Meill ol kova syydväst sinä päevän ja stää kest pari päevä se jälkkengi. Mutt sitt tuul tyynys, ja Itämeri makas kirkkank kom beil meijä ymbrillän. Taevas ol pilvitön ja syysauring paist oikke lämmjäst. Me vaatetin goki ruumi hänem barhaimppi vaatteihis, muttko jung rupes vetämän goki jalkkaha niit saappait, ko Vilkk ol andann hänell, ni Vilkk sanos: "Ei niit pannakkan, guuleks jung, häne jalkkas!" — "Nii, muttko hän, vainaja tykkäs niist niin govast", vastas jung. — "Vai nii, vai tykkäs hän niist, — odotast hiuka." Ja ko Vilkk se ol sanonn, ni hän avo kistus ja vet siäld esill juur uude lakeernahkasep pualsaappa, anno ne jungill ja sanos: "Pan nämäk koki jalkka ja annt tänn ne endse. Nek kelppavak kyll mnuull, ne o juur niingo mnuu siälun. Toinem bual on giildäv ja kaunis, mutt toine huan ja viheljäine. — Ne uudet turmeldumattomas sopivap paremin gokill juhlsaappaiks."
Mnää ja Iiro kääresi sitt koki ruumi smärttinkkihi ja neulosi se lailes kii, ko me ens olim bann runssast vanha kättinkki jalkpäähän bainoks, ja stää tehdesän me ihmettlin, guis se Vilkk sendä o ykspäinen, go se mittä meillp puhumat ol käynn mais ostamas kolmanen gerra laakernahkase ittelles. Mutt stää em me lainkka ihmetell, ett hän anno ne parhamas saappas koki jalkka, sillett sanottakko Vilkust, mitä sanotangi, ni hyväluandone miäs hän om bohjaldas, parhamppi miähi mitä pruukata.
Ol juur lyätt kahdeksan glassi, ko me oll saannk kaikk valmiks koki hauttamist varte. Se osas oll sunnundapäev, nii ett meillk kaikill ol kaksingertane syy pann itten juhltamineihi. Flagu vedettim bualtankkoho ja se laudoist tehdy alustam bää, jong pääll ruumis makas, pantti reelingill. Toist päät kannativap pari miäs. Ko sitt ol veisatt:
Koskan kaikki päivän päätänAnn mun autuast nukkua j.n.e.,
ni styyr siunas ruumi. Alustan doist päät kohotetti sitt nii, ett ruumis luiskatt merehe ja ko me viäl oll veisann: "Sun haltuus rakas isäni", ni ol hauttaus toimitett. Ja se tek kyll kaikes lyhykäisydesäs yht juhlalise vaikutukse meihin gaikkihin go ikänäs joku hauttaus maall. — Heikk maining keinuttel meijä laevatan. Lännes palo taevas ja laskuas tekevä auringo sätte loivap pitki merem bintta levijä, hohtavan diä meijä aloksestan daeva ranttaha saakk. Kaukanp pohjosten gulmall makas niingom bilve sein. Se ol Suame rand ko siäll häämött, syndymmaa rand, kon ei kokk enä koska saann nähd. Häne siälus ol vaeldannt toisillp, paremill maili ja häne ruumis me oll nyk kätkenns syvyksihi mere helmaha.
Kokin gualem vaikutt se, ettei meijä miälen oll nii riuskas ko enne. Ei Vilkk enä hulluijas jahdannt tapas jälkke ja Iiro ol yht hissuksis ko hänen gilpkonnaski. Ja yhdes se pari ny lepohetkiäs viättiki. Semmost paremi ikävä ja ykstoikkost olo se ol eik se siit sunkka hauskemaks tull, ett vanhin matruus, Tyykilä Juhan Henrik ennustel yhtmitta semmost, ett "Rojohoppe" tällk kerrall viäl mäkke mene. Hän ol siin miäles sendähde, ett hän Flensburi rannas ol nähnk, kui rota juur enne meijä lähtijän oliva jättänn "Rojohoppe" ja kulkennp pisin giinnitystrossej maihi. Ja ko mek kaikk ymmärsi, ett semse merki ei tiäd hyvä, ni me ol ai vaa synkjäll miälellk, ko mes siink kryssäskli läpi Oolandi merem Bohjalahtehe. Aino miäs buuris, ko ei muuttann miäldäs eik tavoijas ol kapteen. Hän makas kajuutis ja litraskel kaikes hiljasudes.
Ko me oll Oolandi mere jättännt takapualellen, ni mes sai myättuuld ja nii erinomasen gaunist ilma, ettei meill oll olis semmost, muttko sinä päevänk, kon gokk haudatti. Ja nii mes sitt yks ehto rupesi lähenemä Rauma. Met tei jo pilkka Tyykilä Juhan Henriki ennustuksist ja hän meinas ittekki, ett näky ai ne vanha merki välist pettävängi. Mutt juur ko me rupesi näkemä Sandkarim bookin daevarannall, niin duul käänyski lounasse, ilm löi sakkjaks ja hetkem bääst meill ol täys myrsk ja rakkeit ja lund tul, nii ettei silmiäs tahtonns saad auk pidetyks. Tul pimiki samas ja ny ei meijä auttann enä yrittäkkä sisäll Rauma haminaha, muttkom bäätim byssy ulkon meres, siks ett päev jäll valknis. Met tei slaagej ja koitt hiljakses pääst pohjost kohde, ett meills sitt aamust olis oll hyvä tuul painttas sisäll Valkkikarin gautt. Kyll me uskost logasin diättäksen vähä, misä oltti, mutt olik sitt mahtann ruahtukk menn logihin, daikk olik "Rojohoppe" logis vika, muttko mes sydänyä aikant tei slaagi mait kohde, nin guulus läpi myrsky ja aalotten gohina vähä kamal kolaus. Se pan meijä aloksen valla värisemä ja me ymmärsi ett me oll mennk karill. Mutt silmäräpäykse aikka näytt viäl sendä niingo "Rojohoppe" olis luiskattanns se yli. Nii onnelisest ei kuitengan gäynnykkä. Keskkohdaldas se tartus lujast kiip pohjaha, mastot taitusivas samas poikk niingo ruagon gorre ja "Rojohoppe" kallistus pahast. Meillt tul kamal kiiru kaapat trossi ja köyde ja ko se ol teht, ni "Rojohoppe" nous taas pystöhö ja kiäpautt ymbärs kivell, nii ett se tul makkama föör päi aaloj, niingo se olis tahtonnk kerra viäl uhmat niit.
"Se o oikke 'Rojohoppe', käänd rind päi niit", puhel Vilkk, kon girves kädes tul mnuu viärem bakill. "Tämä on gamal paikk; Kalkke, mnää pelkkä, ett koko laev taittu poikk, ko se nii vanh ja käyrselkäne jo o. Ols snää tääll ja koit saadk kaikk muukkin dänn, mnää lähden gapteeni hakema."
Taas hän ol kadonnp pimeytte mnuu viärestän ja mnää käski joka miähen, go mnää sain gässihin, dullf föörihin go mnuu, niingo Vilkungi miälest etupual ny makas laajemald ja lujemim bohjas. Vähitelle me olingin gokkondunn baki suajaha gaikk muup paitt kapteen ja Vilkk.
— Oleks Vilkku nähn? — kysy Iiro kon dul viimesen.
— Olen, se men gapteeni hakeman dänn.
— Se mnuungim bit tekemä, mutt ei ahterihim bääs enä. "Rojohoppe" on daittunn isomasto ja kryssmasto välist, nii ett meri lyä siit se ylitt. Kyll o Vilkk vissi menns sem bitkän diäs niingon gapteeniki.
Siihem bäätöksehe met tliin gaikk, ko mes siink kokkonusim baki alle yhte rymssyhym byssyäksens sulill. Ja sitt meills seoras monem bitkän diiman gärsimine. Läpittmärjis vaatteis viils vilu läpi luitte ja ytimitte ja miäles makas se kamal ajatus, ett kosk menevä hajalles ne laudak, ko meijä viimesent turvan ova. Ja mitä tua päevä valknemine fölisäs? Ong sillonga viäl pelastus mahdoline? Tämsek kysymykse meijä miälesän liikusivak, ko mes siinp pimjäs hengen edest taistli. Mutt vastaust em mes saann niihin gysymyksihi. Meijä ymbrillän ulvos vaa myrsk, niingon gaikk hornam bedo olis vallalles päästett ja kiukuisas siit, ett "Rojohoppe" uskals tehd vastrintta, riähusiva vahtpää aalo meijä ylitten ja mursivap palam balaseld meijä suajastan.
Mutt päev sengi yä jälkke vihdo viime rupes valknema ja ko samas lakas pyryttämästäkki, ni me näi, ett meill ol baabuurim bualell mettä kasvav luat ja vähitelle rupes näkymän galljoj ja karej styyrbuurim bualell ja vihdo viime perämbuale suunall luat luado viäres. Ja ko valknemistas valken, ni meijä sydändän oikke viils, ko me näi se hävityksen gauhistukse, ming alaseks meijä "Rojohoppe" ol joutunn. Katkastuj köydej, stangoj ja spiiroj makas se ymbärs ja hakkasiva sen gyljej. Bräädgong ol föörim bualellp paikotelle säilynn, paikotellem bualiks vallallas ja suurimaks osaks kadonn. Perämbualell oliva vahingo viäl suurema. Koko ahterdäkk ol kajuuteines päevines tiäsäs. Ja kaiken dämä hävityksen geskeld nousiva murtunette mastotten dymbät taevast kohde. Karette rannoill ajel osa meijä lastian ja laevast vallalles lähtenyit ossi. — Mutt kapteeni ja Vilkku ei näkynn missä.
Vähitelle rupes myrsk tyrendymä ja pian dultti maist meit auttama. Ko mek kysysi, misä me oll, ni hes sanosiva, ett me oll Springarin gareill, Iso Enskärin dykön ja ett he ovat Talloora ja Anttoora luadoist. Nii ett pahast me oll eksynnk kursistan. Mutt ei oll ihmekä semses ilmas.
Ko mes sitt sanosi, ett meild on gapteen ja yks miäs kadoksis ja kysysin, diätäväk he niist mittä, ni hes sanosiva, ettei he ol niit nähn, mutt ett he olivat tullesas nähn ahterdäkin gajuuteines makkavas likemäks mannermaat "Blumman" grundill. Ko he olivat tullk krysäte, ni ej heijä olis sopinn menn liki stää, mutt ei he mittä elomerkki siäld oll nähn. Ol kans oll viäl hiuka hämy sillo. — "Mennes kuljeta juur se siutt", lisäsivä he, "ja sillo saadan darkastas seki osa laevast."
