Nyt saavuimme asemalle. Fritz oli saanut sen verran voimia, että kykeni selittämään ällistyneelle asemapäällikölle, että kuningas oli muuttanut mieltään. Juna tulla porhalsi aseman eteen.
Me nousimme ensi luokan vaunuun, ja Sapt nojautui sohvanselustaa vastaan ja jatkoi opetustaan. Minä vilkaisin kellooni — se oli tietysti kuninkaan kello! Se näytti täsmälleen kahdeksaa.
»Olisipa soma tietää, onko meitä käyty linnasta hakemassa», virkoin.
»Toivon kaikesta sydämestäni, etteivät ne ainakaan löytäisi kuningasta», sanoi Fritz hermostuneena, ja tällä kertaa sai Sapt kohauttaa hartioitaan.
Juna kulki aika nopeasti, ja kun puoli kymmenen aikaan katsahdin ulos akkunasta, näin suuren kaupungin tornien ja päätyjen nousevan näkyviin taivaanrannalta.
»Kas tuolla on pääkaupunkimme, herra kuninkaani», sanoi ukko Sapt, kumartui minua kohti ja laski sormensa valtimolleni. »Se lyö vähän liian nopeasti», hän murahti.
»En olekaan kivestä!» kivahdin.
»Kyllä te kelpaatte», sanoi hän nyökäten. »Mutta Fritzillä voi sanoa olevan kuumetta. Tyhjentäkää pullonne, Fritz!»
Fritz teki työtä käskettyä.
»Me tulemme perille tuntia liian aikaisin», sanoi Sapt. »Meidän on lähetettävä sana palatsiin, että kuningas on jo saapunut. Asemalla tuskin kukaan tietää vielä olla meitä vastassa. Odotellessa…»
»Odotellessa», keskeytin hänet, »menee kuningas hirteen, jollei saa aamukahvia.»
Vanha Sapt nauroi ja ojensi minulle kätensä.
»Siinä puhui oikea Elphberg», hän sanoi. Sitten hän vaikeni, silmäsi hetken minua kasvoihin ja virkkoi levollisesti: »Suokoon Jumala, että illalla olisimme vielä hengissä!»
»Amen!» sanoi Fritz von Tarlenheim.
Juna pysähtyi, Fritz ja Sapt hypähtivät alas vaunusta lakit kädessä ja pitelivät ovea auki minun tulla. Minä tunsin kurkkuani kuristavan, mutta painoin kypärin syvään päähäni ja luin hiljaa lyhyen rukouksen — enkä häpeä sitä tunnustaakaan. Sitten astuin Strelsaun asemasillalle.
Seuraavassa tuokiossa vallitsi ympärilläni hirmuinen kiire ja hälinä. Ihmisiä kiiruhti kohti hatut kädessä ja kiiruhti jälleen pois yhä paljain päin; minut vietiin aseman ravintolaan; muutamia miehiä nousi ratsaille ja kiiti kasarmille, tuomiokirkkoon, herttua Michaelin palatsiin. Kun tyhjensin viimeisen pisaran kahvikupistani, alkoivat kaikki kaupungin kirkonkellot soida, ja minä kuulin soittokunnan puhaltavan marssia ja ihmisten hurraavan. Kuningas Rudolf V oli pääkaupungissaan Strelsaussa, ja ulkopuolella huudettiin: »Jumala varjelkoon kuningasta!»
Ukko Saptin suu meni hymyyn.
»Jumala varjelkoon heitä kumpaakin!» hän kuiskasi. »Rohkeutta, rakas ystävä!» Ja minä tunsin hänen kätensä puristavan keveästi polveani.
Kuningas kruunataan.
Fritz ja Sapt kintereilläni lähdin ravintolasta asemasillalle. Viimeinen tietoinen liikkeeni ravintolasalissa oli, että tunnustelin aseitani, olivatko ne helposti käsitettävissä. Kirjava ryhmä upseereita ja korkeita virkamiehiä seisoi ulkona odotellen minua; heidän etunenässään oli pitkä, vanha mies, jolla oli sotilaan ryhti ja rinta täynnä mitaleja ja kunniamerkkejä. Rinnan poikki kävi hänellä sama punakeltainen silkkinauha, joka peitti minunkin arvotonta rintaani. Se oli Ruritanian »Punaisen ruusun» krashaninauha.
»Sotamarski Strakencz», kuiskasi Sapt korvaani; ja siitä tiesin, että edessäni seisoi Ruritanian armeijan kunniakkain sotavanhus.
Marskin takana seisoi pienoinen laihanläntä mies, yllään punaisen- ja mustankirjava puku.
»Kuningaskunnan kansleri», kuiskutti Sapt.
Marski tervehti minua moniain uskollisuutta vakuuttavin sanoin ja pyysi Strelsaun herttuan puolesta anteeksi tämän poissaoloa. Hän sanoi herttuan käyneen äkkiä pahoinvoivaksi, niin ettei hän voinut saapua asemalle, mutta pyysi lupaa saada odotella hänen majesteettiaan tuomiokirkossa. Minä ilmaisin armollisesti huolestumisen! herttuan sairastumisesta ja lausuin moniaita ystävällisiä sanoja saapuvilla oleville ylimyksille. Ei kenenkään käytös ilmaissut heidän epäilevän minua, ja minä tunsin voimaini ja itseluottamukseni palaavan, vaikka sydän jyskyttikin rinnassani. Fritz oli yhä vielä kalpea ja hänen kätensä vapisi, kun hän tervehti sotamarskia.
Kohta sitten järjestyimme juhlakulkueeksi ja lähdimme asemalta. Minä nousin ratsaille, marskin pidellessä minulle jalustinta. Vastaanottamaan saapuneet ylhäiset henkilöt nousivat vaunuihinsa, ja minä lähdin ratsastamaan katuja pitkin, sotamarski oikealla puolellani ja Sapt, joka oli ensimmäinen ajutanttini, vasemmalla.
Strelsaun kaupunki on osaksi vanhaa, osaksi uutta. Leveät, uudenaikaiset lehtokadut ja palatsimaiset rakennukset ympäröivät alkuperäisen kaupungin kapeita, sokkeloisia ja romantillisia katuja. Reunimmaisissa taloissa asuvat väestön rikkaat luokat, sisemmissä sijaitsevat myymälät, ja niiden komeiden peililasipäätyjen taakse kätkeytyy väkirikkaita, mutta kurjia kujia ja viheliäisiä hökkelejä, joissa kihisee ja kiehuu köyhiä, levottomia ja osaksi rikollisiakin ihmisaineksia. Näitä paikallisia ja yhteiskunnallisia jaoituksia vastasi, kuten sain Saptilta tietää, valtiollinenkin jaoitus, jolla minuun nähden tuli olemaan erikoinen merkitys.
Uusi kaupunki oli kuninkaan puolella, mutta Strelsaun Michael oli vanhan kaupungin toivo, sankari ja sydänkäpy.
Oli tosiaan komea näytelmä, kun me marssimme leveää lehtokatua sille isolle torille, jonka varrella kuninkaallinen palatsi sijaitsi. Täällä olin keskellä innokkaita kannattajiani. Jokainen talo oli liputettu ja verhottu punaisilla ja keltaisilla kankailla ja tervehdyskirjoituksilla. Katujen varsille oli pystytetty katsojalavoja, ja minä sain kumarrella puolelle ja toiselle vastatessani eläköönhuutoihin ja hartaihin onnentoivotuksiin ja nenäliinojen huiskutukseen. Parvekkeet olivat täynnä koreapukuisia vallasnaisia, jotka taputtelivat kätösiään, niiailivat ja loivat minuun mitä hellimpiä katseita. Oikein virtana satoi punaisia ruusuja ylitseni; yksi takertui ratsuni harjaan, ja minä panin sen napinläpeeni. Sotamarski hymähti tuimasti; minun teki mieleni vilkaista toisinaan häneen, mutta hänen jäykistä kasvonpiirteistään oli vaikea nähdä, kuuluiko hän sydämessään kannattajiini vai vastustajiini.
»Punainen ruusu on Elphbergien tunnus, herra sotamarski», sanoin iloisesti, ja hän hymyili.
»Iloisesti», sanoin — ja se sana saattaa tällöin tuntua nurinkuriselta. Mutta tosiasia oli, että minä olin aivan huumeissani jännityksestä. Sillä hetkellä miltei luulin olevanikin todellinen kuningas, ja hymyilevin, voitonriemuisin katsein vilkuilin yhä uudelleen ylös noille kaunottarien parvekkeille… Mutta sitten minä äkkiä hätkähdin. Tuolla seisoi upeassa kauneudessaan ja ylpeästi hymyillen taannoinen matkatoverini — Antoinette de Mauban! Hän katsoi alas minuun, ja hänkin näytti hätkähtävän ja hänen huulensa liikkuivat, kun hän kumartui kaiteen yli ja tirkisteli minua. Minä kokosin kaiken malttini ja katsoin häntä suoraan silmiin, tunnustellen samalla salaa revolveriani. Annappa, että hän huutaa ääneen: »Tuo ei ole kuningas!»
