Eräänä aamuna, viikon päivät Janen kihlauksen jälkeen, kun Bingley istui perheen kera ruokasalissa, lennätti maantieltä kuuluva vaunujen kolina heidät kaikki akkunaan. Ulos tähystäessään he näkivät nelivaljakon vetämien upeiden vaunujen lähenevän ruohokentän yli. Aamu oli vielä liian varhainen, jotta vieraita olisi voinut odottaa, mutta kenenkään naapurinkaan omiksi he eivät vaunuja tunteneet. Kun tulijat kuitenkin nähtävästi aikoivat Bennetin luo, antoi Bingley morsiamelleen merkin, ja molemmat pujahtivat puutarhaan vierailua pakoon. Kolme jäljelle jäänyttä koetti ylläpitää näköjään huoletonta keskustelua, kunnes heidän huojennuksekseen ovi viimein avautui ja vieras astui sisään. Se oli Lady Catherine De Bourgh.
Sisällä olijat olivat tietysti aikoneet hämmästyä; mutta heidän hämmästyksensä kävikin yli kaiken odotuksen. Rva Bennet ja Kitty eivät tosin tunteneet tulijaa, mutta Elizabethkin, joka hyvin tunsi hänet, säpsähti ja tunsi ihoansa karmivan.
Vieras astui huoneeseen tavallista mahdikkaamman ja tylymmän näköisenä, vastasi Elizabethin kohteliaaseen niiaukseen vain kuivalla päännyökkäyksellä ja kävi istumaan sanomatta sanaakaan. Elizabeth oli kuiskannut tulijan nimen äitinsä korvaan, mutta sen enempää esittelyä ei tapahtunut.
Rva Bennet, joka oli sekä ällistynyt että mielissään niin ylhäisen vieraan saapumisesta, niiaili niiailemistaan; mutta vieras istui jäykkänä ja tuppisuuna hyvän aikaa, ennenkuin viimein virkkoi Elizabethille yhteenpuristettujen huultensa välistä:
"Toivon, että voitte hyvin, neiti Bennet. Tämä rouva on kaiketi äitinne?"
Elizabeth myönsi olettamuksen oikeaksi. "Jatuokai on joku sisarenne?"
"Niin on, arvoisa rouva", puuttui rva Bennet muhoillen puheeseen. "Hän on minun lähinnä nuorin tyttäreni. Kaikkein nuorin meni äskettäin naimisiin, ja vanhin on kaiketi jossain ulkona erään nuoren herran kanssa, jonka arvaan piankin tulevan perheemme uudeksi jäseneksi."
"Teillä on sangen vähäinen puisto täällä", huomautti Lady Catherine hetken vaitiolon jälkeen.
"Eihän sitä tietysti käy vertaaminenkaan Rosingsin puistoon, mylady; mutta minä vakuutan teille, että se on isompi kuin Sir William Lucasin puisto."
"Tämän täytyy olla hyvin tukala oleskeluhuone kesäilloin — akkunathan ovat kaikki länttä kohti."
Rva Bennet vakuutti, etteivät he koskaan istuneet täällä päivällisen jälkeen, ja lisäsi:
"Rohkenenko kysyä teidän jalosukuisuudeltanne, mitenkä herra ja rouvaCollins voivat?"
"Oo — sangen hyvin. Näin heidät viimeksi toissa iltana."
Elizabeth odotti, että vieraalla oli tuotavana hänelle kirje Charlottelta, sillä muuta syytä hänen tuloonsa hän ei kyennyt arvaamaan. Mutta mitään kirjettä ei kuulunut; ja hän kävi yhä enemmän ymmälleen.
Rva Bennet tarjoutui kohteliaasti hankkimaan vieraalle virvokkeita; mutta Lady Catherine kieltäytyi hyvin päättäväisesti ja jokseenkin epäkohteliaasti nauttimasta mitään. Sitten hän nousi majesteetillisesti pystyyn ja sanoi Elizabethiin kääntyen:
"Neiti Bennet, tuolla ruohokentän laidalla näkyy olevan sievänlainen pikku metsikkö. Minä kävisin mielelläni sitä katsomassa, jos te suvaitsette saattaa minut sinne."
"Lähde toki, rakkaani", huudahti rva Bennet, "ja näytä hänen jalosukuisuudelleen kaikki käytävät. Minä arvaan, että erakkomaja tulee häntä suuresti miellyttämään."
Elizabeth totteli, ja juostuaan yläkerrasta noutamaan päivänvarjonsa hän lähti opastamaan mahdikasta vierasta.
Eteishallissa Lady Catherine pysähtyi hetkeksi, availi kaikkien siihen avautuvain huoneiden ovet ja huomautti silmämääräisen tarkastuksen jälkeen, että ne näyttivät olevan jokseenkin siistissä kunnossa.
Hänen vaununsa odottelivat ulko-oven edustalla, ja Elizabeth voi nähdä hänen seuranaisensa kurkistelevan niiden akkunasta. He astelivat vaitonaisina metsikköön vievää sorapolkua pitkin; Elizabeth oli lujasti päättänyt, ettei hän ainakaan aloita keskustelua tuon naisen kanssa, joka tänään tuntui olevan tavallista röyhkeämpi ja tahallaan epämiellyttävä.
"Kuinka voisikaan häntä uskoa Darcyn tädiksi?" hän ihmetteli itsekseen, katsellen vierastaan suoraan kasvoihin.
Perille tultua Lady Catherine alkoi purkaa sydäntään seuraavaan tapaan:
"Ette voine olla epätietoinen, neiti Bennet, tänne tuloni tarkoituksesta. Teidän sydämenne, teidän omantuntonne pitäisi sanoa teille se."
Elizabeth tuijotti häneen suurin silmin.
"Nyt erehdytte varmasti, rouvani. Minun on aivan mahdoton arvata teidän tänne tulonne syytä."
"Neiti Bennet", vastasi jalosukuinen rouva vihaisella äänellä, "teidän pitäisi jo tietää, että minä en salli vehkeiltävän kanssani. Mutta miten epärehellinenteaiotte ollakin, aionminäpuhua suuni puhtaaksi. Minun luonteeni on kuuluisa suoruudestaan ja teeskentelemättömyydestään, enkä minä aio nytkään pettää mainettani. Kaksi päivää takaperin tuli korviini kerrassaan yllättävä ja harmittava huhu. Minulle näet kerrottiin, ettei ainoastaan teidän vanhempi sisarenne aikonut keinotella itseänsä mitä edullisimpaan avioliittoon, vaan että te itsekin, neiti Elizabeth Bennet, olette uskaltanut kohottaa silmänne minun sisarenpoikaani, minun omaan sisarenpoikaani, herra Darcyyn, ja että teistä todennäköisesti kohta sisarenne häiden perästä tulisi hänen vaimonsa. Vaikka minä oitis tiesin, että tuollaisen puheentäytyiolla häpeällistä valhetta ja panettelua, vaikka en tahtonut loukata sisarenpoikaani edes epäilemällä sitä mahdolliseksi, niin päätin kuitenkin heti lähteä tänne tekemään teille selväksiminunkäsitykseni asiasta."
"Jos te todella uskoitte huhun valheeksi", sanoi Elizabeth, punastuen hämmästyksestä ja närkästyksestä, "niin minä ihmettelen, että ollenkaan vaivaannuitte niin pitkälle matkalle. Mikä teidän jalosukuisuutenne tarkoituksena oikeastaan oli?"
"Minä vaadin, että te hetipaikalla kiellätte mokoman jutun todenperäisyyden ja saatatte peruutuksen yleisesti tunnetuksi."
"Teidän saapumisenne Longbourniin ja vierailunne perheemme luona minusta tuntuu paremminkin vahvistavan kuin kieltävän huhun todenperäisyyttä", sanoi Elizabeth kylmästi; "— jos nimittäin sellainen huhu todella on liikkeellä."
"Jos —! Teeskentelettekö te todella olevanne tietämätön siitä? Ettekö te itse ja arvottomat omaisenne ole juuri sitä ahkerasti levitelleet? Väitättekö olevanne muka tietämätön, että sellainen huhu on liikkeellä?"
"Minä en ole sellaisesta koskaan kuullut."
"Ja voitteko yhtä varmasti selittää, ettei sellaiseen huhuun ole vähintäkäänaihettakaan?"
"Minä en vaadi itselleni samanlaista suorasukaisuuden mainetta kuin teidän jalosukuisuudellanne on.Tevoitte tehdä kysymyksiä, joihinminäehkä en halua vastata."
"Tämä on sietämätöntä. Neiti Bennet, minävaadinteiltä suoraa vastausta. Onko sisarenpoikani tehnyt teille naimatarjousta?"
"Teidän jalosukuisuutenne on itse selittänyt sen olevan mahdotonta."
"Niin sen pitäisi ollakin; sen täytyy olla, niin kauan kuin hän on täydessä järjessään. Muttateidänkehnot keinonne ja viekoituksenne ovat saaneet ehkä hänet jossain hulluuden puuskassa unohtamaan, mitä hän on velkaa itselleen ja suvulleen. Te olette voinut vetää hänet siinä määrässä alas lokaan asti."
