Siinä syy, joka on kaikkina aikoina pakottanut kansakuntien isiä turvautumaan taivaan välitykseen ja antamaan jumalille kunnian heidän omasta viisaudestaan, jotta kansat, alistuessaan noudattamaan valtion lakeja samalla tavalla kuin luonnonkin lakeja ja tunnustaessaan saman voiman vaikuttavan sekä ihmisen että valtion kehkeämisessä, tottelisivat vapaasti ja kantaisivat kuuliaisesti yhteisen onnellisuuden iestä.
Tämän korkeamman, tavallisten ihmisten käsityskyvyn yläpuolelle kohoavan järjen päätökset panee lainlaatija kuolemattomien suuhun, temmatakseen jumalallisen arvovallan voimalla mukaan nekin, joihin ei inhimillinen viisaus pystyisi.[15] Mutta jumalien puhuttaminen ei ole joka miehen asia, yhtä vähän kuin uskotaan jokaista, joka vain julistaa olevansa heidän tulkkinsa. Lainlaatijan suuri sielu on todellinen ihme, jonka on osoitettava hänen tehtävänsä oikeaksi. Jokainen saattaa kyllä kaivertaa käskyjä kivitauluihin tai ostaa oraakkelin tai teeskennellä olevansa salaisessa kanssakäymisessä jonkun jumalolennon kanssa tai harjoittaa linnun puhumaan korvaansa tai keksiä muita kömpelöitä keinoja kansan uskottamiseksi: ken ei muuta osaa, voi ehkä kerätä sattumalta ympärilleen parven löyhäpäitä, mutta hän ei perusta koskaan valtakuntaa ja hänen mieletön työnsä on pian hukkuva hänen kanssaan. Tyhjät silmänlumeet muodostavat hauraan siteen: vain viisaus tekee sen kestäväksi. Juutalainen laki, joka on yhä voimassa, Ismaelin lapsen laki, joka on jo kymmenen vuosisataa hallinnut puolta maailmaa, puhuvat vielä tänä päivänä niistä suurista miehistä, jotka ne ovat sepittäneet; ja sillä välin kun ylpeä filosofia tai sokea puoluehenki näkee heissä vain onnekkaita petkuttajia, ihailee todellinen valtiomies sitä heidän säädöksissään ilmenevää suurta ja väkevää neroa, joka luo pysyviä laitoksia.
Tästä kaikesta ei kuitenkaan sovi Warburtonin[16] tavoin päättää, että valtiotaidolla ja uskonnolla olisi keskuudessamme yhteinen tarkoitusperä, vaan että toinen on kansakuntien syntyessä toisen avustajana.
Kahdeksas luku.
Kansasta.
Niinkuin rakentaja ennen suuren rakennuksen alottamista tarkastelee ja koettelee maaperää, nähdäkseen, kestääkö se tämän rakennuksen painon, ei myöskään viisas lainlaatija alota sepittämällä itsessään kylläkin hyviä lakeja, vaan ottaa hän sitä ennen selkoa, onko se kansa, jolle ne ovat aijotut, omiansa niitä sietämään. Tästä syystä kieltäytyi Platon antamasta lakeja arkadialaisille ja kyrenaikalaisille, tietäen, että nämä kaksi kansaa olivat rikkaita, eivätkä voineet kärsiä tasa-arvoisuutta: tästä syystä nähtiin Kreetan saarella hyviä lakeja ja huonoja ihmisiä, koska Minos oli yrittänyt totuttaa lakien kuriin kansaa, joka oli täynnä paheita.
Tuhansia kansoja, jotka eivät olisi milloinkaan voineet kärsiä hyviä lakeja, on loistanut maan päällä; ja niilläkin, jotka olisivat voineet sen tehdä, on koko olemassaolonsa kestäessä ollut vain hyvin lyhyt sellainen aika. Useimmat kansat, niinkuin useimmat ihmisetkin, ovat kuuliaisia vain nuoruudessaan; ne muuttuvat vanhetessaan parantumattomiksi. Kun tavat ovat kerran syntyneet ja ennakkoluulot juurtuneet, on vaarallinen ja turha yritys ryhtyä niitä korjaamaan: kansa ei edes siedä vammoihinsa koskettavan niiden poistamisen tarkoituksessa, muistuttaen siinä noita typeriä ja raukkamaisia sairaita, jotka vapisevat lääkärin nähdessään.
Niinkuin eräät taudit hämmentävät ihmisten pään ja riistävät heiltä menneisyyden muiston, sattuu myös valtioiden elämässä joskus kiihkon aikoja, jolloin vallankumoukset tekevät kansoihin saman vaikutuksen kuin eräät taudinpuuskat yksilöihin, jolloin menneisyyden inho vastaa unohdusta ja jolloin kansalaissotien polttama valtio syntyy niin sanoaksemme uudelleen hihastaan ja saa jälleen nuoruutensa voiman päästyään kuoleman kynsistä. Niin kävi Spartan Lykurgoksen aikaan; niin kävi Rooman Tarquiniusten jälkeen; ja niin on käynyt meidän joukossamme Hollannin ja Sveitsin sitten kun niistä oli tyrannit karkoitettu.
Mutta tällaiset tapahtumat ovat harvinaisia; ne ovat poikkeuksia, joiden syy on aina tällaisen poikkeuksellisen valtion erikoisessa hallitusmuodossa. Ne eivät hevillä esiinny kahta kertaa saman kansan elämässä: sillä se voi vapauttaa itsensä niin kauvan kuin se on vielä sivistymätön; mutta se ei kykene siihen enää sitten kun kansan tarmo on kulunut. Silloin voivat levottomuudet hävittää sen, vallankumouksien voimatta palauttaa sitä entiseen voimaansa; ja heti kun sen kahleet on katkottu, hajoaa se palasiksi, eikä sitä ole enään olemassa: se tarvitsee siitä lähtien herraa eikä vapauttajaa. Vapaat kansat, muistakaa tämä perussääntö: vapaus voidaan hankkia, mutta sitä ei saada milloinkaan takaisin.
Nuoruus ei ole lapsuutta. Kansakunnilla niinkuin ihmisilläkin on nuoruuden aikansa, tai, jos niin tahdotaan, kypsyyden aikansa, jota on odotettava ennen kuin niitä käydään taivuttamaan lakien kuuliaisuuteen; mutta kansan kypsyyttä ei ole aina helppo todeta, ja jos sen edelle ehätetään, ei työ onnistu. Yksi kansa on lainalaiseen järjestykseen kelvollinen jo syntyessään, toinen ei pääse siihen tilaan kymmenenkään vuosisadan kuluttua. Venäläisistä ei tule milloinkaan todellisesti sivistynyttä kansaa, koska heistä on tahdottu tehdä sitä liian aikaisin. Pietarilla oli kyllä jäljittelyneroa, mutta hänellä ei ollut oikeata neroa, sitä, joka luo ja tekee kaiken tyhjästä. Muutamat hänen toimenpiteensä olivat hyviä, mutta useimmat eivät olleet paikallaan. Hän näki kyllä, että hänen kansansa oli raakalaisasteella, mutta hän ei nähnyt, ettei se ollut kypsynyt järjestystä ja lakia kunnioittavaan sivistykseen; hän tahtoi sitä sivistyttää silloin kun sitä piti vain karkaista. Hän tahtoi heti luoda saksalaisia ja englantilaisia, kun piti alkaa luomalla venäläisiä; hän esti alamaisiaan koskaan tulemasta siksi, mitä he voisivat olla, uskotellessaan heille, että he muka olivat sitä, mitä he eivät vieläkään ole. Juuri samalla tavalla kehittää ranskalainen kotiopettaja oppilaansa loistamaan yhden hetken lapsuudessaan ja sitten olemaan koko ikänsä kaikkea kykyä vailla. Venäjän keisarikunta aikoo joskus laskea koko Europan valtansa alle, mutta joutuukin itse ikeeseen: tatareista, sen alamaisista tai sen naapureista, tulee sen herrat, samoin kuin meidänkin. Tämä mullistus näyttää minusta väistämättömältä: kaikki Europan kuninkaat työskentelevät yksissä miehin sen jouduttamiseksi.
Yhdeksäs luku.
Jatkoa.
Niinkuin luonto on määrännyt rajat säännöllisesti muodostuneen ihmisen kasvulle, niin että se näiden rajojen ulkopuolella luo vain jättiläisiä tai kääpiöitä, samoin on valtion parhaaseen rakenteeseen nähden sen laajuudella rajansa, jottei se olisi liian suuri voidakseen tulla hyvin hallituksi, eikä liian pieni voidakseen pysyä pystyssä omin voimin. Jokaisessa valtioruumiissa on olemassa määrätty summa voimaa, jonka yli se ei saisi mennä, mutta josta se usein loittonee suurentuessaan.
Jota enemmän yhteiskunnallinen side venyy, sitä heikommaksi se käy; ja yleensä on pieni valtio suhteellisesti suurta valtiota voimakkaampi.
Tuhannet syyt todistavat tämän perussäännön oikeaksi. Ensinnäkin tulee hallitustointen hoitaminen hankalammaksi pitkien matkojen takaa, aivan niinkuin paino tulee raskaammaksi pitkän kiinnikkeen päässä. Hallinto käy myöskin työläämmäksi sitä mukaa kuin asteita tulee lisää: sillä kullakin kaupungilla on ensinnäkin oma hallintonsa, jonka kansa maksaa; kullakin piirikunnalla on oma hallintonsa, jonka niinikään kansa maksaa; vihdoin kullakin maakunnalla; senjälkeen tulevat suuret hallitusalueet, käskynhaltijain maat, varakuninkaiden maat, ja kaikkien näiden hallinnosta on aina maksettava yhä enemmän mitä korkeammalle noustaan, ja kaikki tämä tapahtuu aina onnettoman kansan kustannuksella; lopuksi tulee ylin hallitus, joka murskaa kaikki. Moiset liialliset rasitukset uuvuttavat alamaisia lakkaamatta: kaikki nämä eriarvoiset virkakunnat eivät hallitse heitä suinkaan paremmin, vaan huonommin kuin jos heidän yläpuolellaan olisi vain yksi ainoa virkakunta. Sillä välin jää enää tuskin mitään apuneuvoja odottamattomien tapausten varalle; ja silloin kun on pakko niihin turvautua, elää valtio aina perikatonsa aattoa.
