The Project Gutenberg eBook ofYksinThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: YksinAuthor: Juhani AhoRelease date: October 4, 2004 [eBook #13593]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSIN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: YksinAuthor: Juhani AhoRelease date: October 4, 2004 [eBook #13593]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Yksin
Author: Juhani Aho
Author: Juhani Aho
Release date: October 4, 2004 [eBook #13593]Most recently updated: December 18, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSIN ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.
Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu.
Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista.Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.
Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu.
Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä—sillä me olimme vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin äidille.
—Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
—Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi pitänyt.
—No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.
—Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä?—Ja minä koetin vivahduttaa ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.
—Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita nyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli minua koko illan kiusannut.
Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen lähtiessäni kotimaasta.
—Hyvästi…
—Hyvästi, onnea matkalle.
Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto ja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!
Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara korvan juuressa.
Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa. Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä pimeä käytävä vihaisesti vastasi.
Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.
Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan kulkijallakaan, kun kangastus yht'äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hänei voisammuttaa janoaan.
Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi siellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole pelastustakaan.
Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän kaasuliekin alla.
Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä.Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.
Yksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä ohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet mukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti sinua, melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut saattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja huiskuttanut salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen mennä?
Hän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan elä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole surusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja tuon paljon uusia aatteita tullessani.
Koko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alasKolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita.
Ne ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja niillä on maailma avoinna edessään.
Mutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita hän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään, yhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät tänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin rajusti ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat olkapäät niin voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin vanhalla herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö.
Pakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja teeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin ravintolaa kohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu.
Mikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa, numeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka »erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä». Mikä kodikas tuoksu tässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat aloittamattomat kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä, ja sen edessä porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen koneellisesti: »Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä.—Suuri varasto talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.»
Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta? Siksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja kohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen ikääni ravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka kaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin perintöhuonekaluja.
Ja onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin edessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä hyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden hommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt ja istui huokaamaan tuolille, kädet helmassa.
Hän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää matkalaukkua.—»Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa edes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!»—Ja hän työnsi minut syrjään, kaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli polvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti ojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen käsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä kauluksista ja nenäliinoista.
Seisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän minua rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja minä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä rakastan.
En näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee vielä pari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä kuulen vain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen kamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni.
Pääsen kenenkään häiritsemättä ulos—äiti kalistelee astioita keittiössä—harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin rautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä, niin on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni päällä on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana veljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole virkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään sitä tekisi. Sillä hän »ei tahdo».
Hän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana aamuna vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä oli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota vielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta pyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi.
Eikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä huoneessa! Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se herätä lähtiessä kaipausta?
Tiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän piinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini tyynyn, jonka nurkassa oli ravintolan leima.
Kuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta iloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon kaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä jonkun hengiltä kuristaa.
Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta sähkökellosta tuolta käytävän päästä.
Jahah! vahtimestari!—»Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat laivaan.»
Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole ikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen lentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle hyvästiksi illan sammuva rusko!
Laskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi karkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää malja sen kunniaksi.
Astuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta kuin pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni miehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet osoittavat ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni uhasta, jonka yht'äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien aikojen päästä. Ja minä tahdon sitä ylläpitää.
Mutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka laskeutuvat laskeutumistaan.
Ravintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton. Päällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin… Tuossa hän seisoi viime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan… Suuri ruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta, näkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta… Siellä oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa, ennenkuin he menivät maalle.—Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla keskellä lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku pienenläntä vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka iskevässä asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin kanslistia, jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu loitompana salin perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat melkein yhdessä, puhellen puoliääneen.
Menen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on lähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä.
Minä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin!
Mutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä varten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä. Yht'äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon kuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat maahan keinotekoisilta telineiltään.
Sillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta.
Hän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni minut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut ruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta. Tahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen. Ja nyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin autiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni vielä vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa mikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi oli hervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki.
Viimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut vaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä surrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni torjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän aikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä, vaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä.
Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain lapsiansa varten.
Tuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö, joka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä peittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty ja armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy kärsiä aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä. Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet, ajattelen minä ohimennen.
Meistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa sattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä saavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän kadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan, lumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän nauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin aamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa kupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan hänet kello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä juomingeista. Hän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee ohitseni ja töykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun, pesen pois yölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on hän hetkisen aikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka usein näkee lentävän editsensä tien poikki.
Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin usein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän oikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin täysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta puolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni, kehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän, saattaa hän sanoa: »Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!» Nimeni on tietysti hänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että olin siihen aikaan hänen »ihanteensa».
Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain: »En tule!» ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: »Enkä tule!» ja hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin toruvan: »Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!»
Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.
Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni, joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä »ruma» ja »olevinaan» ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. »Kyll' on kanssa maku sillä…!»
Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen, ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain »flammasta», menee hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.
Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii. Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.
Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka vartalonsa … että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.
—Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.
Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta,—jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään saliin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi. Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani, jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on haihtuva—niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.
Kuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani. Rakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen tilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä heillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen ikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua matkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne tullut. Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin koulussa ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista.
Kevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoillaLyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma,Pariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e.
Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa värikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta poimituita kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun ojentaa itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa, tunnustelee sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen onnellinen enkä saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan.
Jos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku toinen! Ja yht'äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin pitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle kaukaisia meriä.
—Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon kerran.
Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista ylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti, yhä seuraten silmillään ylioppilasta:
—Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa…?
Olisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun, lohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä on kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä olen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo huomata. Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin herrat ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on huomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä ihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta, seuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta syytä alkaa hän yht'äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu teeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen, kohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen viikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se siirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina he ovat jo lähdössä maalle.
Asema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut edeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi, kantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä minä ole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon voivani katseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta tunteistani. Äidille saan sen hät'hätää sanotuksi, ja hän toivottaa minulle liikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun ikkunassa, ympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää syrjään. Hän ei sitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on unohtanut, että lähden niin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna lähtee liikkeelle ja minä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää kulkua, huomaa hän minut, nyökäyttää minulle päätään iloisesti ja tyytyväisesti ja vetäytyy vaunuunsa.
Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi!Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä, kaartilaisiaja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien räminäKappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi.
Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään. Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.
Minulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain asiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten ikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat valkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja ikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan sitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä menen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on papereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja siinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä… Minä sanon, että tämä on hurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että olen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan häntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti.
Loion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että koko huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin kärpästen siipien surina.
Hän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän ei muistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin varma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin lohduttaa itseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että hän siis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle kirjoittaisin…? Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä hänelle. Minä kehitän tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet sanoillani, minä avaan hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy, ehkä antaa ainakin toivoa.
Kolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä lähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan sen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä ulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut luokseen maalle.
Toisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta ikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä ja rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu ja korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju. Pysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja käki kukkuu kauempana.
Ei ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen varma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen itsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. »Henkeni voimalla», toistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin rauhallisesti asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta. Siitä syntynyt rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita onnistumisesta, Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella liikaa tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden kesäpuvun, joka näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin somemmaksi.
Mutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä odotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä säikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua vastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni. Veli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni naurahtaa.
Anna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on avopäin, ainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli alkavat astua edeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että tienhaarassa, joka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän survaa vain porttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään.
—Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli hauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi.
Että he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle tuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy huutaen äidiltään teelaatikon avaimia.
—Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta huutaa vastaukseksi.
Ja tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis ole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee edeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan.
Istumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy vasta teetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä ja posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa. Saan hänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän tarkastaa minua omituinen, utelias kiilto silmissä.
—Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja kertoo sieltä ulkomailta.
Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla.
Enkä minä tahtoisi koskeakaan häneen. En muuta kuin hänen otsaansa suudella. Se tunne, jolla häntä rakastan, on puhtainta ihanteellisuutta ja se asuu ainoastaan rinnassa.
Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa, minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet. Minä, joka en mitään usko, minä olen taikauskoinen tässä kohden. Ja minä panen itselleni ikäänkuin koetustyöksi olla hänelle uskollinen tästä päivästä lähtien, ulkomailla, Pariisissa, kaikkialla. Sen päätöksen jälkeen tunnun viattomalta ja puhtaalta ja minä voisin vakuuttaa mielestäni ihan hyvällä omallatunnolla, että todella niin olenkin. Puhtaana eläminen on minulle nyt siveellinen vaatimus, vaikka ennen olin sellaiselle olkapäitäni kohottanut.
Kesän kuluessa minä tuuditan itseni siihen unelmaan, että hän todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua, ja että me vain emme puhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin. En käsitä, että syy siihen ei ole muu kuin ympäristön. Veli on hiukan veltto, loikoilee mieluimmin päivät pitkät puutarhan riippumatossa ja lukee romaaneja. Äiti järjestää aina jotain taloudessa. Ja sillä lailla jään Annan ainoaksi toveriksi minä, johon hänen muun seuran puutteessa täytyy tyytyä.
Minä jään heille koko kesäksi. En ajattele matkaani enää, en muuta kuin sitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä toivon.
Mitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan kamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään samanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat.
Minulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen ovensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven, josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen, selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla on kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen kamarinsa ikkuna. Siinä ei ole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja sen selustimella hänen leninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta näen sen kuitenkin. Toinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa. Mutta minä olen näkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen käsi pään alla ja toinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet melkein mattoa koskettaen.
Teen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin laudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen reunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka olen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä ovat onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on rautatieasema. Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan päiväpaisteessa. Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin seisonut jo tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti ja hitaasti. Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä. Vihdoin se viheltää, niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee puhkuen menemään. Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan pyörien heikkenevän kolinan.
Hän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani verannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen… Nukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän minun, tämän niinkuin eilisenkin.
Vihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista. Ikkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas käsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen.
Minulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos hän luulee minun asettuneen katsomaan… Vasta sitten rauhoitun minä, kun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään edestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä kuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen pikkulapsen.
—Huomenta!
—Huomenta!
Hän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa muita ja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku vaimoni, meillä on jo oma talous, me elämme täällä kaukana muista, tyytyväisinä ja onnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä, antaa edes hieno viittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos kuuluu pieni risahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin. Muiden läsnäollessa uskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden kesken emme koske muihin kuin ihan tavallisiin asioihin.
Me keskustelemme päivän ohjelmasta.
Ensin on nostettava verkot, jotka edellisenä iltana olimme laskeneet. Työnnän veneen teloiltaan, ja hän auttaa tullosta. Hän tahtoo asettua airoihin, ja minä meloskelen perässä, kaislikkorantoja me luikkailemme tyyninä aamuina, ja airojen kalke kuuluu niin selvästi ja kuulakasti. Vesi välähtelee airon lehdessä ja tippuu kirkkaaseen pintaan, kun hän lakkauttaa soutunsa ja sanoo jotakin. Keskustelu on kalastuksesta, siitä, mihin huomenna heitetään pyydykset. Olemme pian oppineet tuntemaan kalaluodot ja kutupaikat. Lasketaan verkot milloin minkin onnella. Hän on ihan innostunut ja hän hehkuu ilosta nähdessään ainan tutisevan merkkinä ison kalan noususta. Ja hän on tosi vihassa, jos se veneeseen pääsemäisillään potkaisekse irti ja sukeltaa syvyyteen. Hän toruu minua, sanoo »siksi» ja »semmoiseksi». Mutta minä olen siitä mielissäni! Hän on silloin ikäänkuin lähempänä, tulee tutummaksi.— Missä hommassa hän on, kun verkot pannaan puikkarille ja hän pidättää itselleen oikeuden päästellä saaliin irti ja selvitellä sotkeumat! Minä en saa koskeakaan, hän tahtoo itse, ja hän puuhaa siinä, hihat käärittyinä kyynärpäihin, helmat nostettuina ylös ja sormet niin suomuksien vallassa, ettei hän voi sysätä hiusta otsalta, vaan täytyy työntää se käsiselän avulla korvan taakse. Minä seison ulompana, poltan paperossia ja sanon melkein joka kerta: »No, me sitä ollaan niitä maailman parhaita kalamiehiä»—joka on tullut pysyväksi sukkeluudeksi. Iltapäivällä me sitten usein purjehdimme. Alussa oli velikin mukana, mutta ei viitsinyt kauan. Anna tavallisesti kuitenkin aina muodon vuoksi kysyy:
—Etkö tule purjehtimaan?
—En jouda.
—Et jouda! Saisiko kysyä, miltä töiltäsi et jouda?
—Minä luen, niinkuin näet.
—Näytä, mikä kirja se on?—Oblomoff.
—Sinä et sitä ymmärrä, mutta se on hienointa psykologiaa, mitä minä ikinä olen lukenut.
—Tiedän … ja sinä olet juuri itse tuollainen samanlainen Oblomoff.
—Ehkä olet oikeammassa kuin luuletkaan.
—Mutta me purjehdimme, me! Hyvä toki, etteivät kaikki ole sellaisia vetelyksiä kuin sinä!
Noihin tuollaisiin laihoihin, tavallisiin suosionosoituksiin panen minä aina erityisen merkityksen ja koetan selittää ne edukseni.
Pidän perää, ja hän hoitaa nuoria. Hän istuu lähellä minua peräkehyksen sisässä ja tottelee täsmälleen komentoani, jonka aina annan virallisella, käskevällä äänellä. Hän on laittanut itselleen sinisen väljän merimiespuvun, ja päässä hänellä on pyöreä matruusilakki, jonka silkkiset nauhat hulmuavat suorina tuulessa. Valkeata peräpurjetta vastaan, johon aurinko häikäisevästi paistaa, on musta tukka ja tuo hieno puhdas profiili, jota en väsy katselemasta.
