»Minkäs muun vuoksi sitten, Rudolf? Etkö sinä lähde…»
»Niin kyllä, tavallani lähden metsästämään; minä aion ajaa Michaelin ulos hänen pesästään.»
Rakastettuni kävi kovin kalpeaksi.
»Joko näet, oma aarteeni, etten ole vallan niin vetelä sulhanen kuin miksi minua luulit? Enkä minä muuten siellä kauan viivykään.»
»Tottahan kirjoitat minulle ahkerasti, Rudolf?»
Minä tunsin itseni heikoksi; mutta sittenkään en kyennyt sanomaan sanaakaan, joka olisi voinut herättää hänen epäluuloaan.
»Minä lähetän sinulle sydämeni ja ajatukseni jok'ikinen päivä», sanoin.
»Ja ethän tahdo antautua mihinkään vaaraan?»
»En, jollei tule pakkoa.»
»Milloin sinä palaat? Ah — kuinka kauan se kestääkään?»
»Milloinka palaan?» toistin, kun en kyennyt siihenkään vastaamaan.
»Niin, niin — älä viivy kauan poissa minun luotani; minä en saa nukutuksi ollenkaan niin kauan kuin olet poissa.»
»En tiedä, milloin pääsen palaamaan», minä vastasin, noudattaakseni edes totuuden varjoa.
»Eikö se tapahdu pian, Rudolf?»
»Sen tietää Jumala yksin, rakkaani; mutta jos en koskaan…»
»Hys, älä puhu sellaista!» hän huudahti ja suuteli minua kuumasti.
»Jollen koskaan palaa», kuiskasin hiljaa, »niin sinun tulee astua sijaani, koska olet ainoa elossa oleva hallitsijahuoneen jäsen; sinun tulee hallita kansaamme eikä itkeä minua.»
Ensi hetkessä hän ojentautui suoraksi kuin kuningatar konsanaan.
»Niin, sen tahdon tehdä», hän lupasi; »minä tahdon itse hallita! Minä tahdon tehdä velvollisuuteni; vaikka elämäni kävisikin autioksi ja sydämeni kuolisi, niin teen sen, mitä minulta vaaditaan.»
Sitten hän vaikeni, likistäytyi kiinni minuun ja sanoi hellästi ja valittavasta: »Palaa pian — ah, tule pian takaisin!»
Minä antauduin lumoukseen ja huudahdin korkealla äänellä: »Niin totta kuin Jumala elää, minä… niin — minä tahdon nähdä sinut vielä kerran, ennenkuin kuolen.»
»Mitä sinä sillä tarkoitat?» hän huudahti ja katseli minua suurin, ihmettelevin silmin. Mutta minulla ei ollut mitään vastausta antaa, ja hän tuijotti yhä ihmetellen minuun.
En rohjennut pyytää häntä unohtamaan minua, koska hän olisi käsittänyt sellaisen pyynnön loukkaukseksi; enkä voinut myöskään sanoa hänelle, kuka ja mitä minä olin. Hän itki haikeasti; enkä minä voinut mitään muuta kuin kuivata hänen kyyneleensä.
»Eikö miehen ole pakko palata takaisin maailman ihanimman naisen luo?» sanoin viimein. »Tuhannetkaan Michaelit eivät pystyisi pidättämään minua poissa sinun luotasi!»
Hiukan lohdutettuna hän likistäytyi jälleen povelleni.
»Sinä et saa antaa Michaelin tehdä sinulle mitään pahaa.»
»En, rakkaani.»
»Etkä antaa hänen pidättää sinua poissa minun luotani.»
»En, rakkaani.»
»Eikä kenenkään muunkaan.»
Ja minä vastasin jälleen:
»En, rakkaani.»
Ja kuitenkin oli yksi mies — ei Michael — joka, jos hän vielä oli elävien ilmoilla, tuli iäksi erottamaan minut rakastetustani; ja sen miehen henkeä pelastaakseni minä lähdin panemaan oman henkeni uhanalaiseksi. Ja tuon miehen hahmo — rivakka, notkea hahmo, sellaisena kuin sen olin tavannut Zendan metsässä — raukea, iljettävä möhkäle, jollaisen olin jättänyt metsästyslinnan kellariin — näytti näissä molemmissa muodoissaan nousevan meidän väliimme; — silloinkin, kun rakastettuni lepäsi rinnallani kalpeana ja raukeana ja katseli minua sellaista rakkautta kuvastavin silmin, jonka veroista en ennen tiennyt olevankaan, ja joka vieläkin täyttää koko olentoni ja tekee sen siihen hetkeen saakka, jolloin maa kätkee minut poveensa — ja kukaties vielä senkin jälkeen!
Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.
Jokseenkin mailin päässä Zendasta, linnan takapuolella, on laaja metsäalue. Maasto siellä on hyvin mäkistä, ja korkeimman kunnaan harjalla kohoaa sievä, uudenaikainen linna, jonka omisti eräs Fritzin kaukainen sukulainen, kreivi Stanislaus von Tarlenheim. Kreivi Stanislaus oli suuri kirjatoukka ja eleli hyvin yksikseen. Harvoin hän kävi linnassaan ja oli Fritzin kehoituksesta hyväntahtoisesti luovuttanut sen minun ja seurueeni käytettäväksi. Sinne siis kävi matkamme, ja paikka oli näköjään valittu villisian metsästystä silmälläpitäen, sillä metsät olivat hyvin rauhoitetut ja villisikoja, jotka ennen vanhaan olivat yleiset koko Ruritaniassa, löytyi siellä vielä runsaasti; mutta todellisena syynä oli, että sieltä käsin olimme hyvin lähellä Strelsaun herttuan mahdikasta linnaa, joka sijaitsi kaupungin toisella puolella. Suuri joukko palvelijoita lähti hevosten ja matkatavarain kera jo varhain aamulla. Me seurasimme perästä puolenpäivän aikaan, kulkien junassa kuutisen mailia ja nousten sitten hevosten selkään ratsastaaksemme lopun matkaa linnaan.
Meitä oli koko komea seurue. Paitsi Saptia ja Fritziä seurasi minua kymmenkunta herraa, joista jok'ainoa oli valittu hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan silmälläpitäen. Kaikki he olivat hartaasti kiintyneet kuninkaan persoonaan. Heidän annettiin tietää osa asiastamme; heille kerrottiin muun muassa minua vastaan huvimajassa tehdystä murhayrityksestä, jotta heidän rakkautensa minuun lujittuisi ja heidän vihansa Michaelia kohtaan yhä kiihtyisi. Myöskin ilmoitettiin heille, että me epäilimme erästä kuninkaan läheistä ystävää pidettävän vangittuna Zendan linnassa. Hänen vapauttamisensa oli yhtenä retkemme päämääristä; mutta päätarkoituksena mainittiin olevan eräät kuninkaan rankaisutoimenpiteet petollista veljeään vastaan — kuitenkaan sen tarkemmin ilmoittamatta, minkälaisia nämä toimenpiteet olisivat; me rajoituimme vain sanomaan, että kuningas tärkeästi tarvitsi heidän apuaan ja luotti heidän uskollisuuteensa. Kaikki kymmenen olivat nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita, uljasmielisiä ja uskollisia, eivätkä he halunneetkaan tietää sen enempää; he olivat valmiit teossa osoittamaan kuuliaisuuttaan, ja heidän mielestään oli julkitaistelu paras ja miellyttävin keino katkaista sitkeä solmu.
Täten vaihtui tapausten näyttämö Strelsausta Tarlenheimin ja Zendan linnoihin, joista viimeksimainittu kohosi laaksonnotkon toisella puolella. Minä pyrin myöskin minkä kykenin haihduttamaan raskauttavia ajatuksia mielestäni, unohtamaan rakkauteni ja kokoamaan kaikki voimani edessä olevaan tehtävään. Meidän oli koetettava saada kuningas hengissä ulos linnantyrmästä. Voimakeinot olivat tällöin hyödyttömät, viekkautta sen sijaan oli käytettävä, ja minulla oli jo eräänlainen aate, millä tapaa meidän oli meneteltävä. Mutta minulla oli hirveänä haittana se julkisuus, joka seurasi kaikkia liikkeitäni ja toimiani. Michaelilla oli luonnollisesti jo tietona minun tuloni, ja minä tunsin hänet kyllin hyvin arvatakseni, ettei hän antanut lumota silmiään meidän metsästyshankkeillamme. Hän ymmärsi aivan hyvin, minkälaista saalista me tavoitimme. Mutta uhkayritys oli meidän uskallettava; sillä Sapt tunsi yhtä hyvin kuin minäkin, että nykyinen asiaintila oli käynyt vallan sietämättömäksi. Ja yhden seikan sain ainakin laskea voittopuolelleni — sen nimittäin, ettei musta Mikko voinut uskoa, että minä olin kuninkaan ystävä ja tahdoin hänet pelastaa. Hän ei pystynyt arvioimaan — en tahdo sanoa: rehellistä miestä, sillä oman sydämeni salaisuudet olen jo tyyten paljastanut — mutta miestä, joka ainakin toimi rehellisesti. Hän piti silmäinsä edessä minun erinomaisen suotuisaa tilaisuuttani, sellaisena kuin itsekin olin kerran sen nähnyt ja sellaisena kuin Sapt sen oli nähnyt; hän tunsi prinsessan ja rakasti tätä omalla tavallaan, ja täytyypä minun sanoa, että minä tunsin jonkinlaista sääliäkin häntä kohtaan; hän saattoi kernaasti uskoa, että minä voin lahjuksilla ostaa Saptin ja Fritzin puolelleni, jos lahjukset vain olivat tarpeeksi suuret. Kun hän kerran näin ajatteli, niin oliko mahdollista, että hän tahtoi surmata kuninkaan, minun kilpailijani kruunusta ja morsiamesta — miehen, jota minä hänen katsantokantansa mukaan pidin itselleni ylen vaarallisena? Ah — sen Michael kyllä tekisi yhtä vähin arveluin kuin hän olisi tappanut loukkuun käyneen rotan. Mutta ensin hän tahtoi tappaa Rudolf Rassendyllin, mikäli se suinkin oli mahdollista; ja ainoastaan pelkkä tietoisuus siitä, että hän itse oli tyyten hukassa, jos kuningas vapautuisi hänen käsistään ja pääsisi jälleen valtaistuimelleen, voi taivuttaa hänet viskaamaan käsistään varalla olevan valttinsa, jolla hän olisi voinut pilata kokonaan häpeämättömän petturin Rudolf Rassendyllin taitavan pelin. Tätä kaikkea minä mietiskelin perusteellisesti matkalla ja sain näistä mietteistä uutta rohkeutta.
