Siinä huoneessa, joka oli ollut kreivi Brahen työhuoneena hänen ollessaan Suomen kenraalikuvernöörinä, istui nyt hänen seuraajansa Erik von der Linde. Ikkunoista, jotka johtivat linnan vallihaudan yli vievälle sillalle päin, näkyi Linnankatu pitkin pituuttaan.
Gustaf astui päättäväisesti huoneeseen.
— Setä, sanoi hän, voitteko minua varten luovuttaa hetkisen?
— Sen voin, ja teen sen mielelläni, vastasi maaherra.
— Minulla on tärkeätä puhuttavaa kanssanne, sanoi Gustaf.
— Raha-asioita?
— Ei.
— No, sitten se lienee tuo toinen nuorison tauti, rakkaus.
— Niin. Minä tulin pyytämään, että te kirjoittaisitte isälleni pyytäen hänen suostumustaan. Te tiedätte, setä, että isäni panee suuren painon teidän sanoillenne.
— Sen tiedän. Paljon olisi toisin, jos hän aina olisi niin tehnyt.Lemmittysi on turkulainen?
— Niin on.
— Ja aiot mennä hänen kanssaan naimisiin?
— Niin.
— Onko tuo tuttavuus pitkä?
— Ei tuttavuus, mutta tunne. Eihän tuttavuuden pituus määrää rakkauden suuruutta.
— Ei, sen tiedän.
— Yksi ainoa lyhyt hetki voi määrätä kahden sielun kohtalon.
— Niin, niin, sydämen ääni, se on kohtalon määräys, sanoi maaherra.Tuo tyttö on aatelisnainen?
— Ei, porvaristyttö.
— Siis lemmenhoure, joka kestää kevätyön.
— Ei, vaan ikuisesti.
— Niin me sanomme, ja kuitenkin, kuinka kärkäs on ihmismieli unohdukselle. Se, mitä sinulle nyt tapahtuu, tapahtui isällesikin. Hän oli nuori, rakastui porvaristyttöön Tukholmassa. Hän hylkäsi tytön ja läksi sotatanterelle. Usein hän on sanonut antaneensa silloin onnen kulkea ohitseen, mutta epäilen, olisiko tuo tyttö voinut hänelle kokonaan onnea antaa. Usko minua, eri luokat tuovat mukanaan eri kehityksen, ja ihmisonni riippuu noista pienistä tottumuksista, jotka ympäristömme on antanut meille. Usko minua, miestä, joka jo on keski-iän saavuttanut; koeta unohtaa tuo tunne.
— Minä en sitä voi! huudahti Gustaf.
— Matkusta täältä pois. Kun et armastasi enää näe, niin silloin hän vähitellen mielestäsi haihtuu. Ja se, minkä nyt näet onnettomuudeksi, se voikin tulla onneksi. Muistojen rikkaan verhon taakse kokoo kohtalo usein onnettomuutemme, ne näyttävät meille elon pyhäpäivän, ja menneet surut silloin kirkastuvat; me nautimme kuin olisivat ne onnea. Sota kutsuu. Lähde sinne ja sodan laakereihin peitä sydämen haava.
— Minä tein jo valat hänelle, sanoi Gustaf.
— Jos hän on viisas, niin ei hän uskonut niitä. Lähde heti, hyvästiä sanomatta.
— Te vaaditte liian paljon.
— Minä vaadin sen, mitä täytyy vaatia.
— Minä en siis koskaan näkisi häntä enää!
— Poika parka, se onni, jonka kerran kadotamme, sen täydellisenä omistamme. Kerran ollut unelma kirkastaa elämämme harmaan.
— Jollei sammuta!
— Ei lemmenjutun tähden kuolla.
— Eikö? Niin köyhä siis on maailma, ettei osta se elon kultaa hintaan korkeimpaan. Minä en voi, en tahdo erota hänestä. Sanokaa, kuinka suuri oli isäni tunne. Antoiko hän tytölle kaiken ja saiko kaiken?
— Antoi ja sai.
— Ja kuitenkin jätti hänet!
— Niin.
— Ja tyttö?
— Hän löysi toisen miehen, joka jalona otti tytön omakseen ja antoi nimensä lapselle.
— Tiesikö isäni sen?
— Tiesi.
— Tiesikö tuo toinen, kuka tytön ylkä oli ollut?
— Ei. Tyttö sen salasi, ja mies oli kyllin jalo lopettaakseen kysynnän ja tiedustelun.
— Te tiedätte, kuka tuo nainen on?
— Tiedän. Hän on nyt kuollut.
— Mutta lapsi elää?
— Niin.
— Siis veljeni tai sisareni?
— Hän on sisaresi.
— Ja hän on missä?
— Täällä.
— Täällä! Turussa!
— Niin.