Hyväs myättuules mes sitt paino niin dyhjin miähin, ettei meill ollk ko vaatte yllän, Anttoorat kohde. Jo kaukka me näi "Rojohoppe" ahterdäkin gajuuteines karill. Siälls se makas keskell mereselkkä niingo joku tukklautt kopeines eik mittä elävä olentto näkynns sill. Vast sitt ko mep pääsi melkke se rinnall, ni Vilkk pistä pääs ulos skailetist ja kysy: "Olettak tek kaikk jälill?"
— Ole oikke. Misäst kapteen o?
— Kyll hän däällk kans o. Me ole juur ottannp piäne aamudropprin däsä syyskylmäs. Mutt kyll mes sendä jo miälelläs tämä asumukse jätängi.
Me oti sitt heijäm baattihi ja meni Anttooran daloho. Ja ko mes siäll oll huilanns sem bäevä ja lämmitell ittiän, ni me nukusi yän hyvi jälkken gaike rasitukse. Seoravan aamun mes sitt Bastuskeri rannast kuljetetti Reposaarehe ja siäld mep pääsi viäl samanp päevän valulaevas Raumall. Aguksen gapteeniki ol ny ensmäisen gerra se jälkken go reissuhu lähdetti valla selkki. Hän ol viimesen dilka litra-ainestas nauttinn Anttooras. Jalkasi mes sitt haminast läksin gukin gottihin gaupunkkihi. Siäll ei enne meijän duloan ymmärrettävästengän diädett viäl mittä "Rojohoppe" haaverist, mutt kyll se tiät nyp pia levis ymbärs kaupunkki. Eik kukka ihmetell, ett meijä ol nii vanha aloksen gans käynn huanost siin myrskys. Kaikk vanha ihmses sanosiva, ett se ol kovimppi, mitä he muistiva. Oltti ilossi vaa, ett miähep pelastusiva. Eik Aguksen gapteenika surs stää, ett häne "Rojohoppes" menn ol. "Se ol vakutukses", sanos hän, "ja se sai tällaillp pali kunnjalisema lopun, go jos se olis laahatt Korkkjangari ulknokkaha mätänemä muittem braakette joukos." Nii ett kaikk tydysivä ossahas pian gylläkki, kaikk muup paitt yks nuar flikk, kon gäve viäl saman ehton mnuun dykönän guulemas, mitä kokk ol puhell ennen gualematas. Häne sydämehes jätt "Rojohoppe" viimene reis ainaseks muisto unelmoidu onne särkymisest ja hän läks itketen, gukatiäs ensmäise suure surus murtaman mnuun dykköän.
Mutt yks kova vaikk vähemä raskas hetk mnuull ol viäl edesän. Seoravanp päevän lähett näättäk Agukse frou mnuu hakema.
Ei oll hängäm bahoillas "Rojohoppe" menettämisest ja reisu rahalisse voittoho hän ol hyvingin dytyväine. Mutt nuugast hän dahdos selgo saadk kaikest, mitä reisus ol tapattunn. Ja ko mnää oll asjap pääst päähä selittänn, ni hän vihdo viime, niingo mnää oll odottannukkin, gysys: "Ja kui mondast kertta kapteen ol kännis reisu aikan?"
"Ei ollf, frou hyvä, ko yhden gerra", mnää vastasi. Mnää ajattli, ett se ol semne vastaus, etten mnää sillp pahottannt turhambäite froua miäld eng sillaill valetellukka. Sillett valett mnää ole ain garttann eik kukkan daedakkan dulls sanoma mnuust, ettän olsi aluttomi kokkom bann.
Tasala Vilkk opettle fransklaist paini
En mnää händ ymmär, mitä se Vilkun gans oikke ruvetan dekemän, go se kaikk uudek konsti ja tavak koht onkkehes otta niingo mikäki hapo. Ajatelkkast ny vaan dämmöstäkki asja, ko mnää ny juttlen deill.
Ol näättäk nii, ettei Vilkk olik käyn Anundlas ussemppam bäevä ja ko mnää siit ymmärsi, ettei asja ny oll laillses maneeris, ni mnää pisti itten ehtohämys Tasalaha. Ja nii oikke ol, ko mnää auningoitti. Huanos karssas ol kaikk, kon diädättäk Vilkk makas sängys, pää niin dollattunn, ett hänen galjuunastas näys vaa silm ja hiuka doist suupiäld ja toinen gontt ol stötätt tyynyill ja sandpusseill ja kamalast kapaloitt seki. Sängy viäres hänell ol tool ja sem bääll ol koko rykmentt tropp-potuj ja kalitoopp ja klasi ja lusikk ja jumal tiäs mitä sälä. Nii ett lasareetild oikke se näytt, se Tasala sali täll haava. Eritottengin gon ei koko salis näkynnp paitt sänkky ja tooli sängy viäres mittä muit meeblej ko yks toinen dool viäl akkna all.
— Oleks snää kippi, kysysi mnää Vilkuld vihdo viimen, gon ens oll ihmetell niit hänen dolloijas pääs ja jalas ja hiukan gatell ymbrillen.
— En, en mnää kippi ol, vastas Vilkk, hiuka loukkandunn vaa.
— Vai oles snää loukann ittes — — — Händäst meeblis sitt. Mihi ne o joutunnk, kon dääll o niingo ulosmittaus olis käynnt teill?
— Ulosmittaus! Tiäd vähä! Em mnää usk, ett kukkan dlee sanoma, ettei Tasala Vilkk olis velkkatas maksann ilma ulosmittaust. — Vai ong snuull mittä saamist mnuuld? — — Ulosmittaus!
— No, mutt kamala säserällp päälls snää ny olekki. Oleng mnää sanonn, ett tääll o ulosmittamas käytt, muttko ett tääll näyttä semseld, kon ei tääll meeblej tämä enemppä ol. — Mihi ne ova muutetu?
— Ei niit mihinkkä muutett ol. — Ne ovas snikkrill.
— Vai snikkrill. — Kuingast mnää se ymmärä? — Olip ne hyväs kunnos kaikk, ko mnää tääll viimen gäve.
— Olivak kyll nes sillo viäl kunnos. Mutt ny ei ne ol enä. Niit jouduta ny vähä rukkama.
— Niin, domsist snuum buheistas em mnää tul hullu harmamaks, nii ett kyll mnää tahdoisin guulls snuu selittäväs oikke lailes, kuit tämä asja lait oikke o.
— Saa se selittäkki. — Ist ny — — ai helkkris — — älä sillt toolill ist! — Mnää pelkkä, ett seki on gonttpual, vaikk se ehjäld näyttä. — Mutt ei hes saann niit kaikki yhdellk kertta kulkema snikkrill. — — — Nii händ, ei täsä mailmas saa ai ulknäkköhö luatta. — — Kuule, tyhjennt tämä tool, kon däsä sängy viäres o ja ist sem bääll. Se o ehi, mnää takka se.
Mnää oll näättäk yrittänn ottas sen dooli siäld akkna ald. No nii, mnää tyhjensi sitt kaike sälä sild toolild, ko sängy viäres ol, istusi ja sanosi Vilkku, ettän ole valmis kuulustlema häne selitystäs. Ja ko Vilkk sitt ol saanns sen goippes häne miälesses tällinkihi, ni hän algo:
— Nii, nääks Kalkke, ei täsä jutus mittä se ihmelisemppä ol, ko ett mnää ole ruvenn harjottlema semmost fransklaist paindlemist.
Ymmärtä se, ett mnuu naurutt semne selitys. Mnää nauro niin, etten vähäld aikka ruvenn henkkiän dakka saama.
Vilkk katos mnuu vähä turkasen giukusest hetke aikka ja sitt hän sanos:"Pahustak snää siink krikota?"
— Mitäst mnää muut teen go naura. Kuule, Vilkk, lakk ny jo semsist kureist. Ajattlest nys sendä, ett snää ole jo vanh miäs. Kyll snuuld ny jo saava jäädp paindlemise. Olkko hes sitt fransklaissi taikk sakslaissi, taikk ammeriikkalaissi.
— Vanh miäs! Mikä vanh mnää ole! Kuis snää semssi jahta! En ol viäl kuudengymmneviidengä, en isold aikka. Ja mikä semne sitt o miähe iäks?
— No, niin. Ihmelisest kyll snää oles säilynns se ikkäseks miäheks ko snää ole, ja kiit Jumala siit. Mutt kuule, mitä hyätty snuull o semsest paindlemisen daedost?
— Jaa, ett mitä hyätty siit o? No, kyll snää kans kysele, niingos olsis silmä ummes kävell näin viimesin vuasin. Eks snää ol huamannk, kumse aja ny ova? — — Snää kävele esimerkiks kadull ja fundeeraskle yht ja toist ja olek kukatiäs hyvingin dytyväine maalisse olohos. — — Nii, sillaills snää siink kävelek, ko snuu vastas tlee joku julmett, kon dainautta snuu nyrkilläs päi silmi, nii ettäs nääk kaike mailman gomeeti ja planeeti hyppävä edesäs. Josas ny oles semnen, go esimerkiks snää, kodes tiäd yhtikäm behu fransklaisest paindlemisest, ni snää olet tytyväinen ossahas. Mutt josas taedaf fransklaist paindlemist, nii snää otas se ilkkeme niskoihin gii ja lyäs sen gattuhu, nii ett tuul viä palase.
— Kyll mar asi vaa nii ongin gos sano — Sillaill oikke — En mittän diäd. Taita mar ollp perätengi hyädylinen dait se fransklaine paindlemine.
— Nii, gyll mnää se vaa nää, ett snuull on doist kiäles ja toist miäles; ett snää sanalls sanott sisimäsäs pane mnuu semse vähävitin girjoihi, mutt älä tee stää, Kalkke. Kyll asja lait on diädäks sendä nii, ett snää täsä kaahottlek, kodes ymmär otta aja merkeist vaari. Es snää vaevanen diäd yhtikä mittän gäsivarsotteist ja olkvarsotteist. Es snää tiäd, kuis sillat tehdä Lindéni otteis ja jos joku ahdista snuu dubla Nelsonill, ni mnää ajattle, ettes snää lainkkan diäd, mitä sillon dehdä.
— Kyll oikke asi nii ongi, ett em mnää stää tiäd.
— No, älä siins sitt hirvittel, muttkon goit otta esimerkki mnuust.
— Kyll mnuuld taitava ne asja jääd jo. Mutt ihmelisem bali snää jo ole ovenn, ko snuum buhesasikki jo o niit paindlemise ammattihin guuluvi sanoj niim bali, etten mnää ymmärp pualiakka siit mitä snää sano.
— Nii — siinäs se ny nää. Kaikki stää oppe, ko vaa o oppemise halu ihmses, nääks.
— Sillaill oikke. — Mutt kukast snuu opettajas o oll?
