Vasta paluumatkalle lähtiessään Miltoun sai nähdä tuonBucklandburyn uutistennumeron, missä oli kerrottuna hänen ilta-seikkailunsa. Se tuli pienen kirjeen kera, sinisellä kynällä merkittynä.
Hyvä Eustace, lähetykseeni — niin epäoikeutettua ja häpeämätöntä kuin sen sisällys onkin — kannattaa kiinnittää huomiota. Mutta me emme tule tekemään mitään ennen paluutasi.
Uskollinen ystäväsi William Shropton.
Miltounin saama vaikutus olisi kenties ollut toisenlainen, jollei hän olisi ollut niin vakavasti päättänyt pyytää Audrey Noelia vaimokseen. Mutta joka tapauksessa on epäiltävää, olisiko hän tehnyt muuta kuin hymyillyt ja repinyt rikki tuon lehden. Totisesti, sellainen seikka saattoi niin vähän haavoittaa tai häiritä häntä persoonallisesti, että hän ei pystynyt näkemään, miten se saattoi haavoittaa ja häiritä muita. Jos se vaikutti niihin, jotka sen lukivat, niin sääli heitä! Hän halveksi totisesti, joskin vaatimattomasti kaikkia hölmöjä, kuuluivatpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, eikä hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt poiketa tuumaakaan radaltaan näiden oikkujen vuoksi. Liioin ei hänen mieleensä juolahtanut, että mrs Noel, jonka hän oli käärinyt mielessään lumouksen verhoon, olisi mahdollisesti voinut kärsiä jokapäiväisten ihmisten halpamaisuudesta. Näistä kahdesta asiakirjasta Shroptonin kirje kiusasi häntä tosiaankin enemmän. Tuntui siltä, kuin hänen lankonsa olisi nostanut suuren melun tyhjästä!
Hän tuskin nukahti koko matkallaan uinailevan maaseudun läpi, liioin ei hän mennyt maata saavuttuaan Monklandiin. Hänellä oli sellaisen innostuneen miehen tunne, joka on saavuttamaisillaan jotakin suurta. Hänen henkensä ja aistinsa olivat tulessa — sillä sellainen oli tuo nainen, ettei sallinut minkään hänen jäsenensä nukkuvan, ja tästä vaikutuksesta Miltoun oli iloinen.
Hän joi hieman teetä, meni ulos ja alkoi astella erästä polkua pitkin nummelle päin. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, kun hän saapui lähimmän kukkulan huipulle. Ja siellä hänen allaan ja ympärillään ja hänen yläpuolellaan oli maata ja taivasta, jotka voittivat hänenkin innostuksensa. Se oli kuin suuri symfonia tai avatun sydämen ihmetyttävä ylevyys, siinä ilmeni itse Jumala ja hänen monet luonnonlaatunsa. Rajattomalle, siniselle keskitaivaalle oli levinnyt vakavuus, ja kolme suurta pilveä kulki itäänpäin ajatusten tavoin, jotka kätkevät itseensä alhaalla olevien kohtalot, ja liikkuivat hitaasti merta kohden, niin että suuret varjot täyttivät laaksot. Ja maa, mikä oli jäljelläolevan taivaanosan alla, hohti ja värisi kaikissa väreissä, ikäänkuin käärittynä jumalalliseen hymyyn. Tuulella, joka tuli pohjoisesta, missä pienemmät pilvet liitelivät vaaleiden lintujen tavoin, ei ollut mitään ääntä, sillä se oli kaikkien rajojen yläpuolella ja äärimmäisen vapaa. Miltounin edessä, kun hän kääntyi tätä tuulta vastaan, oli alavampien maiden sumuisten ruoho- ja punaisten neilikkakenttäin sekä ruskeiden vainioiden sokkelot, missä siellä ja täällä näkyi talojen ja kirkontornien valkeat ja harmaat huiput ja piirteet, häviten etäisyyden siniseen verhoon, mitä rajoitti kaukainen kukkularivi. Hänen takanaan ei ollut mitään muuta kuin nummen levoton pinta punaisenruskeana. Tässä kesyttömässä viileydessä ei voitu nähdä mitään ihmispurtta, lukuunottamatta yhtä — tuota aavemaista Dartmooren vankilan runkoa, kaukana taivaan rannalla. Ei kuulunut mitään ääntä, ei tuntunut mitään hajua, ja Miltounista näytti siltä, kuin hänen sielunsa olisi jättänyt hänen ruumiinsa ja tullut osaksi Jumalan juhlallisuutta. Kuitenkin, kun hän seisoi siinä paljain päin, tuo outo hymy, joka asusti hänen kasvoillaan syvän tunteen hetkinä, osoitti, että hän ei ollut antautunut kaikkeuden valtaan, vaan että hänen oma henkensä oli vain terästynyt ja että tästä juuri johtui hänen ilomielisyytensä. Hän painautui kivien muodostamaan kuoppaan. Aurinko tunkeutui sinne, mutta mitään tuulta ei tuntunut, niin että kuiva suloinen tuoksu huokui nuorista kanervan vesoista. Tämä lämpö ja tuoksu hiipi hänen henkensä kilven läpi ja varastautui hänen vereensä. Kiihkeitä kuvia nousi hänen eteensä, hän näki loppumattoman syleilyn. Yhdestä syleilystä sai elämä alkunsa, siitä tämä maailma lukemattomine muotoineen ja lajeineen missä ei tavata koskaan kahta samanlaista. Ja hänestä itsestään ja hänen tulevasta vaimostaan oli syntyvä muotoja, jotka vuorostaan saivat sijansa tuossa suuressa kaavauksessa! Tämä näytti ihmeelliseltä ja oikealta — sillä niiden piti olla arvokkaita muotoja, joiden tehtäväksi jäi hänen mielestään niin välttämättömien ja suurien perintätapojen säilyttäminen. Ja sitten hänessä nousi yksi noita kevytmielisiä, luonnollisen halun aaltoja, joita vastaanhan oli niin usein taistellut ja jotka hän usein oli vain vaivoin voittanut. Hän nousi ja juoksi rinnettä alas hypellen kivien ja tiheimpien kanervapensaiden yli.
Audrey Noel oli myöskin ollut aikaisin jalkeilla, vaikka olikin mennyt myöhään levolle. Hän pukeutui hitaasti, mutta hyvin huolellisesti, ollen niitä naisia, jotka kapinoivat kohtaloa vastaan, siksi, että he ovat ylpeitä eivätkä pidä siitä, että heidän kärsimyksensä saavat muut ihmiset kärsimään, ja myöskin siksi, että heidän ruumiinsa tuntuvat heistä pyhiltä, mitkä on uskottu heille sen vuoksi, että ilahduttaisivat niillä muita. Kun hän oli pukeutunut, niin hän katsahti peiliin vähemmän luottavasti kuin tavallisesti. Hän tunsi, että hänen kaltaistansa naista ei pidetty suuressa arvossa näinä päivinä, ja ollen herkkätuntoinen hän ei ollut koskaan tyytyväinen ulkonäköönsä tai pukuihinsa. Mutta siitä huolimatta hän eleli epätyydyttävää elämäänsä, koska hän auttamattomasti tahtoi näyttää niin lumoavalta kuin mahdollista, ja vaikkapa kukaan ei olisi tullutkaan häntä tapaamaan, niin hän ei koskaan tuntenut näyttävänsä kyllin lumoavalta. Hän oli — kuten lady Casterley oli sattuvasti aavistanut — senlaatuinen nainen, joka turmelee miehet olemalla liian suloinen heille; hänestä ei ollut mihinkään niiden mielestä, jotka tahtovat, että naisten tulee puolustaa oikeuksiaan; kuitenkin hänessä oli jotain passiivista, hyvin tuhoavaa stoalaisuutta. Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan aloitekykyä, mutta hän teki tehtävänsä sellaisella perinpohjaisuudella, mikä saattoi aloitekykyisen häpeään. Luonteeltaan kykenemättömänä pyytämään muilta mitään hän kaipasi rakkautta kuten kasvi vettä. Hän saattoi antautua kokonaan ja kuitenkin jäädä omituisen koskemattomaksi. Sanalla sanoen hän oli toivoton, ja hänestä pitivät tavallisesti ne, jotka ymmärsivät hänet sellaiseksi. Tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut suinkaan noita "suloisia naisia" — hän vihasi tuota nimitystä — sillä hänessä oli taipumusta notkeaan kyynillisyyteen. Hän "näki" erittäin selvästi, aivan kuin hän olisi ollut syntynyt Italiassa ja yhä vieläkin kuljettanut mukanaan tuota kirkasta, kuivaa ilmakehää sielussaan. Hän rakasti hehkua, lämmintä ja väriä, hänen mystisisminsä oli pakanallista. Hänellä oli vähän pyyteitä — hän tyytyi asioihin sellaisina kuin ne hänestä näyttivät.
Kun hän tänä aamuna oli haistellut geraniumin kukkia ja kiinnittänyt kaikki ne pienet hakaset, jotka pitävät kaikkein hienoimmatkin naiset koossa, hän meni alas pieneen ruokasaliinsa, sytytti spriilampun, otti sanomalehden ja jäi odottamaan teeveden kiehumista.
