuntaa. Ja senkin saattaisi helposti uskoa, että ihmisestä sen kautta tulisi mahdollisimman paras jäsen inhimilliseen yhteiskuntaan, että hänet kasvatetaan niitä taloudellisia mahdollisuuksia silmällä pitäen, joiden piirissä hän kehittyy, ja että hän tämän kasvatuksen kautta joutuu siihen asemaan, jonka nämä taloudelliset mahdollisuudet hänelle osottavat.
Tämän kirjasen täytyy ottaa suorittaakseen tähän aikaan vähemmän miellyttävä tehtävä, näyttää, että julkisen elämämme sekavuus johtuu henkielämän riippuvaisuudesta valtiosta ja talouselämästä. Ja sen täytyy voida näyttää, että henkielämän vapautus tästä riippuvaisuudesta muodostaa osan niin polttavasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.
Tämän kautta kääntyy kirjaseni laajalle levinneitä harha luuloja vastaan. Että valtio on ottanut hoitoonsa opetus laitoksen, sitä on kauvan pidetty ihmiskunnan kehitykselle terveellisenä. Ja sosialisesti ajattelevat voivat tuskin muuta kuvitellakkaan, kuin että yhteiskunnan on kasvatettava yksilö palvelukseensa omien menettelytapojensa mukaisesti.
Ei tahdota mielellään ottaa oppiakseen, mikä tähän aikaan on aivan välttämätöntä tällä alalla. Sitä, että ihmiskunnan kehityksen myöhäisempinä aikoina voi olla erehdystä, mikä aikaisemmin on ollut oikeata. Ihmiskunnan nykyaikaisten olosuhteitten kehitykselle oli välttämätöntä, että opetuslaitos ja sen kautta julkinen henkielämä joutui pois niiden piirien käsistä, jossa se keskiaikana oli ollut, valtion huostaan. Mutta tämän asiantilan edelleen jatkaminen on raskas yhteiskunnallinen erehdys.
Sen on tämä kirjanen ensimäisessä osassaan osottava. Valtiolaitoksen puitteissa on henkielämä saavuttanut vapautensa; se ei voi tästä vapaudestaan oikein hyötyä, ellei sille suoda täydellistä itsehallintoa. Henkielämän olemukseen kuuluu saada olla täydellisesti itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kasvatus- ja opetuslaitos, joista koko henkinen elämä on lähtösin, on jätettävä niiden hallittavaksi, jotka kasvattavat ja opettavat. Tässä hallituksessa älköön saako sanan- eikä toimivaltaa kukaan, joka toimii valtiollisella tahi taloudellisella alalla. Jokaisen opettajan on käytettävä ainoastaan niin paljon aikaa opetukseen, että hän voi myös ottaa osaa alallaan hallinnolliseen toimintaan. Hän on silloin huolehtiva hallituksesta yhtä paljon, kuin hän huolehtii itse kasvatuksesta ja opetuksestakin. Ei kenkään ole oikeutettu antamaan määräyksiä, joka ei samalla itse ole mukana varsinaisessa opetuksessa ja kasvatuksessa. Ei mikään parlamentti, ei mikään henkilö, vaikkakin hän ehkä joskus olisi ottanut osaa opetukseen, mutta ei sitä enää tee, saa sananvaltaa. Mitä kokemuksia opetuksessa välittömästi saavutetaan, ne hyödyttävät myös hallintoa. Luonnollisesti sellaisessa laitoksessa asiantuntemus ja ammattitaito pääsevät korkeimmassa mahdollisessa määrässä vaikuttamaan.
Tässä tietysti voidaan väittää vastaan, ettei sellainenkaan henkielämän itsehallinto kaikessa ole täydellinen. Mutta se ei todellisessa elämässä ole tarpeellistakaan. Ainoastaan paras mahdollinen pyritään saavuttamaan. Ihmislapsessa kytevät kyvyt tulevat todella yhteiskunnan hyväksi, kun niiden kehityksestä saavat huolehtia ainoastaan ne, jotka henkisten tarkotusperien nojalla pystyvät antamaan niistä ratkaisevan arvostelun. Kuinka kauvas siihen tahi tähän suuntaan lapsi on kasvatettava, siitä voidaan arvostelu antaa ainoastaan vapaassa hengenyhdyskunnassa. Ja mitä on tehtävä antaakseen pontta tällaiselle arvostelulle, siitä voidaan päättää ainoastaan tällaisessa yhdyskunnassa. Sieltä voivat valtio ja talouselämä ammentaa voimia, joita ne eivät voi itselleen antaa, jos muodostavat henkielämän omien näkökohtiensa mukaisesti.
Sopusoinnussa sen kanssa mitä tässä kirjasessa on esitetty, on myöskin, että valtiota ja talouselämää palvelevista opetuslaitoksista ja siitä, mitä niissä opetetaan, huolehtivat vapaan henkielämän toimitsijat. Lakimieskoulut, kauppakoulut, maataloudelliset ja teollisuusoppilaitokset muodostuvat vapaan henkielämän mukaisesti. Tämä kirjoitus on välttämättömästi löytävät vastustusta monissa ennakkoluuloissa, jos siitä vetää tämän — oikean — johtopäätöksen. Mutta mistä johtuvat nämä ennakkoluulot? Niiden yhteiskuntavastaisen hengen oppii käsittämään kun ottaa huomioon, että ne pohjaltaan ovat peräisin siitä itsetiedottomasta uskosta, että kasvattajien tulee olla elämälle vieraita, epäkäytännöllisiä, ihmisiä. Heiltä ei voida odottaakaan, että he itsestään loisivat laitoksia palvelemaan elämän käytännöllisiä tarkotuksia. Sellaisia laitoksia pystyvät luomaan ainoastaan ne, jotka itse seisovat keskellä käytännöllistä elämää, ja kasvattajien tulee noudattaa niitä suuntaviivoja, joita heille annetaan.
Näin ajatteleva ei huomaa, että kasvattajat, jotka eivät itse kykene antamaan itselleen suuntaviivoja pienimmästä suurimpaan juuri sen kautta vieraantuvat elämästä ja tulevat epäkäytännöllisiksi. Heihin voidaan silloin istuttaa periaatteita, jotka ovat peräisin näennäisesti hyvinkin käytännöllisistä ihmisistä; he eivät pysty kasvattamaan oikeita käytännön miehiä elämää varten. Yhteiskuntavastainen tilanne on sen kautta syntynyt, ettei käytetä yhteiskunnallisen elämän palvelukseen ihmisiä, joissa kasvatuksen kautta on herännyt yhteiskunnallinen tunne. Yhteiskunnallisen tunteen elähyttämiä ihmisiä voi ainoastaan sellainen kasvatustapa tuottaa, jota yhteiskunnallisesti tuntevat johtavat ja määräävät. Yhteiskunnallista kysymystä ei milloinkaan saada oikein ratkaistuksi, jollei kasvatus- ja henkikysymystä käsitellä sen oleellisena osana. Yhteiskuntavastaista mielialaa ei kasvateta ainoastaan taloudellisten laitosten kautta, vaan myös sen kautta, että ihmiset näissä laitoksissa käyttäytyvät yhteiskuntavastaisesti. Ja se on yhteiskuntavastaista, että nuorison kasvatus ja opetus jätetään henkilöille, jotka sen kautta jäävät elämälle vieraiksi, että heidän toimintansa suunta ja sisällys määrätään ulkoapäin.
Valtio perustaa lainopillisia oppilaitoksia. Valtio vaatii niissä opetettavaksi sen sisältöistä lakitiedettä, jonka se omia tarkoitusperiään silmälläpitäen on valtiomuotonsa ja hallituksensa perustaksi omistanut. Laitokset, jotka ovat kokonaan lähtösin vapaasta henkielämästä, ammentavat lakitieteensä sisällyksen itse tästä henkielämästä. Valtion on odottaminen, mitä sille tämä vapaa henkielämä on tarjoava. Se on hedelmöityvä niistä elävistä aatteista, jotka voivat lähteä ainoastaan sellaisesta henkielämästä.
Tämän henkielämän piiriin taas kuuluvat ne ihmiset, jotka vapaasta vakaumuksestaan antautuvat käytännölliseen elämään. Mutta siitä ei tule käytännöllistä elämää, mikä on lähtöisin kasvatuslaitoksista, joita paljaat "käytännönmiehet" järjestävät ja joissa elämälle vieraat henkilöt antavat opetusta, vaan yksistään siitä, joka on lähtösin kasvattajista, jotka omalta näkökannaltaan ymmärtävät elämää ja käytäntöä. Miten vapaan henkielämän hallinta on yksityiskohtaisesti järjestettävä, siitä tullaan tässä kirjasessa antamaan joitakin viittauksia.
Haaveilijat tulevat tämän kirjasen johdosta tekemään kaikenlaisia kysymyksiä. Huolestuneet taiteilijat ja muut henkisen työn tekijät tulevat sanomaan: niin, onkohan sitten lahjakkuus paremmin menestyvä vapaassa henkielämässä, kuin nykyisessä valtion ja taloudellisten voimain ylläpitämässä? Tällaisten kyselijäin pitäisi ottaa huomioon, ettei tämä kirjanen missään suhteessa tahdo olla utopistinen. Siinä ei siis lainkaan tulla teoreettisesti päättelemään: tämän tahi tuon asian tulee olla niin tahi näin. Vaan se tahtoo olla innostajana perustamaan ihmisyhdyskuntia, joiden yhteiselämä on omiaan luomaan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ken ei arvostele elämää teoreettisten ennakkoluulojen, vaan kokemusten perustuksella, hän on itselleen sanova: jokainen luontaisten lahjojensa mukaan vapaasti työskentelevä saa toivoa saavansa oikeudenmukaisen arvostelun vapaassa henkiyhdyskunnassa, jota ei mikään estä omien periaatteidensa mukaan ohjaamasta elämäänsä.