— Suutar-Jokko. Mnää ole, nääks, jo kauan dätä paindlemise oppi fundeerann. Ja sitt tuana yks päev, ko mnää näi Suutar-Jokko, ni mnää kysysi, jos hän ruppeis niingo opettama mnuu. Ja kyll se poik vaa valmis ol siihen doimehe. Hän dul tänns sitt yks ehto, kattel tätä huanett ja sanos: "Vähä ahdast täällt tlee, mutt ko nua meeblis siiretän göökkihi, niin gyll tämä päis käy."
Muttko mnää sanosi siihe, niin gos hyvi ymmärä, ett ei niit köökkihi sunkka viäd, sillett kyll muar sitt kamala rymyli nostais, ni hän vastas: "No, viädä nep pihalls sitt siks aikka."
No, ymmärtä se, ettei semnengä mnuu miälestän hyvä konst oll. Kuka tällaills syksyll meeblis pihall veis, konei tiäd, kosk tlee sade ja siin ne ovas sitt pilall. — Eks snääkin dykk nii?
— Tykkän gaiketakki. — Tämsill märjill ilmoill ne aukkeisiva yhtäkki liimauksest ja siin nes sitt olsiva.
— Sillaill oikke. Ja sendähde mnää sanosingi Jokkoll, ett anneta meebli ollp paikallas ja paineskella varovast.
— No, mitäs Jokko siihe vastas?
— Kyll se ens ol vähä fundeeravaise näköne, mutt sitt se silmä rupesivak kiildämäm bääs ja se vastas: "Niingos sanosi. Painella varovast."
Ja sitt hän rupes näyttämä mnuullk kaikk otte. — Mutt es snää, Kalkke park, taedt tiättä edes stää mitä otteill meinata. Ja niitte ottette nimityksi es snää kukatiäs olk koskan guullukka. Niit ongin diädäks vähä kamalam bali.
— Se ongi sitt vähä ihmelist. — — — Nii händ, engä mnää näis asjois lainkkan gii ol.
— Mnää arva se, miäs park. — No nii, ja ko hän ol ne otte mnuulls selittänn, ni mnää riisusi vaatten ja vedi uimhousu jalkkan. — Ne oliva Jokko omasutt, ne uimhousu. Ei mnuull nääks semssi ol. Mutt hän ol ottann nef fölihis mnuu varte. Ahta ne mnuull oliva, niingos ymmärä ja ne ratkesivakki sitt.
— Älä ny hulluijas. Vai alastomint tep paindlitt.
— Kuingast sitt. — — Oi voi sendän, go snää olet tiätmätön näis asjois. — Nii, nääks, mnää oll alaston, uimhousu vaa jalas. Ei Jokko riisunn muttko jakkus ja liivis, ko hän — niingo hän sanos ja niingon dosi ongi — om bali enemän dottunnt tämssem bisnessihi.
— Jaa-a, ja kuingast sitt käve?
— No, sitt me algo. Ja se ol tiädäks aika touhu ko meijä lisseks täydys pittä niin gova murhett meebleist.
— Ymmärtä se, ett siink krahin gäve.
— Käve siink krahin. Se snää saa usko. Ja, tiädäks, kyll nek konstis sendäm bali ihmist auttava. Ko se Suutar-Jokkom bahus paiske mnuu niingon ginnast, vaikk mnää vissi ole händ vahveve ja vähä aika laills sittengi. — Mutt se o se konst nääks, ne otte ja nes silla ja muus semse, joist es snää tiäd yhtikä mittän, gon dekeväs se, ett heikomb miäs voitta vahvema.
— Kyll mar tait ja harjotus pali semsesäkkin doimes vaikutta. Kyll mnää se uskongi.
— Vaikutta se, vaikutta händ. Pahuksest oikke se Jokko mnuu viskel ja vaikk mek kyll koiti — niingo sanott — ol varovaissi, nii eiköst katkennukki siins sendän gondip parild toolild.
— No, mutt miksett jättännk kesken goko paindlemist, kon de huamasitt ett meebli nii vaaras oliva?
— Oi voi, sendän Galkke. Nys snää juttlet taas juur niingo semne juttle, kon ei tiädp paindlemisest yhtikä mittä. Luuleks snää, ett paindlemises kerkke semssi huamattema. Ei siint toolin gondej katell, muttkom bidetä vaari vastustajain biänimistäkki meiningeist — Jälkkembäi mekkin vast niitten doolitte haaveri huamatti.
— Vai sillaill. — No, ja kuingast sitt käve?
— Annast oll ny, ni mnää juttle. — Nii, sitt käve nii, ett mnuu rupes harmittama se, ett Suutar-Jokko mnuu siinp pyärittel ko vippri. Mnää pasasingi sitt pääll ja pisti yhtäkki ämmängouku joukkoho ja yks kaks Suutar-Jokko makas laattjas niingom blaastarklapp. Se ol vähä aika täräys tiädäks ja kaattuisas hän vet kumohom biirongi. Ja kaikk muarim bosliindoka ja vaasivärki menivä vallan gräämiks.
— Kas sillaill. — Sitt tek kaiketakki vihdo viime lopetit se lysti.
— Niin, gyll mnää lakann olsi ja huusingi Jokkoll ett: "Lakata ny jo. Kyll mares se nääk kuka täsä lopuldakki vahveve meist o." — Mutt hän ol kiukkune ja sanos: "Vai prakinguris snuullt tleeva miäle." Ja sitt hän nost mnuu ylös ilmoihi ja viipott mnuu ymbärs ja paiskas mnuu stää pöyttä vastan, gon dosa akkna all ol. — Kylläs tiädäs, se pöyt, jong päälls se "Lilli" häkk ol, se mnuun grensiskan häkk. — No, se pöyt kaadus ja mnää kans ja "Lilli" ja häkk joudusiva mnuu allen. Ja Jokkom bahus hääräs mnuum bäällän ja sanos, ett hän vissim baina mnuu harttemen laatjaha, nii ett nek kerrangi laattjas ova. Eik se paha hualinn lainkka, vaikk mnää hoilasi, ett semne o valla mahdotond, ko se häkk mnuu allan o. — Nii ei se vaa lakann, muttkom bains ja pains. Ja voi turkanen, go se satus, ko se linnu häkk ai vaa siäll mnuu allan ol. Mep potkesi siins sitt, nii ett pöyt ja tooli lendlivä ymbärs mailma ja konei Jokko vaa lakannp painamast mnuu harttemian laattjaha, nii mnää rupesi vihdo viime huutama appu. Mikäst muuka mnuu autt?
— Ei mikkä. Kyll mar jokane Jokkon diätä. — No tliik kukka appuhu?
— Tul oikke. Meijä muar tul. Hän ol onneks kerjennk kottik kirkost — se ol viimis sunnunda, nääks, ko mep paindli — ja hän dul koht salihin, go hän mnuu huuton guul. Vähäm beljästynny näköne hän ens ol mutt sitt hän girkasiki vähä kimjäst "Ryävreit!" siäppas katkennun doolin gontin gättehes ja vet sill Jokkot päähä, nii ett siihen dul aika aukk. Ja sillo Jokkon däydys hellittäkki ottes ja hän giros ja läks pois. Ja kyll vaa sai mennäkkin, go mnuu ol toine nilkkan venattann ja pääsän ol läpi ja seljäsän seittmändoist haava, ko se linnuhäki rautlanga olivak kraappinn. Kylläs se ymmärräk, kui semne rikken häkk kraappi. Ja jos es ymmär, ni menk kattoman donnk kakluuni loukkoho, niis nää, ettei semse rustingim bääll ol hyvä maat, kon doine sitt viäl koitta rutista harttemi laattjaha niim bali ko jaksa.
Mnää meningi sitt kakluuni nurkkahan gattoma ja kyll mnuu se sannot täyty, ett kamalas reedas oikke se "Lilli" häkk ny ol. Se ol niingo joku seonn rautlangvyht täynnk katkennuj paikoj ja joku noppul siällt tääll.
— Nii semne se ny o, puhel Vilkk siäld sängystäs, semne oikke, mutt ko mnää täst kerkke, ni mnää ota se reperatsuuni alaseks ja kyll siit hyvä jällt tlee.
— Em mnää stää oikke usk, ett snää siit enä kalu saa, mutt koit vaa.Ei "Lilli" ilma häkki toimen dul.
— Snää oles sitt aika höperö — — — Ei "Lilli" mittä häkki enä tarvitt. "Lilli" on guall. Ymmärräk kaiketakki snää se. Ko hän mnuu allen joudus. Hän men niim blitiks, kom blitiks mennt taita.
— Älä nyk kamaloitas! — Kyll täälls sitt kuulem vahingoj tull o. Mutt semmost siit hulluttlemisest tlee.
— Nii händ. Tul oikke siin ensmäises harjotukses yks ja toinen glumm, niingos nää. Mutt tämä sali on todestakki liia ahdas. Ensmäisellk kerrall me menengin donnt tallim barsill.
— Kui, mitä snää sano? — Meinaks snää jatkat tätä toimitust?
— Meinan gaiketakki. — Kuingast sitt. — Ei sunkka aljettu tyät keske myäs jätet.
Sillo mnää suutusi. Ja ong ihme, ettän suutusi. Ja mnää annoingi sitt semse ripitykse Vilkull, ettei hän semmost olis saanukka isso aikka. Kyll mnää se vissin dakka. "Paindel ny", mnää lopeti saarnan, "paindel, siks ettäs olep palottann joka luun, go snuu syndises kropasas o ja ruupus saadan goot säkkihi ja viäd Nummell." Ja sitt mnää läksi.
Mutt kuistilt tull Tasala muar mnuu vasta. Ja ko hän näk ett se oll mnää, ni hän rupesi itkemä ja selittämän, guik kauhja semne fransklainem baindlemine sendä o. — "Ajattles, Kalkke", hän sanos, "kon gaikk meijä sali meeblin ova ny vialoise ja rikkeme. Kaikk muup paitt sänkk. Ja kaikk nep posliinvauvasek, kom biirongim bääll oliva, ova nuuskun. Nekki mnää mummu vainald pere. — Ja 'Lilli' park sitt! Tiädäks, ko hän vaevane men niim blitiks, ett hän ol juur niingo viherjäine sametingappal ja siink kaks prikkusilmä nääks, Kalkke. — — Oi voi sendä. Ja Vilkk meina jatka ai vaa stää paindlemistas, ko hän däst parane. — Kuule, Kalkke, eks snääkä sais hänem bäätäs käändymän däsä asjas. Kyll mnää hyvän galaasim bansin doime, josas saisi Vilku miäle muuttuma."
— Niin, gyll mnää parastan goita, muar kuld, mutt kyll mar te Vilkun diädätt, kumme hän on, go hän gerra jotta om bäähäs saann. — Mnuun dul muari oikke surk.