Tämä hetki päivästä oli hänelle kaikkein rakkain. Joskin kaste oli jo varissut hänen elämästään, niin sitä oli joka aamu ulkona luonnon kasvoilla ja hänen kukkastensa kasvoilla. Hän tunsi suurta huvia, kun sai katsella, miten nuo pienet olennot puutarhassa olivat nukkuneet, miten monta poikasta oli syntynyt aamunkoiton jälkeen ja mitkä niistä kärsivät ja kaipasivat huolenpitoa. Hän joutui sen tunteen valtaan, joka uusiintuu joka aamu yksikseenelävissä ihmisissä, sen tunteen, että he eivät ole yksinään, kunnes päivän kuluessa taas tulevat tästä seikasta vakuutetuiksi. Ei niin, että hän olisi ollut toimeton, sillä hän oli saanut Courtierin toimesta tehtäväkseen arvostella musiikkia eräässä naislehdessä, mihin työhön hän oli luonteeltaan sopiva. Tämä, hänen kukkansa, hänen oma musiikinharrastuksensa ja tuttujen mökkiläisperheiden askareet anastivat melkein kokonaan hänen aikansa. Eikä hän kaivannut mitään parempaa kohtaloa kuin olla alinomaa toimessa, hänellä kun oli kiihko saada tehdä sellaista työtä, mikä ei kaivannut mitään aloitekykyä, kuten on ominaista sellaisille ihmisille, jotka ovat haluttomia ponnistelemaan. — Hän pudotti äkkiä sanomalehden, meni aamiaispöydällä olevan kukkamaljan luokse ja otti pois kaksi lavendelin kukkavanaa. Pitäen niitä loitolla itsestään hän meni puutarhaan ja sinkautti ne aidan yli. Näiden kahden niin aikaisin kehkeytyneen oksan uhraaminen, oksain, jotka hänen palvelustyttönsä oli koonnut ja asettanut hänen eteensä, oli sellainen toimenpide, jota kaikkein vähimmän olisi odottanut sellaiselta henkilöltä, joka ei mitenkään tahtonut loukata toisten tunteita ja jonka silmät paistoivat aina kukkasia katsellessa. Mutta totta puhuen lavendelin tuoksu — tuo tuoksu, jota hänen miehensä kuljetti mukanaan nenäliinoissaan ja vaatteissaan — vaikutti häneen vielä nytkin niin vahvasti, että hän ei voinut sietää sitä huoneessaan. Jos mikään niin tämä toi hänen mieleensä sen miehen, jonka kanssa elämä oli vähitellen muuttunut kidutukseksi. Päästyään vapaaksi tästä tuoksusta hänessä alkoi tulvia kokonainen muistin virta. Hänen mieleensä muistui ne kolme vuotta, jotka hän oli tarvinnut huomatakseen, että oli kahlehdittu iankaikkiseen onnettomuuteen, hänen mieleensä muistui tuo äkillinen ero ja se, miten hän hiipi pois hankkiakseen kiihtyneille hermoilleen tilaisuuden tyyntyä. Hänen mieleensä muistui, mitenkä hän ensimmäisenä vapautuksenvuotenaan, mikä ei kuitenkaan merkinnyt hänelle vapautta, oli kahdesti muuttanut olinpaikkaa voidakseen unhottaa historiansa — ei siksi, että olisi hävennyt sitä, vaan siksi, että se muistutti häntä hänen onnettomuudestaan. Hänen mieleensä muistui, miten hän oli tullut Monklandiin, missä rauhallinen elämä oli antanut hänelle takaisin hänen kimmoisuutensa. Ja sitten hän muisti vielä senkin, miten oli tavannut Miltounin ja miten tämä tuttavuus tuotti hänelle odottamatonta iloa ja rohkeata nautintoa neljänä ensi kuukautena. Ja hän muisti kaiken salaisen ilonsa, toisen elämän hiljaisen identifioimisen hänen oman elämänsä kanssa, ennenkuin hän tunsi, tai edes aavisti rakkautta. Ja kun Miltoun kolme viikkoa sitten oli auttanut häntä ruusujen sitomisessa ja koskettanut häntä, niin hän oli saanut sen tietää. Mutta vielä silloinkin ja aina Courtierin onnettomuusyöhön asti hän ei ollut uskaltanut tunnustaa sitä itselleen. Ajatellen nyt enemmän häntä kuin itseään hän kysyi itseltään tuhansia kertoja, voitiinko häntä, mrs Noelia, jostakin syyttää. Hän oli antanut hänen rakastua itseensä, hän, joka ei kuulunut hienostoon ja oli kuollut nainen! Anteeksiantamaton synti! Kuitenkin kaikki riippui siitä, mitä hän oli valmis antamaan! Ja hän oli suoraan sanoen valmis antamaan kaikkensa, vaatimatta mitään. Miltoun tunsi hänen asemansa, sen hän oli sanonut hänelle. Rakkaudessaan häntä kohtaan mrs Noel riemuitsi ja tuli jatkuvasti riemuitsemaan, tuli kärsimään sen vuoksi, valittamatta. Miltoun oli oikeassa uskoessaan, että sanomalehtijuoru ei pystynyt haavoittamaan häntä, vaikkakin hän jäi loukkaamattomaksi kokonaan toisista syistä kuin niistä, joita Miltoun kuvitteli. Mrs Noel ei ollut Miltounin tavoin tuntematta kipua siksi, että sellaiset vihjaukset muiden ihmisten yksityisasioihin olivat alhaisia ja raakoja, joihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Hän ei ollut oppinut vielä katselemaan asioita niin ylevältä ja yleiseltä kannalta, hän ei tuntenut itseään haavoitetuksi yksistään vain siksi, että oli hengessään jo niin syvästi Miltounin omaisuutta, että oli melkein iloinen siitä, että ihmiset paljastivat hänelle loputkin hänestä. Mutta Miltounin vuoksi hän oli sieluaan myöten liikutettu. Hän oli tahrannut hänen kilpensä ihmisten silmissä ja (sillä hän oli omituisen käytännöllinen ja näki asiat niiden oikeissa suhteissa) kenties pysäyttänyt hänen uransa, ties miten moneksi vuodeksi!
Hän istuutui juomaan teetään. Kun hän ei kuulunut itkeviin naisiin, niin hän kärsi äänettömästi. Hän tunsi, että Miltoun oli tuleva hänen luokseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoisi hänen tultuaan. Miltoun ei voinut pitää hänestä sellaista huolta, kuin hän piti hänestä! Hän oli mies, ja miehet unhottavat pian! Ah! Mutta hän ei ollut niin monien muiden miesten kaltainen. Hänen silmiinsä ei voitu katsoa tuntematta, että hän saattoi kärsiä hirveästi! Tässä kaikessa mrs Noelia ei liikuttanut hänen oma maineensa ollenkaan. Elämä ja hänen selvä tapansa katsella asioita oli saanut hänet syvästi vakuutetuksi siitä, että naisen maineen kallisarvoisuus oli kuvittelua, jonka miehet olivat kokonaan keksineet omaksi hyväkseen, oli kulunut fetishi, jonka miehet olivat romaaneissa, näytelmäkappaleissa ja tuomioistuimissa kavalasti ja välttämättömästi kohottaneet palveluksen esineeksi. Hänen vaistonsa sanoi hänelle, että miehet eivät voineet tuntea olevansa varmoja naistensa omistamisesta, jolleivät voineet uskoa, että nämä pitivät äärettömän suuressa arvossa sukupuolimainettaan. Mitä he tahtoivat uskottavaksi, siihen he uskoivat! Mutta mrs Noel ajatteli toisin. Ne suurisieluiset naiset, jotka hän oli tavannut ja joista hän oli lukenut, olivat tehneet häneen aina sen vaikutuksen, että maine oli heille aina henkistä ja että sillä oli hyvin vähän tekemistä sukupuolen kanssa. Oman tuntemuksensa perusteella hän tiesi, että yksinkertaiselle naiselle maine merkitsi sitä, että suhtautui hyvin mieheensä tai parhaaseen naistuttavaansa. Maailmannaisista — ja niitä oli niin monenlaatuisia, muotinaisista alkaen — hän oli aina huomannut, että niiden arvo ei ollut sisäistä, vaan kaupusteltavaa, että se ei ollut mikään kunniakehä, vaan markkinatavaraa. Hän ei vähimmässäkään määrässä pelännyt sitä, mitä ihmiset saattoivat sanoa hänen suhteestaan Miltouniin; liioin ei hänen mielestään hänen purkamaton avioliittonsa estänyt häntä rakastamasta häntä. Hän oli salaisesti tuntenut itsensä vapaaksi aina siitä saakka, kun oli huomannut, ettei ollut oikeastaan koskaan rakastanut miestään. Sulasta passiivisuudesta hän oli jatkanut velvoituksenmukaista elämää eroon saakka ja myöskin siksi, että hänen luonteensa vastaista oli tuottaa kipua kenellekään. Se mies, joka yhä vieläkin oli hänen puolisonsa, oli nyt hänestä yhtä kuollut, kuin jos hän ei olisi koskaan syntynytkään. Oli totta, että hän, mrs Noel, ei voinut enää mennä naimisiin, mutta hän saattoi rakastaa. Jos tämän rakkauden täytyi kuihtua ja kuolla, niin ei se aiheutunut suinkaan mistään moraalisista epäilyistä.
Hän avasi lehtensä hitaasti, ja melkein ensimmäiset sanat, jotka hän luki vaaliuutisten joukosta, olivat seuraavat:
"Mr Courtieria kohdanneen loukkauksen johdosta meitä on pyydetty ilmoittamaan, että se nainen, joka seurasi lordi Miltounia mainitun herran avuksi, oli mrs Lees Noel, arvoisan Stephen Lees Noelin, Clathamptonin kappalaisen puoliso, Warwickshirestä."
Tämä epäilyttävä töherrys toi vain surullisen hymyn hänen huulilleen. Hän jätti teensä ja meni ulos raittiiseen ilmaan. Siellä hän näki Miltounin tulevan portista sisään. Hänen sydämensä hyppi. Mutta hän kulki eteenpäin rauhallisesti ja tervehti tulijaa alasluoduin katsein, aivan kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut.