"Yhteiskunnallisen kysymyksen" ei voi sanoa vasta nyt ihmisten keskuuteen ilmestyneen eikä se ole asia, jonka pari ihmistä tahi parlamentti voisi ratkaista ja joka sitten olisi lopullisesti ratkaistu. Se on alkeellinen osa koko uudemmasta kulttuurielämästä ja on kerran ilmestyttyään, edelleen pysyvä. Se on maailman historiallisen kehityksen jokaisena hetkenä yhä uudelleen ratkaistava. Sillä ihmiselämä on uusimpana aikana joutunut sellaiseen tilaan, jossa yhteiskuntaa tukevista laitoksista vähitellen tulee yhteiskunta vastaisia. Nämä on yhä uudelleen kukistettava. Niin kuin elimistö jonkun aikaa kylläisyyden jälkeen alkaa tuntea nälkää, samoin yhteiskunnallinen elimistökin joutuu asiain säännöllisestä tilasta epäsäännöllisen. Yhteislääkettä yhteiskunnallisten olojen järjestämiseksi löytyy yhtä vähän, kuin ravintoainetta, joka ainaiseksi poistaisi näläntunteen. Mutta ihmiset voivat yhtyä sellaisiksi yhdyskunniksi, että heidän elävän yhteistoimintansa kautta olevaiset olot aina uudelleen saadaan muuttumaan yhteiskunnallisiksi. Sellainen yhteiskunta on itseään hallitseva yhteiskunnallisen elimistön henkinen jäsen.
Samoin kuin nykyaikaisista kokemuksista seuraa yhteiskunnallisena vaatimuksena henkielämän alalla vapaa itsehallinto, samoin talouselämän alalla assosiatiivinen (yhteistoiminnallinen) työ. Talouselämään kuuluu nykyisessä ihmiskunnassa tavaraintuotanto, tavarainkiertokulku ja tavarainkulutus. Näiden kautta tulevat inhimilliset tarpeet tyydytetyiksi; ja kaikissa niissä ovat ihmiset itse tavalla tahi toisella toiminnallaan osallisina. Jokaisella on niissä erikoisharrastuksensa; jokaisen täytyy omalta mahdolliselta osaltaan olla niissä mukana. Mitä kukin todella tarvitsee, sen hän ainoastaan itse tietää ja tuntee; mitä hänen on toimitettava, siitä hän saa selvän kiinnittämällä tuomionsa ympärillään vallitseviin olosuhteisiin. Näin ei ole aina ollut eikä tänä päivänäkään ole vielä kaikkialla maan päällä; nykyisen ihmiskunnan sivistyneen osan keskuudessa on asianlaita kuitenkin niin.
Talouselämän rajat ovat ihmiskunnan kehityksen kuluessa laajentuneet. Suljetusta kotitaloudesta kehittyi kaupunkitalous, tästä valtiotalous. Tänään ollaan maailmantalouden kynnyksellä. Vanhasta tosin jää vielä huomattava osa uuteen; paljon merkkejä uudesta saattoi jo nähdä vanhassa. Mutta ihmiskunnan kohtalo riippuu siitä, että kehitys on määrätyissä olosuhteissa noudattanut pää-asiallisesti yllä kuvattua astejärjestystä.
On mieletöntä koettaakaan järjestellä taloudellisia voimia abstraktisessa maailmanyhdyskunnassa. Yksityistaloudet ovat kehityskulun aikana laajalti sulautuneet valtiotalouteen. Kuitenkin ovat valtiollisten yhdyskuntien muodostumiseen vaikuttaneet muutkin kuin taloudelliset voimat. Seurauksena siitä, että niistä tahdottiin muodostaa taloudellisia yhdyskuntia, on uusimman ajan yhteiskunnallinen sekasorto. Taloudellinen elämä etsii omia valtiollisista laitoksista ja valtiollisesta ajattelutavastakin riippumattomia muotojaan. Tämä käy sille mahdolliseksi ainoastaan siten, että muodostetaan puhtaasti taloudellisia näkökohtia seuraten yhtymiä kuluttaja-, kauppias- ja tuottajapiireistä. Olosuhteiden pakosta on sellaisten yhtymien laajuus järjestyvä itsestään. Liiaksi pienten yhtymien toiminta kävisi liian kalliiksi, liiaksi suurten toimintaa kävisi liian vaikeaksi taloudelliselta kannalta silmällä pitää. Kukin yhtymä on löytävä elämäntarpeittensa pakosta tien säännölliseen vuorovaikutukseen toisten samallaisten kanssa. Ei tarvitse olla huolissaan, että kukaan, jonka toiminta vaatii tiheätä asuinpaikan vaihdosta, tulisi siitä estetyksi sellaisten yhtymien kautta. Hän voi helposti siirtyä yhtymästä toiseen, jos siirtymisen vaikuttimena ovat taloudelliset edut eikä valtiollinen järjestelmä. Tällaisen yhtymän keskuudessa voidaan suunnitella laitoksia, jotka toimivat yhtä keveästi, kuin rahaliike.
Yhtymän keskuudessa on ammattitaidon ja asiantuntemuksen perustukselle vallitseva laajakantoinen yhteisetujen sopusointu. Tällöin eivät lakimääräykset säännöstele tavarain valmistusta, kiertokulkua ja kulutusta, vaan ihmiset suoranaisten tietojensa nojalla ja oman etunsa tähden. Ottaen persoonallisesti osaa yhteistoiminnalliseen elämään voivat ihmiset tällaisen välttämättömän taidon saavuttaa; sen kautta taas, että etujen täytyy keskinäisen sopimuksen nojalla pysyä tasapainossa, tulevat tavarat kiertämään todellisessa arvossaan. Tällainen yhteenliittyminen taloudellisten näkökohtien nojalla on vallan toista, kuin esim. ammattiliitot. Niiden toiminnassa seurataan periaatteita, jotka uudempina aikoina ovat muodostuneet valtiollisessa ja poliitillisessa elämässä. Niissä parlamenteerataan; ei sovita taloudellisten näkökohtien nojalla siitä, mitä yhden on suoritettava toiselle. Assosiatsioneihin ei kuulu palkkatyöläisiä, jotka valtaansa turvautuen vaativat työnantajalta mahdollisimman korkeita palkkoja, vaan niissä käsityöläiset ovat tuotannon henkisten johtajien ja tuotteiden kuluttajien kanssa yhteistoiminnassa määrätäkseen hintojen järjestelyn kautta suorituksien vasta suoritukset. Se ei voi tapahtua parlamenttaamalla kokouksissa. Niitä on varottava. Sillä kuka tekisi työtä sillä aikaa, kun lukemattomat ihmiset kuluttavat aikansa keskustelemalla työstä. Mutta sopimalla ihmiset keskenään ja assosiatsionit keskenään sujuu kaikki muu työn ohessa. Siihen tarvitaan vaan, että yhteenliittyminen vastaa työntekijäin tietoja ja kuluttajain harrastuksia.
Tätä älköön kutsuttako utopiaksi. Sillä emmehän ole sanoneet: tämä on järjestettävä niin tahi näin. Olemme vaan viitanneet siihen, kuinka ihmiset itse järjestävät asiansa, jos he tahtovat toimia liitoissa, jotka vastaavat heidän käsityskykyään ja harrastuksiaan.
Että he sellaiseen yhteistoimintaan liittyvät, siitä pitää huolen luonto niin pian kun valtio ei aseta heidän eteensä esteitä; sillä luonto synnyttää tarpeet. Toiselta puolen voi siihen vaikuttaa vapaa henkielämäkin, sillä se kasvattaa tietoisuuden, jonka tulee vaikuttaa yhteiskunnassa. Joka kokemuksen nojalla ajattelee, hänen täytyy myöntää, että sellaisia yhteistoiminnallisia liittoja voi nousta joka hetki ja ettei niissä ole mitään utopistista. Niiden syntymiselle ei ole esteenä mikään muu, kuin se, että nykyajan ihminen tahtoo järjestellä taloudellisen elämän ulkoapäin siinä merkityksessä, kuin järjestö-ajatus häneen on tullut ulkoapäin. Vastakohtana tälle järjestelmälle, joka tahtoo ulkoapäin liittää ihmiset toisiinsa tuotannon tähden, on se taloudellinen järjestelmä, joka perustuu vapaaseen assosioitumiseen. Assosioituessa liittyy ihminen toiseen vapaaehtoisesti ja suunnitelmanmukaisuuden antaa kokonaisuudelle yksityinen järki. — Voitanee sanoa: mitä hyötyä siitä sitten on, että varaton assosioituu varakkaan kanssa? Voihan olla parempi, sanotaan, että kaikki tuotanto ja kulutus järjestellään ulkoapäin. Mutta tällainen järjestely sitoo yksilön vapaan luomisvoiman ja riistää talouselämältä sen lisätuotannon, joka voi lähteä ainoastaan tästä vapaastaluomisvoimasta. Kokeiltakoonpa vaan kerrankaan, kaikista ennakkoluuloista huolimatta, assosioimalla tänäpäivänä varaton varakkaan kanssa. Jolleivät asiaan puutu muut kuin taloudelliset voimat, silloin täytyy varakkaan välittömästi korvata varattoman palvelus vastapalveluksella. Nykyään ei tällaisia asioita käsitellä kokemusperäisten elämän vaistojen perustuksella; vaan luokka- ja muista ei-taloudellisista eduista johtuvien tunteiden nojalla. Nämä saattoivat kehittyä sentähden, ettei nykyisempinä aikoina, jolloin juuri taloudellinen elämä on käynyt yhä monimutkaisemmaksi, ole jaksettu pysyä tämän rinnalla puhtaasti taloudellisilla aatteilla. Henkielämän epävapaus on tämän estänyt. Taloutta harjoittavat ihmiset ovat perinnäistapojen sokaisemat; he eivät näe talouselämätä muuntelevia sisäisiä voimia. He työskentelevät kiinnittämättä huomiota ihmiselämän kokonaisuuteen. Assosiatsiooneissa oppii toinen toiselta, mitä hänen välttämättä tulee tietää. Siten saavutetaan taloudellinen kokemus siitä, mikä on mahdollista, kun ihmiset, joilla kullakin on tietoja ja kokemusta omalta alaltaan, saavat yhteisesti asioita päättää.
Kuten vapaassa henkielämässä ainoastaan siinä itsessään piilevät voimat vaikuttavat, samoin assosiatiivisesti muodostetussa talousjärjestelmässäkin ainoastaan taloudelliset arvot, jotka kehittyvät assosiatsioonien kautta. Mitä yksilön on talouselämässä tehtävä, se seuraa yhteiselämästä niiden kanssa, joiden kanssa hän on taloudellisesti assosioitu. Sen kautta on hänellä juuri niin paljon vaikutusvaltaa yleiseen talouteen, kuin mikä vastaa hänen tuotantoaan. Kuinka tuotantokyvyttömät kiinnitetään talouselämään siitä tulen tässä kirjoituksessa tekemään selvää. Suojelemaan heikkoa voimakasta vastaan kykenee ainoastaan talouselämä, joka on kehitetty omista voimistaan.
