— Onko hän jo kauan ollut täällä? kysyi kuiskaten.
— Tänä aamuna tuli.
— Tänä aamuna! Yksinkö?
— Yksin — lapsi parka, nyyhki täti. Masa ei ymmärtänyt mitä pitäisi tehdä.
— Olisiko tässä lähellä lääkäriä tai sairaanhoitajatarta tai muuta sellaista? kysyi vihdoin.
— Ei ole. Ja tuskin ne tässä mitään auttaisivatkaan. Tämä ei taida ollakaan mitään Jumalan tautia, nyyhki täti.
— Kuinka? Mitä täti tarkoittaa? Täti puhkesi itkemään.
Masa katsoi ihmeissään vuoroin tätiin, vuoroin sänkyyn. Kävi jo uudelleen verhojen taaksekin katsomassa. Mutta kun Sanna yhä vain nukkui, niin tuli jälleen tädin luo. Itkien katsahti täti Masaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi.
— Mitä täti tarkoittaa? Ettekö voi sitä sanoa? Minulle! pyysi Masa.
— Kun en itsekään tiedä. Jos luulenkin vain turhia.
— Mitä te luulette? Sanokaa se! pyysi Masa edelleen.
— Minä luulen jotta — kipeästi nyyhkien painoi täti päänsä alas — jotta hän on tehnyt — — lapsenmurhan — —
— Häh! pääsi Masalta. Sannako?
— Niin.
Ja kuin itseään puolustaakseen kuiski täti kaikki, mitä Sanna oli sanonut.
Masa jähmettyi paikalleen seisomaan. Harppasi sitten sängyn luo ja riipaisi edusverhot auki.
Sanna alkoi rauhattomasti kähmiä ja ensin mumistuaan jotain, josta ei saanut mitään selkoa, hän yhtäkkiä itkunsekaisesti, mutta muuten aivan selvästi huusi:
— Emäntä — emäntä —! — Kuoli se, sanoi sitten väsyneesti.
— Älkää kiusatko! Älkää lyökö! parkaisi vielä, ja taas epäselvästi mumisten riuhtoi kuin jostain irti päästäkseen.
Masa katsoi Sannaan särkynein ilmein, ja tutisevan vanhuksen tavoin päätään nyökyttäen sanoi:
— Sisko rukka! Näinkö siis sinunkin piti joutua — —
Lause katkesi ja päännyökkäily taukosi. Kasvojen ilme ikäänkuin koveni. Ja viipyi tuokion ennenkuin hän jatkoi:
— — porvarillisen siveyden uhriksi?
Se tuli puolittain sähisemällä. Ja hänen kätensä tärisivät hiukan.
Sanna kai kuuli Masan sanat. Silmänsä hän kuitenkin avasi. Ja nähdessään miehen katsovan edusverhojen raosta, alkoi hän molemmin käsin torjua, ja huutaa kuin kuoleman hädässä.
Masa poistui sängyn luota.
— Kenties te olette, täti, oikeassa! Kenties hän on tehnyt sen! kuiskasi hän tädille, ja painautui penkille istumaan pään käsien varaan painaen.
Tädin huulet tärisivät ja silmistä juoksi virtanaan kyyneleitä. Hän teki liikkeen kuin tahtoisi hän hyväillä Masaa.
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kun heikkoja nyyhkeitä sängystä peiton alta, jotka nekin hiljalleen loppuivat.
Masa vihdoin katkaisi hiljaisuuden, nousi ja viittasi tädin tulemaan kanssaan ulos.
— Se on, täti, sittenkin sillä tavalla, että olkoon miten onkin, niin se mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä sitä voi millään tapahtumattomaksi saada, sanoi hän porstuaan tultua, ja kelloonsa katsoen lisäsi:
— Minun täytyy nyt lähteä. Hoitakaa te Sannaa.
— Onko sulia niin välttämätöin kiire, hätäili täti. Etkö sä nyt edes hetkeä vielä jouda olemaan? Edes kahvia juomaan. Se olisi heti valmista — puolikeittämissä jo — mutta kun tässä on mennyt ihminen aivan sekaisin, pahoitteli täti.