Michael tiesi minun tulevan — se tuli piankin ilmi. Tuskin olin vielä ollut tuntiakaan Tarlenheimissä, kun häneltä tuli muhkea lähetystö minua tervehtimään. Siksi julkea hän ei ollut, että olisi lähettänyt sen kolmikon, joka oli yrittänyt murhata minut; mutta hän lähetti kuuluisan kuusikkonsa toisen puoliskon, ruritanialaiset herrat Lauengramin, Krafsteinin ja Rupert Hentzaun. Kaikki kolme olivat rivakoita ja voimakkaita miehiä ja ratsastivat verrattomilla juoksijoilla. Nuori Rupert, joka näytti oikein hirtehisen uskalikolta — mikä hän olikin täydessä määrin — eikä ollut paria-kolmeakolmatta vuotta vanhempi, oli lähetystön puheenjohtajana ja lausui meille mitä siroimman sepitelmän, jossa kaikkein uskollisin alamaiseni ja hartahin veljeni Michael pyyteli anteeksi, ettei hän päässyt persoonallisesti toivottamaan minua tervetulleeksi eikä vast’edeskään asettumaan minun käytettäväkseni. Aiheena tähän valitettavaan laiminlyömiseen oli, että hän ja monet hänen huonekunnastaan olivat sairastuneet pahanluontoiseen tulirokkoon, jonka tartunnalta he tahtoivat meitä varjella. Kaiken tämän selitti nuori Rupert meille niskojaan viskaten ja hävyttömän julkea hymy huulillaan — hän oli todellakin vietävän sievännäköinen nuori vintiö, jonka juorut tiesivät syösseen monta naista turmioon.
»Jos veljelläni on tulirokko», sanoin, »niin muistuttaa hänen osansa minun osaani enemmän kuin mitä se tavallisesti tekee. Toivon, ettei tauti sentään ole vallan vaikeata laatua?»
»Herttua voi toimittaa hyvin työnsä, teidän majesteettinne.»
»Toivon myöskin, etteivät linnassa toki kaikki ole sairaina. Kuinka voivat hyvät ystäväni de Gautet, Bersonin ja Detchard? Kuulin, että näistä viimeksimainitsemani on lievästi loukannut itseään.»
Lauengram ja Krafstein näyttivät synkiltä ja levottomilta kuin ukkospilvi, mutta nuoren Rupertin irvistys kävi vain leveämmäksi.
»Ah, hän toivoo piankin saavansa sopivaa lääkitystä vammaansa, teidän majesteettinne», hän vastasi ylimielisesti.
Minä purskahdin nauramaan; sillä tiesin hyvin, että kosto oli se lääkitys, jota Detchard kaikkein hartaimmin kaipasi.
»Tahdotteko jäädä päivällisille luoksemme, hyvät herrat?» kysyin.
Rupert Hentzau kiirehti pyytelemään anteeksi — heidän täytyi joutua toimiinsa linnaan.
»No niin, sitten minun on sanottava teille: näkemiin asti, hyvät herrat», lausuin ja heilautin kättäni. »Minua ilahduttaa suuresti, jos pääsen pian tekemään lähempää tuttavuutta kanssanne.»
»Me pyydämme nöyrimmin teidän majesteettianne toimittamaan, että se tilaisuus tulisi hyvin pian», vastasi Rupert veikeästi irvistäen ja lähti ulos, astuen Saptin ohi niin pirullisen uhitteleva ilme kasvoillaan, että näin vanhan soturin puristavan kätensä nyrkkiin ja katsovan kulmiaan rypistellen menijän perään.
Omasta kohdastani olen sitä mieltä, että kun miehen välttämättömästi täytyy olla konna, niin aina on parempi, että hän on hyvännäköinen konna; ja siksipä minä pidinkin enemmän Rupert Hentzausta kuin hänen molemmista seuralaisistaan, joilla oli pitkät hevosennaamat ja ylen lähekkäin olevat silmät. Tällä tarkoitan, ettei synti suinkaan käy raskaammaksi sen kautta, että sitä tehdään älykkäällä ja hienolla tavalla.
Nyt sattui käymään niin merkillisesti, että minä tänä ensimmäisenä iltana — sen sijaan että olisin käynyt pöytään nauttimaan linnankokin laittamasta erinomaisesta päivällisestä — olinkin pakotettu jättämään seurueeni yksin siitä iloitsemaan ja itse lähtemään Fritzin kera ratsastusretkelle Zendan pikkukaupunkiin ja nimenomaan erääseen pieneen ravintolaan, jonka tunsin vanhastaan. Retkeä ei voinut ajatella lainkaan vaaralliseksi, sillä illat olivat pitkät ja valoisat ja tiet tällä puolen Zendaa hyvin vilkasliikkeiset. Niinpä lähdimme matkaan, vain yksi ratsurenki perässämme. Minä käärin ison viitan ympärilleni.
»Fritz», sanoin kaupunkiin tullessamme, »ravintolassa, johon menemme, sattuu olemaan mainion sievä tyttönen.»
»Mistä sen tiedätte?» hän kysyi.
»Olen käynyt siellä ennenkin», sanoin.
»Senkö jälkeen kuin…»
»Ei, sitä ennen.»
»Mutta sittenhän teidät tunnetaan siellä!»
»Niin, tietystikin. Mutta älkää nyt huoliko väitellä vastaan, ystäväiseni; kuulkaa ennemminkin, mitä minulla on sanottavana. Me molemmat kuulumme kuninkaan seurueeseen, ja toisella meistä on hammassärky. Toinen hankkii meille yksityisen huoneen ja päivällispalaa sekä pullollisen krouvin parasta viiniä sairasta varten. Ja jos kaiken tämän tilaaja on tarpeeksi vikkelä ja liukaskielinen, niin arvaan hänen saavan aikaan, että tuo sievä tyttönen tulee meitä palvelemaan.»
»Mutta jollei hän tahdo tulla?» sanoi Fritz
»Fritz hyvä», sanoin, »jollei hän tule teidän kauniiden kasvojenne takia, niin tulee hän ainakin minun sairaspoloisen vuoksi.»
Me saavuimme tuohon pieneen ravintolaan. Kun kävin sisään, ei naamastani näkynyt muuta kuin silmät. Emäntä otti meidät vastaan, ja parin minuutin perästä tuli pikku ystävättärenikin näkyviin — pelkään pahoin, että hän aina piti varansa tähystäessään rattoisia vieraita. Päivällinen ja viini tilattiin. Minä asetuin yksityiseen huoneeseen, ja pian liittyi Fritz seuraani.
»Tyttö tulee kuin tuleekin», tiesi hän kertoa.
»Jollei hän tulisi, niin saattaisin ruveta epäilemään kreivitär Helgan hyvää makua», sanoin.
Tyttö tuli. Annoin hänelle aikaa asettaa viinipullon pöydälle, sillä en tahtonut, että hän ällistyksessään pudottaisi sen lattiaan. Fritz kaasi pullosta lasiin ja ojensi sen minulle.
»Onko herra hyvin kipeä?» kysyi tyttö säälivästi.
»Ei, herra ei ole sen huonompi kuin viime kerralla tavatessamme», minä vastasin ja heitin viitan yltäni.
Tyttö parkaisi hiljaa ja löi kätensä yhteen. Sitten hän huudahti:
»Kuningashan se on! Minä sen sanoinkin äidille, heti kun näin hänen kuvansa sanomalehdessä. Suokaa anteeksi minulle!»
»Ettehän te ollenkaan pahoittanut mieltäni», vastasin.
»Ei, mutta kaikesta siitä, mitä me puhuimme.»
»Kaiken sovittaa se, mitä te teitte minun mielikseni — muistattehan!»
»Minun pitää mennä sisään ja kertoa äidille.»
»Seis!» sanoin ja kohotin varoittavasti sormeani. »Tänäiltana emme ole tulleet tänne hulluttelemaan. Tuokaa päivällinen pöytään älkääkä hiiskahtako sanallakaan, että kuningas on täällä.»
Tyttö palasi parin minuutin perästä ja näytti totiselta, mutta samalla hyvin uteliaalta.
»Mitä Johannille kuuluu?» kysyin syömään ruvetessani.
»Tuota, herra — tahdoin sanoa teidän majesteettinne…»
»Jättäkäämme majesteetti tällä kertaa rauhaan.»
»Me emme näe häntä tätänykyä juuri koskaan.»
»Mikäs nyt on?»
»Se vain, että minä olen sanonut hänelle, että hän käy täällä liian usein», vastasi pieni keimailija ja viskasi niskaansa.
»Hän on siis happamella tuulella ja pysyttelee poissa?»
»Niin.»
»Mutta saisit sinä kai hyvinkin hänet jälleen tulemaan?» sanoin hymyillen.
»Ehkäpä saisin», hän vastasi.
»Kuulehan, minä tunnen hyvin sinun vetovoimasi», sanoin, ja tyttö punastui ilosta.
»Muuten ei se asia yksistään häntä pidättele täältä. Hänellä on tähän aikaan hyvin paljon askaretta linnassa.»
»Mutta eihän, nyt ole metsästysaika.»