Näin voi yhteiskunnallinen elimistö jakautua kahteen itsenäiseen jäseneen, jotka juuri sen kautta tukevat toisiaan, että molemmilla on ominainen hallintonsa, joka perustuu sen erikoisiin voimiin. Mutta molempien näiden väliin täytyy mahtua kolmannen. Se on yhteiskunnallisen elimistön varsinainen valtiollinen jäsen. Siinä pääsee kuuluviin kaikki se, jonka tulee riippua kunkin täysi-ikäiseksi päässeen ihmisen arvostelusta ja tunteista. Vapaassa henkielämässä toimii kukin erikoisten kykyjensä mukaan, talouselämässä taas täyttää kukin paikkansa sen mukaan, mikä rengas hän on assosiatsionissa. Julkisessa valtiollis-oikeudellisessa elämässä tunnustetaan hänen puhtaasti inhimillinen merkityksensä, sikäli kun se on riippumaton hyvinvoinnista, joilla hän vaikuttaa vapaassa henkielämässä, ja riippumatta siitä, minkä arvon hänen valmistamansa tavarat assosiatiivisen talouselämän kautta saavat.
Tässä kirjassa tullaan näyttämään, kuinka työ laatuunsa ja siihen käytettyyn' aikaan nähden on tärkeä asia tässä valtiollisoikeudellisessa valtioelämässä. Siinä ovat kaikki toistensa vertaisia, koska siinä neuvotellaan ja toimitaan aloilla, joilla jokainen ihminen on yhtä arvostelukykyinen. Ihmisten oikeudet ja velvollisuudet säännöstellään tässä yhteiskunnallisen elimistön jäsenenä.
Koko yhteiskunnallisen elimistön yhtenäisyys syntyy sen kolmen jäsenen itsenäisestä kehityksestä. Kirja on osottava, kuinka liikkuvan pääoman ja, tuotantovälineiden vaikutus, maan ja mannun käyttö voivat muodostua näiden kolmen jäsenen yhteistoiminnan kautta. Joka tahtoo "ratkaista" yhteiskunnallisen kysymyksen edeltäpäin harkitun tahi jotenkin muuten syntyneen talousmuodon avulla, hän ei ole tässä kirjoituksessa löytävä käytännöllisyyttä; mutta joka elämän kokemuksiin nojaten tahtoo innostaa ihmisiä sentapaisiin yhteenliittymisiin, joissa he parhaiten oppivat tuntemaan yhteiskunnalliset tehtävät ja niihin antautumaan, hän ei kuitenkaan kieltäne kirjantekijällä olleen todella käytännöllisen elämän harrastusta.
Kirja on ensikerran julkaistu vuoden 1919 huhtikuussa. Silloisia lausuntojani olen täydentänyt aikakausilehdessä "Dreigliederung des sozialen Organismus" julaistuilla kirjoitelmillani, jotka sittemmin ovat kootut kirjaseksi "In Ausführung der Dreigliederung des sozialen Organismus".
On helppo havaita, ettei näissä molemmissa teoksissa niinkään paljon puhuta yhteiskunnallisen liikkeen päämääristä, kuin teistä, joita myöten yhteiskunnallisessa elämässä olisi kuljettava. Ken elämänkokemusten nojalla ajattelee, hän tietää, että yksityiset päämäärät voivat esiintyä erilaisissa muodoissa. Ainoastaan sille, joka elää abstraktissa ajatuksissa, kaikki näyttää yhden kaavan mukaan valetulta. Sellainen moittii usein elämässä opittua käytännöllisyyttä, koska se ei hänen mielestään ole kyllin täsmällinen, kyllin "selvästi" esitetty. Monet, jotka luulevat olevansa käytännönmiehiä, ovatkin juuri sellaisia kaavojenmiehiä. He eivät ota huomioon, että elämä voi pukeutua moninaisimpiin muotoihin. Se on juokseva elementti. Ken tahtoo sen mukana mennä, hänen täytyy mukautua ajatuksillaan ja tunteillaan juoksevaan pohjavirtaan. Yhteiskunnallisiin tehtäviin voidaan käydä käsiksi ainoastaan näin ajatellen.
Elämän varrella tehdyistä havainnoista ovat aatteet tähän kirjoitukseen ammennetut; tältä kannalta ne myös soisin ymmärrettävän.
Nykyajan yhteiskunnallinen elämä asettaa eteemme vakavia, laajaperäisiä tehtäviä. Kuuluu ääniä, joissa vaaditaan uudistuksia tässä elämässä ja joissa näytetään, että näiden tehtävien ratkaisemiseksi on etsittävä teitä, joihin ennen ei ole huomiota kiinnitetty. Nykyajan tositapahtumain tukemana saa kenties jo tänään sekin äänensä kuuluviin, joka elämän kokemuksiin perustuen tunnustaa olevansa sitä mieltä, että tämä välttämättömäksi tulleiden teiden laiminlyöminen juuri on johtanut meidät näihin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Siihen vakaumukseen perustuu tämä kirjoitus. Se tahtoisi sanoa, miten pitäisi menetellä saadakseen ihmiskunnan suuren osan nykyään tekemät vaatimukset päämäärästään tietoisen yhteiskunnallisen tahdon tielle. Miellyttävätkö nämä vaatimukset vai eikö, siitä ei saisi riippua sellaisen tahdon muodostuminen. Ne ovat kerta kaikkiaan olemassa ja ne on otettava lukuun yhteiskunnallisen elämän tosiasioina. Tämän pankoot mieleensä ne, jotka yhteiskunnallisen asemansa tähden ovat huomaavinaan, että tämän kirjoituksen tekijä esityksessään puhuu köyhälistön vaatimuksista tavalla, joka heitä ei miellytä, koska se heidän mielestään muka liian yksipuolisesti korostaa nämä jonakin, jonka yhteiskunnan tahdon täytyy ottaa lukuun. Mutta tekijä pitää oikeutenaan puhua nykyaikaisesta elämästä kaikessa alastomuudessaan mikäli hänen elämäntuntemuksensa siihen riittää. Hänen silmiinsä kuvastuvat ne turmiolliset seuraukset, jotka johtuvat siitä, ettei tahdota nähdä uudenaikaisen ihmiskunnan elämätä kaikkine tosiasioineen eikä tahdota mitään tietää yhteiskunnallisesta tahdosta, joka kiinnittää huomionsa näihin tosiasioihin.
Vähemmän tyydyttänee tekijän esitys lähinnä myös henkilöitä, jotka pitävät itseään käytännöllisen elämän tuntijoina siinä merkityksessä, jossa monien rakkaiksi käyneiden ennakkoluulojen tähden elämän kokemus nykyään otetaan. He tulevat väittämään, ettei tämä kirjoitus perustu elämänkokemukseen. Mitä näihin henkilöihin tulee, niin tekijän mielestä juuri heidän tulisi käydä elämänkoulu uudelleen. Sillä hänestä näyttää heidän elämänkokemuksensa niiden tosiasian valossa, jotka nykyajan ihmiskunta on saanut kokea, ehdottomasti erehdykseltä. Sellaiselta erehdykseltä, joka on tuottanut sanomatonta onnettomuutta. He saavat kokea, että täytyy paljon sellaista myöntää käytännölliseksi, joka heistä on näyttänyt naurettavalta ihanteellisuudelta. Olkootpa vain sitä mieltä, että tämän kirjoituksen lähtökohta on väärä, kun sen ensimäisissä osissa enemmän puhutaan uudenaikaisen ihmiskunnan henkielämästä ja taloudellisesta vähemmän, täytyy tekijän elämänkokemuksensa nojalla väittää, että tehtyjen erehdysten lisäksi tullaan tekemään lukemattomia muita, ellei päätetä kiinnittää asianmukaista huomiota uudenaikaisen ihmiskunnan henkielämään.
Mutta eivät nekään, jotka erilaisimmissa äänilajeissa alituiseen toistavat, että ihmiskunnan täytyy luopua paljaiden aineellisten etujen palveluksesta ja kääntyä "hengen", ihanteellisuuden puoleen, tule oikein mieltymään siihen, mitä tekijä tässä kirjoituksessaan sanoo. Hän ei anna suurta arvoa paljaalle puheelle "hengestä" ja pilventakaisesta henkimaailmasta. Hän voi tunnustaa ainoastaan sen henkisyyden, joka muodostaa ihmisen oman elämän sisällyksen. Se ilmenee yhtä vaikuttavana käytännöllisten elämäntehtävien suorittamisessa, kuin maailman- ja elämänkatsomuksen luomisessa, joka pystyy tyydyttämään sielun tarpeet. Ei kaikki ole siinä, että tiedetään tahi ollaan tietävinään, mitä henkisyys oli, vaan siinä että tämä henkisyys ilmenee myös käytännöllisen elämän todellisuudessa eikä vain sisäisen sieluolennon sivuvirtauksena.
Täten tuntuvat ehkä tässä kirjoituksessa lausutut mielipiteet "henkisille" liiaksi hengettömiltä, "käytännöllisille" liiaksi epäkäytännöllisiltä. Tekijä arveleejuuri sen kauttavoivansa omalla tavallaan palvella nykyaikaista elämää, ettei hän hyväksy monenkaan nykyaikana itseään "käytännänmiehenä" pitävän elämän tuntemattomuutta, mutta ei myöskään anna mitään arvoa sellaisille puheille "hengestä", joissa sanoja käytetään paljaiden haavekuvien luomiseen elämästä.
Yhteiskunnallista kysymystä käsitellään tässä kirjoituksessa taloudellisena, oikeudellisena ja henkisenä kysymyksenä. Tekijä uskoo päässeensä tietämään, kuinka talous-, oikeus- ja henkielämän vaatimuksista tämän kysymyksen oikea luonne selviää. Ja tämä tietäminen taas voi yksin herättää todellisen innostuksen näiden kolmen elämänalan terveelliseen järjestämiseen yhteiskunnallisessa ruumiissa. Inhimillisen kehityksen aikaisemmilla asteilla huolehtivat yhteiskunnalliset vaistot, että nämä kolme alaa sen aikuisen ihmisluonteen mukaisesti järjestäytyvät itsestään yhteiskunnallisen elämän kokonaisuudeksi. Kehityksen nykyisellä asteella on päämäärästään tietoisen yhteiskunnallisen tahdon pakko koettaa järjestää näiden keskinäiset suhteet. Siirryttäessä näistä vanhemmista ajoista nykyaikaan vallitsi maissa, joissa tällaista tahtoa voi edellyttää, vanhojen vaistojen ja uudemman itsetietoisuuden sekanaisuus, joka ei enää tyydytä nykyaikaisen ihmisyyden vaatimuksia. Monessa asiassa, jossa ollaan näkevinään päämäärästään tietoista yhteiskunnallista ajatusta, elävät vielä vanhat vaistot, Se tekee tämän ajatuksen heikoksi olosuhteitten vaatimuksiin katsoen. Perusteellisemmin, kuin moni luuleekaan, täytyy nykyajan ihmisen irtaantua siitä, mikä ei enää ole elinvoimaista. Miten talous-, oikeus- ja henkielämän tulee muodostua uuden ajan vaatiman terveen yhteiskunta-elämän mukaisesti, sen — niin arvelee ainakin tekijä — voi tajuta ainoastaan, kellä on hyvää tahtoa antamaan tunnustuksensa yllä esitetyille periaatteille. Mitä tekijä pitää velvollisuutenaan lausua tällaisesta tarpeellisesta uudistuksesta, tahtoo hän tällä kirjoituksella jättää nykyajan arvosteltavaksi. Hän tahtoisi sen tulevanherättäjäksipyrkimykselle aikakautemme elämäntodellisuutta ja elämänvaatimuksia tyydyttävään päämaaliin. Sillä hän on vakuutettu, että ainoastaan sellainen pyrkimys on johtava edemmäksi kuin haaveiluihin ja tuulentupiin yhteiskunnallisen tahtomisen alalla.