"Jos olen sen tehnyt, niin tottahan olen viimeinen henkilö tunnustamaan sen."
"Neiti Bennet, tiedättekö kuka minä olen? Minä en ole tottunut kuulemaan tuollaista julkeaa puhetta. Minä olen miltei ainoa sukulainen, mitä hänellä on jäljellä ja, minä olen oikeutettu tietämään kaikki hänen asiansa."
"Mutta te ette ole oikeutettu tietämäänminunasioitani; eikä tuollainen käytös kuin teidän nyt osoittamanne koskaan taivuta minua puhumaan niistä."
"Antakaahan minun tehdä asia teille täysin selväksi. Tuosta naimiskaupasta, johon te näytte tähtäävän, ei iki maailmassa tule sen valmiimpaa. Ei, ei ikinä. Herra Darcy on kihloissaminun tyttärenikanssa. No, mitäs nyt sanotte?"
"Vain tämän — jos hän on, niinkuin sanotte, kihloissa tyttärenne kanssa, niin ei hänellä ole vähintäkään aihetta kosia minua."
Lady Catherine epäröi tovin, ennenkuin vastasi:
"Heidän kihlauksensa on aivan erikoista laatua. Jo pienestä pitäen he ovat määrätyt toisillensa. Se oli hänen äitinsä hartain toivomus, niinkuin se on minunkin. Jo heidän kätkyessä maatessaan me suunnittelimme heidän vastaisen liittonsa; ja nyt, kun molempain sisarusten toivomuksen pitäisi toteutua, käy väliin halpasäätyinen nuori naikkonen, jolla ei ole varallisuutta eikä arvoa niin vähintäkään — vennon vieras ihminen! Ettekö te välitä ollenkaan sisarenpoikani sukulaisten ja ystäväin toiveista? Hänen toistaiseksi vielä julistamattomasta kihlauksestaan neiti De Bourghin kanssa? Oletteko ihan vailla kaikkea säädyllisyyttä ja hienotunteisuutta? Ettekö kuullut minun sanovan, että hän on vähäisestä lapsuudestaan lähtien määrätty naimaan serkkunsa?"
"Kyllä, ja sen olen kuullut jo ennenkin. Mutta mitä se minuun koskee? Jollei mikään muu syy ole estämässä minua menemästä naimisiin sisarenpoikanne kanssa, niin varmastikaan ei esteenä ole tieto siitä, että hänen äitinsä ja tätinsä toivovat hänen naivan neiti De Bourghin. Te molemmat olette tehneet kaiken voitavanne suunnitellessanne tuota naimiskauppaa. Sen toteutuminen riippuu toisista. Jollei herra Darcy tunne kunnian eikä kiintymyksen sitovan häntä serkkuunsa, niin miksi hänellä ei olisi vapautta tehdä valintansa toisaalta? Ja jos hänen valintansa kohdistuu minuun, niin miksi täytyisi minun kieltäytyä?"
"Siksi, että kunnia, säädyllisyys, järkevyys niinkuin oma etunnekin kieltävät sen. Niin juuri, neiti Bennet, teidän oma etunne. Sillä ette kai odota, että hänen sukulaisensa ja ystävänsä sulkevat teidät syliinsä, jos tahallanne ja ilkeämielisesti toimitte heidän tahtoaan vastaan. Ehei — kaikki hänen tuttavansa tulevat halveksimaan, tylysti arvostelemaan ja vihaamaan teitä, siitä saatte olla varma. Teidän avioliitostanne tulee teille ikuinen häpeän lähde; eikä teidän nimeänne tulla edes mainitsemaankaan meidän keskuudessamme."
"Ne ovat todellakin raskaita kohtaloniskuja", vastasi Elizabeth. "Mutta hra Darcyn vaimon täytyy asemastaan löytää vallan erikoisia tyydytyksen ja onnellisuuden lähteitä, niin että hänen ei kai yleensä tarvitse katua rohkeuttaan."
"Itsepäinen, tylsäjärkinen tyttö! Minä häpeän teidän takianne! Tälläkö tapaa te osoitatte kiitollisuuttanne kaikesta minun viimekeväisestä huomaavaisuudestani? Ettekö tunne velvollisuudeksenne ottaa minua ja minun toivomuksiani ollenkaan lukuun? Istukaamme. Teidän on ymmärrettävä, neiti Bennet, että minä tulin tänne lujasti päättäen viedä tahtoni perille; ja siitä päätöksestäni ei mikään voi minua horjuttaa. Minä en ole tottunut alistumaan kenenkään oikkuihin. Minun ei ole tapana pettyä toiveissani."
"Setekee teidän jalosukuisuutenne nykyisen tilanteen sitä säälittävämmäksi; muttaminuunse ei tehoo vähääkään."
"Älkää keskeyttäkö minua! Kuunnelkaa ääneti, mitä minä sanon. Minun tyttäreni ja sisarenpoikani ovat luodut ja kasvatetut toisiansa varten. He polveutuvat äitiensä puolelta samasta jalosyntyisestä suvusta; isien puolelta kunnianarvoisista, arvossapidetyistä ja ikivanhoista, vaikka ei yhtä korkea-aatelisista perheistä. Kummallakin on suurenmoinen omaisuus. Kummankin suvut ovat yhteen ääneen julistaneet heidät toisilleen kuuluviksi; ja mikä nyt käykään erottamaan heitä? Alhaisarvoisen, rutiköyhän ja vaikutusvaltaisia sukulaisia vailla olevan nuoren tyttöheilakan röyhkeät ja kunnianhimoiset nousukaspyrkimykset! Voiko tällaista kärsiä? Sitä ei saa kärsiä, eikä sitä tulla kärsimään! Jos te vähänkään ymmärrätte omaa etuanne, niin ette varmastikaan pyri ylös siitä tasosta, jossa olette kasvanut."
"Jos minusta tulisi sisarenpoikanne vaimo, niin en todellakaan luulisi luopuvani omasta tasostani. Hän on arvosäätyinen herrasmies; minä olen arvosäätyisen herrasmiehen tytär. Luulisin, että olemme toistemme vertaiset."
"Totta kyllä. Isänne on arvosäätyinen herrasmies. Mutta mitä säätyä on äitinne? Mitä väkeä ovat enonne ja tätinne? Älkää luulkokaan, etten tietäisi heidän olevan halpoja ammattilaisia."
"Olivatpa sukulaiseni mitä säätyä ja ammattia hyvänsä", sanoi Elizabeth, "niin jollei sisarenpojallanne ole mitään heitä vastaan, eiteilläainakaan voi olla mitään sanomista asiassa."
"Sanokaa minulle hetipaikalla ja kerta kaikkiaan, oletteko kihloissa hänen kanssaan?"
Vaikka Elizabethin mieli ei tehnyt vastata tähän kysymykseen Lady Catherinen röyhkeästä vaatimuksesta, ei hän kuitenkaan voinut olla sanomatta, hetken mietittyään:
"En ole."
Lady Catherine näytti tulevan mieliinsä.
"Ja lupaatteko nyt minulle, ettette koskaan aiokaan suostua sellaiseen kihlaukseen?"
"Mitään sellaista en tahdo luvata."
"Neiti Bennet, minä olen kovin hämmästynyt ja loukkaantunut. Minä toivoin teissä tapaavani järkevän nuoren naisen. Mutta älkää pettykö luulemaan, että minä antaisin koskaan perään. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antanut minulle sen vakuutuksen, jota teiltä vaadin."
"Ja sellaista en varmastikaankoskaananna teille. Minua ei saa mikään taivutetuksi niin tuiki järjettömään lupaukseen. Teidän jalosukuisuutenne tahtoo naittaa tyttärensä herra Darcylle; mutta tekisikö minulta vaatimanne lupaus millään tavoinheidännaimisensa sen mahdollisemmaksi? Olettakaamme, että herra Darcy on rakastunut minuun; voiko ajatellakaan, että jos minä hylkään hänen naimatarjouksensa, hän siitä käy sen taipuvaisemmaksi kohdistamaan kiintymyksensä teidän tyttäreenne? Sallikaa minun sanoa teille, Lady Catherine, että ne todistelut, joilla olette tukenut tätä merkillistä vaatimustanne, ovat olleet yhtä herjaavat laadultaan kuin vaatimuksenne on järjetön. Te olette pahasti erehtynyt minun luonteestani, jos luulette voivanne minuun vaikuttaa sellaisilla keinoilla. Missä määrin sisarenpoikanne hyväksyy teidän sekaantumisennehänenasioihinsa, sitä en voi sanoa; muttaminunasioihini teillä ei varmastikaan ole oikeutta sekaantua. Minun täytyy senvuoksi pyytää, että vapautatte minut tämän kiusallisen keskustelun jatkamisesta."
"Älkäämme hätäilkö, pyydän. En ole vielä likimaillekaan lopettanut. Kaikkiin jo tekemiini muistutuksiin on minulla vielä yksi lisättävänä. En ole suinkaan tietämätön nuorimman sisarenne häpeällisestä karkausjutusta. Minä tunnen sen kaikki yksityisseikat; minä tiedän, että hänen väkinäinen naittamisensa oli osto- ja myymiskauppa, johon isänne ja enonne saivat suorittaa rahat. Jasellaisestakotytöstä pitäisi tulla minun sisarenpoikani käly? Ja hänen miehestään, joka on herra Darcyn isävainajan entisen pehtorin poika, tulla hänen lankonsa? Taivasten tekijät — mitä te oikein ajattelettekaan? Pitäisikö Pemberleyn metsäin ylväiden siimesten tulla sillä tapaa häväistyiksi?"