»Ei, mutta hän on siivoojana linnassa?»
»Mitä hullua — onko Johannista tehty sisäpiika?»
Nuorella tytöllä tuntui olevan palava halu lörpötellä kaikki tietonsa.
»Niin, kun siellä ei ole ketään muuta», hän sanoi; »siellä ei ole naisväkeä ollenkaan — ei ainakaan palvelijattaria, tarkoitan. Ihmiset sanovat… mutta ei taida olla oikein, että minä…»
»Annappa kuulua, mitä ihmiset sanovat.».
»Ei, minä en uskalla.»
»Minä katson kattoon sillä aikaa.»
»Siellä sanotaan olevan erään hienon vallasnaisen, mutta ei ainuttakaan muuta naista. Ja Johann palvelee herroja.»
»Poloinen Johann, hän taitaa tulla liiaksi rasitetuksi; mutta minä olen varma, että hänellä on aina aikaa puolituntinen käväistäkseen sinua katsomassa.»
»Ajastako se sitten riippuu?»
»Rakastatko sinä häntä?» kysyin.
»En!»
»Tahdotko palvella kuningasta?»
»Tahdon!»
»Pyydä sitten Johannia tapaamaan sinut toisen virstanpatsaan kohdalla Zendan ulkopuolella huomeniltana kello kymmeneltä. Sano, että odotat häntä siellä ja lähdet kotiin hänen seurassaan.»
»Aiotteko te tehdä hänelle jotain pahaa?»
»Emme suinkaan, jos hän vain tekee sen mitä käsken. Mutta nytpä luulen jo sanoneeni sinulle tarpeeksi, kaunokaiseni. Tee se, mitä pyysin sinulta, ja pidä varasi, ettei kukaan saa tietää kuninkaan käyneen täällä.»
Puhuin hiukan ankarassa sävyssä, sillä ei liene vahingoksi lisätä vähän pelkoa naisen kiintymykseen; mutta sävyni vaikutusta lievensin antamalla tytölle sievän lahjan. Sitten haukkasimme päivällistä, ja pöydästä noustuamme kääriydyin jälleen isoon viittaani ja lähdin Fritz edelläni, hevostemme luo.
Kello oli vasta puoli yhdeksän, eikä vielä juuri hämärtänytkään. Kaduilla eli niin paljon väkeä kuin noin pienessä kaupungissa yleensä voi olla, ja minä saatoin nähdä että ihmiset haastelivat ahkerasti keskenään. Zenda tunsi olevassa tätänykyä Ruritanian sydän, sillä kun oli kuningas toisella laidallaan ja herttua toisella. Me ratsastimme verkalleen kaupungin läpi, mutta maantielle niiniämme panimme rivakaksi raviksi.
»Tahdotteko te saada tuon Johannin käsiinne?» kysyi Fritz.
»Tahdon niinkin, ja luulen panneeni hyvän syötin koukkuun hänen varalleen. Krouvin pikku Delila taluttaa kyllä tuon Simsonin meidän käsiimme, siitä olen varma. Se ei aina riitä, Fritz veikkoseni, ettei pidä talossaan ollenkaan hameväkeä, vaikka Michael veljeni tuntuukin sen verran ymmärtävän; mutta jos tahtoo olla aivan varma asiastaan, on paras, ettei hameita ole edes kymmenen mailin kuuluvilla.»
»Ei sen lähempänä kuin Strelsaussa esimerkiksi», sanoi poloinen Fritz ja päästi pahasti lemmensairaan huokauksen.
Me lähestyimme linnaa ja olimme pian sen mäellä. Kun hevostemme kaviot kopsahtelivat sorakäytävällä, tuli Sapt miltei juosten vastaamme.
»Jumalan kiitos, että olette turvassa!» hän huudahti. »Näittekö niitä lainkaan?»
»Keitä sitten?» kysyin, laskeutuessani satulasta.
Hän veti meidät syrjään, jotta ratsurenki ei kuulisi puhettamme.
»Te ette saa ratsastella täällä ympäri, nuori mies», sanoi hän minulle hiljaa mutta painokkaasti, »jollei teillä ole joka kerran viisi tai kuusi miestä seurassanne. Tunnetteko erästä nuorta herraa seurueestanne, jonka nimi on Bernenstein?»
Minä tunsin hänet; hän oli kaunis ja pirteä nuori mies, jokseenkin minun kokoiseni ja vaaleatukkainen.
»Hän makaa nyt vuoteessa, pyssynluoti käsivarressaan.»
»Hittoja kanss'!»
»Näin se kävi! Päivällisen jälkeen hän lähti yksinään ulos ja maleksi hiukan metsässä. Siellä hän oli yhtäkkiä näkevinään kolme miestä väijyksissä puiden takana, joista yksi tähtäsi häneen pyssyllä. Hänellä ei ollut mitään asetta matkassa, jonka vuoksi hän lähti juoksemaan takaisin linnaan, mutta pyssymies ampui hänen jälkeensä ja osui häntä käsivarteen. Hänellä oli tuska ja työ laahautua ylös mäelle, ennenkuin meni pyörryksiin. Onneksi roistot pelkäsivät tulla kovin lähelle ihmisiä.»
Hän vaikeni, mutta lisäsi hetkisen kuluttua: »Se luoti oli teille tarkoitettu, nuori ystäväiseni.»
»Se on hyvin todennäköistä», vastasin.
»Olisipa soma tietää, keitä nuo kolme tällä kertaa olivat», sanoi Fritz.
»En ollutkaan tänä iltana ilman asiata ulkona», minä virkoin, »ja syyn saatte oitis tietää. Mutta muuan asia erityisesti painaa mieltäni.»
»Mikä asia se on?» kysyi Sapt.
»Kas tämä — minä arvelen kehnosti kiittäväni Ruritaniaa sen minulle osoittamasta kunniasta, jos lähden täältä tieheni ja jätän henkiin yhdenkään noista kuudesta. Ja sitä minä Jumalan avulla en aiokaan tehdä.»
Sapt puristi minun kättäni.
Parannettu laitos Jaakopin tikapuista.
Seuraavan päivän aamuna annoin kaikki tarpeelliset käskyt, ja sitten lepäsin tyytyväisemmin kuin moneen aikaan. Olin täydessä, kiihkeässä toiminnassa, ja vaikka ei kuumeisinkaan toiminta pysty parantamaan ihmistä rakkaudesta, vaikuttaa se ainakin siihen huumauslääkkeen tavoin. Sapt, jonka veri oli syttynyt, ihmetteli kovin, että minä kykenin paistattamaan päivää ulkona nojatuolissa viruen ja kuunnellen erästä ystävääni, joka pehmeällä äänellään lauloi Ruritanian kansanlauluja, jotka vaivuttivat minut viileän alakuloiseen tunnelmaan. Tällaisessa »askareessa» satuin parahiksi olemaan, kun nuori Rupert Hentzau — joka ei pelännyt ketään ihmistä eikä pakolaistakaan, vaan ratsasteli ympärillämme rauhallisesti kuin olisi hän ollut Strelsaun linnanpuistossa — tuli ratsastaen pihamaalle, missä minä makasin, tervehti ilkamoivan nöyrästi ja pyysi saada puhua minun kanssani kahdenkesken tuodakseen minulle salaisen sanoman Strelsaun herttualta. Minä annoin kaikkien seuralaisteni siirtyä syrjempään; sitten sanantuoja istahti vierelleni ja sanoi:
»Näyttääpä siltä, että kuningas potee lemmensairautta?»
»Ei sentään hengenvaarallisesti», vastasin hymyillen.
»Se on hyvä!» hän sanoi. »Kuulkaapas nyt, Rassendyll, koska satumme olemaan kahdenkesken…»
Minä nousin suoraksi istuimellani.
»No, mikä nyt on?» hän kysyi.
»Aion kutsua jonkun herroistani ja käskeä hänen toimittamaan hevosenne esiin. Jollette te tiedä, miten kuningasta on puhuteltava, niin veljeni saa lähettää tänne toisen sanantuojan.»
»Maksaako vaivaa jatkaa tätä ilveilyä?» hän sanoi ja löi huolettomasti hansikkaallaan saappaansa varteen.
»Se ei ole vielä lopussa; ja minä pystyn kai itse määräämään, mitä nimeä tahdon itsestäni käytettävän.»
»No, no, no — olkoon menneeksi; mutta muuten minä puhuin vain pelkästä ystävyydestä, sillä te olette tosiaankin minun mieleiseni mies.»
»Voinen olla», vastasin, »jollen niele tykkänään rehellisyyttäni.. Voinen olla teille mieleinen, jollen unohda, että minun tapanani on lunastaa miehille antamani sana ja pitää arvossa naisten kunniaa.»
Hän mulkoili minuun vihaisesti.
»Onko äitinne kuollut?» kysyin.
»On — mitä te hänestä?»
»Siitä hän saa kiittää Jumalaa», sanoin; ja tällöin kuulin hänen kiroavan hiljaa. »Mitä asiata teillä oli minulle?»
Tiesin koskettaneeni hänen arimpaan kohtaansa, sillä kaikki tiesivät hänen särkeneen äitinsä sydämen ja kerskailleen rakastajattarillaan tämän talossa. Hänen huoleton sävynsä oli hetkiseksi kadonnut.
»Herttua tekee teille paremman tarjouksen kuin minä olisin ikinä tehnyt», hän murahteli hampaittensa välistä. »Minä ehdotin hirttonuoraa, mutta hän tarjoo teille turvallisen pääsyn rajalle ja viisikymmentä tuhatta puntaa käteistä.»
»Minusta teidän tarjouksenne on parempi, jos minun on pakko ottaa vastaan mitään tarjousta Zendasta päin.»
»Vastaatteko siis kieltävästi?»
»Tietysti!»
»Sanoinhan minä sen jo Michaelille» — ja tuo hirtehinen, joka oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hymyili minulle valoisinta hymyään. »Meidän kesken puhuen», hän jatkoi, »musta Mikko ei pysty käsittämään aatelismiehen ajatustapaa.»
