Lait ja päämiesten valitseminen eivät suinkaan olleet ainoat kansankokousten ratkaisuvaltaan kuuluvat asiat: koska Rooman kansa oli anastanut hallituksenkin tärkeimmät tehtävät itselleen, voidaan sanoa, että sen kokouksissa määrättiin Europan kohtalot. Tämä tehtävien moninaisuus synnytti ne erilaiset muodot, jotka olivat näille kokouksille ominaisia aina niiden asioiden mukaan, mitkä joutuivat kansan päätettäviksi.
Näiden eri muotojen arvostelemiseksi riittää niiden vertailu. Säätäessään kuriajärjestyksen tahtoi Romulus hillitä senaattia kansan ja kansaa senaatin avulla, hänen itsensä vallitessa samalla tavalla kaikkia. Hän antoi siis kansalle tällä muodolla koko lukumäärän suoman vallan, pitääkseen siten tasapainossa mahtavuuden ja rikkauden tarjoamaa valtaa, jonka hän jätti patriiseille: mutta yksinvallan hengen mukaisesti jätti hän sentään enemmän etuja patriiseille sen vaikutuksen muodossa, mikä näiden klienteillä saattoi olla äänten enemmistöön. Tämä ihailtava patronusten ja klienttien järjestelmä oli valtioviisauden ja ihmisyyden mestarityö, jota ilman ei tasavallan hengelle niin vastakkainen patriisilaitos olisi voinut pysyä pystyssä. Roomalla yksin on ollut kunnia antaa maailmalle tämä kaunis esimerkki, josta ei ollut koskaan minkäänlaisia haitallisia tuloksia, mutta jota ei kuitenkaan ole koskaan seurattu.
Koska tämä sama kuriajärjestelmä oli ollut voimassa kuningastenkin aikana aina Serviukseen saakka ja koska viimeisen Tarquiniuksen hallitusta ei pidetty laillisena, annettiin tavallisesti kuninkaallisille laeille eroitukseksi muista nimitysleges curiatae.
Tasavallan aikana eivät kuriat, jotka rajoittuivat yhä neljään kaupunkitribukseen ja joihin kuului enää vain Rooman roskaväkeä, voineet miellyttää senaattia, joka oli patriisien etunenässä, enempää kuin tribuunejakaan, jotka, niin plebeijejä kuin olivatkin, olivat hyvin toimeentulevien kansalaisten etunenässä. Ne joutuivat siis huonoon huutoon, ja niiden arvon aleneminen oli niin suuri, että niiden kolmekymmentä liktoria toimittivat yhdessä sen, mitä kuriakokousten olisi pitänyt tehdä.
Kenturiajako oli niin edullinen ylimystölle, ettei ensinnä osaa käsittää, kuinka ei senaatti suoriutunut aina voittajana tällä nimellä käyvistä kokouksista, joissa valittiin konsulit, sensorit ja muut kuruliset virkamiehet. Koska niistä 193:sta kenturiasta, jotka muodostivat koko Rooman kansan kuusi luokkaa, ensimäiseen luokkaan kuului 98 ja koska äänet laskettiin vain kenturioittain, niin voitti tosiaankin tämä ainoa ensimäinen luokka äänten luvussa kaikki muut. Milloin kaikki sen kenturiat olivat yksimielisiä, ei enää huolittu jatkaa edes äänten keräämistä; se, mitä pienin kansalaisryhmä oli päättänyt, kävi suuren joukon ratkaisusta; ja voidaankin sanoa, että kenturiakokouksissa järjesteltiin asioita paljon enemmän kolikoiden enemmistön kuin äänten enemmistön perustuksella.
Mutta tätä suunnatonta vaikutusvaltaa voitiin heikontaa kahdella tavalla. Ensinnäkin siten, että kun tavallisesti tribuunit ja lisäksi aina suuri joukko plebeijejä kuuluivat rikkaiden luokkaan, nämä olivat vastapainona patriisien mahtavuudelle tässä ensimäisessä luokassa.
Toinen keino oli sellainen, että kun alkuaan annettiin kenturiain äänestää arvonsa mukaisesti, mikä pakotti aina alottamaan ensimäisestä, myöhemmin määrättiinkin alottava kenturia ja tämä[54] arvalla kävi yksinään suorittamaan vaalia; minkä jälkeen kaikki muut jonakin toisena päivänä kokoonkutsutut kenturiat toistivat arvonsa mukaisessa järjestyksessä saman vaalin ja vahvistivat tavallisesti sen. Näin riistettiin esimerkin tarjoama vaikutusvalta säätyarvolta ja annettiin se kansanvallan periaatteen mukaisesti arvalle.
Tästä menettelytavasta oli seurauksena toinenkin etu, nimittäin se, että maaseudun kansalaisilla oli noiden kahden vaalin välillä aikaa ottaa selkoa toistaiseksi nimitetyn ehdokkaan ansioista, ja että he osasivat siten antaa äänensä asiantuntemuksen perusteella. Mutta nopeuden verukkeella saatiin tämä menettelytapa poistetuksi, ja molemmat vaalit toimitettiin samana päivänä.
Tribuskokoukset olivat varsinaisesti Rooman kansan käräjiä. Niihin kutsuminen oli yksinomaan tribuunien tehtävänä, ja niissä tribuunit valittiinkin ja niissä vahvistuttivat he kansanpäätösesityksensä. Senaatilla ei ollut niissä minkäänlaista sananvaltaa, eikä se edes saanut olla niissä läsnä; ja kun senaattorien oli näin pakko totella lakeja, joista he eivät olleet saaneet äänestää, olivat he tässä suhteessa vähemmän vapaita kuin halvimmat kansalaiset. Tämä oikeuden loukkaus oli hyvin suuri erehdys ja se riitti yksinään tekemään pätemättömiksi sellaisen kokonaisuuden päätökset, jonka kaikkia jäseniä ei tähän kokonaisuuteen luettu. Vaikka kaikki patriisit olisivatkin ottaneet osaa näihin kokouksiin sen oikeuden perustuksella, mikä heillä siihen kansalaisina oli, eivät he silloin pelkiksi yksityishenkilöiksi muuttuneina olisi isostikaan kyenneet vaikuttamaan äänestykseen, joka tapahtui pääluvun mukaan ja jossa alhaisinkin proletaari merkitsi yhtä paljon kuin senaatin puheenjohtaja.
On siis ilmeistä, että paitsi järjestystä, joka oli seurauksena näistä erilaisista jaoista niin suuren kansan äänien keräämisessä, nämä jaotkaan eivät supistuneet itsessään samantekeviksi muodollisuuksiksi, vaan tarjosi niistä kukin sen suosimiseen vaikuttaneiden tarkoitusperien mukaisia tuloksia.
Lähtemättä tätä asiaa yksityiskohtaisemmin tarkastelemaan voimme ylempänä esitetyistä selityksistä havaita, että tribuskokoukset olivat edullisimpia kansanvaltaiselle hallitukselle ja kenturiakokoukset ylimysvallalle. Mitä tulee kuriakokouksiin, joissa Rooman roskaväki yksinään muodosti enemmistön, niin täytyi niiden joutua huonoon maineeseen, koska ne eivät kelvanneet muuhun kuin tyranniuden ja pahojen aikeiden suosimiseen, niin että kumousmiehetkin karttoivat käyttämästä välikappaletta, joka paljasti liian selvästi heidän tarkoituksensa. Varmaa on, että Rooman kansan koko majesteetti ilmeni vain kenturiakokouksissa, jotka yksin olivat täydellisiä, koska nimittäin kuriakokouksista puuttuivat maalaistribukset ja tribuskokouksista senaatti ja patriisit.
Äänten keräämisen toimittivat ensimäiset roomalaiset yhtä yksinkertaisesti kuin olivat yksinkertaisia heidän tapansakin, vaikkeivät niin yksinkertaisesti kuin spartalaiset. Kukin ilmoitti kantansa kovalla äänellä ja kirjuri merkitsi sen muistiin. Äänten enemmistö kussakin tribuksessa määräsi tribuksen kannan, äänten enemmistö kaikkien tribusten kesken määräsi kansan kannan, ja samoin oli laita kuriain ja kenturiain. Tämä tapa oli hyvä niin kauvan kuin rehellisyys vallitsi kansalaisten keskuudessa ja kuin jokainen häpesi antaa julkisesti ääntänsä väärälle mielipiteelle tai arvottomalle henkilölle; mutta kun kansa turmeltui ja ääniä ostettiin, pidettiin salaista äänestystä soveliaampana, jotta ostajia voitaisiin pitää aisoissa epäluulon avulla ja jotta veijareille hankittaisiin keino päästä tulemasta isänmaansa pettureiksi.
Tiedän kyllä Ciceron moittivan tätä muutosta ja laskevan osittain sen syyksi tasavallan häviön. Mutta vaikka tajuankin sen suuren merkityksen, mikä tässä asiassa on annettava Ciceron arvovaltaiselle mielipiteelle, en voi yhtyä häneen. Minun ajatukseni on päinvastoin se, että valtion perikatoa vain joudutettiin, kun ei samanlaisia muutoksia tehty enemmänkin. Niinkuin ei terveiden ihmisten elintapa sovellu sairaille, niin ei myös tule hallita turmeltunutta kansaa samojen lakien nojalla, jotka ovat omiaan hyvälle kansalle. Mikään ei todista paremmin tämän menettelyohjeen pätevyyttä kuin Venetsian tasavallan pitkä ikä, sen varjokuva kun on vielä tänä päivänäkin olemassa yksinomaan sentähden, että sen lait soveltuvat vain kelvottomille ihmisille.
Kansalaisille jaettiin siis pieniä tauluja, joilla kukin saattoi äänestää kenenkään tietämättä hänen kantaansa. Säädettiin myös uusia taulujen keräämisen, äänten laskemisen, lukujen vertaamisen y.m.s. menettelytapoja, mikä ei sentään estänyt usein epäilyksiä syntymästä näihin tehtäviin määrättyjen virkamiesten[55] uskollisuudesta. Lopulta oli pakko puoluejuonten ja äänikaupan ehkäisemiseksi julkaista suoranaisia asetuksia, joiden lukuisuus osoittaa niiden hyödyttömyyden.
Viimeisinä aikoina oli usein pakko turvautua aivan erikoisiin keinoihin lakien tehottomuuden auttamiseksi. Väliin puhuttiin ihmeistä; mutta tämä keino, joka saattoi vaikuttaa kansaan, ei vaikuttanut niihin, jotka sitä hallitsivat. Väliin kutsuttiin kokous yht'äkkiä, ennenkuin ehdokkailla oli ollut aikaa virittää juoniansa. Väliin kulutettiin koko istunto puhumiseen, jos nähtiin määrätyn mielipiteen kannattajaksi houkutellun kansan olevan valmiina tekemään huonon päätöksen. Mutta lopultakin teki kunnianhimo kaikki tyhjäksi; ja uskomatonta on, että tämä suunnaton kansa kykeni niin monista väärinkäytöksistä huolimatta muinaisten säädöstensä turvin yhä edelleen valitsemaan virkamiehensä, vahvistamaan lakinsa, ratkaisemaan oikeusjuttunsa, suorittamaan yksityiset ja yleiset asiansa melkein yhtä luistavasti kuin senaatti itse.