— Nii händ, ykspäine oikke hän on — — gamala ykspäine, huakkal muar. Ja ko se Iiroki o reisus. Mnää luule, ett hän glaarais tämängi asja.
— No, jos nii on gon de luulett, ni ei sitt hättä ol. Sillett kyll Iiro koton o Saksareisustas, ennengo Vilkk noild hiilild nouse. Se o viss asi se.
— Niing snää luule, sanos muar ja ol oikke ilose näköne jäll.
Mutt mnuu harmitt hiukan, go muar, niingon kaikk muukkin, durvas Iirohon, go hän hädäs ol, vaikk hän muuto ol ensmäissi klummima Iirot, ko niikses tul.
Vaikk kyll asi nii o, ett Iiro siit Vilku fransklaisest paindlemisest lopun dek, ko hän gottit tul. Ja vähä nässist sittengi. Mutt siit saada jutellk kukatiäs joskus toiste.
Kuik Katavkari Efraim lukema opes
Keväste sinä vuank, ko mes suve siällk Katavkaris asusi, ol Katavkari Efraim yks päev siin Vapum bäevä aigoint tullk kaupunkki kaloj myymä. Em me olis sillk kertta sopinn hänen gansas, ett hän olis meitäkkin gattoman dull. Muttko mek kaikin golme siin ehtopualpäevä istun Dasala salis ja valmistie stää Katavkarihi muuttoan, niin dleeki hoipproitte Efraim ovest siäll vähä kamalas reedas. Kasvo hänell oliva veres ja nyrkis saves, lakki ei oll lainkka ja häne vaattes oliva valla rikk revity.
— "Kumses reedas snää ny olekka?" — kysys Vilkk ja: "Mist jumal siunakko snää tlee?" — huusi mnää. Mutt Iiro ei kysells stää eik tätä, muttko men gamarihi ja palas siäld vähä äkkim besofati ja saippoangappal ja handuukk kädesäs ja rupes pesemä ja ruakkoma Efraimi. Ja vast sitt ko hän siin ole hetken duhkann ja vähdänn, ni hän sanos: "Kas nii, nys snuun galjuunguvas o jäll jomsesakkin gunnos. Ruppest nys selittämä asjatas meill. — Pahus ko harmitta, etten olis snuu fölisäs, sillett mnää ymmärrä, ett snää ole olik kalaasis ja tapplukses."
— Snää ole järk miäs, snää Iiro, sanos Efraim. Snää ymmärä merkeist asja vähä ihmelise hyvi. — Sillaill oikke, ryypänn oikke mnää ole ja tapellk kans. Tapellt tämän gaupungim bolisetten gans. Jaa-a, olsis snää, Iiro, viäl oll mnuun gansan, ni olsi mar me nep plangann. — Ei sild, ett he nykkä ossatas vaill jäivä, ei maare. — — Mutt andakkast ryypp miähell. Se mnää ole hyvi ansann.
— Selkkäs snää ansann ole, mutt es ryyppy, mnää sanosi. Ole jo muutongi niin däynnk kon gäki. Ja tiädäks, mitä siit tlee, kon gaupungim bolisej vastusta ja pahom bitele. Linna siit tlee. Kakola reis snuull o edesäs niin daatust ko aamen girkos.
— Olkko sitt, se ei mnuu harmit ja stää em mnää pelkk. Mutt ajatelkkast, ett mitä sano Maij. — Jaa-a, o nes sendä ihmelissi värkej, ne vaimihmse. Selittäkkäst mnuulls se asi, jos taedatt, ett mnää esimerkiks em belkk poliisej, eng linna, eng esivalloj eng perhnoj. Mutt stää meijä Maija mnää pelkkä, pelkkä nii durkasest. Ja nes sanovas sendä, ett vaimihmine o heikomb asti ja ett mnää ole vahvimppi miähi näillk kulmkunnill. Ja tommost vaimihmsen dröntti mnää pelkkän, go olis näis kouris juur jämt niingo munan guar, jos mnää voimian näyttämä ruppeisi. Ymmärättäk tes semmost? Ett sunkka ymmäräkkä. Ja ett olk kukatiäs näit asjoit koska ajatellukka. Mutt mnää ole stää vähä mond kertta ajatell. Ja fundeerakkast nyt tekki stää ja selittäkkä mnuullt tämä ihmeline asi, jos taedatt.
— Em mes semssi nys selittleemä rupp, Vilkk vastas. Täsä ovap pali painavamma asja kysymykses. Selit snää ny vaa meill, Efraim, millaills snää oikke oles sohinnt täll reisullas.
— No, kyll mnää se juttle alust loppuhu saakk. — Andakkast mnuu ens virittäp piippun. — Nii, se ol nii se asi, näättäk, ett mnää toi hiukan galoj kaupunkkihi. Ei niit pali oll, jokune säynäs, kymmengund lahna ja pari haukki. Piän säkiline niit ol. Mutt hyvä hinna mnää niist sai. Ja sitt mnää toimiti Maija asjak kaikk reedust ja oman gans. — Nii händ, ja sitt mnää tykkäsi, ett kosk jumal o andann meill näi ihmelisen gauni ilma ja kosk nyk keväki jäll on dulos, ni sais mar ihmne sendäm biäne ryypyngi otta miäles kevenykseks, ko siäll luados on goko talve elänn yksnäisydes. — Nii, stää Maija em mnää tiättävästengä ot räkningeihi ja flikk om balvlukses ja poik o merell. Tuliki juur preiv häneld siäld jostan doiseld puald mailma. Hyvim boik jaksa ja tiädättäk, mnää luule, ett hänest tlee viäl vahveve miäs ko mnää ole. Sill ett vaikk mnää se itt sano, ni voimi mnuull o niingo vähäs kyläs — — —
— No, no pysyst ny laillses kursis, ko snää asjatas selitä, Vilkk sanos. — — Nii, snää tykkäsi, ett tarvitais piän ryypp, kon dalve siutt om bääst.
— Sillaill oikke. — Ja mnää osti halstoopi ja Koevkari Anselm ost halstoopi ja sitt Kaskisto Nikokin dul siihe ja hänell ol pott plakkris jo enne, ja meill ol pali juttlemist ja hyvän gunttoho mep praakkasingin gaikk asja. Mutt sitt nek toisek kiperysivä ja nukusiva. Mutt mnää otin sänttin ja läksin Guninkkangattu Tarvosaart kohde. — Mnuu om baattin näättäk Ota rannas. — Ja auring paist niin girkkast, kaupungin gukose veteliväk kilppa nuattias ja leivone visertel ja ihmse oliva nii ilose näkössi, ett mnääkin dykkäsi, ett om mar tämä mailm sendä ihan ja pisti vähä niingon drallitukseks, ko mnää siink kryssäsklin Darvosaart kohde. Ja kaikk olis menn valla erinomasest, jos ei se poliisim baha, ko hek Kekälfalesmanniks mainitteva, olis tulls siihe ja sanonn, ettem mnää saa veisat.
— Soo-o, vai em mnää saa veisat, mnää vastasi. Kuulest, kuik kukosek kiljuvat täällk kaupungis ja kuulest kui leivone visertä ja sillo ei ihmnen, go sendä o luamkunna herraks määrätt, sais veisat. Mnuu miälestän snuu järjesjuaksus o hyvi vailnaine ja josas nyt tahdo viissast menetell, ni rupp trallittama mnuun gansan. Mutt jos snuuld puuttuva laulumboske, niin gyll mnää trallittle snuungim bualestas.
— Eiköst tämä kaikk oll järkmiähem buhett ja paikallas sanott. Mutt luulettak, ett se kekälfalesmannim bahus tul järkkihis. Ei maaren go men hakema appu ja yks kaks mnuull ol kolmp poliissi niskasan. Mutt nek kaks muut oliva nii hyvänahkassi kambraatej, ett ko hek kaunist pyysivä mnuun dleema heijän gansas hiuka raastuppaha, ni mnää sanosi: "Saa kyll tullakki, mutt menkkä edellt taikk tulkka mnuum beräsän, go, näättäk, teijä seoran ei ole oikke hyväs maines, tiämäs." Ja sitt lähdetti ja kaikk olis taas menn valla luanikkast, jos ei torill olis sattunn olema jottan gaupungi herroj. Sillongost Belsebuub lens siihen Gekälfalesmannihi, niingo se sikalaumahangi enne muino lens, ja hänen dek vissi miäles näyttä voimias niill herroill. Kara pahus niingo mikäkim beto mnuun graivärkeihin gii ja ruppe nyhjimä ja repimä mnuu raastuvan drapuj ylös. "Kuule mitä snää siin ny meina, miäs?" — mnää sanosi ja heitin Gekälfalesmanni yli trapungaittette, nii ett yks tuaksaus ol. Ja kaittet tekivä hänells seora. Mutt sillongost siin rymyl nous. Kaikk kolm oliva mnuu niskasan ja oikke lujast siin oteltti. Mnuu vaatten revittin dämsiks, mnuu sänttim baiskatti jumal tiäs mihi, raastuvan drapus siirysiväs sinnt torin geskkohdam baikoill ja viime mnää telosi nep poliisi yhte läjähä ja kallisti ne raatuvan drapuk kaunist heijä ylittes. Ja sitt mnää läksin garama. Karasi sinn Vanhangirkongattu päi, meni läpi Taka-Amblam biha ja siäld yli aedatte Naulamäkkehe. Päträmäell mnää vast pysäsim buhaldama yhde eine. — Ja mitä mnää sillo nää? Eiköst yks niist poliisettem bahuksist olit taas mnuu hännäsän. No, mnää odoti händ ja ko hän dul mnuun dyän, ni mnää kysysi, ett mitä hän oikke meina. Ei se mittä vastannk, kon dul oitis mnuum bäällen. "Soo, soo poikan", sanosi mnää, "vai mnuu sylyhyn snää tuppa. No, tul vaa." Ja sitt mnää löin gäsivarten häne ymbrilles ja rutisti händ hiuka. Kamala mustaks sen daulvärkk sillo muutus, silmäs seisosiva ulkonp pääst ja natisiva ai hänen gylkluuski hiukan, go mnää händ siins sylysäm bidi. Ja ko mnää sitt olin darppeks miälestän händ hyvänp pitänn, ni ei hän ens oikke ruvenn henkkiäs takka saama, eik häne miäles enä lainkkan dehnk karat mnuu hännäsän. Eikän go hän läks kiltist kävelemän gottippäi eik taanes kattonn. — Ja mnää meni Vetiskön danhvall ja siäld mnää tliin Durun diät uuden girkkmaa ja Luistingalljo siutt tänn ja täsä mnää ny ole.
