Sandbyssä oli tuskin enempää kuin kaksitoista tuhatta asukasta. Mutta tätä maaseutukaupunkia verhosi ilma, joka oli ollut kotoisin niistä maaseutukaupungeista, jotka pyrkivät etusijalle ja jotka sentähden pitivät ääretöntä melua, eikä se liioin ollut tuota norjalaista pääkaupungin ilmaa, jossa on paljo täyshoitolan tuoksua. Tämä kylä oli syrjäinen ja hiljainen; ainoastaan asioihin perehtyneet tiesivät, missä elettiin, ja missä elettiin hyvin, niin, missä silloin tällöin elettiin jotenkin hurjasti, ja missä kuitenkin elettiin hämmästyttävän kauan.
Rahoja oli tässä kaupungissa entisajoilta, sota-ajoilta ja muutamilta vuosilta, jolloin ankarat myrskyt ajoivat kokonaisia laivalasteja maihin tuohon oivalliseen satamaan. Tämä kaupunki oli mammonan kehystämä: kauppatalot olivat meren rannalla lännessä, ja vanhat maatilat olivat lähistössä itään päin.
Kun tuli kaupunkiin meren puolelta (minkä useimmat tekivät), näki ensin kauppatalot puoleksi poiskuluneine kyltteineen, jotka kaupunkilaiset osasivat ulkoa, sitten näki leveät, matalat laivasillat, joiden luona oli tukevia lastialuksia ja köykäsiä huvipursia. Ja kumartuneina, kuin käyräselkäiset mustanlikaiset työläiset, törröttivät puodit esiin; mutta päärakennusten alapuolella oli puutarhoja täynnä paksuja puita ja kauniita kukkia.
Näillä silloilla, myymälöillä ja puutarhoilla oli kullakin runoutensa, tarinansa, laulunsa.
Sillat lauloivat vanhojen purjealusten vieressä, jotka eivät enää kyenneet kellumaan vedessä, ja jotka loikoivat puoleksi rannalla, tummenneiden messinkitähtiensä ja melkein kuluneiden nimiensä koristamina; nämä purjealukset huokailivat ja vaikeroivat, kun nopeakulkuinen höyrylaiva kiiti ohi ja pani veden liikkeelle. Liian nopeakulkuisiakin laivoja oli, jotka joka vuosi näkivät ylpeitä kaupunkeja: Rion, Valparaison, Aleksandrian, Tunisin, Formosan.
Ja myymälät niinikään lauloivat, myymälät köysineen, tervatynnyrineen, vanhoine lyijyvarastoineen, myymälät, joissa oli paksut naulat seinissä, vuosiluvut punaisiksi maalatuissa puupylväissä, muistoksi siitä vuodesta, kun kauppahuone ansaitsi nuo kolmekymmentä tuhatta riksiä kuljetuspalkkana ja siitä suuresta vuodesta, jolloin voitettiin neljäkymmentä tuhatta riksiä.
Ja puutarhat lauloivat: polkujen vaaleanharmaa kulunut hiekka, zhasmiini- tai metsäviiniköynnös-majat pöytineen ja penkkeineen, joiden sisällä lesiäinen sahata raksutteli, ja vanhat puut kaarnaan leikattuine nimineen, jotka nyt enää olivat melkein näkymättömiä arpia, vaikka aikoinaan hyvinkin selvät: kun isoisä vainaja eräänä tähellisenä aamuna oli leikannut ne syvälle, niin että pihka ja mahla, puiden vesi ja veri, ensi aikoina oli pulppuillut ulos leikkauksesta.
Näin oli meren rannalla; mutta idän puolella olivat vanhat maatilat, asuinrakennus tavallisesti tummanvihreän lehtokujan päässä. Jotenkin usein kohtasi näissä lehtokujissa tai valtatiellä hienon ratsastajan, tavallisesti vanhanpuoleisen herran, jolla oli monokkeli ja hopeanuppinen ratsuruoska. Se oli jonkun tuollaisen maatilan herra. Nämä herrat elivät enimmäkseen itsekseen, solmivat ainoastaan harvoin tuttavuuksia, olivat nuorina paljon matkustelleet ja innostuivat joskus vielä vanhoilla päivillään menneiden Parisin aikojen muistoista, tuon ensimäisen ja viimeisen kaupungin, joka veti heitä puoleensa. Eikä tarvittu paljoa, ennenkuin he vielä kävisivät siellä, jos jonakin ikävänä hetkenä ne himmeät muistot tuulahtivat esiin, joita säilyttivät nuoruutensa päiviltä.
Senpä teki eräs Reinoldeista. Ja aihe oli ainoastaan se, etteivät hänen vaimonsa ja tyttärensä ajoissa palanneet iltakävelyltä.