Eikä siinä kaikki: hallitus ei ole ainoastaan heikompi ja hitaampi vaatimaan lakien noudattamista, estämään rettelöitä, korjaamaan väärinkäytöksiä, torjumaan kapinallisia yrityksiä, joita saattaa syntyä etäisillä seuduilla, vaan on myöskin kansa vähemmän kiintynyt päämiehiinsä, joita se ei koskaan näe, isänmaahansa, joka tuntuu siitä koko maailmalta ja kansalaistovereihinsa, joista useimmat ovat hänelle vieraita. Samat lait eivät saata soveltua niin monille maakunnille, joiden tavat ovat erilaiset, jotka elävät aivan vastakkaisissa ilmanaloissa ja jotka eivät voi kärsiä samanlaista hallitusmuotoa. Mutta erilaiset lait siittävät taas vain levottomuutta ja sekasortoa kansoissa, jotka saman esivallan alaisina eläessään ja ollessaan lakkaamattomassa yhteydessä keskenään siirtyvät toistensa luo tai solmivat keskenään avioliittoja, tietämättä milloinkaan uusiin oloihin joutuneina, onko heidän perintöosansa tosiaankin heidän. Kyvyt hautautuvat, hyveet jäävät piiloon ja paheet rankaisematta tällaisessa toisilleen tuntemattomien ihmisten laumassa, jonka ylimmän hallinnon istuin kerää samaan paikkaan. Lukemattomien tehtävien uuvuttamat päämiehet eivät näe mitään omin silmin; alemmat virkailijat hallitsevat valtiota. Vihdoin anastavat ne toimenpiteet, joihin on ryhdyttävä hallitusvallan tukemiseksi, koska niin monet etäisissä paikoissa asuvat virkamiehet tahtovat päästä sen käskyistä tai suorastaan antaa sille käskyjä, kaiken valtion huolenpidon, niin ettei siitä jää enää mitään kansan onnen varalle; tuskin jaksetaan enää puolustaa sitä hätätilassa: ja näin luhistuu rakenteensa puolesta liian suuri yhtymä kasaan ja häviää oman painonsa musertamana.
Toiselta puolen täytyy valtion lujuutensa nimessä hankkia itselleen varma perustus voidakseen kestää ne töytäykset, joita se ei suinkaan pääse kokemasta, ja ne ponnistukset, joihin sen on pakko säilyäkseen antautua: sillä kaikilla kansoilla on jonkunlainen keskipakoisvoima, joka saa ne lakkaamatta toimimaan toisiaan vastaan ja laajentamaan alueitaan naapurien kustannuksella, niinkuin Descartes'n pyörteet. Niinpä ovatkin heikot vaarassa joutua pian suurempien saaliiksi, eikä juuri kukaan saata säilyä muutoin kuin asettumalla kaikkien kanssa jonkunlaiseen tasapainoon, joka tekee puristuksen kaikilta tahoilta kutakuinkin samanlaiseksi.
Tästä siis selviää, että on syitä laajentaa aluettaan ja syitä supistaa sitä; eikä ole suinkaan valtiomiehen pienimpiä taitoja löytää niin edellisistä kuin jälkimäisistäkin valtion säilymiselle edullisin suhde. Yleensä voidaan sanoa, että kun ensiksi mainitut ovat vain ulkonaisia ja suhteellisia, ei niitä käy pitäminen niin tärkeinä kuin toisia, jotka ovat sisäisiä ja ehdottomia: terve ja luja rakenne on ensimäinen tavoiteltava; ja parempi on luottaa voimaan, joka syntyy hyvästä hallituksesta, kuin apuneuvoihin, joita suuri alue tarjoaa.
Muutoin on nähty silläkin tavalla rakennettuja valtioita, että valloitusten välttämättömyys sisältyi suorastaan niiden rakenteeseen ja että niiden täytyi pystyssä pysyäkseen laajentua lakkaamatta. On kylläkin mahdollista, että ne olivat erinomaisen tyytyväisiä tähän onnekkaaseen välttämättömyyteen, joka näytti niille kuitenkin niiden suuruuden äärimmäisellä rajalla niiden kukistumisen väistämättömän hetken.
Kymmenes luku.
Jatkoa.
Valtiollista yhdyskuntaa voidaan mitata kahdella tavalla, nimittäin alueen laajuuden tai kansan lukumäärän mukaan; ja näiden kahden mitan välillä on olemassa oikea suhde, joka antaa valtiolle sen todellisen suuruuden. Ihmiset muodostavat valtion ja maa ruokkii ihmiset: mainittu suhde on siis sellainen, että maan täytyy riittää sen asujien toimeentuloon ja että asujia saa olla vain niin paljon kuin maa jaksaa elättää. Tämä suhde ilmaisee myös jonkun määrätyn kansanjoukon suurimman mahdollisen voiman: sillä jos maa-aluetta on liiaksi, on sen suojeleminen rasittavaa, viljeleminen riittämätöntä, tuotanto tarpeettoman suurta; se on puolustussotien lähin syy: ellei sitä ole kylliksi, on valtio tarpeellisen lisän hankkimisessa riippuvainen naapuriensa mielivallasta; se on taas hyökkäyssotien lähin syy. Jokainen kansa, joka asemansa takia voi valita vain kaupan tai sodan, on heikko itsessään; se on riippuvainen naapureistaan, se on riippuvainen tapahtumista, ja sen elämä on aina epävarma ja lyhyt. Se masentaa muita ja muuttaa tilaansa, tai se masennetaan, eikä ole enää mitään. Se kykenee säilymään vapaana vain pienuuden tai suuruuden nojalla.
Ei ole mahdollista laskelmien avulla määrätä riittävän maa-alan ja siihen soveltuvan ihmisjoukon keskinäistä kiinteätä suhdetta, osaksi niiden erilaisuuksien takia, joita esiintyy maan laadussa, sen hedelmällisyysasteessa, sen tuotteiden lajissa, ilmaston vaikutuksessa, osaksi niiden erilaisuuksien tähden, joita huomataan asukkaiden luonnonlaadussa, asukkaiden, joista yhdet kuluttavat hedelmällisessä maassa vähän, toiset taas karulla kamaralla paljon. Edelleen tulee ottaa huomioon naisten suurempi tai pienempi hedelmällisyys, ne seikat, jotka voivat jossakin maassa olla enemmän tai vähemmän suotuisia väestön lisääntymiselle, se vaikutus, minkä lainlaatija puolestaan voi toivoa säädöksillään tekevänsä tähän lisääntymiseen; lainlaatijan ei nimittäin tule perustaa arvosteluansa siihen, mitä hän näkee, vaan siihen, mitä hän aavistaa, eikä pysähtyä niin paljon väkiluvun olevaan kantaan kuin siihen kantaan, johon sen luonnon mukaan täytyy kohota. Niinpä onkin tuhansia tilaisuuksia, joissa seudun erikoiset olosuhteet vaativat tai sallivat suuremman maa-alueen valtaamista kuin näyttää tarpeelliselta. Siten on pakko levittäytyä laajemmalle alalle vuorimaassa, missä luonnontuotteet, nim. metsät, laitumet vaativat vähemmän työtä, missä kokemus osoittaa naisten olevan hedelmällisempiä kuin tasangoilla ja missä alituiset rinteet ja jyrkänteet tarjoavat vain vähän vaakasuoraa perustaa, ainoata, joka on otettava lukuun kasvullisuuden menestymisestä puhuttaessa. Sitävastoin käy eläminen tiheämmässä meren rannalla, jopa kallioidenkin keskellä ja melkein hedelmättömillä hietikoilla, koska kalastus saattaa siellä suureksi osaksi korvata maan tuotteita, koska ihmisten on pakko ahtautua taajempaan voidakseen torjua merirosvojen hyökkäykset ja koska muutoin on helpompi siirtokuntia perustamalla vapauttaa maa asukkaista, joita siihen on mahdollisesti kertynyt liiaksi.
Näihin jotakin kansaa koskevan lainlaadinnan ehtoihin on lisättävä vielä muuan, joka ei voi korvata toisia, mutta jota ilman ne ovat kaikki hyödyttömiä: silloin täytyy vallita yltäkylläisyyden ja rauhan, koska aika, jolloin valtio järjestäytyy, on, samoin kuin hetki, jolloin taistelurintamaa muodostetaan, sellainen aika, jolloin yhdyskunta on vähiten vastustuskykyinen ja helpoin hävittää. Paremmin kyettäisi pitämään puoliaan täydellisen epäjärjestyksen vallitessa kuin kuohunnan hetkellä, jolloin jokainen pitää vain huolta omasta paikastaan eikä vaarasta. Jos tuollaisena taitekautena syntyy sota, nälänhätä, kapina, suistuu valtio ehdottomasti kumoon.
On kyllä totta, että monet hallitukset ovat kohonneet valtaan tällaisten myrskyjen hetkellä; mutta silloinpa hävittävätkin juuri nämä hallitukset valtion. Vallananastajat panevat toimeen tai valitsevat aina tällaisia sekasorron aikoja, saadakseen yleisen kauhun varjossa voimaan tuhoisia lakeja, joita ei kansa milloinkaan hyväksyisi tyynellä mielellä ollessaan. Säätämishetken valinta on kaikkein varmimpia tuntomerkkejä, joiden avulla käy eroittaminen lainlaatijan työ tyrannin työstä.
Millainen kansa on sitten sopiva lainlaadinnan esineeksi? Sellainen, jota yhdistää jo sisäisesti alkuperän, edun tai sopimuksen side, joka ei ole vielä kantanut lakien todellista iestä, jolla ei ole erikoisen juurtuneita tapoja eikä taikaluuloja, joka ei pelkää äkillisen päällekarkauksen vaaraa ja joka naapuriensa riitoihin sekaantumatta kykenee yksinään vastustamaan jokaista niistä tai, käyttäen apunaan yhtä, torjumaan toisen; sellainen, jonka jokainen jäsen saattaa olla tuttu kaikille ja jonka keskuudessa ei ole suinkaan pakko sälyttää ihmiselle suurempaa taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa; sellainen, joka voi tulla toimeen ilman toisia kansoja ja jota ilman kaikki muut kansat voivat tulla toimeen;[17] sellainen, joka ei ole rikas eikä köyhä ja joka tulee omillaan aikaan; sekä vihdoin sellainen, joka yhdistää vanhan kansan vakaantuneisuuden uuden kansan kuuliaisuuteen. Lainlaadintatyön tekee tukalaksi vähemmän se, mitä on pystytettävä, kuin se, mitä on hävitettävä; ja menestyksen tekee taas niin harvinaiseksi se seikka, että on mahdoton liittää luonnon yksinkertaisuutta yhteiskunnan tarpeisiin. Kaikkia näitä ehtoja on tosiaankin vaikea yhdistää: niinpä nähdäänkin vain vähän valtioita, joissa on hyvät lait.
Europassa on vielä yksi lainlaadintaan kelvollinen maa: Korsikan saari. Se urheus ja sitkeys, millä tämä uljas kansa on osannut vallata takaisin vapautensa ja puolustaa sitä, ansaitsisi kylläkin, että joku viisas mies opettaisi sitä säilyttämään tämän vapauden. Minulla on eräänlainen aavistus siitä, että tämä pieni saari tulee jonakin päivänä hämmästyttämään Eurooppaa.
Yhdestoista luku.
Erilaisista lainlaatimisjärjestelmistä.