Joka kuitenkin luulee löytävänsä jotakin haaveilevaa tästä kirjoituksesta, häntä pyytää tekijä ottamaan huomioon, kuinka kauvas nykyaikana monikin mielikuvituksineen yhteiskunnallisten olojen mahdollisesta kehityksestä on todellisesta elämästä eksynyt ja haaveiluihin hairahtunut.Sentähdenpidetään sellaista todelliseen elämään ja kokemukseen perustuvaa, kuin mitä tässä kirjoituksessa on pyritty esittämään haaveiluna. Moni on tätä esitystä pitävä "abstraktina", koska hänelle on "konkretia" ainoastaan se, mitä hän on tottunut ajattelemaan ja "abstraktia" myös "konkretinkin" silloin, kun hän ei ole tottunut sitä ajattelemaan.[1]
Että puolueohjelmiin tiukasti sidotut henkilöt aluksi tulevat olemaan tyytymättömiä tekijän esityksiin, on odotettavissa. Kuitenkin elää tekijä siinä uskossa, että useat puolueihmisetkin varsin pian tulevat vakuutetuiksi siitä, että kehityksen alaista elämää ei voida pakottaa puolueohjelmien puitteisiin, ja että sellaisista ohjelmistariippumaton arvosteluon nyt ennenkaikkea välttämätön yhteiskunnallisen tahdon lähimpiä päämääriä arvosteltaessa.
Huhtikuussa 1919.
Rudolf Steiner.
Eikö uudenaikainen yhteiskunnallinen liike ole maailman sodan romahduksen kautta paljastanut tosiasioita, jotka todistavat, kuinka pintapuolisesti vuosikymmeniä oli totuttu ymmärtämään köyhälistön tahtoa?
Mitä nykyaikana köyhälistön aikaisemmin vaiennetuista vaatimuksista ja niiden yhteydessä olevista seikoista on elämän pinnalle noussut, vaatii tämän kysymyksen tekemään. Voimat, jotka nämä vaatimukset vaiensivat, ovat osaksi hävinneet. Sen suhteen säilymistä, jossa nämä voimat olivat ihmiskunnan suuren osan yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, voi toivoa ainoastaan se, joka on vailla kaikkea tietoa siitä, miten lannistumattomat nämä ihmisluonteen vaikuttimet ovat.
Moni niistä henkilöistä, jotka yhteiskunnallisen asemansa vuoksi saattoivat sanoin ja neuvoin ehkäisten tahi edistäen vaikuttaa europalaisen elämän voimiin, jotka purkautuivat maailmansodan katastrofiksi, on täydellisesti erehtynyt näistä pyrkimyksistä. He saattoivat luulla, että heidän maansa aseellinen voitto tulisi tyynnyttämään yhteiskunnallisen levottomuuden. Näiden henkilöiden täytyi saada kokea, että seurauksena heidän suhtautumisestaan vasta olikin yhteiskunnallisen kiihtymyksen täydellinen ilmipuhkeaminen. Eikä siinä kyllin, vaan nykyinen ihmiskunnan romahdustila osottautui siksi historialliseksi tapaukseksi, jossa tämä kiihtymys saavutti korkeimman iskuvoimansa. Johtavien henkilöiden ja luokkien täytyi viimeisinä kohtalokkaina vuosina toiminnassaan aina ottaa huomioon, mitä ihmiskunnan sosialistisissa piireissä ajateltiin. He olisivat mielellään usein menetelleet toisin, jos he olisivat uskaltaneet olla huomioonottamatta näiden piirien mielialan. Siinä muodossa, johon tapaukset nykyään ovat pukeutuneet, elää tuon mielialan vaikutus edelleen.
Ja nyt kun on ratkaisevan asteen saavuttanut, mikä vuosikymmeniä on ihmiskunnan kehityksessä ollut valmistumassa: nyt paljastuu traagillisena tosiasiana, että ajatukset, jotka ovat syntyneet olojen kehittyessä, eivät pystykään hallitsemaan tilannetta. Moni henkilö, joka on kasvattanut ajatuskykyään tapausten kehittyessä palvellakseen yhteiskunnallisia tarkoitusperiä, seisoo epäröiden tahi kokonaan mykkänä todellisuuden meille tekemien kysymysten edessä.
Tosin uskoo moni näistä henkilöistä vielä, että se, mitä he ovat pitkät ajat pitäneet inhimillisen elämän uudistukselle välttämättömänä, on toteutuva ja silloin näyttäytyvä kyllin voimakkaaksi antamaan elinvoimaisen suunnan elämän vaatimuksille. Voi olla välittämättä niistä, jotka vielä väittävät, että vanha on pitävä puolensa ihmiskunnan suuren osan uusia vaatimuksia vastaan. Voi antaa arvon niiden vaatimuksille, jotka ovat vakuutettuja uuden elämänjärjestyksen välttämättömyydestä. Mutta mahdotonta on olla itselleen tunnustamatta: keskellämme virtaa puoluemielipiteitä, ikään kuin arvostelumuumioita, jotka tosiolojen kehitys työntää syrjään. Nämä tosiolot vaativat ratkaisua, johon vanhojen puolueiden arvostelukyky ei ole kypsynyt. Nuo puolueet ovat tosin kehittyneet olosuhteiden ohella; mutta ovat piintyneine mielipiteineen jääneet tosioloista perään. Ei tarvinne ehkä olla vaatelias nykyään vielä vallitsevaa ajatussuuntaa kohtaan olettaessaan, että yllä mainittu asianlaita johtuu maailmantapauksien kulusta nykyaikana. Ja siitä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että juuri tämä nykyaika on altis kokeelle tehdä tunnetuksi uudenaikaisen ihmiskunnan yhteiskunnallisesta elämästä se, mikä erikoisuutensa tähden poikkeaa niin kauvas yhteiskunnallisiin kysymyksiinkin perehtyneiden henkilöiden ja puoluesuuntien ajatustavasta. Voisihan sattua, että se traagillisuus, joka ilmenee kokeiluissa ratkaista yliteiskunnallista kysymystä, johtuukin juuri köyhälistön todellisten pyrkimysten väärinymmärtämisestä. Väärinymmärryksestä yksinpä niidenkin puolelta, jotka näistä pyrkimyksistä ovat luulleet omistavansa oikean käsityksen. Sillä ei ihminen lähimainkaan aina osaa oikein arvostella omaa tahtoaan.
Voi senvuoksi näyttää oikeutetulta tehdä kerran kysymys: mitä todella tahtoo nykyaikainen köyhälistö pyrkimyksillään? Vastaako tämä tahtominen sitä, mitä tavallisesti köyhälistön ja ei-köyhälistön puolelta tällä tahtomisella ymmärretään? Ilmeneekö siinä, mitä useat "yhteiskunnallisella kysymyksellä" ymmärtävät, tämän kysymyksentodellinen muoto? Vai onko aivan toinen ajatussuunta välttämätön? Tätä kysymystä ei voi lähestyä ennakkoluulottomasti, jollei kohtalo ole suonut tilaisuutta eläytyä uudenaikaisen köyhälistön sielunelämään. Varsinkin sen köyhälistön osan, jolla on tärkein osa nykyaikaisen yhteiskunnallisen liikkeen luomisessa.
On puhuttu paljon nyky-aikaisen tekniikan ja nykyaikaisen kapitalismin kehityksestä. On kysytty, miten tämän kehityksen ohessa nykyinen köyhälistö on syntynyt ja miten se uudemman talouselämän laajetessa on nykyisiin vaatimuksiin tullut. Kaikessa, mitä tähän asti näissä kysymyksissä on esille tuotu, on paljon oikeaan osattua. Mutta ettei silti vielä ole päästy lähellekään ratkaisua, on selvää sille, joka ei anna sen väitteen sokaista itseään, että ulkonaiset olosuhteet painavat leimansa ihmisen elämään. Asian oikea laita avautuu sille, joka vapaana ennakkoluuloista osaa tajuta pohjakerrosten syvyyksissä vaikuttavat henkiset kiihottimet. On tosin varmaa, että köyhälistön vaatimukset ovat kypsyneet uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin aikakaudella; mutta tämän tosiasian toteaminen ei suinkaan vielä selitä sitä, mikä näissä vaatimuksissa on peräisin puhtaasti inhimillisistä vaikuttimista. Ja niin kauvan kun näiden vaikuttimien olemukseen ei ole päästy, ei myöskään olla selvillä yhteiskunnallisen kysymyksen oikeasta muodosta.