Herra Peter Reinold istui siis illallispöydässä ja söi yksin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat antaneet hänen odottaa puolen tuntia, jopa kauemminkin. Tuo muuten hilpeä herra oli nyrpeä. Hän söi kylmää lintua ja huuhteli sitä alas punaviinillä. Palvelija seisoi siinä täyttäen tarjoilijan tehtäviään, ja pakinoitsi ja selitteli kaikenlaista, miksi luuli rouvan ja neiden viipyvän niin kauan. Hän puheli, ilman että hänen mielipidettään kertaakaan oli kysytty. Hän hymyili kuitenkin, mulkoili isäntäänsä päin, ja äkkiä hän sanoi, vaihtaessaan lautasta juustoa ja voita varten:
— Pitäähän herran sitäpaitsi muistaa, että herra monta kertaa on antanut rouvan ja neiden odottaa… kuten silloin, kun täällä oli sirkus… niin että tämä vaan sopii herralle… herralle se vaan tekee hyvää.
Herra Peter Reinold, joka siihenasti oli antanut hänen loruilla, jopa välistä oli jotain hänelle vastannutkin, käänsi nyt päänsä ja katsoi häneen terävästi:
— Mikä sinua vaivaa? hän mutisi.
Mutta nähdessään veitikkamaisuutta silmissä ja suupielissä, hän ei voinut pidättäytyä nauramasta:
— No… olet hyvällä tuulella tänään, Hans.
— Niin olen. Veljeni on lähettänyt minulle rahoja Parisista. Hän on palvelijana isossa tanssihuvihuoneustossa. En koskaan luullut, että saisin nuo rahat, sillä Mathis on aina ollut epäluotettava raha-asioissa. Mutta tulivatpa ne kuitenkin. Siinä on viisikymmentä riksiä isäni peruja.
— Vai niin, mikä on tuon huvihuoneuston nimi?
— Sen nimeä on sangen vaikea sanoa. Tässä on kirjekuori. Siinä sen lukee.
Herra Peter Reinold tarkasti kirjekuorta… Boccaccio! hän mutisi…Sali Boccaccio… sepä oli kummallista… niin se on vallan sama.
Nyt vanha herra vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua hän virkkoi hiljaa:
— Onko Monsieur Ernesto Stollo, tai oikeammin Signor Ernesto Stollo vielä sen isäntänä?
— Siitä hän ei kirjoita mitään. Mutta hänellä on paljon kerrottavaa… paljon uskomatonta.
— Tekisikö sinun mielesi matkustaa Parisiin tänä iltana, Hans? Saada lähteä tervehtimään veljeäsi?
— Ei toki, kiitoksia. Minulla on muita koloja rahoilleni.
— Sinun rahasi? Hui, hai! Pane ne pöytälaatikkoosi. Mutta lyhyestä tärkeimpään (Herra Peter Reinold viskasi lautasliinan pois, niin että punaviinipullo ja muutamat lasit kaatuivat kumoon), onhan se taivaan antama viittaus, että Örnin »Stella» lähtee satamasta tunnin kuluttua. No niin, ymmärrätkö? Me matkustamme heti. Ei sanaakaan, on kiire… Niin, sinä tulet mukaan, mitenkäs muuten! Mene heti Joelin luo ja käske hänen valjastaa hevonen. Käske sitten Barbaran tulla auttamaan minua panemaan tavaroita matkalaukkuun.
Herra Peter Reinold matkusti todella Parisiin, ja vasta kun hänen vaimonsa kirjeissään uhkasi tulla jälestä, hän palasi kotia yllään ylen uudenmuotinen puku, ommeltu kuin nuorelle keikarille ikään. Mutta alkuaikoina kotiapaluunsa jälkeen hän hyvin halukkaasti vihelteli iloisia lauluja ja jutteli salaa Hansin kanssa, jota rouva tuon Parisin-matkan jälkeen ei voinut kärsiä, ja jota sanoi »rengiksi».
Paljon olisi sanottavaa, jos tahtoisi kertoa kaikki näiden herrojen pienet urotyöt.
Mainittava on herra Randolf, joka mielellään koetti saada ihmisiä uskomaan mahdottomuuksia. Eräänä päivänä hän osti niin monta verimakkaraa, kuin suinkin oli saatavissa ja ripusti ne talonsa edustalla kasvavaan veripyökkiin. Hän käveli nyt talon edessä ja sanoi niille, jotka kohtasi — etenkin naisille, jotka ovat herkkäuskoisimmat — että nämä verimakkarat olivat kasvaneet esiin pyökistä samoin kuin omenat kasvavat omenapuussa. Ja tätä uskottiin, ja pari naishenkilöä pyysi istukkaita tuosta puusta, ja ne heille annettiin.