— Niin, däsä oikke snää ole, Eifram, mnää sanosi. Mutt kyll täst kamala jälklaskut tleeva. Esivallall ovap pitkäk käsivarre ja kyll snää sen gourihi viäl joudu, vaikkas ny olek karkkum bääss.
— Kyll oikke asi nii on, gon Galkke sano, vahvist Vilkk mnuum buhen.Ja josas tahdo yässeks kotti, niin dee oikke aika mutk. Ment tualdSikahaan daitte ja pappia haa läpitt Ottaha.
— Jaa, ett mnää läksisin gotti ilma sändeijän! Se o vale se! Ne mnää mene ens hakema siäld torild. Kyll Maij muuton gamalast äkseerais.
Kyll mes sitt sain gamalast selittä asja Efraimill, ennengo hän ymmärs, ett häne ol paras jättä sänttis kokkomat. Eik hän niist meiningeistäs olis lainkka luapunn, jos ei Iiro olis luvann hakki häne sänttis ja tuad ne Ottaha.
Mutt ei Efraim ymmärettävästengäm belastann nahkatas lai ja oikkeuden gynsist. Pari viikko se jälkke — me asusi sillo jo mekkin Gatavkaris — häne asjas ol esill raastuva oikkeudes ja sakko tul niim bali, ettei Efraim taitann ajatellakka niitte maksamist, muttkon kahdellk kymnellp päeväll vett ja leippä Kakolas häne nek kuitat täydys. Nii ett se häne edesäs nys sitt ol, juur niingo me oll ennustannukki.
Me olin gans kaupungis sinä päevänk, ko Efraimi asi edes ol ja odottli händ Tasala salis. Ja ko hän viime sitt nörköksis palas reisuldas, ni mep pääti, ett mennä vast seoravanp päevänk Katavkarihi, ni o Maijakin gerjenn vähä rauhottuma. Kyll mes se vaan diäsi, ett niit semssi ihmissi ol, ko Maijall ilmotivak kiiruman gautt, kuip pali rangastut Efraim ol saann. Ja ko se päätös sitt teht ol eik meill oll muutakkan doimitust, ni me meni ulos kaupunkkihi.
Kävelttin dorill ja siäld mentti jokiranttaha. Mutt juur ko mep pääseRautlan gulmaha, ni ruppevak kirkongellos soima ja väkki mene kirkkoho.
— Mennäst mekkin girkkoho. Taedais mnuu sydämen siäll huajenttu, tuumal Efraim.
— Mennä vaa, mes sanosi ja ihmettli, ett kirkomeno ova arkkipäevän.
Sillaill oikke siins sitt käve, ett me ennem bitkä löysi itten girkost vetelemäs saarnvirtt muu seorkunnan gans. Oikke hyväm baikangi mes sai sen gäytvä syrjäs, ko o liki saarnastooli. Mutt ensmäisellp paikall em mep pääss penkkihin, gom bengi ove viäres istus Priian Gruna ja käsk meijä mennp pengim beräll vaa häne siuttes. No, em met tiättvästengän girkos ruvenn äkseerama hänen gansas, muttko menim berällp penkki ja nii mes sitt istusi, niingo sanott, ja veisasi hurauti stää virtt. Ja sitt provast pit saarna ja vähä komja saarnam bitiki, nii ett Vilkk sanosiki: "Kyll se poik vaa saarnat ossa, ko se tahto". Muttko saarn ol päättynn, niin dleeki siäld papim bengild sakaristo ovipiälest vähä mond pappi ja yhdell ol kulttane rist rinnas.
— Mikkäst juhlat tääll ny oikke ova? — kysysi mnää Ryty Jankkeld, ko istus mnuun dakanan.
— Pispandarkastukse ova ja tua vanh, valkotukkanen, go o rist kulttasis käädyis rinnas, o arkkipisp. — Kas nii, ny ruveta seorkunna lukutaitto ja kristiuskon dundmust tutkima.
— No, mutt tämä ny viäl tarvitti, sanos Vilkk, kon guul, mitä Ryty Jankke sanos. Ja sitt hän guiskas meill: "Mennäst pois nyp poja ja vähä liukkast". Mutt em mep pääss pois. Priian Gruna ol lyännp pengi ove lukkuhu eik häm bäästänn meit siuttes avama stää. Eng me pengi ylittengän gehdannk kiivet. —
— Kyll meijä nyp paha peri, tuumal Vilkk ja kraape päätäs. Mutt Iiro sukels vähä äkkim bengi all. Mnuungim bäähän lens jo se ajatus, ett mnää tee vissi saman dembu ja mnää luule, ett Vilkk ajattel juur niingo mnääkin, gosk hän gattel nii surkkja näkösen sinn laattjall päi. Mutt ennengo mek kerkesi mittäm bäätöst tekemä, ni yks viäras papp pistä jongu rukkouskirja mnuun gätten ja käske mnuu lukkis sisäld. No, kyll mnää sen gonsti ossa ja luingi sitt vähä puhtast. Mutt yks toinem bapp men Vilkku luettama. Se osas anttak kirja väärimbäi Vilkull ja Vilkk mörätt koht, vähä kiukkusest "En mnää tämssi pookstaavej ol ikä nähnykkä." Ja vast sitt kom bapp ol hänellk kirjan gäändän oikkippäi, hän rupes lukema ja hyvi hän lukiki. Tiätä se, hän go semnen girimiäs o. Mutt Efraim bark ei osann lukkis sisäld ja hän sanosikin goht, ett stää konsti ei ollk koska hänell opetett. Muttko ulkko ruvetti luettama meit, ni Efraim vei voito meist niingo ei mittä. Se poik osas vähän gatkesmukse ja ruaklu'u ja aamu- ja ehtorukkoukse vähä hyvi, mutt me en osann niit yhtikäm behu. Ja meit nuhdeltti sitt kovast, mnuu ja Vilkku huanost ulkkolukemisen daedost ja Efraimi sisäldluvun taedom buuttest. Ymmärtä se, ett semne harmitt ja stää pahemi viäl, ko Iiro siällp pengi all nytke meit housundrumbust koko aikkan, go meit klummitti. Mnää potkasingi suutuksisan stää kerra, mutt toist kertta em mnää tehns stää, sillett vastaukseks mnuum botkassemissehen se pur mnuu säärehen, ett satus vähä jumalattomast, vaikk mnuull oliva vars-saappa jalasan. Vihdo viimen dul sitt viäl meijä oma provastiki siihe ja sano: "Mikä pahapolv teijä mnuu häppjäksen johdatt tänäpän girkkohon, gonett muuloistengan gäyt tääll, muttko joskus aikkatten dakka. — Ja snää Efraimikin, gos ole niingo mikäki mull. Es oss edes sisäld lukki. — Kuule, kesken gaiken, gerkkeisiks snää tekemä mnuullp paati mittmaarjaks?"
— En gerkk, herr provast hyvä, ko mnuullt tleevat täsä Kakola reisu ja muuk kiiru etten. — Ja mitä siihe lukemisen daittohon dlee, ni häppi oikke se o ja suur häppi ongi, etten mnää stää ovenn ol. Mutt händäst, josan ruppeisi viäl yrittämä.
— Älä puhel, ei snuust semssehe valmist tul, mutt kyll snää jua ja tapplek; kyll snää siihe valmis ole.
Sill hyvällp provast sitt jätt meijä. Ol se yks harmiloinen girkkreis. Mutt päätys seki vihdo viime ja me läksin Dasalaha jäll. Meit harmitt oikke aika tavall, etten me oll lähtennk koht vaam bainaman Gatavkarit kohde, niim bian go Efraim raastuvast pääs. Mutt se ol ny nii sallitt, ett meijäm bit tämse häppjä viäl saama niskahan. Mnää anno osaldan oikke aika pyhke Iirolls siit, ett hän mnuu säärehem burr ol, mutt Iiro sanos hyvi viattoma näkösen: "Mitäst mnää sitt tehn olsi? Kon dek kohtlitt mnuu niingon goera, ni mnää vastasin gon goer. Kyll te muuto mnuu potkinn olsitt."
— No oisis sitt nipistänn edes. Muttkos ruppep pureman doist.
— Nipistänn! Kuule Kalkke, älä viit järjettömi puhell. Mitä snää luule, ett siit olis oll hyätty, jos mnää olsi nipistänns snuu säärehen, go snuull olivap pitkvartises saappa jalasas? — Ei siin auttann muu kom buremine. Ja miksett pistännt tekki ittiän bengi all niingo mnääki, ni olsitt pääss koko häppjästän. Olett tes sendä aika Jaakossi. Ja nys sitt koko kaupung hirvittle ja naura teit, niingo oikke ongi. Sillett peräte heikot tes sendä uskongapplis olettakki. Em mnää olis luullukka, ett te nii huanoj olett niis asjois.
Semssi se Iiro pauhas ja olis pauhann, jumal tietä, kuik kauva, jos eiVilkk olis sanon hänell, ett hän o juur tarppeks pöyhinns stää juttu.
Ja sitt mep pääti, ett mep painangi goht Katavkarihim bois kaikist harmeist.
Mutt Katavkari Efraim ei ollp puhunns sanaka siit saakk kon girkost tultti. Hän istus ja fundeeraskel vaa. Ja vast sitt ko me oll Otast lähtennp paatillan seilaman Gatavkari kohde jälle, ni hän yhtäkki löi nyrkkis polvehes ja sanos: "Jaa-a, poja, ny o semne värkk, ett mnää opettle itten lukema. Mnää näytä meijäm brovastill, ett Katavkari Efraim teke muutakkin go jua ja tapple. Ja arkkipisp ja konstuurjumiki seiso viäl silmäs seljälläs pääs, kon dämä boik luke kirja niingo villitt."
— Se o oikke, Efraim, ja mnää ruppe snuu opettajakses, sanos Iiro siihe.
— Snää! — ihmettel Vilkk, es snää kettä opet. Mnää se olen, goEfraimi lukema opeta.
Ja sitt he, Vilkk ja Iiro, rupesiva riitlemä siit opettaja virast juur turhambäite, sillett kyll mnää se ymmärsi, ettei kumbika heist semssen doimehen gelvann. Ja sentähde mnää sanosingi heill, ett kyll mnää se vira ota hoittaksen.