Minua alkoi naurattaa.
»Entäs te?» kysyin.
»Minä sen tietysti käsitän», sanoi hän itsetyytyväisesti. »Vai niin — nuora on siis teille mieluisempi?»
»Mieltäni pahoittaa, ettei teidän ole sallittu elää kyllin kauan nähdäksenne minut siinä killumassa», vastasin.
»Osoittaako teidän majesteettinne minulle sen suuren kunnian, että etsitte riitaa minun kanssani?»
»Sen tekisin, jos olisitte paria vuotta vanhempi. — Kuinka vankinne voi nykyään?» kysyin sitten.
»Kuningas…»
»Teidän vankinne, sanoin.»
»Ah, unohdin äskeisen toivomuksenne, teidän majesteettinne. No niin — hän elää.»
Hän nousi pystyyn; minä tein samoin. Sitten hän hymyili ja sanoi:
»Entä se kaunis prinsessa — kuinka hän voi? Uskallanpa panna vetoa, että seuraavasta Elphbergistä tulee tarpeeksi punainen, vaikka mustaa Mikkoa sanottaisiinkin sen isäksi.»
Minä hypähdin hänen eteensä ja puin nyrkkiä hänen nenänsä edessä. Hän ei hievahtanutkaan, vaan irvisteli hävyttömän julkeasti minulle.
»Menkää tiehenne, niin kauan kuin pääsette täältä ehjin nahoin!» mutisin hammasteni välistä.
Hän oli korkojen ja koronkorkojen kanssa maksanut minulle takaisin äskeisen viittaukseni hänen äidistään.
Sitten tapahtui rohkein uhkayritys, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaikki ystäväni olivat noin viidenkolmatta askeleen päässä meistä. Rupert huusi erään ratsurengin puheilleen, käski tämän tuoda hänen hevosensa ja antoi miehen lähteä, työnnettyään hopeakolikon hänen käteensä. Hevonen talutettiin hänen luokseen, ja minä seisoin vieressä ääneti ja osaamatta aavistaa mitään pahaa.
Rupert oli yrittävinään nousta satulaan, mutta käännähti sitten nopeasti minua kohti, pidellen vasenta kättään vyöllään ja ojentaen minulle oikean.
»Ettekö tahdo puristaa kättäni?» hän sanoi.
Minä kumarsin hiukan ja tein, niinkuin hän oli odottanutkin — panin molemmat käteni selän taa. Ajatusta nopeammin hänen vasen kätensä lennähti vyöltä minua kohti, ja pieni tikari viuhahti ilmassa. Se osui minua vasempaan olkaan. Jollen olisi vaistomaisesti hätkähtänyt taapäin, olisi se käynyt suoraan sydämeeni. Minä hoipuin takaperin ja päästin tukahtuneen huudon. Jalustimiin koskettamatta Rupert hypähti hevosensa selkään ja kiiti tiehensä nopeasti kuin nuoli; hänen peräänsä kajahteli huutoja ja revolverinlaukauksia — jälkimmäiset yhtä hyödyttömiä kuin edellisetkin — ja minä vaivuin nojatuoliin ja tunsin väkevätä verenvuotoa haavastani, samalla kuin näin tuon lemmon vintiön katoavan näkyvistä lehtokujannetta pitkin. Ystäväni kihertelivät ympärilläni, ja sitten minä menin tainnoksiin.
Arvaan, että minut kannettiin sänkyyn ja että lienen maannut siinä kokonaan tai puoleksi tiedottomana tuntikausia; sillä kun viimein tulin tajuihini, oli aivan pimeä ja minä pikemminkin aavistin kuin näin Fritzin istuvan vierelläni.
Olin hyvin heikko ja uupunut; mutta hän puheli minulle rohkaisevasti ja sanoi, että haavani piankin paranisi ja että kaikki oli käynyt niinkuin olin toivonutkin. Johann oli nielaissut hänen varalleen viritetyn syötin ja oli vartioituna linnassamme.
»Ja mikä minusta varsinkin on merkillistä», jatkoi Fritz, »on se, ettei hän näytä olevan ollenkaan harmistunut kepposestamme. Hän tuntuu ajattelevan, että kun musta Mikko kerran saa viedyksi tuumansa perille, niin ei kenenkään ole hyvä olla niiden todistajana — tuota kuusikkoa tietysti lukuunottamatta.»
Tämä ajatus aiheutti uskomaan vankimme ymmärryksestä hyvää, ja minä rupesin toivomaan, että hänestä kenties voi olla meille apua. Käskin tuomaan hänet heti puheilleni. Sapt toi hänet sisään ja istutti hänet tuolille sänkyni viereen. Johann näytti happamelta ja pelästyneeltä; mutta totta puhuen me olimme kaikkikin aika lailla peloissamme nuoren Rupertin viime urotyön jälkeen; eikä Johannin arkailua käynyt ihmetteleminenkään, sillä Saptin revolveri oli koko ajan ojossa hänen otsaansa kohti. Sitäpaitsi olivat hänen kätensä köytetyt selän taakse, mutta sitä minä en tahtonut kauemmin sallia.
Minun ei tarvitse tässä luetella vangille antamiamme lupauksia turvallisuudesta ja rahapalkinnosta — ne lupaukset me sitten pidimmekin ja maksoimme hänelle niin runsaasti, että hän nyt elää hyvissä varoissa. Me voimmekin esiintyä anteliaina häntä kohtaan, koska oitis huomasimme, että hän oli pikemminkin heikko kuin ilkeäluontoinen mies, ja että hän oli alistunut suorittamaan osansa ilkityössä enemmänkin peläten herttuata ja omaa veljeänsä kuin mistään innostuksesta itse hankkeeseen. Mutta hän oli kuitenkin osoittautunut sille uskolliseksi; vaikka hänelle ei ollutkaan uskottu kaikkein salaisimpia aikeita, tunsi hän siksi hyvin linnan ja kaikki sen nykyiset varustelut, että voi ilmaista meille melkein kaiken, mitä meidän tarvitsikin tietää. Hänen kertomuksensa sisälsi pääasiallisesti seuraavaa:
Maanpintaa alempana oli vanhan linnan pohjakerroksessa kaksi kallioon hakattua kellaria, joista kiviportaat veivät nostosillalle. Ulommassa kellarissa ei ollut lainkaan akkunaa, mutta siellä paloi lamppu yötä päivää; sisemmässä oli neliskulmainen akkunalokero, joka avautui vallihautaan. Edellisessä oleskeli alituisesti kolme herttuan kuusikosta, ja Michael oli antanut käskyn, että jos mikä vihollinen hyvänsä yritti hyökätä ulompaan suojaan, tuli noiden kolmen puolustaa sitä niin kauan kuin hengenvaaratta itselleen voivat sen tehdä. Mutta heti kuin oli syytä pelätä, että ovi murrettaisiin auki, piti Rupert Hentzaun tai Detchardin — sillä toinen näistä pahimmista hurjimuksista oli aina paikalla — jättää puolustaminen molempain toisten miesten asiaksi, luikahtaa sisempään kellariin, jossa kuningasta pidettiin vangittuna, ja surmata tämä muitta mutkitta. Kuningasta kohdeltiin hyvin, mutta aseet häneltä oli tietysti riistetty, ja hänen käsivartensa oli köytetty hienoilla teräsvitjoilla, niin että hän ei voinut kohottaa kyynärpäitään vyötäisiä korkeammalle. Jos siis ulko-ovi särjettäisiin, olisi kuningas heti hengiltä. Mutta entä hänen ruumiinsa? Siitähän tulisi hänen murhaajiaan vastaan yhtä vaarallinen todistaja kuin hänestä itsestään elävänä.
»Herttua on siitäkin pitänyt huolta», kertoi Johann. »Sillä aikaa kuin nuo kaksi muuta puolustavat ulompaa kellaria, avaa se mies, joka on tappanut kuninkaan, kellarinakkunaa peittävän rautaristikon; se kääntyy näet saranoilla alas. Tuosta akkunasta ei tule sisään ollenkaan valoa, sillä aukon tyyten peittää muurattu tiilitorvi, joka on niin avara, että mies voi ryömiä sitä myöten, ja päättyy alhaalla vallihaudassa aivan vedenpinnan yläpuolelle. Sittenkun kuningas on surmattu, kiinnittää murhamies sukkelasti rautapainon ruumiiseen, raahaa tämän akkunan luo ja nostaa sen aukon tasalle vipulaitteen avulla, jonka Detchard on varoilta rustannut. Sitten hän työntää ruumiin jalat edellä torveen ja antaa sen luisua alas. Se putoo molskahtamatta veteen ja painuu suoraapäätä pohjaan, joka sillä kohtaa on kaksikymmentä jalkaa syvä. Kun kaikki on sitämyöten valmista, huutaa murhamies tovereilleen 'kaikki hyvin!' ja sukeltaa itsekin alas aukosta; ja jos toisetkin kerkiävät, eikä taistelu ole vallan kuuma, niin he syöksyvät sisempään kellariin, koettavat teljetä välioven perästään ja luiskahtavat torvea myöten veteen. Kuninkaan ruumis tietysti jää pohjaan, mutta he nousevat jälleen pintaan, missä muuan mies odottelee veneessä auttaakseen heidät ylös vedestä. Toisella rannalla on myöskin jokaiselle varalla hevoset. Jos asiat sittenkin alkavat käydä hullusti, yhtyy herttua heihin ja kaikki pyrkivät kiiruimman kautta pakoon; mutta jos kaikki sujuu hyvin, palaavat he linnaan, jossa heillä on vihollisensa satimessa. Sellainen on se suunnitelma, jonka hänen korkeutensa on laittanut päästäkseen hätäpäivän päällekäydessä kuninkaasta eroon. Mutta siihen turvaudutaan, kuten sanottu, ainoastaan ihan viime tingassa; sillä arvaattehan, ettei herttualla ole erityistä halua surmata kuningasta, jollei hän saa teidänkin henkeänne kaupanpäällisiksi. Nyt olen ilmaissut teille koko totuuden, niin totta kuin Jumala sieluani auttakoon, ja pyydän teitä suojelemaan minua herttua Michaelin hirmuiselta kostolta; sillä jos minä lankean hänen käsiinsä, sittenkun hän on saanut tämän tietää, niin voin rukoilla vain yhtä asiaa koko elämässäni, nimittäin nopeata kuolemaa, ja sellaista hän ei minulle suo!»
