Joku nousi hallin sohvalta ja tuli häntä vastaan. Se oli Courtier.
"Viimeinkin tapaan teidät", hän sanoi, "toivon, että tulisitte kanssani päivällisille. Minä lähden Englannista huomisyönä, ja minulla on jotakin sanottavaa teille."
Miltounin pään läpi välähti ajatus: Tietääkö hän? Hän myöntyi kuitenkin, ja he menivät ulos yhdessä.
"On vaikea löytää rauhallista paikkaa", sanoi Courtier, "mutta tämä saattaa olla".
Se oli pieni ravintola, missä kävi paljon kilpa-ajajia ja mikä oli tunnettu mainioista paisteistaan. Ja kun he istuutuivat vastapäätä toisiaan melkein tyhjään huoneeseen, niin Miltoun ajatteli: Kyllä, hän tietää! Voinko minä enää kestää tätä? Hän odotti melkein raivoissaan hyökkäystä, jonka tunsi olevan tulossa.
"Niin, te aiotte siis luopua paikastanne?" sanoi Courtier.
Miltoun katsoi häneen muutamia sekunteja ennenkuin vastasi:
"Keltä kuuluttajalta te olette saanut tämän tietää?"
Mutta Courtierin kasvoissa oli jotakin, joka hillitsi hänen suuttumistansa. Niiden ystävällisyys oli ilmeinen.
"Minä olen melkein Audreyn ainoa ystävä", jatkoi Courtier vakavasti, "ja tämä on minun viimeinen tilaisuuteni — puhumatta mitään tunteistani teitä kohtaan, jotka ovat, uskokaa minua, hyvin sydämelliset".
"Jatkakaa sitten", mutisi Miltoun.
"Suokaa anteeksi, että esitän asian suorasti. Oletteko ajatellut, mikä hänen asemansa oli, ennenkuin hän tapasi teidät?"
Miltoun tunsi veren ryntäävän kasvoilleen, mutta hän istui hiljaa, painellen kynsiään kämmenpohjiin. "Niin, niin", sanoi Courtier, "mutta tuo mielentila — joka teissäkin on ilmennyt — joka määrää elävänä kuolemisen tai henkisen aviorikoksen naisille, saa minun vereni kiehumaan. Te ette voi kieltää sitä, että nämä kaksi vaihtoehtoa ovat tässä olemassa ja minä sanon, että teillä oli oikeus perinpohjin protesteerata niitä vastaan ei vain sanoissa, vaan teoissakin. Te protesteerasitte, sen minä tiedän, mutta tämä teidän nykyinen päätöksenne on askel alaspäin, se merkitsee sitä, että teidän vastalauseenne oli väärä."
Miltoun nousi istuimeltaan. "Minä en voi keskustella tästä", hän sanoi.
"Hänen vuokseen teidän täytyy. Jos te luovutte valtiollisesta toiminnastanne, niin te turmelette hänen elämänsä toisen kerran."
Miltoun istuutui uudestaan. "Täytyy" sana terästi häntä, ja hänen silmänsä alkoivat muistuttaa vanhan kardinaalin silmiä. "Meidän luonteemme, Courtier", hän sanoi, "ovat liian erilaiset, me emme tule koskaan ymmärtämään toisiamme".
"Älkää huoliko siitä", vastasi Courtier. "Myöntäkäämme, että nämä vaihtoehdot ovat hirveitä, ja niistä te ette olisi hyväksynyt kumpaakaan, jos ette olisi joutunut mieskohtaisesti suhtautumaan niihin —"
"Sitä", sanoi Miltoun jäätävästi, "teillä ei ole oikeutta sanoa".
"Joka tapauksessa te myönnätte ne — jos uskotte, että teillä ei ollut oikeutta pelastaa häntä, niin mille periaatteelle te perustatte tämän uskonne?" Miltoun pani kyynärpäänsä pöydälle ja, nojaten leukaansa käsiinsä, katseli menetettyjen asiain puoltajaa puhumatta mitään. Hänen sisässään kävi senlainen meteli, että hän vain vaivoin saattoi pakottaa huulensa tottelemaan.
"Millä oikeudella kysytte minulta tätä?" hän sanoi lopulta. Hän näki Courtierin kasvojen käyvän tulipunaisiksi ja hänen sormiensa kiertävän raivoisasti noita tulenkarvaisia viiksiä. Mutta hänen vastauksensa oli yhtä kiinteän ivallinen kuin tavallisesti.
"Kas niin, minä voin tuskin istua hiljaa tänä viime iltana Englannissa, kohottamatta sormea, kun te uhraatte naisen, johon minä suhtaudun veljen tavoin. Minä sanon teille, millainen teidän periaatteenne on: auktoriteettia, oikeaa tai väärää, mieleistä tai vastenmielistä, täytyy ehdottomasti totella. Rikkoa lakia, tapahtui se sitten mistä syystä tai kenen hyväksi tahansa, on teistä samaa kuin rikkoa — —"
"Älkää epäröikö — sanokaa vain Jumalan käskyt."
"Erehtymättömän, voimassaolevan esivallan. Onko tämä teidän periaatteenne oikea määritelmä?"
"Kyllä", sanoi Miltoun hampaittensa välistä, "niin luulen".
"Poikkeukset vahvistavat sääntöä."
"Pakkotapaukset synnyttävät huonoja lakeja."
Courtier hymyili: "Minä tiesin, että tulisitte vastaamaan täten. Minä väitän, että niin ei ole tämän lain laita, joka on kokonaan aikaansa jäljessä. Teillä oli oikeus vapauttaa tämä nainen."
"Ei, Courtier, jos meidän täytyy taistella, niin taistelkaamme paljailla tosiasioilla. Minä en ole vapauttanut ketään. Minä olen vain varastanut voidakseni päästä nälkää näkemästä. Ja siinä syy, miksi minä en voi esiintyä enää mallina. Jos se tiedettäisiin, niin minä en voisi pitää edustajapaikkaani tuntiakaan. Minä en voi käyttää hyväkseni satunnaista salassapysymistä. Voisitteko te?"
Courtier vaikeni, ja Miltoun ahdisti häntä silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katseellaan saada hänet lähtemään.
"Minä voisin", sanoi Courtier lopulta. "Kun tämä laki, pakottamalla ne, jotka ovat joutuneet vihaamaan miehiään, henkiseen aviorikokseen, hävittää aviosäädyn pyhyyden — tuon saman pyhyyden, jota se on ylläpitävinään, niin teidän täytyy toivoa, että kaikki järkevät miehet ja naiset tekevät sen tyhjäksi ilman itsekunnioituksensa menettämistä."
Miltounissa heräsi syvä ja notkea halu väitellä, mihin hän oli luonnostaan niin taipuisa. Hän oli melkein unhottanut sen, että hänen omasta tulevaisuudestaan keskusteltiin. Hän näki tässä edessään olevassa kiihkeässä miehessä, jonka äänessä ja silmissä oli sellainen vaaleankuuma kaiku ja katse, kaiken sen ilmenemisen, jota hän luonnostaan vastusti.
"Tämä", hän sanoi, "on pirun asianajoa. Minä en hyväksy ketään yksityistä tuomariksi omassa asiassaan."
"Ah! Siihenkö me nyt tulemme? Sivumennen sanoen, emmekö lähde ulos tästä kuumuudesta?"
Tuskin he olivat viileällä kadulla, kun Courtierin ääni alkoi uudestaan:
"Epäluulo ihmisluontoa kohtaan, pelko — siinä teidänlaisten miesten toiminnan pohja. Te kiellätte yksilöiltä oikeuden arvostella, koska te ette luota ihmisten olennaiseen hyvyyteen, vaan uskotte heidän olevan pahoja sydämeltään. Te ette anna heille mitään vapautta, te ette suo heille mitään myönnytyksiä, koska te uskotte, että heidän päätöksensä veisi heidät alas- eikä ylöspäin. Kas niin, siinä on aristokraattisen ja demokraattisen elämänkatsomuksen ero, te vihaatte ja pelkäätte joukkoja, kuten kerta sanoitte minulle."
Miltoun katsoi karsaasti näitä kiihkeitä kasvoja.
"Niin", hän sanoi, "minä uskon, että ihmiset kohoavat heistä itsestään huolimatta".
"Te olette rehellinen. Kenen toimesta?"
Miltoun tunsi uudestaan eräänlaisen raivon syntyvän itsessään. Hän tahtoi kerta kaikkiaan surmata tuon punatukkaisen kumouksellisen. Hän vastasi melkein julman ivallisesti:
"Omituista kylläkin, tuon olennon toimesta, jonka mainitsemista te vastustatte — olennon, joka vaikuttaa, käyttäen parhaimpia välikappaleinaan."
"Ylimmäinen pappi! Katsokaapas tuota tyttöä, joka hiipii tuolla ja katsoo meihin. Jos olettaisimme, että vetämättä vyötänne kireämmälle menisitte hänen luokseen, puhuttelisitte häntä ja saisitte hänet kertomaan teille, mitä hän oikeastaan tuntee ja ajattelee, niin saisitte kuulla asioita, jotka hämmästyttäisivät teitä. Pohjaltaan on ihmiskunta loistava. He kohoavat, arvoisa herra, pyrkimysten kautta, jotka ilmenevät heissä kaikissa. Ettekö ole koskaan huomannut, että yleinen mielipide on aina lakia edistyneempi?"
"Ja te", sanoi Miltoun, "olette mies, joka ei ole koskaan enemmistön puolella?"