"Nytei teillä ole enää tämän enempää sanomista", vastasi Elizabeth vihastuneena. "Te olette herjannut minua kaikella mahdollisella tavalla. Pyydän päästä palaamaan kotiini."
Hän nousi seisomaan. Lady Catherine myöskin nousi, ja molemmat lähtivät astelemaan taloa kohti. Hänen jalosukuisuutensa leuka tärähteli harmista.
"Te ette siis sääli vähääkään sisarenpoikani kunniaa ja hyvää nimeä! Tunnoton, itsekäs tyttö! Ettekö käsitä, että teidän naimisenne häpäisee hänet jokaisen kunnon ihmisen silmissä?"
"Lady Catherine, minulla ei ole teille enää mitään sanottavana. Te tiedätte hyvin minun ajatukseni."
"Oletteko sitten päättänyt väenväkisin siepata hänet itsellenne?"
"Mitään sellaista en ole sanonut. Olen ainoastaan päättänyt menetellä tavalla, joka oman ajatukseni mukaan luo minun elämänonneni, yhtään välittämättä siitä, mitä te tai kuka hyvänsä minulle vieras muukalainen ajattelee."
"Hyvä on! Te siis kieltäydytte tottelemasta minua. Te kieltäydytte noudattamasta velvollisuuden, kunnian ja kiitollisuuden vaatimuksia. Te olette päättänyt riistää häneltä hänen kaikkien ystäväinsä kunnioituksen ja saattaa hänet maailman ylenkatseen alaiseksi."
"Ei velvollisuudella eikä kunnialla eikä kiitollisuudella ole tässä suhteessa minulta mitään vaadittavana", Elizabeth vastasi. "Ei mikään niistä tulisi loukatuksi, jos menisin naimisiin herra Darcyn kanssa. Ja mitä hänen sukulaistensa paheksumiseen ja maailman arvosteluun tulee, niin edellinen ei huolettaisi minua niin hiukkaistakaan — ja maailman luulen yleensä olevan toki siksi järkevän, ettei se yhdy sukulaisten tuomioon."
"Ja tämäkö on todellinen ajatuksenne? Tämäkö on lopullinen päätöksenne! No hyvä! Nyt tiedän miten toimin. Älkää kuvitelkokaan itsellenne, neiti Bennet, että teidän kunnianhimoinen pyrkimyksenne ikinä vie perille. Minä tulin tänne koettelemaan teitä. Toivoin tapaavani teidät edes vähänkin järkevänä; mutta nyt saatte luottaa siihen, että minun tahtoni lopultakin voittaa."
Tähän tapaan Lady Catherine jatkoi, kunnes he tulivat vaunujen kohdalle; silloin hän vielä kerran kääntyi vastustajansa puoleen ja sanoi:
"Minä en lausu teille jäähyväisiä, neiti Bennet. Enkä lähetä terveisiä äidillenne. Ette kumpikaan ansaitse sellaista kohteliaisuutta minun puoleltani. Minä olen hyvin pahastunut teihin."
Elizabeth ei vastannut mitään, vaan palasi verkalleen sisään. Hänen äitinsä syöksähti häntä vastaan makuuhuoneensa ovelta ja kysyi hätäytyneenä, minkä vuoksi Lady Catherine ei tahtonut tulla sisään lepäämään.
"Häntä ei haluttanut", sanoi hänen tyttärensä; "hän tahtoi jatkaa vain matkaansa."
"Hänpä on oikein hienon näköinen vallasnainen! Ja ajatellapa, kuinka hirveän kohteliaasti häneltä, että hän tuli tervehtimään meitä! Minä arvaan, että hänellä oli vain tuotavana terveisiä Collinseilta. Hän on kai matkalla jonnekin pitemmälle, ja Merytonin läpi tullessaan hän päätti käydä katsomassa sinua. Otaksun, ettei hänellä ollut mitään erikoista asiaa sinulle, Lizzy?"
Elizabethin oli pakko valehdella hiukan äidilleen; sillä mahdotontahan hänen oli tehdä tälle selkoa heidän keskustelunsa aiheesta ja sisällyksestä.
Elizabethin ei ollut helppo virkoutua siitä masennuksesta, jonka tuo tavaton vierailu oli hänelle aiheuttanut; ja vielä pahempi oli, että hänen täytyi väkistenkin lakkaamatta ajatella sitä. Lady Catherine tuntui tehneen tuon pitkän matkan vartavasten tehdäkseen lopun hänen oletetusta kihlauksestaan hra Darcyn kanssa. Mutta Elizabethin oli vaikea saada päähänsä, mistä tuo huhu oikein oli alkunsa saanut; kunnes hän tuli ajatelleeksi, että kun Darcy oli Bingleyn läheisin ystävä ja hän itse oli Janen sisar, niin voi ihmisille hyvästikin syntyä ajatus, että yksiä häitä pian seuraisi toisetkin. Ja mikä läheltä näytti mahdolliselta ja todennäköiseltä, se kauempana (Lucas Lodgesta Hunsfordin pappilaan ja sieltä Rosingsin kartanoon menneenä) tiedettiin jo varmana tosiasiana.
Enemmän huolta kuin suru Lady Catherinen loukkaamisesta tuotti Elizabethille ajatus, miltä kannalta sisarenpoika käsittäisi tätinsä esityksen heidän yhteentörmäyksestään. Tosin hänellä ei ollut tarkkaa selkoa noiden kahden välillä vallitsevasta kiintymyksestä; mutta olihan kuitenkin luonnollista, että Darcy piti tätiään suuremmassa arvossa kuinhän; ja kenties tämän todistelut, jotka hänestä olivat tuntuneet niin heikoilta ja naurettavilta, tehoaisivat paljon syvemmin nepaimeen.
"Jollei hän siis noudata ystävälleen antamaansa lupausta ja palaa tänne muutaman päivän päästä", virkkoi Elizabeth itselleen, "niin tiedän, mitä hän ajattelee asiasta. Silloin saan lopultakin luopua odottelemasta ja toivomasta turhia. Jos hän tyytyy ainoastaan suremaan minun menettämistäni, kun sydämeni ja käteni olisivat olleet hänelle alttiina, niin en minä vain tule häntä kauankaan suremaan!"
Kun hän seuraavana aamuna laskeutui portaita alas muun perheen luo, yhdytti hänet eteissuojassa isänsä, joka avoin kirje kädessä astui ulos kirjastonsa ovesta.
"Huomenta, Lizzy, olin juuri tulossa sinun luoksesi; käyhän mukanani kirjastoon."
Hän seurasi isäänsä, ihmetellen mistä oikein oli kysymys. Kirjeen nähdessään hän sai äkkiä päähänsä, että se kukaties oli Lady Catherinelta; ja kauhistuen hän odotteli välttämättömien selitysten antoa.
Molemmat istahtivat uunin eteen, ja isä alkoi sitten: "Sain tänä aamuna kirjeen, joka suuresti hämmästytti minua. Koska se etupäässä koskee sinua, niin saat kuulla sen sisällyksen. Enpä tiennyt tähän mennessä, että minulla onkaksikintytärtä miehelään mielimässä. Salli minun onnitella sinua loistavan valloituksesi johdosta."
Veri karahti Elizabethin poskille hänen ajatellessaan, että kirje ehkä olikin sisarenpojalta eikä tädiltä; ja hän oli kahden vaiheilla, ihastuako kosinnasta vai loukkaantuako siitä, ettei kirje ollut osoitettu hänelle itselleen, kun hänen isänsä jatkoi:
"Sinä näytät aavistavan asian. Nuoret neitoset taitavat ollakin tavattoman tarkkanäköisiä lemmenasioissa; mutta panenpa vetoa vaikka mitä, etteivät edes sinunkaan silmäsi ole vielä keksineet ihailijasi nimeä tämän kirjeen kuoren läpi. Se on herra Collinsilta."
"Herra Collinsilta! Ja mitä kummaahänellävoi olla sanottavana?"
"Tietysti jotakin suoraan asian ytimeen käyvää — tunnethan hänet! Hän aloittaa onnittelemalla minua vanhimman tyttäreni lähestyvien häiden johdosta, joista hän näyttää saaneen viestin noilta lörppösuilta Lucaseilta. En huoli rasittaa sinun kärsimättömyyttäsi toistamalla hänen pitkäpiimäisiä jaarituksiaansiitäasiasta. Mutta sinuun itseesi kohdistuu seuraava verraton palanen:
"'Esiinkannettuani rva Collinsin ja minun omasta sydämestä lähteneet hartaat onnittelut tämän iloisen perhetapauksen johdosta rohkenen lyhyesti viitata toiseenkin samanlaiseen kohta lähestyvään aivoitukseen, josta olemme kuulleet hiiskauksen samasta lähteestä. Teidän toisenkin tyttärenne Elizabethin väitetään luopuvan Bennetin nimestä kohta vanhimman sisarensa otettua itselleen uuden nimen; ja hänen valitsemaansa elämäntoveria voi hyvällä syyllä pitää yhtenä maamme mainioimmista avioliittokokelaista.'"