Viides luku.
Tribuuninvirasta.
Milloin ei voida saada aikaan täsmällistä suhdetta valtion perusosien välillä tai milloin poistamattomat syyt lakkaamatta muuttelevat tätä suhdetta, silloin asetetaan erikoinen virkakunta, joka ei ole missään kiinteässä yhteydessä toisten kanssa, joka palauttaa kunkin jäsenen oikeaan suhteeseensa ja joka muodostaa yhdyssiteen tai välittävän jäsenen joko ruhtinaan ja kansan tai ruhtinaan ja ylimmän valtiovallan tai samalla kertaa molempien puolten välille, jos niin tarvitaan.
Tämä virkakunta, jota minä nimitäntribunaatiksi, pitää voimassa lakeja ja lakiasäätävää valtaa. Joskus se suojelee ylintä valtiovaltaa hallitukselta, niinkuin tekivät Roomassa kansantribuunit; joskus se taasen tukee hallitusta kansaa vastaan, niinkuin tekee nykyään Kymmenen Miehen neuvosto Venetsiassa; ja joskus pitää se tasapainossa puolta ja toista, kuten tekivät Spartan eforit.
Tribuunin virka ei kuulu kansalaisvaltion oleellisiin osiin, eikä sillä myös saa olla minkäänlaista osaa lakiasäätävään, enempää kuin toimeenpanevaankaan valtaan; mutta juuri tästä syystä on sen valta sitä suurempi, sillä kun se ei voi mitään tehdä, voi se kaikki estää. Tribuuni on lakien suojelijana loukkaamattomampi ja kunnioitetumpi kuin ruhtinas, joka panee ne toimeen, ja kuin ylin valtiovalta, joka ne säätää. Se nähtiin hyvin selvästi Roomassa, kun noiden kopeiden patriisien, jotka aina halveksivat kansaa kokonaisuudessaan, oli pakko taipua pelkän yksityisen, kansan asettaman virkamiehen edessä, jolla ei ollut käsky- eikä tuomiovaltaa.
Viisaasti rajoitettu tribuunintoimi on hyvän valtiojärjestyksen lujin tuki; mutta jos siihen sisältyy hiukkanenkin liikaa voimaa, kaataa se kaikki. Heikkous ei kuulu lainkaan sen luonteeseen; ja jos se vain on jotakin, ei se ole koskaan vähemmän kuin sen pitää.
Se turmeltuu tyranniaksi silloin kun se anastaa toimeenpanevan vallan, jonka hillitsijä se vain on, tai kun se tahtoo säätää lakeja, joita sen tulisi vain suojella. Eforien suunnaton valta, joka oli vaaraton niin kauvan kuin Sparta säilytti tapansa, joudutti niiden turmeltumista sitten kun se oli kerran päässyt alkuun. Näiden tyrannien murhaaman Agis-kuninkaan veren kosti hänen seuraajansa: eforien rikos ja sen rangaistus jouduttivat samalla tavalla tasavallan perikatoa; ja Kleomeneksen jälkeen ei Sparta ollut enää mitään. Rooma kulki myös häviöönsä samaa tietä, ja tribuunien vähitellen anastama liiallinen valta suojeli vihdoin vapauden säilyttämiseksi laadittujen lakien avulla keisareja, jotka tämän vapauden tuhosivat. Mitä tulee venetsialaiseen Kymmenen Miehen neuvostoon, niin on se verioikeus, yhtä kauhistava patriiseille kuin kansallekin, verioikeus, joka ei suinkaan julkisesti suojele lakeja, vaan joka näiden lakien menetettyä arvonsa vain iskee pimeässä iskuja, joita ei uskalleta huomata.
Tribuuninviran teho heikkenee niinkuin hallituksenkin sen jäsenten lisääntyessä. Kun roomalaiset kansantribuunit, joita oli ensin kaksi, sitten viisi, halusivat korottaa tämän luvun kaksinkertaiseksi, antoi senaatti heidän niin tehdä, koska se oli varsin varma siitä, että se voisi siten pitää aisoissa yksiä toisten avulla; niinkuin tapahtuikin.
Paras keino niin peloittavan virkakunnan anastuspyyteiden ehkäisemiseksi, keino, jota ei yksikään hallitus ole tähän asti älynnyt, olisi se, ettei tätä virkakuntaa tehtäisi pysyväksi, vaan että säädettäisiin määräajat, jolloin se olisi kokonaan lakkautettuna. Nämä väliajat, joiden ei tulisi olla niin pitkiä, että väärinkäytökset ennättäisivät juurtua, saattaisi laki määrätä sillä tavalla, että niitä olisi tarvittaessa helppo lyhentää erikoisilla valtuuksilla.
Tästä keinosta ei minun nähdäkseni johdu minkäänlaisia haittoja, koska, niinkuin olen sanonut, tribuunintoimi ei kuulu valtiojärjestykseen ja koska sen voi siis siitä poistaakin tämän siitä kärsimättä; ja se näyttää minusta tehokkaaltakin, koska äskettäin asetettu virkamies ei lähde siitä vallasta, mikä oli hänen edeltäjällään, vaan siitä, minkä laki hänelle antaa.
Kuudes luku.
Diktaattorinvirasta.
Lakien jäykkyys, joka estää niitä taipumasta tapausten mukaan, saattaa eräissä olosuhteissa tehdä ne tuhoatuottaviksi ja aiheuttaa niiden kautta valtion häviön jossakin uhkaavassa käänteessä. Muodollisuuksien järjestys ja hitaus vaativat oman aikansa, jota olosuhteet eivät joskus myönnä. Saattaa esiintyä tuhansia tapauksia, joita lainsäätäjä ei ole ottanut lainkaan huomioon; ja erinomaisen tarpeellinen ennakkotieto onkin se, ettei kaikkea voida ennakolta tietää.
Ei tule siis suinkaan tahtoa lujittaa valtiollisia laitoksia siihen määrään, ettei enää kyetä niiden toimintaa seisauttamaan. Itse Spartakin antoi joskus lakiensa levätä.
Mutta vain kaikkein suurimmat vaarat voivat oikeuttaa yleisen järjestyksen rikkomisesta johtuvan vaaran, eikä tule milloinkaan lakkauttaa lakien pyhää valtaa muulloin kuin silloin, kun on kysymys isänmaan pelastamisesta. Tällaisissa harvinaisissa ja ilmeisissä tapauksissa pidetään huolta yleisestä turvallisuudesta erikoisella päätöksellä, joka uskoo sen säilyttämisen kaikkein arvokkaimmalle. Tämä valtuutus voidaan antaa kahdella tavalla, aina vaaran laadun mukaan.
Jos hallituksen toimitehon lisääminen on riittävä apukeino, keskitetään tämä hallitus sen yhden tai kahden jäsenen käsiin; täten ei muuteta lakien pätevyyttä, vaan ainoastaan niiden käyttelemisen muotoa. Mutta jos taas vaara on niin suuri, että lakien koneisto on sen torjumisen esteenä, silloin nimitetään ylipäällikkö, joka käskee kaikki lait vaikenemaan ja keskeyttää hetkeksi ylimmän valtiovallan; sellaisessa tapauksessa ei yleistahdosta voida olla epätietoisia, koska kansan ensimäisenä tarkoituksena ilmeisesti on, ettei valtio joutuisi perikatoon. Tällä tavalla ei lakiasäätävän vallan seisahduttaminen suinkaan merkitse sen poistamista kokonaan: hallitusmies, joka pakottaa sen vaikenemaan, ei voi pakottaa sitä puhumaan; hän vallitsee sitä, voimatta sitä edustaa; hän saattaa tehdä kaikkea, paitsi lakeja.
Edellistä keinoa käytti Rooman senaatti silloin kun se vakiintuneen kaavan mukaisesti antoi konsulien huoleksi tasavallan pelastamisen; jälkimäinen tuli kysymykseen silloin kun toinen kahdesta konsulista nimitti diktaattorin,[56] minkä tavan Rooma oli oppinut Albalta.
Tasavallan alkuaikoina turvauduttiin sangen usein diktaattorin asettamiseen, koska valtio ei ollut vielä kylliksi vakiintunut voidakseen pysyä pystyssä vain oman järjestyksensä voimalla. Kun turmeltumattomat tavat tekivät silloin tarpeettomiksi monet niistä varokeinoista, jotka olisivat olleet välttämättömiä jonakin toisena aikana, ei pelätty diktaattorin käyttävän väärin valtaansa eikä yrittävän pitää sitä määräaikaa kauvemmin. Näytti päinvastoin siltä, että niin suuri mahti rasitti ankarasti sitä, jolle se oli uskottu, niin kiireesti pyrki hän siitä luopumaan, ikäänkuin olisi ollut liian vaivaloinen ja liian vaarallinen tehtävä olla lakien sijassa.
Niinpä ei väärinkäytösten vaara, vaan arvon alenemisen vaara saatakaan minua moittimaan tämän korkeimman viran varomatonta käyttämistä alkuaikoina. Sillä kun sitä tuhlailemalla tuhlattiin vaaleihin, vihkimyksiin ja kaikenlaisiin puhtaasti muodollisiin toimituksiin, oli pelättävissä, että se muuttuisi vähemmän kunnioitusta herättäväksi silloin kun sitä tosiaan tarvittiin ja että totuttaisiin pitämään vain turhana arvonimenä virkaa, jota käytettiin vain turhiin juhlamenoihin.
Tasavallan loppuaikoina käyttivät varovaisemmiksi muuttuneet roomalaiset diktaattorin apua yhtä ymmärtämättömästi säästellen kuin he olivat ennen käyttäneet sitä tuhlaten. Oli helppoa huomata, että heidän pelkonsa oli huonosti perusteltu, että pääkaupungin heikkous oli silloin sen turvana sen piirissä asuvia hallitusmiehiä vastaan, että diktaattori saattoi eräissä tapauksissa puolustaa yleistä vapautta voimatta milloinkaan sitä vahingoittaa ja ettei Rooman kahleita suinkaan tultaisi takomaan Roomassa itsessään, vaan sen sotajoukoissa: se vähäinen vastarinta, mitä Marius kykeni tekemään Sullalle ja Pompejus Caesarille, osoitti selvästi, mitä voitiin odottaa sisäiseltä virkamahdilta ulkoisen voiman kukistamiseksi.
Tämä erehdys sai roomalaiset tekemään suuria virheitä. Suuren virheen tekivät he esimerkiksi silloin, kun eivät nimittäneet diktaattoria Catilinan jutussa: sillä kun oli kysymys vain pääkaupungista ja korkeintaan jostakin Italian maakunnasta, olisi diktaattori sillä rajattomalla vallalla, minkä lait hänelle antoivat, helposti hajoittanut salaliiton, jonka nyt tukahutti vain onnellisten sattumain yhtymä, ja tällaisia onnellisia sattumiahan ei inhimillisen varovaisuuden olisi pitänyt koskaan odottaa.