Hän kertoi juttunsa hyvin katkonaisesti; mutta kyselemällä me täytimme kaikki aukkokohdat. Hänen kertomansa suunnitelma edellytti aseellista partiokahakkaa; mutta jos vihollinen tuli ylivoimaisella joukolla — jollaisen esim. minä, nimellinen kuningas, voin hankkia — niin luovuttiin kaikesta vastarinnasta, ja kuningas murhattaisiin kaikessa hiljaisuudessa ja ruumis syöstäisiin torvea myöten vallihautaan. Ja lopuksi vielä sukkela päähänpisto — tässä tapauksessa joku salaliittolaisista asettuisi kuninkaan tilalle kellariin, ja vihollisten hyökätessä sisään hän rupeisi pitämään kovaa melua ja huutamaan apua. Silloin ilmestyisi Michaelkin näkösälle ja myöntäisi olleensa ehkä liian kovakourainen vankiaan kohtaan; mutta tämä olikin muka ollut niin mielettömän julkea, että oli rohjennut ruveta liehakoimaan herttuan lemmittyä — Antoinette de Mauban oli näet linnassa — ja Zendan linnanherrana hän oli rangaissut uskalikkoa omankäden oikeudella. Mutta nyt hän tilaisuuden pakottamana päästäisi miehen vapaaksi ja tekisi samalla kertaa lopun kaikista juoruista »Zendan salaperäisestä vangista», jotka puheet olivat saaneet hänen odottamattomat vieraansa sekaantumaan asiaan. Silloin nämä tietenkin tulisivat hämilleen ja vetäytyisivät noloina tiehensä, ja Michael voisi tehdä kuninkaan ruumiin suhteen kuinka parhaaksi näki.
Tämän julman ja kavalan juonen kuultuamme me, Sapt, Fritz ja minä, katsoimme kauhistuneina toisiimme. Tulinpa minä linnaan rauhan tai sodan asioissa, joko sotajoukon etunenässä tahi viekkaalla yllätyksellä, niin kummassakin tapauksessa kuningas olisi menettänyt henkensä, ennenkuin minä pääsisin häntä lähellekään. Jos Michael oli minua väkevämpi ja voitti minun väkeni, niin olisi koko juttu siihen loppunut; mutta jos minä saisin linnan käsiini, niin minulla ei olisi mitään keinoa rangaistakseni häntä, ei ainuttakaan keinoa todistaakseni hänen inhan työnsä tapahtuneeksi — muuta kuin paljastamalla oman petokseni. Toiselta puolen taasen minä jäisin edelleen kuninkaaksi — sydämeni tykytti hetkisen kuumeisesti tätä ajatellessani — ja lopullinen kamppailu herttuan ja minun välillä siirtyisi myöhemmäksi ajaksi. Hän tuntui todellakin tehneen voittonsa mahdolliseksi ja tappionsa mahdottomaksi. Jolleivät asiat käyneet hänelle hyvin, niin ne pysyisivät samalla kannalla kuin olivat aikaisemminkin olleet, ennenkuin minä tulin hänen tiellensä; — silloin oli hänen ja valtaistuimen välillä vain yksi mies, ja se mies oli petturi; jos taas kaikki sujui hänen suunnitelmansa mukaan, niin ei ollut olemassa ketään, joka pystyisi nousemaan häntä vastaan. Minä olin jo ruvennut ajattelemaan, että Michael oli vain mukava »mammanpoika», joka mieluimmin jätti kaiken taistelun ystäviensä toimeksi; mutta nyt tuli minun myöntää, että hänen aivonsa joka tapauksessa olivat luoneet tämän mestarisuunnitelman, vaikkapa hän itse ei sitä toteuttanutkaan ase kädessä.
»Tietääkö kuningas itse tästä mitään?» kysyin.
»Veljeni ja minä tuon torven muurasimme hänen akkunaansa herra von Hentzaun ohjeitten mukaan», vastasi Johann. »Tällä oli sinä päivänä vahtivuoro, ja kuningas kysyi häneltä, mitä torvella tehtäisiin. — 'Siitä tulee, saakeli soikoon, parannettu laitos Jaakopin tikaportaista’, vastasi se nuori herra ja nauroi iloista nauruaan. ’Tietäähän teidän majesteettinne raamatusta Jaakopin tikapuut, joita myöten mennään maasta taivaaseen. Meistä ei ollut sopivaa, että teidän majesteettinne kulkisi rahvaan tietä, kun teille tulee äkkipakko nousta Aaprahamin helmaan; sen vuoksi laitamme teille tähän sievät yksityisportaat, joilla ei roskajoukko pääse teidän menoanne edes näkemäänkään. Kas sitä varten tämä torvi tulee, kuninkaallinen majesteetti.' Ja hän nauroi taas ja pyysi saada täyttää kuninkaan lasin sen asian onneksi; kuningas istui näet silloin illallispöydässä. Ja vaikka kuningas onkin niin uljas ja peloton kuin kuka hyvänsä hänen suvustaan, vaihtui kuitenkin väri hänen poskillaan, kun hän katseli torvenlaittoa ja tuota reilua pilkkakirvestä, joka veisteli kompiaan hänelle.» — Johannia itseäänkin puistatti sitä muistellessaan; sitten hän jatkoi: »Ei muuten olekaan leikin asia nukkua öitänsä Zendan linnassa, sillä siellä on jokainen yhtä kärkäs katkaisemaan toisilta kurkun kuin lyömään korttia keskenään; ja herra Rupert von Hentzaulle se ajanviete on mieluisempi kuin mikään muu, vieläpä rakkaampi kuin naisten vietteleminen, vaikka sekin on hänen mielitekojaan.»
Mies taukosi puhumasta, ja minä käskin Fritzin saattamaan hänet taitelle varmaan palkitaan. Sitä ennen sanoin kuitenkin hänelle:
»Jos kuka hyvänsä kysyy teiltä, pidetäänkö Zendassa ketään vankina, niin vastatkaa myöntävästi; mutta jos tahtovat udella teiltä, kuka se vanki on, niin te ette saa tietää hänestä mitään; sillä kaikki minun lupauksenkaan eivät pysty pelastamaan teidän henkeänne, jos yksikään sielu saa tietää totuuden Zendan vangista. Minä itse tapan teidät kuin koiran, jos hiiskahdatte siitä hengähdyksenkään tässä talossa.»
Hänen poistuttuaan katsahdin Saptiin.
»Siitä tulee hyvin kova pala meidän hampaillemme», sanoin.
»Niin tulee», vastasi vanha soturi ja pudisteli harmaantunutta päätänsä; »niin kova todellakin, että uskon teidän vielä ensi vuonna tähän aikaan hallitsevan Ruritaniaa.» Ja sitten hän alkoi purkaa sappeaan mustan Mikon luihun kavaluuden johdosta.
Minä painauduin pitkäkseni vuoteeseen.
»Minusta tuntuu», huomautin, »että kahdella tapaa voisi kuningas pelastua hengissä Zendasta. Toinen on se, että joku herttuan seuralaisista kavaltaa isäntänsä.»
»Sen mahdollisuuden saatte huoleti jättää pois laskuistanne», hän sanoi.
»Sitä en tahtoisi», vastasin; »sillä toinen keinoista onihme taivaasta!»
Yö Zendan linnan partailla.
Ruritanian kelpo asukkaita olisi kai hyvin ihmetyttänyt kuulla siitä, mistä edellisessä luvussa oli puhetta; sillä virallisen tiedonannon mukaan minä sairastin satunnaista vammaa, jonka olin saanut harhaan viskatusta keihäästä metsäsianpyynnissä. Minä annoin laittaa jokapäiväiset ilmoitukset voinnistani hyvin vakavaan sävyyn ja ylläpidin niiden avulla yleisössä suurta jännitystä, josta oli kolmenkinlaiset seuraukset. Ensiksikin loukkasin pahoin Strelsaun lääkärikuntaa kieltäytymällä kutsumasta siitä ketään minua hoitamaan, lukuunottamatta erästä Fritzin tuttavaa, nuorta lääkäriä, johon voimme täysin luottaa. Toiseksi sain sotamarski Strakenczilta sanan, ettei minun määräyksilläni näyttänyt olevan enempää tehoa kuin hänenkään antamillaan; sillä prinsessa Flavia tahtoi, saatuaan kuulla haavoittumisestani, väenväkisin matkustaa Tarlenheimiin hänen suojeluksensa turvissa — ja siitä tiedosta minä sain iloa ja ylpeyttä, jota turhaan koetin itsessäni kukistaa. Ja kolmanneksi tuli vihdoin rakas veljeni, Strelsaun herttua — vaikka hän olikin liiaksi hyvin perillä tilastani uskoakseen puhetta sairauteni syystä — minun näköjään pysyessäni täysin toimetonna vakuutetuksi siitä, etten todellakaan pystynyt mihinkään toimiin häntä vastaan, jopa hän uskoi, että henkenikin oli vaarassa. Tämän sain kuulla Johannilta, johon minun täytyi pakostakin luottaa ja lähettää hänet takaisin Zendaan, missä hänet ensi työksi piestiin perinpohjaisesti Rupert Hentzaun määräyksestä, koska hän oli juljennut loukata Zendan korkeata moraalia viipymällä yökauden lemmenretkellään. Johann tietysti sydämistyi pahasti saamastaan selkäsaunasta; ja koska herttua oli vahvistanut hänen tuomionsa, niin se seikka sitoi miehen minun palvelukseeni paljon lujemmin kuin kaikki palkkiolupaukset.