— Ei — kyllä minun nyt täytyy lähteä. Toverien antamat tehtävät täytyy ennen kaikkea suorittaa. Hoitakaa te Sannaa ja — Masa kaivoi kukkaron taskustaan ja pisti sieltä setelin tädin kouraan — tuossa on vähäsen ensi aluksi. Kun kahden viikon kuluttua tulen takaisin, niin katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä, — jos nimittäin kruunun hurtat eivät jo sitä ennen Sannaa vie, sanoi hiljemmin ja toisaanne kääntyen.
— Niin — en suinkaan minä tiedä, alistui täti. Mutta olisi ollut niinkuin turvallisempaa, kun sinäkin olisit tässä. Kun sen noin piti käydä — lapsiparan.
— Mitäpäs minäkään tässä voisin tehdä. Jos se nyt kerran niin on käynyt, niin siihen täytyy alistua.
— Niin — huokasi täti, niinhän se on ihmisen tässä maailmassa, että siihen sen täytyy tyytyä, mitä Korkeimmalta sallittu on.
— No hyvästi nyt vain, sanoi Masa tädin käteen tarttuen. Älkääkä nyt itseänne sairaaksi murehtiko. Sillä ei asia ainakaan parane.
— Ei suinkaan paranekaan, mutta — täti huomasi setelin kourassaan. — Mitäs sä tätä rahaa mulle — Jäikös sulle itselle mitään? Ota tämä, kyllä minä tässä muutenkin toimeen tulen.
Täti tarjosi seteliä Masalle.
— Pitäkää vain se, torjui Masa. Jäihän sitä vielä minullekin. Ja eikö tuota uutta saane, kun loppuu.
— Mikä sä nyt sitten oikein olet — en ole vielä sitäkään tullut kysyneeksi? uteli täti. Oletko sä joku virkamies — vai — —?
— Enhän minä mitään erikoisia. Olen nyt tällä kertaa vain sellaisena lähettinä.
— Lähet — — Oletko sinä lähetyssaarnaaja? ihastui täti.
— Een, torjui Masa, ei ainoastaan sanoilla ja äänellä, mutta käsilläänkin ja koko olemuksellaan.
Täti ikäänkuin painui kokoon.
— No mikäs —? Kun sä sanoit jotta lähetys — —? nurkui hän.
— Sellainen puoluelähetti minä olen, selitti Masa.Sosialistiagitaattori, jos täti siitä paremmin ymmärtää.
— Kuinka sä oikein sanoit? Sosialisti — —?
— Sosialistiagitaattori, saneli Masa harvaan. Pelkääkö täti sellaista.?
— Oikeinko sellainen Jumalan kieltäjä? kysyi täti nopeasti, sivuuttaen Masan kysymyksen.
— Kuinka sen kukin ottaa, hymyili Masa vain ja meni pyöränsä luo. Oli juuri hyppäämäisillään satulaan, mutta samassa irroittikin vasemman käden ohjaustangosta ja sen satulaan iskien kääntyi yhä portailla seisovalle tädille sanomaan:
— Se on täti sillä tavalla, että ei tämäkään toimi mitään hauskaa ole. Ja jos en minä olisi juuri nyt sattunut tänne tulemaan, niin minä olisin kukaties hyvin pian sen jättänytkin. Mutta nyt en minä sitä jätä. Äsken tänne tullessani minä muistin Jukka-vainaan kuoleman ja kaiken mitä sen yhteydessä minulle tapahtui — senkin kun olin häntä täältä etsimässä enkä löytänyt. Se jo pani mieleni kuohumaan. Ja kun nyt tulin Sannaa etsimään enkä löytänyt häntäkään — en ainakaan sitä Sannaa, jota etsin — niin nyt olen niin kypsytetty ja kärvennetty, että en enää lakkaa suutani soittamasta enkä muutakaan toimimasta, ennenkuin — ampuvat kuulan kallooni. Hyvästi täti!
Masa kääntyi rajulla liikkeellä, tarttui molemmin käsin ohjaustankoon, hyppäsi satulaan ja läksi kiitämään pois.