No niin — me ratsastimme eteenpäin, ja sitten marski kääntyi ympäri satulassaan ja huiskautti kättään, ja kyrassierit kokoontuivat ympärillemme, niin että väkijoukosta ei enää kukaan päässyt lähelle minua. Me jätimme nyt minun osani kaupungista jälellemme ja saavuimme herttua Michaelin valtapiiriin, ja marskin ele ilmaisi minulle elävämmin kuin monet sanat, minkälainen väestön mieliala oli siinä kaupunginosassa. Koska sallimus oli tehnyt minusta kuninkaan, niin oli minun asiani esittää osani ainakin kunnollisesti.
»Mitä muutos tämä tietää, herra marski?» sanoin.
Sotamarski puraisi valkoisia viiksiään. »Se on viisainta, teidän majesteettinne!» hän mutisi vastaukseksi.
»Antakaa miesten ratsastaa edeltä», sanoin, »kunnes ovat puolisensataa askelta meistä, ja sitten te; herra marski, eversti Sapt ja muut ystäväni jäätte odottamaan tähän, kunnes minä olen ennättänyt puolensadan askeleen päähän teistä; ja teitä pyydän nimenomaan pitämään huolta siitä, ettei kukaan tule sen lähemmäksi minua. Minä tahdon, että kansani saa nähdä kuninkaansa luottavan siihen.»
Sapt laski kätensä käsivarrelleni, mutta minä kirvoitin itseni siitä.
Marski epäröi.
»Ettekö ymmärrä, mitä sanoin?» tiuskahdin. Hän puraisi jälleen viiksiään ja antoi tarvittavat käskyt. Minä näin vanhan Saptin nauravan partaansa, mutta samalla hän pudisteli minulle päätään. Jos minut olisi tapettu keskellä päivää Strelsaun kadulla, niin olisi Saptkin joutunut sangen tukalaan tilanteeseen.
Minun lienee mainittava, että olin puettu kokonaan valkoisiin, varsisaappaita lukuunottamatta. Päässäni kiilteli kultakoristeinen hopeakypäri, ja leveä ritarinauha rinnallani teki komean vaikutuksen. Olisin epäkohtelias kuningasta kohtaan, jollen nielaisisi luontaista kainouttani ja kehaisisi, että näytin koko muhkealta. Sitä mieltä tuntui kansakin olevan; sillä kun ratsastin ypö yksin ja tulin vanhan kaupungin synkille, ahtaille kaduille, kuulin ensin mutinaa, sitten eläköönhuutoja, ja erään kapakan akkunasta kiljahti muuan nainen vastaani vanhan iskusanan: »Kun hän kerta on punainen, niin hän meille hyvin kelpaa! josta minä kiitin kumartaen ja otin kypärin päästäni, jotta hän näkisi tukallani olevan 'oikean' värin, ja silloin kaikki jälleen hurrasivat.»
Mielenkiintoista todella olikin ratsastaa niin yksin, sillä minä sain alituiseen kuulla kansanjoukon enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia.
»Hän näyttää kalpeammalta kuin tavallisesti», sanoi joku.
»Kalpealtapa näyttäisit itsekin, jos eläisit hänen tavallaan!» kuului kaikkea muuta kuin kunnioittava vastaus.
»Hän on isompi ja rotevampi kuin luulinkaan», sanoi toinen.
»Joka tapauksessa hänellä on luja leuka tuon pujopartansa alla», huomautti kolmas.
»Kuvissa hän ei koskaan näytä noin kauniilta», huudahti kaunis nuori tyttö tahallaan niin kovaa, että minäkin sen kuulisin. Tuo tietysti oli joutavata imartelua.
Mutta näistä suosion ja mielenkiinnon osoituksista huolimatta otti sisäkaupungin väestön enemmistö minut vastaan uhkaavan vaitonaisena ja synkin katsein, ja ivallisesti tervehti kuningasta hänen rakkaan veljensä kuva useimmista akkunoista. Olin iloinen, että oikea kuningas säästyi tästä ikävästä elämyksestä. Hän oli tuittupäinen mies, ja hän ei kukaties olisi ottanut asiaa niin rauhalliselta kannalta kuin minä.
Vihdoin viimein saavuimme tuomiokirkon eteen. Sen suuri harmaa pääty oli koristettu satamäärillä kuvapatsailla, ja sen tammiovet olivat kauneimmat lajiaan koko Europassa. Nyt vasta minä ensi kerran arkailin uhkarohkeuttani. Kun laskeusin satulasta, tanssi koko maailma sumuna silmissäni.
Sitten näin vain sotamarskin ja Saptin vierelläni, ja kirkon ovella häämöitti silmiini pappiparvi, joka odotteli minua juhlapukuisena.
Silmäni olivat vielä aivan sumuiset, kun astuin kirkon korkean keskuslaivan halki, urkujen äänen jymistessä korviini kuin ukkonen. Minä en nähnyt mitään siitä kimmeltävästä ylimysjoukosta, joka täytti temppelin joka soppea myöten; hädin tuskin erotin kardinaalin muhkean hahmon, kun hän nousi arkkipiispanistuimeltaan tervehtimään minua. Vain kahdet kasvot paistoivat selvästi silmiini — toiset olivat nuoren tytön, joka oli hyvin kaunis ja kalpea ja jolla helotti kultakruunu upeassa elphbergiläistukassaan — naisella sen värinen tukka vasta kaunis oli! — toiset kasvot olivat miehen, jonka punaiset posket, musta tukka ja tummat silmät oitis ilmaisivat minulle, että edessäni viimeinkin seisoi veljeni, Strelsaun »musta Mikko». Mutta kun hän minut näki, valahtivat hänen punoittavat poskensa kohta kelmeiksi, ja kypäri, jota hän piteli kädessään, putosi kolisten permantoon. Luulen hänen vasta tässä silmänräpäyksessä äkänneen, että kuningas oli todellakin tullut pääkaupunkiin.
Mitä sitten tapahtui, siitä en paljoakaan muista. Minä polvistuin alttarin eteen, ja kardinaali voiteli pääni. Sitten nousin pystyyn ja ojensin käteni, vastaanotin Ruritanian kruunun, painoin sen päähäni ja vannoin ikivanhan kuningasvalan ja — jos tällöin tein syntiä, niin annettakoon se tuomiolla minulle anteeksi! — vastaanotin ehtoollisen sakramentin kaikkien läsnäollessa. Sitten rupesivat isot urut taasen pauhaamaan, sotamarski käski airueiden huutamaan, että kuningas Rudolf V oli ottanut isiensä kruunun. Tästä juhlallisesta toimituksesta riippuu nyt ruokasalini seinällä hyvin vaikuttava kuva. Varsinkin kuninkaan kasvot ovat siinä hyvin osatut.
Sitten nousi tuo kalpeakasvoinen ja kaunistukkainen nainen istuimeltaan; kaksi kantapoikaa kannatti hänen laahustaan, ja hän astui vallashenkilöiden piiristä esiin ja tuli minua kohti. Ja airut huusi:
»Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Flavia!»
Hän niiasi syvään, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Minä mietin kuumeisesti, mitä itse kohdastani tehdä. Sitten kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä molemmille poskille, ja hän lennähti punaiseksi — ja sitten pujahti hänen korkea-arvoisuutensa kardinaaliarkkipiispa mustan Mikon edelle, suuteli kättäni ja ojensi minulle paavin omakätisen onnittelukirjeen — ensimmäisen ja viimeisen muuten, jonka koskaan olen saanut P. Pietarin istuimen pitäjältä.
Sitten vasta pääsi Strelsaun herttua esiin.
Tohdinpa vannoa, että hän vapisi, ja hän vilkuili oikeaan ja vasempaan kuten pakoon mielien; hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin valkoiset, ja minä tunsin, että hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, kun hän vuorostaan suuteli kättäni.
Vilkaisin Saptiin, joka vilkaisi vastaan ja hymyili; ja sitten suoritin raskaimman velvollisuuteni siinä korkeassa asemassa, johon käsittämätön kaitselmus oli minut paiskannut — tartuin rakkaan veljeni Michaelin molempiin käsiin ja suutelin häntäkin poskille. Arvaanpa, että me kumpikin olimme hyvin iloiset, kun siitä leikistä oli päästy.
Mutta minä en huomannut ihmetyksen enkä epäilyn merkkiäkään prinsessassa enkä kenessäkään toisessa. Ja sittenkin — jos kuningas ja minä olisimme tällä hetkellä seisoneet rinnakkain, niin olisi Flavia-serkku jo oitis tahi ainakin lyhyen tarkastelun perästä keksinyt meidän välillämme erotuksen. Mutta ei hän eikä kukaan muukaan osannut uneksiakaan, etten minä ollut kuningas, siksi yllättävä oli meidän yhdennäköisyytemme; ja minä seisoin kirkossa kokonaisen tuntikauden ja tunsin itseni yhtä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi kuin olisin ollut kuningas kaiken ikäni; ja ylimykset suutelivat kättäni, ja vieraiden maiden lähettiläät esittivät minulle hallitustensa onnittelut — niiden joukossa vanha lordi Topham, jonka luona Lontoossa olin tanssinut sen kymmenet kerrat. Luojan kiitos, että äijä oli sokko kuin yölepakko eikä ruvennut uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme!
Sitten kävi matka juhlakulkueessa tuomiokirkosta palatsiin, ja minä kuulin kaduilla hurrattavan mustalle Mikolle; ja Fritz kertoi istuneensa satulassa ja pureskelleensa kynsiään kuin unta nähden, ja omien ystäviensäkin mielestä hän olisi voinut käyttäytyä paljon järkevämmin. Minä istuin vaunuissa prinsessa Flavian rinnalla, ja muuan karkeakielinen velikulta huusi: »Milloinka hääkelloja soitetaan?»