Flavian tuloa en voi käydä pitemmältä kuvailemaan. Hänen ilonsa tavatessaan minut terveenä ja reippaana, kuolemansairaan sänkypotilaan asemesta, elää vielä tälläkin hetkellä niin väkevänä sydämessäni, että se on lakata sykkimästä pelkästä hurmauksesta; ja hänen moitteensa sen johdosta, etten ollut uskoutunut edes hänellekään, saavat olla puolustuksena keinoille, joilla pyrin niitä pidättämään. Että sain hänet vielä kerran luokseni, se oli totta tosiaan minulle samaa kuin säde taivaan ihanuudesta kadotukseen tuomitulle sielulle — ja sitäkin enemmän, kun tiesin välttämättömän kirouksen ja kadotuksen seuraavan kohta perästä. Kun olin viettänyt kaksi kokonaista päivää hänen kanssaan, koettaen sillä aikaa unohtaa kaiken muun mieltäni raskauttavan, järjesti Strelsaun herttua suurenmoisen metsästyksen.
Taistelu oli nyt aivan käsissä. Ahkerasti neuvoteltuamme olimme Sapt ja minä päättäneet rohjeta aloittaa sen, ja päätöstämme vahvisti Johannin tuoma tieto, että kuningas oli käynyt hyvin kalpeaksi, laihaksi ja heikoksi ja että kehno vankityrmä pahasti uhkasi hänen terveyttään. Olipa mies kuningas tai ei, niin parempi on hänen saada ritarillinen äkkikuolema luodista tai miekasta kuin menehtyä rotan tavoin tuuma tuumalta vankikomerossa. Tämä ajatus joudutti meidän toimiamme kuninkaan vapauttamiseksi, ja minunkin kannaltani kävi kiiruhtaminen pakostakin välttämättömäksi. Sillä ukko Strakencz hoputteli minua hoputtamistaan jouduttamaan naimisliittoani, koska valtakunnan etu sitä muka vaati; ja minun oma sydämeni kannatti hänen vakuuttelujaan niin hirvittävän väkevästi, että rupesin pelkäämään kadottavani kylmän järkeni rippeetkin. En tosin luule, että olisin voinut tehdä sen, mistä sydämeni unelmoi; mutta muussa tapauksessa minun olisi täytynyt välttää kiusausta pakenemalla tieheni, ja pakoni olisi kokonaan pilannut kuninkaan asian. Sitäpaitsi — hm, minä en olekaan mikään pyhimys, kysykää pikku kälyltäni, jollette usko! — olisi ehkä voinut sattua käymään vielä paljon hullumminkin!
Kenties on kaikkein merkillisin näytelmä, mikä koskaan on sattunut minkään maan historiassa, että kuninkaan veli ynnä mies, joka näyttelee kuninkaan osaa, elävät näennäisessä sovussa ja rauhassa aivan lähekkäin pienen kauppalan kaltailla ja ystävyyden naamion suojassa käyvät keskenään epätoivoista kamppailua kuninkaan persoonasta ja hengestä. Mutta juuri tällainen kamppailu aloitettiin nyt Zendan ja Tarlenheimin linnoista käsin. Kun perästäpäin muistelen tätä aikaa, tuntuu minusta kuin olisin silloin ollut puolittain järjiltäni. Sapt on kertonut minulle, että minä en sietänyt kuulla lainkaan vastaväitteitä ja toisten esityksiä, ja jos Ruritaniassa kuningas on milloinkaan hallinnut hirmuvaltaisesti, niin totisesti niin tapahtui minun lyhyenä hallitusaikanani. Minä käsitin selvästi, minne pyrin, mutta elämässä en nähnyt ainuttakaan kaunista kukkaa puhkeavan minun varalleni, ja minä otin henkeni ja elämäni käteeni ja heilutin niitä huolettomasti kuin mitäkin vanhaa hansikasta. Alussa ystäväni yrittivät valvoa käytöstäni ja rukoilemalla rukoilivat, etten panisi itseäni turhanpäiten alttiiksi; mutta selvemmin nähdessään, miten minun laitani oikeastaan oli, he tahtoen tai tahtomattaan jättivät kaiken sallimuksen johdettavaksi ja antoivat minun käydä omalla tavallani leikkimään Michaelin kanssa.
Seuraavana iltana nousin myöhään illalla päivällispöydästä, jossa Flavia oli istunut vierelläni, ja saatoin hänet hänen omalle puolelleen. Siellä suutelin hänen kättänsä ja toivotin hänelle suloisia unia ja iloista havahtumista onnen päiviin. Sitten muutin pukua ja hiivin ulos. Sapt ja Fritz odottelivat minua hevosten ja kuuden miehen kera. Saptilla oli iso nuorakäärö satulannupissaan, ja molemmat olivat vahvasti asestetut. Minulla oli lyhyt mutta tukeva puukalikka ja pitkä tikari. Me kiersimme kaukaa kaupungin ympäri, ja tunnin kuluttua ratsastimme verkalleen sitä pitkää harjannetta ylös, joka vie Zendan linnaan. Yö oli pimeä ja myrskyinen, me saimme vastaamme tuulta ja sadetta, ja isot puut huokailivat valittavasta. Tultuamme pieneen tiheikköön linnan lähellä käskimme kuuden seuralaisemme odottamaan siellä hevosten kanssa. Saptilla oli mukanaan vihellyspilli, jonka äänen kuultuaan heidän piti oitis joutua avuksemme, jos meitä mikä vaara uhkaisi. Tähän asti meitä ei liene huomattukaan. Minä toivoin, että Michael olisi välinpitämätön vartioinnissaan, koska hän uskoi minun olevan varmasti vuoteessani. Me pääsimme harjanteen korkeimmalle laelle ja tulimme syvän haudan partaalle, joka erottaa vanhan linnan maantiestä. Äkkijyrkänteen reunalla kasvoi mänty, johon Sapt ääneti sitoi köyden toisen pään. Minä riisuin saappaat jaloistani, join siemauksen konjakkia, katsoin että tikari lähti helposti huotrastaan ja otin kalikan hampailleni väliin. Sitten kättelin molempia ystäviäni, piittaamatta Fritzin viimeisestä rukoilevasta katseesta, ja tartuin köyteen. Tahdoin näet laskeutua alas katsastamaan 'Jaakopin tikapuita'.
Hinauduin verkalleen köyttä myöten veteen. Yö oli levoton; mutta päivä oli ollut lämmin ja valoisa, niin että vesi ei ollut kylmää. Päästin irti köydestä ja aloin uida piikin vedoin jykevän muurin kylkeä pitkin, joka kohosi uhkaavana ylitseni. Kykenin näkemään vain kymmenen jalan päähän eteeni, joten voin hyvin toivoa pysyväni itsekin näkymättömänä liukuessani limaskaista ja sammaleen peittämää kivimuuria pitkin. Uudesta linnasta näkyi valoa, ja toisinaan kuului sieltä naurua ja hilpeitä huudahduksia. Olin tuntevinani nuoren Rupert Hentzaun äänen ja arvelin hänen olevan täynnänsä tulista viiniä. Sitten lepäsin kotvan ajan miettiäkseni perinpohjin tilannetta. Jos Johannin antama kuvaus oli oikea, täytyi minun nyt olla lähellä kellarinakkunaa. Liuvuin jälleen hitaasti eteenpäin; ja sitten näin yht'äkkiä edessäni suuren tumman varjon. Siinäpä tuo tiilitorvi olikin; se oli niin paksu, että kaksi miestä olisi hyvin voinut maata rinnakkain vedenpinnalla sen ääriviivojen alla. Yritin juuri lähetä sitä, kun näin jotakin, joka sai sydämeni taukoamaan sykkimästä. Torven toiselta puolen erotin veneen kokan, ja kuunnellessani lierillä korvin kuulin risahduksen, aivan kuin joku mies olisi istuessaan liikahtanut. Kuka se täällä vartioikaan Michaelin pirullista keksintöä? Oliko hän valveilla vai nukkuiko hän? Koettelin, oliko puukko höllästi tupessa, ja poljin varovaisesti vettä, ja silloin tunsi jalkani pohjan. Linnanmuurin perustus ulottui noin puolitoista jalkaa seinästä ulommaksi veteen ja muodosti jonkinlaisen reunustan; minä olin joutunut sille seisomaan ja nousin kainalokuoppia myöten ylös vedestä. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin pimeässä torven alle, missä oli vähän vapaata tilaa.
Veneessä istui mies, ja hänellä oli vierellään pyssy; minä voin nähdä sen piipun himmeästi kimmeltävän. Hän istui aivan hiljaa. Minä kuuntelin tarkkaan. Hän hengitti raskaasti ja säännöllisesti. Jumalan kiitos, hänhän nukkui! Kyyristyin ja, lähenin häntä hiljaa torven alitse, kunnes pääni oli vain parin jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän oli iso mies — voin tuntea hänet Max Holfiksi, Johannin veljeksi. Kouraisin vyölleni ja vedin tikarin tupesta. Kaikista elämäni tekosista muistelen tätä kaikkein vastenmielisimmin; enkä yritä selvitellä edes itsellenikään, toiminko tällöin rehellisenä miehenä vai kurjana salamurhaajana. Muistan vain höpisseeni itsekseni: »Nyt pelataan aseilla, ja kuninkaan henki on tämän pelin panoksena!» Ja minä ojentausin jälleen suoraksi ja seisoin pystyssä veneen laidalla, joka oli nuorasta kiinnitetty muurissa istuvaan rautakoukkuun. Pidätin henkeäni ja kohotin kättäni. Mies liikahti; hän avasi silmänsä — avasi ne selki selälleen; hän katseli minua kauhistuneena ja tavoitteli pyssyään. Minä lävistin hänen rintansa, ja samassa tuokiossa kuulin linnasta vallihaudan toiselta puolen valittavaa lemmenlaulua. Jätin hänet veneeseen elottomana, liikkumattomana möhkäleenä ja käännyin Jaakopin portaita kohti. Aikani olikin täpärällä. Hänen vahtivuoronsa saattoi päättyä aivan kohta ja toinen mies tulla hänen tilalleen. Kumarruin tarkastamaan torvea ja seurasin sen kaartuvaa kulkua vedenreunasta yläpäähän saakka, missä se näytti kulkevan kivimuurin läpi. Siinä ei näkynyt ainoatakaan rakoa. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin torven alle; silloin täytyi minun vetää syvään henkeä, sillä alapuolelta, juuri siinä kohdassa, missä torni yhtyi kiviseinään, pilkoitti pieni valotuikku! Sen täytyi tulla kuninkaan vankityrmästä. Painoin olkani kovaan torvea vastaan, ja repeämä tuli hiukan isommaksi. Sitten lakkasin painamasta, sillä olin jo saanut selville, ettei torvi ollut kovinkaan vankasti seinässä kiinni.