Täti jäi portaille seisomaan ja Masan jälkeen katsomaan. Vasta kun Masa katosi näkyvistä, kääntyi hän tupaan menemään ja raskaasti huokaisten itsekseen kuiskasi:
— Eikö siis yhdestäkään tullut oikeaa ihmistä!
Samana päivänä kuin sanomalehdessä kerrottiin Sannan teosta otsakkeella "Petomainen äiti", samana päivänä ilmestyi Välikylään useampaan paikkaan punaisia ilmoituslappuja, joissa ilmoitettiin, että "Sos. dem. puolueen piirineuvoja Santeri Saari puhuu huomenna, tuorstaina, t.k. 19 p. klo 8 illalla Tuomas Ylikarpin talossa. Tervetuloa!"
Näihin lappuihin ei kukaan kiinnittänyt sen enempää huomiota. Olihan noita jo nähty ja agitaattoreita kuultu.
Mutta Rantin suutari tiesi Ratulassa kertoa, että se puhuja on Sannan veli, se, joka oli Varsanniemessä myötynä, aikoinaan.
— Varsanniemen Ruokko-Masako? kysyi talossa sattumalta oleva, vanha ja hampaattomaksi käynyt Antin Miina.
— Se sama. On vain muokannut nimeään. Matti Aleksanteri — mikä se lie sen nimi, vastasi suutari. Ei sitä olisi uskonut silloin, kun se Varsanniemessä olla tuhrusti, että siitä saarnamies tulee, sanoi vielä ja hampaat irvissä hankasi lankaa pikilapulla.
— Jokohan tuli ottamaan selkoa veljensä kuolemasta, hymähti suutarin ääressä istuva isäntä.
Suutarikin hymähti.
— Pitää mennä kuulemaan, niin saa tietää, sanoi.
— Kyllä pitääkin, myönsi isäntä. Kuulemaan ja näkemään minkälaiseksi herraksi se on paisunut.
Puhetta jatkui pitemmällekin, mutta Miina ei joutanut enää sitä kuulemaan, vaan läksi keputtelemaan Koninmäen loukolle päin. Ja jo samana iltana tiedettiin Koninmäen loukon jokaisessa mökissä, että siitä Varsanniemen Ruokko-Masasta, jonka jokainen vielä muistaa, on tullut suuri herra. Pappi tai mikä lie, tuomari. Ja nyt se on tullut ottamaan selvää siitä, kun sen veli silloin sinne Ratulan Hampparin latoon kuoli. Ensin se pitää Ylikarpissa seurat ja sitten aletaan käräjät.
Taitaa Korpisen Rikunkin — kuinka vain — jottei pane sitäkin lujille.
Se sanottiin aina kuiskaamalla.
Seuraavana päivänä levisi se kylään ja naapurikyliinkin, niin kauas kuin ehti, ja sai kaikkialla mielenkiinnon hereille.
Jo kuuden ajoissa alkoi pikkupoikia kuhista Ylikarpin porstuassa ja kartanolla. Kaatoivat porstuassa vesikorvonkin ja mummon vyyhtimäpuun särkivät. Kukon pyrstösulat myös sinä iltana katosivat.
Seitsemän tienoissa oli tupa jo puolillaan nenäänsä käsiselällä pyyhkiviä akkoja, etupäässä Koninmäen loukkoisia, jotka uteliaasti tarkastivat jokaista tupaan tulijaa, ja keskenään supattelivat, kuinka Antin Miinalla oli ollut virsikirjakin mukana. Mutta kun Samelin Sussu oli sanonut, ettei hän ainakaan ota virsikirjaa, oli Miinakin jättänyt kirjansa Samelin tuvan ovi-ikkunalle.
Ennen kahdeksaa oli tupa jo täyteen ahdettuna. Porstuaankin jo alkoivat jotkut pysähtyä.
Syntyi pieni kohaus, kun puhuja Kivistön maalarin kanssa tuli tupaan ja puikkelehti pöytää kohti. Päät kohosivat ja uteliaita katseita tähtäytyi häneen.