"Voitko sinä, Lizzy, mahdollisesti arvata, kehen se veitikka tällä tähtää?"
'Tämän nuoren herrasmiehen on laupias Kaitselmus siunannut ylenpalttisesti kaikella, mitä kuolevaisen sydän parhaiten voi itselleen toivoa — suurella rikkaudella, jalolla syntyperällä ja erinomaisilla sukulaisilla. Mutta kaikista näistä kiusauksista huolimatta sallittakoon minun varoittaa serkkuani Elizabethia sekä teitä itseännekin niistä tuiki arveluttavista seurauksista, joita tuon herrasmiehen kosinta (johon te tietystikin olette halukkaat oitis suostumaan) saattaa mukanansa tuoda.'
"Osaatko sinä sanoa, Lizzy, ketä herrasmiestä tässä tarkoitetaan? Mutta tässäpä se heti nähdäänkin."
'Minun varoitukseni aiheuttaa seuraava huomio: Meillä on syytä kuvitella, että hänen arvoisa tätinsä, Lady Catherine De Bourgh, ei katsele asiaa vallan ystävällisellä silmällä.'
"Herra Darcy— kas siinä sinun sulhasesi! No niin, Lizzy pikkuiseni, luulenpatodellavähän ällistyttäneeni sinua. Eikö tuo epäkelpo pappi tahi nuo Lucasin kielikellot olisi voineet poimia tuttavapiiristämme jotakin toista miestä, joka olisi paremmin ollut avionuottamme käsitettävissä? Herra Darcy tosiaankin, joka ei koskaan katsele naisten puoleen muuten kuin löytääkseen heistä vikoja ja joka luultavasti ei ole katsellutsinuaedes kertaakaan eläessään! Tämähän on suurenmoista!"
Elizabeth koetti yhtyä isänsä leikilliseen sävyyn, mutta voi vain pakottaa suunsa väkinäiseen hymyyn. Koskaan eivät isän kokkapuheet olleet herättäneet hänessä niin heikkoa vastakaikua kuin nyt.
"Etkö ole suuresti huvitettu tästä?"
"Olen kyllä. Ole kiltti ja lue edelleen."
'Mainittuani hänen jalosukuisuudelleen eilen illalla tämän avioliiton todennäköisyydestä, ilmaisi hän oitis hänelle ominaisella suorapuheisuudella mielipiteensä sen johdosta. Hänen puheestaan sain selvästi sen käsityksen, että moniaat serkkuni perhettä ja sukulaisia koskevat asianhaarat estävät häntä milloinkaan antamasta suostumustaan tällaiseen — hänen sanojansa käyttääkseni — häpeälliseen naimisliittoon. Minä pidin velvollisuutenani antaa tästä mitä joutuisinta tietoa armaalle serkulleni, jotta hän ja hänen ylhäinen ihailijansa voivat huomata edessään olevan vaaran eivätkä käy liian hätäisesti solmimaan liittoa, joka ei tule koskaan saamaan korkeasti asianomaista siunausta.'
"Tämän oivallisen tiedonantonsa kukkuroiksi herra Collins lisää:"
'Olen vilpittömästi iloinen, että Lydia serkun surullinen juttu on saatu niin hyvin vaiennetuksi, ja minua pahoittaa vain, että heidän yhdyselämänsä ennen vihkimystä ennätti tulla niin yleisesti tunnetuksi. Minä en saa laiminlyödä hengellisen asemani pyhiä velvoituksia ja olla lausumatta syvää ihmetystäni kuullessani, että te otitte tuon nuoren parin vastaan kattonne alle kohta kun he olivat tulleet vihityiksi. Sehän oli suorastaan paheen kiihoittamista; ja jos minä olisin ollut Longbournin kirkkoherra, niin olisin mitä pontevimmin pannut vastaan. Luonnollisesti olisi teidän kristittynä täytynyt antaa heille anteeksi, mutta ei koskaan päästää heitä silmienne eteen eikä sallia kuultenne mainittavan heidän nimeään.'
"Jatällainenon sen hengenmiehen käsitys kristillisestä anteeksiantavaisuudesta! — Kirjeen lopussa kerrotaan vain hänen kalliin Charlottensa arkaluontoisesta terveydentilasta ja hänen autuaasta odotuksestaan, että veres öljypuunoksa pian putkahtaa ilmoille. Mutta sinähän, Lizzy, et näytä paljonkaan iloitsevan kuulemastasi. Et kai toivoakseni rupea vanhainpiikain tapaan turhia kainostelemaan ja kohottamaan niskatukkaasi joutavien juorujen takia? Sillä mitäpäs varten me muuten eläisimmekään, jollei antaaksemme puheenaihetta hyville lähimmäisillemme ja saadaksemme vuorostamme nauraa heidän höperyydelleen?"
"Oh, minä olen hyvinkin huvitettu!" huudahti Elizabeth hyvin hämmentyneenä. "Mutta tuo kaikki on niin eriskummallista!"
"Niin,sepäse tekeekin asian niin huvittavaksi. Jos he olisivat iskeneet silmänsä mihinkä muuhun mieheen hyvänsä, niin se ei merkitsisi mitään; mutta Darcyn täydellinen välinpitämättömyys naisista yleensä ja sinusta erittäin sekä sinun tunnettu vastenmielisyytesi häntä kohtaan tekevät jutun niin ihastuttavan hassunkuriseksi! Vaikka minä yleensä inhoonkin kirjeitä, niin en luopuisi herra Collinsin verrattomista sydämenpurkauksista hinnalla millään. Ei — aina kun luen hänen paimenkirjeitään, en saata olla asettamatta häntä yksinpä Wickhaminkin yläpuolelle, vaikka tämä onkin julkeutensa ja tekopyhyytensä takia minulle kallis. Ja kuulehan, Lizzy, mitä se Lady Catherine sanoikaan sinulle tämän huhun johdosta? Tuliko hän kieltämään sinulta siunauksensa?"
Tähän kysymykseen hänen tyttärensä vastasi ainoastaan nauruun purskahtamalla; ja kun isä oli kysynyt sitä häneltä vain pilanpäiten ja vähintäkään epäilemättä asianlaitaa, ei hänen tarvinnut pelätä kysymyksen toistamista. Elizabeth ei tiennyt koskaan olleensa niin onnettomasti hämillään kuin tämän keskustelun aikana. Hänen oli pakko nauraa, kun hän kaikkein mieluimmin olisi itkenyt. Hänen isänsä vakaumus hra Darcyn täydellisestä välinpitämättömyydestä oli loukannut häntä mitä syvimmin; ja hän ei osannut kyllikseen ihmetellä sellaista sokeutta isänsä puolelta — tahi ehkäpä hän pelkäsi, että hän itse oli luulotellutliikoja, sen sijaan että hänen isänsä oli nähnytliian vähän.
Sen sijaan, että Bingley olisi saanut ystävältään välttelevän kirjeen, kuten Elizabeth oli puolittain peljännyt, toi hän tämän mukanaan Longbourniin muutamia päiviä Lady Catherinen käynnin jälkeen. Herrat saapuivat varhain; ja ennenkuin rva Bennet oli kerinnyt kertoa hra Darcylle tämän tädin vierailusta (josta hänen tyttärensä oli vapisten odottanut kuulevansa), ehdotti Bingley, joka halusi päästä kahdenkesken Janen kanssa, että koko seura lähtisi ulos kävelemään. Siihen suostuttiin. Rva Bennet ei rakastanut kävelyä, eikä Marylla ollut aikaa kirjallisilta askareiltaan, mutta muut viisi lähtivät. Bingley ja Jane päästivät kuitenkin pian toiset edelleen. Nämä pysyivät jokseenkin vaitonaisina — Kitty pelkäsi liiaksi Darcya rohjetakseen puhella; Elizabeth muovaili mielessään epätoivoista selitystä; ja kenties askartelivat kavaljeerinkin ajatukset samassa urakassa.
He suuntasivat kulkunsa Lucas Lodgea kohti, koska Kitty halusi mennä tapaamaan Maria Lucasta; eikä Elizabeth pannut vastaan, kun hänen sisarensa jätti hänet kahdenkesken Darcyn kanssa. Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä; ja kooten kaiken rohkeutensa hän aloitti:
"Herra Darcy, minä olen hyvin itsekäs olento; ja tuntien tarvetta keventää omaa mieltäni en välitä ollenkaan siitä, tulenko ehkä loukkaamaan teidän tunteitanne. Minä en enää voi olla kiittämättä teitä harvinaisesta hyvyydestänne sisarparkaani kohtaan. Aina siitä lähtien kuin sain kuulla siitä, olen mitä hartaimmin halunnut lausua teille kiitollisuuteni. Jos muutkin perheemme jäsenet siitä tietäisivät, niin voisin nyt kiittää teitä meidän kaikkien puolesta."