Eräs köyhälistön maailmassa usein kuultu sana on omiaan tekemään voimakkaan vaikutuksen siihen, joka osaa tunkeutua inhimillisen tahdon syvemmällä piileviin vaikuttimiin. Se on: uudenaikainen proletaari on tullut "luokkatietoiseksi". Hän ei enää sanoaksemme vaistomaisesti, itsetiedottomasti tottele ulkopuolellaan olevien luokkien vaikutusvaltaa; hän tuntee itsensä erityisen luokan jäseneksi ja haluaa saada tämän oman ja toisten luokkien välit julkisessa elämässä itselleen edullisemmalla tavalla järjestetyksi. Kellä on kykyä syventyä sielullisten ilmiöiden tajunnantakaisille aloille, hänelle on sana "luokkatietoinen", siinä merkityksessä kuin nykyaikainen proletaari sitä käyttää, paljastava tärkeimmät puolet nykyaikaisen tekniikan ja kapitalismin palveluksessa olevan työväen luokan yhteiskunnallisessa elämänkatsomuksessa. Hänen täytyy ennen kaikkea huomata, kuinka sytyttävästi tieteelliset opit talouselämästä ja sen suhteesta ihmiskohtaloihin ovat painuneet proletaarin sieluun. Tässä tulimme koskettaneeksi erästä tosiasiaa, josta monella, joka on vain kuvaillut itselleen proletaaria, mutta ei elänyt ajatuksissaan proletaarien kanssa, on varsin hämärät, jopa aikakautemme vakaviin tapahtumiin nähden vahingolliset mielipiteet. Se ajatuskanta, että Marx ja hänen jälkeisensä proletaariset kirjailijat olisivat opeillaan panneet "sivistymättömän" proletaarin pään pyörälle, ja mitä muuta sen suuntaista usein saa kuulla, ei auta ymmärtämään nykyaikaista maailmanhistoriallista tilannetta tällä alalla. Tällainen mielipide ilmaisee vaan tahdon puutetta päästä näkemään mikä on oleellista nykyisessä yhteiskunnallisessa liikkeessä. Ja tällaista oleellista on sekin, että proletaarinen luokkatietoisuus on täynnä käsitteitä, jotka sisällyksensä puolesta ovat kotoisin uudenaikaisesta tieteestä. Tässä tietoisuudessa vallitsee edelleen se tunnelma, joka vallitsi Lassallen puheessa "Tiede ja työläiset". Tällaiset asiat mahtavat tuntua vähäpätöisiltä monesta, joka itseään pitää "käytännöllisenä ihmisenä". Mutta joka tahtoo todella oppia tuntemaan uudenaikaista työväenliikettä, hänentäytyyhuomionsa näihin asioihin. Sillä se mitä maltilliset ja jyrkät proletaarit nykyaikana vaativat, ei ole ihmistahdon ilmaukseksi muuttunutta talouselämää siinä muodossa, jossa moni sen itselleen kuvittelee, vaan taloustiedettä, joka on vallannut proletaarien itsetietoisuuden. Proletaarisen liikkeen tieteellisenä pidetyssä ja sanomalehtimäisen-kansantajuiseen muotoon puetussa kirjallisuudessa se selvästi käy ilmi. Sen kieltäminen on silmien sulkemista tosiasiallisilta olosuhteilta. Tosiasia, johon koko nykyaikainen yhteiskunnallinen asema perustuu, on se, että uudenaikainen proletaari antaa pukea luokkatietoisuutensa tieteellisiin käsitteisiin. Vaikk'ei koneensa ääressä työskentelevällä miehellä olisi aavistustakaan "tieteestä", hän omaksuu yhteiskunnallista asemaansa valaisevat tiedot henkilöiltä, jotka näitä tietoja levittävät tuolta "tieteeltä" saamillaan välikappaleilla.
Kaikki tämä puhe uudemmasta talouselämästä, koneitten aikakaudesta ja kapitalismista saattaa olla hyvinkin valaisevaa nykyaikaisen työväenliikkeen perustuksiin katsoen; mutta mikä nykyaikaiselle yhteiskunnalliselle tilanteelle antaa lopullisen valaistuksen, ei suoranaisesti johdu siitä seikasta, että työmies on kiinnitetty koneeseensa ja että hän on sidottu kapitalistiseen elämänjärjestykseen. Se johtuu aivan toisesta asianhaarasta, siitä nimittäin, että hänen luokkatietoisuudessaan ollessaan koneensa ääressä ja riippuvaisena kapitalistisesta talousjärjestyksestä on kehittynyt eräitä perin määrättyjä ajatuksia. On mahdollista, että aikakautemme ennakkoluulot estävät useita tunnustamasta tämän tosiasian kantavuutta ja saavat heidät pitämään asian esille ottamista vaan käsitteillä viisastelemisena. Tähän täytyy vastata: sitä huonommat edellytykset menestykselliseen toimintaan yhteiskunnallisessa elämässä niillä, jotka eivät pysty näkemään mikä on tällä haavaa tärkeintä. Ken tahtoo ymmärtää proletaarista liikettä, hänen täytyy ennen kaikkea tietää, kuinka proletaariajattelee. Sillä proletaarista liikettä — sen maltillisesta uudistusliikkeestä aina hävittävimpään yltiöpäisyyteen asti — eivät aiheuta mitkään ihmisen ulkopuolella olevat voimat tahi taloudelliset kiihottimet, vaan ihmiset: heidän mielikuvituksensa ja tahdonkiihottimet.
Eivät siinä, mitä kone ja kapitalismi ovat proletaariseen tietoisuuteen istuttaneet, piile aikamme yhteiskunnallista liikettä määräävät aatteet ja tahdonvoimat. Tämä liike on etsinyt ajatuslähteensä uudemmasta tieteestä, kun koneet ja kapitalismi eivät antaneet proletaarille sitä, mikä hänen sielunsa olisi täyttänyt ihmisarvoisella sisällyksellä. Sellaisen sisällyksen sai keskiaikainen käsityöläinen ammatistaan. Siinä, kuinka tämä käsityöläinen ihmisenä itsensä tunsi ammattiinsa sidotuksi, oli jotakin, joka pani elämisen inhimillisen yhteiskunnan keskuudessa hänen sisällisien silmäinsä edessä näyttämään elämisen arvoiselta. Hän saattaa katsoa sen kautta, mitä hän valmisti, tulleen toteutetuksi, mitä hän ihmisenä tahtoi olla. Koneen ääressä ja kapitalistisen elämänjärjestyksen alaisena sai hän kääntyä oman itsensä, sisäisen minänsä, puoleen, kun hän etsi perustusta, jolle voi pystyttää itsetietoisuuttaan tyydyttävän käsityksen siitä, mikä arvo kullakin "ihmisenä" on. Tekniikasta ja kapitalismista ei lähtenyt mitään tälle käsitykselle. Ja niin on käynyt, että proletaarinen itsetietoisuus turvaantui tieteelliseen ajatustapaan. Se oli menettänyt inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen todellisen elämän kanssa. Mutta se tapahtui aikana, jolloin ihmiskunnan johtavat luokat pyrkivät tieteelliseen ajatustapaan, jossa itsessään ei enää ollut henkistä ponnistusvoimaa täyttämään inhimillistä itsetietoisuutta sen tarpeita tyydyttävällä sisällyksellä. Vanhat maailmankatsantokannat olivat käsittäneet ihmisen sieluna henkisessä olemassaolon kokonaisuudessa. Uudemman tieteen kannalta on hän luontokappale paljaassa luonnonjärjestelmässä. Tämä tiede ei herätä sitä tunnetta, että se olisi kuin henkimaailmasta ihmissieluun juokseva virta, joka kantaa ihmistä sieluna. Miten tahansa arvosteltaneekin henkisten vaikutinten, ja mitä niihin kuuluu, suhdetta uudemman ajan tieteelliseen ajatustapaan, on pakotettu myöntämään, kun ennakkoluulottomasti historiallista kehitystä tarkastaa, että tieteellinen mieltäminen on kehittynyt uskonnollisesta. Mutta vanhat, uskonnollisella pohjalla lepäävät maailmankatsantokannat eivät ole voineet istuttaa uudenaikaiseen tieteelliseen ajattelutapaan sielua kannattavia herätteitään. Ne jäivät tämän ajattelutavan ulkopuolelle ja elivät edelleen omine sisäisine tietoisuussisältöineen, johon köyhälistön sielut eivät tunteneet kiintymystä. Johtaville luokille voi tämä tietoisuussisältö vielä olla jostakin arvosta. Sillä oli vielä jotakin yhteyttä heidän elämänasemansa kanssa. Nämä luokat eivät etsineet uutta tietoisuussisältöä, koska perintönä elämältä itseltään riippuivat kiinni vanhassa. Uudenaikainen proletaari sitävastoin katkaisi kaiken yhteytensä vanhan elämänkatsomuksen kanssa. Hän on ihminen, jonka elämä lepää aivan uusilla perusteilla. Häneltä hävisi vanhan elämän perustuksen mukana kaikki mahdollisuus ammentaa vanhoista hengen lähteistä. Ne jäivät sen alueen keskelle, josta hän oli vieraantunut. Uudenaikaisen tekniikan ja kapitalismin ohella kehittyi — sikäli kun on mahdollista kutsua suuria maailmanhistoriallisia virtauksia samanaikaisiksi — uudenaikainen tieteellisyys. Siihen kiinnitti uudenaikainen köyhälistö luottamuksensa ja uskonsa. Siitä se koetti löytää itselleen välttämättömän uuden tunnemaailman. Mutta sen suhde tähän tieteellisyyteen oli toinen, kuin johtavien luokkien. Nämä tunsivat olevansa pakoitetut ottamaan tieteellinen ajatustapa henkeään kannattavaksi elämänkäsityksekseen. Mutta niin paljon kuin he tahtoivatkin tämän tieteellisen ajatustavan avulla vakuuttautua siitä, että luonnonjärjestyksessä vallitsi katkeamaton syiden jatkuvaisuus alhaisimmasta eläimestä ihmiseen, niin tämä ajatustapa pysyi heille vain tietopuolisena vakaumuksena. Se ei synnyttänyt heissä pyrkimystä käsittämään elämää myös tunteenomaisesti, kuten tämä vakaumus vaatii ollakseen täydellinen. Luonnontutkija Vogt ja luonnontieteen kansantajuinen selittäjä Büchner olivat varmastikin tieteellisen ajatustavan omistaneet. Mutta sen rinnalla vaikutti heidän hengessään jokin, joka pakotti heidät uskomaan elämän yhtenäisyyteen, jolle selitystä johdonmukaisesti ei voi saada muualta kuin uskosta henkiseen maailmanjärjestykseen. Ajateltakoon vain ennakkoluulottomasti, miten toisin tieteellisyys vaikuttaa sellaiseen, joka koko omalla olemuksellaan tuntee olevansa kiinnitettynä sellaiseen elämänkokonaisuuteen, kuin nyky-aikaiseen proletaariin, jonka eteen hänen agitaattorinsa asettuu ja muutamana työstä vapaana iltahetkenä puhuu, kuten seuraa: tiede on viime aikoina todistanut ihmisille vääräksi uskon, että heidän alkujuurensa olisi henkisissä maailmoissa. Heille on opetettu, että he muinaisina aikoina elivät siivottomasti puissa kiiveten ja että heillä on kaikilla yhtäläinen puhtaasti luonnollinen alkuperä. Tällaisiin ajatuksiin perustuvan tieteellisyyden varaan näki nykyaikainen proletaari joutuneensa etsiessään sielulleen sisällystä, joka antaisi hänen tuta, mikä hänen asemansa ihmisenä oli maailmankaikkeudessa. Hän omisti tämän tieteellisyyden tinkimättömän vakaasti ja veti siitäomatjohtopäätöksensä elämää varten. Hänet tapasi teknillinen ja kapitalistinen aikakausi toisin, kuin johtaviin luokkiin kuuluvan. Tämä eli vielä elämän järjestyksessä, jonka olivat muodostaneet sielua ylentävät vaikuttimet. Hänelle oli suurimmaksi eduksi saada uuden aikakauden saavutukset sopimaan tämän elämänjärjestyksen kehyksiin. Proletaari oli henkisesti tästä elämänjärjestyksestä irtireväisty. Hänelle ei tämä elämänjärjestys voinut antaa sitä sisäistä tunnetta, joka olisi valaissut hänen elämänsä ihmisen arvoisella sisällyksellä. Antaa proletaarin tuntea, mitä hän ihmisenä oli, sen voi ainoastaan, mikä näytti uskoa herättävällä voimalla lähteneen vanhasta elämänjärjestyksestä: tieteellinen ajattelutapa.