Hintelävartaloinen, keskipituinen, laihahko, lyhyttukkainen ja kalpea mies. Ei ollenkaan suuren herran näköinen. Se vain, että katse oli terävä.
— Kyllä vain tuntee jotta Masa se on, supisivat Koninmäen akat toisilleen.
Nenänsä puhdistettuaan kaivoi Kivistön maalari taskustaan Työväen Laulukirjan, ja selaili sitä vähän aikaa. Kohotti sitten katseensa ja antoi sen kulkea kautta tuvan. Rykäisi ja seisomaan nousten ehdotti että laulettaisiin Työväen marssista joku värssy, "koska täällä näyttää olevan sellaisiakin, jotka sen osaavat".
Kun laulu oli laulettu, meni puhuja pöydän taakse ja alkoi puhua.
Kuta kauemmin hän puhui, sitä pitemmäksi venyivät Koninmäen loukkoisten alahuulet. Kun kahlaa kaiken maailman asiat: Franskat ja Englannit, ja Saksat ja kommunistit, eikä Jukasta puhu mitään. Sitä sosialistiansa vain selittää — niinkuin ei tuota nyt jo tiedettäisi, mitä se on —
Yksi ja toinen jo haukotteli ja Miinan Mikki suorastaan nukkui.
Puhuja pysähtyi ja kuiskasi jotain maalarille. Maalari nousi ketterästi, kurotti uuninloukon puolelle, jossa talon omat naiset istuivat, ja hiljaa kysyi: saisiko vettä? Emäntä otti läkkituopin hyllynpielestä, täytti sen pankolla olevasta puhdas vesiämpäristä ja lähetti tulemaan pöytää kohti. Puhuja joi ja pyyhki nenäliinalla huulensa.
Tätä kaikkea seurasivat Koninmäenloukkoiset mielenkiinnolla. Miinan Mikkikin tyrkättiin hereille. Ja kun puhuja jälleen alkoi puhua, oli koko kuulijakunnan huomio taas häneen kiinnitettynä.
Kun puhe oli loppunut ja sen päälle oli laulettu, ilmoitti Kivistön maalari että: "kun arvoisa puhuja on nyt ensi kerran tilaisuudessa puhumaan entisille kotikyläläisilleen, lupaa hän pienen väliajan kuluttua pitää toisenkin esitelmän. Niin että jos kansa olisi hyvä ja vähän aikaa odottaisi."
Osa yleisöstä, varsinkin ovipuolella olevasta, meni ulos. Suurin osa kuitenkin jäi paikoilleen samoin kuin puhujakin, joka vain siirtyi avatun ikkunan luo ja ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä katseli ulos syysillan pimeyteen.
Yksi ja toinen meni, vanhan tuttavuuden nimessä, siihen häntä hymyillen tervehtimään ja jonkun sanan vaihtamaan hänen kanssaan. Eikäpä se mitään ollutkaan, jos Hälisen nikkari, Huutolan Janne ja muut sellaiset itselliskansan paremmaiset ja etuleirin ihmiset sinne menivät. Mutta kun Haltorpin Juhakin — se joka oli Ratulassa pikkurenkinä silloin kun Jukka katosi ja joka sen Jukan löysikin sieltä Ratulan Hampparin ladosta — kun hänkin mennä tomsotti sinne, niin surkean rikkinäisissä housuissa ja pieksurisoissa, ja remseästi paiskasi kättä puhujalle, niin silloin ei Antin Miina enää voinut olla leikkiä laskematta.
— Pitäisiköhän munkin nyt jo mennä, hän toisille nauroi. Kyllä mä vain sen Jukan tähden niin paljon juoksin, ja niin monta kertaa silmäni punaisiksi itkin, jotta mun mennä kannattaisi aivan yhtä puhtaasti kuin tuon Juhankin.