— Olenko hänet nähnyt?
— Olet.
— Sanokaa se minulle. Kuka hän on?
— Hän on Barbara, pormestari Schaeferin tytär.
— Hän!!
— Minä näen sinun kauhistuvan. Kukaan muu kuin sinä ja minä ei siitä tiedä täällä. Minä olen ollut vaiti, jotta en hänen elämäänsä toisi levottomuutta.
— Se on hän! huudahti Gustaf.
— Minä en vielä ole kuullut vastaustasi äskeisen ehdotukseni johdosta. Lähdetkö sotaan välttääksesi tunnettasi?
— Nyt minä lähden. Nyt minä tiedän, että kuolema minua on rakastava siellä.
— Minä olen kovakouraisesti ehkä unelmiisi tarttunut, mutta usko minua, minä olen kaiken tehnyt siksi, että sinä olet minulle rakas!
Ulkoa kuului torventoitotusta, ja joukko linnan vartioväkeä marssi portista.
— Minun täytyy lähteä yliopistolle, jossa viimeistä kahakkaa tutkitaan. Seuraa minua!
— Minä tulen!
Tyynenä nousi Gustaf ja koneellisesti seurasi setäänsä, joka astui vartioväen luo ja sen seuraamana läksi Linnankatua pitkin yliopistolle. Matkalla sanoi maaherra Gustafille:
— Sinä unohdit mainita armaasi nimen. Ken hän on?
— Minähän olen päättänyt sen tunteen surmata. Ei puhuta siitä enää.
— Sitä parempi!
Tuomiokirkon sakastissa odotti yliopiston rehtori, fysiikan professori Abraham Thauvonius maaherraa. Varhain aamulla oli konsistoriumi kokonaisuudessaan ollut koolla, ylioppilaita oli kuulusteltu, heidät syyllisiksi havaittu. Nyt odottivat syytetyt konsistoriumin tuomiota. Kiihkeätä keskustelua kuului pihamaalta, jonne ylioppilaita parviin oli kokoontunut. Huhu kulki siitä, että rehtori aikoi polkea ne yliopistolliset oikeudet, joiden mukaan akademian jäsentä ei saanut maallinen esivalta vangita kaupungissa eikä kaksi peninkulmaa sen rajojen ulkopuolella. Thauvonius aikoi antaa kapinoivat ylioppilaat maaherran haltuun, joka saisi määrätä rangaistuksen. Se oli ilmeistä akateemisten oikeuksien polkemista, ja yhteinen pyhä suuttumus teki kaikki keskenään epäsovussa olevat osakunnat yksimielisiksi. Määrätköön rehtori minkä rangaistuksen tahansa, kunhan ei vain nuorisoa loukattaisi yliopiston jäseninä!
Tuomiokirkon sakastissa asteli Thauvonius kiivain askelin edes ja takaisin. Hän oli hyvin kiihoittunut. Edellisenä iltana hän oli kodissaan saanut suorastaan tapella vaimonsa kanssa, ja tämä tällainen usein uusiintuva perhekohtaus oli ollut tavallista kiivaampi. Rehtori oli kiukkuisena poistunut kotoaan, mennyt krouviin ja juonut itsensä humalaan. Kun hän sieltä läksi, ei hän tahtonut palata kotiinsa, vaan meni yliopistolle, ja kun karsseri oli tyhjä, oli hän siellä olkikuvon päällä nukkunut yönsä. Aamulla oli sitten ollut kiusallinen ylioppilaitten tutkiminen, jossa monet olivat osoittaneet suorastaan rajatonta röyhkeyttä. Tämä ylioppilaitten menettely oli lopulta johtanut rehtorin siihen huomioon, että ainoa vitsa ja kuritus tälle rettelöivälle joukkiolle saattoi olla maaherran sekaantuminen asiaan. Hän oli lähettänyt pedellin viemään kirjeen linnaan, sopinut hetkestä, jona hän pyysi maaherran yliopistolle, ja nyt oli kohta ratkaiseva hetki lähellä.
Ennen matkaa oli maaherra käskenyt lataamaan pyssyt voidakseen tarpeen tullen laukaista peloituslaukauksia ilmaan.
Kun vartiojoukko astui joen yli vievälle sillalle ja kulki sen keskellä olevan teurastushuoneen ohitse, niin sillan korvassa odottamassa olevat ylioppilaat juoksivat yliopistolle ilmoittamaan tovereilleen sotilaiden tulosta.
— Sulkekaa portit! Sulkekaa portit! huusivat monet. Me emme antaudu muuten kuin väkivallalla.
Mutta Gabriel Tuderus sai sen estetyksi sanoen, että heidän on ensin nähtävä, mille kannalle maaherra tässä asiassa asettuu.