Sen sijaan tyytyi senaatti luovuttamaan kaiken valtansa konsuleille: mistä seurasi, että Ciceron oli voidakseen toimia tehokkaasti pakko mennä tämän vallan rajojen yli eräässä erinomaisen tärkeässä kohdassa, ja että jos ensimäisessä ilon huumauksessa hyväksyttiinkin hänen menettelynsä, vaadittiin häneltä myöhemmin täydellä oikeudella tiliä vastoin lakeja vuodatetusta kansalaisten verestä, moite, jota ei olisi voitu kohdistaa diktaattoriin. Mutta konsulin kaunopuheisuus tempasi kaikki mukaansa; ja kun hän itse, vaikka olikin roomalainen, rakasti enemmän omaa kunniaansa kuin isänmaatansa, ei hän etsinyt niin paljon laillisinta ja varminta keinoa valtion pelastamiseksi kuin keinoa kaiken tästä selkkauksesta lähtevän kunnian anastamiseksi omalle osalleen.[57] Niinpä kunnioitettiinkin häntä aivan oikein Rooman vapauttajana ja rangaistiin aivan oikein lakien rikkojana. Kuinka loistava hänen paluunsa lie ollutkin, niin oli se varmastikin vain armonosoitus.
Millä tavalla muutoin tämä tärkeä valtuutus annettaneekaan, niin on välttämätöntä määrätä sen kestämisaika hyvin lyhyeksi, eikä sitä saisi milloinkaan pidentää; sellaisissa murroskohdissa, jotka pakottavat sen antamaan, on valtio pian joko hävitetty tai pelastettu; ja sitten kun polttava tarve on ohi, muuttuu diktaattorinvirka tyrannimaiseksi tai hyödyttömäksi. Roomassa, missä diktaattorien virka-aika oli vain kuusi kuukautta, luopuivat useimmat vallastaan jo ennen määrähetkeä. Jos virka-aika olisi ollut pitempi, ehkäpä olisivat he tunteneet houkutusta pidentää sitä yhä, niinkuin tekivät decemvirit eli kymmenmiehet yhden vuoden kestäneelle virka-ajalleen. Diktaattorilla oli vain niin paljon aikaa, että hän ennätti täyttää sen välttämättömän tehtävän, jota varten hänet oli valittu, mutta hänellä ei ollut aikaa hautoa muita tuumia.
Seitsemäs luku.
Sensorinvirasta.
Niinkuin yleistahdon julistamisen toimittaa laki. niin toimittaa julkisen arvostelun julistamisen sensori: yleinen mielipide on jonkunlainen laki, jonka toimeenpanija sensori on ja jota hän vain ruhtinaan tavoin sovelluttaa yksityistapauksiin.
Sensori ei ole siis suinkaan kansan mielipiteen valtias, vaan ainoastaan sen julistaja; ja heti kun hän siitä poikkeaa, ovat hänen päätöksensä turhia ja tehottomia.
On hyödytöntä eroittaa jonkun kansakunnan tavat sen kunnioituksen esineistä; sillä kaikki tuo lähtee samalta perustalta ja sekaantuu pakostakin keskenään. Kaikkien maailman kansojen keskuudessa ei suinkaan luonto määrää niiden käyttämien nautintojen valintaa, vaan yleinen mielipide. Opastakaa ihmisten mielipiteet oikealle tolalle ja heidän tapansa puhdistuvat itsestään. Aina rakastetaan sitä, mikä on kaunista tai mitä pidetään kauniina, mutta juuri tässä arvostelussa erehdytään: tätä arvostelua tulee siis ohjata. Joka arvostelee tapoja, arvostelee kunniaa, ja joka arvostelee kunniaa, saa lakinsa yleiseltä mielipiteeltä.
Jonkun kansan mielipiteet syntyvät sen valtiojärjestyksestä; vaikka laki ei määrääkään tapoja, synnyttää lainsäädäntö ne kuitenkin: milloin laki heikkenee, turmeltuvat tavatkin; mutta silloin ei sensorien arvostelu kykene tekemään sitä, mitä lakien voima ei kyennyt tekemään.
Tästä seuraa, että sensorien toiminta saattaa olla hyödyllinen tapojen säilyttämiseksi, mutta ei koskaan niiden palauttamiseksi entiselleen. Asettakaa sensoreja lakien tehokkuuden aikana: heti kun ne ovat tämän tehokkuuden menettäneet, on kaikki epätoivoista; ei millään laillisella eikä oikeutetulla ole enää voimaa sitten kun ei sitä ole enää laeillakaan.
Sensorien toiminta pitää hyviä tapoja voimassa, estämällä yleistä mielipidettä turmeltumasta, pitämällä huolta sen oikeasta suunnasta viisailla menettelytavoilla, joskus suorastaan antamalla sille määrätyn muodon silloin kun se vielä häilyy. Tapa käyttää varamiehiä kaksintaisteluissa, tapa, joka oli yltynyt suoranaiseksi raivoksi Ranskan kuningaskunnassa, hävisi sieltä yksinomaan näiden sanojen voimasta, jotka olivat luettavina eräässä kuninkaallisessa julistuksessa:Mitä niihin tulee, jotka ovat kyllin raukkamaisia kutsuakseen varamiehiä… Kun tämä arvostelu kävi edeltäpäin samaan suuntaan kuin yleisönkin arvostelu, määräsi se sen yhdellä iskulla. Mutta kun samaiset julistukset tahtoivat tehdä tiettäväksi, että oli myöskin raukkamaista antautua kaksintaisteluun, mikä oli kylläkin aivan totta, mutta yleisen mielipiteen vastaista, teki yleisö pilkkaa sellaisesta päätöksestä, josta se oli jo muodostanut oman arvostelunsa.
Olen maininnut muualla,[58] että kun yleinen mielipide ei siedä minkäänlaista pakkoa, ei pakosta saanut myöskään näkyä jälkeäkään virkakunnassa, joka oli asetettu sitä edustamaan. Ei voi liiaksi ihailla sitä taitoa, millä roomalaiset ja vielä paremmin lakedaimonilaiset käyttelivät tätä uudempien kansojen keskuudesta kokonaan hävinnyttä vaikutuskeinoa.
Jos huonoista tavoistaan tunnettu mies oli esittänyt oivallisen mielipiteen Spartan neuvostossa, toimittivat eforit sitä huomioon ottamatta jonkun hyveellisen kansalaisen tekemään saman ehdotuksen. Mikä kunnia yhdelle, mikä häpäisevä huomautus toiselle, kehumatta tai moittimatta kumpaakaan! Eräät juoppolallit saastuttivat kerran Samos-saarella[59] eforien virkaistuimen: seuraavana päivänä kuulutettiin julkisesti ruokoton esiintyminen samoslaisille sallituksi. Todellinen rangaistus ei olisi koskenut niin ankarasti kuin moinen lupa. Kun Sparta on lausunut mielipiteensä siitä, mikä on tai mikä ei ole kunniallista, ei Kreikka vetoa sen tuomioista.
Kahdeksas luku.
Kansalaisuskonnosta.
Ihmisillä ei alkuaan ollut muita kuninkaita kuin jumalat, eikä muuta hallitusta kuin jumalhallitus. He ajattelivat samoin kuin Caligula ja ajattelivat siihen aikaan oikein. Tarvitaan pitkällistä tunteiden ja käsitystapojen muutosta, ennenkuin ihminen jaksaa alistua hyväksymään kaltaisensa herrakseen ja uskoa tulevansa hyvin toimeen silläkin tavalla.
Yksin siitä seikasta, että jumala asetettiin jokaisen valtiollisen yhdyskunnan pääksi, seurasi, että oli yhtä monta jumalaa kuin kansaakin. Kaksi toisilleen vierasta ja melkein aina toisilleen vihamielistä kansaa ei voinut kauvan tunnustaa samaa herraa: kaksi keskenään taistelevaa sotajoukkoa ei voisi totella samaa päällikköä. Näin oli kansallisista jakautumisista seurauksena monijumalaisuus ja siitä taas uskonnollinen ja kansallinen suvaitsemattomuus. jotka ovat luonnostaan sama asia, niinkuin jälempänä osoitetaan.
Kreikkalaisten päähänpisto nähdä omia jumaliaan raakalaiskansojen keskuudessa johtui siitä päähänpistosta, että he olivat mielestään myös näiden kansojen luonnollisia ylivaltiaita. Mutta meidän päivinämme tuhlataan oppineisuutta sangen naurettavalla tavalla silloin kun väitetään eri kansojen jumalia samoiksi olennoiksi; ikäänkuin Moolok, Saturnus ja Kroonos voisivat olla yksi ja sama jumala; ikäänkuin foinikialaisten Baal, kreikkalaisten Zeus ja latinalaisten Jupiter voisivat olla sama jumala; ikäänkuin voisi olla mitään yhteistä haaveolennoiila, joilla on eri nimetkin!
Mutta jos kysyttäisiin, kuinka pakanuuden aikana, jolloin jokaisella valtiolla oli omat palvontamenonsa ja jumalansa, ei ollut lainkaan uskonsotia, niin vastaan minä sen johtuneen juuri siitä, ettei ainoakaan valtio, jolla oli oma jumalanpalveluksensa yhtä hyvin kuin hallituksensakin, eroittanut jumaliaan laeistaan. Valtiollinen sota oli samalla myös uskonnollista sotaa: jumalain hallintoalueiden rajat kulkivat niin sanoaksemme pitkin kansakuntien rajoja. Yhden kansan jumalalla ei ollut mitään oikeuksia toisiin kansoihin. Pakanain jumalat eivät olleet suinkaan kateellisia jumalia; he jakoivat keskenään maailman herruuden. Jopa taipuivat Mooses ja Heprean kansakin joskus tähän käsitykseen Israelin jumalasta puhuessaan. He pitivät kyllä, se on totta, kananealaisten jumalia mitättöminä ja voimattomina olentoina, koska nämä kananealaiset olivat henkipattoja, tuhoon vihittyjä kansoja, joiden maat heidän oli määrä anastaa. Mutta katsokaahan vain, kuinka he puhuivat niiden naapurikansojen jumalista, joita heidän oli kielletty ahdistamasta!Jos sinun jumalas Kamos on jonkun ajanut pois, sanoi Jefta Ammonin lapsille,omista se ja anna meidän omistaa kaikki ne, jotka Herra meidän Jumalamme meidän edestämme on ajanut pois.[60] Nähdäkseni tunnustetaan siinä hyvin selvästi Kamoksen oikeuksien ja Israelin jumalan oikeuksien samanarvoisuus.