Ei Miina kuitenkaan mennyt. Eikä kenties olisi vielä ehtinytkään, kun puhuja yhtäkkiä, kuin salaisen käskyn saaneena, siirtyi pöydän taakse ja sanoi, että eiköhän aleta. Ja molemmin käsin pöydän reunasta kiinni pitäen ja hiukan eteenpäin nojaten jäi tuikean, melkein kuin taisteluun vaativan näköisenä odottamaan pihalla olevia, jotka Kivistön maalarin kehoituksesta tulla kolistivat tupaan ja arasti jäivät sinne ovipuolelle. Vain jotkut rohkeimmat uskalsivat tulla peremmälle, epävarmoin askelin hekin, aivankuin olisivat vasta kävelemään opetelleet.
Kivistön maalari selaili taas laulukirjaa, mutta ei ehtinytkään ehdottaa laulua, kun puhuja jo alkoi.
— Mitä te läksitte katsomaan? hän saarnanuottia matkien kysyi. Purppuraan ja kalleisiin liinavaatteisiin puettua ihmistäkö läksitte katsomaan? Vai läksittekö te katsomaan suurta profeettaa? Vai ruokoako joka tuulelta häälytetään?
Koninmäen akat vilkaisivat toisiinsa että: nyt se alkaa sen saarnan, ja: olisi taitanut saada virsikirjakin olla, ja ottivat kasvoilleen kallellapäisen jumalansanan kuunteluilmeen.
— Jos te näitä läksitte katsomaan, niin te turhaan tulitte. Sillä mitään näistä te ette tässä löydä, jatkoi puhuja.
Ja hetkisen ääneti katsottuaan, kokonaan muuttuneella äänellä sanoi:
— Vai mitä te läksitte katsomaan? — Läksittekö katsomaanVarsanniemen Ruokko-Masaa?
Hän nytkähti eteenpäin sitä sanoessaan. Ja Koninmäen loukon akat unhottivat jumalansanankuunteluilmeen ja jäivät suu auki odottamaan, mitä se nyt sanoo.
— Jos te Varsanniemen Ruokko-Masaa läksitte katsomaan, niin sen te löysitte.
— Varsanniemen Ruokko-Masan te tässä nyt näette.
Hän nyökkäili kuulijoilleen, huulillaan kuivakiskoinen hymy.
— Ihmettelette kai, että mikä minusta tällaisen on tehnyt. Sosialistiakitaattorin. Minusta, joka täällä olin ylimalkaan verrattain siivo poika. Niin siivo, että olin oikein hiljainen. Ja nyt olen tällainen pahanilmanlintu.
Kurillisuutta tavoitteleva särkynyt hymy väreili hänen huulillaan.
— Minä en vähääkään ihmettele sitä, että minusta tällainen on tullut. Ei se sen kummempaa ole kuin sekään, että teistä on jokaisesta tullut se, mitä te kukin olette. Se on nähkääs elämä sellainen suuri leipurimestari. Se leipoo meistä jokaisesta sellaisen kuin se kulloinkin hyväksi näkee. Yhdestä tekee makean sokerikakun, joka jo melkein silmänluonnista sulaa, toisesta tekee muhean vehnäpullan, kolmannesta vankan ruisleivän. Ja minkä mistäkin tekee. Joskus käy elämälle kuitenkin niin kuin emännillekin, että leipomus menestyy huonosti. Luulen että minun kanssani on elämälle käynyt sillä tavalla. Liekö ollut hiivassa vika, vai liekö pidetty liian kauan juurihulikassa vai missä lie vika ollut? Summa vain on se, että minusta tuli hapan kannikka. Tätä kannikkaa kypsentäessään elämälle sitten tuli toinen nolaus. Pisti sen liian kuumaan uuniin. Siellä se meni takaisin ja painui likilaskuiseksi. Ja paloi. — — Tällä tavalla minusta tuli se mikä minä nyt olen: hapan ja karvas kannikka, sitkeä pureskella ja vaikeasti sulava.
Kuiva, teräväviivainen hymy oli hänellä suupielessä ja kylmää terästä silmissä, kun hän katsoi kuulijoitaan.
— Se minun hapantumiseni alkoi silloin, kun minä olin tässä kylässä ja minun nimeni oli Ruokko-Masa, sanoi sitten kylmällä tyyneydellä. Ja lyhyen hengähdysajan pidettyään jysäytti:
— Kuka antoi minulle sen nimen? Hymyn ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja lävistävä katse iskeytyi kuulijoihin.