"Minä olen pahoillani, hyvin pahoillani", vastasi Darcy hämmästyneenä ja liikutettuna, "että olette lainkaan saanut vihiä asiasta, joka mahdollisesti väärinkäsitettynä vain suotta raskauttaa mieltänne. En voinut ajatella, että rouva Gardinerin vaiteliaisuuteen oli niin vähän luottamista."
"Te ette saa moittia tätiäni. Lydian ajattelemattomuus pani ensinnä minut arvailemaan, että teilläkin oli osaa tuossa asiassa; ja silloin minä en tietystikään voinut levätä, ennenkuin sain tietää kaikki yksityisseikat. Sallikaa minun kiittää vielä ja yhä uudelleen teitä koko perheemme nimessä jalomielisestä säälistänne, joka sai teidät vapaaehtoisesti näkemään niin paljon vaivaa ja kestämään niin monia tukalia tilanteita etsiessänne nuo poloiset karkulaiset käsiinne."
"Jostetahdotte kiittää minua, niin tehkää se yksinomaan omasta puolestanne. Minä en yritäkään kieltää, että minua johti toivo huojentaa mieltänne ja lisätä onneanne. Muttaperheenneei tarvitse kiittää minua mistään. Niin suuresti kuin kunnioitankin sitä, tein tuon vähäisen palveluksen yksistäänteitäajatellen."
Elizabeth oli liiaksi hämmentynyt voidakseen vastata mitään. Lyhyen äänettömyyden jälkeen hänen toverinsa jatkoi:
"Te olette liiaksi ylevämielinen voidaksenne tehdä pilaa minusta. Jos teidän tunteenne minua kohtaan ovat yhä samat kuin viime huhtikuussa, niin minä pyydän teitä heti sanomaan sen.Minuntunteeni ja toivomukseni ovat muuttumattomat; mutta sananenkin teiltä vaientaa minut iäksi tästä asiasta."
Vaikka Elizabeth tunsikin yhä kasvavaa hämminkiä ja ahdistusta, pakottautui hän puhumaan ja antoi oitis, vaikkei varsin sujuvasti, toisen ymmärtää, että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti muuttuneet viitatusta ajankohdasta lähtien, että hän iloiten ja kiitollisesti otti vastaan rakastajansa vakuutuksen. Darcyn ilo ja onnellisuus tästä odottamattomasta vastauksesta oli sykähdyttävän suuri; mutta hän kykeni kuitenkin tulkitsemaan niitä niin järkevästi ja lämpimästi kuin kiihkeästi rakastuneen miehen ylimalkaan voi olettaa kykenevän. Jos Elizabeth olisi rohjennut kohottaa katseensa maasta, olisi hän voinut panna merkille, kuinka ihmeellisesti tuo autuas onnentunne kirkasti hänen rakastajansa kasvot; mutta vaikkakaan hän ei voinut sitä nähdä, voi hän ainakin kuunnella; ja hänen oma sydämensä oli ratketa hiuduttavasta hurmiosta.
He kävelivät eteenpäin tietämättä itsekään, mihin suuntaan menivät. Olihan niin paljon muuta tärkeämpää ajateltavaa, sanottavaa ja vaarinotettavaa. Elizabeth sai tietää, että heidän oli onnestaan oikeastaan kiittäminen Lady Catherinen ponnistuksia; tämä oli näet todellakin paluumatkallaan poikennut Lontooseen sisarenpoikansa luo ja kertonut Longbournin matkastaan, sen tarkoituksesta ja Elizabethin pöyristyttävästä uppiniskaisuudesta. Jalosukuinen täti toivoi, että hän esittämällä tuon röyhkeän tytön niin nurjassa valossa kuin suinkin saisi nepaimeltaan houkutelluksi sen lupauksen, jota Elizabeth ei ollut tahtonut antaa. Mutta onnettomuudeksi vaikutus olikin aivan päinvastainen.
"Hän vuodatti minun sydämeeni uutta toivoa", kertoi Darcy, "kun tuskin uskalsin enää toivoa mitään. Minä tunsin siksi hyvin sinun luonteesi, että jos olisit todella järkkymättömästi päättänyt hyljätä minut, niin olisit sen suoraan sanonut Lady Catherinelle."
Elizabeth punastui ja nauroi vastatessaan: "Niin, kyllä kai sinä todellakin tunsit tarpeeksi minun suorasukaisuuteni, jotta voittuonuskoa. Kun kerran olin solvannut sinua itseäsi niin hirvittävästi vasten silmiä, niin en tietystikään surkeillut vähääkään loukatessani sukulaistasi."
"Mitä sinä minusta sanoitkin, sen kaiken minä hyvin ansaitsin. Vaikkakin sinun syytöksesi onnahtelivat, koska ne perustuivat suurelta osalta väärinkäsitykseen, niin oli minun käyttäytymiseni sinua kohtaan siihen aikaan sellainen, että se ansaitsi mitä vakavimpia moitteita. En itsekään voi muistella sitä hirmustumatta."
"Älkäämme huoliko kiistellä, kumpi meistä tuona iltana enemmän ansaitsi moitetta", sanoi Elizabeth. "Emmehän tainneet kumpikaan silloin käyttäytyä vallan laittamattomasti; mutta sen jälkeen olemme toivoakseni molemmat oppineet enemmän kohteliaisuutta."
"Minun ei ole niinkään helppo lohduttautua. Kun jäljestäpäin muistelen kaikkea mitä silloin sanoin, käytöstäni ja sävyäni koko tuon onnettoman keskustelun aikana, niin tunnen nyt ja olen jo tuntenut monet kuukaudet mitä sietämättömintä tuskaa. En koskaan unhota sinun moitettasi, jonka niin hyvin ansaitsin: 'Jos olisitte käyttäytynyt kunnianmiehen tavoin'. Juuri niin sinä sanoit! Sinä et tiedä, tuskin kykenet kuvittelemaan, kuinka se silloin ja jälkeenpäin on kiusannut minua; ja kesti hyvän aikaa, sen tunnustan, ennenkuin pystyin myöntämään sen oikeutetuksi."
"En minä osannut arvatakaan, että sanani tekivät sinuun niin syvän vaikutuksen. En voinut aavistaakaan, että voisit tuntea ne niin kipeästi."
"Sen kyllä kernaasti uskon. Sinä luulit minun olevan vailla vähintäkin säädyllisyyden tunnetta, sitä varmastikin luulit. Sinun kasvojenilmettäsi en ikinä unohda, kun sanoit, etten olisi kyennyt sen paremmin saamaan sinua hylkäämään kosintaani."
"Ah, älä huoli enää toistaa, mitä kaikkea silloin sanoin. Sen muisteleminen ei hyödytä mitään. Minä vakuutan sinulle pyhästi, että jo kauan olen syvästi hävennyt silloisia sanojani."
Darcy mainitsi kirjeestään. "Paniko se", hän kysyi, — "paniko se sinut ajattelemaan minusta vähän paremmin? Oliko sinun mahdollista sitä lukiessasi uskoa todeksi sen sisällys?"
Elizabeth selitti, minkä vaikutuksen kirje oli häneen tehnyt ja miten hänen kaikki entiset ennakkoluulonsa olivat sen johdosta alkaneet vähitellen haihtua.
"Minä tiesin", sanoi Darcy, "että kirjeeni täytyi tuottaa sinulle tuskaa, mutta se oli välttämätöntä. Minä toivon, että olet hävittänyt kirjeen. Siinä oli kohtia, varsinkin alkupuolella, joita pelkäisin antaa sinun lukea uudelleen. Muistanpa eräitä lauseita, joiden takia sinulla olisi hyvä oikeus vihata minua."
"Kirjeen minä varmastikin poltan, jos luulet sen välttämättömäksi, jotta edelleen voisin kunnioittaa sinua; mutta vaikka meillä molemmilla onkin syytä uskoa, ettei ajatukseni sinusta ole pysynyt aivan muuttumattomana, niin toivon kumminkin, ettei se ole aivan niin helposti muuttuva kuin tämä lupaus edellyttää."
"Kun kirjoitin tuon kirjeen", sanoi Darcy, "luulin olevani aivan tyyni ja kylmäverinen; mutta perästäpäin ajatellessani minun täytyy uskoa, että olin silloin hirvittävän katkeralla päällä."
"Kirjeesi ehkä alkoi katkerasti, mutta ei suinkaan päättynyt samaan sävyyn. Jäähyväissanasi olivat niin lempeät! Mutta älä ajattele enää koko kirjettä. Sen kirjoittajan ja vastaanottajan nykyiset tunteet toisiaan kohtaan ovat niin kokonaan erilaiset kuin siihen aikaan, että kaikki epämieluisat muistelmat täytyy unohtaa tai kuvitella olemattomiksi. Sinun täytyy oppia hiukkasen minun elämänviisauttani. Muistele menneitä asioita ainoastaan silloin, kun niistä saat mielihyvää."