Mutta kun juutalaiset, jouduttuaan ensin Babylonian kuninkaiden ja sittemmin Syyrian kuninkaiden valtaan, tahtoivat itsepintaisesti olla tunnustamatta mitään muuta jumalaa kuin omaansa, toimitti tämä kieltäytyminen, jota pidettiin kapinoimisena voittajaa vastaan, heille monia vainoja, joista kerrotaan heidän historiassaan ja joista ei nähdä ainoatakaan muuta esimerkkiä ennen kristinuskon ilmestymistä.[61]
Koska jokainen uskonto oli yksinomaan sidottu sen valtion lakeihin, joka sen määräsi, ei ollut olemassa toista keinoa jonkun kansan kääntämiseksi kuin sen orjuuttaminen eikä muita lähetyssaarnaajia kuin valloittajat; ja kun pakko muuttaa uskoa oli voitettujen laki, täytyi aluksi voittaa ennenkuin saattoi puhua uskon muuttamisesta. Ihmiset eivät suinkaan taistelleet jumalain puolesta, vaan taistelivat jumalat, niinkuin Homeroksessakin, ihmisten puolesta; kukin pyysi omalta jumalaltaan voittoa ja maksoi sen uusilla alttareilla. Ennenkuin roomalaiset valloittivat jonkun paikan, kehoittivat he sen jumalia poistumaan; ja jos he jättivät tarentumilaisille näiden vihastuneet jumalat, niin tapahtui se siksi, että he pitivät näitä jumalia omien jumaliensa alamaisina, joiden oli pakko osoittaa niille nöyryyttään: he jättivät voitetuille näiden jumalat, niinkuin he jättivät heille heidän lakinsa. Kapitoliumin Jupiterille lahjoitettu seppele oli useinkin ainoa vero, mitä he tässä suhteessa vaativat.
Kun roomalaiset olivat valtansa mukana levittäneet myös uskontoaan ja jumaliaan ja usein vielä itse omaksuneet voitettujen jumalia myöntämällä molemmille kansalaisoikeudet, kerääntyi tämän laajan valtakunnan kansoille vähitellen suuret joukot jumalia ja palvontamenoja, jotka olivat kutakuinkin samanlaisia kaikkialla: ja siitä syystä muodosti pakanuus lopulta koko silloin tunnetussa maailmassa vain yhden ja saman uskonnon.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa tuli Jeesus maan päälle perustamaan hengen valtakuntaa: kun uskonnollinen periaate joutui näin eroon valtiollisesta, oli siitä se seuraus, että valtio lakkasi olemasta yksi yhtenäinen kokonaisuus ja että syntyi paljon sisäisiä eripuraisuuksia, jotka eivät ole koskaan suoneet kristityille kansoille rauhaa. Mutta kun tämä uusi toiseen maailmaan kuuluvan valtakunnan ajatus ei jaksanut koskaan pystyä pakanain päähän, pitivät he aina kristittyjä oikeina kapinoitsijoina, jotka alistumista teeskennellen odottivat vain sopivaa hetkeä päästäkseen riippumattomiksi, jopa suorastaan kaikkien käskijöiksi ja ovelasti anastaakseen vallan, jota he olivat heikkoudessaan kunnioittavinaan. Ja se oli syynä vainoihin.
Se, mitä pakanat pelkäsivät, tapahtui. Silloin muutti kaikki muotoaan: nöyrät kristityt muuttivat puhetapaansa, ja pian nähtiin tuon n.s. toiseen maailman kuuluvan valtakunnan sukeutuvan näkyvän päämiehen johdossa kaikkein häikäilemättömimmäksi itsevaltiudeksi tässä maailmassa.
Mutta kun on silti aina ollut olemassa myös ruhtinas ja maallisen valtion lait, on tästä kaksoisvaltiudesta ollut seurauksena lakkaamattomia tuomiovallan ristiriitoja, jotka ovat tehneet kaiken hyvän valtiojärjestyksen mahdottomaksi kristityissä maissa, eikä koskaan ole päästy selville siitä, kumpaako oli velvollisuus totella, maallista valtiasta vaiko pappia.
Useat kansat ovat kuitenkin sekä Europassa että sen naapuristossa tahtoneet säilyttää tai uudelleen saattaa voimaan vanhan järjestelmän, mutta menestyksettä: kristinuskon henki on voittanut kaikkialla. Pyhä uskonto on aina jäänyt tai päässyt riippumattomaksi ylimmästä valtiovallasta, ja sen ja valtioruumiin väliltä on aina puuttunut välttämätön yhdysside. Muhammedilla oli hyvin järkeviä näkökantoja ja hän liitti valtiollisen järjestelmänsä lujaksi kokonaisuudeksi; ja niin kauvan kuin hänen luomansa hallitusmuoto pysyi voimassa kaliifien, hänen seuraajainsa aikana, oli tämä hallitus ehdottoman eheä ja sikäli siis hyvä. Mutta kun arabialaisista oli tullut ylellisiä, sivistyneitä, hienostuneita, velttoja ja pelkurimaisia, joutuivat he raakalaisten ikeeseen: silloin alkoi taas molempien mahtien erkaneminen toisistaan. Vaikka tämä erkaneminen onkin muhamettilaisten keskuudessa vähemmän ilmeinen kuin kristittyjen, on se kuitenkin olemassa, varsinkin Alin perustamassa lahkossa; ja on valtioita, kuten esim. Persia, missä se pyrkii lakkaamatta näkyviin.
Meidän keskuudessamme ovat Englannin kuninkaat asettuneet myös kirkon päämiehiksi; saman ovat tehneet tsaarit: mutta tässäkin asemassa ollessaan eivät he ole joutuneet niin paljon herroiksi kuin palvelijoiksi; he ovat saaneet pikemmin vain vallan tukea kirkkoa kuin oikeuden toimittaa siinä muutoksia; he eivät ole sen piirissä lainsäätäjiä, vaan ainoastaan ruhtinaita. Kaikkialla, missä papisto muodostaa lujan yhdyskunnan,[62] on se herra ja lainsäätäjä isänmaassaan. On siis olemassa kaksi mahtia, kaksi ylintä valtaa myös Englannissa ja Venäjällä, aivan niinkuin muuallakin.
Kaikista kristityistä kirjailijoista on filosofi Hobbes ainoa, joka on mainiosti älynnyt sekä vian että sen parannuskeinon, joka on uskaltanut ehdottaa kotkan molemmat päät yhdistettäviksi ja kaikki alistettavaksi palvelemaan valtiollista kokonaisuutta, jota ilman ei valtio eikä hallitus saata milloinkaan olla hyvin järjestetty. Mutta hänen on täytynyt huomata, että kristinuskon vallanhimoisen hengen oli mahdoton sopeutua hänen järjestelmäänsä ja että papin etu tulisi aina olemaan valtion etua voimakkaampi. Hänen valtiollisissa opeissaan esiintyvä hirveä ja väärä ei ole tehnyt niitä niin vihatuiksi kuin niissä ilmenevät oikeat ja todet kohdat.[63]
Luullakseni olisi historiallisia tosiasioita tältä näkökannalta lähtien kehittelemällä hyvin helppo kumota Baylein ja Warburtonin vastakkaiset mielipiteet, edellinen kun väittää, ettei minkäänlainen uskonto ole hyödyllinen valtiolliselle yhdyskunnalle, jälkimäisen taas kannattaessa sitä ajatusta, että kristinusko on sen voimakkain tuki. Edelliselle kävisi todistaminen, ettei ikinä ole vielä valtiota perustettu uskonnon olematta sen pohjana: ja jälkimäiselle, että kristillinen laki on syvimmältään enemmän vahingollinen kuin hyödyllinen valtion lujalle järjestäytymiselle. Jotta kävisi täysin ymmärrettäväksi, mitä minä ajattelen, on minun vain tarvis hiukan tarkistaa uskontoon kohdistuvia ja aiheeseeni liittyviä liian epämääräisiä käsitteitä.
Tarkastettuna suhteessaan yhteiskuntaan, joka on joko yleinen tai yksityinen, on uskontokin jaettavissa kahteen lajiin, nimittäin ihmisen uskontoon ja kansalaisen uskontoon. Edellinen, joka tulee toimeen ilman temppelejä, ilman alttareja, ilman kirkonmenoja, joka rajoittuu vain puhtaasti sisäiseen ylimmän jumalan palvelemiseen ja siveyden ijankaikkisiin velvollisuuksiin, on evankeliumin puhdasta ja yksinkertaista uskontoa, todellista jumaluskoa, sitä, mitä voitaisiin nimittää luonnolliseksi jumaloikeudeksi. Yhdessä ainoassa maassa hyväksyttynä antaa jälkimäinen tälle maalle sen omat erikoiset jumalat ja suojelijat; sillä on omat opinkappaleensa, menonsa, lakien määräämä ulkonainen jumalanpalveluksensa: paitsi sitä yhtä ainoata kansakuntaa, joka sitä seuraa, ovat kaikki muut sen kannalta katsoen uskottomia, muukalaisia, raakalaisia; se ulottaa ihmisen velvollisuudet ja oikeudet vain niin laajalle kuin alttarinsakin. Sellaisia olivat kaikki ensimäisten kansojen uskonnot, joille voidaan antaa nimitys valtiollinen tai aineellinen jumaloikeus.
On olemassa myös kolmas kummallisempi uskonnon laji, joka antaa ihmisille kaksi lakia, kaksi päämiestä, kaksi isänmaata ja joka näin sitoo heidät ristiriitaisiin velvollisuuksiin, koska se tekee heille mahdottomaksi olla samalla kertaa sekä uskovaisia että kansalaisia. Sellainen on lamojen uskonto, sellainen on japanilaisten uskonto, sellainen on roomalaiskatolinen kristinusko. Tätä jälkimäistä voidaan sanoa pappisuskonnoksi. Siitä on seurauksena jonkunlainen epäyhteiskunnallinen sekaoikeus, jolla ei ole nimeä.
Kun näitä kolmea uskonnon lajia tarkastetaan valtiolliselta näkökannalta, on niillä kaikilla omat vikansa. Kolmas on niin ilmeisen kehno, että tämän kehnouden osoittaminen olisi turhaa ajan hukkaa. Kaikki, mikä rikkoo yhteiskunnallisen yhteyden, on arvotonta: kaikki laitokset, jotka saattavat ihmisen ristiriitaan itsensä kanssa, ovat arvottomia.
Toinen on sikäli hyvä, että se yhdistää jumalan palvelemisen ja lakien rakastamisen, että se, tehdessään isänmaasta kansalaisten ihantelun esineen, opettaa heille valtion palvelemisen olevan sen suojelusjumalan palvelemista. Se on jonkunlaista jumalvaltaa, jossa ei saa olla muuta ylimmäistä pappia kuin ruhtinas eikä muita tavallisia pappeja kuin hallitusmiehet. Silloin on kuolema isänmaan puolesta marttyyrikuolema; lakien loukkaaminen on jumalattomuutta; ja syyllisen tuomitseminen yleiseen kiroukseen on samaa kuin hänen jättämisensä jumalain vihan valtaan:sacer estod.[64]
Mutta se on huono sikäli, että kun se on perustettu erehdykselle ja vaiheelle, se pettää ihmisiä, tekee heistä herkkä- ja taikauskoisia ja hukuttaa totisen jumalan palvelemisen turhiin menoihin. Se on myöskin huono silloin kun se muuttuu itsevaltaiseksi ja tyrannimaiseksi ja tekee kansan verenhimoiseksi ja suvaitsemattomaksi, ja niin se hengittää enää vain murhaa ja teurastusta ja luulee tekevänsä pyhän työn tappamalla jokaisen, joka ei omaksu sen jumalia. Se saattaa moisen kansan luonnolliseen sotatilaan kaikkien muiden kanssa, tilaan, joka on sangen haitallinen sen omalle turvallisuudelle.