Vihamielinen hiljaisuus vallitsi pihamaalla linnan vartiojoukon marssiessa portista sisään. Ei ainoakaan tervehtinyt maaherraa, kun tämä tyynesti astui tuomiokirkon sakastia kohden.
Hetkisen siellä viivyttyään hän ilmestyi ovelle, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, kun hän alkoi puhua:
— Minä ymmärrän, että te olette suuttuneet minun sekaantumisestani yliopiston asioihin.
Ylioppilaat katsoivat kummastuneina toisiinsa.
— Minä en olisi sitä tehnyt, jolleivät ylioppilaat olisi käyttäneet akateemisia oikeuksiansa liian laajalla tavalla, menneet rajan yli, joka heille asetettu on. Te olette astuneet oikeuksienne ulkopuolelle hyökätessänne kaupungin vartioväen kimppuun; ihmettelettekö, että minä siellä tulen vastaan? Olen nuori ollut sekä huimapää. Minä ymmärrän teitä ja koetan tämän asian järjestää tavalla, joka teitä ei loukanne. Ne sakot, jotka konsistoriumi on määrännyt suoritettaviksi, on maksettava. Millainen teidän kukkaronne on, sen tiedän. Tuo päätös pysyy, sakot suoritetaan, mutta minun kukkarostani. Niin, niin, pojat! Se on jo tehty, ja rehtori saanut rahat. Näin sekaannun teidän asioihinne. Mutta paitsi sakkoja on teillä vielä suoritettavana muutakin, karsserissa istumista. Minä tiedän, että se paikka ei ole mikään peloittava paikka teille ja että siellä ei suinkaan itkien istuta pahojatekoja katumassa, vaan juodaan, lauletaan, soitellaan ja pelataan arpaa ja korttia, eikä karsseri muuten eroa krouvista kuin siinä, että sitä ei suljeta kello yhdeksältä ja ettei ajeta siellä olevia pois, vaan valmistetaan heille siellä yösijakin. Tämän tiedän ja niinpä valmistan teille toisen asunnon. Ei täällä, vaan linnassa, ei vankityrmässä, vaan vartiostosalissa. Siellä on teillä tilaisuus harjoittaa samoja iloja kuin karsserissakin. Erotus on vain siinä, että vartiostosalissa palaa aina tuli ja että siellä on vuoteet salin seinillä uupuneita varten ja talon puolesta ruoka ja ylöspito. Rangaistus, kysytte, mikä se on oleva? Se, että nuo syylliset saavat suorittaa vahtipalveluksen minulle, niin monta päivää kuin heille karsseria on määrätty. Ja sallikaa minun sanoa, jos olen tämän rangaistusmuodon teille keksinyt, niin tein sen siksi, että teidän vartionaolemisenne on oleva Suomen maaherralle kunnia ja ilo. Tämä on minun asettamani rangaistus. Alistutteko siihen?
— Alistumme, huusivat ylioppilaat ihastuneina.
— Eläköön maaherra! huusi Gabriel Tuderus.
Kaikuva eläköönhuuto seurasi sitä, ja hymyillen nosti maaherra sulkatöyhtöistä hattuaan.
— Rangaistuksen suorittaminen alkakoon heti, sanoi maaherra. Vartiosto saa luovuttaa teille aseensa, ja kun täältä linnaan palaan, saatte seurata minua.
Rehtorin seurassa, joka puheen aikana oli seisonut hänen takanaan, palasi Erik von der Linde sakastiin.
— Herra paroni, sanoi Thauvonius, minun täytyy ihailla taitoanne, jolla nuo nuoret miehet osaatte vetää puoleenne ja saada heidät alistumaan kaikkeen. Te olette suuri ihmistuntija.
— Sitä en ole, sanoi maaherra. Minä vain muistan, millainen olin itse nuorena. Ja kun ajattelen, miten olisin tahtonut minulle puhuttavan nuorena ollessani, niin löydän oikeat sanat. Vaikeudet meidän vanhempien ja nuorten välillä syntyvät siitä, että kehityttyämme unohdamme oman kehityksemme eri asteet.
Pihalla asetti Gustaf ylioppilaat riviin. Heille oli annettu vartioväen raskaat pyssyt.
Nuoriso, jolle se, mikä on uutta ja odottamatonta, aina on rakasta, katseli huvittuneena rivissä seisovia tovereitaan, ja mielihyvillään olivat nämäkin. Tuo pelätty epäsopu oli päättynyt näin, ja iloisuus äskeisen jännityksen jälkeen kokkapuheitten singahdellessa oli suuri.
— Se nyt on sentään onni, ettei sotaan komennettu, sanoi Sundelius, sillä kyllä vihollinen olisi osunut minuun, vaikka kuinkakin huonosti olisi ampunut.