Menetettyjen asiain puolustaja naurahti.
"Älkäämme olko niin loogillisia", hän vastasi. "Tuuli puhaltaa vielä, eikä elämä ole mikään kokoelma viraston seinälle ripustettuja sääntöjä. Missäs me oikeastaan olemme?"
He olivat pakotetut pysähtymään käytävällä olevan tungoksen vuoksi, Queen's Hallin kohdalla. "Menemmekö sisään, kuulemaan musiikkia ja jäähdyttämään kieliämme?"
Miltoun nyökkäsi ja he menivät sisään. Suuri valaistu halli oli täynnä kansaa lattiasta kattoon asti, heikon, sinertävän huurun sisällä, mikä läksi sadoista pienistä tupakanlehtikääröistä.
Asetuttuaan olkihattuiseen väkijoukkoon Miltoun kuuli kiinteän, ivallisen äänen sanovan takanaan:
"Profanum vulgus!Tulla kuuntelemaan hienointa musiikkia, mitä koskaan on kirjoitettu! Ja tämä on kansaa, jonka te ette usko ollenkaan tietävän mikä sille sopii! Säälittävä näky, eikö totta?"
Hän ei vastannut mitään. Beethovenin seitsemännen symfonian ensimmäiset, hitaat sävelet olivat alkaneet kulkea kukkaspenkkien poikki, ja lukuunottamatta tuon sinertävän huurun jatkuvaa kohoamista, huurun, mikä tuntui sävelten jumalalle suitsutettavalta savulta, kaikki oli tullut kuolon hiljaiseksi, aivan kuin yksi mieli, yksi henki olisi vallannut jokaisen kalpeat kasvot, jotka olivat taipuneet musiikkia kohden, mikä nousi ja laski tuulten huokausten tavoin, mitkä lausuivat tervetulleeksi kuolleista heränneet kauneuden henget.
Kun viimeiset sävelet olivat häipyneet, niin hän kääntyi ja meni ulos.
"Kas niin", sanoi tuo ääni hänen takanaan, "eikö tämä ole osoittanut teille, miten asiat kohoavat ja kasvavat, miten loistava maailma on?"
Miltoun hymyili.
"Se on näyttänyt minulle, miten suloiseksi suuri mies voi tehdä maailman."
Ja äkkiä, ikäänkuin musiikki olisi päästänyt jonkun siteen irti, hänessä pääsi vallalle sanatulva:
"Katsokaapas kansanjoukkoa tällä kadulla, Courtier, joukkoa, joka kaikista maailman joukoista voidaan parhaiten jättää omiin hoteisiinsa, joukkoa, joka on turvassa rutoilta, maanjäristyksiltä, hirmumyrskyiltä, kuivuudelta, kylmän ja kuuman liiallisuuksilta, maailman suurimman ja turvallisimman kaupungin keskuksessa, ja kuitenkin — katsokaapas tuota poliisia! Jos tarkastamme tämän joukon käyttäytymistä, niin huomaamme, että, niin varmalta ja vapaalta kuin se näyttääkin, aina täytyy olla jokin keskeinen voima, mikä pitää sitä koossa. Mistä tämä keskeinen voima saadaan? Joukosta itsestään, te sanotte. Minä vastaan: Ei. Katsokaa taaksepäin inhimillisten valtioiden syntyyn. Aina asiain alusta alkaen paras mies on ollut auktoriteetin tiedoton väline, on ollut johtavan periaatteen, jumalallisen voiman väline, on tuntenut tuon voiman itsessään — aluksi fyysillisenä — käyttänyt sitä ja ottanut johdon käsiinsä, mitä on siitä saakka pitänyt ja mitä hänen täytyy aina pitää. Kaikki teidän vaalitoimituksenne, tuo teidän niinsanottu demokraattinen koneistonne on vain verho tarkastajan silmällä, nälkäisen tyynnytyskeino ja kapinallisen ylpeyden voide. Ne ovat vain pintakoneistoa, ne eivät voi estää parasta miestä pääsemästä johtoon, sillä paras mies on lähinnä jumaluutta, on ensimmäinen, joka saa hänestä tulevat vaikutukset. Minä en puhu perinnöllisyydestä. Parhaan miehen ei tarvitse välttämättömästi syntyä minun luokastani, enkä minä suinkaan luule, että hän useammin ilmestyisi tästä kuin muista luokista."
Hän pysähtyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin.
"Teidän ei tarvitse pelätä", vastasi Courtier, "että pitäisin teitä keskinkertaisena olentona. Te kuulutte toiseen ja minä toiseen päähän — ja olemme molemmat hyvinkin yhtä kaukana kultaisesta keskitiestä. Mutta maailmaa ei hallitse valta eikä pelko, jonka valta aiheuttaa, kuten te luulette, vaan sitä hallitsee rakkaus. Yhteiskunta pysyy koossa ihmisessä asuvan hyväntapaisuuden ja yhteistunteen avulla. Demokraattinen periaate, jota te halveksitte, ei merkitse pohjaltaan mitään muuta. Vapaudessa elävä ihminen pyrkii ylöspäin. Jos niin ei olisi, niin luuletteko, että teidän 'siniset poikanne' voisivat hetkeäkään ylläpitää järjestystä? Ihminen tietää tiedottomasti, mitä hän voi tehdä ja mitä ei menettämättä itsekunnioitustaan. Hän imee sisäänsä tätä tietoa jokaisella henkäyksellä. Lait ja auktoriteetit eivät merkitse kaikkea ja kaiken päämäärää, ne ovat vain mukavuuksia, koneistoja, vesijohtotorvia, valtamaanteitä. Ne eivät ole rakennuksen olemus — ne ovat vain telineitä."
Miltoun teki seuraavan huomautuksen:
"Joita ilman mitään rakennusta ei voida rakentaa."
Courtier väisti.
"Se on kokonaan toista, ystäväni, kuin pitää niitä itse rakennuksena? Ne ovat esineitä, jotka on revittävä alas niin pian kuin mahdollista, jotta jäisi tilaa rakennukselle, joka alkaa maasta eikä taivaasta. Kaikki lain telineet ovat olemassa vain ajan säästämiseksi ja siksi, että tuo temppeli ei menettäisi suuntaansa eikä kohotessaan poikkeaisi pois suunnitelmasta."
"Ei", sanoi Miltoun, "ei! Mainitsemanne telineet ovat arkkitehdin ymmärryksen tuotteita, joita ilman tuo temppeli ei kohoa eikä voi kohota, ja tuo arkkitehti on Jumala, joka vaikuttaa niiden henkien ja sielujen kautta, jotka ovat Häntä lähinnä."
"Me olemme nyt alkukalliolla", huudahti Courtier. "Teidän Jumalanne on tämän maailman ulko-, minun Jumalani sen sisäpuolella."
"Ja nuo kaksi eivät tule koskaan kohtaamaan toisiaan!"
Seurasi vaitioloja Miltoun huomasi, että he olivat tulleet Leicester Squarelle — mikä oli rauhallinen ennen teatterien tyhjenemistä, rauhallinen, mutta odottava, ja missä lyhtyjen valo synkältä taivaalta pudonneiden keltaisten tähtien tavoin tarttui konserttisalien ja kahviloiden vaaleihin haamuihin, eräänlaisen välkkyvän hohteen langetessa plataanipuiden hiljaisille lehdille.
"'Vaalea irstailija' — tämä Square!" sanoi Courtier: "elävä kuin kasvot, eikä sen omituisella kauneudella ole rajaa! Ja, Jupiterin kautta, jos tunkeudutte kyllin syvälle, niin tulette löytämään hyvyyttä täältäkin."
— "Ja turmeltuneisuutta — teidän piti sanoa!"
Hän tunsi itsensä väsyneeksi, halukkaaksi pääsemään asuntoonsa, haluttomaksi jatkamaan tätä sanakiistaa, mikä ei tuottanut hänelle mitään huojennusta. Oudon väsyneesti hän kuuli tuon äänen yhä puhuvan:
"Meidän täytyy viettää tätä yötä, sillä huomenna me kuolemme… Te haluatte hillitä vapautta ulkoapäin — minä sisältäpäin. Kun minä nousen ja kun minä menen vuoteeseen, kun minä hengitän tai näen jotkut kasvot tai kukan tai puun — jos minä en näissä tuntisi katselevani jumaluutta, niin minä luulen, että jättäisin tämän kirjavan paikan pelkästä rasittuneisuudesta. Te ette, minun luullakseni, voi katsella Jumalaanne, ellette vetäydy jollekin kukkulalle. Eikö siellä ole hieman ikävä?"
Mutta Miltoun ei vastannut, niin että he kulkivat ääneti, kunnes hän äkisti puhkesi puhumaan:
"Te puhutte tyranniasta! Mikä tyrannia voisi olla teidän vapautenne tyrannian vertainen? Mikä tyrannia koko maailmassa voisi vetää vertoja tälle 'vapaan', alhaisen-ahtaan kadun tyrannialle sen kaikkine satoine sanomalehtineen, mitkä kiehuvat mehiläispesän tavoin — ja mitä varten? Teidän vapautenne olennon sisustassa, Courtier, ei ole tilaa innostukselle, ei kurille eikä uhraavaisuudelle, vaan ainoastaan kaupalle ja vallattomuudelle."