Sitten kuulin pääni päältä tuiman, särähtelevän äänen, joka sanoi:
»Jos teidän majesteettinne on saanut tarpeeksi minun seurastani, niin jätän teidät kernaasti lepäämään; mutta suvaitkaa minun ensin panna käsiinne nämä pienet sievät rannerenkaat.»
Se oli Detchardin ääni! Voin aivan hyvin sen tuntea englantilaisesta korostuksesta.
»Haluaako teidän majesteettinne vielä mitään, ennen kuin lähden?»
Sitten kuulin kuninkaan äänen; se kajahti paljon heikommalta ja ontommalta kuin metsässä ensi kerran sen kuullessani.
»Pyytäkää veljeäni tappamaan minut», sanoi kuningas; »se on parempi kuin tämä pitkällinen hengiltä ottaminen.»
»Herttua ei himoitse teidän majesteettinne henkeä», sanoi Detchard ilkkuen; »mutta jos hän tulisi sille päälle, niin on teille tie avoin taivaaseen tuota torvea myöten.»
»Ah kernaasti minun puolestani», vastasi kuningas, »Jos saamanne määräykset sen myöntävät, niin pyydän jäädä yksin.»
»Nähkää unta paratiisista!» toivotti se roisto lähtiessään. Valo katosi samalla.
Kuulin teljet lyötävän oven taakse. Ja sitten kuulin kuninkaan hiljaa nyyhkyttävän. Hän luuli voivansa sen tehdä kenenkään kuulematta. Kuka uskaltaa häntä ivata sen takia?
Minä en rohjennut puhutella häntä; se olisi ollut liian vaarallista; hämmästyksissään hän olisi saattanut huudahtaa kovaa. Tänä yönä en voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa päästä pujahtamaan ehjin nahoin tieheni ja viedä tappamani miehen ruumis pois näkyvistä; veneessä se olisi kohta antanut minut ilmi. Minä irroitin veneen ja kapusin ylös siihen. Kävi kova myrsky, joten ei ollut pelkoa, että airojen loiske olisi kuulunut kauemmaksi. Minä soudin ujakasti sitä paikkaa kohti, missä tiesin ystävieni odottelevan minua, ja olin jo aivan likellä sitä, kun kuulin takaani kovan vihellyksen.
»Halloo, Max!» huudettiin sitten linnan puolelta.
Minä huusin hillityllä äänellä Saptia, ja hän viskasi köyden alas. Minä kiedoin sen kuolleen ruumiin ympärille ja kiipesin itse ylös.
»Viheltäkää tekin», kuiskasin Saptille, »jotta miehemme tulevat, ja hinatkaa sitten köysi ylös. Älkää puhuko heille vielä mitään.»
Sapt ja Fritz kiskoivat ruumiin rantapenkereelle. Juuri kun he olivat saaneet sen tehdyksi, tuli kolme miestä ratsastaen ulos linnan valtaportista. Me näimme heidät aivan selvästi, mutta kun olimme jalkaisin, pysyimme itse näkymättöminä. Samassa kuulimme miestemme tulevan.
»Piru vie, kun on pimeätä!» kuului joku huutavan.
Se oli Rupert Hentzaun ääni. Seuraavassa tuokiossa pamahti laukaus.
Meidän miehemme olivat iskeneet yhteen ratsastajani kanssa. Minä lähdin juoksemaan sinnepäin, Sapt ja Fritz kintereilläni.
»Miekat esiin!» kuului Rupert jälleen huutavan ja heti perästä seuraava ähkynä kertoi, että hän oli jo täydessä toimessa.
»Nyt minä olen poissa pelistä!» kuului joku kirkaisevan. »Niitä konnia on kaksi yhtä vastaan. Pelasta nahkasi, Rupert.»
Minä juoksin minkä sääristä pääsin, heiluttaen kalikkaa kädessäni.
Äkkiä tulla törmäsi hevonen vastaasi. Sen selässä istuva mies oli kääntynyt katsomaan taaksensa.
»Joko sinustakin tuli kuitti, Krafstein?» hän huusi. Vastausta ei kuulunut.
Minä ryntäsin hevosen suupieliin.
Ratsastaja oli Rupert Hentzau.
»Vihdoinkin!» karjaisin.
Tosiaan näyttikin silta, että hän oli langennut meidän käsiimme. Hänellä oli vain miekka kädessä. Mieheni olivat aivan hänen kintereillään, ja Sept ja Fritz tulivat aika joukon perässäni. Minä olin ennättänyt ensiksi kiinni häneen; mutta kun toiset tulivat kylliksi lähelle ampuakseen, täytyi tuon nuoren konnan kuolla tai antautua.
»Vihdoinkin!» huusin uudestaan.
»Katsoppas vain — komeljanttihan se on!» hän naurahti ja iski säilällään nuijaani kohti.
Se raksahti poikki hänen iskustaan, ja kun arvelin paremmaksi olla varovainen kuin saada kalloni halki, kyrmistin niskaani ja — häpeä sanoakseni — livistin pakoon. Mutta Rupert Hentzauhun näkyi lentäneen ilmetty paholainen; hän kannusti hevostaan, ja kun turvallisen matkan päähän tultuani käännyin katsomaan taakseni, näin hänen ratsastavan täyttä nelistä vallikaivannon reunalle ja syöksyvän siltä hevosineen päivineen alas veteen, vaikka miestemme luodit viuhuivat hänen ympärillään taajaan kuin haulipanokset. Jos olisi ollut edes vilahdukseltakaan kuutamoa, niin olisimme lävistäneet hänet seulaksi; mutta pimeän turvin hänen onnistui päästä erään linnansarven taa ja kadota näkyvistämme.
»Paholainen periköön sen roiston luineen ja nahkoineen!» ärähti Sapt katkerasti.
»Vahinko, että sellainen mies on ilmi konna», sanoin. »Keitä me olemme saaneet kynsiimme?»
Lauengram ja Krafstein ne olivat; mutta kumpikin olivat jo hengettömät, ja kun oli liian myöhäistä peitellä jälkiämme, viskasimme heidän ja Maxin ruumiit vallihautaan. Sitten keräännyimme yhteen ja ratsastimme harjannetta pitkin, kolme omista urheista miehistämme kuolleina keskessämme. Raskain sydämin tappiomme johdosta palasimme kotia, hyvin levottomina kuninkaasta ja äkeissämme siitä, että nuori Rupert oli taaskin päässyt pujahtamaan käsistämme.
Minua harmitti, etten ollut päässyt surmaamaan yhtään miestä julki taistelussa, vaan ainoastaan puukottanut yhden roikaleen hengiltä hänen nukkuessaan. Ja minun oli vaikea sulattaa sitä, että Rupert oli solvannut minua »komeljantiksi».
Minä puhelen kiusaajan kanssa.
Ruritania ei ole mikään Englanti; muuten ei kamppailuni herttua Michaelin kanssa kaikkine siihen liittyvine merkillisine tapauksineen olisi välttänyt suurta julkista huomiota. Kaksintaistelut olivat siellä jokseenkin tavallisia yläluokkain keskuudessa, ja ylimysten keskinäiset riitaisuudet ulottuivat myöskin heidän ystäväinsä ja alustalaistensa välille. Viimeksi kertomani taistelun jälkeen kuitenkin alkoi sikiytyä niin paljon toinen toistaan merkillisempiä huhuja, että pidin parhaana olla varuillani. Kuolleita ei tietenkään käynyt salaaminen heidän omaisiltaan. Minä annoin ankaran manifestin, jossa mainittiin kaksintaisteluja tapahtuvan liiankin lukuisasti ja verisin seurauksin — kansleri laati tuon asiakirjan minun nimessäni, ja hän teki urakkansa oikein hyvin —, jonka vuoksi kielsin ne tykkänään, erinäisiä hyvin päteviä tapauksia lukuunottamatta. Lähetin myöskin julkisen anteeksipyynnön miesteni huimuudesta Michaelille, ja hän vastasi kohteliaassa ja kunnioittavassa sävyssä; meillä oli näet koko ajan sellainen yhtymäkohta, ettemme kumpikaan näyttäneet toisillemme korttejamme. Hän oli yhtä hyvä »komeljantti» kuin minä, ja vaikka me vihasimmekin toisiamme vereen ja henkeen saakka, niin siitä kuitenkin olimme yksimieliset, että yleistä mielipidettä piti vetää nenästä viimeiseen asti. Valitettavasti aiheutti täytymys toimia salaisesti myöskin täytymyksen viivytellä toimiamme; kuningas voi sillä välin kuolla vankeudessaan tahi tulla siirretyksi muuanne, ilman että minä kykenin panemaan rikkaa ristiin hänen hyväkseen. Kirvelevin sydämin oli minun pakko taipua lyhyeen aselepoon, ja ainoana lohdutuksenani oli, että Flavia oli hyvin iloinen minun kaksintaisteluja koskevasta määräyksestäni. Kun lausuin hänelle iloni siitä, että olin kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa, vaati hän minua kieltämään kaksintaistelut tykkänään ja joka tapauksessa, jos kerta panin arvoa hänen mielisuosiolleen.