Mutt sillo nep pahukse rupesiva molema moittima mnuu ja tekivä mnuust prääkkmiähe yhtäkki. Turkanen go mnuu harmitt ja mnää annoingi heijän guullk kunnjas. Ja nii mes siins sitt olsi riidellk kukatiäs maat meno aigoihi saakk, jos ei Vilkk, ko ruaris istus, olis unhottank koko sen doimes ja päästännp paati sillk kivellk, ko siin Heinäste ulknoka eteläm bualell o. Oikke aika faartti mes se nokkaha meningi ja siin me nys sitt istusi nii lujast, ett saatti menn joka miäs yli buuri lykkämäm baatti tiähes sild kiveld ja siint toimes riit unhotusiki vähä likki. Kyll Vilkk vähä häpes, ko hän niin dutu vedealase give niskaham baati ol päästänn ja hän goitt pärjät ittes sill, ett hän rupes ihmettlemän, guis se kivi ai o eri paikas ko enne. — Mutt kyll se vaam baikkas pitä, ei siit mihinkkäm bääs. Nii ett ei Vilkun gränittämise auttann händ lainkka. Eik hän gaua semillp puheill yrittännykkän gunnjatas pelasta, muttko ol vai ja häpes. Ja nii mes sitt oll unhottannk koko Efraimin duteeramise hankkek, ko mep pääsin Gatavkarihi.
Mutt nek kon ei unhottans stää lukemise opettlemist oliva Efraim ja Iiro, niingo me vast kuukaude verra jälkkembäi sai nähd. Kyll me mond kertta oll ihmetell, ett Efraim ja Iiro ain, go Efraimill ol aikka, läksivä uiduksell, vaikkei hek koskan galoj saann niill matkoillas. Ja stää mek kans oll ihmetell, ett Efraim viimesin aigoin ol ruvennp puhelema niin glookust. Ei hän sanonn esimerkiks: "Hyvä päevä", muttko sekös sanoma "h, y, hy, v, ä, vä, hyvä" ja niim boispäi. Mutt kaikkjast hullunppa meijä miälestän ol, ettei Efraim enä soutann nii miälelläs ko enne. Hän aristel piom bohjias juur niingo joku mamsell, ko joutu aerok kättes ottama. Kyll me händ tohtroittingi ja huuslagasin gaikin davoin, geiti hänellk kaikengaldassi kleinivoitteit ja suansalvoj ja voitli hänem biombohjas ja viäl hänen gäsivarteski ai olkpäihi saakk, mutt ei meijän gokkamisestan vaa mittä appu oll. Eik ole ihmekä. Kyll mes se sitt jälkkembäi ymmärsi, mingtähde ne meijä erinomase lääkken valla hukka menivä.
Ol näättäk nii ett runssast kuukaus se jälkken, go meills se klumm siäll Rauman girkos tapahdus, tlee yks sunnunda-aamu, ko me viäl makasi, Efraim virskiri kädes meijä huanessen, ja sano: "Ei sunkkan deill mittä stää vasta ol, ett mnää luen deillt tämäm bäevä evangeeljumi?"
— Kuis snää sanosi? — kysys Vilkk, nous istuma sängysäs ja rupes kaevaman gorvias. Eng mnääkä hetke aikka saanns sana suustan, mutt vähitelle mnää algo sendä auningoitteman, gui asja oliva ja sanosi Efraimill: "Lue vaan, kyll mek kuulustle."
Ja eiköst siirtännykki Efraim toolim böydä viäre, istus sillp, pan virskirjas pöydäll ja rupes lukema. Tankkas se siin yhde eine ja luk jongu sana vääringi joukko, mutt ylipäätäs se selkes siit toimituksest sillt tavall, ett me oll valla ihmeisän. Maijaki ol tull ovest sisällk, ko hän guul Efraimi lukevas. Hän seisos käde ristis ovipiäles, notkist aim bolveijas ko vapattaja nimi mainitti ja pyhkeskel silmiäs joukko. Ja ko Efraim ol lopettann lukemises, ni hän men Efraimin dyyijöm, ban doisen gäsivartes hänen gaulahas ja pist toisen gätes Efraimin gättehe ja kiitt händ. Ja sitt hän läks kiiruman gautt kaffett laittama meillk kaikill.
Ja sinä aikank, ko mes sitt paiskasi siin vaatte yllen, Efraim selitt, kui he Iiron gans oliva ain, go heill joutlast aikka ol oll, soutann yhdellp piänell ulkkarill ja kui Iiro ol vähitelle opettann hänell ens pookstaavi ja sitt yhdistämä niit sanoiks. — "Ja kyll siin vaam brässi oll o, se saatt usko. Ja klopo mnää ole saann nii jumalattomast" — lopett Efraim juttus.
— Kui, ong se Iiro klopoakkin gäyttänn? — kysysi me.
— Kuingast sitt. — Ja sendähde mnuum biom bohjan nii argoiks käynn ova.
— No, oles snää, Iiro, sendä oikke aika vekar, sanos Vilkk, ko hän se ol kuuli.
Siihe saakk ei Iiro ollp puhunns sanaka. Hän ol vaan gatellk kattoho muin miähin. Mutt kyll hänest nyp puhett läks. "Vai aika vekar mnää ole", hän sanos, "aika vekar eik mittä muut, ko mnää ole Efraimi lukema opettann. — Vai oleng mnää aika vekar sendähde, ettän olen glopo käyttänn? — Soo-o. Ja kuingast teit sitt, snää Vilkk ja Kalkke, o opetett lukema yht ja toist? — Klopo siin o vingunn vähä turkasest ja olis saann vinkku viäl enemängin gosk tes semse häppjä seorkunnall olett hiljakkoisten doimittann huanon daitonn tähde ulkkolukemises. Klopo tet tarvittisitt viäläkki ja jos teis olis se oikki katuvaine ja nöyr miäl, niin dep pyydäisitt mnuu opettaman deit uudestas yht ja toist kon de olett päästänn unhottuma. Mutt jos te mnuu siihen doimehem byydätt, nii diätäkkä ett klopo tes saatt ja oikke runssast. Se o a ja o mnuun goulusan."
— Kuulest tota, Kalkke, sanos Vilkk sillo, annetang sill ryhäm bääll?
Kaikeks onneks tul Maij samas sisäll ja toi meillk kaffett. Muttkon gaffe ol juatt, ni Maij oijens molemak kätes Iirollk, kiitt händ ja sanos: "Kyll snää aika hulivili taeda oll, mutt hyvä sydän snuulls sendä o. Eng mnää koska unhot, ett snää olet tua meijä Efraimi lukema opettann."
Ja Iiro seisok nokk pystös ja sanos: "Kyll Efraimi opettak kelpas, ko se o nii hyväpäine miäs, niingo jokane siitäkki ymmärtä, ett hän guukaudes lukema o ovenn. — Mutt niit on doissi, ko ova niin govapäissi, ettei metäst tahd löyttä niim bali pajuvarvuj, kon darvitan glopoihi heijä opettamisesas ja seki hiukk, mikä heijäm bäähä saa suurell vaevall ajetuks, ei pys siällk kauemppa ko hyvämbualne saunhöyr."
Ol onn ettei Iiro kattom mnuu ja Vilkku ko hän nämä viimeses sanas sanos, sillett jos hän olis piänimälläkkän davall andann ymmärttä, ett hän meinas meit, ni häne olis lopuldakkin gäynn huanost — Mutt hän ymmärs välttäs se vaara ja pia mek kaiki istusi ja join gaffett jäll ja puhelin gaike mailma asjoist. Ilosell humöörill me olin gaikk ja palanajan dakka tulttin daas siihe erinomassen dapauksehe, ett Efraim ol ovenn lukema. Postillaki haetti esill ja me luim bäevä saarnast kapple vooron jälkke. Se ol oudomppa ko evangeeljumi Efraimill ja sendähde saarna lukeminen gäveki sitt häneld hiukan gankkemi. Mutt hän sanos, niingon dosi oliki, ett kyll se tait vaam barane päev päeväld, ko harjottle ja Kakolas hänell o aikka harjotell viäl enemän gon goton.
Ja nii mes sitt tliin gaikk, Maijaki, siihem bäätöksehe, ettei seEfraimin Gakola reis lopuld ollukka nii onneton, ko se alus näytt.
Ei Efraimin darvinnukka sitt kaua odottas stää Kakola reissuas. Pari päevä enne mittmaarja tul, näättäk, falesmann Katavistoho vaatima nes sako Efraimild.
— Mnuull olis täsä saatva snuuld, hän sanos Efraimill, sakoj, todistajattem balkoj ja vahingongorvauksi yhdeksäsata kuuskymmendkahdeksa markka seittmängymmendkuus penni kaikkjanas.
— Mnää usko se, vastas Efraim, mutt mist mnää semse summa ota. Ja kon ei raha piiss, niin gärsikkö ruumis. Nii ett lähdetäm bainaman gaupunkki kohde vaa. Kyll mnää sitt siäld Kakolaha jatka.
Ja sitt he läksivä. Maij itk oikke aika tavallk, ko Efraim hänell hyväst jätt ja lohdutt händ. — "Älä yhtä hual Maij", hän sanos, "aikas kutaki, sanos ämm, ko joulyän gatiskas ol."
Sillaill oikke, leikiks oikke Efraim koitt lyädk koko reisu, vaikk mek kyll näi, ett sendä ol haikki jättäk kotos ja juur heinängorju ajaks.
Ja ko sitt rannast lähdetti, ni Iiro pist Efraimin gätten gnyytilise sualassi silakoj, rullam bikanelli ja pualen garduusi Jaakobstaadin "gänn poot" ja sanos: "Syäs sualast, Efraim, ja naut tupakki niim bali kos jaksa, ennengos vesikoppihi mene, sillett suala ja tupakki miäs siällp pahimin gaippa."
Nii händ, hyvä neuvo ja tarppelisem brovjandi Efraim fölisäs sai, ko hän reissuhus läks ja kiitolisell miälell hän nek kaikk vasta ott. Eik oll aikkaka, ni hän istus hiuksek kerittynp päänahka myäde vesikopis, ja kaippas, niingo Iiro ol ennustannukki, suala ja tupakki, nii ett sydänd karvastel. Mutt aik kulus häneld sendä joingin, go hän stää lukemisen gonstias parans ja hän ol koko mestar lukema sisäld, ko hänell yks kaunis päev sanotti, ett hän o rangastukses kärsinn ja saa lähtik kotti.
Kotti! — Niin, gyll häne miäles sinnt tek niim bian go suingi. Kottik Katavkarihi merem barttall aalotte loiskna kuulema ja laillse ruam barihi! — Mutt, ajattel hän, kon gerran Duru reis tekemä o joudutt, niin doimitetast kaikk asjas samallk kertta.
Hän hak ens sendä yhde vanhan duttva huusholli siäld Turust, tilas ittelles aika fatilise halastuj peruni ja sualassi silakoj, toopim biimä, kyrsä leippä ja voit. Ja ko silaka ja peruna olivat tarppeks kiahunn ja kaikk se, mitä hän ol tilannt, tuatti häne ettes, ni hän gattel stää rua runssautt ens iso aikka ja annos sydämes ilot. Sitt vast häm ban gätes ristihi, luk ruaklu'u ja pist kaikk liiveihis.