"Minusta ei sinulla ole ollenkaan aihetta sellaiseen elämänviisauteen.Sinunmenneisyydenmuistelmaisi täytyy olla niin peräti vailla kaikkea pahaa ja moitittavaa, ettei niistä saamasi tyydytys johdu lainkaan mistään filosofiasta, vaan omasta viattomasta tietämättömyydestäsi, joka on arvokkaampi kaikkea elämänviisautta. Muttaminunlaitani on toinen. Tuskallisia muistelmia nousee pakostakin mieleeni, joita en voi enkä saa tukahduttaa. Minä olen koko elinikäni ollut itsekäs ihminen, joskaan en periaatteessa, niin kuitenkin käytännössä. Lapsena minulle opetettiin, mikä olioikein, mutta minua ei opetettu hillitsemään rajua luonnettani. Minulle annettiin hyviä periaatteita elämänohjeiksi, mutta minun sallittiin noudattaa niitä ylpeyden ja itsepetoksen lumoissa. Onnettomuudeksi olin ainoa poika (pitkän aikaa ainoa lapsikin), ja sellaisena vanhempani minua hemmoittelivat; vaikka he itse olivatkin hyvät (isäni varsinkin oli pelkkää hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta), sallivat he minun kehittyä, jopa he kehoittivat ja miltei opettivatkin minua itsekkäisyyteen ja ylimielisyyteen, olemaan välittämättä mistään muusta kuin omasta ahtaasta perhepiiristämme, ajattelemaan halveksivasti kaikista muista ihmisistä — ainakin asettamaan heidän arvonsa ja viisautensa alemmaksi minun omaani. Sellaiseksi mieheksi minä kehityin kahdeksannesta kahdeksanteenkolmatta ikävuoteeni asti; ja sellaiseksi yhä enemmän vielä paatuisin ilman sinua, oma rakkahin Lizzyni! Mistä kaikesta saankaan sinua kiittää! Sinä annoit minulle hyvän läksyn, kovan ehkä ensi alussa, mutta tuiki terveellisen. Sinä nöyryytit minua syvästi, mutta aivan ansioni mukaan. Minä tulin pyytämään sinua omakseni, epäilemättä vähintäkään voittoani. Sinä osoitit minulle, kuinka surkean tyhjät ja riittämättömät minun ansioni olivat kelvatakseen naiselle, joka ansaitsi kunnon miehen rakkautta."
"Olitko sinä sitten niin varma siitä, että minä vastaisin myöntävästi?"
"Olin kuin olinkin! Mitä sinä nyt ajatteletkaan minun hupsusta turhamaisuudestani? Minä todella uskoin sinun toivovan ja odottelevan minun kosintaani."
"Minun käytökseni täytyi sitten olla harhaanjohtava, vaikkakaan ei tarkoituksella, siitä ole varma. Minä en koskaan ajatellutkaan eksyttää sinua, mutta vilkas luonteeni johti minut kyllä monestikin harhaan. Kuinkahan sinä oikein vihasitkaan minuatuonillan jälkeen!"
"Vihasin sinua! Ei — vihainen saatoin ehkä kyllä aluksi olla, mutta vihastukseni kääntyi piankin oikeaan suuntaan — omaan itseeni."
"Minua melkein peloittaa kysyä, mitähän sinä oikein ajattelitkaan minusta, silloin kun tapasimme toisemme Pemberleyssä? Sinä kai loukkauduit kovasti minun tulostani?"
"En suinkaan. Olin vain hyvin hämmästynyt."
"Sinun hämmästyksesi ei voinut olla suurempi kuinminun, joutuessani niin äkkiarvaamatta sinun eteesi. Omatuntoni sanoi minulle, etten ansainnut vähintäkään kohteliaisuutta sinun puoleltasi, enkä minä todella odottanutkaan muuta kuin saada maksun ansioni mukaan."
"Minun tarkoituksenisilloin", sanoi Darcy, "oli näyttää sinulle, niin kohteliaasti ja hellävaroen kuin taisin, etten suinkaan ollut niin halpamainen, että olisin kantanut sinulle kaunaa saamistani rukkasista; ja minä toivoin osakseni sinun anteeksiantamustasi, toivoin lievittäväni sinun huonoa ajatustasi minusta, antamalla sinun nähdä, että olin vaarinottanut sinun naulan päähän sattuneet huomautuksesi. Kuinka pian minussa sitten virisi uusia ja valoisampia toiveita, sitä en osaa sanoa, mutta luulenpa että ne nousivat jo puolituntisen perästä meidän ensi näkemästämme."
Tällaisissa puheissa he olivat kävelleet useita maileja aivan umpimähkään, kunnes he viimein kelloa katsottuaan keksivät, että oli jo aika pyörtää kotia.
"Minnekähän herra Bingley ja Jane ovat joutuneetkaan?" huudahti Elizabeth. Heistä oli suloista siirtyä keskustelemaan toisen lempivän parin asioista. Darcy oli hyvin iloissaan ystävänsä kihlauksesta — hänpä olikin siitä saanut kaikkein ensinnä tiedon.
"Minun täytyy kysyä, olitko kovastikin hämmästynyt kuullessasi siitä?" sanoi Elizabeth.
"En vähintäkään. Kun täältä viimeksi lähdin, arvasin että se piankin tapahtuisi."
"Toisin sanoen, sinä olit antanut siihen suostumuksesi. Sen verran minäkin voin arvata." Ja vaikka Darcy vastustikin tuon sanan käyttämistä, sai Elizabeth tietää, että se sangen hyvin ilmaisi asiaa.
"Lontooseen lähtöni edellisenä iltana", kertoi Darcy, "tunnustin ystävälleni erään asian, joka minun olisi kai pitänyt tunnustaa jo aikoja ennen. Minä kerroin hänelle, että kaikki edelliset huomioni, jotka olivat saaneet minun sekaantumaan hänen lemmenjuttuunsa, olivat olleet aivan perusteettomat ja järjettömät. Hän ällistyi suuresti. Sanoin edelleen, että uskoin erehtyneeni otaksuessani, että sisaresi oli hänestä välinpitämätön; ja kun voin hyvin huomata, että hänen oma kiintymyksensä sisareesi oli aivan muuttumaton, en epäillytkään, että he kohtakin löytäisivät onnensa."
Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä huomatessaan, kuinka helposti hänen sulhasensa johti ystävänsä sydämenasioita.
"Puhuitko sinä omien vaarinottojesi perusteella", hän kysyi, "kertoessasi ystävällesi, että sisareni rakasti häntä, vaiko vain sen johdolla, mitä ilmaisin sinulle viime keväänä?"
"Ainoastaan omain huomioitteni perusteella. Minä olin pitänyt sisartasi tarkasti silmällä molemmilla viime käynneilläni teidän luonanne ja tullut vakuutetuksi hänen kiintymyksestään."
"Ja sinun vakuutuksesi siitä riitti avaamaan ystäväsikin silmät, arvaan mä?"
"Riittipä niinkin. Bingley on mitä vaatimattomin ja itseluulottomin veikkonen. Hänen suuri kainoutensa oli estänyt häntä luottamasta omaan arvostelukykyynsä hänelle näin kalliissa asiassa, mutta hänen luottamuksensa minun arvostelukykyyni teki hänelle kaiken toiminnan hyvin helpoksi. Minun täytyi tunnustaa hänelle vielä muuan asia, josta hän joksikin aikaa hyvin pahastui minuun, eikä suinkaan syyttä. Minä en voinut enää salata häneltä, että sisaresi oli ollut Lontoossa viime talvena kolmen kuukauden ajan, ja että minä olin tiennyt siitä, mutta tahallani pitänyt sen häneltä salassa. Hän tietysti suuttui kovasti. Mutta arvaan, että hänen suuttumuksensa suli oitis, kun hän sai tietää sisaresi todellisista tunteista häntä kohtaan. Ja silloin hän antoi minulle täydestä sydämestään anteeksi."
Elizabethin teki mieli huomauttaa, että hra Bingley oli aivan verraton ystävä, koska häntä kävi tanssittaminen kuin paperinukkea nauhasta, mutta hän malttoi ajoissa mielensä. Hän muisti, että Darcyn täytyi vielä oppia joutumaan harmistumatta naurunalaiseksi, ja että tätä opetusta oli vielä liian aikaista hänelle antaa.
"Lizzy rakas, mihin ihmeeseen te molemmat meistä oikein eksyittekään?" kuului ensimmäisenä tervehdyksenä Janen suusta ja kohta toisintona kaikilta toisiltakin, kun Elizabeth saapui heidän luokseen ja istahti illallispöytään. Hän voi vain vastata, että he olivat kävelleet niin kauas, etteivät enää tunteneet paikkoja. Hän tunsi punastuvansa tätä sanoessaan; mutta onneksi ei kukaan siitä johtunut arvailemaan totuutta.
Ilta kului levollisesti, ilman mitään yllättäviä keksintöjä. Julkikihlattu pari puheli ja nauroi, salakihlattu pysyi hyvin vaitonaisena. Darcyn luonteenlaatu ei ollut sellainen, että sisällinen onni olisi pannut sen iloisesti ryöpsähtelemään; ja hämillään oleva ja kiihoittunut Elizabeth pikemminkintiesikuintunsiolevansa onnellinen; sillä paitsi toisten välttämätöntä ällistystä kohta tapahtuvan paljastuksen johdosta oli hänellä odotettavissa ikävämpiäkin kokemuksia. Hän tiesi, ettei perheestä kukaan muu kuin Jane pitänyt Darcysta; ja hän pelkäsi, että toiset — uuden sulhasen ylhäisestä asemasta ja suuresta rikkaudesta huolimatta — kukaties tahtomattaan tulisivat liiankin selvästi ilmaisemaan vastenmielisyyttään häntä kohtaan.