— Minulla on siellä linnassa entisiä tuttavuuksia, sanoi Ringius; hyvähän on niitäkin taas tavata.
Gustaf kulki pitkin riviä tarkastellen pyssyjä ja opettaen ylioppilaita niitä kauniisti olallaan kantamaan.
— Tuo on siro heitukka, sanoi Sundelius Gabrielille vieressään.Mitähän sellaisen tarvitsee yliopistossa lueskella? Ja mitähän hänStodiuksen luona käy?
— Hänen luonaan?
— Niin.
— Milloinka?
— Tänä aamuna viimeksi näin hänen astuvan ulos portista.
Samassa kohotti Gabriel kiväärin, tähtäsi Gustafiin ja laukaisi. Kun paksu savupilvi haihtui, seisoi Gustaf tyynenä paikallaan ja sanoi:
— Kenen pyssy on niin huonossa kunnossa, ettei laukaus osu? Kuka ampui?
— Minä, vastasi Gabriel vihasta säihkyvin silmin.
Gustaf astui hänen eteensä.
— Nimesi?
— Gabriel Tuderus.
Gustaf otti tyynesti Sundeliuksen kiväärin ja ojensi sen Gabrielille sanoen:
— Jatka!
Punastuen nöyryytyksestä pudotti Gabriel kiväärin maahan. Gustaf viittasi toisia astumaan syrjään ja sanoi nopeasti Gabrielille:
— Minä tiedän, minkä tähden sen teit.
— Minkä tähden olette astunut tielleni? sanoi Gabriel.
— Minkä tähden, minkä tähden? sanoi Gustaf hymyillen alakuloisesti.Minä en ole enää tielläsi.
— Te väistytte?
— Niin.
— Ette tapaa häntä enää.
— En.
— Vannokaa se.
— Minä vannon.
Maaherra astui sakastista pihalle.
— Kuka ampui? kysyi hän.
— Se oli vahinkolaukaus, sanoi Gustaf.
— Minä en kaipaa armoanne, lausui Gabriel.
— Ole vaiti, muuten sinun käy onnettomasti, kuiskasi Gustaf.
— Minä en koskaan ole pelännyt tekojeni seurauksia, sanoi Gabriel korkealla äänellä. Minä laukaisin, sillä minä tahdoin hänet surmata.
— Mistä syystä? kysyi maaherra.
— Syy on minun. Sen sanon, kun uuden kerran ammun ja onnella paremmalla, vastasi Gabriel.
— Sitä tilaisuutta saat odottaa, sanoi maaherra jyrkästi. Vangitkaa hänet ja viekää linnaan.
— Te luulette pitelevänne minun kaltaiseni miehen linnanne muurien sisällä, huusi Gabriel. Ennen yötä minä pääsen pakoon!
Vartiosto läksi viemään Gabrielia, ja meluten seurasi ylioppilaiden parvi heitä.
Kalpeana, vavisten kuin haavan lehti kuunteli Barbara hätääntyneinä taloon juoksevien palvelijoiden kertomusta tapahtumista yliopiston pihalla. Gabriel vangittu ja Gustaf ollut kuoleman vaarassa! Hänen täytyi saada tietää enemmän, nähdä Gustaf, tuntea että hän elää, ja että hän ei ollut haavoittunut.
Mutta miten tavata hänet? Mennäkö linnaan? Sitä hän ei voinut tehdä. Mutta kirjoittaa? Kenet hän lähettäisi kirjettä viemään? Kenet? Kuka olisi kyllin luotettava?
Hän meni Leenan luo, antoi kirjeen hänelle ja pyysi häntä menemään. Ja vanhus, joka rakasti Barbaraa kuin omaa lastaan, kietoi huivin päähänsä ja läksi pitkälle matkalle, jommoista hän ei enää vuosikymmeneen ollut ontumisensa tähden voinut tehdä. Hän ei ollut kysynyt mitään Barbaralta, hän ei tietänyt mitään päivän tapahtumista, hän ei huomannut levottomia ryhmiä katujen kulmissa, hän oli vain nähnyt tuon tytön kuolemanpelkoiset silmät, ja hän astui nilkuttaen unohtaen ruumiillisen vajavaisuutensa, katsoen harmailla kirkkailla silmillään suoraan eteensä.
Barbaran odotus oli tuskallinen. Levottomana hän asteli kodin ja professorin asunnon väliä, katseli portilta kadulle, ja kauhu kasvoi hänessä. Hän oli jo näkevinään Gustafin kuolleena. Se varmuutena heräsi hänessä. Se tuli peloittavaksi tuskaksi, joka kuten kuoleman koura kuristi häntä kurkusta ja ehdytti kyynelten lähteet.
Hän kiljaisi nähdessään äkkiä Gabrielin edessään.
— Niin, minä olen tässä! Sitä et kai odottanut? sanoi Gabriel.