Hetken aikaan ei kuulunut mitään vastausta, ja noista korkeista rakennuksista, joiden valaistuja ikkunoita hän oli ankarasti arvostellut, Miltoun kääntyi jokea kohden. "Ei", sanoi tuo ääni, "sen virheistä huolimatta tuuli puhaltaa tällä kadulla, ja täällä on mahdollisuutta kaikkeen. Jumaliste, minä tahtoisin kernaammin nähdä muutamien tähtien riitelevän tummalla taivaalla kuin mitään teidän täydellisistä, keinotekoisista valoistanne."
Ja äkkiä tuntui Miltounista siltä, että hän ei koskaan voinut vapautua tuon äänen kaiusta — sitä ei kannattanut edes yrittääkään. "Me toistamme mielipiteitämme", hän sanoi kuivasti.
Joen tumma vesi juoksi hiljakseen ja hitaasti puolikuun valossa. Yön vaipan alla joen äyräällä oleva kaaos, nostolaitosten, korkeiden rakennusten, laiturien päiden ja muutamien nukkuvien kuormavenheiden muodot ja miljoonat omituiset synkät haamut olivat täynnänsä liikutusta. Kaikki oli harrasta, suloista ja outoa. Ja tämän kaiken yläpuolella lamput — nuo yön nöyrät kukkaset loivat heikkoa, yhtämittaista varisseiden terälehtien hohdetta, ja suloisentuoksuva länsituuli löyhytteli hitaasti, tuoden mukanaan niiden lukemattomien puiden ja kenttien tuoksun, joita joki oli rakastanut ohikulkeissaan.
Mutina, joka ei ollut mitään todellista ääntä, vaan ikäänkuin toisen sydämen kuiskausta toiselle, seurasi tätä synkän veden kulkua.
Sitten tuli esiin kömpelö kuormavenhe kahden miehen soutamana, airojen molskahdellessa ja vinkuessa.
"Siis 'huomispäivänä me kuolemme'?" sanoi Miltoun. "Te tarkoitatte, luulen, että julkinen elämä on minun sierainteni ilmaa ja että minun pitää kuolla siksi, että luovun siitä?"
Courtier nyökäytti päätään.
"Olenko oikeassa ajatellessani, että nuorin sisareni on saanut teidät tälle ristiretkelle."
Courtier ei vastannut.
"Ja niin", jatkoi Miltoun, katsahtaen häneen pitkään, "huomispäivä on myöskin teidän viimeinen päivänne? Kas niin, olette oikeassa, kun lähdette.Hänei ole mikään ilkeä sorsanpoika, joka voisi elää ulkopuolella yhteiskunnallista lammikkoa, hän on aina kaipaava alkuperäistä elementtiään. Ja nyt me sanomme toisillemme hyvästi! Mitä ikänänsä meille tapahtuukin, niin minä tulen muistamaan tämän illan."
Hymyillen hän ojensi kätensä: "Moriturus te saluto."
Courtier istui Hyde Parkissa odottaen kello viittä.
Päivä oli jossain määrin kirkastunut harmaasta aamusta, ikäänkuin tuon pitkän, kuuman kesän hehku olisi ollut liiaksi palanut kiinni ilmaan antaakseen perään ensi hyökkäyksille. Aurinko, joka pisti esiin kaartuvien pilvien, noiden taivaallisten kyyhkysten rintasulkien läpi, lennätti säteitään meheville lehdille ja sirotti maahan niiden suloisten varjojen täpliä. Liian aikaisin putoamaisillaan olevien lehtien haju tunkeutui sydämeen asti. Ja surulliset, suloiset linnut virittelivät syyspillejään, puhallellen niihin vapaudelle omistettuja kevään laulunpätkiä.
Courtier ajatteli Miltounia ja hänen mielitiettyään. Mikä outo kohtalo oli saattanut nuo kaksi yhteen, mitä tarkoitusta varten heidän rakkautensa oli herännyt? Surun siemenet olivat jo kylvetyt, mitä synkkyyden ja tuskan kukkia oli puhkeava esiin? Hän näki Audreyn taas pienenä, vakavana, miettivänä lapsena, jolla oli pehmeät silmät levällään tummien, kaarevien kulmakarvojen alla ja pieni poimu suupielessä, kun hän härnäsi häntä. Ja tälle hennolle olennolle, joka olisi ennemmin kuollut kuin pakottanut ketään mihinkään, oli annettu tämä omituinen rakastaja, tämä ylimys syntynsä ja luonteensa puolesta, ylimys, jolla oli kuivunut, hehkuva sielu ja jonka jokainen syy oli kasvatettu ja harjoitettu palvelemaan auktoriteettia, tämä elämän sopusoinnun kieltäjä ja tämä vanhan Jumalan palvelija! Jumalan, joka seisoi ruoska kädessä ja ajoi ihmisiä kuuliaisuuteen, Jumalan, jonka Courtier saattoi nähdä katselevan itseään lastenkamarinsa seiniltä, Jumalan, johon hänen oma isänsä oli uskonut, Vanhan Testamentin Jumalan, joka ei ollut myötätuntoinen eikä ymmärtäväinen. Oli outoa, että Hän oli vielä hengissä: että piti olla tuhansia, jotka vielä palvelivat Häntä. Ei kuitenkaan niin outoa, jos, kuten sanotaan, ihminen loi Jumalan oman kuvansa mukaiseksi! Tässä oli tosiaankin omituisesti yhtynyt se, mitä filosofit sanoivat rakkauden- ja vallanhaluksi!
Eräs sotamies tuli esiin tyttöineen ja istuutui penkille lähelle häntä. He katsahtivat syrjäsilmällä tuota vankkaa ja suoraa olentoa, jolla oli taistelijan kasvot; sitten, kun joku pikkuseikka ilmaisi heille, että hän ei kuulunut noihin häiritseviin, upseereiksi sanottuihin olentoihin, he taukosivat tarkastamasta häntä ja jättäytyivät äänettömän ja selittämättömän onnen valtaan. Koskettaessaan toisiaan, ollessaan siinä käsityksin, he näyttivät Courtierista hyvin hauskoilta, heillä kun oli sellainen ilme, kuin olisivat kokonaan eläneet siinä hetkessä, mikä aina vaikutti Courtierin kaltaiseen, jonka veri juoksi liian kiinteästi salliakseen hänen tuumia paljon tulevia tai hautoa paljon menneitä tapahtumia.
Eräs lehti, joka oli irtaantunut puusta auringon suudelmien vaikutuksesta, putosi keltaisena hänen jalkoihinsa. Lehdet läksivät hyvin pian!
Oli ominaista tälle miehelle, joka niin helposti kiihtyi muiden menetettyjen asiain vuoksi, että hän, istuessaan siinä puolta tuntia ennen oman asiansa lopullista kadottamista, saattoi olla niin tyyni ja melkein tunteeton. Tämä tunteettomuus johtui osittain toivottomuudesta, jonka luonto oli kauan sitten huomannut koettaessaan saada hänet tuntemaan itsensä sorretuksi, mutta myöskin sellaisen miehen tavoista, joka on parantumattomasti tottunut pitämään omaa onneaan omassa ja avonaisessa kädessään. Hänestä ei tuntunut todelliselta, että oikeastaan tuli kärsimään tappion, että oli pakotettu tunnustamaan tavoitelleensa tätä tyttöä näinä viime viikkoina ja että huomispäivänä kaikki oli oleva mennyttä ja Barbara hänestä yhtä kuollut kuin ei olisi häntä koskaan nähnytkään. Ei, se ei ollut oikeastaan alistumista kohtaloonsa, vaan pikemminkin kaupallisen vaiston pelkkää puutetta. Jospa tämä olisi ollut jonkun toisen henkilön menetetty asia, miten urheasti hän olisi rynnistänytkään ja ottanut Barbaran väkirynnäköllä! Jos vain hän itse olisi saattanut olla tuo toinen henkilö, niin miten helposti, miten kiihkeästi hän olisi ajanut tuota asiata, päästänyt suustaan kaikki ne sanat, jotka olivat pyrkineet esiin hänen hampaittensa välistä siitä saakka, kun tutustui häneen, ja jotka olisivat tuntuneet niin naurettavilta ja arvottomilta, jos hän olisi käyttänyt niitä omaksi hyväkseen. Niin, tuon toisen vuoksi hän olisi hakenut hänet vaikka vihollisen kanuunain suusta, olisi temmannut hänet parhaimpana palkintona.
Ja omituisen reippaalta näyttävän tunteettomuuden vallassa — mistä toivottomuus ei ollut kaukana — hän istui ja katseli lehtien putoilemista ja silloin tällöin huitaisi kepillään ilmaa, missä jo näkyi syksyn jäljet. Ja mielikuvituksessaan hän näki kuljettavansa häntä, Barbaraa, pois erämaahan ja tekevänsä hänet onnelliseksi hartaudellaan, mutta tämä oli niin korkeata lentoa, että hymy hiipi hänen huulilleen ja että hän pari kolme kertaa puri huultaan.
Sotamies ja hänen naisensa nousivat ja kulkivat hänen ohitseen ratsastusradalle päin. Hän tarkasti heidän tulipunaisia ja sinisiä vartaloitaan, jotka liikkuivat aurinkoa kohden, ja näki toisen parin lähellä ristikkoaitaa menevän poikittain noiden poistuvien suuntaan. Siinä tavassa, millä tuo suora ja hoikka pari kieppui eteenpäin, pää pystyssä, toisiaan vastaan kääntyneenä, hymyn tahi sanan vaihtamista varten, oli jotakin virkistävää. Näin pitkänkin matkan päästä saattoi huomata heidän kuuluvan yläluokkaan, sillä heidän ryhdissään oli melkein uhkamielistä tärkeyttä, mitä tavataan ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat varmoja esiintymisestään. Tytön puku oli kellahtavan ruskea, hänen hiustensa ja hattunsa väri oli sama, ja auringon valo loi häneen himmeän loisteen. Sitten Courtier näki, keitä he olivat — tämä pari!