Mutta naapuri jämähdytti häntä leukaan ja karjaisi: »Mikko herttua eläköön!» Ja prinsessa karahti ruusunpunaiseksi — hän näytti silloin vietävän sievältä! — ja tuijotti jäykästi eteensä.
Nyt minä jouduin odottamatta pulaan, sillä olin unohtanut tiedustella Saptilta, millä kannalla asiain piti olla prinsessan ja minun välillä. Rehellisesti puhuen — jos olisin ollut kuningas, niin olisin ollut ylen iloinen, jos ne olisivat olleet edistyneet mahdollisimman pitkälle. Sillä minulla ei suinkaan ollut kalanverta suonissani, eivätkä kirkossa antamani suudelmat olleet menneet jälkeä jättämättä. Nämä ajatukset pieksivät nyt aivojani; mutta kun en ollut varma omista tunteistani — s.o. kuninkaan tunteista —, en voinut puhua mitään. Seuraavassa tuokiossa prinsessa oli jo saavuttanut mielenmalttinsa, ja hän kääntyi minuun päin.
»Tiedätkös mitä, Rudolf», hän sanoi, »sinä näytät tänään toisenlaiselta kuin tavallisesti.»
Se ei ollut ihmettäkään; mutta sittenkin oli huomautus minun kuullakseni jokseenkin tukala.
»Sinä näytät totisemmalta ja tasaantuneemmalta», hän jatkoi. »Näytätpä miltei huolestuneelta, ja laihtunutkin sinä olet. Voiko olla mahdollista, että olet ruvennut ajattelemaan asioita vakavammin?»
Prinsessalla tuntui olevan jokseenkin samanlainen käsitys kuninkaasta kuin lady Burlesdonilla oli minusta.
Minä oikaisin selkäni ja terästin luontoani.
»Olisiko se sinulle mieleen?» kysyin hellästi.
»Tunnethan sinä minun ajatukseni», hän vastasi ja katsoi poispäin.
»Minäpä koetan tehdä kaiken minkä osaan sinun mieliksesi», minä lupasin; ja kun näin hänen silloin punastuvan ja hymyilevän onnellisesti, tuntui minusta, että näyttelin osaani sangen hyvin kuninkaan hyväksi. Sitten lausuin aivan todet sanat:
»Voin vakuuttaa sinulle, rakkahin serkku, etten ole koskaan vielä ollut niin suuresti liikutettu kuin tämänpäiväisestä vastaanotostani.»
Hän hymyili ääneti; mutta sitten hän kävi jälleen aivan vakavaksi ja kuiskasi:
»Panitko tänään merkille Michaelia?»
»Sen tein», vastasin, »ja minusta hän ei näyttänyt suurestikaan nauttivan juhlasta.»
»Ole varuillasi», hän kuiskutti; »sinä olet todella aivan liian välinpitämätön hänen suhteensa! Tiedäthän, että…»
»Minä tiedän hänen himoitsevan sitä, mikä on langennut minun osakseni», sanoin.
»Niin, niin — mutta ole vaiti!»
Ja sitten — en voi puolustaa rohkeuttani, joka tuli velvoittamaan kuningasta enemmän kuin minulla oli oikeutta tehdä —, mutta prinsessan läheisyys ja hyvänsuopuus järkytti minut siihen määrään tasapainosta, että jatkoin aivan vakavissani:
»Ja ehkäpä hän himoitsee sellaistakin, jota en vielä ole saanut omakseni, mutta jonka toivon kerran voittavani.»
Minä sain seuraavan vastauksen — ja jos olisin ollut kuningas, olisin pitänyt sitä hyvin paljon lupaavana:
»Etkö sinä ole tänään jo saanut tarpeeksi asti edesvastuuta, serkku hyvä?»
Pom, pom! Tra-ta-ta-traa! Me olimme palatsin kohdalla. Tykit paukkuivat ja torvet rämähtivät. Pitkät jonot lakeijoita odotteli valtaportailla.
Minä tarjosin prinsessalle käteni, nousin hänen kanssaan marmoriportaita ylös ja astuin isäntänä esi-isieni linnaan ja istuin omaan pöytääni, kaunis serkkuni oikealla ja hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali vasemmalla puolellani. Flavian toisella puolella istui musta Mikko, Strelsaun herttua. Sapt seisoi istuimeni takana, ja pöydän alapäässä näin Fritz von Tarlenheimin nostelevan samppanjalasia huulilleen ahkerammin kuin olisi ollut soveliastakaan.
Tällöin tulin ajatelleeksi, että mitähän se Ruritanian kuningas paraikaa hommaili.
Kellarin salaisuus.
Me olimme kuninkaan pukeutumiskammiossa — Fritz von Tarlenheim, Sapt ja minä. Minä viskausin tuiki väsyneenä nojatuoliin. Sapt sytytti ikuisen piippunsa. Hän ei onnitellut minua uhkatekoni onnistumisen johdosta, mutta koko hänen olemuksensa säteili tyytyväisyyttä. Voitonhurma, ehkäpä runsaasti nautittu hyvä viinikin, oli Fritzistä tehnyt aivan uuden miehen.
»Olipa se koko muistorikas päivä teille!» hän huudahti; »totta vie tahtoisin itsekin olla kerran kuninkaana kaksitoista tuntia yhtämittaa! Mutta kuulkaahan, Rassendyll, te ette saa sallia sydämenne antautua liian alttiisti tähän peliin. Ei käy ollenkaan ihmeekseni, että musta Mikko näytti synkältä kuin ukkospilvi — teillä ja prinsessalla oli liian paljon kuiskuttelemista keskenänne.»
»Hän on ihana!» huokasin haltioissani.
»Hjaa — hitto vieköön koko hameväen!» murahti Sapt, se vanha törkimys.»Oletteko valmis lähtemään matkaan?»
»Olen», vastasin huoaten.
Kello oli nyt viisi, ja kello kahdeltatoista oli minun määrä olla jälleen Rudolf Rassendyll. Huomautin siitä pilaillen toisille.
»Voitte olla iloinen», sanoi Sapt yrmeästi, »jollette silloin ole Rudolf Rassendyll vainaja. Jumalan nimessä — minä tunnen pääni tutisevan hartioillani joka minuutti jonka te vielä olette täällä kaupungissa! Tiedättekö, ystäväiseni, että Michael on saanut sanomia Zendasta? Hän meni sivuhuoneeseen lukemaan niitä, ja kun hän palasi, näytti hän mitä suurimmassa määrässä ällistyneeltä.»
»Minä olen valmis», sanoin; sillä tämä uutinen ei saanut minua enää halusta viivyttelemään palatsissa.
Sapt istahti pöydän ääreen.
»Minun täytyy kirjoittaa kuninkaallinen määräys, jolla pääsemme ulos kaupungista. Tietänettekö, että Michael on kaupungin kuvernööri; me saamme olla varmat, että tiellemme nousee esteitä. Olkaapa hyvä ja allekirjoittakaa tämä määräys.»
»Kuulkaas, hyvä herra eversti, minä en ole vielä oppinut väärentämään toisten nimiä.»
Sapt otti jonkin paperin taskustaan.
»Tässä on kuninkaan allekirjoitus», hän sanoi. »Ja tässä on vähäisen sinipaperia», hän jatkoi, kaivellen jälleen laskujaan. »Jollette opi kymmenessä minuutissa kirjoittamaan kuninkaan nimeä, Rassendyll, niin minä osaan sen taidon.»
»Teidän kasvatuksenne lienee ollutkin täydellisempi kuin minun», vastasin. »Parasta on, että itse kirjoitatte.»
Ja hän tekikin sen oikein hyvin.
»No niin, Fritz», hän jatkoi. »Kuningas käy nyt levolle. Hän on hyvin väsyksissä päivän ponnistuksista. Kukaan ei saa nähdä häntä ennen kello yhdeksää huomisaamuna. Ymmärrättekö — ei kukaan!»
»Hyvä on», vastasi Fritz.
»Michael voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja vaatia puheillepääsöä. Mutta teidän tulee vastata hänelle, että ainoastaan puhdasverisillä prinsseillä on siihen oikeus.»
»Se kuohuttaa mustan Mikon sappea», sanoi Fritz hymyillen.
»Kuulkaa tarkoin, mitä sanon», jatkoi Sapt. »Jos tämän huoneen ovi avataan sillä aikaa kuin minä olen poissa, niinteette ole enää hengissä, jotta voisitte ilmoittaa minulle avaajan — muistakaa se!»
»En luule enää tarvitsevani koulumestaria, herra eversti», tokaisiFritz hiukan kopeasti.
»Kääriytykää te tähän isoon vaippaan», sanoi Sapt minulle, »ja painakaa tämä hattu syvään silmillenne. Minä lähden ratsastamaan lähettiupseerini — s.o. teidän — kanssanne vielä tänä iltana metsästyslinnaan.»
»Malttakaas, taitaa olla eräs este», huomautin. »Tuskinpa lienee täällä hevosta, joka jaksaa kantaa minun ruhoani niin pitkän matkan.»
»On vainenkin, ja on kaksikin — toinen täällä ja toinen metsästyslinnan tallissa. Oletteko jo valmis?»