Monen lukijani mieli ehkä tekisi hymyillä, kun viittaan proletaarisen ajattelutavan "tieteellisyyteen". Ken tieteellisyydellä jaksaa ajatella ainoastaan sellaista, minkä monivuotisella istumisella "sivistyslaitoksissa" voi ansaita, ja sitten taas asettaa tämän "tieteellisyyden" mitään oppimattoman proletaarin tietoisuustason vastapainoksi, hän hymyilköön. Hän hymyilee asioille, jotka ovat ratkaisevasta merkityksestä nykyaikaiselle elämälle. Nämä tosiasiat todistavat, että moni korkeasti oppinut henkilöelääepätieteellisesti, kun taas oppimaton proletaari perustaa maailmankatsantokantansa tieteeseen, jota hän ei ehkä ollenkaan käsitä. Sivistynyt on omistanut itselleen tieteen säilyttäen sitä jossain sielunsa komerossa; mutta hän liikkuu olosuhteissa, jotka antavat sisällyksen hänen tunne-elämälleen kokonaan tästä tieteestä välittämättä. Proletaarin ovat hänen elämänsuhteensa saattaneet ymmärtämään olemassa-olon tämän tieteen hengen mukaisesti. Mitä muut luokat "tieteellisyydeksi" nimittävät, siitä hänellä ehkä ei liene aavistustakaan; tämän tieteellisyyden ajatussuunta ohjaa kuitenkin hänen elämänsä. Muiden luokkien elämä lepää uskonnollisella, esteettisellä, yleishenkisellä perustuksella; hänelle on "tiede", joskin usein kaikessa pintapuolisuudessaan, elämän usko. Moni "johtaviin" luokkiin kuuluva luulee olevansa "valistunut", "vapaa-uskonnollinen". Epäilemättä hänen ajatusmaailmansa perustuu tieteelliseen vakaumukseen; mutta hänen tunne-elämänsä pohjasäveleenä kaikuvat hänen huomaamattaan perinnäisen elämänuskon jäännökset.
Mitä tieteellinen ajatustapa ei ole vanhasta elämänjärjestyksestä tahtonut omistaa, se on: tietoisuutta, että se ollen henkisyyttä perustuu henkiseen maailmaan. Tälle puolelle uudenaikaista tiedettä ummistivat johtavat luokat silmänsä. Sillä heidän elämänsä sisältönä ovat vanhat perintötiedot. Tätä proletaari ei voinut, sillä hänelle uudet olosuhteet karkoittivat vanhat perintötiedot hänen sielustaan. Hän omisti perinnökseen hallitsevilta luokilta tieteellisen ajattelutavan. Tämä perintö muodostui perustukseksi hänen käsitykselleen ihmisen olemuksesta, mutta siihen ei mahtunut tieto, että tämä olemus oli peräisin todellisesta henkielämästä. Se ainoa, minkä proletaari sai hallitsevilta luokilta henkisenä perintönä, epäsi oman alkujuurensa hengestä.
Tiedän vallan hyvin, kuinka nämä ajatukset tulevat liikuttamaan ei-proletaareja ja proletaarejakin, jotka uskovat käsittävänsä, elämää "käytännöllisesti", ja tämän uskonsa nojalla pitävät tässä lausuttua elämälle vieraana katsantokantana. Nykyisen maailmantilanteen paljastamat tosiasiat tulevat yhä varmemmin näyttämään tämän uskon petolliseksi. Ken ilman ennakkoluuloja nämä tosiasiat pystyy näkemään, hänelle täytyy selvitä, että elämän katsantokanta, joka ainoastaan pintapuolisesti näihin tosiasioihin suhtautuu, lopulta kykenee omaksumaan ainoastaan sellaisia aatteita, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa. Vallitsevat ajatukset ovat niin kauvan "käytännöllisesti" tosioloihin suhtautuneet, ettei niillä enää ole mitään yhtäläisyyttä tosiolojen kanssa. Nykyinen maailmanromahdus voisi olla monelle siinä suhteessa rangaistukseksi. Sillä, mitä he ajattelivat tapahtuvaksi? Ja mitä on tapahtunut? Niinkö pitää käymän yhteiskunnallisen ajatuksenkin?
Kuulen myös hengessäni vastaväitteen, jonka proletaarisen elämän käsityksen tunnustaja tunteittensa vallassa tekee: taas muuan, joka tahtoisi viedä yhteiskunnallisen kysymyksen pääkohdan sivutielle, jota myöten porvarillisten näkyy olevan helppo kulkea. Tämä tunnustaja ei näe, millaiseksi kohtalo on hänen proletaarisen elämänsä tehnyt, ja miten hän tämän elämän piirissä pyrkii liikkumaan katsanto kantoineen, jonka hänelle ovat perinnöksi jättäneet "hallitsevat" luokat. Hänelääproletaarimaisesti; muttaajatteleeporvarimaisesti. Uusi aika ei ainoastaan pakota etsimään uutta elämää, vaan myösuusia ajatuksia. Tieteellinen ajattelutapa voi muodostua elämätä kannattavaksi sisällykseksi vasta sitten kun se itsestään omalla tavallaan kehittää täysinhimillisen elämän sisällyksen luomiseksi sellaisen jännitysvoiman, kuin vanhat elämän käsitykset tavallaan olivat kehittäneet.
Tällä on osoitettu tie, joka auttaa löytämään uudemman proletaarisen liikkeen yhden jäsenentodellisen muodon. Tämän tien loppumäärässä kaikuu proletaarisesta sielusta vakaumus: Minä pyrin henkiseen elämään. Mutta tämä henkinen elämä on vain haaveilua, on vain sellaista, joka ihmisessä kuvastuu ulkonaisista maailmantapahtumista, eikä ole lähtöisin erityisestä henkisestä maailmasta. Mitä siirryttäessä uuteen aikaan on tullut vanhasta henkielämästä, sen käsittää proletaarinen elämänkatsantokanta haaveiluna. Ken tahtoo käsittää mielialaa proletaarin sielussa, niin kuin se kuvastuu nykyajan yhteiskunnallisissa vaatimuksissa, hänen täytyy kyetä käsittämään, mikä voima on sillä mielipiteellä, että henkinen elämä on haaveilua. Voitanee vastata: mitä ymmärtää keskinkertainen proletaari tästä mielipiteestä, joka enemmän tahi vähemmän kouluutettujen johtajien päässä hämmennystä tuottaen kummittelee. Ken näin puhuu, hän unohtaa puhuessaan todellisen elämän ja menettelee myös, kuin ei elämän todellisuutta olisikaan. Hän ei tiedä, mitä viimeisten vuosikymmenien proletaari-elämässä on tapahtunut; hän ei tiedä, mitkä langat johtavat mielipiteestä, että henkinen elämä on haaveilua, hänen vain tietämättöminä pitämien jyrkkien sosialistien vaatimuksiin ja tekoihin ynnä niiden tekoihin, jotka sokeitten elämän voimien vaikutuksesta "tekevät vallankumouksia".
Siinä on tragiikkaa, joka peittää koko nykyajan yhteiskunnallisten vaatimusten käsityksen, että monissa piireissä ei lainkaan tahdota ymmärtää sitä, mikä syvien joukkojen tunne-elämästä nousee jokapäiväisten olojen pinnalle, että ei osata luoda katsetta sinne, mikä ihmisten mielissätodella liikkuu. Ei-proletaari kuuntele tuskantäyttämänä proletaarin vaatimuksia: ainoastaan tuotantovälikappaleiden yhteiskunnallistuttamisella voidaan minulle ihmisen arvoinen olemassaolo valmistaa. Mutta hän ei kykene itselleen kuvailemaan, että hänen oma luokkansa siirryttäessä vanhasta uuteen aikaan on pannut proletaarin tekemään työtä tälle kuulumattomilla tuotantovälikappaleilla voimatta samalla antaa hänelle tässä työssä tarpeellista sisäistä tyydykettä. Henkilöt, jotka mainitulla tavalla ummistavat silmänsä elämälle, sanovat mahdollisesti: mutta proletaarihan tahtoo ilman muuta päästä samaan elämän asemaan, kuin missä hallitsevat luokat ovat; mitä merkitystä sitten on sisäisellä tyydykkeellä? Voipa proletaari itsekin väittää: minä en vaadi muilta luokilta mitään sisäistä tyydykettä; minä tahdon,etteivät he minua enää voisi nylkeä, minä tahdon, että nyt vallitseva luokkaero poistetaan. Tällainen puhe ei kuitenkaan koskettele yhteiskunnallisen kysymyksen olemusta. Siihen ei sisälly mitään tämän kysymyksen todellisesta laadusta. Sillä sellainen tietoisuus työtätekevän kansan sielussa, joka olisi hallitsevilta luokilta perinnyt todella henkisen sisällyksen, esittäisi yhteiskunnalliset vaatimukset aivan toisella tavalla, kuin mitä uudenaikainen proletariaatti tekee, joka saamassaan henkielämässä näkee paljasta haaveilua. Tämä proletariaatti on vakuutettu henkielämän haaveellisesta luonteesta; mutta tulee tässä vakaumuksessaan yhä onnettomammaksi. Ja tämän sielun-onnettomuuden seuraukset, joita se ei tietoisesti huomaa, vaan josta se syvästi kärsii, ovat nykyajan yhteiskunnalliselle tilanteelle paljon suuremmasta merkityksestä kuin kaikki ulkonaisen aseman parantamista koskevat itsessään kylläkin oikeutetut vaatimukset.