Tuulee vinhasti. Hän ei kiinnitä nuoraa tappiin, vaan pitää sen kädessään, valmiina hellittämään vihurin tullessa. Hän vetää käsillä ja ponnistaa jaloilla purren pohjaan. Hän nojaa taapäin, painaakseen kallistuvaa venettä tasapainoon. Vyötäinen on niin voimakas ilman kureliiviä, kädet ovat jäntevät ja jalkapöytä korkea. Minä olen eteenpäin kumarassa, toinen käsi peräsimessä ja toinen peräpurjeen nuorassa, ja tähtään hänen niskansa taitse ja purjeen ainan alitse menon suuntaa. Laine kuohuu laineen perästä, pursi nousee ja laskee, ja Anna tuossa asemassaan, purje ja koko etupuoli venhettä—ne kiinnittyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, samaksi olennoksi, jota minä johdan ja vien tuonne siintävän ulapan perille kohti jotain kaukaista kalliosaarta tai valkoiselle paistavaa merimerkkiä pitkän etäisen niemen nenässä. Joskus särkyy iso laine kokkaan ja pirskahtaa perään saakka. Hän saa räiskähdyksen kasvoilleen ja olkapäilleen. Hän huudahtaa ja nauraa samassa, mutta ei muuta asentoaan eikä pyyhi pisaroita poskiltaan.
Auringon laskiessa tyyntyy tuuli, ja laimeata laitaista kuljemme me hiljalleen kotia kohti. Kokkapurjeen nuora saa nyt olla solmussa ja helposti, vetreästi, niinkuin voideltuina, viiltävät laidat vettä, lainetta tekemättä. Hän on siirtynyt kokemmaksi maston juurelle, on selin minuun ja katsoo eteensä pitkin järven pintaa, viistättäen joskus vettä kädellään. Hän hyräilee, näyttää olevan omissa ajatuksissaan, niinkuin olisi yksin… Kun tietäisin, mitä hän tuossa ajattelee, kun voisin aavistaa, mikä mielipide hänellä on minusta! Eikö hän kertaakaan näillä yhteisillä retkillämme ole yhdyttänyt itseään ajattelemasta, etteikö hän ehkä rakasta minua ja enkö minä häntää… Mutta minä en ole sitä nähnyt kertaakaan hänen katseestaan, en voi selittää edukseni ainoatakaan liikettä, en ainoatakaan äänen värettä.
Tulen alakuloiseksi ja surulliseksi enkä voi olla tekemättä viittauksia lähdöstäni.—»Missähän lienen ensi kesänäkin näillä ajoin?—Kuinka teillä silloin lienee, kun minä palaani»—Hän sanoo siihen vain:— »Niin, se on totta, sinähän matkustat kohta pois. Kuinka kauan aiotkaan viipyä?»—»Kaksi vuotta vähintäänkin.»—»Kaksi vuotta, vai niin.»—Ja muuta ei mitään. Eikä sen kummemmalla äänellä, kuin jos olisi kysymys mennä kirkonkylään pariksi päivää.
Nuo iltahetket, kun tuuli yhä heikkenee, kun purje ei enää pullistu ja kun vene tuskin liikkuu paikoiltaan, voivat välistä olla minulle hyvinkin tuskalliset. Ei ole enää mistä puhuakaan, hän näyttää ikävystyvän, hänellä on halu päästä maihin, vaikka hän ei sitä sano. Tämä on ikäänkuin minun syyni, minä pidän häntä kuin häkissä ja se kiusaa minua kovasti. Mutta minä koetan pitää kasvoni tyytyväisen näköisinä, niinkuin en sitä huomaisi, niinkuin ei olisi kiirettä mihinkään. Ja kun purjeet herpoavat ja asettuvat pitkin venettä, otan airon ja huopaan rantaan hänen pitäessään perää.
Kun emme ole vesillä, istumme tavallisesti muiden kanssa verannalla. Niinkuin kaikki vähän vanhemmat rakastuneet miehet, koetan minä olla kohtelias ja kiiruhdan tekemään hänelle pienimpiäkin palveluksia. Hän tottuu siihen, että aina autan hänen ylleen, että aina pidän huolta vaatteista ja sateenvarjoista ja kalosseista. Minä tulen kuin aseenkantajaksi, jota hänen herransa voi komentaa minne hyvänsä kiitosta sanomatta. Kerran istumme päivällisten jälkeen ulkoilmassa. Naiset ompelevat, veli on kantanut itselleen keinutuolin salista, ja minä katselen Annan näppärätä kädenkäyntiä, kun hän ompelee jotain. Hän etsii saksiaan.—»Kyllä minä noudan, jos vain saan tietää, missä ne ovat.»—»Ne ovat minun kamarini pöydällä». Minä nousen niitä hakemaan. Mutta silloin sanoo äiti:—»Sinä olet liian vaatelias, Anna, sinä annat liian paljon palvella itseäsi, joka olet niin paljon nuorempi.» Ja siihen lisää veli:—»En minä sinun sijassasi viitsisi olla noin kohtelias … mene Anna itse noutamaan saksesi».—»Niin menenkin», sanoo hän ja kiiruhtaa hiukan loukkaantuneena ohitseni, huolimatta vastalauseistani.