Lukuunottamatta hänen hampaittensa tiedotonta kiristystä hän ei päästänyt mitään ääntä, joten he menivät ohitse huomaamatta häntä. Tytön äänen hän erotti selvästi, vaikk'eikaan sanoja. Hän näki hänen kätensä kohoavan Harbingerin käsikoukussa ja laskeutuvan nopeasti alas. Hänen huulilleen ilmestyi hymy hänen huomaamattaan. Hän nousi, ravisti itseään kuten kuritettu koira ja meni pois, huulet lujasti yhteenpuristettuina.
Jäätyään yksin Gustardin mahonkipöytien keskelle, missä kakun ja sitruunaveden tuoksu täytti ilman, Barbara oli istunut muutamia minuutteja, katse luotuna maahan — kuten tyttö, jolta leikkikalu on otettu pois, tarkastaa maata, tietämättä tarkkaan, mitä tuntee. Maksettuaan laskunsa eräälle noista keski-ikäisistä naisista hän meni ulos. Katusoittokunta soitti Delibes'in Coppéliaa; huonosti soitettu sävel rasitti häntä sopimattomuudellaan.
Hän meni suoraa päätä Valleys Houseen. Samassa huoneessa, missä hän lunchin jälkeen oli ollut kahden kesken Harbingerin kanssa, kolme tuntia sitten, hänen sisarensa istui ikkunalla, näyttäen selvästi kiihtyneeltä. Agathalla oli juuri ollut kamala tunti. Jouduttuaan sattumalta pikku Ann'in kanssa sokerileipuriin, mistä luuli parhaiten saavansa eräitä tahmeita makeisia, joita luuli terveellisiksi lapsilleen, hän oli pyytänyt saada niitä naulan, katsonut alas Anniin ja nähnyt hänen seisovan, nenä käännettynä myymälään, suu selällään. Luotuaan katseensa noiden suorien, tutkivien silmien suuntaan Agatha näki hämmästyksekseen sisarensa ja erään miehen, jonka hän tunsi Courtieriksi. Hänelle ominaisella ketteryydellä hän pisti makeisen Ann'in suuhun ja sanottuaan keski-ikäiselle naiselle: "Lähettäkää nämä, olkaa hyvä. Tule, Ann!" läksi ulos. Onnettomuudet eivät tule koskaan yksitellen. Hän oli tuskin saapunut kotiin, kun kuuli isältään Miltounin rakkausasian saaman kehityksen. Kun Barbara palasi, niin hän istui vilpittömän järkytettynä ja surullisena, kykenemättä päättämään, pitikö hänen ilmaista, mitä oli nähnyt, vai olla ilmaisematta, mutta ennen kaikkea hän oli kiihdyksissä koti-naisen tavoin, jonka ihanteita on loukattu.
Päättäen heti kohta hänen kasvojensa ilmeistä, että Agatha oli pakostakin kuullut Miltounia koskevat uutiset, Barbara sanoi:
"Kas niin, enkelini, onko sinulla joku läksytys minua varten?"
Agatha vastasi kylmästi:
"Minä luulen, että olit pähkähullu viedessäsi mrs Noelin hänen luokseen."
"Naisen velvollisuuksiin kuuluu", mutisi Barbara, "hieman hulluutta".
Agatha katsahti häneen vaieten.
"En ymmärrä sinua", hän sanoi lopulta, "sinä et ole hullu!"
"Vain lurjus."
"Sinusta voi tuntua oikealta tehdä pilaa Miltounin elämän raunioilla", mutisi Agatha, "mutta minusta ei".
Barbaran silmät kirkastuivat, ja kovalla äänellä hän vastasi:
"Maailma ei ole sinun lastenkamarisi, enkelini." Agatha puristi huulensa lujasti yhteen, mikä tuntui merkitsevän: "Sitten sen pitäisi olla!" mutta hän vastasi vain:
"En luule sinun tietävän, että näin sinun äsken juuri Gustardilla."
Barbara katseli häntä hetken hämmästyneenä ja purskahti nauruun.
"Kas niin", hän sanoi, "mikä hirveä tapainturmelus — sääli vanhaa Gustardia!" Ja nauraen tuota vaarallista nauruaan hän kääntyi ympäri kantapäillään ja meni ulos.
Päivällisellä ja sen jälkeen illalla hän oli hyvin äänetön, kasvoilla sama ilme kuin metsästysretkillä, semminkin kun jotakin vaikeata oli käsillä. Päästyään huoneeseensa hän halusi saada helpotusta jonkun toiminnan kautta, joka saattoi loukata jotakin, vaikkapa häntä itseäänkin. Ei hyödyttänyt mennä vuoteeseen ja kieritellä siinä kuumeessa — sillä hän tiesi olevansa nurjalla mielellä! Hetken verran hän ajatteli mennä ulos. Se olisi ollut huvittavaa ja olisi loukannut heitä myöskin, mutta se oli vaikeata. Hän ei tahtonut tulla nähdyksi ja kestää julkisen melskeen nöyryytystä. Sitten hänen päähänsä pälkähti tornin katto, missä oli ollut kerran pikku tyttönä. Siellä ylhäällä hän saattoi hengittää ja päästä pois kuumeestaan. Tuntien turmeltuneen lapsen onnetonta iloa, lapsen, joka kostaa, hän piti huolen siitä, että jätti makuuhuoneensa oven auki, jotta hänen palvelijansa ei tietänyt, missä hän oli, ja oli levoton ja saattoi muutkin levottomiksi. Hiipien läpi kuunvalaiseman kuvakokoelman porrastaivakkeelle, mikä oli hänen isänsä lepopaikan ulkopuolella ja mistä kiviset portaat johtivat katolle, hän alkoi nousta. Päästyään noiden loppumattomien portaiden päähän hän pidätti henkeään sukeltautuessaan katolle tuon suuren rakennuksen pohjoispuolella, missä hänen allaan oli sadan jalan putous. Aluksi hän seisoi, ja hänen päätään huimasi, minkä vuoksi hän tarttui rintanojaan, mikä ympäröi tuota lyijytarhaa, ollen vielä kumouksellisten ajatusten vallassa. Vähitellen hän unhotti kaiken muun, paitsi sen, mikä oli hänen edessään. Hän oli melkein säikähdyksissään sen majesteetillisuuden vuoksi, minkä hän näki tuolla korkealla talojen yläpuolella. Tuo yöpukuinen kaupunki, niin kaukainen ja synkkä, niin vaalean hohtava ja elävä, minkä purppuraisilla kummuilla ja laaksoissa kasvoi sellaisia joukkoja valon kultakukkia ja minkä sydämestä kumpusi tämä syvä, loppumaton mumina — saattoiko tämä olla se sama kaupunki, minkä läpi hän oli kulkenut tuona samana päivänä! Sen nukkuvasta ruumiista sen äänetön henki oli laskeutunut synkkään viehättävyyteen ja liiteli siellä alhaalla vietellen häntä. Barbara kääntyi ympäri ja tarkasti kaikkea tuota ihmeellistä näkyä Hyde Parkin synkiltä aukeilta erään kaukana, idässä olevan kirkontornin jauhonvalkeaan aaveeseen asti. Kuinka merkillinen olikaan tämä yön kaupunki! Ja kuten meren laajan synkkyyden partaalla hänen henkensä oli tuntenut itsensä pieneksi ja araksi päivän koitteessa — niin tuntui hänestä nytkin siltä tuon suuren, hautovan suloisen olennon edessä, minkä ihminen oli tehnyt. Hän erotti Piccadillyn hotellien haamut ja niiden takana Westminsterin ja Whitehallin palatsit ja tornit. Kaikkialla oli indigontumman taivaan alla hämäränsinisten muotojen ja kalpeiden, kiemurtelevien valojen selittämätön rakastettavuus. Hän saattoi nähdä selvästi lähellä olevat valaistut ikkunat, ohikiitävät autot, vieläpä käyskentelevän kansankin, ja ajatus, että jokainen heistä merkitsi jotakin jollekin hänen kaltaiselleen, tuntui oudolta.
Juotuaan tästä ihmemaljasta hän alkoi tuntea omituista päihtymystä ja menetti pienuudentunteensa, tuntien itsensä pikemminkin vahvaksi, kuten Monklandissa näkemässään unessa. Hän tuntui myöskin, tuon alhaalla olevan suuren olion tavoin, karistaneen päältään ruumiinsa ja vapautuneen kaikista rajoista — liidellen suloisesti ilman mukana. Hän tuntui kuuluvan tuohon kaupungin vapautuneeseen henkeen, mikä oli vaipunut oman kauneutensa tajuamiseen. Sitten tämä kaikki tunne katosi ja hän jäi rypistelemään kulmakarvojaan, vavisten, vaikka länsituuli olikin lämmin. Koko hänen tulonsa tänne ylös tuntui omituiselta, naurettavalta. Huomaamatta hän hiipi alas ja oli tullut juuri kuvakokoelman ovelle, kun kuuli äitinsä hämmästyneen äänen sanovan: "Sinäkö se olet, Babs?" Kääntyessään hän näki hänen tulevan pyhäkön ovelta.