— Sinä — sinä — etkö sinä —? sopersi Barbara.
— Ole vankilassa? Sitä kai aiot sanoa, vastasi Gabriel. Minä karkasin linnan lähellä toverieni avulla. Linnan sotilaat etsivät minua kaikkialta nyt, sen tiedän. Mutta minä tahdoin tulla sinun luoksesi sanomaan, että nyt minä rakastajasi tunnen. Minä koetin surmata hänet jo kerran ja teenkin sen vielä. Minä olen nyt varma maalistani ja osun siihen kerta vielä.
Gabriel jätti Barbaran kalmankalpeana seisomaan ja riensi pois piiloitellakseen toveriensa avulla ja etsiäkseen sopivaa tilaisuutta kostolleen.
Vavisten, horjuen saapui Barbara Stodiuksen tupaan. Kuin tylsänä hän odotti. Hän tiesi, että hän ei mitään voisi muuta tehdä kuin odottaa, odottaa.
Vihdoin saapui Leena väsymyksestä harmaan kalpeana ja hien valuessa huivin alta otsalle pitkin valkoisia suortuvia.
Barbara ei uskaltanut kysyäkään, mutta Leena tajusi hänen katseensa.
— Minä annoin kirjeen. Hän avasi sen, suuteli sitä, mutta pudisti päätään.
— Hän ei enää tule, hän ei enää tule minun luokseni! huudahtiBarbara.
Samassa saapui professori, ja Barbara pakeni hänen syliinsä.
— Niin, niin, minä tiedän kaiken, sanoi Stodius.
— Hän ei enää tule luokseni! Hän ei tule, hän ei tule! huudahti Barbara itkien. Teidän täytyy mennä hänen luokseen. Teidän täytyy sanoa, että minä olen onneton, että minun täytyy tavata hänet, että Gabriel uhkaa surmata hänet, että minä kuolen, ellei hän tule luokseni.
— Minä tuon hänet tänne! sanoi professori. Mutta sinä, mene kotiasi. Isäsi voi kaivata sinua. Odota siellä. Minä noudan sinut sitten, kun hän on täällä.
— Mutta lupaattehan, ettette palaa ilman häntä?
— Minä lupaan.
— Mutta jos huomaatte, että hänen rakkautensa on jo kuollut — että hän ei enää minua rakasta — niin — älkää silloin pakottako häntä. — Mutta minä tiedän, että hän rakastaa vielä minua ja että hän varmasti tulee, kun te noudatte hänet.
Professori läksi. Silloin Barbara näki vanhan Leenan istuvan hervottomana penkillä silmät ummessa, ja raskaasti korisi hänen rintansa. Hän riensi vanhuksen luo, syleili, suuteli, hyväili häntä, ja väsynyt vaimo virkosi hellyyden osoituksista, ja hänen hyväilyihin tottumattomat kätensä tempoillen opettelivat hellyyden kauniita liikkeitä.
Kun professori kohtasi Gustafin, seurasi tämä häntä heti. Sanaakaan vaihtamatta he kulkivat, kunnes joutuivat professorin asunnolle. Siellä Stodius kysyi:
— Mitä on tapahtunut?
— Barbara on minun sisareni, vastasi Gustaf.
— Kaikkivaltias Jumala, huudahti professori. Tietääkö hän siitä?
— Ei. Eikä hän sitä saakaan koskaan tietää. Minä tahdon yksinäni kantaa sen tiedon. Minä en tahtonut tavata häntä enää, jotta pakoni olisi helpompi.
— Poika parka!
— Älkää säälikö minua. Kyllä minä tämän kestän.
— Barbara on aivan mieletön surusta. Sinun täytyy tyynesti puhella hänen kanssaan. Jaksatko sen?
— Varmasti.
— Minä noudan hänet tänne.
Kun Barbara saapui professorin huoneeseen, juoksi hän itkien Gustafin syliin.
— Sinä tulit kuitenkin, sanoi hän. Tiesinhän minä sen, että sinä kuitenkin tulisit.
— Rakas, rakas Barbara!
— Sinä olet niin alakuloinen! Miksi? Etkö jaksa enää hymyillä.
— Näethän, että hymyilen.
— Niin, mutta niin alakuloisesti.
— Minun täytyy lähteä.
— Poisko?
— Niin.
— Minne?
— Sotaan.
— Ja milloin palaat?
— Kohta, armas.
— Ethän minua unohda?
— En koskaan.
— Anna minun seurata sinua.
— Sinne kauas?
— Niin,
— Ja sinä voisit jättää omaisesi, kotisi?
— Kaikki. Olethan sinä minulle enemmän kuin kaikki muu.
— Mutta sodan vaivat ja vastukset?
— Olisithan sinä luonani, muistaisinko siiloin niitä?