»Odota, kunnes olemme naimisissa», vastasin hymyillen.
Muuan tärkeä seuraus aselevosta ja siihen liittyvästä salamyhkäisyydestä oli, että Zendan kaupunki oli päivän aikaan jonkinlainen puolueeton vyöhyke, jossa molemmat riitapuolet voivat haitatta kohdata toisensa. Kun eräänä päivänä ratsastin sinne Flavian ja Saptin seurassa, oli minulla kadulla kohtaus, joka tavallaan oli humoristinen, mutta samalla hämmensi pahasti tuumiani. Meitä vastaan ajoi näet kaksivaljaikolla mahtipontisen näköinen herra, joka minut äkättyään nousi vaunuista ja lähestyi hattu kädessä ja syvään kumarrellen. Se oli Strelsaun poliisipäällikkö.
»Teidän majesteettinne armollinen määräys kaksintaisteluista on herättänyt meissä mitä hartainta mielenkiintoa», hän vakuutti minulle.
Jos tämä harras mielenkiinto oli tuonut hänet Zendaan, niin päätin oitis kirvoittaa hänet siitä.
»Sekö on aiheuttanut teidän tulonne tänne, herra poliisipäällikkö?» kysyin.
»Ei, teidän majesteettinne. Saavuin tänne Englannin lähettilään pyynnöstä.»
»Mitä Englannin lähettiläällä on täälläpäin asiata?» sanoin huolettoman näköisenä.
»Eräs hänen maanmiehistään on joutunut kadoksiin, teidän majesteettinne — hyvin suuressa arvossa pidetty mies. Hänen omaisensa eivät ole kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen, ja heillä on syytä otaksua, että hänet on viimeksi nähty Zendassa.»
Flavia näytti tuskin kuuntelevankaan meitä. Minä en uskaltanut vilkaista Saptiin.
»Mitä syytä heillä on sellaiseen otaksumaan?»
»Muuan hänen pariisilaisista ystävistään, eräs herra Featherley, on lähettänyt meille tietoja, joiden perusteella voi pitää todennäköisenä, että hän on todellakin tullut tänne; ja rautatievirkailijat muistelevat nähneensä hänen nimensä matka-arkuissa.»
»Mikä hän on miehiään?»
»Jokin herra Rassendyll, teidän majesteettinne», hän vastasi välinpitämättömästi. Ja vilkaistuaan Flaviaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Hänen luullaan seuranneen erään naisen jäljissä tänne asti. Onko teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä rouva de Maubanista?»
»Olen kyllä», vastasin ja katsahdin tahtomattani linnaan päin.
»Hän saapui Ruritaniaan jokseenkin samaan aikaan kuin tuo Rassendyll.»
Minä kohtasin levollisesti poliisipäällikön katseen; hän tiirotti minuun kysyvästi.
»Sapt», sanoin toverilleni, »minun on puhuttava pari sanaa poliisipäällikön kanssa. Tahdotteko ratsastaa edeltä prinsessa Flavian kanssa?» Sitten käännyin jälleen poliisipäällikön puoleen: »Mitä teillä on sitten minulle kerrottavana?»
Hän tuli aivan kiinni minuun, ja minä kumarruin satulassa häntä kohti.
»Voihan olla mahdollista, että hän oli rakastunut tuohon naiseen», kuiskutti tuo armoton mies kiihkeästi. »Ja hänestä ei ole kuultu sen jälkeen kuiskaustakaan kahteen kuukauteen!» Ja tällä kertaa poliisipäällikkö vilkaisi vaistomaisesti Zendan linnaa kohti.
»Niin, se nainen on kyllä siellä», sanoin levollisesti; »mutta enpä luulisi, että herra… mikä hänen nimensä nyt olikaan?… että herra Rassendyllkin olisi siellä.»
»Herttua ei kärsi kilpailijoita, teidän majesteettinne!» kuiskutti juttutoverini.
»Ei, siinä olette oikeassa», vastasin aivan vilpittömästi. »Mutta minun täytyy sanoa, että tuo on jokseenkin vakava syytös.»
Hän huiskautti kättään anteeksipyytelevästi.
»Ja tämä on kokonaisuudessaan hyvin vakava juttu», kuiskutin hänelle takaisin. »Palatkaa te jälleen Strelsauhun.»
»Mutta entäpä jos pääsen täällä jäljille, teidän majesteettinne?»
»Palatkaa vain Strelsauhun», minä toistin. »Sanokaa lähettiläälle, että olette jäljillä, mutta että teidän tarvitsee saada olla rauhassa viikko tai pari. Sillä aikaa minä itse tunnustelen asiaa.»
»Lähettiläs oli hyvin tiukka, teidän majesteettinne!»
»Rauhoittakaa häntä, miten paraiten osaatte. Kuulkaahan nyt — jos teidän epäluulossanne tosiaankin on perää, niin huomaattehan, että tätä asiaa on ajettava niin varovaisesti kuin suinkin. Me emme millään ehdolla saa hankkia mitään häpeäjuttua niskaamme. Palatkaa takaisin vielä tänä iltana.»
Hän lupasi totella minua, ja minä ratsastin seuralaisten! luo. Olikin totta tosiaan tuiki tarpeen keskeyttää parin viikon ajaksi tutkistelut minun mahdollisesta olinpaikastani, sillä tuo terävänokkainen virkaherra oli jo haistanut totuutta hyvin läheltä. Hänestä voi tarpeen tullen olla suurtakin apua; mutta jos hän nyt sai toimia, niin kuninkaan voisi käydä huonosti. Minä kirosin sydämessäni George Featherleytä, jonka herkeäkielisyys oli saanut tämän hämmingin aikaan.
»Noo?» sanoi Flavia. »Saitko jo toimitettua asiasi poliisipäällikön kanssa?»
»Sain toki» vastasin; »mutta palatkaamme nyt takaisin, sillä muuten joudumme jo veljeni kamaralle.»
Me olimmekin jo tulleet kauppalan toiseen päähän, mistä linnaan vievä tie alkoi kiivetä harjua pitkin. Me seisautimme hevosemme ja ihailimme vanhojen muurien jykevää kauneutta. Sitten näimme jonkun saattueen tulevan linnasta päin mäkeä alas.
»Ratsastakaamme kotia», kehoitti Sapt kiireisesti.
»Minä viipyisin kernaasti tässä vähän aikaa», sanoi Flavia, ja minä jäin hänen vierelleen.
Nyt voimme tarkemmin nähdä saattueen. Ensiksi tuli kaksi palvelijaa ratsain, mustissa hopeanauhaisissa livereissä. Sitten seurasi neljän hevosen vetämät vaunut, joissa oli mustalla paarivaatteella peitetty ruumisarkku, ja takana ratsasti mustapukuinen mies hattu kädessä. Flavia laski kätensä minun käsivarrelleni.
»Tuossa kai tuodaan yhtä niistä herroista, jotka saivat surmansa siinä taistelussa?» hän kuiskasi.
Minä viittasin ratsurengillemme. »Ratsastakaa vastaan kysymään, ketä siellä tuodaan.»
Mies karautti mäkeä ylös, ja minä näin hänen käyvän puhuttelemaan takana ratsastavaa herraa.
»Sehän on Rupert Hentzau», kuiskutti Sapt.
Nuori Rupert se olikin, ja hän näkyi antavan toisille merkin pysähtyä ja ratsasti sitten minua kohti. Hän näytti hyvin murheelliselta ja kumarsi minulle syvään ja kunnioittavasti. Mutta äkkiä hän hymyili, ja minäkin vedin suuni hymyyn, sillä ukko Sapt oli työntänyt kätensä vasempaan povitaskuunsa, ja me kumpikin arvasimme, mitä kapinetta hän siellä piilotti.
»Teidän majesteettinne haluaa tietää, ketä me tuolla saatamme», sanoiRupert. »Se on rakas ja suuresti murehdittu ystäväni Albert Lauengram.»
»Kukaan ei murehdi tuon onnettoman jutun tähden syvemmin kuin minä», sanoin; »siitä todistaa uusin määräyksenikin, jota tahdon toteltavan.»
»Se miesparka», huokasi Flavia lempeästi, ja Rupert vilkui häneen palavin silmin. Tuo pisti vihakseni; en tahtonut, että Rupert Hentzau saisi edes katseellaankaan tahrata hänen puhtauttaan. Mutta sen tuo vintiö teki, ja uskalsipa tuijotella häneen julkean ihailevasti aivan minun nähteni.
»Minä kiitän teidän majesteettianne armollisista sanoistanne», hän lausui. »Suren syvästi ystäväni äkkiloppua. Mutta toisetkin, teidän majesteettinne, saavat ehkä pian maata samalla tapaa kuin hän nyt makaa.»
»Sitä on meidän kaikkien hyvä pitää mielessä», vastasin.
»Niin — yksin kuninkaillekin se tekee hyvää, teidän majesteettinne», jatkoi tuo vintiö hurskaaseen sävyyn, ja minä kuulin vanhan Saptin kiroovan hiljaa.
»Ah, se on totta —», sanoin; »kuinka veljeni nyt jaksaa?»
»Hän on jo parempi, teidän majesteettinne.»
»Se ilahduttaa minua.»
»Hän toivoo olevansa pian siksi virkeä, että jaksaa lähteä Strelsauhun.»
»Hän on siis vielä toipilastilassa?»
»Niin; hänellä on vielä pari pikku harmia kärsittävänä», vastasi tuo häpeämätön nulikka mitä laupiaimmalla äänellä.