Mielenylennys ei ollut jättänyt Miltounia. Veri oli noussut hänen kellahtaviin kasvoihinsa, hänen silmissään oli eräänlainen kaunis hehku. Ja Audrey Noel, joka taisi paremmin kuin monet muut naiset lukea, mitä oli kätkettynä joihinkin kasvoihin, katseli noita silmiä sellaisen koiperhosen ihastuksella, joka liitelee lamppua kohden. Mutta hyvin rauhallisella äänellä hän sanoi:
"Olette siis tullut aamiaiselle. Hyvin kauniisti tehty teidän puoleltanne!"
Miltounin ominaisuuksiin ei kuulunut kiinnittää huomiota kohtauksen muodollisiin puoliin. Jos hänen olisi pitänyt mennä kaksintaisteluun, niin mitään valmistuksia ei olisi tarvittu, siihen olisi vain riittänyt katse, kumarrus, ja miekanmittely olisi alkanut. Hänen laitansa oli nyt sama, kun ensi kertaa kohtasi naisen sielun!
Miltoun ei istuutunut itse eikä sallinut mrs Noelinkaan istua, vaan seisoi ja katsoi kiinteästi häntä kasvoihin ja sanoi:
"Minä rakastan teitä."
Kun tämä oli nyt tapahtunut tällä hämmästyttävällä nopeudella, niin mrs Noel oli oudon tyyni ja ujostelematon. Ylpeänä siitä, että tiesi varmasti olevansa rakastettu, hän oli kuin taikasauvan iskusta kadottanut kaiken väristyksen ja rauhoittunut ja tullut helläksi. Koska mikään ei voinut riistää häneltä tätä tietoa, niin hänestä tuntui siltä, ettei enää koskaan voinut tulla perin onnettomaksi. Sitten, ollen luonteeltaan niin syvästi, järjettömästi kykenemätön ymmärtämään minkään muun periaatteen kuin rakkauden tärkeyttä, hänessä heräsi myöskin salainen turvallisuuden ja voiton tunne. Miltounrakastihäntä! Ja hän häntä! Hyvä! Ja äkisti, peläten, että Miltoun voisi peruuttaa sanansa, hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi:
"Ja minä rakastan teitä!"
Miltounin käsivarsien kosketus, tämän hetken voima ja kiihko olivat niin hirveän suloisia, että mrs Noel taukosi ajattelemasta, katsoen vain häneen suu raollaan ja silmät niin tummina rakkauden syvyydestä, ettei olisi voinut uneksiakaan silmien voivan olla sellaiset. Miltoun jäi oman tunteensa rajuudesta äänettömäksi. Ja he seisoivat siinä uppoutuneina toinen toiseensa, ajattelematta ja välittämättä mistään mitään. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Loistomaljassa olevat ruusut ja neilikat näyttivät oivaltavan, että heidän valtiattarensa oli kohotettu taivaisiin, ja antoivat tuoksunsa levitä ja vallata kaikki ilman raot. Liitävä mehiläinen lenteli myöskin rakastavien pään ympärillä ikäänkuin vainuten heidän sydämensä hunajan.
On jo mainittu, että Miltounin kasvot eivät olleet epämiellyttävät. Tällä hetkellä, kun hänen silmänsä olivat niin lähellä tuon naisen silmiä ja hänen huulensa koskettivat hänen huuliaan, mrs Noelista tuntui, että Miltoun oli muuttanut muotoaan ja tullut kaiken kauneuden hengeksi. Ja hän, jonka sydän sykki lujasti Miltounia vasten, silmät puolittain suljettuina ilosta, tukka kiitettävän hyvätuoksuisena, posket riutuvan kalpeina mielenliikutuksesta ja kädet onnen uuvuttamina siinä määrin, etteivät voineet kietoutua Miltounin ympäri — hän tuntui hänestä sellaisen naisen inkarnatiolta, jollaisia me saamme nähdä vain unessa.
Näin kului tämä hetki.
Mehiläinen lopetti sen, mehiläinen, joka suuttuneena kukkiin, jotka kätkivät hunajansa niin syvälle, oli kietoutunut Audreyn hiuksiin. Nähdessään sitten, että Miltounin huulille pyrki sanoja, noita peloittavia asioita, hän koetti estää niiden tuloa suutelolla. Mutta ne tulivat sittenkin:
"Milloin tahdotte ottaa minut puolisoksenne?"
Tuntui kuin kaikki olisi horjunut. Ja ihmeteltävän nopeasti koko asema selvisi mrs Noelille. Hän näki yliluonnollisella selvyydellä sen soppiin ja nurkkiin. Hänelle selvisi jotakin, jonka Miltoun oli sanonut joku päivä sitten, kun he olivat keskustelleet kirkon kannasta avioliittoon ja avioeroon nähden. Miltoun ei ollut siis tosiaankaan tietänyt hänen historiaansa! Tällä äärimmäisen pahoinvoinnin hetkellä mrs Noelin pelasti pyörtymästä hänen taipumuksensa huumoriin — hänen kyynillisyytensä. Kun ihmiset eivät olleet tyytyneet jättämään häntä rauhaan, niin he olivat erottaneet hänet miehestään, ja Miltoun oli uskonut heitä! Ja ivan huippu oli siinä, että hän tahtoi naida hänet, hetkenä, jolloin mrs Noel tunsi olevansa niin kokonaan hänen, niin että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ilman muodollisuuksia ja menoja. Katkeran tunteen aalto sitä miestä vastaan, joka seisoi hänen ja Miltounin välillä, sai hänet melkein itkemään. Tuo mies oli vanginnut hänet, ennenkuin hän tunsi maailmaa tai omaa sieluaan, ja hän oli sidottuna häneen, jollei joku siunauksellinen sattuma saanut häntä, tuota pappia, vetämään viimeistä kertaa henkeään — aina siihen asti kuin hänen hiuksensa olivat jo harmaat ja hänen silmissään ei ollut enää mitään rakkauden liekkiä ja hänen poskensa eivät enää käyneet kalpeiksi, kun niitä suudeltiin, aina siihen asti kuin hämärä oli jo laskeutunut ja kukat ja mehiläiset eivät enää välittäneet hänestä.
Tämä tunne ja toivottoman vangin äkillinen kapinoiminen terästivät hänet ja saivat tarttumaan sanomalehteen ja antamaan sen Miltounille.
Kun Miltoun oli lukenut tuon pienen kohdan, niin seurasi yksi noita iankaikkisuuksia, jotka kestävät kenties kaksi minuuttia.
Sitten hän sanoi:
"Saanko olettaa, että se on totta?" Ja mrs Noelin vaietessa hän lisäsi: "Pyydän anteeksi."
Tämä omituisen kuiva sanonta oli hirveämpi kuin mikään huudahdus, niin että mrs Noel jäi, voimatta edes vetää henkeään, tuijottamaan Miltouniin kasvoihin.
Vanhan kardinaalin hymy oli ilmestynyt niille, ja se näytti mrs Noelista elävältä syytökseltä. Tuntui omituiselta, että perhosten ja hyttysten humina ja lehmuksen vieno suhina tuolla ulkona saattoi jatkua, osoittaen siten, että siellä oli maailma, joka liikkui ja hengitti välittämättä hänestä ja hänen surkeudestaan. Sitten hänen rohkeutensa tuli osittain takaisin ja sen mukana naisen äänetön voima. Se ilmestyi hänen täysin liikkumattomille kasvoilleen, hänen herkkätuntoisille ja kokoonvedetyille huulilleen ja hänen tummille silmilleen, jotka hohtivat melkein kapinallisina kaartuvien kulmakarvojen alla. Hän seisoi siinä vetäen häntä puoleensa hiljaisuudellaan ja kauneudellaan.
Miltoun sanoi lopulta:
"Tuntuu siltä, että olen tehnyt hullun virheen. Minä luulin teitä vapaaksi."
Mrs Noelin huulilta pääsivät seuraavat sanat: "Minä luulin teidän tietävän. Minä en koskaan uneksinutkaan sitä, että tahtoisitte naida minut."
Mrs Noelista tuntui luonnolliselta, että Miltoun olisi ajatellut vain itseään, mutta mitä notkeimmalla puolustusvaistolla hän esitti oman tragediansa.
"Luulen tottuneeni liiaksi pitämään itseäni kuolleena."
"Onko tässä mitään vapautumisen keinoa olemassa?"
"Ei mitään. Kumpikaan meistä ei ole tehnyt rikosta. Sitäpaitsihänenkannaltaan avioliitto on — ikuinen."
"Hyvä Jumala!"
Mrs Noel oli särkenyt hänen hymynsä, joka oli ollut karkea, tarkoittamatta sitä, ja hymyillen vuorostaan myöskin karkeata hymyä mrs Noel sanoi.
"Minä en liioin luullutteidänuskoneen mihinkään vapautukseen."
Sitten, ikäänkuin hän olisi pistänyt itseään miekalla haavoittaessaan häntä, hänen kasvonsa värisivät.
Miltoun katsahti nyt häneen ja ymmärsi viimein hänen kärsivän. Mrs Noel tunsi, että Miltoun käytti kaiken voimansa estyäkseen ottamasta häntä jälleen syliinsä. Nähdessään tämän mrs Noel lämpeni ja hänen silmänsä alkoivat loistaa, silmänsä, jotka hän oli kätkenyt häneltä. Vaikka hän seisoi siinä niin ylvään liikkumattomana, niin jokin voima virtasi hänestä kuten magneetista, ja Miltounin käsiä ja kasvoja tempoi aivan kuin ne olisivat halpautuneet. Tästä äänettömästä, säälittävästä taistelusta ei näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuossa pienessä vaaleassa huoneessa, minkä kuistikon olkikatto teki hämärämmäksi ja neilikkain ja juuri sytytettyjen palavien puiden tuoksu suloiseksi. Sitten, sanaakaan sanomatta, Miltoun kääntyi ja läksi. Mrs Noel kuuli pikkuportin vavahtavan. Hän oli mennyt.