»Olen maar», vastasin.
Fritz ojensi minulle kätensä.
»Kaikkien mahdollisuuksien varalta…» hän sopersi; ja me puristimme sydämmellisesti toistemme käsiä.
»Ah, te tunteelliset sielut!» murahti Sapt. »No, joutukaahan!»
Hän kävi pienelle salaovelle. »Vanhan kuninkaan aikana tunsin hyvin tämän tien», hän virkkoi.
Minä astuin hänen jälessään, ja satakunta askeletta luulen meidän kulkeneen hyvin ahdasta käytävää pitkin. Vihdoin tulimme jykevälle tammiovelle. Sapt aukaisi sen. Me jouduimme ulos ja seisoimme hiljaisella syrjäkadulla, joka kulki linnanpuiston taitse. Siellä odotteli meitä mies, pitäen kahta selkähevosta suupielistä. Toinen oli komea, tumma raudikko, joka näytti kestävän selässään vaikka millaisen painon, toinen jykeväluinen, ruskea tasa-astuja. Sapt viittasi minua käymään raudikon selkään. Sanomatta miehelle sanaakaan me ratsastimme tiehemme. Kaupungissa oli vielä täysi juhlakohina, mutta me valitsimme syrjäiset kadut huikeaksemme. Viittani peitti kasvojeni alaosan, ja iso huopahattu kätki juoruavan tukkani kokonaan. Saptin neuvoa seuraten kyyristyin kokoon satulassani ja ratsastin niin kumaraselkäisenä, että toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse antaa sellaista ratsastusnäytettä. Hyvin kapealla ja mutkaisella kadulla sivuutimme moniaita rähiseviä juomaveikkoja; ja yhä vielä kuulimme tuomiokirkon kellojen tervehtivän vastakruunattua kuningasta. Kello oli puoli seitsemän, ja vielä oli valoisa päivä. Vihdoin viimein tulimme kaupunginmuurille ja löysimme siinä portin. »Pitäkää revolverinne varalla!» kuiskasi Sapt. »Meidän täytyy tukkia portinvartijan suu, jos hän rupeaa jaarittelemaan.»
Työnsin käteni revolverihuotran sisään. Sapt huusi portinvartijaa. Taivas oli meille armollinen! Pieni, nelitoistavuotias tyttö sipsutteli ulos.
»Anteeksi, isä on mennyt katsomaan kuningasta.»
»Hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pysynyt täällä», sanoi Sapt minulle.
»Mutta hän sanoi, etten saa avata porttia kenellekään», jatkoi tyttö.
»Ahaa, vai sanoi hän niin, pikku ystävä!» virkkoi Sapt ja laskeusi satulasta. »Annahan tänne avain.»
Lapsella oli avain kädessään.
Sapt antoi hänelle hopeakolikon.
»Tässä on kuninkaan oma määräys, näytä se isällesi! Lähetti, avatkaa portti!»
Minä hypähdin maahan. Sitten me kiskoimme ison portin selälleen, talutimme hevoset ulkopuolelle ja suljimme jälleen portin.
»Minun käy säälikseni portinvartijaa, jos musta Mikko saa tietoonsa, ettei hän ollut paikallaan. Kas niin — nyt matkaan lyhyttä laukkaa! Me emme saa ratsastaa liian tuimaan ollessamme vielä kaupungin läheisyydessä.»
Vasta esikaupungeista selvittyämme alkoi olomme käydä turvallisemmaksi, sillä kaikki ihmiset olivat kaupungissa iloa pitämässä, ja illan ruvetessa hämärtämään me lasketimme täyttä nelistä. Minun oiva juoksijani lensi koipieni välissä kuin olisi sillä ollut vieteri ruumiissaan.
Lupasi tulla ihana yö, ja kuukin nousi pian taivaalle. Me puhelimme vain vähän — tuskin muuta kuin arvailuksemme, milloin olisimme perillä.
»Tahtoisinpa tietää, mitä herttuan saamassa kirjeessä sanottiin», sanoin kerran.
»Tahtoisinpa minäkin», murahti Sapt.
Me pysähdyimme lepuuttamaan hevosia ja saadaksemme siemauksen viiniä, ja menetimme sillä tapaa puolituntisen. Minä en uskaltanut mennä sisään kapakkaan, vaan jäin talliin hevosten luo. Sitten nousimme jälleen satulaan ja olimme ratsastaneet kenties viitisen mailia, kun Sapt yhtäkkiä pysäytti hevosensa.
»Kuulkaahan!» hän huudahti.
Minä kuuntelin. Kaukaa takaamme kuulimme kavioiden kopinaa. Kello oli nyt puoli kymmenen. Tuuli puhalsi aika navakasta takaa päin ja toi kaikki äänet korviimme. Minä katsahdin Saptiin.
»Matkaan nyt!» hän tiuskasi ja kannusti hevostaan. Kun me seuraavan kerran seisahdumme kuuntelemaan, ei perässä tulevia enää kuulunut, ja me hiljensimme vauhtiamme. Mutta sitten kuulimme jälleen kopsetta. Sapt hypähti alas ja kumartui kallistamaan korvansa maata vasten.
»Niitä on kaksi!» hän sanoi. »Ja ne ovat vain neljännesmailin päässä meistä. Luojan kiitos, että tie tekee niin paljon mutkia ja että tuuli on myötäinen.»
Me ratsastimme jälleen nelistä. Olimme jo tulleet Zendan metsän reunaan, ja taaksemme jääneet puut peittivät mutkittelevalla tiellä meidät takaa-ajajain ja takaa-ajajat meidän näkyvistä.
Puolen tunnin ratsastuksen jälkeen tie haarautui. Sapt seisahdutti hevosensa.
»Meidän tiemme käy oikeaan», hän sanoi, »vasen vie linnaan. Molemmat ovat runsaasti puolentoista mailin mittaiset. Laskeutukaa alas satulasta.»
»Mutta nehän tavoittavat meidät tuossa tuokiossa!» huudahdin.
»Alas satulasta!» hän toisti tuimasti, ja minä tottelin.
Metsä ulottui aivan tien reunaan asti.
Me veimme hevoset puiden pimentoon, sidoimme nenäliinat niiden silmille ja seisoimme aivan hiljaa niiden vieressä.
»Tahdotteko nähdä, keitä ne ovat?» kuiskutin.
»Sitä juuri tahdon ja minnekä ne menevät», kuiskasi hän vastaan.
Minä huomasin, että hänellä oli revolveri kädessä.
Kavioidenkopse kuului yhä lähempää ja lähempää. Kuu paistoi ihmeen kirkkaasti, niin että tiellä oli valoista kuin päivällä. Maaperä oli hyvin kova, eivätkä hevostemme kaviot olleet jättäneet siihen jälkiä.
»Nyt ne tulevat!» kuiskasi Sapt.
»Sehän on herttua!»
»Sitä minä arvelinkin», hän sanoi.
Herttua sieltä todella tuli, ja hänen seurassaan oli rotevan näköinen mies, jonka tunsin hyvin ja joka tuli myöhemmin tuntemaan minut vielä paremmin.
Se oli Max Holf, hänen korkeutensa mielipalvelija sekä metsänvartija Johannin veli. He olivat nyt aivan kohdallamme, ja herttua pysähdytti ratsunsa. Minä näin Saptin sormien lemmekkäästi kouristuvan revolverin kahvan ympärille. Arvaan, että hän olisi mielellään antanut kymmenen vuotta elämästään, jos olisi saanut ampua; ja hän olisi voinut ampua herttuan yhtä helposti, kuin minä olisin ampunut varpusen puutarhan aidalta. Laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hän nyökkäsi minulle rauhoittavasti; hän uhrasi aina alttiiksi mielitekonsa velvollisuuksiensa alttarille.
»Kumpaako tietä?» kysyi musta Mikko.
»Linnaan, teidän korkeutenne», vastasi hänen seuralaisensa. »Siellä saamme tietää totuuden.»
Herttua epäröi hetkisen.
»Luulen kuulleeni äsken kavioidenkopsetta», hän sanoi.
»Sitä en usko, teidän korkeutenne.»
»Miksi emme ratsastaisi suoraan metsästyslinnaan?»
»Minä pelkään, että silloin voimme käydä ansaan. Jos asiat ovat siellä reilassa, niin miksi ratsastaisimmekaan sinne; ja jolleivät ne ole, niin koko juttu saattaa olla vain meille viritetty ansa.»
Äkkiä hirnahti herttuan hevonen. Nopeammin kuin ajatus me viskasimme viittamme omien ratsujemme päiden yli, ja pidellen niitä tiukasti suupielistä tähtäsimme revolvereilla herttuaan ja tämän seuralaiseen. Jos he olisivat tällöin keksineet meidät, niin kumpikin olisivat olleet kuoleman omat tai meidän vankiamme.
Michael odotti vielä lyhyen tuokion. Sitten hän komensi:
»Zendaan sitten ja oitis!» Hän kannusti hevostaan, ja molemmat nelistivät matkoihinsa.
Sapt kohotti aseensa ja tähtäsi herttuan jälkeen, ja hänen kasvoillaan oli niin surkea valittelun ilme, että minun oli vaikea olla hymyilemättä. Me jäimme piilopaikkaamme vielä kymmenisen minuutin ajaksi.
»Ne ovat lähettäneet hänelle sanan, että kaikki on reilassa», sanoiSapt.