Vasta myöhään illalla hän avasi sydämensä Janelle. Tämän oli mahdoton uskoa kuulemaansa.
"Nyt sinä lasket pilojasi, Lizzy.Tuoei voi olla mahdollista! Kihloissa herra Darcyn kanssa! Ei, ei, sinä et saa peijata minua. Sehän on kerrassaan uskomatonta!"
"Onpas tämä todellakin kaunis alku! Sinuun yksistään minä luotin; ja jollet sinä usko, niin toisista ei sitten puhettakaan. Mutta niin on kuitenkin tapahtunut; minä puhun aivan vakavissani. Minä puhun pelkkää totta. Hän rakastaa minua yhä, ja me olemme kihloissa."
Jane katseli häneen epäillen. "Ah, Lizzy, kuinka se voisi olla mahdollista? Tiedänhän minä hyvin, kuin vastenmielinen hän sinulle on."
"Sinä et tiedä mitään koko asiasta. Kaikentuonsaat unohtaa. Ehkäpä minä en aina ole rakastanut häntä niin hartaasti kuin nyt; mutta tällaisissa tapauksissa hyvämuistoisuus on anteeksiantamaton vika. Tämä on viimeinen kerta, jolloin itsekin sen muistan."
Jane katseli yhäti häneen hämillään ja suurin silmin.
"Hyvä isä sentään,voikose olla totta? Mutta täytyyhän minun uskoa sinua!" hän viimein huudahti. "Rakas, rakas Lizzy, minä tahtoisin — minä todella onnittelen sinua kaikesta sydämestäni; mutta oletko sinä varma — anna anteeksi, että sitä kysyn — oletko ihan varma, että tulet onnelliseksi hänen kanssaan?"
"Sitä en voi epäilläkään. Me olemme jo sopineet keskenämme, että meistä tulee maailman onnellisin pari. Mutta etkö sinä tule siitä paremmin mieliisi, Jane? Etkö tahtoisi häntä langoksesi?"
"Tahtoisin toki, hyvinkin halusta. Mikään ei olisi sen suurempi ilo Bingleylle ja minulle. Mutta me olemme puhelleet siitä keskenämme ja arvanneet sen aivan mahdottomaksi. Entä rakastatko sinä todella häntä tarpeeksi asti? Ah, rakas Lizzy, tee ennemmin mitä hyvänsä, kuin että menet naimisiin ilman todellista kiintymystä! Oletko vallan varma, että tunteesi häntä kohtaan ovat sellaiset kuin niiden pitäisi olla?"
"Olen tottakin! Sinä ehkä ajattelet, että minä tunnen häntä kohtaansuurempaakinrakkautta kuin minun pitäisi."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"No niin — minun täytyy myöntää, että minä rakastan häntä enemmän kuinBingleytä. Nyt sinä kai suutut minuun?"
"Voi rakkahin sisko, ole toki vakava. Minä haluan puhua aivan vakavasti. Anna minun viivyttelemättä saada tietää kaikki, mitä minun tulee tietää. Sanoppas ensiksikin, kuinka kauan sinä olet häntä rakastanut?"
"Se on tullut niin vähitellen, että tuskin itsekään tiedän, milloin se oikein alkoi; mutta luulenpa, että päivämäärä oli sama, jolloin ensi kertaa näin hänen kauniit tiluksensa Pemberleyssä."
Uusi harras toivomus, että hän toki pysyisi vakavana, tuotti kuitenkin halutun tuloksen; ja hänen onnistui viimein saada Jane vakuutetuksi tunteensa totisuudesta. Sen enempää ei vanhempi nti Bennet pyytänytkään.
"Nyt minä olen täydellisesti onnellinen", hän sanoi, "kun tiedän, että sinusta tulee yhtä onnellinen kuin minusta itsestänikin. Jo pelkästään siksi, että hän rakastaa sinua, olisin aina pitänyt häntä suuressa arvossa; mutta nyt, kun hän on Bingleyn ystävä ja sinun tuleva miehesi, olette vain sinä ja Bingley minulle häntä rakkaammat. Mutta, Lizzy, sinä olet ollut kovin kavala, liiaksi pidättyväinen minuun nähden. Kuinka vähän sinä kerroitkaan minulle kaikesta, mitä oli tapahtunut ja mitä tunsit Pemberleyssä ja Lambtonissa ollessasi! Kaiken, mitä siitä olen kuullut, olen saanut tietää toisilta enkä sinulta itseltäsi."
Elizabeth selitti hänelle salamyhkäisyytensä vaikuttimet. Hänen oli ollut vaikeata kertoa mitään siitä, mitä hän oli kuullut Bingleyn rakkaudentarinasta; ja omain tunteittensa sekasorto ja epämääräisyys oli saanut hänen yhtä visusti välttämään Darcyn nimen mainitsemista; mutta nyt hän ei voinut enää salata tämän tärkeätä osuutta Lydian surullisessa avioliittojutussa. Kaikki selvitettiin aivan selväksi sisarten kesken, ja puoli yötä kului onnellisessa tarinanpidossa.
"Herra siunatkoon!" huudahti rva Bennet seuraavana aamuna seisoessaan akkunan ääressä, "eikös tuo hirveä herra Darcy taaskin tule tänne rakkaan Bingleymme keralla! Mitähän se väsyttävä mies oikein ajatteleekaan, kun juoksee niin ahkeraan täällä? Enhän minä kutsunut häntä muuta kuin metsästämään tai muuten maleksimaan maillamme, mutta en suinkaan häiritsemään meitä ikävällä seuranpidollaan. Mitä me nyt hänen kanssaan oikein teemmekään? Lizzy, sinun pitää jälleen lähteä kävelemään hänen kanssaan, jottei hän ole Bingleyn vastuksina."
Elizabethin oli vaikea pidättää hymyään saadessaan niin mieluisen tehtävän; mutta samalla häntä suuresti loukkasi äitinsä hänen sulhasestaan käyttämät laatusanat.
Kohta herrain sisään käytyä katseli Bingley häneen niin kumman merkitsevästi ja puristeli hänen käsiään niin lämpimästi, ettei voinut epäilläkään, että hänellä oli jo asiasta tieto; ja täten salaisesti onniteltuaan uutta morsianta hän sanoi ääneen: "Kuulkaas, rouva Bennet, eikö teillä ole täällä vielä muita metsäpolkuja, joilla Lizzy voisi tänään jälleen joutua eksyksiin?"
"Minä neuvoisin herra Darcya ja Lizzyä ja Kittyä", sanoi neuvokas äiti, "lähtemään tänä aamuna Tammistomäelle. Sinne on oikein kaunis tie, eikä herra Darcy ole vielä koskaan nähnyt siltä avautuvaa näköalaa."
"Voihan se olla hyväksi molemmille toisille", huomautti Bingley, "muttaKittylle se varmastikin on liian pitkä kävelymatka. Eikö olekin,Kitty?"
Kitty myönsi, että hän pysyi mieluummin kotona. Darcy sanoi olevansa hyvin utelias näkemään Tammistomäen näköalat, ja Elizabeth suostui ääneti häntä sinne luotsaamaan. Hänen noustessaan yläkertaan noutamaan hattunsa ja päivänvarjonsa kiirehti rva Bennet hänen jälkeensä ja kuiskutti:
"Minä olen hyvin pahoillani, että sinun täytyy aina uhrautua tuon ikävän miehen seuraksi, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa. Se on vain Janen vuoksi, ymmärräthän; eikähän sinun tarvitse paljonkaan puhella hänen kanssaan, sen verran vain, ettet tunne oloasi noloksi."
Illalla, kohta kun hra Bennet vetäytyi kirjastoonsa, näki Elizabeth hra Darcyn nousevan pystyyn ja seuraavan häntä sinne; ja silloin hänen mielenliikutuksensa kohosi korkeimmilleen. Hän ei tosin pelännyt isänsä panevan vastaan, mutta hän tiesi hänen tulevan hyvin onnettomaksi ja juuri hänen kauttansa; ettähän, isän lemmikkitytär, kohta jättäisi hänet yksinäisyyteen ja ikävään — se ajatus täytti Elizabethin mielen sanomattomalla surulla. Hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi, kunnes hra Darcy tuli jälleen näkyviin ja lohdutti häntä lemmekkäällä hymyllään. Tehden asiaa pöydän luo, jonka ääressä Elizabeth istui Kittyn kanssa, hän kumartui ihailemaan hänen käsityötään ja kuiskasi samalla hänen korvaansa: "Mene isäsi tykö, kultaseni; hän odottaa sinua kirjastossa." Hän nousi ja lähti oitis.
Hänen isänsä käveli kiivaasti edestakaisin ja näytti hyvin vakavalta ja tuskastuneelta. "Lizzy", hän sanoi tyttärensä nähtyään, "mitä sinä oikein ajattelet? Oletko ihan järjiltäsi, kun suostut tuon miehen kosintaan? Etkö sinä ole aina inhonnut ja vihannut häntä?"