Lordi Dennis oli kalastamassa perhosongella — sää oli liian kirkas, jotta pienet raudut tuossa matalassa, aina levottomassa virrassa olisivat voineet ahnaasti tarttua pieneen syöttiin, jota hän heitteli niiden eteen. Siitä huolimatta hän jatkuvasti houkutteli niitä, tutkien jokaisen sopukan niiden vesitiestä tuolla pehmeästi vitsovalla siimallaan. Puettuna karkeaan pukuun ja kuluneeseen hattuun, mitä keinotekoiset ja muut perhoset koristivat, hän ryömi pähkinäpensaiden ja orapihlajain välissä täysin onnellisena. Vanhan koiran tavoin, joka on kerran ollut kuuluisa jänisten, kaniinien ja kaikenlaisten lintujen etsimisessä ja nyt on iloinen, jos sille heitetään keppi, hän, joka ennen muinoin oli ollut kalastaja Jumalan armosta, hän, joka oli verottanut Skotlannin, Norjan, Floridan ja Islannin vesiä, nyt pyydysteli rautuja, jotka eivät olleet sardiineja suurempia. Tuhansien muistojen lumous pyhitti nämä tunnit, jotka hän täten vietti ruskean veden partaalla. Hän kalasteli hitaasti, uskonnollisesti, hyvän katolilaisen tavoin, joka siirtää helmen helmen jälkeen rukousnauhassaan, aivan kuin hän olisi vakavana, valittamatta, halunnut kalastaa itsensä toiseen maailmaan. Saadessaan kalan hän tunsi aina juhlallista tyydytystä.
Vaikka hän olisi tahtonutkin, että Barbara olisi ollut hänen kanssaan tänä aamuna, niin hän oli vilkaissut häneen vain kerran aamiaisen jälkeen sellaisella tavalla, jota tämä ei ollut voinut huomata, ja oli sitten mennyt itsekseen tiehensä. Joen reunalla oli hyvin vaihtelevaa, viileää, lämmintä ja tuulta. Puiden oksat tapasivat toisensa joen yläpuolella, ja monet kivet muodostivat pieniä lampia, aiheuttaen samalla vesipyörteitä, niin että perhosen heittäminen vaati suurta kykyä. Tämä pitkä rotko oli metsää kasvavan kukkulajonon juurella. Naakat pitivät siitä, mutta siellä ei ollut muita ihmisolentoja kuin kananhoitajan vaimo, joka asui eräässä olkikattoisessa, matalassa majassa ja ansaitsi leipänsä toimimalla matkailijain oppaana, tehden sen sellaisella taidolla, että nämä tulivat pian takaisin teelle hänen luokseen. Heittäessään siimansa tavallista pitemmälle tarkoituksessa ulottaa sen erääseen synkkään paikkaan, mikä oli värisevässä vedessä, lordi Dennis kuuli jonkun nopeasti lähestyvän henkilön aiheuttaman narinan ja töminän. Hän rypisti hieman kulmakarvojaan ajatellen herkkätuntoisia kalojansa, joita hän ei olisi sallinut säikytettävän. Tulija oli Miltoun, joka saapui kuumissaan, kalpeana, pörrötukkaisena, katse omituisen harhailevana. Hän pysähtyi nähdessään äidinäitinsä veljen ja veti kohta hymy-naamionsa kasvoilleen.
Lordi Dennis ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat nähdä sellaista, mikä ei ole heille tarkoitettua, ja sanoi vain:
"Kas niin, Eustace!" aivan kuin hän olisi puhutellut häntä jossakin klubissa Lontoossa.
Miltoun mutisi yhtä kohteliaasti:
"Toivon, että en ole karkoittanut ainoatakaan kalasta."
Lordi Dennis pudisti päätään ja sanoi, pannen vapansa joen äyräälle:
"Istuudupas, niin saamme hieman haastella, vanha ystäväni. Luulen, että sinä et kalasta!"
Häneltä ei ollut suinkaan jäänyt huomaamatta Miltounin naamarin alle kätkeytynyt kärsimys. Hänen silmänsä näkivät vielä hyvin, hän oli kerran itse kärsinyt kaksikymmentä vuotta naisen vuoksi — nyt vanha historia — mikä oli jättänyt hänet ikäänsä katsoen omituisen tunteelliseksi huomaamaan toisten kärsimyksiä.
Miltoun ei olisi noudattanut tätä kehoitusta, jos se olisi tapahtunut jonkun muun puolelta, mutta lordi Dennisissä oli jotakin, jota ihmiset eivät vastustaneet. Hänen voimansa oli kuivan ivallisessa suloudessa, joka ei voinut olla saattamatta ihmisiä vakuutetuksi siitä, että oli kerrassaan uutta ja raakaa olla epäkohtelias.
Molemmat istuutuivat vieretysten puiden juurelle. Ensiksi he puhuivat vähän linnuista ja vaikenivat sitten niin perinpohjin, että metsän näkymättömät olennot keskustelivat keskenään kuuluvasti. Lordi Dennis katkaisi äänettömyyden.
"Tämä paikka", hän sanoi, "tuo aina minun mieleeni Mark Twainin teokset — en osaa sanoa miksi, jollei kenties niiden ikituoreuden vuoksi. Minä pidän ikituoreista filosofeista, Twainista ja Meredithistä. Meitä ei pelasta mikään muu kuin rohkeus, vaikka minä en ole koskaan voinut sulattaakaan tuota 'voima-ihmistä' — sielunsa herraa, Henleytä ja Nietzscheä ja muita sellaisia — mitkä sotivat minun luontoani vastaan. Mitä sinä sanot tähän, Eustace?"
"He tarkoittivat hyvää", vastasi Miltoun, "mutta protesteerasivat liiaksi".
Lordi Dennis liikautti päätään myöntymisen merkiksi.
"Olla sielunsa herra", jatkoi Miltoun katkeralla äänellä, "on soma lause!"
"Tarpeeksi soma", mutisi lordi Dennis.
Miltoun katsahti häneen.
"Ja sopiva sinulle", hän sanoi.
"Ei, rakkaani", vastasi lordi Dennis kuivasti, "kaukana siitä,Jumalan kiitos".
Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen paikkaan, missä iso rautu oli noussut tyynempään, kahvinväriseen syvänteeseen. Hän tunsi tuon vähintään puolen naulan painoisen veitikan, ja hänen ajatuksensa alkoivat pyöriä hänen päässään, punniten perhosten erilaisia ansiopuolia. Hänen sormiaan syhyi myöskin, mutta hän ei liikahtanut, ja saarnipuu alkoi värisyttää lehtiään, ikäänkuin myötätunnosta.
"Katsoppas tuota haukkaa!" sanoi Miltoun. Suoraan heidän yläpuolellaan, hieman ylempänä kukkulain huippuja, hiirihaukka pysyttelihe paikoillaan. Heidän liikkumattomuutensa vaikutuksesta se katseli alas heihin, nähdäkseen, olivatko he jotakin syötävätä. Sen suurten siipien ylöspäin käännetyt päät lerppuivat, aivan kuin näyttääkseen, että tuo haukka oli osana ilman elävää riemua — että se oli vapauden symbolina ihmisille ja kaloille.
Lordi Dennis katsahti sisarensa tyttärenpoikaan. Tuo poika — sillä mitä muutakaan oli kolmekymmentä seitsemäänkymmeneenkuuteen verrattuna? — otti kaikki vakavalta kannalta, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa, hyvin vakavalta kannalta! Hän oli sellaisia — juoksi kunnes kaatui. Hän oli sellaisia, joita on kaikkein vaikein auttaa — sellaisia, jotka aiheuttavat ikävyyksiä — jotka saattavat asiat haitallisiksi itselleen! Ja vanhan miehen mieleen muistui Prometheuksen kuva, Prometheuksen, jota kotka raateli. Se oli hänen lempitragediansa, jota hän luki vielä ajoittaisin kreikankielellä, käyttäen apunaan silloin tällöin sanakirjaa, jonkun unhotetun sanan merkityksen selvillesaamiseksi. Niin, Eustace oli korkeuksien ja syvyyksien mies!
Hän sanoi rauhallisesti:
"Luulen, ettet halua puhua siitä!"
Miltoun pudisti päätään, ja jälleen seurasi hiljaisuus.
Nähdessään heidän liikkuvan hiirihaukka räpäytteli siipiään koiperhosen tavoin ja liiteli tiehensä. Punarintasatakieli katseli heitä sensijaan sammaleisen kiven kirjavasta lämmöstä. Syvänteestä kuului toinen molskahdus.
Lordi Dennis sanoi joustavasti:
"Tuo veitikka on ilmestynyt toistamiseen. Minä luulen, että se tarttuu 'Wistmanin syöttiin'." Irroitettuaan hatustaan viimeisen perhosen ja kiinnitettyään sen hän alkoi uittaa siimaansa.