Tapaus vaikuttaa kovin kiusallisesti minuun, joka jo ilmankin kärsin siitä, että ikäero välillämme on niin suuri.
Vaikka olen tullut tänne sitä varten, että tunnustaisin tunteeni, kuluu koko kesä miettiessä, mikä olisi parempi. Olen yhtä epävarma kesän lopulla kuin sen alkaessakin.
Eräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on kuitenkin eräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan.
Naapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden, Anna ja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa pieneen höyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme kannella, minulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on, niinkuin me jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin vastanaineet. Luon todellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa huiskuttaen punaista päivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri vietetty, ja me lähdemme kotitalosta ensi matkallemme.
Päivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on täynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin tavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme ihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta, jonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät tiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla vapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin yläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme. Huolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin ei olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla, joka on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia. Minä ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja kuiskutteleva katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä. Hänen pukunsa onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin verraten, hänen käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt siitä huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä vastaan puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku kansakoulunopettaja. Annan nähdessään näyttää hän yht'äkkiä keksineen kuin ilmiön jostain muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän seisahtuu, väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua.
Kulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva mielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja pitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.
Juhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan ympäristöämme. Me tuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta puhujalle, joka on äskeinen kansakoulunopettaja ja selittää teeskennellyllä seminaaripaatoksella ensimmäisiä alkeita isänmaasta ja kansasta, jota lopuksi kehoittaa käyttäytymään siivosti juhlassa ja menemään sen loputtua kiltisti kotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo rinnallamme, kuulee arvostelumme ja katsoo meihin ja puhujaan merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että hän ei ole niinkuin nuo muut, että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää hullunkurisuuden. Meillä on vilpitön ilo laulusta, jota johtaa pystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen puettu pitäjän naisopettaja, iso keltainen kukka hatussa. Anna ristii hänet »prinsessaksi». Ja sittemmin vetää hän minua katsomaan hänen tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän pitää päänsä imelästi kallellaan, hän hyppii kuin surviainen ja loistaa tyytyväisyydestä ja kuumuudesta. Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä sille nauraa, mutta nyt minä koetan keksiä heissä kaikissa yhä uusia hullunkurisuuksia.
Emme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä pitkin kenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin olemme laskeneet verkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että olemme päivän sankareja ja että kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me olemme. Minusta näyttää— ja minä olen siitä mielissäni—että ihmiset luulevat meitä kihlatuiksi.
Istumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle ostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä hameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä kädestä suuhun.
—Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia.
Äiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä.
—Mikä on nimesi?
—Ka, sano, sano nimesi, niin saat sokeria.
—Kaisa.
—Ka, ota pois sormi suustasi! Kaisa saa kahmalollisen makeisia.
—Ka, etkö osaa kiittääkään? Sinuapa on kelvoton…
Ja äiti kääntyy itse kiittämään Annaa.
—Suuri kiitos ryökkinälle … vai lienette hyvinkin tämän herran rouva?
Minä tunnen punastuvani ja tulevani hämille, mutta Anna nauraa makeasti, niinkuin jollekin tavattoman hullunkuriselle ja mahdottomalle asialle. Minä koetan myöskin nauraa, mutta se on kankeaa ja väkinäistä.
Lähdetään paluumatkalle vasta myöhään yöllä. Salonki on täynnä herroja, jotka juovat, ja ilma on siellä tukehduttava, savua täynnä. On kylmä jo hiukan, Anna kääriytyy lämpimään villavaippaansa ja me haemme paikan kannella lähellä koneen luukkua, josta kohoava kuumuus lämmittää jalkojamme. Näemme sieltä koneenkäyttäjän ja lämmittäjän punaiset haamut, joka kerta kun uunia avataan. Matka kestää monta tuntia. Anna väsyy ja häntä alkaa nukuttaa. Sanaakaan sanomatta me nyt istumme, väen tungoksen tähden kiinni toisissamme. Tunnen hänen päänsä painuvan olkapäätäni vasten. En erota oikein hänen piirteitään. Ainoastaan silloin, kun savutorvi syöksee täytensä kipunoita toiselle puolelle laivaa, minä näen niiden valossa, että hän on sulkenut silmänsä. Silloin tällöin hän ne avaa ja ne ovat niin suuret ja syvät.