»Mitä se merkitsee?» ihmettelin.
»Herra ties!» sanoi Sapt ja rypisti otsaansa.
Sitten nousimme satulaan ja ratsastimme niin joutuin kuin väsyneet juhdat jaksoivat. Viimeisen mailin matkalla emme enää puhelleet ollenkaan. Olimme kumpikin hyvin huolissamme. »Kaikki reilassa!» Mitä ihmettä se merkitsikään? Koskikohan se kuningasta?
Vihdoin viimein tuli metsästyslinna näkyviin. Me kannustimme hevosemme viimeiseen laukkaan ja tulimme portille. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista; kukaan ei tullut meitä vastaan. Me hyppäsimme sukkelaan alas satulasta. Äkkiä tarttui Sapt kovasti käsivarteeni.
»Katsokaas tuota!» hän sanoi ja osoitti maahan.
Minä katsoin hänen sormensa suuntaan.
Maassa oli viisi, kuusi silkkistä nenäliinaa, kaikki hajalle revittyinä.
Katsahdin häneen kysyvästi.
»Juuri noilla minä köytin sen ämmän», hän sanoi. »Sitokaa hevoset hyvästi kiinni ja tulkaa mukaan!»
Ovi aukeni ilman vastarintaa, ja me astuimme samaan huoneeseen, jossa olimme eilenillalla pitäneet kemujamme. Siellä oli vielä pöydällä ateriamme jätteitä ja tyhjiä pulloja.
»Käykää perässä!» karjaisi Sapt, joka oli miltei kokonaan kadottanut ihmeteltävän kylmäverisyytensä.
Me juoksimme käytävään ja siitä alas kellarikertaan. Hiilikellarin ovi oli auki.
»Ne ovat löytäneet sen eukon!» huudahdin.
»Senhän jo tiesitte nähdessänne pihalla nuo nenäliinat», hän huomautti.
Sitten tulimme viinikellarin ovelle. Se oli lukossa. Se näytti olevan aivan kuin meidän jäleltämme, sellaisena kuin sen aamulla olimme jättäneet.
»Tässä ei ainakaan näy mitään merkillistä», sanoin.
Sapt kirosi. Hän kalpeni aivan kelmeäksi ja viittasi alas permantoon. Oven alla oli punainen läikkä, josta oli levinnyt samaa väriä lattialle ja sitten kuivunut aivan kuin ruskeaksi homeeksi. Sapt vaipui hervottomana seinää vasten. Minä jyristin ovea. Se pysyi lukossa.
»Missähän Josef on?» mutisi Sapt.
»Missä kuningas on?» minä vastasin.
Sapt kaivoi esiin matkapullonsa ja vei sen huulilleen. Minä juoksin ruokasaliin ja sieppasin sieltä käteeni hiilihangon. Kauhun vallassa rupesin takomaan kellarinlukkoa voimaini takaa, ja kun se ei auttanut, ammuin revolverinluodin avaimenreiästä sisään. Se tehosi, lukko meni rikki ja ovi antoi perään.
»Antakaa tulitikut tänne!» sanoin Saptille, mutta tämä riippui vielä seinää vasten hervottomana kuin märkä rukkanen. „
Hän oli luonnollisesti paljon pahemmin järkyttynyt kuin minä, sillä hän rakasti herraansa. Omasta puolestaan hän ei pelännyt — sitä hän ei koskaan tehnyt; mutta mikä mies hyvänsä olisi valahtanut kelmeäksi ajatellessaan, mitä oikein saattoikaan piillä tuolla pimeässä kellarinsopessa. Menin itse sisään, otin pöydältä hopeisen kynttilänjalan, sytytin siinä olevan kynttilän, ja kun palasin alas kellariin, tunsin kuumaa vahaa tippuvan kädelleni, ja kynttilä heilui vapisevassa kädessäni niin pahasti puolelle ja toiselle, etten voinut suinkaan halveksia, eversti Saptia hänen pelästymisensä takia.
Tulin jälleen kellarin ovelle. Punainen läikkä, joka tummeni yhä ruskeammaksi, näkyi käyvän sisällepäin. Astuin kynnyksen yli ja pidin kynttilää korkealla pääni yli. Näin täysinäiset viiniankkurit, näin hämähäkkien ryömivän seinillä, näin myöskin pari tyhjää pulloa viruvan maaperässä; ja perimmäisessä nurkassa näin miehen ruumiin, joka makasi selällään käsivarret levällä ja verinen haava kurkussa. Menin hänen luokseen, polvistuin viereen ja suljin hänen uskollisen sielunsa Jumalan armoon. Sillä makaaja oli Josef, tuo pieni palvelija, joka oli tapettu hänen vartioidessaan kuninkaansa henkeä.
Sitten tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni, ja kun käännähdin ympäri, näin Saptin seisovan takanani, silmät selällään ja kasvoilla kuolettavan kauhun ilme.
»Kuningasko? Hyvä Jumala! Kuningasko?» hän kuiskasi käheällä äänellä.
Valaisin kynttilällä kellarin joka soppea.
»Kuningas ei ole täällä», sanoin.
Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa.
Kiedoin käsivarteni Saptin ympärille ja autoin hänet ulos kellarista, vetäen rikkomani oven kiinni perästämme. Sitten istuimme ruokasalissa aivan ääneti kymmenisen minuuttia. Vihdoin ukko Sapt hieroskeli rystysillään silmiään, huoahti syvään ja oli jälleen entisensä. Kun uuninrinnalla kello löi yksi, polki hän jalkaansa lattiaan ja huusi:
»Ne ovat saaneet kuninkaan valtoihinsa!»
»Niin kaiketi», vastasin. »'Kaikki on reilassa', niinkuin mustan Mikon kirjeessä oli. Miltähän herttuasta oikein mahtoikaan tuntua, kun Strelsaussa eilen aamulla ammuttiin kunnialaukaukset kruunatulle kuninkaalle? Tahtoisinpa tietää, milloin hän oikeastaan sai tuon kirjeen!»
»Se lienee lähetetty hänelle jo aamulla», sanoi Sapt. »Se oli arvatenkin pantu matkaan, ennenkuin ne pahukset olivat saaneet Zendaan tiedon teidän tulostanne Strelsauhun — arvelen näet, että kirje tuli Zendasta.»
»Ja hän on saanut kulkea koko päivän kirje taskussa!» huudahdin. »Totta tosiaan, min'en ole sitten ainoa, jonka hermot ovat tänään olleet pahalla koetuksella! Mitä luulettekaan hänen ajatelleen, Sapt?»
»Siitä minä vähät! Sanokaappa, mitä hän nyt ajattelee, nuori ystäväni?»
Minä nousin pystyyn.
»Meidän on palattava Strelsauhun ja nostettava kaikki sotaväenosastot aseihin», sanoin. »Meidän täytyy olla Michaelin kintereillä jo ennen puoltapäivää.»
Ukko Sapt otti piippunsa ja sytytti sen huolellisesti kynttilän liekistä.
»Kuningas voi saada surmansa, sillä aikaa kuin me istua kökötämme täällä», sanoin tiukemmin.
Sapt tuprutteli hetkisen ääneti.
»Piru periköön sen vanhan ämmän!» hän sitten ärähti. »Se hornankekäle on jollain tapaa saanut herätetyksi etsijäin huomiota. Nyt käsitän aivan selvästi, kuinka koko juttu kävi. Ne tulivat tänne ryöstääkseen kuninkaan jollain tapaa. Jollette te olisi lähtenyt Strelsauhun, niin olisimme me kolme, te, Fritz ja minä, tällä haavaa jo taivaassa.»
»Entä kuningas?»
»Niin — kukapa voi sanoa, missä kuningas nyt on!»
»Joutukaamme lähtemään!» sanoin minä.
Mutta hän jäi istumaan. Sitten hän odottamatta purskahti tavalliseen hirnuvaan nauruunsa.
»Olemme me totta vie pahasti ryskytelleet mustan Mikon hermoja!»
»Lähtekää nyt!» toistin kärsimättömästä.
»Ja me aiomme ryskytellä niitä vielä pahemminkin», hän lisäsi; ja hänen ryppyisille, ahavoituneille kasvoilleen nousi hauska hymy, kun hän pureksi harmaitten viiksiensä päitä. »Aivan niin, hyvä ystävä, me palaamme Strelsauhun. Kuningas on jälleen huomenaamulla pääkaupungissaan.»
»Kuningas?»
»Niin juuri — kruunattu kuningas!»
»Te olette hullu!» puuskahdin.
»Jos palaamme sinne ja kerromme, minkä kepposen olemme valtakunnalle tehneet, niin mitä silloin maksatte meidän kaikkien hengestä?»
»Juuri sen verran kuin sillä on arvoa», vastasin.
»Entä kuninkaan kruunusta? Luuletteko te, että aatelisto ja kansa tulee mieliinsä kuullessaan, että niitä on pidetty narreina? Luuletteko niiden rakastavan sellaista kuningasta, joka oli liiaksi humalassa joutuakseen kruunattavaksi ja joka lähetti palvelijan sijastaan?»
»Hän sai unijuomaa — ja minä en ole mikään palvelija.»
Hän nousi tuolilta, tuli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni.
»Nuori ystäväni», hän sanoi, »jos tahdotte edelleenkin olla mies, niin voitte kukaties pelastaa kuninkaan. Lähtekää Strelsauhun ja pitäkää hänen valtaistuimensa lämpimänä häntä varten.»