"Nyt minä pyydystän sen!" hän mutisi, mutta Miltoun oli jo mennyt tiehensä…
Tuo mrs Noelia koskeva lisätiedonanto, jonka Barbara jo tunsi ja jotaBucklandburyn uutisetolivat levittäneet, ei ollut tullut hovissa yleiseksi tiedoksi, ennenkuin lordi Dennis oli lähtenyt kalaan. Sen tiedon ohella, että Miltoun oli saapunut ja lähtenyt ulos ilman aamiaista, se oli vastaanotettu sekavin tuntein. Tultuaan lyhyessä neuvottelussa yksimieliseksi siitä, että vaalien kannalta oli kenties parempi, että mrs Noel oli erossa miehestään, kuin jos hän olisi ollut saanut avioeron, Bertie, Harbinger ja Shropton olivat edelleenkin taipuvaiset uskomaan, että aikaa ei ollut hukattava — kykenemättä kuitenkaan päättämään, mitä olisi ollut tehtävä. Lukuunottamatta mahdottomuutta tietää, miten Miltounin kaltainen henkilö tuli suhtautumaan asiaan, heidän edessään oli kaikkien tilanteiden pirullinen sukkeluus, mihin soveltuu sananlasku "vähemmän puhuttu, pikemmin korjattu". Heidän vastassaan oli kammoaherättävä tosiasia, häväistysjutun mahti. Yksinkertaisten tosiasiain yksinkertainen esittäminen (mistä mitään oikeutettua poikkeusta ei voida tehdä) ilman mitään moraalisia viittailuja, niiden asettaminen yleisön nähtäväksi mielenkiintoisena tiedonantona, tai pahimmassa tapauksessa niiden paljastaminen siinä mielessä, että yleisö ei sokeasti valitsisi edustajakseen sellaista henkilöä, jonka yksityiselämä ei mahdollisesti kestä julkista tarkastelua — mikä voisi olla sen oikeutetumpaa! Ja Miltounin kannattajat tiesivät kuitenkin, että tuolla yksinkertaisella maininnalla siitä, missä hän vietti iltansa, oli tuhoava teho sen vuoksi, että se vaikutti siihen puoleen ihmisten mielikuvituksessa, mikä oli helpoimmin kiihotettavissa. He tiesivät liiankin hyvin, miten vahva eräs alkuperäinen halu oli, erittäinkin maaseudulla, halu, jonka tyydyttämisestä maailman pystyssäpysyminen riippui, miten niin perin vaikeata oli olla tyydyttämättä sitä, miten mielenkiintoista ja kiihoittavaa oli nähdä tai kuulla toisten noudattavan sitä ja miten (vaikka tässä kohden ihmiset tietenkin saattoivat olla salaa eri mieltä) moitittavaa se heistä oli! He tiesivät liian hyvin, miten eräänlainen omatunto osasi pitää arvossa tätä huhua ja miten puritaanit nuolivat venyneitä huuliaan. He tiesivät myöskin, miten ihmisiin, joilla oli hitunenkin mielikuvitusta, vaikutti vastustamattomasti tuo pelkkä yhteys yksinään asuvan naisen ja sellaisen henkilön välillä, joka kuului yhteiskuntaluokkaan, minkä oletettiin perinnäistapojensa mukaisesti aina tyydyttävän halunsa! Kuten Harbinger oli sanonut: asia oli tosiaankin pirullisen kiusallinen! Sillä jos siihen kiinnitettiin jotakin huomiota, sitä paremmin uskoi kansa sen todeksi. Ja kuitenkin he tiesivät, että se oli tekevä tuhoa, sillä sen sanoi heille heidän oman sielunsa salainen ääni, joka vakuutti heille, että he itsekin olisivat uskoneet sitä, jolleivät olisi paremmin tietäneet. He eivät päättäneet tehdä mitään, vaan jäivät odottamaan Miltounin tuloa.
Lady Valleys vastaanotti uutisen huokaisten syvään helpotuksesta ja huomauttaen, että se oli kenties uusi vale. Kun Barbara vakuutti sen todeksi, niin hän vain sanoi: "Eustace rukka!" ja kirjoitti heti miehelleen, ilmoittaen hänelle, että "tuntematon" oli vielä naimisissa ja että näin ollen kaikkein pahinta ei tarvinnut pelätä.
Miltoun saapui puolipäiväaterialle, mutta hänen kasvoistaan ja tavoistaan ei voitu mitään arvata. Hän oli jonkun verran tavallista puheliaampi ja kertoi yhtä ja toista Brabrookin puheesta — jostakin, jonka oli kuullut. Hän katsahti Courtieriin merkitsevästi ja sanoi hänelle aterian jälkeen:
"Tahdotteko tulla minun tyyssijaani?"
Elisabethin-mallisen kylkirakennuksen seurusteluhuoneessa — missä kerran oli ollut kirjo-ompeluksia, gobeliineja ja kiihtyneiden naisten messukirjoja — nyt oli kirjoja, lentokirjasia, tammilaudoituksia, piippuja, miekkailupukuja ja yhdellä seinällä kokoelma punanahkain aseita, jotka Miltoun oli tuonut Yhdysvalloista. Niiden yläpuolella ja niiden hallitsijana oli kuuluisan apashipäällikön pronssinen kuolinnaamio, minkä eräs Yalen yliopiston professori oli valanut kipsiin ja mitä hän oli pitänyt kuolevan rodun mainiona edustajana. Nämä kasvot, jotka aivan kummallisella tavalla muistuttivat Dantea, holhosivat huonetta raa'alla traagillisella stoalaisuudella. Kukaan ei voinut katsella niitä tuntematta, että ihmistahto oli niissä jännitettynä kaikkein viimeisimpiä voimia myöten.
Nähden tämän ensi kertaa Courtier sanoi:
"Mainio naamio — tämä tässä! Sielu vain puuttuu!"
Miltoun nyökäytti päätään.
"Istuutukaa", hän sanoi.
Courtier istuutui.
Seurasi sitten senlaatuinen hiljaisuus, jonka kuluessa ihmiset — joiden hengillä, vaikka ovatkin erilaiset, on tietty yhteinen suuruutensa — voivat sanoa niin paljon toisilleen.
Lopulta Miltoun puhui:
"Minä olen elänyt pilvissä, siltä tuntuu. Te olette mrs Noelin vanhempi ystävä. Nyt on kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, jotta hänelle olisi mahdollisimman vähän häiriötä tuosta kurjasta huhusta!"
Ei edes Courtier olisi voinut lausua kärkevämmin tuota "kurja" sanaa.
Hän vastasi:
"Oh! Älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota. Antaa niiden hautua omassa hapatuksessaan. Hän ei siitä välitä."
Miltoun kuunteli liikuttamatta lihastakaan kasvossaan.
"Teidän ystävänne täällä", jatkoi Courtier hieman halveksivasti, "näyttävät olevan hämillään. Älkää salliko heidän tehdä mitään, älkää salliko heidän sanoa sanaakaan. Kohdelkaa tätä juttua sillä lailla kuin se ansaitsee. Se on kuoleva itsestään."
Miltoun hymyili kuitenkin.
"En ole varma siitä", hän sanoi, "että seuraukset olisivat sellaisia kuin luulette, mutta tulen kuitenkin noudattamaan neuvoanne."
"Mitä teidän ehdokkuuteenne tulee, jokainen vähänkin jalomielinen mies on liittyvä teihin sen vuoksi."
"Mahdollisesti", sanoi Miltoun. "Yhtäkaikki minä häviän vaaleissa."
Sitten hämärästi tietoisina siitä, että heidän viime sanansa olivat ilmaisseet heidän luonteenlaatunsa ja uskontunnustuksensa erilaisuuden, he tuijottivat toisiinsa.
"Ei", sanoi Courtier, "minä en koskaan usko, että ihmiset olisivat niin alhaisia".
"Ette usko, ennenkuin saatte nähdä."
"Kuitenkin kaikitenkin, vaikka me katselemmekin asioita eri kannalta, me tulemme samaan lopputulokseen."
Miltoun nojasi kyynärpäällään uuninreunukseen ja varjostaen kasvojansa kädellään sanoi:
"Te tunnette hänen historiansa. Eikö ole mitään keinoa hänen vapauttamisekseen?"
Courtierin kasvoille ilmestyi sama katse, joka tuli niihin niin usein silloin, kun hän puolusti jotakin menetettyä asiaa — aivan kuin hänen sydämessään palavan tulen savu olisi noussut hänen päähänsä.
"Vain se keino", hän vastasi tyynesti, "jota minä käyttäisin, jos olisin teidän asemassanne".
"Ja mikä se sitten olisi?"
"Omankäden oikeus."
Miltoun otti pois käden kasvoiltaan. Hänen katseensa näytti harhailevan rajattomissa avaruuksissa, ennenkuin saapui Courtieriin. Hän vastasi:
"Niin, sellaista vastausta minä teiltä odotinkin."
Kun kaikki sinä yönä oli hiljaista, niin Barbara hiipi huoneestaan hämärään käytävään, hiukset riippuen levällään yönutulla. Hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt turkistohveleihin, jotka eivät synnyttäneet mitään ääntä, ja niin hän kulki ovelta ovelle. Pitkän goottilaisen verhottoman ikkunan kautta leppoisa kuunvalo tunkeutui sisään. Hän pysähtyi juuri siinä paikassa, mihin valo tunkeutui, ja koputti. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän raotti ovea ja sanoi:
"Nukutko sinä, Eustace?"
Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän meni sisään.