Jälellä on siis enää vain ihmisen uskonto eli kristinusko, ei suinkaan nykyajan kristinusko, vaan evankeliumin kristinusko, joka on aivan erilainen kuin se. Tämän pyhän, ylevän, totisen uskonnon vaikutuksesta tunnustavat ihmiset saman jumalan lapsina kaikki toisensa veljikseen, eikä se yhteys, joka heidät liittää toisiinsa, katkea edes kuolemassakaan.
Mutta kun tämä uskonto ei ole minkäänlaisessa erityisessä suhteessa valtiokokonaisuuteen, jättää se laeille vain sen voiman, mikä niillä itsestään on, suomatta niille minkäänlaista lisävoimaa, ja siten jää muuan erikoisen yhteiskunnan parhaita siteitä tehottomaksi. Vieläpä enemmänkin: kiinnittämättä suinkaan kansalaisten sydämiä valtioon, se irroittaa ne siitä, niinkuin kaikista muistakin maallisista asioista. Minä en tiedä mitään yhteiskunnalliselle hengelle sen vastakkaisempaa.
Meille sanotaan, että oikeiden kristittyjen kansa muodostaisi täydellisimmän yhteiskunnan mitä voidaan kuvitella. Minä näen tässä olettamuksessa vain suuren ristiriidan; sillä oikeiden kristittyjen yhteiskunta ei olisi enään ihmisten yhteiskunta.
Sanonpa senkin, ettei tämä oletettu yhteiskunta kaikessa täydellisyydessään olisi voimakkain eikä kestävinkään yhteiskunta: kun se olisi niin kovin täydellinen, puuttuisi siltä yhteyttä; sen tuhoon vievänä vikana olisi juuri sen täydellisyys.
Jokainen täyttäisi velvollisuutensa; kansa tottelisi lakeja: päämiehet olisivat oikeamielisiä ja maltillisia; hallitusmiehet rehellisiä, lahjomattomia: sotilaat halveksisivat kuolemaa; ei olisi turhamaisuutta eikä ylellisyyttä. Kaikki tämä on sangen hyvin. Mutta katsokaamme kauvemmas.
Kristinusko on kokonaan henkinen uskonto, joka askartelee yksinomaan taivaallisissa asioissa: kristityn isänmaa ei ole tästä maailmasta. Hän täyttää velvollisuutensa, se on kyllä totta; mutta hän täyttää sen syvästi välinpitämättömänä puuhiensa hyvästä tai huonosta menestyksestä. Kunhan hänen ei vain tarvitse itseään mistään soimata, vähät hän huolii siitä, meneekö kaikki hyvin tai huonosti täällä maan päällä, jos valtio kukoistaa, tuskin uskaltaa hän nauttia yleisestä hyvinvoinnista ja hän pelkää tulevansa ylpeäksi isänmaansa kunniasta; jos valtio käy kohti häviötään, siunaa hän Jumalan kättä, joka lepää raskaana hänen kansansa päällä.
Jotta yhteiskunta pysyisi rauhassa ja sopusointu vallitsisi siinä lakkaamatta, täytyisi kaikkien kansalaisten ilman poikkeusta olla yhtä hyviä kristittyjä. Mutta jos heidän keskuudessaan olisi onnettomuudeksi yksi ainoakin kunnianhimoinen, yksi ainoakin tekopyhä, joku Catilina esimerkiksi, joku Cromwell, pistäisi hän varmastikin hyvin helpolla hurskaat kansalaiskumppaninsa pussiin. Kristillinen rakkaus ei hevin salli ajatella pahaa lähimmäisestään. Heti kun tällainen mies on jollakin juonella keksinyt keinon pettää heitä ja anastaa osan valtion käskyvaltaa, nousee hän arvoasemaan: Jumala tahtoo, että häntä pitää kunnioitettaman. Pian kohoaa hän mahtiasemaan: Jumala tahtoo, että häntä pitää toteltaman. Entä jos tämän mahtiaseman haltija käyttää sitä väärin? Se on ruoska, jolla Jumala kurittaa lapsiaan. Ei rohjettaisi karkoittaa tätä anastajaa; täytyisihän silloin häiritä yleistä rauhaa, käyttää väkivaltaa, vuodattaa verta: kaikki sellainen sopii huonosti kristityn lempeyteen. Ja loppujen lopuksi: mitä siitä, onko sitä vapaa tai orja tässä murheiden laaksossa? Tärkeintä on päästä paratiisiin, ja alistuminenhan on vain yksi keino lisää sen päämäärän saavuttamiseksi.
Entä jos syttyy ulkomainen sota? Kansalaiset marssivat nurkumatta taisteluun: ei yksikään heistä ajattele pakoa; he tekevät velvollisuutensa, mutta tavoittelematta intohimoisesti voittoa; he osaavat paremmin kuolla kuin voittaa. Mitä siitä, ovatko he voittajia tai voitetuita? Eikö Kaitselmus tiedä paremmin kuin he, mikä heidän osansa on oleva? Kuvitelkaahan, millä tavalla ylpeä, hurja, intohimoinen vihollinen voi käyttää hyödykseen heidän yhtäkaikkisuuttaan! Pankaa heitä vastaan nuo uljaat kansat, joita poltti tulinen kunnian ja isänmaan rakkaus, olettakaa kristitty tasavaltanne Spartan tai Rooman viholliseksi: nuo hurskaat kristityt lyötäisiin, murskattaisiin, tuhottaisiin ennen kuin he ennättäisivät sitä huomatakaan, tai saisivat he kiittää pelastuksestaan vain sitä halveksumista, jota heidän vihollisensa tuntisi heitä kohtaan. Minun mielestäni oli se kaunis vala, minkä Fabiuksen sotilaat vannoivat; he eivät vannoneet kuolevansa tai voittavansa: he vannoivat palaavansa kotiin voittajina ja he pitivät valansa. Kristityt eivät olisi milloinkaan tehneet moista valaa: he olisivat pelänneet siten kiusaavansa Jumalaa.
Mutta minä erehdyn puhuessani kristitystä tasavallasta: kumpikin näistä kahdesta sanasta tekee toisen mahdottomaksi. Kristinusko saarnaa vain orjuutta ja alistumista. Sen henki on liian suosiollinen tyranniudelle, jottei tämä käyttäisi sitä kaikissa tilaisuuksissa hyväkseen. Oikeat kristityt ovat omiaan orjiksi: he tietävät sen eivätkä siitä isosti kuohahda; tällä lyhyellä elämällä on liian vähän arvoa heidän silmissään.
Kristityt sotajoukot ovat erinomaisia, sanotaan meille. Minä kiellän sen. Näytettäköön minulle sellaisia! Minä puolestani en tunne kristittyjä sotajoukkoja. Minulle mainitaan ristiretket. Lähtemättä kiistelemään ristinsoturien urhoollisuudesta, minä huomautan vain, että he eivät olleet suinkaan kristittyjä, vaan papin sotilaita, kirkon kansalaisia; he taistelivat tämän kirkon hengellisen kotimaan puolesta, josta se oli tehnyt maallisen kotimaan, ei kukaan tiedä, millä tavalla, jos asiaa katsotaan tarkemmin, merkitsee tämä pakanuuteen palaamista: kun ei evankeliumi perusta minkäänlaista kansallista uskontoa, on jokainen pyhä sota mahdoton kristittyjen keskuudessa.
Pakanallisten keisarien aikana olivat kristityt sotilaat urhoollisia; kaikki kristityt kirjailijat vakuuttavat niin. Ja minä uskon sen: se oli kilvoittelemista kunniasta pakanallisten joukkojen kanssa. Heti kun keisarit muuttuivat kristityiksi, ei tätä kilvoittelua enään ollut; ja kun risti oli karkoittanut kotkan, hävisi roomalainen sankaruus kokonaan.
Mutta jättäkäämme nämä valtiolliset mietteet ja palatkaamme oikeuteen ja määrätkäämme tämän tärkeän kohdan periaatteet. Oikeus, jonka yhteiskuntasopimus antaa ylimmälle valtiovallalle alamaisiin nähden, ei ulotu, niinkuin olen jo sanonut, yli yhteisen hyödyn rajojen. "Tasavallassa", lausuu Argensonin markiisi, "on kukin täysin vapaa siinä, mikä ei tuota toisille vahinkoa". Siinä on muuttumaton raja; sitä ei voida täsmällisemmin määrätä. En ole voinut kieltää itseltäni nautintoa viitata joskus tähän käsikirjoitukseen, vaikka yleisö ei sitä tunnekaan, kunnioittaakseni kuuluisan ja arvokkaan miehen muistoa, miehen, joka säilytti ministerinäkin todellisen kansalaisen sydämen ja oikeat ja järkevät mielipiteet maansa hallitsemisesta.
Alamaiset ovat siis velvollisia tekemään ylimmälle valtiovallalle tiliä mielipiteistään vain sikäli kuin nämä mielipiteet ovat tärkeitä yhteisölle. Nythän on hyvinkin tärkeätä valtiolle, että jokaisella kansalaisella on sellainen uskonto, joka saa hänet rakastamaan velvollisuuksiaan; mutta tämän uskonnon opinkappaleet kiinnittävät valtion ja sen jäsenten huomiota vain sikäli kuin nämä opinkappaleet koskevat siveysohjeita ja niitä velvollisuuksia, joita tämän uskonnon tunnustajan on täyttäminen muita kohtaan. Jokaisella voi lisäksi olla millaisia mielipiteitä tahansa, ilman että ylimmän valtiovallan asiana olisi ottaa niistä selkoa; sillä kun tällä ei ole minkäänlaista pätevyyttä toisessa maailmassa, niin ei sitä lainkaan koske se seikka, millaisen kohtalon sen alamaiset saavat tulevassa elämässä, kunhan he vain ovat hyviä kansalaisia tässä elämässä.
On siis olemassa puhdas kansalaisuskontunnustus, jonka kohdat kuuluvat ylimmän valtiovallan määrättäviin, ei varsinaisesti uskonnollisina opinkappaleina, vaan yhteistunteeseen kohdistuvina ajattelutapoina, joita ilman on mahdoton olla hyvä kansalainen ja uskollinen alamainen.[65] Voimatta velvoittaa ketään niitä uskomaan, saattaa se karkoittaa valtiosta jokaisen, joka ei niitä usko; se saattaa karkoittaa hänet, ei jumalattomana ihmisenä, vaan epäyhteiskunnallisena ihmisenä, joka ei kykene rakastamaan vilpittömästi lakeja ja oikeutta eikä uhraamaan tarvittaessa henkeänsä velvollisuudelleen. Jos taas joku, joka on julkisesti tunnustanut nämä opinkappaleet, menettelee niinkuin hän ei niihin uskoisikaan, rangaistakoon häntä kuolemalla: hän on tehnyt rikoksista suurimman, hän on valehdellut lakien edessä.