»Mutta herttuahan tietää kaiken… ne roistot, joita hän käytti välikappaleinaan, tietävät sen…»
»Tietäkööt vain; mutta ne eivät uskalla hiiskuakaan siitä», sanoi Sapt, ja hänen äänessään värähteli tuimaa voitonriemua. »Ne ovat itsekin kiikissä! Kuinka ne voisivatkaan ilmiantaa teidät, antamatta samalla itseään ilmi? Luuletteko heidän voivan sanoa: Ei tuo mies ole kuningas, hänet me olemme ryöstäneet ja hänen palvelijansa murhanneet — voivatko he sellaista sanoa?»
Se oli tosiaankin selvää kuin päivä! Tunsipa Michael minut tahi ei, niin missään tapauksessa hän ei uskaltanut puhua. Ja mitäpä hän voisikaan tehdä minulle, jollei hän tuonut kuningasta päivänvaloon? Ja jos hän päästi kuninkaan vapaaksi, niin miten hänen silloin itsensä kävi? Siunaaman ajan pohdin kuumeisesti näitä ajatuksia; mutta sitten vyörähtivät kaikki vaikeudet vuorena mieleeni.
»Minut varmasti keksitään», sanoin.
»Ehkäpä! Mutta joka hetki, jonka me voitamme, merkitsee meille paljon. Ennen kaikkea meillä pitää olla kuningas takaisin Strelsaussa, muuten on kaupunki Michaelin vallassa jo vuorokauden kuluessa; ja mitä arvoa luulette kuninkaan hengellä ja kruunulla silloin olevan? Teidän on taipuminen!»
»Mutta entäpä jos ne surmaavat hänet!»
»Ne varmasti surmaavat hänet, jollette te suostu tuumaani.»
»Mutta, Sapt — entäpä jos neovatjo surmanneet hänet?»
»Silloin olette te, jumalauta, ainakin yhtä hyvä Elphberg kuin musta Mikko, ja te saatte ja teidän tulee hallita Ruritaniassa! Mutta minä en luule niiden sitä tehneen; eivätkä ne uskalla tappaa häntä niin kauan kuin te olette täällä. Tappaisivatko he hänet pannakseen teidät valtaistuimelle — häh?»
Tämä oli hurja tuuma, paljon hurjempi ja toivottomampi kuin se kepponen, jonka jo olimme vieneet perille; mutta kun kuuntelin kauemmin Saptia, niin tulin huomaamaan, että meillä tosiaankin oli hyvät valtit kädessä. Ja minä olin vielä nuori ja rakastin kamppailua, ja nyt minulla oli niin hyvät valtit kädessäni kuin tuskin yhdelläkään miehellä lienee vielä koskaan ollut.
»Mutta minut varmasti keksitään!» yritin siitä huolimatta jankuttaa vastaan.
»Hyvin mahdollista», sanoi, Sapt. »Mutta joutukaapa jo! Suoraa päätä Strelsauhun! Me käymme loukkuun kuin rotat, jos vielä aikailemme täällä.»
»Sapt!» huudahdin päättäväisesti. »Minä yritän!»
»Se on hyvä», hän sanoi. »Toivonpa, että hevosemme ovat tallella. Nyt lähden ulos katsomaan, onko niin laita.»
»Meidän en ensin haudattava tuo miesparka», sanoin.
»Emme ennätä», vastasi Sapt.
»Muttaminätahdon tehdä sen!»
»Juoskaa hitoille!» ärähti hän yrmeästi. »Minä teen teistä kuninkaan, ja te… no, tehkää niinkuin tahdotte! Käykää noutamaan ruumis, sillä aikaa kuin minä katson hevosia. Ette saa häntä syvään haudatuksi, mutta enpä luule hänen siitä paljonkaan piittaavan. Pikku Josef poloinen — hän oli uljas pieni sankari!»
Hän lähti ulos, ja minä menin kellariin. Nostin Josef poloisen syliini ja kannoin hänet käytävään ja siitä ovelle. Siellä laskin hänet lattialle, sillä muistin, että minun oli ensin haettava lapiot kaivaaksemme haudan. Samassa tuli Sapt sisään.
»Hevoset ovat valmiit, ja täällä on veli sille hevoselle, jolla tänne tulitte, ja se näyttää ainakin yhtä vankalta. Tuon narripelin voitte huoleti jättää.»
»Minä en lähde, ennenkuin hänet on saatu hautaan.»
»Mutta lähdettepäs!»
»Enpäs, herra eversti Sapt, vaikka perisin iäksi koko Ruritanian.»
»Te olette oikea härkäpää!» hän sanoi. »Tulkaa ulos, niin näette jotakin.»
Hän veti minut ovelle. Kuu teki laskuaan; mutta viiden- tai kuudensadan askeleen päässä näin miesjoukon marssivan meitä kohti Zendasta päin. Niitä oli seitsemän tai kahdeksan, neljä oli ratsain, muut jalkaisin; ja minä näin heillä olevan olalla joitakin varsiniekkoja kapineita, jotka arvasin lapioiksi ja kuokiksi.
»Nuo säästävät teiltä sen urakan», sanoi Sapt; »lähtekäämme siis!»
Hän oli oikeassa.
Miehet olivat epäilemättä herttuan lähettämää väkeä, jonka tuli hävittää kaikki jäljet illallisesta tihutyöstä. Minä en enää viivytellyt; mutta yht'äkkiä sain ylivoimaisen mieliteon. Osoitin Saptille Josefin liikkumatonta ruumista ja sanoin:
»Herra eversti, hänen kunniakseen meidän on uskallettava isku tai pari!»
»Tahdotteko tehdä hänelle seuraa hautaan — häh? Mutta onko tuo edes järkevätäkään, teidän majesteettinne?»
»On kyllä, minä tahdon antaa heille pienen järkipaukun.»
Saptin mieli horjui.
»Olkoon menneeksi!» sanoi hän sitten. »Järkevätähän se ei tietenkään ole; mutta te olette ollut reipas toveri, ja jos meidän käy hullusti, niin ainakin vapaudumme monista hankaluuksista. Minä näytän teille, miten paraiten pääsemme niiden kimppuun.»
Hän sulki oven varovaisesti. Sitten menimme talon lävitse toiseen uloskäytävään, joka vei takapihalle. Siellä seisoivat hevosemme valmiiksi satuloituina. Takapihalta lähti ajotie, joka kiersi linnan ympäri.
»Onko revolverinne ladattu?» kysyi Sapt.
»Ei, tahdon käyttää miekkaa», vastasin.
»Ohoo! Olettepa te verenhimoisella päällä», sanoi Sapt ja nauroi. »No niin, nyt on aika aloittaa.»
Me nousimme ratsaille, vedimme miekat huotrasta ja odottelimme aloillamme pari minuuttia. Sitten kuulimme miesten tulevan talon toiselle puolelle. He pysähtyivät, ja muuan heistä huusi:
»Käykää hakemassa se raato!»
»Nyt!» kuiskasi Sapt.
Me kannustimme ratsujamme ja kiidimme täyttä karkua talon ympäri, ja seuraavassa tuokiossa olimme roikaleiden niskassa. Sapt kertoi minulle perästäpäin tappaneensa niistä yhden, ja sen minä hyvin uskon; mutta lähelle päästyämme en enää häntä nähnyt. Yhdellä iskulla halkaisin kallon eräältä junkkarilta, joka istui hyvän raudikon selässä, niin että hän kuukahti hengettömänä maahan.
Sitten näin edessäni hyvin ison miehen, ja toinen ryntäsi kimppuuni oikealta käsin. Minulle alkoi tulla vähän liian kuumat paikat, jonka vuoksi kannustin hevostani eteenpäin ja työnsin samalla säiläni ison miehen rintaan. Hänen luotinsa viuhahti niin läheltä korvaani, että voin melkein vannoa sen koskeneen siihen. Kiskoin takaisin miekkaani, mutta kun en saanut sitä irti, jätin sen miehen rintaan ja nelistin Saptin perään, jonka nyt näin olevan kolmisenkymmenen askeleen päässä edelläni. Huiskautin kättäni miehille hyvästiksi, mutta annoin kirkaisten sen pudota alas, sillä luoti oli raapaissut sormeani ja minä tunsin veren valuvan sitä pitkin. Ukko Sapt kääntyi katsomaan taakseen.
Miehet ampuivat uudestaan; mutta heillä ei ollut kiväärejä matkassa, ja me olimme jo päässeet pistoolinkantamaa kauemmaksi. Sapt rupesi nauramaan.
»Minä sain osalleni yhden ja te kaksi, jos satutitte sitä toista pirulaista kunnollisesti!» hän sanoi. »Pikku Josef saa seuraa.»
»Tuleehan siitä neljän miehen korttipöytä», naljailin minä puolestani.
Tunsin vereni vielä kiehuvan, ja olin oikein iloinen, että olin surmannut roikaleista pari.
»Niin, ja toisille jäi hauska urakka mullatessaan toverinsa», jatkoiSapt. »Olisipa soma tietää, tunsivatko ne teidät!»
»Se iso junkkari ainakin tunsi; sillä kun lävistin hänet, kuulin hänen parahtavan: 'Kuningas!'»