Hallitsevat luokat eivät myönnä antaneensa aihetta sille elämänkäsityskannalle, joka nyt taistelunhaluisena kohdistuu heihin proletariaatista. Ja kuitenkin ovat he sen aiheuttaneet siten, että ovat jättäneet henkielämästään perinnöksi tälle proletariaatille ainoastaan sellaista, jota tämän täytyy pitää haaveiluna. Ei siinä ole nykyaikaiselle yhteiskunnalliselle liikkeelle mitään erikoista, että jokin ihmisluokka vaatii elämäntilaansa muutosta, vaikka se lähinnä pistääkin silmään, vaan siinämillä tapaanämä vaatimukset mainitun luokan henkisten vaikutteiden mukaisesti kulloinkin käytännössä toteutetaan. Katsottakoon tosiasioita vain kerrankin ennakkoluulottomasti tältä näkökannalta. Silloin saadaan nähdä, kuinka henkilöt, jotka koettavat ymmärtää proletaarisia vaikuttimia, naurahtavat, kun nousee kysymys siitä, että sen tahi tämän henkisen pyrinnön kautta tahdotaan auttaa yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua. He nauravat tälle haaveiluna, pilventakaisena oppina. Paljaista aatteista, paljaasta henkielämästä, arvelevat he, ei varmaankaan lähde mitään apua nykyajan polttavalle yhteiskunnalliselle kysymykselle. Mutta tarkemmin katsoen alkaakin selvitä, kuinka uudenaikaisen, juuri proletaarisen liikkeen varsinainen hermo, varsinainen perusvaikutin ei olekaan siinä, mistä nykyaikainen proletaari puhuu, vaan onkin aatteissa.
Uudenaikainen proletaarinen liike onkin toisin, kuin ehkä mikään muu samankaltainen liike maailmassa — tarkemmin katsoen sanan täydessä merkityksessä — liike, joka onajatuksista. Tätä minä en esiintuo ikään kuin vain jonakin yhteiskunnallisen liikkeen tarkastuksesta saavutettuna yleistuloksena. Jos minun tässä sallitaan tehdä persoonallinen huomautus, niin kuuluu se näin: olen vuosikausia eräässä työläisten sivistysopistossa antanut työmiehille opetusta mitä erilaisimmissa aineissa. Luulen silloin oppineeni tuntemaan, mitä liikkuu uudenaikaisen proletaarisen työmiehen sielussa. Samasta syystä on minulla myös ollut tilaisuus seurata, mikä henki vaikuttaa erilaisissa ammattiyhdistyksissä. Tarkoitukseni on sanoa, ett'en puhu ainoastaan tietopuolisiin mietelmiin nojautuen, vaan, — uskoakseni, — mitä oman todellisen elämänkokemuksen nojalla olen oppinut.
Ken on oppinut tuntemaan — mikä sivistyneiden keskuudessa valitettavasti on harvinaista — uudenaikaisen työväenliikkeen siellä, missätyömiehetovat sen johdossa, hän tietää, miten tärkeä ilmiö se on, että jokin ajatus-suunta on mitä voimakkaimmin vallannut suuren ihmisjoukon sielut. Mikä nykyaikana vaikeuttaa kannan määräämistä yhteiskunnallisissa kysymyksissä, se on, että mahdollisuus saada eri luokkia ymmärtämään toisiaan on niin vähäinen. Porvarilliset luokat kykenevät nykyaikana niin vaivaloisesti syventymään proletaarien sieluun, voivat niin vaivoin ymmärtää, kuinka proletariaatin vielä kuluttamaton äly kykeni omistamaan — arvosteltakoon sitä asiallisesti miten tahansa — sellaisen inhimiselle järjelle suurimmat vaatimukset asettavan ajattelutavan, kuin Karl Marxin järjestelmän.
Totta on, että Karl Marxin ajatusjärjestelmää voidaan puolustaa niin hyvin kuin vastustaakin, ehkä yhtä pätevillä syillä; sen voivat uusia toiset, jotka Marxin ja hänen ystävänsä Engels'in kuoleman jälkeen katselivat yhteiskunnallista elämää toiselta näkökannalta kuin nämä johtajat. Tämän järjestelmän sisällyksestä en ollenkaan tahdo puhua. Se ei minusta ole tärkeintä uudenaikaisessa proletaarisessa liikkeessä. Tärkeintä on minusta se tosiasia, että työväestön keskuudessa vaikuttaa voimakkaimpana kiihdykkeenä ajatusjärjestelmä. Voipa asian lausua suorastaan näinkin: käytännöllinen liike, puhdas jokapäiväisimpiä ihmisvaatimuksia tavoitteleva elämänliike ei vielä milloinkaan ole seissyt yksistään niinpuhtaallaajatuspohjalla, kuin tämä uudenaikainen proletaariliike. Se on sanoakseni ensimmäinen sen tapainen liike maailmassa, jolla on puhtaasti tieteellinen perustus. Mutta tämä tosiasia on otettava oikealta kannalta. Kun ottaa kaiken sen huomioon, mitä uudenaikainen proletaari itsetietoisesti lausuu omana mielipiteenään, tahtonaan ja tunteenaan, niin ei se, mitä ohjelmaan on sisällytetty, syvemmän elämänhavainnon perustuksella ollenkaan näytä tärkeältä.
Tositärkeänä sitä vastoin täytyy pitää, että proletaarin itsetunnossa ihmisenkokopersoonallisuus riippuu elämänkatsomuksentietopuolisestaperustuksesta, kun se taas muissa luokissa muodostaa vain yhden osan sielunelämää. Mikä tällä tavalla on tullut proletaarille sisäiseksi todellisuudeksi, sitä hän ei saata tietoisesti tunnustaa. Tätä tunnustamasta häntä estää se, että hänelle ajatuselämä on esitetty haaveiluksi. Todellisuudessa hän perustaa elämänsä ajatuksiin, mutta käsittää ne epätodellisina haaveiluina. Muuten ei voida ymmärtää proletaarista elämänkäsitystä ja sen toteuttamista käytännössä, kuin ottamalla huomioon tämä tosiasia kaikessa kantavuudessaan uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä.
Siitä tavasta, millä uudenaikaisen proletaarin henkinen elämä yllä on esitetty voidaan käsittää, että kuvatessa proletaaris-sosialistisen liikkeen todellista laatua tämän henkielämän täytyy tulla ensi tilalle. Sillä pää-asia on että proletaari tuntee puutteellisen yhteiskunnallisen elämäntilansa syyt siinä muodossa ja pyrkii ne poistamaan sillä tavalla, kuin tämä henkielämä hänelle sisäisesti sanoo. Ja kuitenkaan hän ei voi olla pilkaten ja vihaten hylkäämättä sitä mielipidettä, että tällä yhteiskunnallisen liikkeen henkisellä pohjalla piilee jokin tärkeä eteenpäin kiihoittava voima. Kuinka hän voisi käsittää, että henkielämä olisi hänelle eteenpäin vievä voima, kun hänen täytyy pitää sitä haaveiluna? Ei voi odottaakaan, että tällä tavalla käsitetty henkielämä voisi neuvoa tien sietämättömäksi käyneestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Hänen tieteellisyyteen perustuva ajatustapansa käsittää ei ainoastaan tieteen itsensä, vaan myös taiteen, uskonnon, tavat ja oikeuden inhimillisen haaveilun tuotteiksi. Hän ei huomaa näillä henkielämän aloilla mitään hänen todelliseen elämäänsä kuuluvaa, mitään joka hyödyttäisi hänen aineellista asemaansa. Hänelle ne ovat vain tämän aineellisen elämän heijastusta. Olkoonpa että ne, kerran olemassa ollen, joten kuten kiertoteitä inhimillisen mielikuvituksen tahi tahdon kautta vaikuttavatkin takaisin aineelliseen elämään, alunpitäen ne kuitenkin ovat tästä elämästä alkunsa saaneita haave-kuvia. Einiistämitään lähde yhteiskunnallisten vaikeuksien poistamiseksi. Ainoastaan aineellisista olosuhteista itsestään voi jotakin syntyä, joka vie päämäärään. Uusi henkielämä on ihmiskunnan johtavista luokista siirtynyt proletaariseen asujamistoon siinä muodossa, että sen voima on tämän asujamiston tietoisuudesta haihtunut. Kun etsitään voimia, jotka voivat jouduttaa yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua, on tämä ennen kaikkea muistettava. Jos tämä asianlaita edelleen saisi vallita, täytyisi ihmiskunnan henkielämän vajota voimattomuuteen nykyajan ja tulevaisuuden yhteiskunnallisten vaatimusten edessä. Itse asiassa onkin suuri osa uudenaikaista proletariaattia vakuutettu tästä voimattomuudesta; ja tämä vakaumus käy julki marxilaisista ja muista samanlaisista tunnustuksista. Sanotaan että uudenaikainen talouselämä on kehittänyt vanhemmista muodoistaan nykyajan kapitalismin. Tämän kehityksen kautta on proletariaatti joutunut sille sietämättömään asemaan kapitaalin rinnalla. Kehitys on kulkeva eteenpäin; se on kaatava kapitalismin siinä itsessään — kapitalismissa -vaikuttavien voimien avulla ja kuolleesta kapitalismista on nouseva proletariaatin vapautus. Tälle vakaumukselle ovat nuoremmat sosialistiset ajattelijat antaneet vähemmän fatalistisen ( kohtalon alle alistuvaisen) luonteen, kuin minkä eräs marxilainen ryhmä sille oli antanut. Mutta pää-asia on myös säilynyt. Ja se on siinä, että se, joka nykyään tahtoo tosisosialistisesti ajatella, ei suostu sanomaan: jos jossain ilmestyisi ajan vaatimusten aiheuttama ja henkisessä todellisuudessa versova ihmisiä kannattava sielu-elämä, on siitä säteilevä se voima, joka myös yhteiskunnalliselle kysymykselle antaa oikean vauhdin.