— Etkö koskaan katuisi sitä?
— En koskaan, minä tiedän sen,
— Niin, paetkaamme, sanoi Gustaf, kukaan ei meitä estä tuolla kaukana, kukaan meitä ei tunne, kukaan ei meistä tiedä.
— Paetkaamme tänään vielä. Tiedäthän, että Gabriel vainoo sinua.
— Porissa odottaa laiva lähtöä Ruotsiin.
— Ratsastakaamme sinne. Yön aikaan ei kukaan meitä tunne.
— Mutta naisenpukusi?
— Minä pukeudun mieheksi.
— Odota minua täällä. Minä riennän linnaan, tuon kaksi ratsua, noudan sinulle puvun. Ratsastan itse edeltä ja odotan sinua Aningaisten portilla.
— Joudu, joudu, älä viivyttele, sanoi Barbara. Minä seuraan sinua. Nyt olen minä jälleen iloinen; näethän, minä nauran, olen onnellinen, kun sinä olet luonani ja tiedän, ettei mikään meitä erota.
— Nyt minä vähät välitän kaikesta muusta, kun sinä olet luonani.Kohtalon täytyy kääntyä meille hyvin päin.
— Riennä, riennä ja palaa pian, sanoi Barbara. Minä kokoan hiukan kalleuksia ja rahoja, jotka isäni on minulle antanut.
He sulkivat toisensa syliinsä, ja Gustaf riensi linnaan ja Barbara kotiaan.
Stodius, joka nuoret oli jättänyt kahden, kummasteli heidän iloista muotoaan heidän rientäessään hänen ohitseen pois.
Professori Stodius hämmästyi nähdessään Gustafin ratsain palaavan taluttaen toista hevosta, jonka satulassa oli käärö. Tämän Gustaf antoi Barbaralle, joka ikkunasta oli kadulle katsonut ja Gustafin ohi ajaessa riensi professorin asunnolle.
Barbara meni tupaan Leenan luo pukeutumaan Gustafin tuomaan pukuun.
— Mitä aiot? kysyi professori Gustafilta.
— Minä pakenen hänen kanssaan.
— Vaikka tiedät, että hän on sisaresi?
— Niin, vaikka tiedän sen. Minä en voi häntä jättää. Ja Jumala ei voi olla niin armoton, ettei hän sallisi meidän tulla onnellisiksi.
— Hän on sisaresi!
— Hän on myöskin vaimoni.
— Sinä teet hänet onnettomaksi.
— Minä teen hänet onnelliseksi.
— Mieletön, mieletön! Kun hän saa tietää olevansa sisaresi —
— Vieraalla maalla ei sitä kukaan hänelle ilmaise.
— Ja sinä luulet salaisuutesi säilyttäväsi! Kerran se puhkee huuliltasi esiin ja kukistaa kaiken, särkee kaiken ja tekee teidät tuhat kertaa onnettomammiksi kuin nyt.
— Emmekö ole jo kyllin onnettomia? Ei voi sen suuremmaksi turmiomme tulla. Minä voin olla vaiti, minä tiedän sen, ostaakseni hänen onnensa.
— Hänen puolisonaan, hänen lastensa isänä!
— Niin. Minä olen valmis myymään autuutenikin hänen tähtensä!
Pojan puvussa, hymyilevänä, kauniina ja sorjana astui Barbara huoneeseen.
— Minä olen valmis. Ja tässä puvussa aivan sinun näköisesi, enkö olekin?
Ja sisaren ja veljen yhdennäköisyys oli todella hämmästyttävän suuri.
— Nyt ratsasta edeltäpäin, sanoi Barbara, ja odota minua Aningaisten portin luona. Minä juoksen kotia ja noudan rahat, jotka kokosin.
— Sinä et voi tuossa puvussa.
— Talo on aivan autio. Kaikki ovat kadulla. Isä on poissa. Ei kukaan minua näe.
— Minä lähden siis.
— Syleile ja suutele minua kerran vielä. Minä rakastan sinua niin paljon, että sinun tähtesi en pelkää mitään. Mene ja odota minua, kunnes tapaamme.
Gustaf riensi pihalle, nousi satulaan ja ajoi Aningaisten portille päin.
Kun Barbara kädessään kukkaro, jossa rahat olivat, juoksi pihamaan yli professorin taloon vievää ovea kohden, tuli pormestari portista.
— Kuka siellä? huusi hän.
Vavahtaen pysähtyi Barbara.
Pormestari läheni:
— Sinä, Barbara! Ja tuossa puvussa! Minne aiot? Ja mitä sinulla on kädessäsi? Rahakukkaro! Minne aiot? Paetako?
— Antakaa minun mennä!
— Sinä jäät ja vastaat!
— Miksi suotta peittelen enää? Minä tahdoin lähteä pois.