»Hohoi-jaa! Me aiheutamme mustalle Mikolle vielä aikapaljon mieliharmia, ennenkuin hän meistä selviytyy.»
Me seisautimme ratsumme tuokion ajaksi ja laitoimme kääreeseen haavoitetun sormeeni, joka vuoti kovasti verta ja kirvelikin pahasti, koska sormiluu oli vioittunut. Sitten iskimme kannukset hevosten kylkiin ja annoimme virkkujen ratsujen laukata minkä kavioista pääsi. Äskeinen sähköittävä jännitys oli lauennut, ja me ratsastimme eteenpäin synkkinä ja vaitonaisina. Päivä rupesi koittamaan kylmänä ja kuuleana.
Maantien varrella tapasimme talonpojan, joka oli vasta noussut vuoteesta ja saimme hänen antamaan hevosillemme vettä ja suurusta. Minä teeskentelin hammassärkyä ja pidin kasvoni hyvin piilossa. Sitten jatkoimme jälleen matkaa äänettöminä, kunnes Strelsaun tornit häämöttivät edessämme. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän vaiheilla, ja kaikki kaupunginportit olivat selko selällään, niinkuin ne muuten aina olivatkin, paitsi kun herttuan päähän pisti suljettaa ne. Me ratsastimme samoja katuja kuin eilenillalla, ja kaikki neljä, niin miehet kuin hevoset, olimme hyvin väsyksissä.
Kaduilla oli sangen hiljaista, kaikki nukkuivat vielä eilisiltaisen juhlimisen jäljestä, ja me tapasimme tuskin ainuttakaan sielua, ennenkuin tulimme palatsin pienelle takaportille. Siellä odotteli Saptin vanha ratsurenki meitä.
»Onko kaikki niinkuin pitääkin olla, herra eversti?» hän kysyi.
»Onpa vainenkin!» sanoi Sapt, ja mies tuli minun luokseni ja suuteli kättäni.
»Kuningashan on haavoittunut!» hän huudahti.
»Se ei tee mitään», minä vastasin ja nousin hevosen selästä. »Sormeni sattui puristumaan oven väliin.»
»Suu kiinni matkastamme, mies!» murahti Sapt; »mutta sitähän minun ei tarvinnekaan sinulle sanoa, kelpo ukkoseni.»
Vanhus kohautti hartioitaan. »Kaikki nuoret miehet ratsastelevat mielellään, miksikäs ei kuningaskin?» hän sanoi, ja Saptin nauru vahvisti ukkoa hänen uskossaan, että minä muka olin käynyt yöllisellä lemmenseikkailulla.
»Jokaiseen mieheen on luotettava niin paljon kuin on pakko, mutta ei tippaakaan enempää», sanoi Sapt ja työnsi avaimen lukkoon.
Me kävimme sisään ja saavuimme kuninkaan pukeutumiskammioon. Kun avasimme oven, näimme Fritz von Tarlenheimin pitkänään sohvalla ja täysin puettuna. Hän näytti nukkuvan, mutta joka tapauksessa hän havahtui meidän astuessamme sisään. Hän hypähti pystyyn, silmäsi hätäisesti minuun ja syöksähti sitten ilosta huudahtaen polvilleen eteeni.
»Jumalan kiitos, että teidän majesteettinne on terve ja vahingoittumaton!» hän sanoi ja tavoitti kättäni.
Minä tunnustan, että tulin liikutetuksi. Mitä vikoja kuninkaalla lienee ollutkin, niin oli hänellä ainakin ystäväinsä rakkaus. Tuokion aikaan en kyennyt puhumaan ja sen kautta tempaisemaan poikaparkaa hänen harhaluulostaan. Mutta ukko Sapt ei ollut yhtä sääliväinen. Hän löi ihastuneena reiteensä.
»Oikein hyvin, rakas ystävä!» hän irvisteli. »Tämähän käy kuin rasvattu!»
Fritz katsahti hämmentyneenä ylös. Minä ojensin hänelle käteni.
»Teidän majesteettinne on haavoittunut!» hän huudahti.
»Se on vain mitätön naarmu», sanoin, »mutta…» ja sitten keskeytin.
Hän nousi hitaasti pystyyn ja oli aivan ymmällään. Hän piteli kiinni kädestäni ja mittaili minua kiireestä kantapäähän saakka. Sitten hän äkkiä päästi irti kädestäni ja kavahti askeleen takaperin.
»Missä kuningas on?» hän kiljaisi.
»Hiljaa, senkin pölkkypää!» varoitti Sapt. »Älkää huutako niin kovaa!Tässähän kuningas on.»
Ovelta kuului koputus. Sapt tarttui olkaani.
»Joutuin makuuhuoneeseen! Riisukaa sukkelaan saappaat jaloistanne ja käykää vuoteeseen ja peittäkää itsenne visusti!»
Minä tein niinkuin hän oli käskenyt. Tuskin olin saanut peiton korvilleni, kun Sapt astui sisään, nyökkäili ja myhäili ja toi mukanaan hyvin hienon ja hartaasti pokkuroivan nuoren herran. Tämä tuli vuoteeni viereen, kumarteli uudelleen ja ilmoitti olevansa prinsessa Flavian hoviherroja, ja että kuninkaallinen korkeus oli lähettänyt hänet tiedustamaan, miten kuningas voi eilispäiväisten raskaiden rasitusten jälkeen.
»Viekää serkulleni lämpimät kiitokseni», sanoin, »ja ilmoittakaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, ettei vointiin ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänä aamuna.»
»Hänen majesteettinsa on nukkunut aivan havahtumatta koko yön», lisäsi vanha Sapt, joka tuntui jolloinkin pitävän hyvästä valheesta pelkästään sen itsensä takia.
Siro nuori herra, joka minusta muistutti lipeväkielistä ja onttopäistä Osrickia »Hamletissa», poistui pokkuroiden. Ilveily oli päättynyt, ja Fritz von Tarlenheimin kalmankelmeä naama palautti meidät todellisuuteen — vaikkapa ilveilystä minun tietääkseni tulikin meille nyt täysi tosi.
»Onko kuningas kuollut?» kuiskasi Fritz.
»Sitä en usko», vastasin, »mutta hän on mustan Michaelin käsissä.»
Serkun ja veljen seurassa.
Todellisen kuninkaan elämä ei kenties ole kovin raskasta; mutta valhekuninkaan päivät ovat koko raskaat, siitä tohdin panna vaikka pääni pantiksi. Ylös noustuani sain Saptilta oitis kolmen tunnin luennon erinäisistä velvollisuuksistani — kaikesta siitä, mitä minun tuli tehdä ja mitä jättää tekemättä. Sitten hotkaisin nopeasti aamiaisen, Saptin istuessa koko ajan vierellä ja jatkaessa opetustaan — antaen minun muun muassa tietää, että kuningas joi aina valkoista viiniä aamutuimaan ja inhosi kaikkia maustettuja ruokia. Sitten tuli kansleri ja istui vuorostaan luonani toiset kolme tuntia; ja hänelle minun täytyi selittää, että sormessani oleva haava se oli minulle tällöin tosiaankin hyödyksi — esti minua kirjoittamasta mitään; ja siitäkös syntyi aika touhu — etsittiin esimerkkejä samanlaisista tapauksista historian varrelta ja niin poispäin — kunnes päätökseksi tuli, että minä vedin papereihin puumerkin ja kansleri varmensi sen nimikirjoituksellaan, Sitten tuotiin Ranskan lähettiläs jättämään kuninkaalle valtakirjansa. Lähipäivinä minun piti ottaa koko diplomaattikunta vastaan, koska se oli välttämätöntä hallitsijavaihdoksen johdosta. Kun vihdoin viimein pääsin rauhaan, kutsuin uuden palvelijani luokseni. Josefin seuraajaksi olimme valinneet nuoren miehen, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt kuningasta. Käskin hänen noutamaan joutuin konjakkia ja soodavettä ja huomautin sitten Saptille, että nyt minun toki piti päästä vähän lepäämään.
Fritz von Tarlenheim oli myöskin luonani.
»Me hukkaamme aikaa aivan polusta!» hän huudahti. »Eikö meidän ole käytävä mustan Mikon kimppuun?»
»Olkaa rauhallinen, poikaseni», sanoi Sapt, rypistäen otsaansa. »Se olisi minullekin hyvin mieluista; mutta se voisi käydä meille sangen kalliiksi. Luuletteko te, että Michael sallii kukistaa itsensä ja samalla jättää kuninkaan henkiin?»
»Ei, se on totta», sanoin; »ja niin kauan kuin kuningas istuu valtaistuimellaan Strelsaussa, ei hän voi ryhtyä mihinkään vihamielisiin toimiin rakasta veljeään Michaelia vastaan.»
»Emmekö sitten yritäkään mitään?»
»Emme ainakaan mitään typerää!» murahti Sapt.
»Rakas Fritz», minä sanoin, »nykyisessä tilanteessani tulen ajatelleeksi kahta miestä, jotka seisovat tasavoimaisina vastakkain tähdäten kumpikin toisiinsa revolvereillaan. Minä en voi tehdä Michaelille mitään, antamatta samalla itseäni hänelle alttiiksi.»
»Ja kuningasta», pisti Sapt väliin.
»Ja minä olen valmis menemään vaikka hirteen siitä, etteikö Michael pane itseään alttiiksi, jos hän yrittää jotain kepposta minun pääni menoksi.»