Verhot olivat alasvedetyt, mutta kuunvalon juova tunkeutui niiden läpi ja sattui vuoteeseen. Tämä oli tyhjä. Barbara seisoi epäröiden, kuunnellen. Tämän pimeyden keskeltä ei kuulunut mitään ääntä, mutta sen sijaan jotakin tukahdutettua, outoa värinää, kuten liekin nuoleskellessa äänettömästi ilmaa. Hän pani käden sydämelleen, joka sykki niin valtavasti kuin olisi tahtonut hypähtää ohuen silkkipeitteen läpi. Mistä nurkasta sitten tuli tämä mykkä värinä? Pujahtaen ikkunan luo hän avasi verhot ja tuijotti taakseen huoneeseen. Etäällä, lattialla, makasi Miltoun kädet puristettuina lujasti pään ympärille, kasvot seinään päin käännettyinä. Barbara antoi verhon laskeutua alas ja seisoi hengittämättä, tuntien rinnassaan kerrassaan omituista ja outoa — aivan kuin hänen ylpeyttään olisi loukattu. Se hävisi kuitenkin äkillisen säälintunteen vaikutuksesta. Hän astui nopeasti eteenpäin pimeässä, hänet valtasi pelko, ja hän pysähtyi. Miltoun oli koko illan näyttänyt ehdottomasti siltä, miksi hänet tunnettiin. Kenties hieman puheliaammalta, hieman tavallista katkerammalta. Ja tavata nyt hänet tällaisena! Barbara ei tuntenut juuri kunnioitusta ketään kohtaan, mutta oli kuitenkin aina hieman kunnioittanut vanhinta veljeään, jonka eristäytyneisyys oli lapsuudesta saakka vaikuttanut häneen. Barbara oli ollut ylpeä saadessaan suudella häntä, siksi, että kenellekään muille se ei näyttänyt olevan sallittua. Noissa hyväilyissä oli epäilemättä valloituksen viehätystä. Miltounin kasvot olivat olleet hänen huulilleen jokin keksimättä oleva maa. Barbara piti hänestä kuten sellaisesta, joka tuottaa tyydytystä ylpeydentunteelle, hän osoitti häntä kohtaan jonkinlaista äidillistä huolenpitoa, kuten nukkea kohtaan, joka ei oikein tahdo soveltua muiden mukaan, ja tunsi samalla häntä kohtaan outoa pelkoa.
Uskalsiko hän nyt sukeltautua tähän toisen ihmisen tuskaan? Olisiko hän kestänyt sitä, että joku muu olisi nähnyt hänet itsensä tuolla lailla vaipuneena maahan? Miltoun ei ollut kuullut hänen tuloaan, ja hän koetti päästä ovelle. Mutta jokin pöytä narahti, hän kuuli hänen liikahtavan, ja karistaen pois pelon hän kuiskasi: "Minä, Babs, se vain täällä!" ja hän laskeutui polvilleen hänen viereensä. Jos ei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, niin hän ei olisi koskaan tehnyt sitä. Hän koetti ottaa hänen päätään käsivarsilleen, mutt'ei voinut nähdä sitä ja onnistui huonosti. Hän saattoi vain tavata hänen käsivartensa ja ajatteli, tuliko Miltoun vihaamaan häntä jäljestäpäin, kiittäen pimeyttä, joka sai kaikki näyttämään siltä, kuin ei mitään tapahtuisi, ja kuitenkin tuntumaan siltä, kuin kaikki olisi vielä merkitsevämpää. Äkisti Barbara tunsi hänen luiskahtavan käsistään ja sitten pujahtavan ulos. Tuon huoneen pimeyden jälkeen käytävä näytti vihreän valoharson täyttämältä, ikäänkuin unen hämähäkit olisivat yhdistäneet seinät verkoillaan, missä lukemattomat valkeat, pienen pienet koiperhoset ponnistelivat päästäkseen niistä irti. Kuului pientä peloittavaa ääntä. Barbaran valtasi äkkiä lämmön, valon ja värien pelokas kaipuu. Hän pakeni huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua. Tuo hirveä, äänetön, näkymätön värinä tuossa valaisemattomassa huoneessa — mikä muistutti sitä, kun liekki äänettömästi nuolee paljasta ilmaa, Miltounin käden kosketus, mikä hänen poskellaan ja kaulallaan oli tuntunut tulikuumalta, koko tuo värisyttävä episodi oli vallannut hänet kokonaan. Näin oli rakkauden itsepäinen voima suvainnut näyttäytyä hänelle kaikessa äänettömässä väkivaltaisuudessaan. Intohimon punaisen kukan ensikertainen näkeminen oli saanut hänen poskipäänsä polttamaan, ja pieni, kuuma, raaka väristys kävi hänen ruumiinsa läpi viileiden lakanain välissä. Hän makasi silmät selällään, tuijottaen kattoon. Hän ajatteli naista, jota Miltoun niin kovasti rakasti, ja olisi halunnut tietää, makasiko hänkin unettomana, paljaalla lattialla, koettaen jäähdyttää otsaansa ja huuliaan kylmää seinää vastaan.
Tuntikausiin hän ei voinut nukkua, ja sitten hän uneksi juoksevansa toivottomasti ketojen poikki, jotka olivat täynnään okaisia, hoikkia, asphodelian kaltaisia kukkia, ja itse ajavansa takaa itseään.
Aamulla hän ei uskaltanut mennä alas. Saattoiko hän kohdata Miltounin, kun tunsi hänen intohimonsa ja kun tämäkin tiesi hänen tietävän sen? Hän nautti aamiaisensa yläkerrassa. Ennenkuin hän oli lopettanut, Miltoun itse tuli sisään, näyttäen tavallista itsenäisemmältä, jottemme sanoisi ivallisemmalta, ja lausui vain: "Jos menet ratsastamaan, niin voit hyvinkin viedä tämän kirjeen vanhalle Halidaylle, Wippincottiin." Miltounin tulosta Barbara teki sen johtopäätöksen, että tämä ei tulisi koskaan sanallakaan viittaamaan tuohon pimeässä sattuneeseen tapahtumaan. Pitäen heidän kumpaisenkin kannalta tätä vaiteliaisuutta ainoana oikeana tapana suhtautua tuohon juttuun, Barbara katsahti häneen kiitollisena, otti kirjeen ja sanoi: "Kyllä minä vien!"
Luoden sitten pari silmäystä huoneeseen Miltoun poistui.
Barbaralta oli riistetty hänen varmuutensa vaippa, hän oli levoton ja oudonkysyvä, valmiina näkemään elämän kirjavat siivet ja kuulemaan niiden nopean Päristelyn. Puhe repi hänen korviaan sinä aamuna jokapäiväisyydellään ja pyrkimyksellään kosketella nykyisiä ja tulevia asioita eli maailmaa sellaisena kuin se on — hän vältti kaikkea seuraa ratsastusretkellään. Hän olisi tahtonut kuulla puhuttavan olemattomista, mutta kuitenkin mahdollisista asioista, kurkistaa esiripun taakse ja nähdä kaiken sielun, kun se on päässyt vapaaksi vankilastaan. Ja tämä kaikki oli niin tavatonta Barbaran kannalta, jonka ruumista hänen verenkiertonsa hallitsi niin täydellisesti ja terveesti, että hän ei voinut nauttia hetkestä ja siitä, mitä se tarjosi. Hän tiesi sen itsekin tavattomaksi. Ratsastuksen jälkeen hän jäi pois puolipäivä-aterialta ja läksi kujille kävelylle. Mutta kello kahden aikaan, tuntien itsensä nälkäiseksi, hän poikkesi erään vuokraviljelijän mökkiin ja pyysi saada maitoa. Matustaen leipää ja juustoa, suu hieman raollaan kuin naakanpoikasilla, kolme farmarin poikaa istui keittiössä rivissä penkillä, nurkassa, suuren tulisijan vieressä. Heidän päänsä yläpuolella riippui pyssy, liipasin ylöspäin käännettynä, ja kaksi kinkkua oli savustumassa. Tummatukkaisen, sipulia leikkelevän tytön jaloissa makasi hirveän vanha paimenkoira, kuono käpälien välissä, sinisissä silmissä lähestyvän kuolemattomuuden kiilto. Kaikki nämä katsoa töllistelivät Barbaraan. Yksi pojista näytti sellaiselta, joka unhottaa kaiken muun katsellessaan jotakin. Hän hymyili yhtenään sulasta mielihyvästä. Barbara joi maitonsa ja meni tiehensä. Kuljettuaan jyrkän, kallioisen kukkulan juurella olevan veräjän läpi hän istuutui auringon lämmittämälle kivelle. Auringon säteet hyväilivät häntä ahnaasti näkymättömän nopean käden tavoin, joka kosketti häntä kaikkialle, sivellen semminkin kasvoja ja kaulaa. Hyvin lauhkea tuuli sukeltautui kukkulain huipuilta nuoriin sanajalkoihin, pujahti hänen luokseen, tuoksuten sanajalalta. Kaikki oli lämmintä ja rauhallista, ja vain käet kaukana orapihlajaan latvoissa — ikäänkuin neuvokkaan mestarin itsensä sijoittamina, häiritsivät hänen sydäntään. Mutta kaikki tuo päivän sulous ja soitto ei voinut rauhoittaa häntä. Totta puhuen hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi itsensä niin tyytymättömäksi ja tyhjäksi — voimatta tarkemmin sanoa, minkä johdosta. Hänestä tuntui siltä, kuin jotakin pujahtaisi hänen sivuitseen, jotakin, johon hän ei voinut tarttua. Tämä tunne oli hänelle vallan outo — sillä kenelläkään tytöllä ei ollut vähemmän taipumusta nureksintaan ja huonoon tuuleen. Ja kaiken aikaa tämän pehmeän ja melkein sentimentaalisen tunteen eräänlainen halveksunta sai hänet puristamaan huulensa yhteen. Hän suhtautui ivallisesti ja epäluuloisesti mielentilaan, mikä oli niin kokonaan vastakkainen sille "kovuuden" fetishille, jonka tiedottomaan palvontaan hänet oli kasvatettu. Olla sietämättä mitään tunnetta ja joutavuutta itsessään tahi muissa oli ensimmäinen uskonkappale, josta ei saanut milloinkaan luopua. Näin ollen Barbara huomasi tunteensa hirvittäväksi. Kuitenkaan hän ei voinut päästä siitä eroon. Äkillisen välinpitämättömästi hän koetti jättäytyä kokonaan sen valtaan. Hän irroitti huivinsa, päästäen siten ilman hivelemään kaulaansa, ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen tuulen syliinsä. Sitten hän ponnahti pystyyn huokaisten ja kulki eteenpäin. Ja nyt hän alkoi ajatella tuota "Tuntematonta", pohtien hänen asemaansa puolelta jos toiseltakin. Ajatus, että joku nuori ja suloinen olento erotettaisiin elämästä, herätti hänessä kärsimätöntä suuttumusta. "Koettakootkin tehdä hänelle jotakin! He tulevat pian näkemään!" Kaikesta kehitetystä "kovuudestaan" huolimatta Barbara ei sietänyt sitä, että joku sai kärsiä. Se oli hänestä luonnotonta. Hän ei käynyt koskaan sairashuoneessa, mihin lady Valleys kustansi yhden hoitajattaren, eikä heidän raajarikkoisille järjestämässään kesäsiirtolassa, eikä ottanut osaa ohjelmansuoritukseen siinä konsertissa, jonka he vuosittain antoivat näännytettyjen työläisten hyväksi, tuntematta niin voimakasta sääliä, että oli vähällä saada kouristuksia kurkkuunsa. Kun hän kerran lauloi heille, niin kalpeat, näivettyneet kasvorivit olivat tehneet häneen liian syvän vaikutuksen, hän oli unhottanut sanat ja nuotit ja lopettanut esityksensä hymyllä, mikä kuulijain mielestä oli kenties arvokkaampi kuin nuo laulamatta jääneet säkeet. Hän ei koskaan palannut sellaisista paikoista tahi tilaisuuksista kapinoimatta tai melkein raivoamatta sisimmässään; ja hän meni niihin vain siksi, että hämärästi tunsi seurapiirinsä toivovan, että hän ei vain olisi kääntänyt selkäänsä sellaisille asioille.