Kansalaisuskonnon opinkappaleiden tulee olla yksinkertaisia. vähälukuisia, täsmällisesti kaavaeltuja, vailla selityksiä ja muistutuksia. Kaikkivaltiaan, viisaan, laupiaan, huoltavan ja kaitsevan jumaluuden olemassaolo, tuleva elämä, oikeamielisten onni, pahojen rangaistus, yhteiskuntasopimuksen ja lakien pyhyys, siinä myönteiset opinkappaleet. Mitä tulee kielteisiin, rajoitan ne yhteen ainoaan; se on suvaitsemattomuus: se kuuluu hylkäämiimme uskonnonmuotoihin.
Ne, jotka eroiltavat toisistaan valtiollisen suvaitsemattomuuden ja jumaluusopillisen suvaitsemattomuuden, erehtyvät minun nähdäkseni: nämä kaksi suvaitsemattomuutta ovat eroittamattomia. On mahdotonta elää rauhassa ihmisten kanssa, joita pitää kadotukseen tuomittuina; jos heitä rakastaisi, vihaisi Jumalaa, joka heitä rankaisee; täytyy ehdottomasti joko kääntää heidät tai kiusata heitä kaikin tavoin. Missä ikinä jumaluusopillinen suvaitsemattomuus on sallittu, siellä on sen mahdotonta olla vaikuttamatta yhteiskunnallisiinkin oloihin;[66] ja heti kun se pääsee niihin vaikuttamaan, ei ylin valtiovalta ole enään ylin valtiovalta, ei edes maallisissa asioissa: siitä hetkestä ovat papit todellisia valtiaita ja kuninkaat ovat vain heidän palvelijoitaan.
Nykyään, jolloin ei enään ole eikä enää voi ollakaan ehdotonta kansallista uskontoa, on suvaittava kaikkia niitä uskontoja, jotka suvaitsevat toisia, mikäli niiden opinkappaleissa ei esiinny mitään kansalaisvelvollisuuksien vastaista. Mutta jokainen, joka rohkenee sanoa:Kirkon ulkopuolella ei ole mitään pelastusta, on karkoitettava valtiosta, ellei valtio ole kirkko ja ellei ruhtinas ole ylimmäinen pappi. Sellainen opinkappale soveltuu vain jumalvaltaiseen hallitusmuotoon; jokaiseen muuhun yhdistettynä on se turmiollinen. Syyn, jonka tähden Henrik IV:n sanotaan omaksuneen roomalaiskatolisen uskonnon, pitäisi saada jokainen kunniallinen ihminen ja varsinkin jokainen ajatteleva ruhtinas hylkäämään se.
Yhdeksäs luku.
Loppusana.
Esitettyäni valtio-oikeuden todelliset johtavat aatteet ja koetettuani pystyttää valtion omalle perustalleen, olisi minun nyt vielä tuettava sitä sen ulkonaisilla suhteilla; mikä käsittäisi kansainvälisen oikeuden, kaupan, sodan ja valloitusten oikeuden, julkisen oikeuden, liitot, neuvottelut. sopimukset y.m.s. Mutta tämä kaikki muodostaa uuden, minun rajoitetulle katseelleni liian avaran tutkimusalueen; minun olisi yleensäkin pitänyt suunnata se vain lähemmäs itseäni.
Viiteselitykset:
[1] Laatikaamme liiton laatuisat säännöt.
[2] "Valtio-oikeuden oppineet tutkimukset eivät ole useinkaan muuta kuin vanhojen väärinkäytösten historiaa, ja huonossa asiassa on osoitettu sitkeyttä silloin kun on otettu vaivakseen tutkia niitä liiaksi" (Traité des intérêts de la France avec ses voisins, kirjoittanut Argensonin markiisi). Niinpä juuri on Grotius tehnyt.
[3] Kts. erästä Plutarkoksen pientä tutkielmaa, jonka nimenä on:Onko eläimillä järkeä?
[4] Roomalaiset, jotka ymmärsivät ja kunnioittivat sotaoikeutta paremmin kuin mikään muu maailman kansa, olivat niin tunnontarkkoja tässä suhteessa, ettei kansalaisen ollut sallittu palvella vapaaehtoisenakaan, ellei hän ensin ollut erikoisesti sitoutunut taistelemaan vihollista ja nimenomaan jotakin määrättyä vihollista vastaan. Kun se legioona, missä nuorempi Cato suoritti ensimäistä asepalvelustaan Popiliuksen johdolla, oli laskettu hajalleen, kirjoitti Cato Vanhempi Popiliukselle, että jos tämä salli hänen poikansa jatkaa palvelustaan käskynsä alaisena, täytyi hänellä vannottaa uusi sotilasvala, sillä kun ensimäinen oli käynyt mitättömäksi, ei hän enää voinut kantaa aseita vihollisen tuhoksi. Ja samainen Cato kirjoitti pojalleen, että tämän tuli tarkoin varoa menemästä taisteluun, ennen kuin hän oli vannonut uuden valan.
Tiedän kyllä, että minua vastaan voidaan vedota Clusiumin piiritykseen ja muihin erikoistapauksiin. Mutta minä vetoan lakeihin ja tapoihin. Roomalaiset ovat harvimmin rikkoneet lakejansa, ja vain heillä onkin ollut niin kauniit lait.
[5] Tämän sanan oikea merkitys on melkein kokonaan unohtunut uudempien kansojen keskuudessa; useimmat pitävät kaupunkia kaupunkivaltiona ja porvaria (bourgeois) kaupunkivaltion kansalaisena (citoyen). He eivät tiedä, että talot muodostavat kaupungin, mutta että kansalaiset muodostavat kaupunkivaltion. Tästä samasta erehdyksestä saivat kartagolaiset ennen kalliisti maksaa. En ole lukenut nimitystäcivesmilloinkaan annetun jonkun ruhtinaan alamaisille, ei edes muinoin makedonialaisille, eikä meidän päivinämme englantilaisille, vaikka nämä ovatkin lähimpänä vapautta kuin kutkaan muut. Vain ranskalaiset omaksuvat muitta mutkilta nimenkansalainen, koska ei heillä ole siitä minkäänlaista todellista käsitystä, niinkuin voi nähdä heidän sanakirjoistaankin: muutoinhan he tekisivät sen anastaessaan majesteettirikoksen; tämä nimi merkitsee heidän keskuudessaan vain hyvettä eikä oikeutta. Kun Bodin halusi puhua meidän kansalaisistamme ja porvareistamme, teki hän raskaan erehdyksen pitäessään molempia samoina. Hra d'Alembert ei ole hairahtunut tässä suhteessa, vaan on kirjoituksessaanGenève'istâtarkoin eroittanut ne neljä ihmisluokkaa (jopa viisikin, jos niihin lisätään selvät muukalaiset), jotka kaupungissamme asuvat ja joista vain kaksi muodostaa valtion. Kukaan muu ranskalainen kirjailija ei ole tietääkseni ymmärtänytkansalainen-sanan oikeata merkitystä.
[6] Milloin maassa on huono hallitus, on tämä tasa-arvoisuus vain näennäinen ja pettävä; sen tehtävänä on yksinomaan köyhän pysyttäminen kurjuudessaan ja rikkaan anastuksissaan. Tosiasiallisesti ovatkin lait aina hyödyksi niille, joilla jotakin on, ja vahingoksi niille, joilla ei ole mitään; mistä seuraa, että yhteiskuntatila on edullinen ihmisille vain sikäli kuin heillä kaikilla on jotakin ja kuin ei kellään heistä ole liikaa.
[7] Jotta tahto olisi yleinen, ei ole aina välttämätöntä, että se on yksimielinen, mutta välttämätöntä on, että kaikki äänet lasketaan; jokainen nimenomainen huomiottajättäminen rikkoo yleisyyden.
[8] "Jokaisella edulla", sanoo Argensonin markiisi, "on erilaiset perusteet. Kahden yksityisedun sopusointu syntyy vastakohtana kolmannelle." Hän olisi voinut lisätä, että kaikkien etujen sopusointu syntyy vastakohtana jokaisen yksityisen edulle. Ellei olisi lainkaan erilaisia etuja, niin yhteistä etua tuskin huomattaisiin, tällä kun ei olisi koskaan mitään estettä: kaikki kävisi itsestään ja valtiotaito lakkaisi olemasta taito.
[9] "Totta on", sanoo Machiavelli, "että eräät jakautumiset ovat vahingollisia valtiolle, toiset taas hyödyllisiä: vahingollisia ovat ne, jotka synnyttävät lahkoja ja puolueita; hyödyllisiä ne, jotka eivät anna aihetta mihinkään lahkoihin eikä puolueisiin. Ellei siis valtion perustaja kykenekään estämään vihollisuuksia siinä syntymästä, niin tulee hänen ainakin estää niiden kehkeytyminen lahkoiksi." (Firentsen Historia, VII 1.) [Rousseau esittää Machiavellin tekstin italiankielisenä.]
[10] Tarkkaavat lukijat, minä pyydän teitä, älkää kiirehtikö syyttämään minua tässä ristiriitaisuudesta. En ole voinut kielen köyhyyden takia välttää sitä oppisanoissa, mutta odottakaa.
[11] Tällä sanalla en tarkoita yksinomaan ylimysvaltaa tai kansanvaltaa, vaan yleensä jokaista hallitusta, jota ohjaa yleistahto, mikä on laki. Ollakseen oikeudenmukainen ei hallitus saa sekaantua ylimpään valtiovaltaan, vaan täytyy sen olla ylimmän vallan palvelija: silloin on yksinvaltakin tasavalta. Tämä asia selviää seuraavassa kirjassa.
[12] Kansa tulee kuuluisaksi vasta sitten kun sen lainsäädäntö alkaa rappeutua. On tietymätöntä, kuinka monta vuosisataa Lykurgoksen lakijärjestelmä oli vaikuttanut spartalaisten onneksi, ennenkuin heistä tuli puhe muussa Kreikassa.
[13] Tämä vuorokeskustelu on yleisimmin tunnettu nimelläPolitikos (Hallitusmies). Suom. huom.
[14] Jotka pitävät Calvinia vain jumaluusoppineena, tuntevat huonosti hänen neronsa laajuuden. Meidän viisaiden säädöstemme laatiminen, johon hän otti tehokkaasti osaa, tuottaa hänelle yhtä paljon kunniaa kuin hänenInstitutionsa. Millaisia mullistuksia aika toimittaneekaan meidän jumalanpalveluksessamme, niin kauvan kuin isänmaan ja vapauden rakkaus ei ole sammunut keskuudestamme, ei ole milloinkaan lakattava siunaamasta tämän suuren miehen muistoa.
[15] "Tosiaankaan", sanoo Machiavelli, "ei ole niinkään kansan keskuudessa esiintynyt erikoista lainsäätäjää, joka ei olisi turvautunut Jumalaan, koska hän ei olisi muutoin saanut lakejaan hyväksytyiksi; onkin olemassa useita hyödyllisiä totuuksia, joista viisaalla miehellä saattaa olla tietoa, ilman että niissä näkyisi niin ilmeistä järkeä, että ne kykenisivät muitakin vakuuttamaan." (Tutkielmia Titus Liviuksesta, I kirja, 11. luku.) [Tässäkin esittää Rousseau Machiavellin tekstin alkukielellä. Suom. huom.]
[16] Kuuluisa englantilainen jumaluusoppinut (kuollut v. 1779). Suom. huom.
[17] Ellei kahdesta naapurikansasta toinen voisi tulla toimeen ilman toista, olisi moinen tilanne sangen hankala edelliselle ja sangen vaarallinen jälkimäiselle. Sellaisessa tapauksessa pyrkisi jokainen viisas kansa hyvin pian vapauttamaan toisen tästä riippuvaisuudesta. Keskelle Meksikon valtakuntaa saarrettu Thlascalan tasavalta piti parempana tulla toimeen ilman suolaa kuin ostaa sitä meksikolaisilta tai ottaa sitä edes vastaan ilmaiseksi. Viisaat thlascalalaiset näkivät tämän anteliaisuuden alle kätkeytyvän ansan. He pysyttelivät vapaina; ja tästä pienestä valtiosta, joka oli suljettu tämän suuren valtakunnan sisään, tuli vihdoin sen häviön ase.
[18] Tahdotteko siis tehdä valtion lujaksi? Lähentäkää äärimmäisiä asteita niin paljon kuin mahdollista; älkää suvaitko äveriäitä ihmisiä, älkääkä myös kerjäläisiä. Nämä kaksi luokkaa, jotka ovat luonnostaan eroittamattomia, ovat yhtä tuhoisia yhteishyvälle; toisesta tulevat tyrannien kannattajat, toisesta tyrannit: heidän välillään käydään aina kauppaa valtion vapaudesta; yksi sen ostaa ja toinen sen myy.
[19] "Moni ulkomaankaupan haara", sanoo Argensonin markiisi, "tarjoaa tuskin muuta kuin näennäistä hyötyä valtakunnalle yleensä: se saattaa rikastuttaa muutamia yksityisiä, jopa muutamia kaupunkejakin; mutta kansakunta kokonaisuudessaan ei voita siinä mitään, eikä väestön ole siitä suinkaan sen parempi olla".
[20] Montesquieu. Suom. huom.
[21] Niin annetaan Venetsiassa neuvostolle nimiHänen Jaloutensa. Ruhtinassilloinkin, kun dogi ei ole saapuvilla.
[22] Montesquieu: Lakien henki, III. kirja, 3. luku. Suom. huom.
[23] Posenin maaherra, Puolan kuninkaan isä, Lotringenin herttua. "Pidän vaarallista vapautta parempana kuin rauhallista orjuutta." Suom. huom.
[24] Rousseau käyttää ranskalaista sanaaprêtres(papit), joka on latinan välityksellä muodostunut kreikkalaisesta sanastapresbyteros: tämä presbyteros, samoinkuinsenaatti(senatus: senex = vanhus) jagerontit(gerontes = vanhukset), merkitseevanhempaaja siis kokeneempaa henkilöä tai henkilöryhmää, mitä Rousseau näiden nimien luettelemisella haluaakin lausua. Suom. huom.
[25] Onkin selvää, ettei muinaisten roomalaisten käyttämä sanaoptimaatitsuinkaan tarkoita parhaita, vaan mahtavimpia.
[26] On erinomaisen tärkeätä määrätä laeilla hallitusmiesten vaalitapa: sillä jos se heitetään ruhtinaan tahdosta riippuvaksi, ei voida välttyä joutumasta perinnölliseen ylimysvaltaan, niinkuin on käynytVenetsianjaBernintasavalloissa. Niinpä onkin edellinen jo aikaa sitten hajonnut valtiona; mutta jälkimäinen on pysynyt yhäti pystyssä senaattinsa erinomaisen viisauden turvin: se on hyvin kunnioitettava ja hyvin vaarallinen poikkeus.
[27] Vrt.Valtio-oppia, III. kirjaa, 14. lukua sekä IV. k., 10. ja 11. 1. Suom. huom.
[28] Machiavelli oli kunnon mies ja kelpo kansalainen, mutta Medicien huoneeseen sidottuna oli hänen pakko keskellä isänmaansa sortoa peittää vapaudenrakkauttaan. Jo hänen inhoittavan sankarinsa valinta osoittaa kyllin selvästi hänen salaisen tarkoituksensa; ja hänenRuhtinaansajulistamien sekä hänen Titus Livius-tutkielmissaan ja Firentsen historiassaan esiintyvien menettelyohjeiden vastakkaisuus todistaa, että tällä syvällisellä valtiomiehellä on tähän asti ollut vain pintapuolisia tai epärehellisiä lukijoita. Rooman hovi on ankarasti kieltänyt hänen kirjansa. Sen minä uskon kernaasti: sitähän hän selvimmin kuvaakin.
[29] Jutun on Rousseau saanut niin uutterasti lukemaltaan Plutarkokselta. Suom. huom.
[30] "Sillä hyödyllisin ja samalla lyhyin keino saada selville, mikä on hyvää ja mikä pahaa, on ajatella, mitä et ole tahtonut ja mitä taas olet tahtonut toisen ruhtinaan hallitessa." (Tacituksen historiateoksen I. kirja, 16. luku.) Suom. huom.
[31] Hallitusmiehestä.
[32] Ranskalainen tutkimusmatkailija (1643-1713), joka kuvaili varsinkin Persiaa ja Itä-lntiaa. Suom. huom.
[33] Rousseau kirjoittaacuzcuz; yleisin muoto oncouscou, mutta tavataan myös sellaisia kirjoitustapoja kuincousse-couchejacouchecouche. Sana on lainattu Antillien kreolinkielestä ja tarkoittaatähkämesiheinän(Holcus spicatus) jyvää, jota neekerit käyttävät ravintonaan. PariHolcus-lajia esiintyy hyvin harvinaisina Suomessakin, ja tämän heinäkasvin eräät sukulaiset, kuten esim.Andropogon sorghum("durrah", "iilja") ovat Afrikan kansojen pääviljoja. Suom. huom.
[34]Maniok-kasvin juurimukuloista tehdyt jauhot tai leipä. Maniok on Amerikan ja Afrikan kuumien vyöhykkeiden tärkeimpiä viljelyskasveja. Sitä nimitetään myöskassavapensaaksi. Suom. huom.
[35] Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä minä sanoin Toisen kirjan yhdeksännessä luvussa suurten valtioiden haitoista; sillä siellä oli kysymys hallituksen vallasta jäseniinsä nähden, kun taas tässä on puhe sen voimasta alamaisiin nähden. Sen hajallaan asuvat jäsenet ovat sen tukikohtina sen vaikuttaessa kaukaa kansaan, mutta sillä ei ole mitään tukikohtaa vaikuttaakseen suoraan näihin jäseniinsä. Niinpä siis muodostaa yhdessä tapauksessa vipuvarren pituus sen heikkouden, toisessa taas sen voiman.
[36] Saman periaatteen mukaan on arvosteltava vuosisatoja, jotka ansaitsevat etusijan siitä syystä, että ihmiskunta on niiden kuluessa parhaiten menestynyt. On liiaksikin ihailtu niitä aikakausia, jolloin on nähty kirjallisuuden ja taiteiden kukoistavan, tutkimatta syvemmin niiden viljelemisen salaista tarkoitusta, ottamatta huomioon niiden tuhoisaa vaikutusta.Idque apud imperitos humanitas vocabatur, quum pars servitutis esset. [Tacitus,Julius Agricolan elämäkerta, kpl. XXI: "Ja nämä typerät ihmiset nimittivät sivistykseksi sitä, mikä oli osa heidän orjuuttaan."] Emmekö sitten milloinkaan opi näkemään kirjojen antamissa ohjeissa sitä karkeata oman edun tavoittelua, joka panee niiden tekijät puhumaan? Ei, mitä he mahtanevatkaan sanoa: milloin joku maa loistostaan huolimatta menettää asukkaitaan, niin ei ole totta, että kaikki käy hyvin, eikä se seikka, että jollakin runoilijalla on sadantuhannen markan tulot, riitä tekemään hänen vuosisadastaan parasta kaikista. Täytyy katsoa vähemmän päämiesten näennäistä rauhaa ja varmuutta kuin kokonaisten kansakuntien ja varsinkin väkirikkaimpien valtioiden hyvinvointia. Rakeet voivat hävittää muutamia maakuntia, mutta saavat harvoin aikaan nälänhädän. Kapinat, kansalaissodat säikähdyttävät kovin päämiehiä; mutta ne eivät ole kansojen todellisia onnettomuuksia, näillä kun voi olla suorastaan hengähtämisen aika silloin kun kiistellään siitä, kuka pääsee niiden tyranniksi. Niiden pysyvästä tilasta syntyy niiden todellinen menestys tai hätä; milloin kaikki on poljettu ikeen alle, silloin kuihtuu kaikki, silloin tuhoavat päämiehet niitä mielin määrin jaubi solitudinem faciunt, pacem appellant[Tacitus,Julius Agricolan elämäkerta, kpl. XXX: "kun he tekevät maan autioksi, nimittävät he sitä rauhaksi"]. Kun maan mahtavain rettelöimiset myllersivät Ranskan kuningaskuntaa ja kun Pariisin piispanapulainen kuljetti parlamentissakin tikaria taskussaan, niin ei se estänyt Ranskan kansaa elämästä onnellisena ja lukuisana kunniallisen ja vapaan hyvinvoinnin helmassa. Muinoin kukoisti Kreikka mitä julmimpien sotien raivotessa: veri vuoti siellä virtoinaan, ja kuitenkin oli koko maa täynnä ihmisiä. "Näytti siltä", sanoo Machiavelli, "että meidän tasavaltamme voima vain kasvoi murhien, maanpakotuomioiden, kansalaissotien keskellä". Sen kansalaisten kunto, heidän tapansa, heidän riippumattomuutensa tekivät enemmän sen vahvistamiseksi kuin kaikki sen riidat sen heikontamiseksi. Hiukkanen kuohuntaa luo pontevuutta mieliin, ja ihmissuvun saa todellakin menestymään vähemmän rauha kuin vapaus.
[37] Venetsian tasavallan hidas muodostuminen ja kehittyminen laguuniensa keskellä tarjoaa huomattavan esimerkin tällaisesta siirtymisestä: ja varsin kummallista on, että venetsialaiset näyttävät tuhannenkahdensadan vuoden kuluttua olevan vasta toisessa asteessa, joka alkoiSerrar di Consiglio'llav. 1198. Mitä tulee muinaisiin herttuoihin, joista heitä moititaan, niin on todistettu, mitä siitä sitten sanoneekaanSquittinio della libertà veneta, etteivät he ole suinkaan olleet heidän täysivaltaisia hallitsijoitaan.