Hiljaisuutta häiritsi vain Koninmäen akkain puolelta kuuluva kahina, kun he kurkkailivat nähdäkseen, mitä Varsanniemen isäntä meinaa. Siellähän se, tämän isännän isävainaan aikana, ruokolla oli. — Sen vain ehtivät huomata, että lattiaan näkyi katsovan, kun puhujan ääni jälleen alkoi kuulua.
— Kun minä pari viikkoa sitten jo ohimennen kävin näillä tienoin ja näin tuttuja maisemia ja tuttuja seutuja, heräsivät mielessäni lapsuuden muistot, kertoi hän pakotetulla tyyneydellä. Mieleni heltyi niin, että kyynel kohosi silmääni — minä olen nähkääs ihminen minäkin, ainakin vielä toistaiseksi. Minä tiesin, että minulla on täällä sisar, sisar, jota en ollut nähnyt kymmeniseen vuoteen, ja joka oli pikkutyttö, viaton ja kirkassilmäinen, kun täältä läksin. Ja kun minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että saan nähdä sisarenikin, niin minä iloitsin niinkuin sanotaan lapsen iloitsevan joulukuusesta.
— Minä olen nähnyt sisareni — —
Hän nytkäytti päätään kuin olisi itkua vastaan taistellut. — Minä olen nähnyt sisareni, uudisti hän kuivasti. Ja hiljalleen nyrkkiään pöytään takoen ja terävästi kuulijoihinsa katsoen jatkoi:
— Minun sisareni on häväisty tässä kylässä! Minun sisarestani on tässä kylässä tehty nainen, jota te kutsutte portoksi ja jota te sanotte syvästi halveksivanne, ja jota kenties on syytäkin halveksia. Mutta — —
Hän iski koko voimallaan nyrkkinsä pöytään ja pöydän päälle ryömilleen syöksähtäen kysyi:
— Kuka se oli, joka sen teki?
Silmät leimusivat ja sanat jysähtelivät kuin moukarilla lyöden ja naulitsivat kuulijat paikoilleen. Koninmäen akatkaan eivät uskaltaneet kurkistella, onko Korpisen Rikku paikalla.
— Kuka se oli, joka sen teki? sähisi hän uudelleen ja pitkän aikaa poltti kuulijoitaan katseellaan. Sitten naskalin terävällä äänellä jatkoi:
— Minulta on tässä kylässä tapettu veli? Kukas sen teki?
Äsken hänen katseensa poltti kuulijoita. Nyt se pisteli kuin tulisilla neuloilla ja hiljalleen vaelsi yli tuvan aivan kuin olisi tahtonut jokaista erikseen piinata. Ja kuulijat istuivat kuin törkeästä rikoksesta yllätettyinä. Hengähdystäkään ei kuulunut. —
Vähitellen alkoi puhujan silmäin ilmeessä taas olla ivan väriäkin. Ja oli sitä jo äänessäkin, kun hän uudelleen alkoi.
— Te ajattelette tuota ja ajattelette tätä henkilöä ja sanotte: hän sen teki. Ja vielä ajattelette kenties niinkin, että: kyllä hän sietäisi saada oikein isän kädestä! Niin en minä ajattele. Eipä sillä, että säälisin sellaisia ihmisiä, tai pitäisin kuritusta heille liiallisena. Kaukana siitä. Minä en sääli ketään. Minä olen sitä mieltä, että tässä maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka olisi ansainnut muuta kuin — tulla kerran hirtetyksi. Ja jotkut kaksikin kertaa. Eikä mikään voisi estää minua sieppaamasta browninkia taskustani ja tässä teidän silmäinne edessä ampumasta niitä, jotka tiedän, ja jotka tekin tiedätte syyllisiksi. Mutta mitä se auttaisi? Mitä se auttaisi, että minä yhden piikatytön raiskaajan tässä ampuisinkin, kun niitä kuitenkin miljooneja jäisi? Ja mitä auttaisi, jos minä käräjillä saisinkin yhden turvattoman poikapahasen hoitajan rangaistukseen kuolemantuottamuksesta, kun monta muuta samallaista kuitenkin jäisi? Ja vaikka minä saisin ne kaikkikin hävitetyksi, niin mitä sekään auttaisi? Kun kuitenkin jäisi jälelle porvarillinen yhteiskunta ja sen niinsanottu siveellinen maailmanjärjestys, joidenka hoivissa näitä tällaisia sikiää, syntyy ja kasvaa kuin kärpäsiä kesäkuulla.