Mutta se ei ollut tämä tunne, joka sai hänet pysähtymään mrs Noelin huvilan eteen, eikä se ollut uteliaisuuskaan, vaan aivan yksinkertainen halu puristaa hänen kättään.
"Tuntematon" näytti käyttäytyvän pulassaan sillä tavoin, kuin vain ne naiset voivat suhtautua asioihin, jotka eivät kiinteästi puolusta oikeuksiaan — toimien sillä lailla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän oli hieman kalpeampi tavallista, huulet hieman yhteenpuristettuina.
Kumpainenkaan heistä ei aluksi puhunut mitään, vaan seisoi ja katseli, ei toinen toisiaan kasvoihin, vaan rintaan. Lopulta Barbara astui eteenpäin kiihkeästi ja suuteli häntä.
Senjälkeen he seisoivat erillään toisistaan, äänettöminä, hieman hymyillen, kuten kaksi lasta, jotka ensin suutelevat ja sitten vasta tekevät tuttavuutta. Tämä suutelo oli annettu ja vastaanotettu totisen suloisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin uhmaksi maailmaa vastaan. Mutta kun se nyt oli ohitse, niin molemmat tunsivat itsensä hieman noloiksi. Olisiko tätä suudelmaa annettu, jos kohtalo olisi ollut suopea? Eikö se ilmaissut hätää? Niin ainakin mrs Noelin hymy näytti sanovan ja Barbaran hymy vastahakoisesti myöntävän. Huomatessaan, että heidän puheensa olisi voinut koskettaa vain kaikkein tavallisimpia asioita, he alkoivat puhua musiikista, kukista ja mehiläisten jalkain omituisuuksista. Mutta vaikka näköjään huomaamatta, pani Barbara kuitenkin hymyilevine silmineen koko ajan merkille nuo pienet liikkeet, joiden nojalla toinen nainen voi sanoa, mitä liikkuu toisen sisällä. Hän näki pienen väreen syvenevän mrs Noelin suupielessä, hänen silmäinsä laajenevan ja käyvän tummemmiksi, ohuen puseron nousevan ja laskevan toivottomasti. Ja mielikuvituksissaan, jota viime yön muistot kiihdyttivät, hän näki tämän naisen heittäytyvän ajatuksissaan rakkauden muisteloon. Nähdessään tämän hän tunsi sitä kärsimättömyyttä, mitä valloituskykyinen tuntee passiivista kohtaan, ja kenties myöskin hieman mustasukkaisuutta.
Mitä hyvänsä Miltoun päättikin, sen tämä nainen tuli hyväksymään! Sellainen alistuvaisuus, samalla kuin se tekee asiat yksinkertaisiksi, loukkasi sitä osaa Barbarassa, joka kapinoi kaikkea toimettomuutta ja määräilemistä vastaan, vaikkapa määrääjänä olisi ollut hänen lempiveljensäkin. Hän sanoi äkisti:
"Ettekö aio tehdä mitään? Ettekö aio koettaa vapauttaa itseänne? Jos minä olisin teidän asemassanne, niin minä en lepäisi, ennenkuin olisin saanut heidät vapauttamaan minut."
Mutta mrs Noel ei vastannut, ja tarkastaen tuota valkeata haamua hiuskruunusta aina jalkoihin saakka Barbara huudahti:
"Minä luulen teitä fatalistiksi."
Tietämättä mitään muuta sanoa hän meni tiehensä. Mutta kulkiessaan ketojen poikki, missä täysi kesä keinui suloisessa ilmassa ja missä nyt ei ollut yhtään härkää, vaan ainoastaan punaisia lehmiä laitumella, hän kärsi tuosta oudosta pehmeyden ja passiivisuuden voiman ilmestyksestä — ikäänkuin hän olisi nähnyt "Tuntemattoman" vaaleassa haamussa ja kuullut hänen äänessään jotakin symbolista, käsittämätöntä, mutta kuitenkin todellista.
Päästyään vapaaksi virkatehtävien painostuksesta sotahuhujen asettumisen vuoksi lordi Valleys oli palannut pitemmälle lomalle. Lievästi sanoen hän tunsi sanomatonta helpotusta sen johdosta, että mrs Noel ei ollut vapaa. Vaikka hän ei ollutkaan anoppinsa tavoin vanhanaikainen eri yhteiskuntaluokkien sekaantumiseen nähden, vaikka hän oli valmis myöntämäänkin, että eristäytyminen ei sopinut enää nykypäivinä, ja kohauttamaan olkapäitään ja nauramaan niille lukuisille liitoille, joiden avulla hänen oma luokkansa vahvisti taloudellista asemaansa, ja vaikka hän asiantuntijana usein viittasikin suvun-keskeisten avioliittojen vaarallisuuteen — niin yhtäkaikki hän suhtautui omalla persoonallisella tavallaan omaan sukuunsa ja oli kenties liian herkkätuntoinen Agathan suhteen, sillä Shropton, vaikka olikin kelpo toveri ja ylen rikas, oli vain alemman aatelismiehen kolmas poika, jonka omaisuus perustui alkuaan rautaan. Ei ollut edullista mennä sisimmän piirin ulkopuolelle, jos siihen ei ollut pakottamassa taloudelliset syyt. Hän itse ei ollut sitä tehnyt. Sitäpaitsi näistä asioista ihmisillä oli omat mielipiteensä.
Käydessään seuraavana aamuna saapumisensa jälkeen koirapihassa, ennen aamiaista, hän seisoi puhellen työnjohtajan kanssa, silitellen kahden lempipointerinsa tuoreita kuonoja, tuntien jotakin sellaista kuin juuri koulusta päässyt poika. Nuo huvittavat olennot, kyykistyessään ja väristessään omanarvontuntoisesi hänen jalkojaan vasten ja kääntäessään häntä kohden keltaiset kiinalaissilmänsä, tuottivat hänelle sellaisen lämpimän ja mukavan tunteen, jonka valtaan ihmiset joutuvat mielitekoja tehdessään. Tämän erikoisen parin avulla, joka oli mahdollisimman pitkälle johdetun suvun-sisäisen parituksen tulos, hän oli menestyksellisesti välttänyt suuren vaaran. Nyt oli vain kysymys siitä, uskalsiko hän vielä risteyttää sitä alkuperäisen tyypin kanssa siinä toivossa, että viimeinen maksanvärinen vivahdus olisi hävinnyt. Se oli uhkapeliä — ja juuri siksi se kävi niin hirveän mielenkiintoiseksi.
Pieni ääni käänsi hänen huomionsa toisaalle, hän katsahti ympärilleen ja näki pikku Ann'in, joka oli ollut vuoteessa hänen saapuessaan yöllä kotiin, joten lordi Valleys oli nyt hänelle mielenkiintoinen tavattava.
Hänen käsivarsillaan oli pieni merisika, ja hän alkoi heti:
"Isoisä, isoäidinäiti kaipaa teitä. Hän on terassilla, hän puhuu mr Courtierin kanssa. Minä pidän hänestä — hän on kiltti mies. Jos minä lasken merisikani maahan, niin eivätkö nämä pure sitä? Kulturukka — mutta ne eivät saa! Eikös tämä ole kultu?"
Kiertäen viiksiään lordi Valleys katsahti merisikaan ynseästi. Hän ei pitänyt mistään järjettömistä eläimistä.
Puristaen merisikaa käsiensä välissä, aivan kuin hanuria, pikku Ann tanssitti sitä pointerien yläpuolella, jotka nyrpistellen hirveästi pitkiä kuonojaan katselivat ylöspäin haltioissaan.
"Haukku-parat, ne tahtoisivat tämän — eikö totta, isoisä?"
"Kyllä."
"Luuletko, että seuraavat penikat ovat kauttaaltaan pilkullisia?"
Jatkaen viiksiensä kiertämistä lordi Valleys vastasi:
"En luule sitä mahdottomaksikaan, Ann."