Jos käydään tutkimaan, mikä on varsinaisesti kaikkien kansalaisten suurin hyvä, se hyvä, jonka tulee olla jokaisen lainlaatimisjärjestelmän tarkoitusperänä, havaitaan sen supistuvan näihin kahteen tärkeimpään päämäärään:vapauteenjatasa-arvoisuuteen. Vapauteen, koska jokaisen yksityisen riippuvaisuus merkitsee yhtä suuren voimaerän hukkaantumista vakioyhteydeltä; tasa-arvoisuuteen, koska vapaus ei voi pysyä pystyssä ilman sitä.
Minä olen jo sanonut, mitä kansalaisvapaus on: mitä tasa-arvoisuuteen tulee, niin ei ole suinkaan ymmärrettävä tätä sanaa niin, että vallan ja rikkauden asteet olisivat ehdottomasti samat; vaan että valta pysyy kaiken väkivallan alapuolella ja että sitä harjoitetaan vain yhteiskunnallisen aseman ja lakien nojalla; ja ettei rikkauteen nähden ainoakaan kansalainen ole kylliksi äveriäs voidakseen ostaa toisen kansalaisen, eikä ainoakaan niin köyhä, että hänen on pakko myydä itsensä:[18] mikä edellyttää suurten puolelta omaisuuden ja arvon kohtuullisuutta, ja pienten puolelta ahneuden ja kärkynnän hillitsemistä.
Tämä tasa-arvoisuus, sanotaan, on ajatushoure, jolla ei voi olla vastinettaan todellisuudessa. Mutta jos väärinkäytökset ovat väistämättömiä, niin seuraako siitä, ettei niitä pitäisi ainakin rajoittaa? Asiahan on päinvastoin niin, että koska olojen voima pyrkii aina hävittämään tasa-arvoisuutta, lainsäädännän voiman täytyy aina pyrkiä pitämään sitä pystyssä.
Mutta näiden jokaisen hyvän lakijärjestelmän yleisten päämäärien täytyy aina muodostua hiukan toisenlaisiksi kussakin maassa niiden olosuhteiden vaikutuksesta, jotka syntyvät sekä paikallisesta tilanteesta että asukkaiden luonteesta; ja juuri näiden olosuhteiden perustuksella on kullekin kansalle määrättävä erikoinen lakijärjestelmä, joka on paras, ehkei itsessään, mutta kuitenkin sille valtiolle, mille se on tarkoitettu. Jos esim. maa on karua ja hedelmätöntä tai alue liian ahdas asukkaille, kääntykää silloin teollisuuteen ja käsitöihin ja vaihtakaa niiden tuotteita puuttuviin elintarpeisiin. Jos sitävastoin hallussanne on rikkaita tasankoja ja hedelmällisiä kunnaita ja jos teillä puuttuu asukkaita mainiolle maalle, omistakaa kaikki huolenpitonne maanviljelykselle, joka lisää väkeä, ja karkoittakaa teollisuus, joka vain saisi aikaan lopullisen väestön vähenemisen, kasatessaan muutamiin valtion alueen kohtiin nekin harvat asukkaat, mitä sillä on.[19] Jos taas omistatte avaroita ja mukavia rannikoita, niin peittäkää meri laivoilla, harjoittakaa kauppaa ja purjehdusta ja teillä tulee olemaan loistava ja lyhyt elinkausi. Jos meri huuhtelee rannoillanne vain melkein luoksepääsemättömiä kallioita, niin jääkää raakalaisiksi ja syökää kalaa, ja elämänne on muodostuva rauhallisemmaksi, paremmaksi ehkä, ja varmastikin onnellisemmaksi. Sanalla sanoen: kaikille yhteisten perussääntöjen ohessa on kullakin kansalla itsessään joku syy, joka pakottaa sovelluttamaan niitä aivan erikoisella tavalla ja joka tekee sen lainsäädännön vain sille yksinään otolliseksi. Täten oli muinoin heprealaisilla ja myöhemmin arabialaisilla tärkeimpänä päämääränä uskonto; ateenalaisilla kirjallisuus; Kartagolla ja Tyroksella kauppa; Rhodos-saarella merenkulku; Spartalla sota ja Roomalla miehuus.Lakien Hengentekijä[20] on useilla esimerkeillä osoittanut, kuinka taitavasti lainlaatija ohjaa lakijärjestelmää kutakin tällaista päämäärää kohti.
Valtion rakenteen tekee tosiaankin lujaksi ja kestäväksi niin huolellinen kaikkien soveltuvaisuuteen vaikuttavien seikkojen huomioon ottaminen, että luonnolliset olosuhteet ja lait osuvat aina yksiin samoista seikoista ja että nämä jälkimäiset vain niin sanoaksemme vahvistavat, seuraavat, oikovat edellisiä. Mutta jos lainlaatija erehtyykin päämäärästään ja rakentaa toiselle periaatteelle kuin sille, mikä syntyy asioiden luonnosta; jos yksi tähtää orjuuteen ja toinen vapauteen; yksi rikkauteen, toinen väkiluvun lisääntymiseen; yksi rauhaan, toinen valloituksiin: silloin huomataan lakien vähitellen heikontuvan ja valtiorakennuksen horjumistaan horjuvan, siksi kunnes lakkaamattoman sisäisen levottomuuden jäytämä valtio vihdoin joko häviää tai muuttuu ja kunnes voittamaton luonto on jälleen päässyt oikeuksiinsa.
Kahdestoista luku.
Lakien jako.
Kun on kysymyksessä kokonaisuuden järjestäminen eli mahdollisimman parhaan muodon keksiminen yhteisölle, on otettava huomioon useampia suhteita. Ensinnäkin koko yhteisön vaikutus itseensä, s.o., kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen eli ylimmän vallan suhde valtioon; ja tämän suhteen muodostavat väliasteiden suhteet, niinkuin alempana saamme nähdä.
Lakeja, jotka järjestävät tämän suhteen, sanotaan valtiosäännöksi, ja on niiden nimenä myös perustuslait, eikä syyttä, jos nämä lait ovat viisaita: sillä ellei ole muuta kuin yksi ainoa hyvä tapa järjestää kutakin valtiota, niin tulee kansan, joka on sen löytänyt, pysyä siinä: mutta jos voimaan saatettu järjestys on huono, niin miksi pidettäisiin perustuslakeina lakeja, jotka estävät sitä olemasta hyvä? Muutoin on kansalla joka tapauksessa aina vapaus muuttaa lakinsa, parhaimmatkin: sillä jos se suvaitsee tehdä pahaa itselleen, niin kenellä on oikeus sitä siitä estää?
Toisen suhteen muodostaa jäsenten suhde toisiinsa tai koko yhteisöön: ja tämän suhteen tulee olla edellisessä kohdassa niin pienen ja jälkimäisessä niin suuren kuin mahdollista, niin että jokainen kansalainen on täydellisesti riippumaton kaikista muista ja äärimmäisen riippuvainen valtiosta, mikä tapahtuu aina samoin keinoin, sillä vain valtion voimakkuus takaa sen jäsenten vapauden. Tästä toisesta suhteesta syntyvät yksityisoikeudelliset lait.
Tarkasteltavaksi voidaan ottaa kolmannenkinlaatuinen ihmisen ja lain suhde, nimittäin tottelemattomuuden suhde rangaistukseen; ja tämä antaa aiheen rikoslakien säätämiseen, lakien, jotka pohjaltaan ovat vähemmän erikoinen lakien laji kuin kaikkien muiden vahvistus.
Näihin kolmeen lakien lajiin liittyy vielä neljäs, tärkein kaikista, jota ei piirretä marmoriin eikä vaskeen, vaan kansalaisten sydämeen; joka muodostaa valtion todellisen perustuksen; joka saa joka päivä uusia voimia: joka toisten lakien vanhetessa tai sammuessa elähyttää tai korvaa niitä ja joka pysyttää kansaa sen lakijärjestelmän hengessä ja asettaa huomaamatta tottumuksen voiman käskyvallan sijaan: minä puhun tavoista, luontumuksista ja varsinkin yleisestä mielipiteestä, tästä tärkeästä tekijästä, joka on meidän valtiomiehillemme aivan tuntematon, mutta josta riippuu kaikkien muiden menestys, tekijästä, josta suuri lainlaatija pitää huolta salavihkaa, sillä välin kun hän näyttää rajoittuvan yksityisiin säännöksiin, jotka ovat vain holvin kaaria, kunnes tavat, jotka syntyvät hitaammin, muodostavat vihdoin tämän holvin järkkymättömän päätekiven.
Näistä eri lajeista kuuluu käsittelemääni asiaan yksinomaan valtiosääntö, joka määrää hallitusmuodon.
Ennenkuin käymme puhumaan erilaisista hallitusmuodoista, koettakaamme määritellä tämän sanan täsmällinen merkitys, koska sitä ei ole vielä tyhjentävästi selitetty.
Ensimäinen luku.
Hallituksesta yleensä.
Minä huomautan lukijalle, että tähän lukuun on perehdyttävä huolellisesti ja etten minä tunne taitoa sanoa sanottavaani selvästi sellaiselle, joka ei tahdo olla tarkkaavainen.
Jokaisella vapaalla teolla on kaksi syytä, jotka vaikuttavat yhteisesti sen tapahtumiseen: toinen niistä on henkinen, nimittäin tahto, joka määrää teon; toinen on ruumiillinen, nimittäin voima, joka sen suorittaa. Kun käyn jotakin päämäärää kohti, on ensinnäkin välttämätöntä, että tahdon mennä sinnepäin; toiseksi, että jalkani kantavat minut sinne. Jos halvattu tahtoo juosta, ellei liikuntokykyinen tahdo juosta, jäävät molemmat paikalleen. Valtioruumiilla on samat toiminnan syyt: siinäkin eroitetaan voima ja tahto, ja nimitetään jälkimäistälakiasäätäväksi vallaksi, edellistätoimeenpanevaksi vallaksi: mitään ei siinä tapahdu tai ei saa tapahtua ilman niiden molempien myötävaikutusta.
Me olemme nähneet, että lakiasäätävä valta kuuluu kansalle ja ettei se voi kenellekään muulle kuuluakaan. Mutta sitävastoin on helppo ylempänä esitettyjen periaatteiden nojalla huomata, ettei toimeenpaneva valta saata kuulua yhteisölle, jolla on jo ylin valta ja lakiasäätävä valta, koska tämä toimeenpaneva valta ilmenee vain yksityisinä tekoina, jotka ovat lain ja siis myöskin ylimmän valtiovallan määräyspiirin ulkopuolella, ylimmän valtiovallan kaikki teot kun voivat olla vain lakeja.
Yhteisellä voimalla täytyy siis olla sopiva välikappale, joka kokoaa sen ja panee sen toimimaan yleistahdon ohjeiden mukaan; joka pitää yllä yhteyttä valtion ja ylimmän vallan välillä; joka saa tavallaan aikaan valtion henkilössä sen, mitä ihmisessä saa aikaan sielun ja ruumiin yhteistoiminta. Sellainen on valtiossa hallituksen oikeutus, vaikka se, väärin kyllä, usein sekoitetaankin ylimpään valtiovaltaan, jonka palvelija se vain on.