Aterjastas vahvistunnun ja voimistunnun hän läks kaupunkkihi ja kysel ihmisild, ko hän vastan dliiva, misä arkkipisp asu. Ja kyll ne vaa sen diäsivä ja neuvosiva händ, ett siälls se asu tuamiokirkon dakan. Eik oll aikkaka, ni hän ol arkkipispan göökis ja sanos piikallk, ko siin rua laittamisen gohinois ol, ett hän dahdois arkkipispam buheill.
— Kukast te olett sitt? — kysys piik silmä ymbyijärsinp pääs.
— Katavkari Efraim mnää ole siäld Rauman gulmild. Vaikk vesikopist mnää nyt tlee, niingos mnuum dukastanikki nää. Ja kyll arkkipisp mnuun dunde, hän ol fölis sillon, go mnuu klummitti Rauman girkos sendähde, etten mnää osanns sisäld lukki.
— Vai niin — — — mutt arkkipisp — ei ol nyk koton.
— On gaiketakki hän sendän gotimais, ettei hän reisuis ol? — Kyll mnää istun duall ulkon ja odota, siks ett hän dlee. — Mihi aigoihi hän dulle?
— Kyll hän — tota noin, gyll hän o reisus eik tulk kotti ennengo viikom bääst.
— No, ol se ny vast harmin gappal. — Ei sitt tulk koko värkist mittän, gon em mnää taed odotta niin gaua. — Mutt ei siins sitt mikkä aut. — — Hyväst ny vaa sitt.
Ja nii Efraim läks suru sydämes pois arkkipispan dalost. Mutt portillt tul yks herr händ vasta. Hän gatos stää hetke ja samas hän duns, ett se ol juur se papp, ko händ ol luettanns siäll Rauman girkos ja torunn händ siit, ettei hän sisäld lukkit taitann. Efraim tul nii iloseks, ettei hän muistann lakkias päästäs otta, muttkon graappas sem bapin gätten giip, pudist stää oikke aika tavall ja sanos: "Hyvä päevä, terveksi siäld Raumam bualeld. — Kuingast pastor — taikk taedatt ollp perätem brovast — voi?"
— Kiitoksi, hyvi vaa, mutt kukast te olett?
— No, mutt ettäköst te mnuu sitt tunn, vaikk tep pari kuukautt takasi mnuu ripititt ja vähä lujast sittengi siäll Rauman girkos? — Katavkari Efraim mnää ole.
— Vai nii — Ming tähde mnää teit ripiti, sitt?
— Kon em mnää sisäld lukki osann. Nii händ. En osann lukki yhtä einett sisäld. En aat olis tundenn, vaikk se kadull vastan dull olis. Mutt ny mnää ole opetell itten lukema. Ja sendähde mnää meinasi menn arkkipispald pyytämä vähä niingo uutt lukusedeli.
— Eik hän ottannt teit vasta sitt?
— Kyll mar hän mnuu vasta olis ottann. Mutt hän guulu olevas matkoill eik tulk kotti ennengo viikom bääst. — Sillaill oikke. — Nii aim biikflikk tuallk köökis juttel. — Ja se ol vahing. Mutt ol mar hyvä, ettän sain deijän gässihin, ni saada se mnuu asjan sendä joingin glaarattu. Vaikk kyll se oikkjastas arkkipispa edes selitettäv olis ollk, se arkkipisp päämiäs siint toimitukses ol, misä mnää häväsi itten.
— Tulkka ny mnuun gansan. Kyll täsä on dapattunn joku erhetys. Ei arkkipisp matkoill ol. Mnää koitan doimitta nii, ett tep pääsett hänem buheilles.
Molema hes sitt menivä oikke isost trapust sisäll. Ja ko Efraim koht kuistill ott lakkis pois pääst, ni se häne seorlaises, se papp, katos händ vähä pitkäst ja kysys: "Koskast te Raumald läksitt?"
— Kyll siit o aikka neljätt viikko. — Näättäk, mnää tlee viimetteks vesikopist.
— Stää mnääkin däsä kattle. — Varkkauden dähdeng tes siäll olitt?
— Älkkäm bahus soikko, sendä semmost luulk. En olk koska viäl tehn erhetyst toise ja oman davara välill. — Ei, juapmuksest ja tappluksest mnää vesikopis istusi. Ja se o häppi kyll jo seki. — Tul niit Raumam boliisej hiukan golhituks. Mutt ne ovak kans nii säseräluandost väkki.
— Nii, semmost siit juapumuksest tlee.
— Semmost oikke. Mutt kyll asi sendä semne o, ett ilma stää trankkamist sillk kertta em mnää sunkka olis lukema ovenn. — Ja ny mnää meinangim bittä vaari, ettei viin enä koskam bääs mnuu villittemä.
— Se o oikke, se.
Siinp pauhatesas he olivat tull arkkipispa salihi. Ja sitt se papp käsk Efraimi odotta siks, ett hän ensin gäy arkkipispam buheill. Hetkem bääst häm balas sitt jälle ja vei Efraimin doisse suure salihi. Siin huanes ol pöyt keskell laattja ja pöydäm bääs istus arkkipisp kulttane rist rinnas ja kummallakim bualellp pöyttä ussemam bappi.
Efraim kumars ja notkist polveijas, sanos hyvä päevä ja rupes koht asjatas selittämä arkkipispall.
Ko Efraim ol sanottavas sanonn, ni arkkipisp puhel vähä aikka hiljaksis sem bapin gans, ko ol Efraimi saattannt tänn ja sitt se papp ott yhden girjam böydäld ja käsk Efraimi lukkis sisäld. Ja Efraim luk ja vähä puhtast sittengi. Se jälkke händ kuulusteltti ulkkolukemises ja kaikellk kunnjall Efraim sengi äksaamin guittas.
— Hyvä on, sanos arkkipisp ja nyäkkäs päätäs Efraimill. Ja sitt arkkipisp ja nep papi juttliva jällk kesknäs piäne aikka ja vihdo viime yks niist papeist kysys; "Mimseldäst tundu nyk, kon de lukkit taedatt?"
— Ihmeliseld tundu, vastas Efraim. Mnää olen diädättäk merellk kulkennp pali ja pali ihmelist nähn, mutt kyll nep pookstaavis sendän gaikist ihmeist voito viävä. Kon ei heit olk kon gakskymmend ja viis taikk kakskymmend ja kahdeksa, jos oikke nuugast räknätä, ja heijä avullas saada sendäm baperimbalasep puhuma meillk kaikengaldast, mitä Suamen giälellp puhhut tahdota.
— Nii ja mitä kaike mailman giälillt tahdota sanno, lisäs yks papeist siihe Efraimim buhesse.
— Älkkä ny! — jatko Efraim. — Näättäk, stää em mnää ol viäl tull ajatelluksikka. Jaa-a, o se sendän glookku. Tomsep piänek krääki ja koukup paperimbalasem bääll ja semne voim! Se, kon ei heit tunn, luulis heijä valla siki sokin grookituks kirjaha, mutt mitä viäl. Sillk, ko heijän dunde, he juttlevas, saarnava ja opettava. Saava meijä surust itkemä ja ilost riämuttema, vihast vimmastuma ja rakkaudest taipuma ai se jälkken gui heit kesknäs siiretä ja järjestetä. Sanota ett piänist suurek kokkom banna ja se on dosi puhe, mutt ei missä niin dosi ko näittem bookstaavette suhte. — Nii händ. Ja ko mnääkin, dämä ikkäne miäs viäl opesi heijän dundema ja ymmärtämä, mitä hep puhuva, ni se o sendän gaikkjan glookumppa.
— Kui vanhast te olett sitt? — kysys joku niist papeist.
— Neljängymmne ja kahde mnuum bidäis täyttämä siinp Pertum bäevä nurkis. Sillaill oikke. En ol mikkä eilisem bäevän deerem boik mnääkä enä. Em maarka. — Jaaha, mutt ny mnää pauhangi valla liia gaua. Mnuu on giiru kotti lähtemä ja kiiru taita olit teijängi herr arkkipisp ja pastorit taikk provastit taikk mitä mahdatt ollk karahtääristänn. — Händäst se lukusedel, kyll mnää sen gans tahdoisi.
Ei Efraim oll huamann, ett yks papeist ol ollk kirjottamisen doimeis koko ajan, go hän siinp pauhas. Ja nys se papp oijens iso raamatu ja pitkäm baperliuska arkkipispall ja käsk Efraimi odotta yhde hiuka, ni häne asjas pannan gunttoho. Sitt arkkipisp kiijott jotta se raamatun ganttehe ja siihem paperiliuskalla ja papp anno ne molemas se jälkke Efraimill. "Täsä o snuu lukusedelis", hän sanos, "ja tämä raamatu arkkipisp anda snuull lahjaks, niingon dähän ganttehe on girjotett."
Efraim ott vasta lukusedeli ja raamatu, noikkas ja notkist polveijas arkkipispallp, pan raamatum böydäll ja rupes ens tarkastama lukusedeliäs. Ko hän näk siin vallan gokonaissi ristej, ni hän laskutt sen dytyväisenk kokko, hak rahakukkaros liivis poviplakkarist ja pan se sinn. Sitt hän ott raamatun gässihis ja ko hän hetke aikka ol syynänns stää kirjotust, ko sen gannes ol, ni hän sanos: "Nii, gyll räkning o semne, ett kirjotust en mnää viäl oss lukki ja sendähde mnää pyydäisi, ett mnuull luetais, mitä herr arkkipisp tähä on girjottann."
Sillo se vanh Efraimin dutt niist papeist ott raamatun gättes ja luk:"Efraim Katavistolle palkinnoksi hyvästä lukutaidosta. EdvardBergenheim."
— Kiitoksi pali, mond tuhanen giitost, sanos Efraim ja kumars niingo ennengi arkkipispall. Mutt kon ei hän se jälkkengä lähtennt tiähes, ko seisos vaam baikallas ja kraape nisktukkatas, ni häneld kysytti, ong hänell viäl jotta asja.
— Kyll olis viäl semmost asja, ett eng mnää sais viädk kiitokse herr arkkipispam bualest sill mnuu opettajallen, sill Hakkri Iiroll.
— Mikäst miäs se sitt o, kysytti Efraimild.
— Merimiäs hän o ja pali nuareve mnuu. Mutt lukkis se poik ossa ja opettak kans, ko vaa o ihmsells semsep piom bohja ett kestä se opetukse, sillett klopo hän anda runssall mitali opetuslapsilles. Sillaill oikke. Mnää tiädä sen, go ole sen goulun gäynn. Mutt kiitokse hän sendä mnuu miälestän o ansann.
Ja sillaills siins sitt käve, ett arkkipisp anno Efraimill uuden destmendi ja käsk häne viäds se Iiroll lahjaks. Sengin ganttehen girjotetti, ming tähde se ol annett.