— Tällainen hävittäminen olisi yhtä tuloksellista kuin ruveta tappamalla hävittämään likakärpäsiä tunkiosta. Kun yhden tapat, niin kymmenen pörisee sijalla. Vasta kun tunkio hajotetaan pohjiaan myöten, vasta silloin häviävät likakärpäsetkin. Samoin se on tässäkin asiassa. Tämä porvarillinen yhteiskunta on eräänlainen tunkio, jossa piikatyttöjen raiskaajat ja muut roikaleet ja roistot kiiltävinä ja lihavina sontakärpäsinä liehuvat. Eikä ne muulla häviä nekään, kuin sillä, että koko tunkio hajotetaan ja ajetaan pellolle. Se tahtoo sanoa: koko porvarillinen yhteiskunta lyödään nurin ja hajoitetaan. Sitä me vaadimme. Se on meidän ohjelmamme. Ja sen ohjelman puolesta me taistelemme kaikin keinoin. Emmekä lopeta, ennenkuin voitto on meidän.
—Me vaadimme— — — — —.
Se pamahti kuin olisi pato puhjennut. Ja siitä jatkui puhe kuin valloilleen päässyt kohiseva, pohjamutia kuohuttava kevättulva.
* * * * *
— — — Me emme enää pyydä. Me vaadimme. Me emme enää rukoile. Me taistelemme. Henkeen ja vereenkin saakka me taistelemme, jos on tarvis. Me emme pyydä armoa, vaan vaadimme oikeutta. Me emme rukoile armopaloja emmekä nöyrästi kiitä, kun saamme syödäksemme niitä muruja, jotka rikkaitten pöydiltä putoavat, ja päällemme pukea niitä rääsyjä, joita he itse eivät kehtaa enää päälleen panna. Me vaadimme oikeutta köyhille ja sorretuille ja yhteiskunnan likatunkioille viskatuille. Ihmisoikeuksia — niitä me vaadimme heillekin. Emmekä lakkaa taistelemasta, ennenkuin he ovat ne saaneet ja ennenkuin tämä porvarilliseksi yhteiskunnaksi kutsuttu tunkio on hajoitettuna. Me nyt elävät voimme kukaties vielä sortua ja joutua tappiolle. Mutta meidän jälkeläisemme voittavat ja kostavat meidän tappiomme moninkertaisesti.
— Vaviskaa siis te, jotka olette meitä vastaan! Teidän valtanne päivät ovat luetut!
Hän pudotti itsensä istualleen ja yleisön ylitse katsoen pyyhki hikeä otsaltaan.
Tupaan humahti hiljaisuus niinkuin myllyyn, kun vesiovi painetaan kiinni. Oli aivan kuin olisi elämän eteen yht'äkkiä lyöty sulku eikä se vielä ollut ehtinyt uutta uomaa itselleen löytää.
Haltorpin Juha ja pari muuta vain lähetteli Varsanniemen nuorelle isännälle, vanhalle Ratulaiselle ja muille kylän komeille silmäyksiä, joilla sanoivat:
— Siinä kerrankin saitte. Mitäs sanotte nyt?
— Phyh, vastasivat nämä katseillaan.
Toiset eivät kuitenkaan huomanneet tätä äärimmäisyyksien äänetöntä taistelua. He katselivat vain lattiaan ja salaa alta kulmain vilkuilivat toisiinsa sen näköisinä, kuin olisivat huomanneet jotain häpeällistä, mutta eivät olisi selvillä siitä kummanko tässä pitäisi hävetä, heidänkö vai tuon puhujanko.
Ulkoa kuului alkavan syyssateen kohina.