Varmaankaan ei olla esitykseni vastustamiseksi vetoamatta Rooman tasavaltaan, joka seurasi, sanottanee, aivan päinvastaista kehityskulkua, siirtyessään yksinvallasta ylimysvaltaan ja ylimysvallasta kansanvaltaan. Minä en ajattele läheskään niin.
Romuluksen ensimäinen laitos oli sekahallitus, joka piankin turmeltui itsevaltiudeksi. Erikoisista syistä hävisi valtio ennen aikaansa, aivan niinkuin nähdään vastasyntyneen lapsenkin kuolevan ennen miehenikään ehtimistään: Tarquiniusten karkoitus oli todellinen tasavallan syntymisen hetki. Mutta se ei saanut aluksi pysyvää muotoa, koska tehtiin vain puolet työstä, kun ei poistettu patriisijärjestelmää. Sillä kun tällä tavalla perinnöllinen ylimysvalta, joka on pahin laillisista hallituksista, jäi ristiriitaan kansanvallan kanssa, ei yhäti epävarma ja häilyvä hallitusmuoto päässyt vakiintumaan, niinkuin Machiavelli on osoittanut, ennenkuin asetettiin kansantribuunit: vasta silloin oli olemassa todellinen hallitus ja oikea kansanvalta. Kansa ei tosiaan ollut silloin vain ylin valtiovalta, vaan myös hallitusmies ja tuomari; senaatti oli vain alempi virasto, jonka oli määrä tasoittaa ja keskittää hallitusta; ja konsulitkin, vaikka olivatkin patriiseja, vaikka olivatkin ensimäisiä hallitusmiehiä, vaikka olivatkin rajattomalla vallalla varustettuja päälliköitä sodassa, olivat Roomassa vain kansan puheenjohtajia.
Siitä lähtien nähtiin myös hallituksen seuraavan luontaista taipumustaan ja pyrkivän voimakkaasti ylimysvaltaan. Kun patriisijärjestelmä oli hävinnyt kuin itsestään, ei ylimysvalta perustunut enää patriisikuntaan niinkuin Venetsiassa ja Genovassa, vaan senaatin virkakuntaan, johon kuului sekä patriiseja että plebeijejä, jopa tribuunienkin virkakuntaan silloin kun se alkoi anastaa itselleen tehokasta valtaa: sillä nimethän eivät vaikuta mitään itse asioihin; ja milloin kansalla on päämiehiä, jotka hallitsevat sen puolesta, niin mikä nimi näillä päämiehillä liekin, kysymys on aina ylimysvallasta.
Ylimysvallan väärinkäytöksistä syntyivät kansalaissodat ja triumviraatti. Sulla, Julius Caesar, Augustus olivat itse asiassa todellisia yksinvaltiaita; ja vihdoin hajosi valtio Tiberiuksen itsevaltiuden aikana. Rooman historia ei siis suinkaan osoita perussääntöäni vääräksi, vaan vahvistaa sitä yhä.
[38]Omnes enim et habentur et dicuntur tyranni qui potestate utuntur perpetua, in ea civitate quae libertate usa est. [Cornelius Nepos,Miltiades, kpl. VIII: "Sillä tyranneina pidetään ja tyranneiksi sanotaan kaikkia niitä, jotka käyttelevät pysyväistä valtaa valtiossa, joka on ennen nauttinut vapautta."] On kyllä totta, että Aristoteles (Nikomakholainen siveysoppi, VIII kirja 10. luku) eroittaa tyrannin kuninkaasta sikäli että edellinen hallitsee omaksi hyödykseen ja jälkimäinen yksinomaan alamaistensa hyödyksi; mutta paitsi sitä, että yleensä kaikki kreikkalaiset kirjailijat ovat käyttäneet tätä tyrannisanaa toisessa merkityksessä, niinkuin selviää varsinkin KsenophoninHieronista, seuraisi Aristoteleen eroituskäsityksestä, ettei maailman alusta alkaen olisi vielä ollut olemassa ainoatakaan kuningasta.
[39] Jotakuinkin siinä merkityksessä, mikä tälle nimitykselle annetaan Englannin parlamentissa (orateur; speaker). Näiden tointen samanlaisuus olisi saattanut konsulit ja tribuunit riitaan keskenään, vaikkapa kaikki tuomiovalta olisi ollutkin lakkautettu.
[40]Le tiers-état. Niin oli laita juuri Ranskassa. Suom. huom.
[41] Jos kylmissä maissa omaksuttaisiin itämaalaisten ylellisyys ja veltot tavat, olisi se samalla heidän kahleittensa omaksumista, se olisi niihin sitoumista vielä lujemmin kuin he.
[42] Sen aijoin tehdä myöhemmin tässä teoksessa silloin kun minä ulkomaisia suhteita käsitellessäni olisin tullut valtioliittoihin, aivan uuteen aiheeseen, jonka johtavat aatteet ovat vielä selvittämättä.
[43] Luonnollisestikin sillä edellytyksellä, ettei lähdetä maasta velvollisuuksia pakoon ja yritetä väistää isänmaan palvelemista silloin kun se tätä palvelusta tarvitsee. Pakeneminen olisi silloin rikollista ja rangaistavaa; se ei olisi enää poistumista, vaan karkaamista.
[44]Historiateos, I. kirja, 85. luku.
[45] Tällöin on aina ajateltava vapaata tilaa: sillä muutoinhan saattavat perhe, kiinteä omaisuus, turvapaikan puute, pakko, väkivalta pidättää asukkaan maassa vastoin hänen tahtoaan; ja silloin ei yksinomaan hänen oleskelunsa edellytä enää hänen suostumustaan sopimukseen tai sopimuksen loukkaamiseen.
[46] Genovassa on vankiloiden julkipuolella ja kaleerivankien kahleissa luettavana sanaLibertas(Vapaus). Tämä kilpikirjoituksen käyttämistapa on kaunis ja oikea. Vain kaikensäätyiset pahantekijät estävät tosiaan kansalaista olemasta vapaa. Maassa, missä kaikki sellaiset henkilöt olisivat kaleereilla, nautittaisiin täydellisintä vapautta.
[47]Lakien henki, II. kirja, 2. luku. Suom. huom.
[48] Abbé Charles-Irénée de Saint-Pierre (1658-1743), tunnettu varsinkin kirjastaanIkuisen rauhan suunnitelma. Suom. huom.
[49]Roomannimi, jonka väitetään johtuvanRomuluksesta, on kreikkaa ja merkitseevoimaa;Numannimi on kreikkaa myös ja merkitseelakia. Onko todennäköistä, että tämän kaupungin molemmilla ensimäisillä kuninkailla oli jo ennakolta nimet, jotka niin hyvin vastasivat heidän myöhempiä tekojaan?
[50] Ramnenses.
[51] Tatienses.
[52] Luceres.
[53] Minä sanonMars-kentälle, koska kansa kokoontui sinne kenturioittain; molemmissa toisissa muodoissaan kokoontui kansa Forumille tai muualle, ja silloin olicapite censi'lläyhtä paljon vaikutusta ja valtaa kuin ylhäisimmilläkin kansalaisilla.
[54] Tämän arvalla määrätyn kenturian nimenä olipraerogativa, koska se oli ensimäinen, jonka mieltä kysyttiin; ja siitä on tullut sanaprérogative(etuoikeus).
[55] Custodes, dirigitores, rogatores suffragiorum.
[56] Tämä nimitys tapahtui salaa, yöllä, ikäänkuin olisi hävetty kohottaa joku lakien yläpuolelle.
[57] Tästä hän ei saattanut olla varma diktaattoria ehdottaessaan: eihän hän uskaltanut itseään nimittää, eikä hän taas toiselta puolen voinut luottaa siihenkään, että hänen virkaveljensä nimittäisi juuri hänet.
[58] Tässä luvussa viittaan vain siihen, mitä olen käsitellyt laveammin kirjeessäni hra d'Alembert'ille.
[59] He olivat kotoisin eräästä toisesta saaresta, jonka nimeä kielemme hienotunteisuus estää minua tässä tilaisuudessa mainitsemasta.
[60]Tuomarein kirja, XI, 24. Näin kuuluu suomalainen käännös. Vulgatan teksti on seuraava:Nonne ea quae possidet Chamos deus tuus, tibi jure debentur?(Eivätkö kaikki ne, mitä sinun jumalasi Kamos omistaa, kuulu oikeuden mukaan sinulle?) Rousseaun käännös kuuluu:Eikö sen omistamista, mikä kuuluu Kamokselle, teidän jumalallenne, ole oikeuden mukaisesti teille myönnettävä? Me omistamme samalla perusteella maat, jotka meidän voittoisa Jumalamme on itselleen hankkinut. Esitettyään alahuomautuksessa Vulgatan tekstin, jatkaa Rousseau: Isä de Carrières on kääntänyt:Ettekö luule teillänne olevan oikeutta omistaa sitä, mikä kuuluu Kamokselle, teidän jumalallenne?Minä en tunne heprealaisen tekstin ajatusta; mutta minä näen, että Jefta Vulgatassa tunnustaa tosiasiallisesti Kamosjumalan oikeuden ja että ranskalainen kääntäjä heikontaa tätä tunnustusta lisäämällä tekstiin sanatselon vous(teidän mielestänne), joita ei ole latinalaisessa tekstissä.
Uudemmissa ranskalaisissa raamatunkäännöksissä ei ole näitä Rousseaun moittimia sanoja. — Suom. huom.
[61] On päivänselvää, ettei phokilaisia vastaan käyty n.s. pyhä sota ollut suinkaan mikään uskonsota. Sen tarkoituksena oli pyhänraastajain rankaiseminen eikä suinkaan vääräuskoisten kukistaminen.
[62] On hyvin huomattava, etteivät papistoa liitä kokonaisuudeksi niin paljon varsinaiset seurat, kuten Ranskassa, kuin kirkkojen yhteys. Kirkkojen yhteys ja kirkosta eroittaminen muodostavat papiston yhteiskunnallisen sopimuksen, sopimuksen, jonka avulla se on aina oleva kansojen ja kuninkaiden valtias. Kaikki papit, jotka pitävät yhteyttä keskenään, ovat kansalaiskumppanuksia, vaikka he sitten asuisivat kahdessa päässä maailmaa. Tämä keksintö on valtiotaidon mestariteos. Pakanallisten pappien keskuudessa ei ollut mitään sellaista havaittavana: niinpä eivät he ole koskaan muodostaneetkaan yhtenäistä pappiskuntaa.
[63] Katsokaa m.m. eräästä Grotiuksen 11 p. huhtik. 1643 päivätystä ja veljelle lähetetystä kirjeestä, mitä tämä oppinut mies hyväksyy ja mitä hän paheksuude Cive-kirjasta. On kyllä totta, että hän lempeyteen taipuvaisena näyttää antavan tekijälle hyvän anteeksi pahan tähden; mutta kaikki eivät ole niin laupiaita.