Kuinka hartaasti tytär nyt toivoikaan, että hänen aikaisemmat mielipiteensä sulhasestaan olisivat olleet järkevämmät ja hänen lausuntonsa tästä vähemmän jyrkät! Se olisi tänä hetkenä säästänyt häneltä monia tukalia selittelyjä ja tunnustuksia; mutta selitykset ja tunnustukset olivat nyt välttämättömät, ja hyvin hämillään hän myönsi rakastavansa hra Darcya.
"Tai toisin sanoen, sinä olet päättänyt saada hänet mieheksesi! Hänhän on rikas, siitä ei puhetta, ja hän kykenee ostamaan sinulle enemmän kauniita pukuja ja uljaita vaunuja kuin mitä Janekaan koskaan tulee saamaan. Mutta tekevätkö ne sinut myöskin onnelliseksi?"
"Onko teillä mitään muuta muistuttamista", sanoi Elizabeth, "kuin että luulette minun olevan hänestä välinpitämätön?"
"Ei muuta. Tunnemmehan kaikki hänet ylpeäksi ja epämiellyttäväksi mieheksi; mutta sekään ei merkitsisi mitään, jos sinä todella rakastaisit häntä."
"Mutta minä rakastan, minä todellakin rakastan häntä", vakuutti tytär kyyneleet silmissä; "hän on minulle hyvin rakas ja kallis. Eikä hänen ylpeytensäkään ole ollenkaan liiallinen. Hän voi olla mitä herttaisin ihminen. Te ette tiedä, mitä hän todella on; älkää siis kiduttako minua käyttämällä hänestä noin tylyjä sanoja."
"Lizzy", sanoi hänen isänsä, "minä olen antanut hänelle suostumukseni. Hän on sellainen mies, jolta en rohkenisi kieltää mitään, mitä hyvänsä hänelle pistäisi päähän pyytää minulta. Minä annan nyt suostumuksenisinullekin, jos olet todella päättänyt mennä hänelle. Mutta salli minun neuvoa sinua tarkoin miettimään asiaa. Minä tunnen hyvin sinun luonteesi, Lizzy. Minä tiedän, ettet ikinä voisi tulla onnelliseksi ja kunnioittaa itseäsi, jollet totisesti rakasta ja kunnioita aviomiestäsi, jollet pidä häntä itseäsi ylevämpänä ja etevämpänä. Sinun vilkas luonnonlaatusi johtaisi sinut tuhansiin vaaroihin lemmettömässä ja epäsuhtaisessa avioliitossa. Sinä tuskin voisit välttyä sortumasta kurjuuteen ja katumukseen. Rakas lapseni, älä tee minulle sitä surua, että näkisinsinunolevan kykenemättömän kunnioittamaan elämäntoveriasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon päätöksestäsi oikein riippuu."
Elizabeth tuli vielä enemmän liikutetuksi isänsä totisesta ja juhlallisesta äänensävystä; mutta hänen onnistui hillitä tunteenkuohunsa ja vakuuttaa, että hra Darcy todellakin oli hänen sydämensä valittu, ja selittää tunteittensa suurta, vähitellen tapahtunutta muuttumista; hän sanoi olevansa vallan varma, ettei hänen kiintymyksensä ollut yhden päivän hedelmä, vaan kasvanut ja kypsynyt monien kuukausien yhtämittaisessa jännityksessä ja sisällisessä kamppauksessa.
"No niin, rakkaani", sanoi hra Bennet hänen viimein lopetettuaan, "mitäpä minulla sitten enää on sanomista? Jos niin on todella laita kuin kerroit, niin hän ansaitsee saada sinut. Enkä minä olisi voinut luovuttaakaan sinua kellekään vähempiarvoiselle miehelle."
Parantaakseen isänsä suotuista arvostelua hra Darcysta Elizabeth kertoi hänelle, mitä tämä oli omasta ehdostaan tehnyt Lydian hyväksi. Hra Bennet tuli kovin ihmeisiinsä.
"Tämähän on oikein ihmeitten ilta! Darcy siis sai tuon kaiken aikaan — rakensi avioliiton, antoi rahat, maksoi sen veitikan velat ja hankki hänelle vielä virankin! Kaikkea sitä kuuleman pitää! No, aina parempi. Se säästää minulta arvaamattomasti huolia ja varoja. Jos tuo kaikki olisi ollut enosi ansiota, niin minun olisi täytynyt ja minä olisin tahtonutkin maksaa joka pennin hänelle takaisin. Minä tarjoon nyt huomenna maksua sulhasellesi, hän tietysti raivoo ja hulluttelee rakkaudestaan sinuun, ja siihen sitten koko juttu päättyykin."
Hän muisteli sitten hra Collinsin kirjeen johdosta jokunen päivä aikaisemmin kokemaansa ällistystä; ja naureskeltuaan sille hetken aikaa hän päästi tyttärensä lähtemään, huutaen ovelta hänen peräänsä: "Jos vielä joitakin nuoria miehiä tulee tänne Maryn ja Kittyn vuoksi, niin lähetä heidät oitis puheilleni; minä satun nyt olemaan oikein naittamispäällä."
Mutta äidin ällistystä, kun tytär illalla seurasi häntä hänen makuuhuoneeseensa ja ilmaisi hänelle suloisen salaisuutensa, on perin työläs kuvata. Hän lysähti ensin aivan kokoon ja kävi puhumattomaksi. Kesti kotvasen aikaa, ennenkuin hän kykeni tointumaan sen verran, että kerrotti tyttärellään uudelleen ja yhä uudelleen tuon perin uskomattoman asian. Vihdoin viimein hän jaksoi oikaista selkänsä, huitoi käsillään ilmaa, vajosi jälleen istumaan ja rupesi ihmettelemään ja siunailemaan sanomatonta onneaan.
"Herra hyvästi siunatkoon! Auta armias sentään! Ajatteleppa tätä! Voi, rakas kultaseni! Herra Darcynko kanssa? Kukapa sitä olisi osannut uskoa! Ja onko se ihan totta? Voi, minun kulta Lizzyni! Kuinka rikas ja mahtava sinusta tuleekaan! Kuinka paljon neularahoja ja jalokiviä ja hienoja pukuja sinä tuletkaan saamaan! Jane ei ole mitään sen rinnalla — häntä ei voi sinuun verratakaan. Ah, kuinka minä olen mielissäni — kuinka olen onnellinen! Ja sellainen viehättävä mies! Niin kaunis ja pitkä ja komea! Oh, oh, oma kulta Lizzyni, ethän ole pahoillasi, että hän ennen oli aina minulle niin vastenmielinen? Minä toivon, että hänkin antaa sen anteeksi. Rakas, rakas Lizzy! Oma talo Lontoossa! Kuinka ihanaa! Kolme tytärtäni jo miehellä! Ja kymmenen tuhatta puntaa tuloja vuodessa! Ah, hyvä isä sentään — mitä minusta tuleekaan? Minä menen vallan sekaisin!"
Äidin suostumusta ei siis tarvinnut epäilläkään; ja iloisena siitä, että hän vain yksin oli kuulemassa hänen hurmaustaan, lähti Elizabeth omaan huoneeseensa. Mutta hän oli tuskin ennättänyt istahtaakaan, kun äiti jo säntäsi sisään.
"Kuule, rakas lapsi", hän huusi, "minä en kykene muuta ajattelemaankaan. Kymmenen tuhatta puntaa vuodessa, ja kukaties vielä enemmänkin! Sehän on ihan kuin menisit jollekin lordille! Ja kuule, teidän on hankittava piispan lupakirja — teidän on pidettävä joutua, jotta ei mitään ennätä tulla väliin, ja vihitettävä itsenne piispan lupakirjalla.[24] Ja kuulehan, rakas lapseni, sanoppas minulle, mistä ruokalajista herra Darcy erityisesti pitää, jotta tiedän laittaa sitä huomiseksi päivällispöytään?"
Tämä oli synkeä enne siitä, miten rva Bennet tulisi käyttäytymään uusinta vävypoikaansa kohtaan; ja vaikka Elizabeth olikin varma sulhasensa lämpimästä rakkaudesta ja omaistensa suosiollisesta suhtautumisesta tähän, oli hänellä aihetta pelätä vielä monia tukalia tilanteita. Mutta onneksi kului jo huominenkin päivä jokseenkin vaarattomasti; nimenomaan hänen äitinsä tunsi niin pelokasta kunnioitusta ylhäistä vävyään kohtaan, että hän tyytyi vain silmin seuraamaan hänen syöntiään. Erityisesti ilahdutti Elizabethia nähdä isänsä pyrkivän kaikella hartaudella hänen sulhasensa lähempään tuttavuuteen; ja perästäpäin hra Bennet vakuuttikin hänelle, että uusi vävypoika kohosi kohoamistaan hänen silmissään.
"Minä ihailen kaikkia kolmea vävyäni", hän sanoi. "Wickham on kukaties minun erityinen suosikkini; mutta luulenpa, että pidän sinun sulhasestasi aivan yhtä paljon kuin Bingleystäkin."