Herra Randolf oli rehti mies, iloinen ja avomielinen. Mutta herra Otto Ullgaard, jonka talo oli jotenkin lähellä suurta Blaa-jokea, oli pöyhkeä ja tavattoman suuremmoinen. Viime kemuissaan hän antoi kestitä vieraitaan puutarhassaan. Se oli juhannuksen tienoissa, ja ilma oli kaunis, niin että kaikki kävi hyvin, ja kaikki vieraat olivat tyytyväisiä, vaikkakin useimmat, ihmettelivät, ettei isäntä ollut saapuvilla. Mutta kun vähitellen ruvettiin huhuilemaan, että herra Ullgaard oli kieltänyt vierailtaan pääsyn itse taloon, väheni ilo melkoisesti. Eikä se parantanut, kun viimein nähtiin herra Ullgaardin istuvan isolla alttaanilla tirkistämässä vieraitaan, kuin olisivat he olleet merkillisiä eläimiä.
Yhdellä näistä maatilan herroista (en muista, kuka se oli) oli tapana viimeisinä ikävuosinaan lähteä ratsastamaan varhain aamuisin ja silloin puhaltaa merkillisiä toitotuksia metsästystorvestaan. Mutta tämä, samoin kuin edellä kerrottu pöyhkeyden esimerkki ja vielä moni muu omituinen seikka johtui siitä, että nuo herrat huomasivat, että vanhenivat ja että kuolema kuroitti pitkiä sormiaan heitä kouristaakseen.
Paitsi hyviä huonekaluja ja kauniita kukkia oli useilla näillä tilanomistajilla viinikellareja, joiden edessä täytyi nostaa hattua. Polvesta polveen he olivat jokaisen juhlallisen tilaisuuden johdosta piiloittaneet viiniä kellariin. Häissä neljäsataa pulloa, pojan syntyessä neljäsataa pulloa, tyttären syntyessä kaksisataa, hopea- ja kultahäitä vietettäessä he olivat siihen panneet viiniä, jota ei käytetty jokapäiväisessä elämässä, ja nämä viinipullot olivat kasaantuneet sinne hämähäkkien ja isojen päivänvaloa karttavien koirien parissa, nuo viinipullot, jotka oli ostettu juhlapäivän kunniaksi, juhlallisena yltäkylläisyytenä ja kullasta hohtavalla kukkarolla. Ja ne loikoivat siellä ja vanhenivat vanhenemistaan, tullen yhä jalommiksi, vaalenneita kummallisia viinilajeja, jotka puhuivat himmeää kaunista oraakeli-kieltä, jotka kuiskivat entisaikojen auringontäysinäisyyttä — pitkien päiväsarjojen muistoja — jotka loristen kertoilivat Reinistä, jotka mutisivat Loiresta ja Garonnesta. Ne loikoivat siellä, käyden yhä vaaleammiksi. Usein niillä ei ollut mitään määrättyä väriä. Kuten esimerkiksi eräs portviini-laji, joka oli yli sadan vuoden vanhaa. Kun vanha isoisänisä syntyi, jonka pitkäperuukkinen kuva riippui sirkkilöidyssä kehyksessä, silloin istutettiin tätä viiniä, silloin se punaisena hohti maassa, silloin se puserrettiin, silloin se kävi ja valui viimein pulloihin. Ja nyt … noilla viinipulloilla oli himmeä-piirteiset nimilaput, joihin oli kuvattu kolme Bakkuksen papitarta ja näiden alla koreili kömpelökirjaiminen nimi: Punaista Portviiniä. Kenties se kerran oli ollut punaista mutta kun nyt kaasi sitä lasiin, huomasi, ettei se enää ollut punainen, se oli harmaantunut, se oli samanväristä kuin vanha peltilevy — onko se ruskea vai keltainen? — Mutta se oli ihmeellisen kirkasta, ja se mutisi ja hyräili.
Rypäleistä tehty viini tuo mukaansa kesää. Se on moninaista ja vaihtelevaa: Iloinen samppanja tuikkii, burgundinviini uneksii, synkkänä ja alakuloisena, sherry on viileä ja selkeä syysaamu puistossa, ja jalo portviini on terveyden huumaus. Ja kaikki ne ovat auringonpalvelijoita.
Mutta näiden talojen ovi ei auennut vieraille. Useimmista nuorista henkilöistä kaupunki sentähden tuntui ikävältä ja omituiselta, elleivät tunteneet ketään kaupungin »Otava»-seuran jäsenistä. Se kuului kaupunkiin yhtä hyvin kuin kauppahuoneet ja tilanomistajat, sillä se edusti sitä huvitusta, sitä naurua ja hyvää tuulta, mitä täällä kosolta oli tavattavissa.