Ettei proletaarista elämää viettämään pakoitettu nykyajan ihminen voi tällaista odottaa aikamme henkielämältä, siitä johtuu hänen sielunsa pohjasävel. Hän tarvitsee henkielämää, josta lähtee voimaa, joka antaa hänen sielussaan tuntea oman ihmisarvonsa. Sillä sidottuna nykyajan kapitalistiseen talousjärjestelmään oli hänen polttavimpine sielun tuskineen turvauduttava sellaiseen henkielämään. Mutta se henkielämä, jonka hän peri johtavilta luokilta haaveiluna, se täytti hänen sielunsa tyhjyydellä. Että uudenaikaisen proletariaatin vaatimuksissa elää kaipaus löytää toisellainen suhde henkielämään, kuin minkä nykyinen yhteiskuntajärjestys voi tarjota: Siitä lähtee nykyaikaista yhteiskunnallista liikettä ohjaava voima. Mutta tätä tosiasiaa ei oikein käsitä ihmiskunnan ei-proletaarinen eikä proletaarinenkaan osa. Sillä ei-proletaarinen osa ei kärsi uudenaikaisen henkielämän haaveilevasta luonteesta, koska se on siihen itse syynä. Proletaarinen osa siitä kärsii. Mutta tuo perimänsä henkielämän haaveileva luonne on häneltä vienyt uskon kaiken henkielämän kantavaan voimaan. Tämän tosiasian oikeasta ymmärtämisestä riippuu löydetäänkö se tie, joka johtaa ulos nykyisestä yhteiskunnallisesta sekasortotilasta. Se yhteiskunta-järjestys, joka syntyi johtavien ihmisluokkien vaikutuksesta uudenaikaisen talouselämän kehittyessä, on sulkenut pääsyn tälle tielle.On hankittava voimia aukaisemaan se.
Tällä alalla on pakko ottaa asiat uuden tarkastelun alaisiksi, sitten kun on opittu antamaan oikea arvo, sille tosiasialle, että inhimillinen yhteiskunta, jossa henkielämää pidetään haaveiluna, on vailla yhtä niitä voimia, jotka tekevät yhteiskunnallisen elimistön elinkykyiseksi. Nykyinen sairastaa henkielämän heikkoutta. Ja sairaus vain pahenee, kun ei tahdota tunnustaa sen olemassaoloa. Myöntämällä tämä tosiasia voitetaan perustus, jolla yhteiskunnallisen liikkeen mukainen ajatustapa pääsee kehittymään.
Nykyaikana luulee proletaari löytäneensä sielunsa päävoiman, kun hän puhuuluokkatietoisuudestaan. Mutta totuus on kuitenkin siinä, että hän jouduttuaan kapitalistisen talousjärjestelmän pauloihin etsii henkielämää, joka kohottaisi hänen sieluaan, antaisi hänelletietoisuuden omasta ihmisarvostaanja että haaveiluksi käsitetty henkielämä ei hänessä tätä tietoisuutta voi synnyttää. Hän on etsinyt tätä tietoisuutta ja on turhaan etsittyään korvannut sen talouselämästä lähteneelläluokkatietoisuudella.
Hän tuijottaa kuin mahtavan suggestiivisen voiman vaikutuksesta yksistään vain talouselämään eikä muualla henkisessä tahi sielullisessa enää usko voivan löytyä kiihotinta siihen, mikä välttämättömästi täytyy tapahtua yhteiskunnallisen liikkeen alalla. Hän uskoo, että yksistään hengettömän, sieluttoman talouselämän kehitys voi mukanaan tuoda sen tilan, jonka hän pitää ihmisarvoisena. Näin hänet pakotettiin etsimään pelastustaan yksinomaan talouselämän uudistuksessa. Hänet pakotettiin uskomaan, että paljastaan talouselämän uudistuksen kautta poistuisi kaikki se vahinko, joka johtui yksityisestä yritteliäisyydestä, yksityisen työnantajan itsekkyydestä ja yksityisen työnantajan kykenemättömyydestä tyydyttämään työmiehessä elävän ihmisarvon-tunteen vaatimuksia. Niin alkoi nykyaikainen proletaari pitää yhteiskunnallisen elimistön ainoana pelastuksena kaikkien tuotantovälikappaleiden yksityisomistuksen muuttamista yhteis-toiminnaksi, vieläpä kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. Tällainen katsantokanta on syntynyt sen kautta, että on katse käännetty pois kaikesta sielullisesta ja henkisestä ja suunnattu yksinomaan puhtaasti taloudellisiin menettelytapoihin.
Siitä johtuu kaikki nykyaikaisessa proletaarisessa liikkeessä piilevä ristiriitaisuus. Uudenaikainen proletaari luulee, että taloudesta, itse talouselämästä pitäisi lähteä kaiken sen, joka lopuksi antaa hänelle täydet ihmisoikeudet. Näiden oikeuksien puolesta hän taistelee. Mutta hänen pyrkimyksissään on jotakin, joka ei milloinkaan voi olla seurauksena yksistään taloudellisesta elämästä. On varsin tärkeä, voimakkaasti puhuva tosiasia, että juuri nykyaikaisen ihmiskunnan elämän vaatimuksista johtuvan yhteiskunnallisen kysymyksen moninaisten muotojen polttopisteessä piilee jotakin, jonka luullaan olevan seurauksena talouselämästä itsestään, mutta joka ei milloinkaan siitäyksistäänvoi johtua, vaan päinvastoin suorana viivana, jatkuen vanhasta orjajärjestelmästä johtaa läänitysajan maaorjuuden kautta nykyaikaiseen työläis-proletariaattiin. Minkälaiseen muotoon uudenaikaisissa oloissa tavarain ja rahan kiertokulku, pääoma, omistusoikeus, y. m. lienevät pukeutuneetkin, näissä oloissa on jotakin kehittynyt, jonka nimeä ei selvästi lausuta, jota myöskään uudenaikainen proletaari ei tietoisesti tunne, mutta joka kuitenkin on päävaikutin hänen yhteiskunnallisissa pyrkimyksissään. Se on tämä: uudenaikainen kapitalistinen talousjärjestys ei oikeastaan tunne omalla alallaan muuta kuin tavarakäsitteen. Ja jokin on nykyajan kapitalistisessa järjestelmässä muuttunuttavaraksi, joka proletaarissa herättää tunnelman: seei saa ollatavara.
Kun kerran on tultu näkemään, kuinka yhtenä koko uudenaikaisen proletaarisen liikkeen päävaikuttimista uudenaikaisessa proletaarissa elää vaistomainen, itsetiedoton kammo, että hänen täytyy myydä työnantajalle työvoimansa ikäänkuin tavaraa kaupataan markkinoilla, kammo, että työvoimamarkkinoilla hänen työvoimansa kysyntä ja tarjonta näyttelee samaa osaa, kuin tavaran kysyntä ja tarjonta markkinoilla; kun on tultu näkemään, mikä merkitys tällä tavarakammolla nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa liikkeessä on; kun on opittu ennakkoluulottomasti näkemään, että tämä kammo ei käy kyllin voimakkaasti ja jyrkästi ilmi vielä sosialistisista ohjelmistakaan, silloin on ensimmäisen vaikuttimen, haaveelliseksi havaitun henkielämän, lisäksi löydetty toinen, joka tänäpänä tekee yhteiskunnallisen kysymyksen pakoittavaksi, jopa polttavaksikin.
Vanhaan aikaan löytyi orjia. Koko ihminen kaupattiin, kuin tavara konsanaan. Jonkun verran pienempi osa ihmistä, mutta osa ihmisen olemusta kuitenkin alistettiin talousliikkeen alaiseksi maanorjuuden aikana. Kapitalismista on tullut voima, joka vielä osaan ihmisen olemusta lyö tavaraleiman: työvoimaan. En tahdo tässä väittää, ettei tätä asianlaitaa olisi huomattu. Päinvastoin: se on nykyajan yhteiskunnallisessa elämässä tunnustettu yhdeksi perustuksista. Sen tärkeä vaikutus yhteiskunnallisessa liikkeessä tunnetaan. Mutta kun siitä kysymys nousee, ajatellaan aina vain talouselämää. Kysymys työvoiman tavaraluonteesta tehdään paljaaksi taloudelliseksi kysymykseksi. Uskotaan talouselämästä itsestään nousevan voimia, jotka luovat olotilan, jossa proletaarin ei enää tarvitse tuntea työvoimansa sijoitusta yhteiskunnallisessa elimistössä itseään alentavaksi. Nähdään, kuinka uudenaikainen talouselämä on muodostunut ihmiskunnan uudemman historiallisen kehityksen ohessa. Nähdään myös, kuinka tämä talouden-muoto on lyönyt inhimilliseen työvoimaan tavaraleiman. Mutta sitä ei nähdä, kuinka itse talouselämän luonteeseen kuuluu, että kaiken siihensidotuntäytyy muuttua tavaraksi. Talouselämä merkitsee tavarain valmistusta ja tarkoituksenmukaista kulutusta. Inhimilliseltä työvoimalta ei voi riisua tavara-merkitystä, jollei löydetä keinoja irroittaa se taloudellisen elämän menettelytavoista. Ei ole pyrittävä taloudellista elämää niin muuttamaan, että inhimillinen työvoima pääsisi siinä oikeuksiinsa, vaan on etsittävä keinoja, kuinka saada tämä työvoima irti talouselämästä, alistaakseen sen yhteiskunnallisiin voimiin, jotka siitä ottavat tavaramerkityksen? Proletaari ikävöi sellaisia taloudellisia oloja, jossa hänen työvoimansa saa sille kuuluvan aseman. Hän ikävöi sitä sentähden, ettei hän näe, kuinka hänen työvoimansa tavara-merkitys pääasiallisesti johtuu hänen täydellisestä riippuvaisuudestaan taloudellisesta elämästä. Sen kautta, että hänen täytyy uhrata työvoimansa tälle elämälle, sulautuu hänen koko persoonallisuutensakin siihen. Talouselämä pyrkii luonteensa mukaisesti sopivammalla tavalla käyttämään hyväkseen työvoimaa samaten, kuin siinä tavaroita kulutetaan, niin kauvan kun työvoiman järjestely jätetään sen valtaan. Ikäänkuin uudenaikaisen talouselämän lumoomana tuijotetaan vain yksistään siihen, mikä tässä elämässä voi vaikuttaa. Mutta tällainen yksipuolinen näkökanta ei milloinkaan auta löytämään keinoja, miten päästäisiin pitämästä työvoimaa tavarana, sillä toinen talouden muoto on vain toisella tavalla käyttävä työvoimaa tavarana. Työkysymystä ei voida oikeassa muodossaan käsitellä yhteiskunnallisen kysymyksen osana, ennenkun opitaan näkemään, että talouselämässä tavarain valmistus, vaihto ja kulutus noudattaa lakeja, joita vuorostaan määräävät edut, joiden valtapiiriä ei pitäisi ulottaa yli inhimillisen työvoiman.