»Tämäpä vasta on verratonta leikkiä!» ihasteli ukko Sapt.
»Jos minä joudun ilmi», jatkoin, »niin käyn taistelemaan taistelumme loppuun herttuan kanssa; mutta tätä nykyä odotan, että hän ensiksi lähtee liikkeelle.»
»Mutta hän surmaa kuninkaan!» sanoi Fritz.
»Siitä ei ole pelkoa.»
»Toinen puoli hänen kuusikostaan on nyt Strelsaussa», sanoi Fritz.
»Toinen puoliko vain? Oletteko siitä aivan varma?» kysyi Sapt kiihtyneenä.
»Aivan varma!»
»Siis kuningas on hengissä, ja ne toiset kolme vartioivat häntä!» huudahti Sapt.
»Niin, te olette oikeassa!» myönsi Fritz, ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen. »Jos kuningas olisi kuollut ja haudattu, olisivat ne joka sorkka täällä mustan Mikon seurassa. Tiedättekö, että Michael on palannut Strelsauhun, herra eversti?»
»Kyllä tiedän — paholainen omansa korjatkoon!»
»Ehkä minun sallitaan kysyä, hyvät herrat, mikä tuokuusikkoon?»
»Te saatte piankin tehdä sen tuttavuutta», vastasi Sapt irvistäen. »Ne kuusi herraa kuuluvat Michaelin lähimpään seurueeseen ja ovat hänen ruumiineen sieluineen. Kolme niistä on tämän maan miehiä, yksi on ranskalainen, yksi belgialainen ja yksi teidän omia rakkaita maanmiehiänne.»
»Ne ovat valmiit katkaisemaan kurkun keneltä hyvänsä, jos Michael vain sitä vaatii», sanoi Fritz.
»Ehkä ne katkaisevat minunkin kurkkuni», virkoin arvelevaisesti
»Se on hyvinkin mahdollista», vastasi Sapt. »Ketkä niistä nyt ovat täällä, Fritz?»
»De Gautet, Bersonin ja Detchard.»
»Ahaa, kaikki ulkomaalaiset! Nyt on juttu selvä kuin päivä. Hän on ottanut nuo muukalaiset tänne mukaansa ja jättänyt Ruritanian miehet kuningasta vahtimaan, jotta tämän omat alamaiset pilaisivat asiansa ikipäiviksi.»
»Oliko ketään heistä mukana yöllisessä seikkailussamme?» kysyin.
»Sen olisin kernaasti suonut, sillä sitten ei elossa olisi muuta kuin neljä kuuden asemesta», vastasi Sapt miettiväisesti.
Minä olin jo omaksunut erään kuninkaallisen eleen — en näet sallinut edes näiden uskottujen ystäväinkään arvata kaikkia ajatuksiani ja salaisimpia suunnitelmiani. Olin päässyt selville siitä, mitä minun oli tehtävä. Minä tahdoin hankkia itselleni niin suuren kansansuosion kuin suinkin, ja samalla kertaa en kuitenkaan tahtonut tahallani loukata Michaelia. Sillä tapaa toivoin voivani vähentää hänen kannattajainsa lukua ja saada asianlaidan näyttämään sellaiselta, että Michaelia pidettäisiin hyvin kiittämättömänä olentona, jos ilmi riita puhkeisi meidän välillämme.
Mutta sydämessäni minä kuitenkin toivoin, ettei jännitys koskaan kehittyisi näin pitkälle.
Kuninkaan etu vaati, että koko juttu pidettiin aivan salassa, ja niin kauan kuin sitä kesti, piti minun näytellä osani oikein hienosti. Michael ei pääsisi minua voimakkaammaksi, koska minä vältin iskemästä ensimmäistä iskua.
Käskin satuloimaan hevoseni, ja Fritz von Tarlenheimin seuraamana ratsastin kuninkaallisen puiston suurelle lehtokujalle ja vastasin mitä kohteliaimmin vastaantulevien tervehdyksiin. Sitten käännyin kaupungin kaduille ja ostin kukkavihon kauniilta tytöltä, maksaen sen kultakolikolla; ja kun arvelin herättäneeni tarpeeksi huomiota — minulla oli tällöin perässäni viisi- tai kuusisataa ihmistä pitkänä pyrstönä — ratsastin prinsessan asunnolle ja annoin kysyä, tahtoiko tämä ottaa minut vastaan. Tämä askel herätti väkijoukossa suurta riemua. Prinsessa oli erittäin suuressa kansansuosiossa, ja kansleri oli viittaillut minulle, että mitä pikemmin minä joudutin kosintaani suotuisaan päätökseen, sitä korkeampaan arvoon nousisin alamaisteni silmissä. Kansleri ei tosin voinut ymmärtää, kuinka vaikeata minun oli noudattaa hänen hyvässä mielessä annettua erinomaista neuvoaan. Mutta minusta tuntui, ettei saattanut olla haitaksikaan, jos kävin prinsessaa tervehtimässä; ja tätä aiettani kannatti Fritz niin yli tulvehtivan sydämellisesti, että aivan ällistyin, kunnes hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä oli oma yksityissyynsä päästä prinsessan taloon. Tuona syynä oli halu saada tavata prinsessan hovineitiä ja läheisintä ystävätärtä, kreivitär Helga von Strofzinia.
Hovietiketti oli Fritzille suosiollinen. Kun minut vietiin prinsessan luo, jäi hän kreivittären kanssa eteiseen, enkä luule hänen antaneen edes kaikkien ympärillä olevain ihmistenkään häiritä hänen rattoisata kuherteluaan. Mutta minä en joutanut häntä paljoakaan kadehtimaan, sillä minulla oli edessä kaikkein hienoin temppu koko vaikeassa pelissäni. Minun piti yhdellä haavaa huolehtia siitä, että prinsessa oli minua kohtaan sydämellisen suosiollinen ja samalla välinpitämätön — minun piti osoittautua lemmekkääksi ja samalla olla tuntematta sitä. Minun piti kosiskella toisen miehen pussiin; ja lisäksi kosiskella tyttöä, joka — vähät siitä, oliko hän prinsessa vai ei — oli kaunein nainen, minkä olin koskaan tavannut. No niin, minä terästin itseäni tähän kovaan koettelemukseen, jota ei suinkaan lievittänyt emäntäni suloinen hämmennys hänen ottaessaan minut vastaan. Kuinka minun onnistui noudattaa ohjelmaani, näkyy seuraavasta.
»Sinähän voitat kultaisia laakereita!» näillä sanoilla hän tervehti minua. »Sinä olet aivan kuin se Shakespearen prinssi, joka muuttui kerrassaan toiseksi mieheksi saatuaan kruunun päähänsä. Mutta minähän unhotan, että teidän majesteettinne on kuningas.»
»Minä pyydän, että sanot vain sen, minkä sydämesi käskee sanomaan, ja että puhuttelet minua ristimänimeltäni.»
Hän katsoi minua silmiin.
»Minä olen niin iloinen ja ylpeä sinusta, Rudolf», sanoi hän sitten. »Mitä minä äsken tahdoinkaan sanoa — tahi oikeastaanhan olenkin sen jo sinulle sanonut sinun kasvosikin ovat muuttuneet.»
Minä en voinut oikein sietää kuulla puhuttavan siitä asiasta, jonka vuoksi vastasin:
»Olen kuullut, että veljeni on palannut tänne. Hän on kai ollut jollain huvimatkalla?»
»Niin, hän on palannut», sanoi kaunoinen serkkuni ja rypisti hiukan otsaansa.
»Näyttää siltä, ettei hän malta olla kauankaan poissa Strelsausta», huomautin hymyillen. »No niin — ilahduttaahan toki meitä kaikkia nähdä hänet luonamme. Mitä lähempänä hän on meitä, sitä parempi.»
Prinsessa katsahti minuun, ja hänen silmissään oli tyytyväinen välkähdys.
»Mitä nyt, serkku? Tarkoitatko sinä, että…»
»Voin pitää paremmin silmällä, mitä häh puuhailee — niinkö? No niin, ehkäpä vähän sitäkin», sanoin. »Entä mistä syystä sinä olet niin iloinen?»
»Enhän ole sanonut olevani iloinen», hän vastasi välttelevästi.
»Jotkut ihmiset väittävät sellaista.»
»Ne ovat hyvin häpeämättömiä ihmisiä», hän sanoi ja viskasi viehättävästi niskaansa.
»Pidätkö sinä minuakin häpeämättömänä?»
»Eihän teidän majesteettinne toki voi sellainen olla», hän sanoi ja niiasi teeskennellyn kunnioittavasti, mutta lisäsi kohta ilkamoisesti: »Jollette vain…»
»Jollen vain — mitä?»
»Jollette vain väitä, että minä piittaan hituistakaan siitä, missä herttua on.»
Toivoin täydestä sydämestäni, että olisin todellakin ollut kuningas.
»Etkö sitten piittaa yhtään siitä, missä serkkumme Michael…»
»Serkkumme Michael! Minä sanon häntä Strelsaun herttuaksi.»
»Etkö sano häntä Michaeliksi, kun tapaat hänet?»
»Kyllä — isäsi käskystä.»
»Ja teetkö nyt niin minun käskystäni?»
»Kyllä, jos käsket sitä!»
»Tottahan sen käsken; meidän täytyy kaikkien koettaa olla rakkaanMichaelimme mieliksi.»