Mitä on siis hallitus? Välittävä virkakunta, joka on asetettu alamaisten ja ylimmän valtiovallan väliin avustamaan niiden keskinäistä yhteyttä ja jonka tehtävänä on lakien toimeenpaneminen ja vapauden, sekä kansalais- että valtiollisen vapauden, säilyttäminen.
Tämän virkakunnan jäseniä nimitetään hallitusmiehiksi taikuninkaiksi, s.o.käskynhaltijoiksi; ja koko virkakunnalla on nimenäruhtinas.[21] Niinpä ovat siis erinomaisen oikeassa ne, jotka väittävät, ettei tahdon ilmaisu, minkä nojalla joku kansa antautuu päämiestensä hallittavaksi, ole mikään tasavertainen sopimus: kysymyksessä ei ole ehdottomasti mikään muu kuin uskottu tehtävä, virka, jonka hoitajina nämä päämiehet, ollen pelkkiä ylimmän valtiovallan palvelijoita, harjoittavat sen nimessä valtaa, minkä se on heille uskonut ja minkä se voi rajoittaa, muuttaa tai kokonaan ottaa poiskin, milloin se vain haluaa, koska sellaisen oikeuden luovuttaminen on sopimaton yhdyskunnan luonteeseen ja yhtymisen tarkoituksen vastainen.
Minä sanon siishallinnoksitai ylimmäksi valtion hoidoksi toimeenpanevan vallan laillista harjoittamista, ja ruhtinaaksi tai hallitusmieheksi sitä virkakuntaa tai miestä, jolle tämä hoito on uskottu.
Hallituksessa yhtyvät ne välittävät voimat, joiden suhteet muodostavat kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli ylimmän valtiovallan suhteen valtioon. Tätä viimeksi mainittua suhdetta voi kuvitella jatkuvan verrannon äärimmäisten jäsenten suhteeksi, missä verrannossa hallitus on keskivertona. Hallitus saa ylimmältä valtiovallalta ne käskyt, jotka se vuorostaan antaa kansalle; ja jotta valtio olisi hyvässä tasapainossa, täytyy, kun kaikki punnitaan vastakkain, hallituksen tuleman eli vallan sellaisenaan olla yhtä suuren kuin kansalaisten tuleman eli vallan, nämä kansalaiset kun ovat ylimmän valtiovallan osakkaita yhdeltä puolen ja alamaisia toiselta puolen.
Lisäksi ei käy muuttaminen ainoatakaan näistä kolmesta verrannon jäsenestä rikkomatta samalla koko verrantoa. Jos ylin valtiovalta tahtoo hallita tai jos hallitusmies tahtoo säätää lakeja tai jos alamaiset kieltäytyvät tottelemasta, syntyy epäjärjestys järjestyksen sijaan, voima ja tahto eivät enää toimi sopusointuisesti ja näin hajaantunut valtio suistuu hirmuvaltaan tai täydelliseen vallattomuuteen. Koska vihdoin on olemassa vain yksi ainoa keskiverto kussakin suhteessa, on myöskin vain yksi ainoa hyvä hallitus mahdollinen valtiossa: mutta kun tuhannet tapahtumat voivat muuttaa kansan suhteita, niin eivät ainoastaan erilaiset hallitukset saata olla hyviä eri kansoille, vaan myöskin samalle kansalle eri aikoina.
Yrittääkseni antaa jonkunlaisen käsityksen niistä erilaisista suhteista, jotka voivat vallita näiden kahden äärimmäisen jäsenen välillä, otan esimerkiksi kansan lukumäärän, koska se on helpoimmin ilmaistavia suhteita.
Olettakaamme, että valtion muodostaa kymmenentuhatta kansalaista. Ylintä valtiovaltaa voidaan tarkastella vain yhteytenä ja kokonaisuutena; mutta kukin yksityinen otetaan huomioon yksilönä, koska hän on alamainen; niinpä suhtautuu nyt ylin valtiovalta alamaiseen niinkuin kymmenentuhatta yhteen: se merkitsee, että kullakin valtion jäsenellä on kohdaltaan vain kymmenestuhannes osa ylimmästä vallasta, vaikkakin hän on sen vallassa kokonaan. Jos taas kansan muodostaa satatuhatta ihmistä, ei alamaisten asema siitä muutu, vaan kantaa kukin samalla tavalla lakien koko herruutta, sillä välin kun hänen äänellään, joka on supistunut sadanneksituhannenneksi osaksi, on kymmenen kertaa vähemmän vaikutusta niiden säätämiseen. Näin siis alamainen pysyy aina yksikkönä, mutta ylimmän vallan suhde kasvaa sitä mukaa kuin kansalaisten lukumäärä kasvaa: mistä seuraa, että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän vapaus pienenee.
Kun minä sanon, että tämä suhde kasvaa, niin minä tarkoitan, että se etenee tasa-arvoisuudesta: mitä suurempi tämä suhde on geometrisessä merkityksessä, sitä pienempi se on tavallisessa merkityksessä; edellisessä merkityksessä tarkastellaan tätä suhdetta paljouden kannalta ja sitä mitataan eksponentilla; ja jälkimäisessä merkityksessä tarkastellaan sitä samuuden kannalta ja arvostellaan yhtäläisyyden mukaan.
Mitä vähemmän nyt yksityistahdot pitävät yhtä yleistahdon kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa. Ollakseen hyvä tulee siis hallituksen olla suhteellisesti sitä voimakkaampi, mitä lukuisampi kansa on.
Kun toiselta puolen valtion suureneminen tarjoaa valtiovallan haltijoille enemmän kiusauksia ja keinoja tämän vallan väärinkäyttämiseen, niin mitä enemmän hallituksella täytyy olla voimaa pitää kansaa aisoissa, sitä enemmän täytyy taas ylimmällä valtiovallalla olla vuorostaan voimaa pitää aisoissa hallitusta. Minä en puhu tässä ehdottomasta voimasta, vaan valtion eri osien suhteellisesta voimasta.
Tästä kaksinaisesta suhteesta johtuu, ettei ylimmän valtiovallan, ruhtinaan ja kansan välillä vallitseva jatkuva verranto ole suinkaan mikään mielivaltainen aate, vaan välttämätön seuraus valtiollisen yhdyskunnan luonnosta. Edelleen johtuu siitä, että kun toinen äärimmäinen jäsen, nimittäin kansa alamaisena, on yksiköllä ilmaistu muuttumaton suhde, niin milloin tahansa kaksinkertainen suhde suurenee tai pienenee, suurenee tai pienenee myös yksinkertainen suhde samassa määrässä: keskimäinen jäsen muuttuu siis; mistä selviää, ettei ole olemassa mitään ainokaista eikä ehdotonta hallitusmuotoa, vaan että voi olla yhtä monta luonteeltaan erilaista hallitusta kuin on suuruudeltaan erilaista valtiota.
Jos tehtäisiin tästä järjestelmästä pilkkaa ja sanottaisiin, että tämän keskiverron löytämiseksi ja hallituskunnan muodostamiseksi tarvitsee minun oppini mukaan vain ottaa neliöjuuri kansan lukumäärästä, niin vastaisin minä, että olen tässä ottanut tämän lukumäärän vain esimerkiksi; ettei niitä suhteita, joista puhun, mitata yksinomaan ihmisten lukumäärällä, vaan yleensä toiminnan määrällä, joka syntyy monen monista syistä; että minä muutoin, vaikka minä lausuakseni ajatukseni lyhyemmin lainaankin hetkiseksi sanontatapoja geometrialta, tiedän kyllä vallan hyvin, ettei geometristä tarkkuutta suinkaan voida saavuttaa siveellisten suureiden alalla.
Hallitus on pienessä mittakaavassa samaa, mitä valtioruumis, johon se sisältyy, on suuressa mittakaavassa: se on siveellinen henkilö, jolla on määrättyjä kykyjä, joka on toiminnassa ylimmän valtiovallan tavoin, lepotilassa valtion tavoin ja joka voidaan jakaa toisiin samanlaisiin suhteisiin; mistä siis syntyy uusi verranto ja tähän uuteen verrantoon taas uusi verranto tuomioistuinten arvojärjestyksen mukaan, kunnes tullaan jakaantumattomaan keskijäseneen, s.o. yhteen ainoaan päällikköön tai korkeimpaan hallitusmieheen, jonka asemaa tämän sarjan keskustassa voi kuvitella yksikön asemaksi murtolukujen sarjan ja kokonaisten lukujen sarjan välissä.
Takertumatta enempää tähän yhä uusien jäsenten moninaisuuteen, tyytykäämme vain pitämään hallitusta uutena yhdyskuntana valtiossa, joka on erossa kansasta ja ylimmästä vallasta ja jonka paikka on niiden molempien välissä.
Näiden kahden yhdyskunnan välillä on sellainen oleellinen eroitus, että valtio on olemassa itsestään ja että hallitus on olemassa vain ylimmän valtiovallan tahdosta: niinpä ei siis ruhtinaan hallitseva tahto ole tai ei saa olla mitään muuta kuin yleistahto eli laki; eikä myöskään hänen voimansa ole muuta kuin häneen keskittynyt yhteinen voima: sillä hetkellä, jolloin hän tahtoo tehdä omalla vallallaan jonkun ehdottoman ja riippumattoman teon, alkavat kokonaisuuden liitokset höltyä. Jos vihdoin tapahtuisi sellaista, että ruhtinaalla olisi tehokkaampi yksityistahto kuin ylimmällä valtiovallalla ja että hän käyttäisi tämän yksityistahdon palvelukseen sitä yhteistä voimaa, mikä on hänen käsissään, niin että olisi olemassa niin sanoaksemme kaksi ylintä valtaa, toinen oikeudellisesti, toinen tosiasiallisesti, raukeaisi yhteiskunnallinen liitto heti paikalla ja valtioruumis hajaantuisi.
Jotta hallituskunnalla olisi oma olemassaolonsa, oma todellinen elämänsä, joka eroittaisi sen valtiollisesta yhdyskunnasta; jotta kaikki sen jäsenet voisivat toimia sopusointuisesti ja vastata tarkoitusta, jota varten se on määrätty, täytyy sillä kuitenkin olla oma erikoinenminänsä, sen jäseniä yhdistävä kokonaisuustunne, oma voima, oma tahto, jotka pyrkivät sitä säilyttämään. Tämä erikoinen olemassaolo edellyttää kokouksia, neuvotteluja, keskustelemis- ja päättämisvaltaa, oikeuksia, arvonimiä, etuoikeuksia, jotka kuuluvat yksinomaan ruhtinaalle ja jotka tekevät hallitusmiehen aseman sitä kunnioitettavammaksi mitä työläämpi se on. Vaikeudet syntyvät tavasta, millä olisi kokonaisuudessa järjestettävä tämä alempi kokonaisuus niin, ettei se suinkaan horjuttaisi yleisrakennusta lujittamalla omaansa, että se eroittaisi aina yksityisen voimansa, jonka tarkoituksena on sen itsensä säilyttäminen, yhteisestä voimasta, jonka tarkoituksena on valtion säilyttäminen, ja että se lyhyesti sanoen olisi aina valmis uhraamaan hallituksen kansan hyväksi eikä suinkaan kansaa hallituksen hyväksi.