"Miksi sinä tahtoisit ne pilkullisiksi? Oh! Ne suutelevat Samboa — minuntäytyymennä!"
Lordi Valleys seurasi häntä kulmakarvat hieman kohollaan.
Kun hän lähestyi terassia, niin hänen vaimonsa tuli häntä vastaan. Lady Valleys oli tavallista syvempi, hänen katseensa korkeampi ja päättävämpi, mikä oli ominaista hänelle silloin, kun oli kohdannut vastarintaa. Hän oli tosiaankin ollut ottelussa Courtierin kanssa, joka mrs Noelin aseman ensimmäisenä ilmaisijana oli saanut uskotun aseman tässä asiassa. Ottelu oli saanut alkunsa huomautuksesta, jota lady Valleys oli pitänyt täysin luonnollisena ja joka sisälsi sen, että koko jupakka oli johtunut siitä, että mrs Noel ei ollut heti alussa tehnyt asemaansa selväksi Miltounille.
Mr Courtier oli heti punastunut kiihtymyksestä.
"On helppoa, lady Valleys, niille, jotka eivät ole koskaan olleet yksinäisen naisen asemassa, syyttää häntä."
Tottumattomana vastarintaan lady Valleys katsahti häneen kiinteästi:
"Minä olen viimeisimpiä tuomitsemaan ketään naista sovinnaisista syistä. Mutta minä luulen, että hän osoitti luonteen puutetta."
Courtierin vastaus oli ollut melkein karkea. "Kasvit eivät ole yhtä vahvoja, lady Valleys. Jotkut, kuten tiedätte, ovat tunteellisia." Lady Valleys oli vastannut päättävästi: "Te haluatte sillä lailla kaunistaa yksinkertaisemman 'heikko'-sanan."
Tästä oli Courtier käynyt hyvin ankaraksi ja purren syvästi viiksiään sanonut:
"Mitä rikoksia on tehtykään tuon 'parhaimpien jälkeenjäämis'-opin nimessä, mikä sopii niin hyvin teille onnellisille ihmisille!"
Ylpeänä itsehallinnastaan lady Valleys vastasi: "Ah! Meidän täytyy puhua tästä suumme puhtaaksi. Heihin sovellutettuina teidän sananne kaikuvat hieman epäfilosofisilta, eikö niin?"
Courtier oli katsahtanut häneen omituisella epämiellyttävällä hymyllä, ja lady Valleys oli tuntenut itsensä heti hämmentyneeksi ja vihaiseksi. Oli kylläkin oikein hemmoitella, vieläpä ihaillakin näitä tällaisia alkuperäisiä miehiä, mutta silläkin oli rajansa. Muistaen kuitenkin, että Courtier oli hänen vieraanaan, hän sanoi vain:
"Kenties on sittenkin parempi, ettemme enää kajoa tähän", ja mennessään tiehensä hän kuuli Courtierin vastaavan: "Joka tapauksessa minä olen varma siitä, että Audrey Noel ei ole koskaan tahallaan pitänyt teidän poikaanne tietämättömänä. Siihen hän on liian ylpeä."
Vaikka olikin hämmentynyt, niin lady Valleys ei voinut olla pitämättä siitä tavasta, millä Courtier puolusti tätä naista, ja hän sinkautti häntä vastaan seuraavat sanat:
"Mr Courtier, meidän täytyy kerran navakasti otella!"
Hän meni miestään vastaan tuntien sitä iloa, minkä ottelu aina herätti hänessä.
He kaksi olivat hyvin hyviä tovereita. He olivat menneet naimisiin rakkaudesta ja olivat pysyneet, kun otetaan huomioon tilaisuuden ihmisluonnolle tekemät myönnytykset, läpeensä uskollisina ja vankkoina ystävinä. Ottaessaan niin huomattavalla tavalla osaa julkiseen elämään he saattoivat viettää yhdessä vain harvoja hetkiä, mutta nekin tuottivat molemminpuolista hyötyä ja vahvistusta. Heillä ei ollut vielä ollut tilaisuutta puhella poikansa asiasta. Pistäen kätensä miehensä käsikoukkuun lady Valleys vei hänet mennessään.
"Minä haluan puhua kanssasi Miltounista, Geoff."
"Hm!" sanoi lordi Valleys. "Niin, tuo poika näyttää rasittuneelta.Kun vaalit menevät ohi, niin sillä hyvä."
"Jos hän kärsii tappion ja jos hänellä ei ole mitään uutta ja vakavaa, mihin keskittäisi huomionsa, niin hän kuluttaa sydämensä naisen vuoksi."
Lordi Valleys mietti hieman, ennenkuin vastasi:
"Sitä en luule, Gertrude. Hänellä on älyä."
"Tietenkin! Mutta hänen tunteensa on todellista. Ja, kuten tiedät, hän ei ole monien muiden poikien kaltainen, jotka ottavat mitä voivat."
Hän sanoi tämän hieman terävästi.
"Minä säälin tuota naista", mutisi lordi Valleys, "totisesti minä säälin".
"Sanotaan, että tämä huhu on tehnyt paljon vahinkoa."
"Meidän vaikutusvaltamme kyllä kestää sen."
"Siitä on syntyvä äänekäs melu. Minä tahtoisin tietää, mitä hän aikoo tehdä. Tahdotko kysyä häneltä?"
"Sinä olet juuri se henkilö, jonka pitää puhua hänelle", vastasi lordi Valleys. "Minä en ole siihen sopiva."
Mutta lady Valleys mutisi harmistuneena:
"Rakkaani, minä niin hermostun Eustacen läsnäollessa. Kun hän hymyilee tuolla omituisella tavallaan, niin minä olen heti kohta nolattu."
"Tämä on ilmeisesti naisen tehtävä. Kukaan ei siihen sovi niin hyvin kuin äiti."
"Jospa hän olisi niinkuin muut", mutisi lady Valleys. "Eustacella on tuo omituinen tapa saada muut tuntemaan itsensä tylsiksi."
Lordi Valleys katsahti häneen syrjäsilmällä. Hänellä oli tuollaista kriitillistä oikullisuutta, minkä yksi sana voi saada toimimaan. Oliko hänen vaimonsa tylsä? Tuo ajatus ei ollut koskaan käynyt hänen aivojensa läpi.
"No niin, minä teen sen, jos minun täytyy", huokasi lady Valleys.
Kun hän aamiaisen jälkeen astui Miltounin "tyyssijaan", niin tämä kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen ratsastamaan johonkin etäisempään kylään. Apashipäällikön naamion alla seisoi Bertie tutkimattomampana ja siistimpänä kuin koskaan, kaulassa moitteettomasti sidottu nauha, jalassa moitteettomasti leikatut housut, saappaat kiilloitettuina aivan hohtavan kiiltäviksi. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen dandymainen tavallisessa pukeutumisessaan, Bertie Caradoc olisi melkein pikemmin kuollut kuin häväissyt hevostaan. Hänen silmänsä, jotka olivat terävämmät sen vuoksi, että niillä oli vain puolet tavallisen silmän tirkistämistilasta, huomasivat heti, että hänen äitinsä halusi olla kahden kesken Miltounin kanssa, ja siksi hän varovaisesti poistui huoneesta.
Se mikä hämmensi kaikkia, jotka joutuivat tekemisiin Miltounin kanssa, oli tuo ennemmin tahi myöhemmin tehty havainto, että he eivät voineet olla varmoja siitä, miten mikin vaikutti häneen. Hänen kasvoissaan oli samoin kuin hänen mielessäänkin eräänlainen tietty säännöllisyys, ja sitten — mahdotonta sanoa missä — ne vääntyivät jostakin paikastaan. Se oli se perintö, jonka hän oli epäilemättä saanut piintyneeltä individualismilta, joka oli tehnyt huomattavaksi niin monta hänen esi-isäänsä, sillä Miltounissa ei ollut ainoastaan Caradocien ja Fitz-Haroldien, vaan myöskin kuningaskunnan useimpien muiden etevien sukujen verta, joilla kaikilla oli täytynyt olla, niinä aikoina, jolloin raha ei vielä tehnyt miestä, joitakin selväpiirteisiä ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet hienoja, mutta kuitenkin silmiinpistäviä.
Ja nyt, vaikka lady Valleys olikin ruumiillisesti rohkea eikä joutunut tavallisesti hämilleen, hän alkoi puhua politiikasta, toivoen poikansa antavan keskustelulle sopivan käänteen. Mutta Miltoun ei sitä antanut, ja äiti tuli hermostuneeksi. Lopulta, keräten kaiken kylmäverisyytensä, hän sanoi:
"Rakas poikani, minua kovin surettaa tuo juttu. Isäsi kertoi minulle teidän välillänne tapahtuneesta keskustelusta. Koeta olla ottamatta sitä liian vakavalta kannalta."
Miltoun ei vastannut, ja kun lady Valleys tavallisesti pelkäsi eniten äänettömyyttä, niin hän tarttui uudestaan puheeseen, esittäen pojalleen koko tuon jutun omalta näkökannaltaan, lopettaen seuraavilla sanoilla:
"Varmastikaan se ei ole sen arvoinen."
Miltoun kuunteli häntä, silmissä hänen oma erikoinen katseensa, ikäänkuin hän olisi tirkistänyt tähtäimen läpi. Sitten hän sanoi hymyillen:
"Kiitän teitä", ja avasi oven.
Tietämättä tarkkaan, mitä Miltoun tarkoitti, tietämättä tosiaankaan mitään sillä hetkellä lady Valleys läksi ulos, ja Miltoun sulki oven hänen jälkeensä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen ja Bertien nähtiin ratsastavan kujaa pitkin.