Taivaanranta alkaa ruskottaa ja kipunat vaalenevat. Kuun hopeankalpea neljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat ja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkein epäluonnollisen isoina tässä omituisessa kuun ja kaukaa koittavan päivän sekavassa valaistuksessa. En uskalla liikahtaakaan, pelkään häiritä häntä. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa. Enkä ymmärrä päättää, että jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän noin levollisesti nukkuisi rinnallani.
Vasta kun laiva huutaa tuloaan kotirantaan, hän herää, siirtyy minusta ulommaksi ja kietoo liinan kiinnemmäksi olkapäittensä ympärille, joita pudistuttaa aamukylmässä. Hän on huonolla tuulella, hyppää laivasta omin voimin maalle, vastaanottamatta apuani, ja menee pihaan minua odottamatta.
Äiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä toivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että hän alkaisi kertoa, kuinkameilläoli siellä hupaista, kuinkameitäei kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja tarkastelimme. Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen.
—No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti.
—Olihan noin, vastaa hän.
Ja haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten unisesti: »Hyvää yötä».
Vuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en saa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään aukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä teroitetaan viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja keittiön ovi käy. Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella kattoa.
Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään. Hänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun panen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo huomenna.
Mutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas ystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua. Minussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän juoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se.
Hän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään, niinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä.
Kuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut älyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin ja menin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan vastapäätä häntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän ei tiennyt minne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa ulos vaunun ikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen ulkopuolella useat asemavälit, kunnes äiti nouti hänet takaisin.
Kuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa minua, vanhaa houkkaa?
—Mitä on kello?
* * * * *
—Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan muistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen nähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että vieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se pieni kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa ääressä. Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi mennessään ja laitteli kaulustaan.
Palvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois laseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa vielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia, jossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas maalaamaton lauta on vain jälellä viinapöydästä.
Nousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa poistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen harjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että hiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat keltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa!
Niin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes ajattelisi minua säälien, surkutellen.
Koko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu risahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu musta käsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal.
Nyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin. Olinhan tämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta todellisuudessahan lienee elämä aina tällaista, ajattelen minä noudattaessani Grönqvistin kivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta minä näen Nikolainkirkon valaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta.
Arvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin Katajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni menemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn keisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle ja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella puolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja laidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on oma hyttini perän puolella laivaa.
—Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta!
Seuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä, Kappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta, milloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin jotain muuta miehilleen: »Noin kello yhdeksän».
Nyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut eilen illalla. »Hufvudstadsbladetin» kirjapainossa käy kone ja paperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni Suomalaisen Tyttökoulun kulmassa.
Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyytunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse.Sanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni:»Ole vaiti … mitä sitten, jos oletkin hullu!»
Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot, raskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat tulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa'asti kasvojani, jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.
Teen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen ikkunansa vähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä vasten näkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan. Olisivat kai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt selviää minulle yht'äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas. Äiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei tietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu.
Juuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa balkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen vain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun kulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa siellä mattoja.
Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: »Ei, tämä on liian hassua, tämä on liian hassua!»
Ja poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni »tyhmä narri», kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan.
Katsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä siellä, tuntuu minusta yht'äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja päässyt kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni rauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen puhdistunut, ja minä itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut.
Laiva on jo levoton lähtönsä takia. Se nielee parhaillaan viimeisiä paloja lastistaan. Rantajätkät hinaavat koneellisesti huutaen myöhästyneitä tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva vipukone upottaa ne alas pimeään ruumaan. Musta kivihiilensavu kumpuaa tukevasta piipusta paksuna pilvenä, joka sattuen silloin tällöin auringon eteen maalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siellä hääriviin ihmisiin.
Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi näkyy rannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla. Joskus satunnainen tuulen leyhäys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on lämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä häikäisevät ympärystalojen palttinan vaaleat kiviseinät ja korkealle kohoava Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin rakennuksiin.
Torilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen, jyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan. Perimmäisillä perillä on Kappeli-Esplanaadin tuuhea vihreys ja korkea Grönqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki kulkee sointua häiriten rivi uusia valkeita pylväitä, joiden päällitse juoksee paksu sähkölanka Seurahuoneelta rantahalliin.
Minä tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta tämän valoisan kuvan. Pakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat ulkopiirteet. En tahdo muistaa mitään muuta kuin tämän. Kaikki muu kadotkoon sen taakse, peittyköön näiden voimakkaiden värien alle.