— Kenen kanssa?
— Sen kanssa, jota rakastan.
— Gabrielin?
— En hänen.
— Sinulla on siis toinen. Sano, kuka hän on!
— Sitä en sano.
— Hän on rakastajasi.
— Hän on mieheni.
— Sinä olet tohtinut! —
— Minä olen vapaasti antautunut hänelle.
— Tiedätkö, mieletön tyttö, että minä voisin lyödä sinua.
— Lyökää, jos löitte äitiäni. Minä en ole häntä parempi enkä huonompi.
Nämä sanat osuivat Henrik Schaeferin sydämeen. Hän avasi sylinsä ja sanoi:
— Ei, ei, minä en kysy mitään, minä en saa kysyä mitään!
— Gustaf! kuului ääni kadulta.
Maaherra oli pysähtynyt ratsain portin eteen ja nähdessään Barbaran luuli tätä Gustafiksi. Hän hyppäsi hevosen selästä alas ja riensi pihaan.
— Sehän onkin Barbara neiti! Ja Gustafin puvussa! huudahti hän.
— Miksi te etsitte veljenpoikaanne? kysyi pormestari.
— Hän läksi äsken linnasta ratsain taluttaen toista hevosta. Tulin levottomaksi ja riensin jäljestä, koska hänen oli nähty tännepäin ajavan, sanoi maaherra.
— Siis hänen kanssaan sinä aioit lähteä! sanoi pormestari.
— Lähteä, minne? kysyi maaherra.
— Tämä lapsi aikoi paeta luotani rakastettunsa kera. Se nuori mies on, kuten huomaan, Gustaf, sanoi pormestari hymyillen.
— Siis hän se oli, huudahti maaherra. Nyt ymmärrän Gustafin paon.Lähde, lapsi, seuraa häntä.
— Mutta —, esteli pormestari.
— Hänen täytyy saada lähteä, sanoi maaherra katsoen vakavasti pormestariin.
Silloin pormestari kalpeni. Hän huomasi äkkiä, miten Barbara oliGustafin näköinen, ja hän aavisti kaiken.
— Mene! sanoi hän hiljaa.
Barbara olisi tahtonut syöksyä isänsä syliin, mutta nähdessään hänet kalpeana edessään ja nähdessään vakavuuden maaherran kasvoilla hän ei sitä tohtinut tehdä. Hän arasti hiipi professorin pihalle, hyppäsi ratsun selkään ja ajoi pois.
— Nyt ymmärrän, miksi Gustaf pakenee, sanoi maaherra. Barbara ei tiedä, että he ovat sisarukset, ja Gustaf ostaa kalliista hinnasta hänelle elämän rauhan.
— Rukoilkaamme Jumalaa, että hän heitä armahtaisi koettelemuksessa, sanoi pormestari. Ihmiskyky on tässä voimaton.
— Ja rukoilkaamme, että he onnellisesti pääsisivät pois, sillä kuulin tuon Sundelius nimisen kulkevan ladattu pyssy olallaan ja uhanneen ampua Gustafin, missä vain hänet kohtaa.
* * * * *
Kun Barbara ratsasti professorin pihalta, niin valtasi hänet alussa suuri iloisuus. Maaherra ei ollut liittoa Gustafin kanssa vastaan, pormestari salli hänen lähteä ylkänsä luo. Miksi he siis pakenisivat? Miksi he eivät voisi jäädä Turkuun ja olla onnellisia? Hänen teki mieli huutaa ilosta, ja hän joudutti ratsuaan voidakseen Gustafille viedä tämän ilosanoman.
Äkkiä selvisi hänelle kaikki. Maaherra ja pormestari jouduttivat hänen lähtöään, Gustaf kiirehti sitä ilmaisematta varsinaista syytä. Gustaf oli tahtonut välttää häntä, mutta sitten paeta hänen kanssaan. Hän oli niin yhdennäköinen Gustafin kanssa. Hänen äitinsä rakastettu oli ollut ylhäinen herra. Kaikki tahtoivat salata häneltä jotain. Se oli se, se oli se, Gustaf oli hänen veljensä! Nyt hän sen tiesi, tuon kamalan totuuden, jota kaikki olivat koettaneet häneltä kätkeä. Nyt hän ymmärsi Gustafin mielen, ja sanomaton hellyys heräsi hänessä tuota olentoa kohtaan, jonka kohtalo oli sitonut ansaansa yhdessä hänen kanssaan.
Gustaf oli saapunut Aningaisten portille ja odotti tuulimyllyjen luona. Kun Barbaraa ei kuulunut, alkoi hän tulla levottomaksi.