Ponnistaen kaikki voimansa Barbara sai takaisin kylmäverisyytensä ja katseli lady Valleysiä, joka sanoi hänelle epäröiden:
"Rakkaani, tuleppas tänne minuutiksi, tahdotko?"
Tuossa levolle omistetussa huoneessa lordi Valleys seisoi selkä liettä vastaan, kasvoilla suuttumuksen ja päättäväisyyden sekainen ilme. Agathan arvelu, pitikö hänen kertoa tahi ei, ratkesi hirveästi siten, että pikku Ann kuulutti eräässä keskustelun katkelmassa: "Me näimme täti Babsin ja mr Courtierin Gustardilla, mutta me emme puhutelleet heitä."
Tämän iltapäivän tapausten lannistamana lady Valleys ei ollut säilyttänyt tavallista neuvokkuuttaan. Hän oli puhunut asian miehelleen. Tämänlaatuinen kohtaus liikkeessä, mikä ei ollut kuuluisa muusta kuin hääkakuistaan, ei eräässä mielessä merkinnyt mitään, mutta kun molemmat olivat jo hämillään Miltounia koskevien uutisten johdosta, niin tämä tuntui heistä onnettomalta, ikäänkuin taivaat olisivat tehneet salajuonen heidän perheensä häpäisemiseksi. Lordi Valleysistä tämä oli erittäin masentavaa siksi, että hän todella ihaili tytärtään ja että oli kiinnittänyt niin vähän huomiota vaimonsa puolelta joku aika sitten tulleeseen varoitukseen. Neuvottelussa he olivat tulleet vain siihen tulokseen, että lady Valleysin piti puhutella Barbaraa. Vaikka heillä ei ollutkaan tarkkaa henkistä vaistoa, niin heillä oli kuitenkin kylmää harkintaa, ja he olivat täysin selvillä siitä, että Barbaraa oli vaarallista vastustaa. Tämä ei ollut estänyt lordi Valleysiä noitumasta kovasti tuota "kirottua tunnotonta veitikkaa" ja salaa muodostamasta omaa suunnitelmaansa tämän asian käsittelemiseksi. Lady Valleys, joka syvemmin oli tutustunut tyttärensä luonteeseen ja joka, naisellisuudesta johtuvan lauhkeuden vuoksi toista sukupuolta kohtaan, ei koettanut puolustaa Courtieria, ajatteli vain itsekseen: "Babs on oikeastaan koketti." Sillä hän ei voinut kokonaan olla muistamatta, millainen itse oli ollut sillä iällä.
Näin odottamattomasti kutsuttuna Barbara seisoi kylmäverisenä isänsä kirjoituspöydän vieressä, huulet lujasti yhteenpuristettuina.
Nähdessään hänen äkkiä ilmestyvän lordi Valleys vaistomaisesti jätti otsanrypistämisen. Hänen ihmisistä ja asioista saamansa kokemus ja hänen tuhannet diplomaattiset tuntinsa olivat opettaneet hänet näyttämään rauhalliselta silloinkin, kun oli hyvin kaukana tästä tunteesta. Totta puhuen hän olisi kernaammin kohdannut vihamielisen roskalauman kuin tyttärensä näissä olosuhteissa. Hänen ruskettuneet kasvonsa, koko hänen päänsä sai vaistomaisesti tavallista sotilaallisemman näön. Hänen silmäluomensa laskeutuivat hieman, hänen kulmakarvansa kohosivat jonkun verran. Barbaralla oli huntu yöpuvun päällä, ja lordi Valleys tarttui vaistomaisesti tähän pikku seikkaan saadakseen puheen alkuun.
"Ah! Babs, sinä olet ollut ulkona?"
Valveilla aina sormenpäitä myöten, hermot kirvelevinä, mutta ilmaisematta mitään tästä Barbara vastasi:
"En, vain tornin katolla."
Hänelle tuotti pahanilkistä iloa, kun huomasi isänsä arvokkaan ulkokuoren alla piilevän hämmennyksen. Huomattuaan tuon peitetyn pilanteon lordi Valleys sanoi kuivasti:
"Tuijottamassa tähtiin?"
Sitten hänelle ominaisella äkillisellä päättäväisyydellä hän lisäsi, ikäänkuin kiusaantuneena viivyttelyn ja horjumisen johdosta.
"Tiedätkö sinä, että minä en luule olevan viisasta käydä kohtauksilla sokerileipurien myymälöissä, kun Ann on Lontoossa."
Häneltä jäi huomaamatta Barbaran silmissä oleva vaarallinen välke, mutta ei lady Valleysiltä, joka sanoi heti paikalla:
"Epäilemättä sinulla oli siihen riittävät syysi, rakkaani."
Barbara käyristi huultaan selittämättömästi. Tosiaankin, jos he eivät olisi olleet sellaisessa näytöksessä Miltounin kanssa ja jos he eivät olisi olleet niin levottomia kuin olivat, niin he molemmat olisivat nähneet, että siinä tilassa kuin heidän tyttärensä oli, oli parasta puhua mahdollisimman vähän. Mutta he eivät pystyneet hallitsemaan hermojaan, ja entistä kärsimättömämmällä äänellä lordi Valleys huudahti:
"Sinusta ei tunnu, luulen, minkään selityksen antaminen tarpeelliselta."
Barbara vastasi:
"Ei."
"Ah!" sanoi lordi Valleys: "minä huomaan, että selitys voidaan saada tuolta herrasmieheltä, jonka sopivaisuusaisti on ollut sellainen, että on saattanut ehdottaa sinulle jotakin sellaista."
"Hän ei sitä ehdottanut, vaan minä."
Lordi Valleysin kulmakarvat kohosivat korkeammalle.
"Tosiaanko?" hän sanoi.
"Geoffrey!" mutisi lady Valleys, "muistaakseni minun piti puhuaBabsille".
"Se olisi epäilemättä viisainta."
Barbarassa, jota tällä tavoin ensi kertaa vakavasti nuhdeltiin, heräsi omituinen tunne, ikäänkuin hänen ihoaan olisi kaavittu — sairas ja samalla kertaa pirullinen tunne. Sillä hetkellä hän olisi saattanut vaikka lyödä isänsä kuoliaaksi. Mutta hän ei ilmaissut siitä mitään, oli vain hieman laskenut silmäluontaan alemmaksi.
"Oliko vielä muutakin?" hän sanoi.
Lordi Valleysin leuka kävi äkkiä hieman pitemmäksi.
"Jatkoksi sinun osuuteesi Miltounin asiassa se on erikoisen viehättävää."
"Rakkaani", pisti tähän väliin lady Valleys, "Babs on selittävä minulle. Se ei ole mitään, tietenkään."
Barbaran tyyni ääni sanoi taas:
"Oliko vielä muutakin?"
Tämän lauseen toistaminen tuolla hulluksi tekevällä, kylmällä äänellä hävitti melkein kokonaan hänen isänsä vaikeasti säilyneen itsehillinnän.
"Sinusta ei saa selvää", hän sanoi kuolettavan kylmästi. "Minulla on oleva kunnia sanoa tuolle herrasmiehelle, mitä minä hänestä ajattelen."
Näiden sanojen johdosta Barbara vetäytyi kokoon ja loi katseen heihin kumpaiseenkin.
Tämän katseen alla, mikä kylmän kovuutensa tähden oli niin hirveän elävä, lordi ja lady Valleys eivät voineet pysyä paikoillaan. Tuntui siltä, kuin Barbara olisi riistänyt heidän naamarinsa, heidän, jotka pitkäaikaisen, eittämättömän omahyväisyyden vuoksi olivat tulleet kankeiksi, venymättömiksi ja tavallisemmiksi kuin itse tiesivätkään. Totisesti kamala hetki! Sitten Barbara sanoi:
"Jos teillä ei ole mitään muuta, niin minä menen maata. Hyvää yötä."
Ja yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin, hän poistui.
Saavuttuaan huoneeseensa hän lukitsi oven, riisui vaippansa ja tarkasti itseään peilissä. Hän pani mielihyvällä merkille, miten lujasti saattoi purra hampaitaan, miten mahtavasti hänen povensa kohoili ja miten hänen silmänsä ikäänkuin pistivät hänen lävitseen. Ja koko ajan hän ajatteli:
"Vai niin! Rakkaani! Vai niin!"
Tässä kapinallisessa mielentilassa hän vaipui uneen. Ja merkillistä kyllä hän ei uneksinut siitä, jota oli mielessään niin ankarasti puolustanut, vaan Harbingerista. Hän luuli olevansa vankilassa, eräässä kopissa, mikä muistutti Sea Housen seurusteluhuonetta. Viereisessä kopissa, johon hän saattoi kurkistaa, Harbinger kaivoi seinään reikää kynsineen. Hän saattoi selvästi nähdä hänen kätensä selässä olevat karvat ja kuulla hänen hengittävän. Reikä tuli suuremmaksi ja suuremmaksi, hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi, ja hän heräsi.
Hän nousi, mielessä ilkeä päätös olla osoittamatta mitään ja olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja pettää heitä kaikkia, ja sitten — —! Mutta hän ei selittänyt edes itselleen, mitä nuo sanat "ja sitten" oikeastaan merkitsivät.
Suunnitelmansa mukaisesti hän esiintyi levollisena aamiaispöydässä, meni ratsastamaan Ann'in kanssa ja jäljestäpäin ostoksille äitinsä kanssa. Miltounia koskevien uutisten vuoksi lady Valleysin Skotlannin-matka oli lykätty tuonnemmaksi. Barbara väisti kylmän nerokkaasti kaikki äitinsä yritykset johtaa hänet puhumaan siitä, mikä oli saanut hänet kohtaamaan Courtierin Gustardilla; liioin hän ei puhunut veljestään, mutta oli muuten tavallisella tuulellaan. Vieläpä hän iltapäivällä tarjoutui lähtemään äitinsä kanssa vanhan lady Harbingerin luokse, mikä asui lähellä Prince's Gatea. Hän tiesi Harbingerin olevan siellä ja tunsi kyynillistä huvia ajatellessaan, että kohtasi tuon toisen kello viideltä ja hänet tällä tavalla. Se oli heille kaikille täydellinen eksytys! Tuntiessaan täten tekevänsä aika kepposen hän päällepäätteeksi sanoi Harbingerille äitinsä kuullen, että tahtoi kävellä kotia ja että Harbinger sai tulla saattamaan jos tahtoi. Ja hän tahtoi.
Mutta kun hän kerran oli alkanut keinuen kulkea tuona vienona iltapäivänä, vehmaiden puiden alla, missä länsituuli oli tehnyt ilman suloiseksi, hänen kapinallinen, huolimaton mielentilansa oli hävinnyt, ja hän tunsi itsensä äkkiä onnelliseksi ja suopeaksi ja iloiseksi sen johdosta, että käveli hänen kanssaan. Tänä päivänä Harbinger oli myöskin sydämellinen, aivan kuin olisi päättänyt olla turmelematta hänen iloisuuttaan, mistä taas Barbara oli hänelle kiitollinen. Kerran tai kahdesti hän kohotti kättäänkin ja kosketti Harbingerin hihaa, kääntäen hänen huomionsa täten lintuihin tai puihin, ollen ystävällinen ja iloinen kaikkien noiden katkerien tuntien jälkeen. Kun he erosivat toisistaan Valleys Housen ovella, niin hän katsahti häneen, hymyillen omituisesti ja puolittain katuvasti. Sillä nyt oli tuo hetki tullut!
Barbara istui ja odotti pienessä eteishuoneessa, missä harvoin käytiin. Hän saattoi nähdä sieltä pääportaat, ja hän ajatteli kohdata Courtierin sattumalta hallissa. Hän oli kiihtynyt ja hieman pilkallinen kiintymyksensä johdosta. Hän oli odottanut, että Courtier olisi ollut täsmällinen, mutta kello kävi jo kuudetta, ja pian hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi, melkein naurettavaksi, istuessaan tässä huoneessa, missä kellään ei ollut tapana käydä. Mentyään ikkunan luo hän katseli ulos.
Ääni hänen takanaan sanoi äkisti:
"Täti Babs!"
Käännyttyään takaisin hän näki pikku Ann'in katselevan suorilla pähkinänvärisillä silmillään. Barbaran läpi kävi hermoväristys.
"Onkos tämä sinun huoneesi? Tämä on kaunis huone, eikös niin?"
Hän vastasi:
"Hyvin sievä, Ann."
"Niin. Minä en ole ollut koskaan täällä ennen. Joku tuli juuri, niin että minun täytyy mennä."
Tahtomattaan Barbara vei käden poskelleen ja meni nopeasti halliin sisarensa tyttären kanssa. Ovella William-niminen palvelija ojensi hänelle kirjeen. Hän katsahti päällekirjoitukseen, mikä oli Courtierin. Hän meni takaisin huoneeseen. Raollaan olevasta ovesta hän näki pikku Annin seisovan, jalat harallaan, kädet laskettuina vyölle, nykerän pienen nenän osoittaessa Williamia. Barbara sulki oven äkisti, repi kuoren auki ja luki:
Arvoisa Lady Barbara.
Olen pahoillani sen johdosta, että kohtaukseni teidän veljenne kanssa oli hyödytön.
Satuin istumaan puistossa äsken juuri ja tahdon toivottaa teille kaikkea onnea, ennenkuin lähden. Se, että olen tuntenut teidät, on tuottanut minulle mitä suurinta huvia. Koskaan en tule ajattelemaan teitä tuntematta ylpeyttä, en liioin ole muisteleva teitä uskomatta, että elämä on hyvä. Jos olen taipuvainen näkemään asiat synkässä valossa, niin olen muistava, että te hengitätte tätä samaa kuolevaisten ilmaa. Ja kauneudelle ja ilolle minä kohotan hattuani suuremmalla kunnioituksella, kun kerran minun oli sallittu kävellä ja puhella kanssanne. Ja niin, hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon.
Teidän uskollisin palvelijanne
Charles Courtier.
Hänen poskiaan poltti, huokauksia pääsi hänen huuliltaan. Hän luki kirjeen uudestaan, mutta ei voinut nähdä mitään sumulta sen loppupäässä. Jos tuossa kirjeessä olisi ollut yksikin moitesana tai edes tyytymättömyyttä! Hän ei voinut antaa hänen mennä tuolla lailla, ilman hyvästiä, ilman mitään selitystä. Hän, Courtier, ei saanut pitää häntä kylmänä keikailijana, joka oli käyttänyt häntä huvinaan muutamia viikkoja. Hän tahtoi selittää hänelle kaikin mokomin, ettei ollut sellainen. Hän tahtoi saada hänet ymmärtämään, ettei ollut sellainen, minä Courtier häntä piti — että jokin hänessä kaipasi häntä — kaipasi — —! Hänen mielensä oli hämmentynyt. "Mitä se oli?" hän ajatteli: "Mitä minä tein?" Ja kipeänä omasta tuskastaan hän kiersi kirjeen, pisti sen hansikkaaseensa ja riensi ulos. Hän käveli nopeasti Piccadillylle ja kulki Green Parkin poikki. Siellä hän sivuutti lordi Malvezinin ja erään ystävän, jotka vaelsivat Hyde Park Corneria kohden, ja nyökäytti heille hieman päätään. Noiden kahden säännöllisen ja hyvinhoidetun olennon levollisuus kiusasi häntä nyt. Hän tahtoi juosta, lentää tuohon kohtaukseen, jonka piti poistaa häneltä ne ilkeät tunteet, jotka Courtierilla ilmeisesti oli hänestä, Barbara Caradocista, muka tavallisesta lumoojasta, petturista ja koketista! Ja tuo kirje — sisältämättä tavuakaan nuhdetta! Hänen poskiaan poltti niin, ettei voinut olla koettamatta kätkeä niitä ohikulkevilta ihmisiltä.
Tultuaan lähemmäksi Courtierin asuntoa hän kulki hitaammin, pakottaen itsensä ajattelemaan, mitä hänen piti tehdä ja mitä hänen piti saada hänet tekemään! Mutta hän jatkoi päättävästi kulkuaan. Hän ei tahtonut perääntyä — tuli mitä tuli! Hänen sydämensä jyskytti, näytti pysähtyvän, jyskytti taas. Hän puri yhteen hampaitaan, ja hänessä heräsi toivoton ilomielisyys. Tämä oli seikkailua! Sitten hänet valtasi sama tunne kuin tuolla katolla. Koko asia oli omituista, naurettavaa! Hän pysähtyi ja veti kirjeen esiin hansikkaastaan. Se saattoi olla naurettavaa, mutta hänen piti se tehdä, ja sulkien huulensa tiukasti hän jatkoi matkaansa. Ajatuksissaan hän jo seisoi hänen edessään, silmät suljettuina, odottaen, sydämen jyskiessä lujasti, sitä, mitä oli tunteva, kun Courtierin suu oli puhunut ja kenties koskettanut hänen kasvojaan tai kättään. Ja hän näki itsensä ikäänkuin kangastuksessa, silmäluomet alhaalla, huulet hieman raollaan, kädet avuttomina sivuilla. Käsittämättömästä syystä hänen vartalonsa kuitenkin oli näkymätön. Sitten hän huomasi tulleensa Courtierin ovelle.
Hän soitti ovikelloa rauhallisesti, mutta sen sijaan että olisi antanut kätensä vaipua, hän painoi kasvojaan vasten sitä pientä paljasta paikkaa, minkä hansikas oli jättänyt auki, nähdäkseen, polttiko hänen poskiaan tosiaankin sillä lailla.
Jokin näkymätön voima avasi oven ja saattoi näkyviin käytävän ja portaat, joita peitti punainen matto, ja portaitten juurella makaavan vanhan, takkuisen, vaaleanruskean koiran, joka oli täynnänsä kirppuja ja suruja. Barbara joutui järjettömän kauhun valtaan, hänen ruumiinsa jäykistyi, mutta hänen henkensä alkoi lentää takaisin Green Parkin poikki Valleys Housen halliin. Sitten hän näki tulevan itseään vastaan nuorenpuoleisen naisen, esiliina vyöllä, silmissä lempeä, punastunut katse. "Asuuko mr Courtier täällä?"
"Kyllä, neiti." Tuon nuoren naisen hampaat olivat harvalukuiset ja mustat, ja Barbara saattoi vain seisoa siinä sanomatta mitään, aivan kuin hänen ruumiinsa olisi jäänyt oman onnensa nojaan auringonpaisteen ja hämärän, punaisen käytävän välille, mikä johti — minne?
Tuo nainen puhui jälleen:
"Olen pahoillani, jos tahdoitte häntä tavata, neiti, sillä hän on mennyt."
Barbara tunsi sydämessään aivan kuin kuminauhan paukahduksen, nauhan, joka on päästetty irti jännityksestään. Hän kumartui silittämään tuota vanhaa koiraa, mikä haisteli hänen kenkiään. Tuo nainen sanoi:
"Enkä minä tietenkään voi antaa hänen osoitettaan, sillä hän on lähtenyt ulkomaille."
Mutisten jotakin, tietämättä mitä, Barbara riensi auringonpaisteeseen. Oliko hän iloinen? Oliko hän surullinen? Kadun kulmassa hän kääntyi ympäri ja katsahti taakseen. Nuo kaksi päätä, naisen ja koiran, näkyivät siellä vielä, työntyneinä ovesta esiin.
Hänet valtasi hirveä halu nauraa, mitä seurasi hirveä halu itkeä.
Länsituuli, jonka mumina oli edellisenä yönä saatellut Courtieria ja Miltounia, toi tullessaan jokea pitkin syksyn ensi tunnelman. Hitaan hiipivinä ja pehmeän harmaina pilvet näyttivät koettavan pimittää aurinkoa, mikä paistoi vain katkonaisesti tänä aikaisena aamuna. Kun Audrey Noel pukeutui, niin auringonsäteet tanssivat toivottomasti vaalealla seinällä, pienten harhailevien sielujen tavoin, sääskien suristessa iloisesti, jättämättä ilmaan mitään jälkiä. Takaikkunan tummien uutimien rakojen läpi muutamia tupruavia valokuituja tunkeutui hänen peilinsä selkään. Kokoonpantuina värisevistä, harmaista spiraaleista, jotka olivat niin paksuja, että Audreyn käsi hämmästyi, kun ei onnistunut tarttumaan niihin, ne tuottivat hetken huvia onnettomalle sydämelle. Sillä miten hän olisi voinut olla onnellinen, hänen rakkaansa kun oli ollut poissa kolmekymmentä tuntia eikä hän ollut voittanut hänen viime suudelmiensa tuottamaa tuhonomaista tunnetta, mikä oli hänet vallannut, kun sai kuulla Miltounin päätöksen jättää edustajapaikkansa. Hänen, Audreyn, katse oli ollut syvempi, hänen vaistolleen oli kohtalo tuonut sanan.
Olla jarruna, hänen hyödyllisyytensä hävittäjänä, olla olematta apuna, mutta sen sijaan kammitsana, olla olematta inspiroivana taivaana, mutta sen sijaan pilvenä! Ja epäilyksen vuoksi, jota hän, Audrey, ei voinut ymmärtää! Hän ei ollut vihoissaan tuon käsittämättömän epäilyn vuoksi, mutta hänen fatalisminsa ja hänen myötätuntonsa oli seurannut sitä Miltounin tulevaisuuteen. Kun asiat nyt olivat tällä kannalla, niin ei voinut kestää kauan, ennenkuin Miltoun tuntisi, että Audreyn rakkaus häiritsi häntä. Ja vaikkapa hän sitten vielä kaipaisikin häntä, Audreytä, niin hän kaipaisi häntä vain ruumiillaan. Ja jos Miltoun tämän epäilyn vuoksi saattoi jättää uransa, niin hän saattoi myöskin elää Audryn kanssa rakkautensa haihduttuakin! Tätä ajatusta hän ei voinut kestää. Se pisti hänen keskushermoonsa. Ja kuitenkaan ei elämä saattanut olla niin raaka, että olisi voinut valmistaa hänelle sellaisen onnen tarkoituksella riistää sen häneltä! Varmastikaan hänen rakkautensa ei ollut vain yhtä päivää varten, eikä Miltounin rakkaus mikään syleily, mikä loppui siihen!
Tänä aamuna epätoivonsa vahvistamana hän myönsi itsensä kauniiksi. Miltounin tuli, hänen täytyi kaivata häntä enemmän kuin tuota toista elämää, jota ajatellessa Audreyn kasvot synkkenivät. Tuo toinen elämä oli niin ankara ja niin kaukana hänestä, Audreystä! Niin rakkautta vailla, niin muodollinen, ja kuitenkin — hänelle, Miltounille, niin todellinen, niin toivottoman ja kirotun todellinen! Jos hänen täytyi tosiaankin luopua urastaan, niin sitten tuli heidän yhteiselämänsä varmastikin miellyttämään häntä, Miltounia — elämä yksinkertaisten ja suloisten asiain keskellä, kaikkialla maailmassa, musiikkeineen ja tauluineen, kukkineen ja luontoineen, ystävineen, jotka kävivät heitä katsomassa heidän itsensä vuoksi, elämä, missä oltiin ystävällisiä kaikkia kohtaan, autettiin köyhiä ja onnettomia ja rakastettiin! Mutta Miltoun ei kaivannut sellaista elämää! Mitä hyödytti luulotella sitä? Oli oikein ja luonnollista, että hän tahtoi käyttää valtaansa! Johtaa ja palvella! Hän, Audrey, ei tahtonut häntä muunlaiseksi. Näissä ajatuksissaan hän kiersi ja kääri tummaa tukkaansa ja hautasi sydämensä pitsipeitteen alle. Hän huomasi myöskin ominaisella huolellisuudellaan kaksi kuihtuvaa kukkaa maljakossa, mikä oli pöydällä, ja poistettuaan ne hän tyhjensi maljan ja täytti sen uudestaan vedellä.
Ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, auringonsäteet olivat tauonneet tanssimasta ja harmaat valokuidut olivat kadonneet. Syystaivas oli päässyt oikeuksiinsa. Mennessään hallissa olevan peilin ohi, mikä oli aina kohdellut häntä karkeasti, hänellä ei ollut rohkeutta katsahtaa siihen. Sitten äkkiä naisen usko oman viehätyksensä voimaan tuli hänen avukseen. Hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi — varmastikin Miltounin täytyi rakastaa häntä enemmän kuin omaatuntoaan! Mutta tämä luottamus oli hyvin arka ja valmis häviämään ensi vastuksen sattuessa. Vieläpä tuo ystävällinen, tuoreposkinen palvelustyttökin näytti tänä aamuna katsovan häntä säälien, ja kaikki hänen muotoaistinsa, joka sai hänet välttämään kaikkea, mikä saattoi häiritä tai haavoittaa muita, tai saada jonkun pitämään häntä säälittävänä, heräsi hänessä heti. Hän tuli yhä varovaisemmaksi ilmaisemaan jotakin, itselleenkin. Siten hän kulutti aamupäivän, toimittaen koneellisesti kaikki pienet askareensa. Ylitsevuotava halu seurasi häntä koko ajan, halu viedä hänet mukanaan pois Englannista, halu nähdä, saattoivatko ne tuhannet kauneudet, jotka hän saattoi näyttää hänelle, Miltounille, sytyttää hänessä rakkauden niitä asioita kohtaan, joita hän rakasti. Tyttönä hän oli viettänyt melkein kolme vuotta ulkomailla. Eikä Eustace ollut koskaan ollut Italiassa eikä hänen rakastamissaan vuoristolaaksoissa! Sitten hänen Templessä olevien huoneittensa muisto kosketti tätä näkyä ja ruhjoi sen. Mikään Tizianin taulu tai alppiruusu ei voinut huumata noiden kirjojen, noiden paperien ja tuon suuren kartan rakastajaa. Ja nahanhaju tuli hänen sieraimiinsa niin vahvana, kuin hän olisi ollut äänettömästi askartelemassa hoitaen sairasta Miltounia. Sitten hänen lävitseen kävi taas lämmin, ihmeellinen tunne, minkä vallassa hän oli ollut noina kalliina päivinä — tunne, joka salaa tiesi saavuttavansa voittonsa ja täydellistymisensä, tuo suloinen tunne siitä, että uhrasi koko aikansa, kaikki ajatuksensa, tunne siitä, että odotti tuota jumalaista, peruuttamatonta hetkeä, jolloin lopultakin saattoi antaa itsensä ja olla hänen. Hän muisti myöskin, miten väsynyt, miten sanomattoman väsynyt hän oli ollut ja miten hän oli hymyillyt koko ajan sisäistä hymyä sen johdosta, että oli ollut väsynyt hänen vuokseen.
Ovikellon ääni sai hänet säikähtämään. Miltoun oli sähköttänyt tulevansa iltapäivällä! Hän päätti olla näyttämättä mitään hämmennyksestään ja veti syvään henkeään, odottaen hänen suudelmiaan.
Se ei ollut Miltoun, vaan lady Casterley.
Isku sai veren kiehumaan hänen ohimoillaan. Sitten hän huomasi, että hänen edessään oleva pikkuinen olento värisi myöskin. Vetäen esiin tuolin hän sanoi: "Haluatteko istua?"
Tuon vanhan äänen sävy, kun se kiitti häntä, toi hänen muistiinsa elävästi Monklandin puutarhan, mikä välkkyi kesän suloudessa, ja Barbaran, joka seisoi veräjällä tuon pienen haamun yläpuolella, mikä nyt istui siinä niin hiljaa hyvin kalpein kasvoin. Nuo terävät piirteet, nuo kiinteät, verhotut silmät olivat niin usein kiusanneet hänen ajatuksiaan; ne olivat pahan unen kaltaisia, mikä oli toteutunut.
"Minun tyttärenpoikani ei ole täällä, eihän?"
Audrey pudisti päätään.