Laiva hivuttautuu hiljalleen ulos laiturista. Kankeasti kampeaa raskas runko kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin. Jäävien ja lähtevien katseet koskettavat vielä toisiaan, hakevat ja löytävät, eksyvät ja taas yhtyvät. Sitten näyttävät niiden kärjet joutuvan haihduksiin, kuta enemmän laiva etenee, ne luiskahtavat ohitse toisistaan eivätkä enää löydä yhtymäpistettä. Liinat alkavat liehua, syttyen kuin soihdut hulmuamaan viimeiseksi hyvästiksi.
Hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa ovat yht'äkkiä edessäni. Minun tekee mieleni etsiä niitä tuolta saattajajoukosta, vaikka tiedänkin, etteivät ne siellä ole. Mutta minä vedän maiseman eteen, enkä tahdo nähdä muuta kuin sataman, talot ja kirkkaan taivaan.
Ne näen ja purjeveneet ja jahdit keikaillen piirtävän kaaria veden pintaan. Ilkkuen vingahtavat pienet höyryveneet satamassa pyyhkäisten laivamme keulan editse, niinkuin kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ympärillä.
Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtia ja asettaa kulkunsa Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja sulavat kolmeksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa kuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu ensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin vallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumareiät.
Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen. Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen saaristolaisen purje, ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä kauan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta.
Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni sattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen. Jokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat ensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia, muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa. En tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä lienevät vanhoja, kuluneita kummituksia.
Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä kuitenkin tietäisin, enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean, suloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en kaipaa mitään, en toivo mitään.
Tapaan itseni milloin mistäkin. Loikomasta kannella, mukavassa kenotuolissa, polttaen unettavaa, mieltä verhoavaa sikaria. Silmä ottaa täytensä aavaa ulappaa, pilvetöntä taivasta ja tuossa lähempänä laivaa pieniä lipattelevia laineita, joista jotkut pärskähtävät vaahtoon, tietämättään, vahingossa, ikäänkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole voimaa kohottaa pitkää, raskasta runkoa. Laivoja on useampia näköpiirin sisällä. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat perhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen paistavat purjeet täydessä valaistuksessa, näkyy niiden pullistus ja raakapuutkin. Sieltä siirtyy huomio omaan laivaan, kiipeää nuoraportaita myöten ylös mastoihin, tarkastaa väkipyöriä, nuoria ja purjeita. Jättää ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka mustana häntänä jää jälelle ja laskeutuu lepereenä pitkin meren pintaa.
Tapaan itseni kävelemässä kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen, joka on aina sama, samat kuplat, sama sihinä ja sama laivan laineen säännöllinen taittuminen.
Joskus alkaa kuumottaa maata merestä. Se nousee nousemistaan, ja pian on kohdalla korkea manner, mikä lieneekään. Sieltä näkyy kirkkoja, kyliä ja kukkuloita, ja niiden rinteillä vihreätä metsää. Sielläkin on ihmisiä, he elävät ja harrastavat, mitähän harrastanevatkin. Millaisiahan lienevät olot siellä?—Kalastaja laskee purjepurtensa laivan sivuun. Jos olisi hypätä alas hänen veneeseensä, soutaa maihin ja jäädä heidän luokseen, keskelle merta, erämaan kosteikkoon, jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja luoda itselleen uusi ympäristö loppuiäkseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, että pitäisi voida. Ja voinhan sitä koettaa siellä, minne olen menossa. Kuta kauempana, sitä parempi.
Mutta maa jää taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva taas ja purjeet horisontissa, näyttäen aina samoilta.
Aurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan. Koskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään myöten ja sitten yht'äkkiä sukeltaa umpipäähän ja näkymättömiin.
Tulee hämärä, näköpiiri pimenee ja vetäytyy likemmäksi. Taivaan ja meren sini juoksee harmaaksi, ja siellä täällä syntyy usmaa. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja sammuvat säännöllisten väliaikain kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa laiva, ohjaten suuntansa merilyhdyltä toiselle. Kone jyskyttää ruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymmärtäisi asemansa ja merkityksensä. Kun kaikki ovat menneet levolle ja minä vielä valvon kannella, niin alkaa minusta koko laiva elää ja kuuluu siltä kuin veden kohina kokan edessä olisi sen omaa, salaperäistä haastelua, jonka vivahdukset se ainoastaan itse oikein ymmärtää, mutta minä en muuta kuin epämääräisesti aavistan.
Mutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ympäristööni, meren vaikutus kadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden tukkeutuneet väylät aukeilevat uudelleen.