Vaikka muuten hallituksen keinotekoinen yhdyskunta onkin toisen keinotekoisen yhdyskunnan luoma ja vaikka sen elämä onkin tavallaan vain lainattua ja riippuvaista, niin ei se estä sitä toimimasta suuremmalla tai pienemmällä tarmolla ja nopeudella, nauttimasta niin sanoaksemme vankempaa tai heikompaa terveyttä. Vihdoin saattaa se, suorastaan loittonematta perustamisensa päämäärästä, poiketa siitä enemmän tai vähemmän aina sen mukaan, kuinka se on järjestetty.
Kaikista näistä erilaisuuksista syntyvät ne erilaiset suhteet, joiden tulee vallita hallituksen ja valtioyhdyskunnan välillä aina niiden satunnaisten ja erikoisten suhteiden mukaan, jotka aiheuttavat muutoksia tässä samaisessa valtiossa: sillä usein saattaa itsessään paraskin hallitus muodostua kehnoimmaksi, ellei sen suhteita muuteta sen valtiollisen yhdyskunnan vikojen mukaan, jonka osa se on.
Toinen luku.
Erilaisten hallitusmuotojen pohjana olevasta periaatteesta.
Selvittääksemme näiden erilaisuuksien yleisen syyn, täytyy meidän eroittaa tässä toisistaan ruhtinas ja hallitus, niinkuin minä aikaisemmin eroitin toisistaan valtion ja ylimmän valtiovallan.
Hallituskunta saattaa olla muodostunut suuremmasta tai pienemmästä määrästä jäseniä. Me olemme sanoneet, että ylimmän vallan suhde alamaisiin oli sitä suurempi, mitä lukuisampi kansa oli; ja ilmeisen yhdenmukaisuuden nojalla voimme sanoa samaa hallituksen suhteesta hallitusmiehiin.
Kun nyt hallituksen kokonaisvoima on aina sama kuin valtion kokonaisvoima, ei se vaihtele lainkaan: mistä seuraa, että jota enemmän se käyttää tätä voimaa omiin jäseniinsä, sitä vähemmän jää sille tätä samaa voimaa koko kansan vallitsemiseksi.
Jota enemmän siis hallitusmiehiä on, sitä heikompi on hallitus. Koska tämä sääntö on perustavaalaatua, käykäämme sitä lähemmin selvittämään.
Me saatamme eroittaa hallitusmiehen henkilössä kolme oleellisesti erilaista tahtoa: ensiksikin yksilön oman tahdon, joka tähtää vain hänen yksityisetuunsa; toiseksi hallituskunnan yhteisen tahdon, joka tarkoittaa yksinomaan ruhtinaan etua ja jota voisi nimittää yhdyskuntatahdoksi: tämä tahto on yleinen hallitukseen nähden ja yksityinen valtioon nähden, koska hallitus on valtion osa; kolmanneksi kansan tahdon eli ylimmän tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden kokonaisuutena että hallitukseen nähden tämän kokonaisuuden osana.
Täydellisessä lainsäädännössä ei yksityisellä eli yksilöllisellä tahdolla saa olla mitään merkitystä; hallitukselle ominaisen yhdyskuntatahdon tulee olla hyvin alistetun, ja yleistahdon eli ylimmän tahdon pitää siis aina vallita ja olla kaikkien muiden ainoana ohjeena.
Luonnon järjestyksen mukaan tulevat toiselta puolen nämä eri tahdot sitä tehokkaammiksi, mitä enemmän ne keskittyvät: niinpä onkin yleistahto aina heikoin, virkakuntatahto on toisella sijalla ja yksityistahto ensimäisellä kaikista: siten on hallituksen kukin jäsen ensin oma itsensä ja sitten hallitusmies ja sitten kansalainen, mikä astejärjestys on suorastaan yhteiskuntajärjestyksen vaatimusten vastainen.
Jos nyt, edellyttämällä, että asia on näin, koko hallitus sattuu olemaan yhden ainoan miehen käsissä, niin silloin ovat yksityistahto ja virkakuntatahto täydellisesti yhtyneet ja siten on myös tämä jälkimäinen saavuttanut korkeimman pontevuusasteen, mikä sille on mahdollinen. Mutta kun juuri tahdon pontevuusasteesta riippuu voiman käyttö ja kun hallituksen ehdoton voima ei vaihtele, seuraa siitä, että hallituksista tehokkain on yhden miehen hallitus.
Yhdistäkäämme päinvastoin hallitus lakiasäätävään valtaan; tehkäämme ylimmästä valtiovallasta ruhtinas ja kaikista kansalaisista hallitusmiehiä, niin silloin ei yleistahtoon sekaantuneella virkakuntatahdolla ole suurempaa tehokkuutta kuin tälläkään, vaan jättää se yksityistahdon täydelliseen voimaansa: silloin on hallituksella, vaikka sen ehdoton voima yhä onkin sama, vähin määränsä suhteellista voimaa eli tehokkuutta.
Nämä suhteet ovat eittämättömiä, ja toisenlaisiakin perusteluja voidaan esittää niiden tueksi. Nähdäänhän esim., että kukin hallitusmies toimii tehokkaammin yhdyskuntansa keskuudessa kuin kukin kansalainen oman yhdyskuntansa keskuudessa ja että siis yksityistahdolla on paljon enemmän vaikutusta hallituksen tekoihin kuin ylimmän valtiovallan päätöksiin; sillä jokaiselle hallitusmiehelle on melkein aina uskottu joku hallitustoimi, kun sitävastoin kukin kansalainen erikseen otettuna ei ole saanut mitään ylimmän valtiovallan tointa suorittaakseen. Mitä enemmän muutoin valtio laajenee, sitä enemmän kasvaa sen todellinen voima, vaikka se ei kasvakaan suhteellisesti sen laajuuden mukana; mutta jos valtio pysyy samana, saavat hallitusmiehet lisätä lukuaan minkä tahtovat: hallitus ei voita siitä suurempaa todellista voimaa, koska tämä voima on valtion voimaa, jonka määrä on aina sama; täten vähenee hallituksen suhteellinen voima eli tehokkuus ilman että sen ehdoton eli todellinen voima kasvaa.
Varmaa on lisäksi, että asioiden suorittaminen tulee sitä hitaammaksi, mitä useammat henkilöt niihin sekaantuvat; että antamalla liiaksi merkitystä harkitsevalle varovaisuudelle ei sitä anneta tarpeeksi onnelliselle sattumalle; että päästetään tilaisuus käsistä ja että pitkällisellä tuumailulla menetetään usein tuumailun hedelmä.
Näin olen siis todistanut, että hallitus höltyy sitä mukaa kuin hallitusmiesten luku lisääntyy, ja ylempänä osoitin taas, että mitä lukuisampi kansa on, sitä enemmän täytyy hillitsevän voiman kasvaa: mistä seuraa, että hallitusmiesten suhteen hallitukseen täytyy olla päinvastaisen kuin alamaisten suhteen ylimpään valtiovaltaan, s.o., että mitä enemmän valtio suurenee, sitä enemmän täytyy hallituksen supistua, niin että päälliköiden lukumäärä vähenee sitä mukaa kuin kansan lukumäärä kasvaa.
Muutoin puhun minä tässä vain hallituksen suhteellisesta voimasta, enkä sen oikeasta hoidosta: sillä toiselta puolen on asia niin, että mitä lukuisampi hallituskunta on, sitä enemmän lähenee virkakuntatahto yleistahtoa, kun sitävastoin yhden ainoan miehen pitäessä hallitusta käsissään tämä samainen virkakuntatahto on, niinkuin olen huomauttanut, vain yksityistahto. Niin siis yhtäältä menetetään mitä toisaalta voitetaan, ja lainlaatijan taitona onkin osata määrätä se kohta, missä hallituksen voima ja tahto, jotka ovat aina kääntäin verrannollisia, yhtyvät valtiolle edullisimmassa suhteessa.
Kolmas luku.
Hallitusten jako.
Edellisestä luvusta kävi selville, miksi erilaiset hallituksen lajit eli muodot eroitetaan toisistaan niitä muodostavien jäsenten luvun mukaan: tässä luvussa jää tutkittavaksi, miten tämä jako tapahtuu.
Ylin valtiovalta saattaa ensinnäkin luovuttaa hallituksen koko kansalle tai ainakin suurimmalle osalle kansaa, niin että on olemassa enemmän kansalaisia hallitusmiehinä kuin kansalaisia pelkkinä yksityishenkilöinä. Tälle hallitusmuodolle annetaandemokratianeli kansanvallan nimi.
Taikka se voi supistaa hallituksen pienemmän joukon käsiin, niin että on enemmän pelkkiä kansalaisia kuin hallitusmiehiä; ja tämän muodon nimenä onaristokratiaeli ylimysvalta.
Vihdoin saattaa se keskittää koko hallituksen yhden ainoan hallitusmiehen käsiin, jolta kaikki muut saavat valtansa. Tämä kolmas muoto on yleisin ja sitä nimitetäänmonarkiaksi, yksinvallaksi eli kuningashallitukseksi.
On huomautettava, että kaikki nämä muodot tai ainakin kaksi ensimäistä saattavat laajuudeltaan vaihdella, voivatpa eroitukset tulla verrattain suuriksikin: sillä kansanvalta saattaa käsittää koko kansan tai rajoittua vain puoleen; ylimysvalta voi taas vuorostaan supistua puolesta kansasta kuinka pieneen joukkoon tahansa. Jopa käy kuninkuuttakin jossain määrin osittaminen: Spartalla oli valtiosääntönsä mukaan aina kaksi kuningasta ja Rooman valtakunnassa nähtiin jopa kahdeksankin keisaria samalla kertaa, ilman että voitiin sanoa valtakuntaa jaetuksi. Niinpä onkin siis olemassa kohta, missä jokainen hallitusmuoto sekaantuu seuraavaan; ja ilmeisesti saattaa hallituksella vain kolmea nimitystä käytettäessä todellisuudessa olla yhtä monta erilaista muotoa kuin valtiossa on kansalaista.
Vieläpä enemmänkin: koska tämä samainen hallitus voi eräissä suhteissa jakautua edelleen toisiin osiin, joista yhtä hoidetaan tällä tavalla ja toista taas tuolla tavalla, saattaa näiden kolmen muodon yhtymisestä olla tuloksena joukko sekamuotoja, joista jokainen voi yhä monistua kaikilta yksinkertaisilta muodoiltaan.
Kaikkina aikoina on ankarasti kiistelty parhaasta hallitusmuodosta, ottamatta huomioon, että jokainen niistä on paras eräissä tapauksissa ja huonoin toisissa.
Jos eri valtiossa korkeimpien hallitusmiesten lukumäärän täytyy olla päinvastaisessa suhteessa kansalaisten lukumäärään, niin seuraa siitä, että yleensä soveltuu kansanvaltainen hallitus pienille valtioille, ylimysvaltainen keskikokoisille ja yksinvaltainen suurille. Tämä sääntö johtuu välittömästi ylempänä esitetystä periaatteesta; mutta kuinka käy laskeminen niiden olosuhteiden moninaisuutta, jotka voivat saada aikaan poikkeuksia?
Neljäs luku.
Kansanvallasta.
Joka lain tekee, tietää myös paremmin kuin kukaan, kuinka se on pantava toimeen ja kuinka sitä on tulkittava. Näyttää siis siltä kuin ei voisi olla parempaa valtiosääntöä kuin sellainen, missä toimeenpaneva valta on yhdistetty lakiasäätävään: mutta juuri tämä seikka tekee sellaisen hallituksen pätemättömäksi eräissä suhteissa, koska sellaiset asiat, joiden tulisi olla erossa, eivät ole erossa, ja koska ruhtinas ja ylin valtiovalta, ollessaan yksi ja sama henkilö, muodostavat vain niin sanoaksemme hallituksen ilman hallitusta.
Ei ole hyvä, että se, joka tekee lait, panee ne myöskin toimeen, eikä että kansa kokonaisuudessaan kääntää huomionsa yleisistä näkökohdista, kohdistaakseen sen yksityisiin esineihin. Ei mikään ole vaarallisempaa kuin yksityisetujen vaikutus yleisiin asioihin; ja jos hallitus käyttää lakeja väärin, niin on se pienempi paha kuin lainsäätäjän turmeltuminen, mikä on yksityisten näkökohtien väistämätön seuraus. Koska silloin valtio on vialla itse olemuksessaan, käyvät kaikki uudistukset mahdottomiksi. Kansa, joka ei käyttäisi milloinkaan hallitusta väärin, ei myöskään käyttäisi riippumattomuutta väärin; kansaa, joka hallitsisi aina hyvin, ei tarvitsisi lainkaan hallita.
Jos käytämme sanaa sen kaikkein ankarimmassa merkityksessä, niin ei ole milloinkaan ollut olemassa todellista kansanvaltaa eikä tule milloinkaan olemaankaan. On vastoin luonnon järjestystä suuren joukon hallita ja pienen olla hallittavana. Ei käy ajatteleminen, että kansa olisi lakkaamatta koolla hoitamassa valtion asioita, ja helppo on nähdä, ettei se saattaisi määrätä siihen tehtävään toimikuntiakaan hallitusmuodon muuttumatta.
Niinpä luulenkin voivani asettaa perussäännöksi, että milloin hallitustehtävät on jaettu useammille virkakunnille, saavat vähälukuisimmat ennemmin tai myöhemmin suurimman sananvallan, vaikkapa vain helpomman asioiden suorituksen takia, mikä vie ne siihen aivan luonnollista tietä.
Kuinka useita vaikeasti yhdistettäviä seikkoja edellyttääkään muutoin tämä hallitusmuoto! Ensiksikin hyvin pientä valtiota, missä kansa on helppo saada koolle ja missä jokainen kansalainen voi vaikeuksitta tuntea kaikki muut; toiseksi suurta tapojen yksinkertaisuutta, joka estää kovin monimutkaisia asioita ja pulmallisia neuvotteluja syntymästä; edelleen suurta säätyluokkien ja varallisuuksien tasa-arvoisuutta, jota ilman oikeuksien ja vallan tasa-arvoisuus ei saattaisi myöskään kauvan säilyä; sekä vihdoin vähän tai ei ollenkaan ylellisyyttä, sillä ylellisyys on joko rikkauden seuraus tai tekee sen välttämättömäksi; se turmelee samalla kertaa sekä rikkaan että köyhän, edellisen omistamisella, jälkimäisen himoitsemisella; se myy isänmaan velttoudelle, turhamaisuudelle; se ryöstää valtiolta kaikki sen kansalaiset tehdäkseen ne toinen toisensa orjiksi ja kaikki yleisen mielipiteen orjiksi.
Senpätähden onkin muuan kuuluisa kirjailija[22] asettanut hyveen tasavallan perustukseksi; sillä kaikki nämä ehdot eivät saattaisi säilyä ilman hyvettä. Mutta kun tämä mainio älyniekka jätti välttämättömät eroitukset tekemättä, puuttuu häneltä usein täsmällisyyttä, joskus selkeyttäkin, eikä hän ole huomannut, että kun ylin valta on kaikkialla sama, täytyy saman periaatteen vallita jokaisessa hyvin järjestetyssä valtiossa, totta kyllä väliin suuremmassa, väliin pienemmässä määrässä aina hallitusmuodon mukaan.
Lisätkäämme vielä, ettei ole toista kansalaissodille ja sisäisille levottomuuksille niin altista hallitusta kuin kansanvaltainen, koska ei ole toista, joka niin voimakkaasti ja niin jatkuvasti pyrkisi muuttamaan muotoaan ja joka vaatisi enemmän valppautta ja rohkeutta oikean muotonsa pysyttämiseksi. Varsinkin tämän hallitusmuodon aikana täytyy kansalaisen varustautua voimalla ja kestävyydellä ja sanoa elämänsä jokaisena päivänä sydämensä syvyydessä samaa, mitä sanoi muuan jalo maaherra[23] Puolan valtiopäivillä:Malo periculosam libertatem quam quietum servitium.
Jos olisi olemassa jumalten muodostama kansa, niin hallitsisi se itseänsä kansanvaltaisesti. Niin täydellinen hallitus ei sovellu ihmisille.
Viides luku.
Ylimysvallasta.
Tässä olemme tekemisissä kahden selvästi erillisen siveellisen henkilön kanssa, nimittäin hallituksen ja ylimmän valtiovallan; ja siis myös kahden yleistahdon kanssa, joista toinen on yleinen kaikkiin kansalaisiin nähden, toinen vain hallituksen jäseniin nähden. Vaikka hallitus voi järjestää sisäiset olonsa niinkuin sen mieli tekee, ei se siis saata milloinkaan puhua kansalle muutoin kuin ylimmän valtiovallan nimessä, s.o. kansan itsensä nimessä; mitä seikkaa ei saa koskaan unohtaa.
Ensimäisten yhteiskuntien hallitus oli ylimysvaltainen. Perheiden päämiehet neuvottelivat keskenään yleisistä asioista; nuoret alistuivat vastustelematta kokemuksen arvovaltaan: siitä nimityksetpresbyteerit,[24]vanhimmat, senaatti, gerontit. Pohjois-Amerikan villit käyttävät vielä tänä päivänä tällaista hallitusta, ja ovatkin oikein hyvin hallittuja.
Mutta sitä mukaa kuin yhteiskuntalaitokseen kuuluva eriarvoisuus pääsi voitolle luonnollisesta eriarvoisuudesta, annettiin rikkaudelle tai mahtavuudelle[25] enemmän arvoa kuin iälle, ja ylimysvalta muuttui valinnaiseksi. Vihdoin mahtavuus, siirtyessään omaisuuden mukana isältä lapsille ja luodessaan aatelisperheet, teki hallituksen perinnölliseksi, ja niin nähtiin kaksikymmenvuotiaita senaattoreja.
On siis olemassa kolme ylimysvallan lajia: luonnollinen, valinnainen, perinnöllinen. Ensimäinen soveltuu vain yksinkertaisille kansoille: kolmas on pahin kaikista hallituksista; toinen on paras: se on ylimysvalta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Paitsi sitä etua, että siinä on molemmat vallat eroitettu toisistaan, on sillä sekin etu, että sen jäsenet valitaan: sillä kansanvaltaisen hallituksen ollessa voimassa syntyvät kaikki kansalaiset hallitusmiehiksi: mutta tämä rajoittaa ne pieneen määrään, eivätkä he pääse niiksi muutoin kuin vaalin kautta:[26] keino, jonka vaikutuksesta rehellisyys, tiedot, kokemus ja kaikki muut etevämmyyden ja yleisen arvonannon perusteet ovat kukin osaltaan uusina takeina siitä, että hallitusta tullaan viisaasti hoitamaan.
Lisäksi käy kokousten pito mukavammin; asiain pohdinta tapahtuu perusteellisemmin ja niiden suorittaminenkin sujuu tarkemmin ja nopeammin; valtion arvoa kannattavat muukalaisten silmissä kunnianarvoisat senaattorit paremmin kuin tuntematon ja halveksittu joukkio.
Paras ja luonnollisin järjestys on sanalla sanoen se, että viisaimmat hallitsevat joukkiota, kun silloin voidaan olla varmoja, että he hallitsevat sitä sen hyödyksi eivätkä omakseen: ei tule suinkaan suotta käyttää monen monia välikappaleita eikä toimittaa kahdenkymmenentuhannen miehen avulla samaa, minkä sata valittua miestä voi suorittaa paljon paremmin. Mutta huomattava on, että virkakuntaharrastus alkaa tässä ohjata valtion voimaa vähemmän yleistahdon osoitusten mukaan ja että muuan toinenkin väistämätön taipumus riistää laeilta osan toimeenpanomahtia.
Mitä erikoisiin sopivimpiin järjestelytapoihin tulee, niin ei valtio saa olla niin pieni eikä kansa niin yksinkertainen ja suora, että lakien toimeenpano johtuisi välittömästi yhteisestä tahdosta niinkuin hyvässä kansanvallassa. Kansakunta ei saa myöskään olla niin suuri, että päämiesten täytyy hajaantua eri tahoille sitä hallitsemaan ja että he voivat näin esiintyä ylimpänä valtiovaltana kukin piirissään ja hankkiutua aluksi riippumattomiksi, tullakseen vihdoin omiksi herroikseen.
Mutta jos ylimysvalta vaatii eräitä hyveitä vähemmän kuin kansanvalta, niin vaatii se taas toisia, jotka ovat sille ominaisia, kuten kohtuullisuutta rikkaiden ja tyytyväisyyttä köyhien puolelta; sillä tarkka tasa-arvoisuus ei näytä siinä olevan paikallaan; sitä ei noudatettukaan edes Spartassa.
Jos tämä hallitusmuoto muutoin suvaitsee jonkunlaista varallisuuden epätasaisuutta, niin tapahtuu se siksi, että yleisten asioiden hoito joutuisi tavallisesti henkilöille, jotka voivat parhaiten omistaa niille koko aikansa, eikä suinkaan siksi, kuten Aristoteles väittää, että rikkaille annettaisiin aina etusija.[27] Päinvastoin on tärkeätä vastakkaisen vaalin joskus opettaa kansalle, että miesten ansiot ovat tärkeämpiä erityisen arvonannon syitä kuin rikkaus.
Kuudes luku.
Yksinvallasta.
Tähän asti olemme tarkastelleet ruhtinasta siveellisenä joukkohenkilönä, jonka lakien voima sitoo kokonaisuudeksi ja jonka haltuun on annettu toimeenpaneva valta valtiossa. Meidän on nyt tarkasteleminen tätä valtaa yhden ainoan luonnollisen henkilön, todellisen ihmisen käsiin keskitettynä, niin että hänellä yksin on oikeus käytellä sitä lakien mukaan. Sellaista henkilöä nimitetään yksinvaltiaaksi eli kuninkaaksi.
Päinvastoin kuin toisissa hallitusmuodoissa, missä joukko-olento edustaa yksilöä, edustaa tässä yksilö joukko-olentoa; niin että se siveellinen yhteys, joka muodostaa ruhtinaan, on samalla myös ruumiillinen yhteys, jossa kaikki ne kyvyt, mitkä laki niin suurella vaivalla yhdistää toisessa, ovat luonnostaan yhtyneinä.
Kansan tahto ja ruhtinaan tahto, valtion yleinen voima ja hallituksen yksityinen voima, kaikki tottelevat täten samaa vaikutinta, kaikki koneen pontimet ovat samassa kädessä, kaikki käy samaa päämäärää kohti; ei ole olemassa minkäänlaisia vastakkaisia liikkeitä, jotka hävittäisivät toinen toisensa vaikutuksen, eikä voida ajatella toista valtiomuotoa, missä pienempi ponnistus saisi aikaan suuremman työn. Arkhimedes, joka istuu kaikessa rauhassa rannalla ja vetää vaivatta vesille suuren laivan, kuvastaa minusta taitavaa yksinvaltiasta, joka työhuoneestaan hallitsee laajoja maitaan ja panee kaikki liikkeelle näyttäessään itse liikkumattomalta.
Mutta ellei olekaan toista hallitusta, jolla olisi enemmän pontevuutta, niin ei myöskään ole toista, missä yksityistahdolla olisi enemmän sananvaltaa ja missä se helpommin vallitsisi muita: kaikki käy samaa päämäärää kohti, se on kyllä totta, mutta tämä päämäärä ei ole suinkaan yhteisen onnen päämäärä, ja juuri hallituksen voima pyrkii lakkaamatta vahingoittamaan valtiota.
Kuninkaat tahtovat rajatonta valtaa, ja kaukaa huudetaan heille, että paras keino sen saavuttamiseksi on heidän kansojensa rakkauden saavuttaminen. Tämä menettelyohje on hyvin kaunis, jopa varsin oikeakin, eräissä suhteissa: onnetonta kyllä tullaan siitä aina tekemään pilkkaa hoveissa. Kansojen rakkaudesta johtuva valta on epäilemättä suurin; mutta se on riippuvainen ja ehdonalainen: ruhtinaat eivät ota siihen milloinkaan tyytyäkseen. Parhaatkin kuninkaat haluavat tilaisuutta olla pahoja, jos se heitä miellyttää, lakkaamatta olemasta valtiaita: turhaan saa joku valtiollinen saarnamies selittää heille, että kun kansan voima on samalla heidänkin voimansa, niin vaatii heidän korkein etunsa, että kansa on kukoistava, lukuisa, peljättävä; he tietävät erinomaisen hyvin, ettei se ole totta. Heidän mieskohtaiseen etuunsa kuuluu ensinnäkin, että kansa on heikkoa, kurjaa, niin ettei se koskaan kykene heitä vastustamaan. Myönnän kyllä, että jos otaksutaan alamaisten pysyvän aina täydellisesti kuuliaisina, kansan mahtavuus olisi silloin ruhtinaan edun mukaista, jotta tämä mahtavuus, joka olisi samalla hänen omaa mahtavuuttaan, saisi hänen naapurinsa häntä pelkäämään; mutta kun tämä etu on vain toisarvoinen sivuseikka ja kun nämä molemmat otaksumat ovat vastakkaisia, on luonnollista, että ruhtinaat pitävät aina parempana menettelyohjetta, joka on heille välittömimmin hyödyllinen. Tätä seikkaahan Samuel teroitti niin voimakkaasti heprealaisille, ja senhän Machiavellikin on niin selvästi osoittanut. Ollen neuvovinaan kuninkaita, onkin hän jakanut tärkeitä opetuksia kansoille. MachiavellinRuhtinason tasavaltalaisten kirja.[28]
Yleisistä suhteista havaitsimme, että yksinvalta soveltuu vain suurille valtioille, ja samaan käsitykseen tulemme yhä tarkastelemalla sitä itseäänkin. Jota lukuisampi valtion hallituskunta on, sitä pienemmäksi käy ruhtinaan suhde alamaisiin ja sitä enemmän lähenee se tasa-arvoisuutta; niin että kansanvallassa tämä suhde on sama kuin yksi eli siis selvä tasa-arvoisuus. Tämä suhde kasvaa taas sitä mukaa kuin hallitus keskittyy ja se saavuttaa korkeimman määränsä silloin kun hallitus on yhden ainoan henkilön käsissä. Silloin on ruhtinaan ja kansan välimatka liian suuri, ja valtiolta puuttuu yhteyttä. Jotta tämä yhteys saavutettaisiin, täytyy siis olla olemassa välittäviä arvoluokkia: täytyy olla prinssejä, ylimyksiä, aatelistoa aukkoja täyttämässä. Mutta kaikesta tästä ei olisi lainkaan pienelle valtiolle, jonka kaikki nämä arvoasteet saattaisivat perikatoon.
Mutta jos on vaikeata suuren valtion tulla hyvin hallituksi, niin on paljon vaikeampaa sen tulla hyvin hallituksi yhden ainoan miehen toimesta; ja jokainen tietää, mitä silloin tapahtuu, kun kuningas hankkii itselleen sijaisia.
Muuan oleellinen ja väistämätön vika, joka on aina asettava yksinvaltaisen hallituksen tasavaltaisen hallituksen alapuolelle, ilmenee siinä, että tässä jälkimäisessä ei yleinen mielipide kohota melkein milloinkaan ensimäisille sijoille muita kuin valistuneita ja pystyviä miehiä, jotka täyttävät ne kunnialla; kun sitävastoin ne, jotka yksinvalloissa näille paikoille pääsevät, ovat useimmiten vain pieniä rettelöitsijöitä, pieniä veijareita, pieniä juonittelijoita, joille ne pienet kyvyt, mitkä hoveissa nostavat miehensä suurille sijoille, tekevät vain sen palveluksen, että ne näyttävät yleisölle heidän kelvottomuutensa heti kun he ovat johtaviin toimiin joutuneet. Kansa erehtyy tässä valinnassa paljoa harvemmin kuin ruhtinas; ja todellakin ansiokas mies on melkein yhtä harvinainen ministeriössä kuin pölkkypää tasavaltalaisen hallituksen etunenässä. Niinpä kun joskus onnellisen sattuman oikusta joku tällainen hallitsemaan syntynyt mies tarttuu yleisten asiain peräsimeen yksinvallassa, jonka nämä monen monituiset kauniit johtoherrat ovat saattaneet melkein perikadon partaalle, hämmästytään hänen keksimiänsä apukeinoja, ja hänen esiintymisensä muodostuu käänteentekeväksi sen maan historiassa.
Jotta yksinvaltainen valtio voisi tulla hyvin hallituksi, olisi sen suuruus tai sen alue välttämättä mitattava sen hallitsijan kykyjen mukaan. On helpompi valloittaa kuin hallita. Tarpeellisella vipusimella varustettuna voidaan sormen liikkeellä järkähyttää maailma sijoiltaan; mutta sen kantamiseen tarvitaan Herakleen hartioita. Jos valtio on hiukankaan suurempi, niin on ruhtinas melkein aina liian pieni. Milloin taas päinvastoin valtio sattuu olemaan liian pieni päämiehelleen, mikä on harvinaista, on se silloinkin huonosti hallittu, koska päämies, seuratessaan aina vain päämääriensä suuruutta, unohtaa kansojen edut ja tekee ne yhtä onnettomiksi käyttämällä väärin kykyjä, joita hänellä on liikaa, kuin lahjaton päämies niiden kykyjen puutteellisuudella, joita hänellä ei ole tarpeeksi. Kuningaskunnan pitäisi oikeastaan laajeta ja supistua jokaisen uuden hallituskauden alkaessa ruhtinaan kelpoisuuden mukaisesti. Koska sitävastoin senaatin kyvyt ovat määrältään pysyvämpiä, saattaa valtiolla olla kiinteät rajat ilman että hallitseminen käy siitä sen huonommin.
Tuntuvin haitta yhden henkilön hallituksesta on tuon eheän jatkuvaisuuden puute, joka molemmissa toisissa toimii katkeamattomana yhdyssiteenä. Kuninkaan kuoltua tarvitaan toinen kuningas: vaalit jättävät vaarallisia väliaikoja ja muodostuvat myrskyisiksi; ja elleivät kansalaiset ole erinomaisen epäitsekkäitä ja erinomaisen rehellisiä, mitä ominaisuuksia tämä hallitusmuoto tuskin kehittänee, sekaantuvat puoluevehkeilyt ja lahjonta asiaan. On vaikeata sen, jolle valtio on myyty, olla myymättä sitä vuorostaan ja kiskomatta heikoilta takaisin rahaa, minkä mahtavat ovat ensin häneltä kiristäneet. Ennemmin tai myöhemmin muuttuu kaikki kaupanalaiseksi sellaisen hallituksen aikana; ja rauha, jota silloin nautitaan kuningasten turvissa, on pahempi kuin välihallitusten epäjärjestys.
Mitä on tehty näiden epäkohtien torjumiseksi? On tehty kruunut perinnöllisiksi eräissä perheissä ja on säädetty vallanperimysjärjestys, joka estää kaiken kiistan kuninkaiden kuollessa; se merkitsee, että on pantu sijaishallitusten tarjoamat haitat vaalien tarjoamain haittojen tilalle, että on pidetty näennäistä rauhallisuutta viisasta hallitusta parempana ja että on mieluummin haluttu saada mahdollisesti lapsia, hirviöitä ja vähäjärkisiä valtion päämiehiksi kuin ryhtyä kiistelemään kunnon kuninkaiden valinnasta. Ei ole otettu huomioon, että ken näin antautuu vaihtoehdon vaaroihin, hävittää melkein kaikki menestymisensä mahdollisuudet. Nuori Dionysios sanoi hyvin älykkään sanan silloin kun hän isällensä, joka moittiessaan häntä jostakin häpeällisestä teosta lausui: "Olenko näyttänyt sinulle sellaista esimerkkiä?" vastasi näin: "Ah! Teidänpä isänne ei ollutkaan kuningas".[29]
Kaikki yhtyy riistämään muiden käskijäksi kasvatetulta mieheltä oikeudentunnon ja järjen. Sanotaan nähtävän paljon vaivaa hallitsemistaidon opettamisesta nuorille prinsseille; mutta tämä kasvatus ei tunnu tuottavan heille suurtakaan hyötyä. Olisi parempi aluksi opettaa heille tottelemisen taitoa. Suurimpia kuninkaita, joita historia on ylistänyt, ei suinkaan kasvatettu hallitsemaan; se on taito, jota ei milloinkaan osata niin huonosti kuin silloin kun sitä on liiaksi opetettu ja joka on helpommin saavutettavissa tottelemalla kuin käskemällä.Nam utilissimus idem ac brevissimus bonarum malarumque rerum delectus, cogitare quid aut nolueris sub alio principe aut volueris.[30]
Muuan seuraus tästä yhtenäisyyden puutteesta on kuninkaallisen hallituksen häilyväisyys, koska tällä hallituksella, joka väliin noudattaa tätä suunnitelmaa ja väliin taas tuota, aina hallitsevan ruhtinaan tai hänen puolestaan hallitsevien henkilöiden luonteen mukaan, ei saata olla kauvan kiinteätä päämäärää eikä johdonmukaista menettelytapaa: vaihtelevaisuus, joka heittelee aina valtiota periaatteesta periaatteeseen, aikomuksesta aikomukseen ja jota ei esiinny toisissa hallitusmuodoissa, missä ruhtinas on aina sama. Niinpä nähdäänkin, että jos hovissa on enemmän viekkautta, niin on senaatissa yleensä enemmän viisautta ja että tasavallat käyvät päämääriänsä kohti pysyvämpiä ja johdonmukaisempia suunnitelmia seuraamalla, kun sensijaan jokainen ministeristössä tapahtuva mullistus saa myös aikaan mullistuksen valtiossa, koska kaikkien ministerien ja melkein kaikkien kuninkaiden yhteisenä menettelyohjeena on tehdä joka asiassa täsmälleen päinvastoin kuin heidän edeltäjänsä.
Tästä samaisesta yhtenäisyyden puutteesta saa edelleen ratkaisunsa muuan kuningasmielisten politikkojen suuresti suosima rikkiviisas väite; he eivät nimittäin ainoastaan vertaa yhteiskunnan hallitsemista talon hallitsemiseen ja ruhtinasta perheen isään, mikä erehdyttävä käsitys on jo kumottu, vaan omistavat he lisäksi anteliaasti tälle hallitusmiehelle kaikki ne hyveet, joita hän tarvitsisi, ja lähtevät aina siitä olettamuksesta, että ruhtinas on sitä, mitä hänen tulisi olla: olettamus, jonka turvin kuninkaallista hallitusta on ilmeisesti pidettävä kaikkia muita parempana, koska se on eittämättä voimakkain ja koska siltä, ollakseen myös paras, puuttuu vain herkemmin yleistahtoa noudattava virkakuntatahto.
Mutta jos Platonin[31] mukaan luonnon luoma kuningas on niin kovin harvinainen henkilö, niin kuinka usein yhtyvätkään luonto ja onnellinen sattuma häntä kruunaamaan? Ja jos kuninkaallinen kasvatus turmelee ehdottomasti ne, jotka sitä nauttivat, niin mitä voidaan toivoa kokonaiselta hallitsemaan kasvatettujen miesten sarjalta? Tahallaan siinä siis erehdytään, kun sekoitetaan kuninkaallinen hallitus hyvän kuninkaan hallitukseen. Nähdäkseen, millainen tämä hallitus itsessään on, täytyy sitä tarkastella kykenemättömien tai pahojen ruhtinaiden hoitamana; sillä joko nämä nousevat sellaisina valtaistuimelle tai tekee valtaistuin heidät sellaisiksi.
Nämä vaikeudet eivät ole jääneet kirjailijoiltamme huomaamatta; mutta he eivät ole antaneet niiden saattaa itseään pulaan. Parasta on, sanovat he, totella nurisematta. Jumala lähettää huonot kuninkaat vihassaan, ja heitä täytyy sietää taivaan rangaistuksina. Tällainen puhe on epäilemättä mieltä ylentävää; mutta enpä tiedä, eikö se sopisi paremmin saarnatuoliin kuin valtiollisia asioita käsittelevään kirjaan. Mitä on sanottava lääkäristä, joka lupaa ihmeitä ja jonka koko taitona onkin sairaan kehoittaminen kärsivällisyyteen? Tiedetään kyllä, että on pakko sietää huonoa hallitusta, missä sellainen on: kysymys olisi hyvän hallituksen löytämisestä.
Seitsemäs luku.
Sekahallituksista.
Yksinkertaista hallitusta ei oikeastaan voi olla olemassa. Yksinäiselläkin päämiehellä täytyy olla alempia virkamiehiä; kansanvaltaisellakin hallituksella täytyy olla päämies. Toimeenpanevan vallan jakautumisessa on siis aina havaittavissa asteittaista vaihtelua suuresta lukumäärästä pieneen, sillä eroituksella vain, että väliin on suuri lukumäärä riippuvainen pienestä, väliin pieni suuresta.
Joskus on tämä jakautuminen tasasuhtainen, joko niin, että perusosat ovat toisistaan riippuvaisia, kuten Englannin hallituksessa, taikka niin, että kunkin osan määräysvalta on riippumaton, mutta epätäydellinen, kuten Puolassa. Tämä jälkimäinen muoto on huono, koska hallituksessa ei ole minkäänlaista kokonaisuutta ja koska valtiolla näin puuttuu yhdysside.
Kumpi on parempi, yksinkertainenko hallitus vaiko sekahallitus? Kas siinä kysymys, jota valtiolliset kirjailijat ovat paljon pohtineet ja johon on annettava sama vastaus, minkä minä olen ylempänä antanut kaikista hallitusmuodoista.
Yksinkertainen hallitus on paras itsessään jo sentähden, että se on yksinkertainen. Mutta milloin toimeenpaneva valta ei ole kylliksi riippuvainen lakiasäätävästä vallasta, s.o., milloin ruhtinas suhtautuu kiinteämmin ylimpään valtiovaltaan kuin kansa ruhtinaaseen, niin täytyy korjata tätä epäsuhtaisuutta hallituksen jakamisella; sillä tällöin ei sen minkään osan määräysvalta suinkaan vähene alamaisiin nähden, kun taas näiden osien jakaminen tekee ne kaikki heikommiksi ylimpään valtiovaltaan nähden.
Tätä samaa haittaa käy myöskin torjuminen siten, että asetetaan välittäviä virkamiehiä, jotka, jättäen hallituksen eheäksi, edistävät vain molempien valtojen tasapainoa ja niiden keskinäisten oikeuksien säilyttämistä. Silloin ei hallitus ole sekahallitus; se on vain tasoitettu.
Samanlaisin keinoin voidaan korjata vastakkaisiakin epäkohtaa, perustamalla virkakuntia hallituksen keskittämiseksi, milloin se on liian höllä. Niin menetellään kaikissa kansanvalloissa. Edellisessä tapauksessa jaetaan hallitus sen heikontamiseksi ja jälkimäisessä sen vahvistamiseksi; sillä sekä voiman että heikkouden korkeimmat asteet esiintyvät samalla tavoin yksinkertaisissa hallituksissa, kun sitävastoin sekamuodot kehittävät keskimääräisen voiman.
Kahdeksas luku.
Kaikki hallitusmuodot eivät sovellu kaikille valtioille.
Kun vapaus ei ole kaikkien ilmanalojen hedelmä, ei se myöskään ole kaikkien kansojen saavutettavissa. Mitä enemmän miettii tuota Montesquieun esittämää perus-sääntöä, sitä syvemmin tuntee sen totuuden: mitä enemmän sitä vastustaa, sitä enemmän tarjoaa tilaisuuksia sen vahvistamiseen uusilla todistuksilla.
Kaikissa maailman hallituksissa valtion henkilö kuluttaa vain eikä tuota mitään. Mistä tulee sille silloin tarveaineet, joita se kuluttaa? Sen jäsenten työstä. Yksityisten henkilöiden liikamäärä tyydyttää valtion henkilön välttämättömät tarpeet: mistä seuraa, että yhteiskuntatila saattaa pysyä vain niin kauvan kuin ihmisten työ tuottaa yli heidän tarpeittensa.
Mutta nythän ei tämä ylijäämä ole suinkaan samanlainen maailman kaikissa maissa. Muutamissa on se huomattavan suuri, toisissa keskinkertainen, toisissa yhtä kuin nolla, toisissa suorastaan kielteinen. Tämä suhde riippuu ilmanalan hedelmällisyydestä, sen työn luonteesta, mitä maa vaatii, tämän maan tuotteiden laadusta, sen asukkaiden voimakkuudesta, heidän suuremmasta tai pienemmästä välttämättömästä kulutuksestaan ja useammista muistakin sentapaisista seikoista, jotka tämän suhteen muodostavat.
Toiselta puolen eivät taas kaikki hallitukset ole luonteeltaan samanlaisia; toiset ovat suurempia ahmatteja kuin toiset, ja eroitukset johtuvat siitä toisesta perussäännöstä, että mitä enemmän yleiset verot etenevät lähteestään, sitä rasittavampia ne ovat. Tätä rasitusta ei ole mitattava maksujen suuruuden, vaan sen matkan mukaan, mikä niiden on kuljettava palatakseen käsiin, joista ne ovat lähteneet. Milloin tämä kiertokulku on nopea ja hyvin järjestetty, niin ei sillä ole väliä, maksetaanko vähän tai paljon; kansa on aina rikas ja valtion raha-asiat ovat aina hyvällä kannalla. Kuinka vähän sitävastoin kansa antaneekaan, ellei tämä vähä palaa sille jälleen, niin se lakkaamatta antaessaan tyhjentyy pian kokonaan; valtio ei ole koskaan rikas ja kansa on aina köyhä kuin kerjäläinen.
Tästä seuraa, että mitä suuremmaksi kansan ja hallituksen välimatka laajenee, sitä rasittavammiksi käyvät verot: niinpä on kansan kuorma kansanvallassa kevein, ylimysvallassa on se jo tuntuvampi ja yksinvallassa kantaa kansa raskainta taakkaa. Yksinvalta soveltuu siis vain äveriäille kansoille; ylimysvalta sekä rikkautensa että suuruutensa puolesta keskinkertaisille valtioille; kansanvalta pienille ja köyhille valtioille.
Tosiaankin: mitä enemmän asiaa miettii, sitä selvemmin huomaa vapaiden ja yksinvaltaisten valtioiden erilaisuuden olevan tämän: edellisissä käytetään kaikki yhteiseksi hyödyksi; jälkimäisissä on valtion voima ja yksityisten voima toisiinsa päinvastaisessa suhteessa: toinen kasvaa toisen heikontumisesta. Hallitsematta suinkaan alamaisiaan siinä mielessä, että tekisi heidät onnellisiksi, tekee vihdoin itsevaltias heidät kurjaakin kurjemmaksi, kyetäkseen heitä hallitsemaan.