"Me olemme kuulleet hänen päätöksensä. En tule puhumaan teille mitään turhia. Se on onnettomuus — minulle se merkitsee tuhoa. Minä olen tuntenut hänet ja rakastanut häntä lapsesta saakka ja olen ollut kylliksi hullu uneksiakseni unia hänestä. Minä tahtoisin tietää, tiedättekö te, minkä verran me olemme luottaneet häneen. Teidän täytyy antaa vanhalle naiselle anteeksi hänen tulonsa tänne tällä lailla. Minun iälläni vain harvat asiat merkitsevät mitään, mutta ne merkitsevät hyvin paljon."
Ja Audrey ajatteli: "Ja minun iälläni vain yksi asia merkitsee, ja se merkitsee enemmän kuin kuolema." Mutta hän ei puhunut mitään. Kenelle ja mitä varten hän olisi puhunut? Tälle vanhalle naiselle, joka edusti koko maailmaa? Mitä hyötyä sanoista?
"Minä voin sanoa teille", jatkoi tuon pienen olennon ääni, olennon, joka tuntui niin täyttävän koko huoneen harmaudellaan, "sen, mitä en saattaisi sanoa muille, sillä te ette ole kovasydäminen".
Vavahdus kävi tuosta niin ylistetystä sydämestä äänettömiin huuliin asti. Ei, hän ei ollut kovasydäminen! Vieläpä hän saattoi olla myötätuntoinen tuota vanhaa naista kohtaan, jonka äänestä levottomuus oli riistänyt sen despotismin.
"Eustace ei voi elää ilman uraansa. Hänen uransa on hän itse. Hänen täytyy toimia ja johtaa ja käyttää valtaansa. Mitä hän on antanut teille, se ei ole ollut hänen todellinen itsensä. Minä en halua loukata teitä, mutta totuus on totuus, ja meidän täytyy kumartua sen edessä. Se saattaa olla ankarata, mutta minä voin kunnioittaa surua."
Kunnioittaa surua! Niin, tämä harmaa vieraissakävijä saattoi sen tehdä tuulen tavoin, joka kulkee vedenpinnan yli, tuulen tavoin, joka koskettaa ruusua, mutta tunkeutua sydämeen ja ymmärtää sen suruja, sitä tuo vanha nainen ei voinut! Yhtä hyödytöntä oli koettaa saada ilmi pääskysten kiertoliikkeiden tarkoitusta tai pyrkiä maljassa olevien liljojen hennon tuoksun lähteille! Miten hän olisi tietänyt, mitä liikkui Audreyn sisällä — tuo vanha nainen, jonka veri oli kylmennyt? Ja Audreystä tuntui siltä, kuin olisi katsellut jotakin, joka heitteli häntä sen kuorilla, jonka hänen oma henkensä oli jo kauan sitten syönyt. Hän halusi nousta ja tarttua tuohon kylmään hämähäkinkäteen, nostaa sen sydämelleen ja sanoa: "Tunnustelkaapas tätä ja vaietkaa!"
Mutta, oli miten oli, hän ei menettänyt omituista myötätuntoaan noiden valkeiden, teräväpiirteisten kasvojen omistajaa kohtaan. Ei ollut hänen vierailijansa virhe, että hän oli tullut! Jälleen lady Casterley puhui.
"Nyt on vielä aikaa. Jos te ette lopeta sitä nyt heti, niin asia tulee teille myöhemmin vaikeammaksi Hän ei tule muuttamaan mieltään. Jos te saatatte hänet jättämään uransa, niin se tulee vain vaikuttamaan teihin takaisin. Minä voin odottaa teiltä vain vihaa sen johdosta, että puhun teille tällä lailla, mutta uskokaa minua, ajan oloon tämä on kääntyvä yhtä hyvin teidän kuin hänenkin parhaakseen."
Mrs Noelin valtasi ivallisen raivon voimakas sydämenjyskytys, kun hän kuunteli tätä puhetta. Hänenkin parhaakseen! Ruumiin parhaaksi, joka on juuri hengittänyt viime henkäyksensä, kukkasen parhaaksi, joka on paraikaa kantapään alla, vanhan koiran parhaaksi, jonka isäntä jättää viimeistä kertaa! Vähitellen lyijynraskas paino pysäytti hänen sydämensä värinän. Jos hän ei tehnyt siitä loppua heti kohta! Nuo sanat, jotka olivat lausumattomina olleet niin kauan hänen rinnassaan, olivat nyt tulleet sanotuiksi. Niin, jos hän ei sitä tehnyt, niin hänellä ei tullut koskaan olemaan hetkenkään rauhaa, tuntiessaan, että pakotti Miltounin kuolemaan eläessään ja hävitti oman rakkautensa ja ylpeytensä! Ja toinen oli nyt antanut hänelle kannukset! Ajatus, että joku toinen — tuo ankaran maailman ankara nainen — oli pukenut sanoiksi sen, mikä oli vaivannut hänen rakkauttaan ja ylpeyttään niiden aikakausien läpi, jotka olivat kuluneet siitä, kun Miltoun oli puhunut hänelle päätöksestään, ajatus, että joku muu oli sanonut hänelle sen, minkä hänen sydämensä oli jo niin kauan tietänyt olevansa pakotettu tekemään — tämä pisti häntä veitsen tavoin! Tätä hän ei mitenkään voinut kestää!
Hän nousi ylös ja sanoi:
"Jättäkää minut nyt, olkaa hyvä! Minulla on niin paljon toimitettavaa, ennenkuin lähden."
Eräänlaisella ilolla hän näki noiden vanhojen kasvojen hämmästyvän, eräänlaisella ilolla hän pani merkille, miten vapisevat kädet kohottivat niiden omistajan tuolista, ja kuuli änkyttävän äänen sanovan: "Te lähdette? Ennenkuin — ennenkuin hän tulee? Te — te ette tahdo enää nähdä häntä?" Eräänlaisella nautinnolla hän pani merkille, miten lady Casterley ei tietänyt, tuliko hänen kiittää vai siunata vai hiipiä pois sanomatta mitään. Eräänlaisella nautinnolla hän pani merkille, miten veri nousi noihin kalpeihin kasvoihin ja miten kuihtuneet huulet puristuivat toisiaan vastaan. Sitten, tuskin kuiskaten: "Kiitän teitä, rakkaani!" lady Casterley kääntyi, kestämättä enempää katsetta tai ääntä. Mrs Noel meni ikkunan luokse, painoi otsansa ruutua vasten ja koetti olla mitään ajattelematta. Hän kuuli rattaanpyörän äänen — lady Casterley oli mennyt. Ja sitten hän huomasi sen, mikä on jokaisesta naisesta tai miehestä hirveintä tietää, sen, ettei voinut itkeä!
Tänä elämänsä katkerimpana ja tyhjimpänä hetkenä hän tunsi itsensä oudon tyyneksi, nähden selvästi, tarkasti, mitä hänen tuli tehdä ja minne mennä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä äkkiä, tai se jäi kokonaan tekemättä! Äkkiä ja ilman melua! Hän pani kasaan muutamia tavaroita, lähetti palvelustyttönsä hakemaan ajuria ja istui kirjoittamaan kirjettä.
Hänen ei pitänyt tehdä tai sanoa mitään, mikä saattoi kiihdyttää Miltounia ja saattaa hänet jälleen sairaaksi. Se sai olla tyyni ja järkevä, tuo kirje! Olisi ollut helppo kirjoittaa hänelle ja sanoa, minne meni, kirjoittaa kirje, joka olisi saanut hänet, Miltounin, tulemaan lentäen perässä. Mutta kirjoittaa tyyni, järkevä kirje, mikä tuli saamaan hänet odottamaan ja ajattelemaan, ilman että koskaan tuli tapaamaan häntä! Tämä ajatus mursi hänen sydämensä.
Kun hän oli lopettanut ja sulkenut kirjeen, niin hän istui liikkumattomana, kädet ja aivot jähmeinä, koettaen käsittää, mitä oli lähinnä tehtävä. Mennä, ja siinä oli kaikki!
Hänen matkalaukkunsa olivat jo alhaalla. Hän valitsi pienen hatun, mistä eniten piti, ja veti sen päälle paksuimman harsonsa. Heitettyään sitten matkatakin harteilleen ja vedettyään hansikkaat käteensä hän katsahti pitkään peiliin, ja huomattuaan, että mikään ei voinut enää pidättää häntä lähtemästä, hän tarttui pukukoteloonsa ja läksi alas.
Virran partaalla itki eräs lapsi, ja tuo kirkuva, kiihkeä, kyyneltulvan katkoma ääni sai hänet peittämään huulensa, ikäänkuin olisi kuullut oman sielunsa sitä tietä kaikkoavan.
Hän nojasi ulos vaunuista sanoakseen palvelustytölle:
"Menkää ja lohduttakaa tuota itkevää, Ella."
Vasta kun hän oli päässyt vaunuun, turvaan kaikilta katseilta, hän puhkesi toivottomaan itkuun. Ikkunain ohi kiitävä vaalea savu ei ollut haihtuvampaa kuin hänen ilonsa oli ollut. Sillä hänellä ei ollut mitään harhaluuloja — kaikki oli ohitse! Kaiken kaikkiaan sitä ei ollut kestänyt — vuottakaan! Mutta tällä hetkelläkään hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut olla ilman rakkauttaan, mikä nyt oli mennyt hautaan, kuten kuollut lapsi, joka nyt ei koskaan enää tullut koskettamaan kaipaavilla sormillaan hänen rintaansa.