Kolmannen matkapäivän aamuna, kun nousen kannelle, silmät paljosta valosta huienneina, minä näen kapteenin tarkastavan erästä höyrylaivaa, joka savuaa oikealla puolen meitä, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan kaukoputken perämiehelle hän sanoo: se on »Capella».
Se on »Capella», joka jäi meistä satamaan ja jonka oli lähteminen muutamia tunteja meidän jälkeemme. Sen luullaan ehtivän Travemyndeen vähän ennen meitä.
Nojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmilläni kaunista laivaa tuolla loitommalla, yhytän minä itseni harhailemasta seuraavassa unelmassa:
Hän on matkalla, hän, Anna, tuolla »Capellassa». Hän on lähtenyt illalla, kun minä aamulla. Hän rakastaakin minua, niinkuin minä häntä. Kun hän näki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin hän valvoi koko yön eikä saanut minua mielestään. Hän muisti kesäiset retkemme, hänen tuli sääli ja hän huomasi minua rakastavansa. Aamulla hän riensi rantaan, mutta laiva oli jo jättänyt. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli »Capellan» kannella, matkalla ulkomaille hänkin. Jätti äitinsä ja veljensä ja seurasi minua. Nyt hän purjehtii tuolla, vähän matkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimmäinen, jonka Lyypekin laivasillalla tapaan, on hän. Me jatkamme matkaamme yhdessä, ja hän on minun vaimoni emmekä me eroa milloinkaan. Tämä muu on ollut vain pahaa unta.
Ja kun kerran olen alkuun päässyt, ei kuvittelujani mikään hillitse. Minä tuon hänet tänne, tähän samaan laivaan, samalle kannelle, vierelleni! Päivällä näin istuskelemme me peräkannella purjeen suojassa. Näen hänet niin peloittavan elävästi edessäni—pienimmätkin piirteet, hienoimmatkin värähdykset hänen kasvoissaan, eri vivahdukset silmissä—että tulee hetkellinen kammo itseäni ja täytyy ajamalla ajaa kuva hetkeksi luotani, kääntyä muuanne, pudistaa hänet ehdottomalla liikkeellä itsestäni. Mutta hän tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun majakat loistavat ja pimeässä vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat punaisina ja viheriäisinä tähtinä, vetäydymme me johonkin laivan monista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen äärimmäiseen kärkeen, me juttelemme hiljaa, kääriytyneinä samaan lämpöiseen vaippaan, hänen kätensä kainalossani, jota hän joskus heikosti puristaa ja minä samalla lailla vastaan.
Eläydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, että tähden tuike tekee minut surulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta, hyräillä alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin:
En voi sua unhottaa poies vaikken ikänän' sua saa j.n.e.
Ymmärrän kyllä tämän mielettömäksi ja hassuksi, mutta en henno kuitenkaan pakottaa itseäni pääsemään tästä mielentilastani. Minulla ikäänkuin ei ole sydäntä nauraa itselleni. Sanon säälien, etteihän minulla ole muutakaan jälellä. Olen melkein samassa tilassa kuin surusta juova, joka juo, mutta aina ryypätessään tuntee, että hän ottaa siksi, ettei tahdo herätä todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja meluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedessä muistaa aina, joskin hämärästi, minkä tähden juo. Aamulla, kun on selvinnyt, innoittaa sekä eilinen juominen että sen syyt. Sillä suru ei ole haihtunut, se on päinvastoin yhä raskaampi ja toivottomampi.
Heräänkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon.
Matkan viimeisenä yönä, lähetessämme Lyypekkiä, näen minä unta hänestä, jatkoksi päivällisille mielikuvituksilleni. Saan elää uudelleen suloisimmat hetkeni siellä maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme. Uni on hauraassa kantimessa ja katkeilee vähän väliä, mutta minä tungen pääni tyynyyn ja saan taas säikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin tulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, että höyrylaivan varoituspillin ulvonta sehän se ei anna minun nukkua, ja sen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt tuosta ihan pääni päältä.
Näen, että seisomme ankkuroituina paksun usman sisään. Kuulen oltavan kapeassa virrassa, mutta rantoja ei näy. Muutamia syliä meistä häämöttää hämärän verhon sisästä toinen laiva, kuin suuri jättiläishämähäkki. Sen laidasta luen nimen »Capella», mutta nyt se ei enää tee sitä vaikutusta, minkä eilen. Värisen sisäistä ja ulkonaista kylmyyttä. Aivot ovat tyhjät, eilisistä kuvitteluista ja yöllisistä unelmista ei ole jälellä muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki runollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut. Höyrytorvi puhaltaa yhä vain voivottavasti, ja etäämpää usman sisästä vastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut, jotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niitä jossain vaanii. Se lisää epätoivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman.