Gustafsson ilmoitti ihmetteleviin kysymyksiin vastaukseksi aivan avomielisesti, että hänen vilpittömänä aikomuksenaan oli ollut paukauttaa ilmaan Pohjoismaiden Osakepankki, jonka seiniä hän edellisenä yönä oli neronsa tuotteilla kaunistellut.
Eihän tämä oikeastaan pohjaltaan ole mitään aivan käsittämätöntä. Taidehistoriat puhuvat useista tapauksista, jolloin kuumaveriset taiteilijat hävittävät koko teoksensa, kun eivät saa siitä mieleistään syntymään. Ehkä oli Gustafssonin vallannut tällainen pyhä taiteellisen raivon puuskaus, katsellessaan päivän valossa yöllisiä tekeleitään, ja hän päätti ampua koko pankin ilmaan.
Maarianhaminalaisten, kiitos yövartijansa valppauden, ei kuitenkaan tarvinnut herätä räjähdykseen. Ja mitä Gustafssoniin itseensä tulee, otettiin häneltä pois niinhyvin maalipytty ja pensseli kuin dynamiitti ja ruutikin, jonka jälkeen hänet talletettiin asianomaiseen paikkaan vastaista tarvetta varten, samalla kun lääkäriä pyydettiin tarkastamaan, oliko Gustafsson suuri taiteellinen nero vaiko vain ent. maakauppias, jonka päävärkki oli hieman tärähtänyt.
Juttu Gustafssonia vastaan on nyttemmin ollut ensimmäisen kerran esilläMaarianhaminan käräjillä.
Tähän tilaisuuteen oli asianomainen lääkäri antanut todistuksen, jossa hän sanoo, että kyllähän se Gustafssontuntuujonkunverran hullulta. Siitä päättäen ei siis lääkärikään katsonut asiaa aivan varmaksi. Lääkäri oli sitä mieltä, että Gustafssonin meiningeitä pitäisi pitemmän aikaa tarkastella asianomaisessa laitoksessa.
Kun oikeuden puheenjohtaja oli kuulustellut erinäisiä todistajia, kääntyi hän taiteilija Gustafssonin puoleen kysymyksellä, mitä tarkoitusta varten hän oikeastaan oli Maarianhaminaan saapunut.
Gustafsson pyöritteli silmiään ja piti korkealle oikeudelle pitkän esitelmän, mutta hieman toisesta aineesta kuin mistä oli kysymys, nimittäin Noakin arkista.
Oikeus kuunteli Gustafssonin käsitystä tuosta kaikkina aikoina suurta ja ansaittua huomiota herättäneestä aluksesta, ja passitti esitelmöitsijän sitten Turun läänin vankilaan, jossa hänen ymmärryksensä ja järkensä alistetaan uuden, tarkan tutkimuksen alaiseksi.
Eiköhän olisi täyden ja puolueettoman selvityksen saamiseksi paikallaan, että myöskin taiteentuntijoita kutsuttaisiin Gustafssonin luo ja annettaisiin hänelle maalipytty ja pensseli, joiden avulla hän — saisi antaa oppinäytteen, maalaamalla jonkun teoksen koppinsa seinään.
Jos Gustafssonilla tällöin todellakin ilmenisi huomattavia taiteellisia kykyjä, niin joutuisi juttu kokonaan uuteen valoon ja vaiheeseen.
Kymmenen penniä.
Arvoisa lukija älköön otsikon perustuksella olko sitä mieltä, että minä taas kirjoitan turhanpäiväisestä asiasta.
Mahdollisesti tulee joskus sanelleeksi; hieman turhistakin (sillä liha on heikko), mutta nyt on tosi kysymyksessä.
Nyt on kysymys siitä, kuka maksaa Turun ja Porin läänin lääninrahastoon sen 10 penniä, jota Uudenkaupungin rahatoimikamari ei tahdo sinne maksaa.
Turun ja Porin läänin hallitus on kipeässä kymmenpennisen tarpeessa.
Minä sanonkipeässä, ja minä tarkoitan mitä sanon.
Lääninhallitus on nimittäin mielestään saapa 10 penniä Uudenkaupungin rahatoimikamarilta ja kiristää nyt kamaria kurkusta.
Paikallinen sanomalehdistö kertoo, että lääninhallitus on lähettämällään kirjelmällä anonut, ettäkiireimmitenkaupungin rahatoimikamari virkateitse lähettäisi 10 penniä lääninrahastoon, minkä kaupunki on vielä velkaa poliisilaitoksen ylläpitokustannuksista v:lta 1913.
Mihin mahtaneekaan lääninhallitus tuon summan niin kiireellisesti tarvita?
Rahatoimikamari on harkinnut asiaa.
Se on katsellut kirjojaan ja nähnyt niistä, että Uudenkaupungin puolesta on lääninhallitukseen poliisilaitoksen ylläpitokustannuksien korvaukseksi v:lta 1913 lähetetty 4,800 mk.
Sitten on kamari paiskannut kirjansa kiinni ja kämmenensä pöytään ja sanonut, että kyllä me olemme kuitit. Kehtaavatkin yrittää nylkeä liikoja! Uudenkaupungin rahatoimikamari on ilmoittanut lääninhallitukselle, ettei se tunnusta maksua.
Tulee siis juttu.
Mutta mistä saa lääninhallitus sen 10 penniä?
Sillähän on kiire. Ja juttu voi kestää kauan.
Koirat vaunun alla.
Ensimmäisen kohtauksen aiheutti ruskea piski, joka oli ilmestynyt siihen, ties mistä.
Sitä ennen oli siinä vasta viisi muuta koiraa, jotka odottivat raitiovaunujen lähtöä kaupunkiin.
Vaunuja oli pieni juna. Etupäässä oli umpivaunu veturina ja sen takana kaksi avonaista kesävaunua. Joka paikka väkeä täynnä.
Koirat nuuhkivat toisiaan siinä lähistöllä aivan sulassa sovinnossa, kun äkkiä se ruskea piski ilmestyi.
Silloin nousi hirmuinen melu.
Kukaan ei varmuudella voinut sanoa, mikä sen aiheutti, mutta luultavasti oli ruskea piski puraissut toista läsnäolevista foxterriereistä sääreen. Foxit kiljuivat raivostuneina, maalaisen näköinen matala mustahko koira, jolla oli valkea rinta ja osa kaulaa, valkeat käpälät ja vähän valkoista hännänpäässä, puri ruskeata piskiä, joka taas vuorostaan, epäilemättä erehdyksessä, haukkasi suurta, komeata bernhardilaisia. Viimemainittu, voimallinen uros, ryhtyi silloin asianomaisiin toimenpiteisiin, ja ruskea piski lensi sydäntäsärkevästi parkuen takimmaisen vaunun alle. Rikollisen kadottua haukkuivat toiset koirat vielä vähän toisiaan, minkä jälkeen maassa vallitsi rauha.
Matkustajat odottivat vaunujen liikkeellelähtöä, mutta yhä siinä vain seistä jonotettiin.
— Miksi ei jo lähdetä?
Niin, miksi?
Veturinkuljettaja pisti päänsä esiin ensimmäisen vaunun keulasta ja huusi vihaisella äänellä tiedustelunsa, miksi ei hänelle anneta lähtömerkkiä.
Viimeisen vaunun luona seisova nuori konduktööri huusi vastaan, että viimeisen vaunun alla on eräs "hundsatan".
Se oli se äskeisen rähäkän aiheuttanut ruskea piski, joka piileskeli siellä pahoja töitään ja bernhardilaisen peljättävää vihaa.
Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja viisi matkustajaa koetti saada sitä sieltä pois, vuoroin houkutellen, vuoroin haukkuen ja solvaten, mutta piski pysytteli visusti siellä, ja sen toveriksi pujahti odottamatta edellämainittu mustahko maalaiskoira.
Nyt siellä vaunun alla oli siis kaksi koiraa.
Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja neljä edellämainituista viidestä matkustajasta yhtyi päätöslauselmaan, joka koski kaikkia maailman koiria, mutta varsinkin mainittuja vaunun alla olevia piskejä, ja johon lausuntoon lähtöä jo viisi minuuttia odottanut matkustajisto mitä lämpimimmin yhtyi. Viides mainituista konduktöörien apuna olevista matkustajista ei kerinnyt mitään sanoa, sillä hän koetti onkia koiria pois keppinsä koukulla.
Ei enää näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin joko nostaa vaunu paikoiltaan tai ajaa koirat kappaleiksi. Eihän siihen voinut koko päiväksi jäädä.
Silloin tuli pelastus.
Pelastus oli lihava herra, joka astui ulos etumaisesta vaunusta ja jota molemmat foxterrierit tervehtivät raivoisalla riemulla.
Tämä herra sanoi jotain foxterriereille ja usutti ne takimaisen vaunun alle, ja nämä nelijalkaisen luomakunnan kaunistukset ja ilot syöksyivät sinne kuin tiikerit. Sekunnin kuluttua halkaisi odottavan hiljaisuuden kaksi verta hyydyttävää hätähuutoa, joista toinen oli kotoisin mustan, toinen ruskean piskin kurkusta.
Toisen sekunnin kuluttua katosi neljä kiljuvaa koiraa tien vieressä olevaan pensaikkoon, junanlähettäjä antoi merkin ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Minuutin kuluttua huomasivat matkustajat, että ensimäisen vaunun edessä juoksivat foxit tanssien ja mekastaen, ja viimeisen vaunun perässä musta ja ruskea piski, haukkua nalkuttaen kimakalla, itkunsekaisella äänellä:
— Hiuk… hiuk… hiuk!
On niistä hyötyä joskus foxterriereistäkin.
Niin kummalta kuin se kuuluneekin.
Eläinkunnan ihmeet.
Niistä on tullut kirjoitetuksi useampiakin kertoja, mutta syy on arvoisien elukoidemme, sekä kesyjen että villissä tilassa olevien, eikä suinkaan hiljaisen, totuutta rakastavan pakinoitsijan, joka velvollisuutensa mukaisesti vain tasapuolisesti ja tyynesti tarkastelee yhteiskunnallisia y.m. ilmiöitä ympärillään ja kertoo sitten huomionsa niille, jotka viitsivät häntä kuunnella.
Hyödyllisistä ja vakavamielisistä lehmistämme on täytynyt merkitä muistiin eräitä piirteitä, joita niissä ei ennen ole havaittu. Niinpä on kerrottu lehmäkarjasta, joka hiipi viftille vartioimatta jätetylle salapolttimolle, tuli siellä liikutettuun tilaan ja häpäisi itsensä pahanpäiväisesti, palattuaan hännät pystyssä suurella melulla kotiin. On myöskin kerrottu surullinen tapaus lehmästä, joka ampui itsensä haulikolla.
Tällaiset ynnä eräät muut samansuuntaiset tapahtumat osoittavat, että lehmissämme on reippautta, vilkkautta ja päättäväisyyttä enemmän kuin luulisi esim. nähdessään lehmäkarjan seistä töllöttävän keskellä maantietä viitsimättä juuri käännähtääkään, vaikka tietä pitkin tulisi kiljuva lokomotiivi.
Mutta suurin merkillisyys on vielä kertomatta, mitä Kaltimon Korhosen talon lehmä on tänä syksynä tehnyt.
Se on nimittäin metsästänyt jäniksiä.
Eikä se ole niitä metsästänyt kaksipiippuisella haulikolla, vaan aivan yksinkertaisesti juossut perässä ja keihästänyt nopeasääriset puputtajat sarvillaan.
Kaksi jänistä on se jo saanut saaliikseen. Sillä näet kuuluu olevan jäniksiä kohtaan samanlainen viha kuin koiriakin kohtaan. Nähdessään jäniksen ajaa se sen aitaa vastaan ja puskee siihen kuoliaaksi.
Onko Suomen kansan keskuudessa enemmänkin lehmiä, jotka voittavat jäniksen nopeudessa?
Jos on, niin lienee vähitellen tullut aika panna hevoset viralta ja korvata ne pikajuoksijalehmillä.
Hevoset ovat niin yksipuolisia, ellemme ota lukuun kultaseppä K. Krallin hevosia Elberfeldissä, jotka osaavat algebraa. Meidän hevosemme osaavat vain syödä lujasti, vetää auraa ja ajopelejä, hirnua ja potkia. Ja juosta myöskin, mutta en ole kuullut niiden vielä saaneen jäniksiä kiinni.
Lehmät ovat sitävastoin koko joukon monipuolisempia.
Jos isäntä on taipuvainen viinan viljelykseen eikä hänellä satu olemaan muuta ryyppyseuraa, voi hän kilistellä lasia nupupäittensä kanssa.
Aamulla lähtevät rengit kyntämään talon härjillä, mutta isäntä valjastaa äsken lypsetyn Mansikin parhaiden kärryjen eteen ja ajaa vinhaa vauhtia kuntakokoukseen tai käräjätalolle. Ohikulkijat kääntyvät katsomaan taakseen ja huomauttavat:
— Kyllä on tuolla Ylitalon isännällä hyvä lehmä. Mutta niinpä hän sillä saikin ensi palkinnon viime kilpa-ajoissa.
Sitten tulee syksy ja eräänä päivänä päättää isäntä lähteä ampumaan jäniksiä.
Taluttaen iloisesti mölähtelevää Mansikkia ja Musiikkia vitjoista kävelee isäntä metsään ja irroittaa siellä lehmänsä. Sorkat paukkuvat risukossa kun lehmät syöksyvät etsimään jäniksiä, ja vähän ajan kuluttua ilmoittaa raikuva mylvintä niiden päässeen jäniksen jälille. Hetken kuluttua lähenee kolmikko huimaavaa vauhtia, jänis edellä korvat luimussa, harppaillen henkensä edestä ja Mansikki ja Musiikki sen kintereillä. Isännän ei tarvitse muuta kuin paukauttaa. Jos hän ampuu ohi, niin ei se ole vaarallista (kun ei vain lehmiä ammu.) Jollei laukaus satu jänikseen niin seivästävät lehmät sen kuitenkin pian lähintä aitaa vasten. Pelastaakseen metsämieskunniansa voi isäntä sitten ampua sitä vielä, että syödessä löytyisi hauleja.
Mutta ikävä kyllä taitaa harvassa talossa olla sellaisia lehmiä kuinKaltimon Korhosella.
Kellonsoittoa Kuhmoisissa entiseen aikaan.
Vanhoina aikoina sai suntio itse olla kirkonkellona Kuhmoisissa, kirjoitetaan meille. Siihen aikaan kuin Kuhmoisissa ei vielä ollut kirkonkelloja, oli suntion toimena huudella seurakuntalaisia kirkkoon. Kerran, kun suntio huuteli kirkonmäellä: "Tulkia kirkkuun tie!" äännähtelivät vasikat aidan takana: "Myö". Silloin suntio kiukustui: "Hiitiin tie, vai tänne kirkkuu rähjiimien!" Luultavasti olivat vasikat joskus päässeet pujahtamaan kirkonaidan sisäpuolelle rähjäämään.
Kirjoittajan äiti on kertonut nuorena tehneensä kirkkomatkan Kuhmoisiin, jonne saapui toisten nuorten kera lauvantai-iltana. Suntion asunto oli aivan kirkon vieressä. Suntio läksi saunaan puhdas paita ja vihta kainalossa, poikkesi kellotapuliin ja läppäsi ensimäisen kerran. Sitten meni saunaan, nousi lauteille, otti hyvän löylyn, laskeutui alas lavoilta, meni, vihta 'viikunanlehtenä' tapuliin ja läppäsi toisen kerran. Sitten hän taas palasi saunaansa, puki valkoisen paidan yllensä, vilvoittelihe, meni ja läppäsi kolmannen kerran. Palasi jälleen, puki yllensä ja kävi jatkamaan iltakellojen soittamista.
Jo siihenkin aikaan oli Kuhmoisissa kolme kirkonkelloa. Samaisen suntion kerrotaan soittaneen niin taitavasti, että seurakuntalaiset eräänkin kerran tiesivät, keitä oli kuollut:
Ensimäinen kello: "Tallelle pannaan."
Toinen kello: "Päijälän äijä."
Pieni kello kilahti: "Alitalon muori, Alitalon muori."
Kun on käytettävissä sellaiset soittoneuvot kuin kirkonkellot, niin voinee tuskin enää vaatia suurempaa taituruutta suntiolta, joka sai itse käydä pitäjältä keräämässä palkkaetuihinsa kuuluvat leivät, lampaanjalat ja jyväkapat.
Kuinka Röykkylän kylässä saatiin akustiikkaa.
Röykkylän kylä ei ole mikään vanhanaikainen nurkkakunta. Siellä on kansakoulu ja nuorisoseura ja nuorisoseuralla laulukuoro, siis kaikki hyvät, mitä yhdeltä maalaiskylältä voi odottaa.
Kylältä ei puuttunut muuta kuin yksi asia, mutta sepä olikin tuntuva puute.
Ei nimittäin ollut akustiikkaa.
Akustiikka, kuten tunnettua, alkaa nykyään olla maaseuduilla yhtä tärkeä elintarve kuin kaupungeissakin.
Kansakoulun johtokunta ei antanut koulua laulukuoron harjoittelupaikaksi.
Pitäjässä oli kyllä toinenkin nuorisoseura, ja sillä oli oikein oma talokin, mutta sielläkään ei ollut akustiikkaa. Ei ollenkaan. Ja sitäpaitsi oli tuo talo liian pitkän matkan päässä.
Nuorisoseuran johtomiehet murisivat aina: ei meillä ole akustiikkaa! Ei koko tässä kylärähjässä ole akustiikkaa!
Se harmitti kunnan johtomiehiä, ja he alkoivat vähitellen tuumia, että mistähän niille oikein saisi sitä akustiikkaa.
Mutta ei siitä tahtonut tulla sen valmiimpaa.
Silloin lauluseuran johtomiehet ilmoittivat, että ellei heille hankita akustiikkaa, niin he lopettavat toimintansa.
Luulen, että monet pikkukaupungit olisivat vastaavassa tapauksessa viitanneet kylmällä kintaallaan ja sanoneet: lopettakaa vain! Ja pitäkää suunne kiinni siitä akustiikastanne.
Röykkylässä ei niin tapahtunut. Lauluharrastukset ovat syvälle syöpyneet itä-suomalaisten veriin, ja kun kunnan johtomiehet kuulivat seuran uhkauksen, niin päättivät he hankkia nuorisoseuralle akustiikkaa vaikka sinisen kiven sisästä.
Silloin tapahtui, että eräs Röykkylän isäntämiehistä ilmoitti tehneensä tärkeän löydön: ensiluokkaista akustiikkaa rajattoman määrän.
Mitä? Missä?
Mainittu isäntä kertoi, että sitä on hänen vanhassa riihessään.
Se oli hyvin musta ja koko lailla ravistunut, noin sata vuotta vanha rakennus. Siinä ei ollut edes permantoa enää, sillä aikojen kuluessa oli sen savilattia murentunut ja syöty vähitellen leivän mukana.
Mutta siinä oli mainio akustiikka. Kerrassaan ihmeellinen.
Ukot läksivät hieman epäuskoisina tarkastamaan riihtä. Ei se juuri häävin näköinen ollut, mutta eihän siinä ollutkaan nyt näkö-kysymyksessä.
— He—he—he—heeei! hoilasi eräs ukoista.
— … eei! kajahtelivat riihen mustat seinät.
No olipas siinä akustiikkaa! Kuin hyvässä kirkossa!
Ja tämä vanha riihi, joka oli jo tuomittu revittäväksi ja polttopuiksi hakattavaksi, pääsi äkkiä suureen kunniaan ja arvoon. Taiteen temppelinä kohoavat sen seinät mustina mutta arvokkaina kansakoulun vieressä. Nuorisoseura antaa kansakoulujohtokunnan ukkojen pitää rauhassa akustiikkansa. Heillä on itsellään parempi, vaikka se onkin vain vanhassa riihessä.
Siellä pitää nuorisoseuran lauluseura nyt harjoituksiaan. Laulu kajahtelee niin että karsta tipahtelee katosta, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Johtajan paikka on uunin päällä, ja tältä mahtavalta röykkiöltä johtaa hän joukkoaan. Jos laulajien nenät harjoituksista palattaessa sattuisivatkin joskus olemaan hieman noessa, niin mitäs se tekee! Vedellähän se pois saadaan.
Niin että nyt sitä on sitten Röykkylän kylässäkin akustiikkaa kotitarpeiksi.
Surkuteltavaa villiytymistä.
Ellen aivan väärin muista, niin olen jonkun kerran ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen ilmeiseen kevytmielisyyden, jopa villiytymisenkin henkeen, joka on saanut jalansijaa eläinmaailmassamme. Vaikka kernaasti myönnänkin, että se on verrattain köykäistä lukemista (ja kirjoittamista) näin raskaina aikoina, niin sallittakoon allekirjoittaneen vielä kerran ottaa puheeksi sama asia, varsinkin kun tämän viikon lehdet kertovat tuollaisia eläinkunnan poliisiuutisia useampiakin.
Jokioisten Niemen kylässä on erään mökkiläisen kana tehnyt pesänsä puuhun 8 metrin korkeuteen maasta.
Se tosin ei liene suorastaan rikoksellista, mutta hyvää järjestystä ja hyviä tapoja vastaan se epäilemättä on. Ajatelkaapas sellaista röyhkeyttä ja suuruudenhulluutta! Kahdeksan metrin korkeuteen! Mökkiläisen kana!
Jos mökkiläisen kanat alkavat rakentaa pesiään 8 metrin korkeuteen, niin miten korkealle pitäisi sitten rusthollarin kanojen pesänsä rakentaa? Ja miten ihmeessä akat saavat haetuksi munat sellaisista kananpesistä? Lentokoneillako?
Karjaisemme moiselle säätynsä ja yhteiskunnallisen asemansa unohtaneelle kanalle ja sen pesälle: alas! ja käymme tarkastamaan, mitä muuta hyvää valpas sanomalehdistömme voi meille näiltä aloilta tarjota.
Tenholassa on eräs koirashirvi potkinut ja takaapäin puskenut torppari G. Rehnströmiä, joka oli mennyt poimimaan puolukoita Dalin rusthollin mailta. Mainittu väkivaltainen koirashirvi ei näy tietävän, että nykyisen oikeuskäsityksemme mukaan myöskin torppareilla on oikeus poimia marjoja rusthollarin mailta. Hirvi oli m.m. potkaissut Rehnströmiltä yhden kylkiluun poikki. Onneksi Rehnströmille suorittaa sentään valtio joka vuosi korvauksia "hirvien tuottamista vahingoista". Niin että jättää vain hakemuksensa asianomaiseen paikkaan.
Karjalattaressa kertoo eräs lähettäjä Enonsalosta, että siellä on tehty lehmille taikoja, joista ne olivat niin innostuneet, että eräskin oli lähtenyt partioretkelle aina Rautavaaran rajamaille asti ja pitänyt siellä pahaa elämää. Kirjoittaja lopettaa tiedonantonsa seuraavilla sanoilla: "Ennemminkin on täällä päin havaittu taikauskon oireita. Kunpahan jotain edes harrastetaan."
Niin, parempi jotain kuin ei mitään. Kirjoittaja tuntuu olevan perin vapaamielinen ja ennakkoluuloinen mies, josta syystä pyydän hänelle pienen peräkaneettinsa johdosta kohottaa hattuani.
Erään Hirvensalmen Monikkalan talon lehmät ovat notkistaneet polvensa kuningas Alkoholille, laulaneet "Siis veikkonen juo" ja tulleet metsästä kotiin pahasti pöhnässä. Olivat löytäneet salapolttimon, josta tehtailijat olivat poistuneet, alkaneet juopotella ja olleet illalla kotiin tullessaan ”täysiä kapteeneita". Kaatuivat oljille navetassa ja röhisivät itsekseen. Aluksi ei tiedetty, mikä herrasväkeä vaivasi, mutta asia tuli ilmi siten, että eräs lehmistä oli jäänyt metsään. Kun lähdettiin sitä etsimään, niin löydettiin se metsästä sarvistaan viinatynnyreihin sotkeutuneena. Ja humalassa, tietysti. Vietiin kotiin ja päästettiin nukkumaan kohmeloisten ryyppytoveriensa viereen.
Surullisia ajankuvia. Todellakin surullisia!
Tattarit ja talvipaltto.
Vakuutusvirkailija A.F. Kuuvalolla on, tai oli vanha talvipaltto.
Se oli jo toissa talvena suorittanut asevelvollisuutensa, ja eräänä päivänä sanoi rouva Nanni Kuuvalo:
— Se sinun vanha talvipalttosi pitäisi koettaa saada myydyksi. Se on vain toisten vaatteiden tiellä, kun siellä vinnillä on niin ahdasta, ja kohta tulee kesäkin. Sitten sitä taas täytyy ryhtyä koilta varjelemaan.
— Niin, myötävähän se on, sanoi hra Kuuvalo. Ja koska hän on toimelias mies, niin otti hän vanhan talvipalton kainaloonsa ja läksi Israelin lasten luo, ja päättäen vaatia paltoostaan 60 markkaa.
Nostettuaan kauppatavaransa mainittujen lasten tiskille kysyi hän näiltä, olisivatko he halukkaat täydentämään varastoaan vähän käytetyllä, hyvässä kunnossa olevalla talvipaltoolla.
Israelin lapset tulivat tämän ehdotuksen kuullessaan hyvin alakuloisiksi ja katselivat ulos akkunasta.
Hra Kuuvalo odotti kärsivällisesti. Vihdoin ryhtyivät Israelin lapset kääntelemään palttoa murheellisen näköisenä ja kysyivät lopuksi, äänessään hillityn surunvoittoinen sävy, kuinka paljon hän oli aikonut siitä pyytää.
Hra Kuuvalo vastasi että viisikymmentä markkaa.
Mielestään ei hän ollut sanonut mitään erittäin merkillistä, mutta siitä huolimatta vaikutti hänen vastauksensa suunnilleen samalla tavalla kuin jos hän olisi ilmoittanut pistäneensä Israelin lasten myymälän nurkan alle 10 kg. dynamiittia ja olevansa juuri aikeissa sytyttää tulilangan.
Toinnuttuaan vähän tyrmistyksestään käärivät Israelin lapset palton kiireesti kokoon ja rukoilivat hra Kuuvaloa viemään sen pois heidän puodistaan.
Hra Kuuvalo oli hieman hämmästynyt ja selitti, että paltto on uutena maksanut 165 markkaa ja että siinä on vielä hyvä vuori.
— Niin, uuttena, uuttena…! huusivat Israelin lapset, levitellen käsivarsiaan kuin olisivat he aikoneet lähteä lentoon. — Kiltti herra, viekke pois se paltto; viekke pois se paltto…!
Ja Israelin lapset pistivät palton hra Kuuvalon kainaloon ja melkein työnsivät hänet ulos myymälästä.
Kun hra Kuuvalo oli ehtinyt portaille, pisti eräs Israelin lapsista päänsä ulos puodin ovesta ja huusi:
— Herra sanoo nyt viimenen hinta…
Mutta herra oli suuttunut eikä siis sanonut viimeistä hintaa, vaan palasi palttoineen kotia.
Vaimolleen sanoi hän, ettei hän ollut sopinut juutalaisten kanssa palton hinnasta. Jos juutalaiset käyvät kysymässä vanhoja vaatteita, niin ei palltoa saa heille myydä sadastakaan markasta — hra Kuuvalo oli vihoissaan ollessaan hyvin päättäväinen — mutta tattarille saa myydä 45 markasta.
Kahden päivän päästä, hra Kuuvalon ollessa toimessaan, soitettiin ovikelloa, ja kun rouva Kuuvalo meni avaamaan, oli siellä nuori tattari, joka heti levitti eteisen lattialle selässään olleen suuren myttynsä sisällyksen.
Kun rva K. noin 10 minuutin kuluttua oli saanut nuoren tattarin uskomaan sen valitettavan tosiasian, ettei hän ostaisi mitään mytyn sisällyksestä, kääri tattari tavaransa kokoon, ja kysyi, olisiko vanhoja vaatteita myytävänä.
Rouva esitteli nuorelle liikemiehelle sen vanhan talvipalton.
Tattari tutki sitä kauvan ja tarkoin sekä kysyi sitten hintaa.
— Neljäkymmentäviisi markkaa, vastasi rouva.
Tattari naurahti niin iloisesti että hänen suunsa levisi melkein korviin asti ja huudahti:
— Aaa… froua laske leikki…!
Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei rouva laskenut leikkiä, läksi tattari pois ja ennusti mennessään ovella:
— Kyll froua myy sen viel halvempi!
Kun hra Kuuvalo tuli kotiin, sanoi hän, että olisit saanut helpottaa muutamia markkoja.
Kolmen päivän kuluttua palasi nuori tattari, mukanaan eräs vanhempi tattari, nähtävästi nuoren tattarin isä. He pyysivät palton nähdäkseen ja tutkivat sitä pitkän aikaa. Lopuksi ryhdyttiin tinkimään. Tattarit alottivat 18 markasta ja korottivat lopulta vähitellen 26 markkaan. Rouva Kuuvalo alotti 45 markasta ja alensi vähitellen 35 markkaan.
Sitten tattarit kysyivät:
— Onko herra kotona?
Tattarit nähtävästi arvelivat, että herra möisi halvemmalla, mutta herra ei ollut kotona.
Tattarit menivät.
Hra Kuuvalo sanoi, että olisit myynyt 26 markasta, että olisi päästy eroon koko rähjästä.
Moneen päivään ei tattareita kuulunut.
Kului toista viikkoa. Sitten tulivat molemmat edelliset tattarit ja heidän mukanaan kolmas, hyvin vanha tattari, joka arvattavasti oli nuorimman tattarin isoisä. He seisoivat peräkkäin eteisen oven takana, nuorin tattari ensimäisenä ja vanhin viimeisenä, ja kysyivät heti, onko herra kotona.
Herra sattuikin olemaan kotona. Kun paltto oli otettu esille, kysyi vanha tattari:
— A mitä maksaa?
— Mitäs te maksatte?
Tattarit katselivat toisiaan ja vanha tattari vastasi
— Viistois markka.
— Mutta viime kerralla te tarjositte siitä 26 markkaa.
Nuori tattari hymyili merkillisesti ja sanoi:
— Aaa… se oli sillo kerralla!
Kovan tinkimisen perästä sai hra Kuuvalo paltostaan 18 markkaa.