Ilta alkoi jo hämärtää. Hän katsoi pitkin kaupunkiin vievää katua. Jo näki hän ratsumiehen ajavan täyttä laukkaa häntä kohden. Hän tunsi hattunsa, jonka hän Barbaralle oli antanut. Hän kannusti hevostaan ja ajoi häntä vastaan.
Silloin kuului laukaus. Gustaf näki Barbaran horjahtavan, tarttuvan hevosta kaulaan, joka pelästyneenä laukkasi eteenpäin.
Gustaf riensi vastaan, seisautti hevosen, hyppäsi maahan ja otti syliinsä Barbaran, jonka rinnasta veri pulppusi. Hän koetti tukkia haavaa, nosti armaansa satulaan ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin päin. Laukaus oli kuulunut kautta kaupungin illan hiljaisuudessa, ja ihmiset juoksivat taloistaan kaduille.
Levottomina kuulostelivat maaherra ja pormestarikin. Kun he sillan yli näkivät miehen ajavan kannattaen sylissään toista, niin arvasivat he kaiken.
Isänsä sylissä avasi Barbara silmänsä.
— Isä! sanoi hän hiljaa. Minä tiedän nyt kaiken.
Ja sitten etsivät hänen katseensa jotakuta, kunnes ne kohtasivatGustafin.
— Veljeni, sulhoni, sanoi hän. Näin meidän siis kävi. Tuskasta sairas sydämeni sykähti, nyt sillä on lääke. — Minun on niin vilu. Sulje minut syliisi! Suutele minua, ylkäni! Kuolo synnin suudelman pyhittää, ja tuoni sovittaa niin paljon, paljon! Veljeni, sulhoni! Voi kohtaloamme!
— Minä tahdoin sinulta kaiken salata, sanoi Gustaf.
— Minä tiedän sen.
— Minä tahdoin kaukana täältä valmistaa sinulle onnellisen elämän.
— Myymällä oman rauhasi.
— Mitä siitä, kun sinä olisit ollut onnellinen.
— Minä en enää kaipaa mitään. Olenhan saanut ihmisonnen osakseni,sain hetken elää, hetken rakastaa. Minä lähden pois, minä tunnen sen.Missä olet? En näe enää sinua! Suutele minua, siihen tahdon nukkua.Mikä satu oli elämämme, niin lyhyt, niin kaunis satu. Nyt se loppui.
Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, mutta sanoja ei kuulunut. Kautta ruumiin kulki väristys. Hän oli kuollut.
Kuka laukauksen oli ampunut, ei koskaan tietty. Sundeliuksen vain kuultiin kadonneen kaupungista. Surusta mielettömänä itki Gabriel Tuderus Barbaran ruumiin ääressä. Hän oli nähnyt Gustafin ajavan ohitse Barbara sylissään ja onnettomuutta aavistaen seurannut heitä.
Tuomiokirkon permannon alle pääkuorin eteläpuolelle kätkettiinBarbara Schaeferin ruumis.
Erik von der Linde kuoli vuonna 1666 jättäen jälkeensä ainoastaan tyttären, joka serkkunsa muistoksi oli saanut nimen Vendela. Maaherra haudattiin Paraisten kirkkoon.
Gustaf etsi onneaan sotatanterelta. Mellinin suomalaisen hevosväen everstiluutnanttina hän otti osaa Lundin taisteluun Tanskaa vastaan käydyssä sodassa joulukuun 4 päivänä 1676. Läpi kaulan meni vihollisen kuula, ja vuotaen verta monista haavoista hän kuoli ja haudattiin Tukholmaan Riddarholman kirkkoon. Kun hän oli sukunsa viimeinen, särjettiin Linde-suvun vaakuna hänen arkkunsa eteen.
Martinus Stodius sai kestää ankarat syytökset taikaopin viljelemisestä, mutta kreivi Brahe kumosi ne päätökset, joilla yliopisto riisti häneltä kaikki arvot. Vuonna 1660 hän erosi yliopiston opettajan toimesta ja siirtyi Naantaliin hoitamaan kirkkoherranvirkaansa. Siellä hän kuoli, ja sinne hänet haudattiin v. 1675.
Gabriel Tuderus pysyi yliopistollisten kahakoiden johtajana, kunnes hänet vuonna 1659 karkotettiin Turusta. Upsalassa hän jatkoi opintojaan. Vuonna 1669 hän tuli Inarin kappalaiseksi, v. 1675 Kuusamon kirkkoherraksi ja sai saman toimen 1684 Ala-Torniossa, jossa hän kuoli 1705. Tulisella luonteellaan, joka kaikki vaikeudet voi kestää, hän ryhtyi käännyttämään lappalaisia kristinuskoon. Ja tuolla pohjoisessa hänen runoilijan lahjansa puhkesivat esiin, ja hänestä tuli se mies, jonka aloitteesta suomenkielinen taiderunous ensin alkoi oraalle nousta.