Ny oliva Efraimin gaikk asjas sitt reedas. Hän men arkkipispan dyä ja sitt kaikette niittem bappeten dyyijö oikken gädest kiittämä ja hyväst sanoma. Ja sitt hän läks kirjak kainlos hyväll miälell jalkasi Rauma kohden dramppama.
Ilma mittän gommeluksi hän golmanell voorkaudells se jälkkem bääs Raumall ja siäld yks Kaunissaare äij ott hänem baattihis ja jätt häne Gatavkari ulknokka. Jalkasi hän sillaills sitt viimese osa matkatas jällen gulk ja tul ovest sisäll juur sillon go me muu oll ruvenn ehtot syämä. Hän dervett meitt, pan kirjas höölpengill ja lakkis naulaha, istus pöydä viäre, vet puukkon dupestas ja rupes syämä niingo mekki. Em mep puhunn mittä, ei Maij enemppä ko me muukka eik Efraim myäs. Sitt vast ko aterjald päästi, ni Efraim sanos: "Roskreis, mutt tul hän dehdyks. — Nii, mnää meina stää vesikopireissu. Se mnuu reisun sinn arkkipispam buheill ol erinomase luanikas reis."
— Kuik, kävekköstis snää arkkipispan dykönäkki, kysys Maij.
— Käve händ; kuingasteten olis käynn?
— Mitäst snää siälls sitt tei?
— No, uutt lukusedeli tiätystengi hakemas. — Ja miälelläs se mnuull annettin, go mnää ny olen, diädättäk, koko mestar sisäld lukema. Kyll meijäm brovastiki viäl se saa nähd, ko mnuun dukkan vaa on gerjennk kasvama niim bali, ettän gehta menn hänen dyyijös. Uude lukusedeli mnää häneldäkki vaadi ja näytä hänell, ett ossa se Katavkari Efraim sendä muutakkin dehdk ko juad ja tapell.
— Vai oles snää arkkipispan dykönäkkin gäynn, ihmettel Maij. — Olik siällk kyll komja?
— Ol siäll. Huanekki oliva yht korkkjak ko vesikopi huane ja fiini ja puhdast huusholli muuton gaikim buali.
Ja sitt Efraim selitt meillk kaikk, mitä siäll arkkipispan dykön ol tapattunn ja näytt meills se raamatun, go hän ol saann. Ja montten gertta Vilkk sai lukki Maijalls sen girjotuksen, go siink kannes ol. Maij ihmettel ja me ihmettli. Oikken gattesse meijäm bakkas käymä Efraimi suur menestys. Ja Iiro sanos, ett kyll ny vaa Raumam bolisi ova vaaras, ko hän enskerrallk kaupunkki lähte, kosk vesikopi reis tomssen gunnjaha johta.
Mutt sillo Efraim sanos Iiroll: "Mnää luule, ett snää pääsek kunnjaha vähemättäkki. Ko, nääks, arkkipisp käsk tervettä snuu ja lähett snuullt tämä uuden destmendi. Ja sen ganttehen girjotetti ja jotta. Luestis ny, mitä siins seiso."
Ja Iiro luk: "Merimies Isak Hakkarille, Efraim Katavkarin ansiokkaalle opettajalle muistoksi. Edvard Bergenheim."
Ymmärtä se jokanen, go Iiron dunde, ming näköne Iiro ol, ko hän se ol lukenn. Hän gattel meit niingo jottan girko vaevassi ja maa madoj. Eng me viittinnykkän gauan gärssi hänen ylppelemistäs, muttko oti lakkin ja läksi ulos ja makasi, mnää ja Vilkk, niittlados se yässe.
Seoravanp päevän Iiro ol jo unhottan ylendymises ja kyll hän muutongim bian goerangureillas ja hurjall elämälläs turmel sen gunnjan, go hän arkkipispald ol osakses saann.
Mutt Efraimist tul oikken gova lukumiäs. Ensmäisill lukuvooroill ihmettel koko seorkund hänen daittoas. Ja ko sitt jäll muutama vuaden dakka tliiva uudep pispangeräjä, ni ei seorkund oikken dahtonns silmiäs uskok, ko se näk, kui arkkipisp ja ne oudop papi nyäkkäsiväp päätäs Efraimill ja kohtliva händ niingo vanha tuttu ainakki.
Tasala muarin dalongaupp
Jaahah — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus on darjott. — Hastell heilutt vasara ja pauhas jäll — tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — olettak te ny vallam böhkössi, kodett ymmärt talost paremppa hintta maksa. — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — — ong se mikkän dalo hind!
— Kyll mar siin vaan darppeks on domsest rytiskäst, tuumalSuutar-Jokko. Kuulu vuatavangin go seul.
— Kuulu vuatavas, tiuskas Hastell, vuata kaiketakki se. Kyll se muuto jo aikka sitt olis vett täynn oll. — Mutt asutt siin o ja asuta viäläkki — Tuhane seittmäsataviiskymmend ja kuus — — Ensmäine. — Ole mnää näit talossi mond myynnt tääll Raumall, mutt en dotisestakka näin gamala huano hinttaha tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — — toine. — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus kolmas — no, lissäkkäst, hyvä ihmse — tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus toine — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus kolmas — — no, lissäkkäst, hyvä ihmse.
— Viiskymmend penni pääll, kirkas Tasala muar, ko ol käynn navetos lehmi kattomas ja tykkäs, ett hän anda vähä faartti niitten dalo huutajatte meiningeill. — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus markka ja viiskymmend penni — Eik kukka ann enemppä — — ensmäine — doine — —
— Jumal armattakko, huakkal Tasala muar — —
— Kolmas! huus Hastell samas ja löi vasaras pöyttähä, nii ett komis vaa. — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus markka viiskymmend penni. — Se ol Tasala muari huut. — Se muar teke ai hyvi kaupoj. Onneks olkko vaa!
Ja vaikk Tasala muar ol valla valkonen daulvärkistäs, vaikk polve värisivä häne allas, leuk tärräs ja sydän hakkas ko riivatt hänem bovesas, nii hänell ol sendä viäl severra sissu jälill, ett hän sai vastatuks Hastellill: "Kiitoksi pali." — Mutt sitt olivakki häne voimas kuiti, hän duns, ett hänem bäätäs rupes pyäryttämä ja vaikk hän oikkjastas oll tull lehmä ostama aupsjoonist, ni hän jätt kaikk kauppas sikses ja läks kiiruman gautt kottip, pist valu hellaha ja kaffepannum bääll. Sitt hän ott virskirjan gättes, pan glasip päähäs ja rupes jumala sana lukema. Mutt ei siit tahtonnt tull mittä. Klasi löivä yhtmitta hikisiks ja ajatukse ei pysynns sanas, muttkom balasiva ai vaa siihem gamalahan gysymyksehe, ett mitä sano Vilkk, kon dämnen glumm tapadus. Häm byhkeskel klasisilmiäs, luk taas kapple matka, yritt ja goitt, mutt pookstaavip poukkroittiva häne silmättes edes ja ei hän saann niist mittä muut kokkon go se ainase: "Mitä mahta Vilkk sanno?"
Tunnus oikke hyväld, kon gaffepann samas kiähus ylitte ja sai häne ajatukses käändymä askreihis. Hän nost pannu hellaaukom barttallp, pist suurukse siihe ja tul siihem bäätöksehe, ett hän on nys siin reedas, ettei hän saak kaht tyät tehty yhtaikka. Hän ott klasis pois päästäs ja rupes vahtamam bannuas. — Mutt eiköst se klumm sittengi olit taas häne miälesäs, nii ett kaffepan jällem bääs kiähuma ylitt ja hän sai lisät suurust siihe.
No, mutt pitäköst mnuu nys sitt järken mistaman dämse maalise vahingon dähde — ja niingo ei Vilkk olis itt tehn mond pali pahemppa klummi ja ehdon dahdo sitt viäl. — Niin juur, mitä mnää sitt semsist huali. Ja ny rupes muar ajattlema, ett hän anda Vilkullk kymne sana takasi yhdest, jos Vilkk händ toruma ruppe. Se ajatus lohdutt muari yhde eine ja hän rupes koittama muistak kaikk nek koerangurik, ko Vilkull ol takanas. Ja kyll hän niit vaa muist. Koko roukki nii kartus ja ensmäisen gerra elämäsäs hän ilott siit, ett Vilkull ol niim bali syntti niskoillas. Näis ajatuksis hän jäll ol nii harttast kii, ett vähällp pit, ettei kaffepann taas olis pääss kiähuma ylitt. Mutt juur viimeses nipus hän äkkäs vaara ja sai pannus pärjätyks hella-aukoin barttall. Häm ban glaarninkki siihe ja hetkem bääst hänell ol tass kuuma kaffett sormettes nokas, häm bur sokerim balast muruse, puhals tassihi, nii ett höyr pitkäns soitton lens päin gööki akkna, ja ryyppäs kaffettas. — O se kaffe sendä yks siunatt lääke, puhel muar ittekselles, ja ko hän daas ott virskirjan gättes, ni ajatuksep pysysivä valla hyvin goos. Ny vast hän huamatt, ett hän äskö hädisäs ol ruvennj lukema stää rukkoust, jong päällkirjotus o: "Rukous, koska ukkoinen jylise." No, olkko menneks, ajattel muar, kyll mar täsä talos vaa ukkonen gäymä ruppeki, go Vilkk saa kuull, ett mnää olen dalo aupsjoonist huutann. Jaa-a, mitä mahta se Vilkk sannok, ko mnuulls semnen glumm tul, mitä mahta sanno. Eng mnää vaevane, syndine saannp pittäs suutan gii. Paha polvik mnuum ban se 50 penni siihe lissämä. — — Kas nii, siinäl mnää ny jäll ole, tiuskas muar oikken guuluvall äänellk, kaai ittelles toisen gupin gaffett ja ko hän se ol juann, ni häm bäätt, ett nys se rukkous luetangim bääst päähä.
Mutt ei siit nykkä mittän dull. Muar ei ollk kerjenn viä montta sana lukeman, gon gööki ovi aukes ja Vilkk tul sisäll.
— No, om mar hyvä, ett teill on gaffett, muar, puhel Vilkk. Ny maistu kupp kaffett ja pariki oikke hyväld, ko olen duall haminas rehkinn, nii ett paikat tunduvas semsild, ko olsi oikk aika selksauna saann — Ja nii hyvä kaffett, kon deill o. Jaa-a, sano mnää se vaa, ettei semmost kaffett keitäkkän gukka mui kon de. Kelppa meijä sendä elä ja oll. Mnää ole skuunarillai dehnk kaks hyvä reissu ja kerkken dekemän gaks viäl. Ja raha tlee niingo roska. — Kaatakkast toinen gupp. — Jaa-a, ja niin gaunist ilma, ko meill ny o.