Tuota ryhmäkuntaa sanottiin yleisesti Otavaksi, sillä kun alussa oli ollut seitsemän jäsentä piirissään, ja kun nämä seitsemän usein näki yhdessä. Myöhemmin oli ystävysten luku vähentynyt. Yksi oli matkustanut pohjoiseen, ja yksi Chikagoon.
Ryhmäkunnan herrat oleskelivat paljon klubissa: talvella pienessä huoneessa, jonka erityisesti olivat vuokranneet, ja kesällä kauniissa klubipuistossa, missä löivät keiliä. Tai he istuivat huvimajan katolla, jota sanottiin torniksi.
Ennen he olivat asustaneet sisällä itse huvimajassa: suuressa valoisassa huoneessa, jonka seinillä riippui muutamia naurettavia vanhoja öljypainoksia entisen pörssin ajoilta, ja jossa oli mukavia keinutuoleja ja sohvia. Mutta heidän täytyi muuttaa sieltä pois, sillä selittämättömästä syystä tulivat seinät kesällä täyteen muurahaisia, tavattoman mustia ja ruskeita muurahaisia, jotka riippuivat suuret keltaiset munat kidoissaan kulkien aina kattoon asti, niistä ne silloin tällöin tipahtivat herrojen päähän. Mutta näitä muurahaisia nuo häiritsemättömyyttä rakastavat herrat eivät lainkaan voineet kärsiä, ja kun tuollainen hyönteinen putosi jonkun päähän ja syhytti häntä ja ruiskutti väkevää nestettään hänen niskaansa, hän keikahti pystyyn, raastoi tukkaansa ja käyttäytyi kuin hurjistunut ihminen ainakin. Alussa toiset nauroivat ystäviensä hyppäyksille, mutta kun lopulta jokainen oli saanut osansa (se, joka tätä kesti kauimmin, sai palkinnoksi kalloonsa kokonaista kaksi muurahaista, jotka ilmeisesti olivat aviopari), niin he muuttivat yksin voimin punssimaljansa ylös katolle, minne mukavat portaat johtivat, ja mistä heille aukeni näköala yli puiston..
He pyysivät klubin isäntää tekemään voitavansa, karkoittaakseen muurahaiset. Syyskesällä, kun illat kävivät viileiksi, he näet tahtoivat päästä takaisin tuohon huoneeseen. Isäntä oli alussa hyvin aulis, sätti muurahaisia paholaisiksi ja antoi pestä sekä voidella huonetta jauheella, jonka piti olla vahingollista muurahaisille. Mutta se ei kuitenkaan paljoa auttanut. Mutta kun herrat taas valittivat, isäntä löi asian leikiksi ja sanoi:
— No, mitä? Eiväthän ne totta puhuen ole muuta kuin viattomia hyönteisiä.
Eikä hän tehnyt asiasta sen enempää. Herrojen täytyi jäädä katolle, ja kun syyspuolella satoi, he siirtyivät pieneen sisähuoneeseen.
Ja sille kannalle jäivät asiat sitten. Sentähden istui nyt Otava joka kesäilta ylhäällä huvimajan katolla. Useimmiten he olivat siellä kaikki viisi; jos jonkun oli lähdettävä toisaalle, hän tavallisesti lähetti ystäville sanan, ettei voinut tulla.
Se, joka jotenkin aina oli saapuvilla, ryhmän vanhin ja johtaja, oli lakitieteen kandidaatti Frederik Rick. Hänestä mainittakoon ensin muutama sana, ja sitten kustakin erikseen.
Herra lakit. kand. Frederik Rick ei ollut voinut ajatella mahdolliseksikaan istua virastossa ja antaa monena vuotena perätysten jonkun virastopäällikön häntä komentaa. Eikä hänellä ollut sen huomattavampaa halua asianajotoimeen. Hänellä oli kaikeksi onneksi joltinenkin omaisuus, jonka oli perinyt muutama vuosi sitten kuolleilta vanhemmiltaan, laivanvarustaja Simon Rickiltä ja tämän vaimolta, omaa sukuaan Tönder, ja nyt hän antoi maapallon pyöriä ja päivien kulua, saattoipa silloin tällöin kehaista, että nyt siitä kai pian sai tulla jotain. Seuraus tästä kaikesta oli se, että Frederik Rick vielä kolmannellakuudennella ikävuodellaan yhä vaan oli lakit, kandid. Frederik Rick, ja että hän yhä vaan asui tässä kaupungissa ja vanhempiensa talossa, missä vanha uskollinen palvelijatar huolehti hänestä ja hemmoitteli häntä joka tavalla ja oli hyvin lempeä niihin hullutuksiin nähden, joiden hän käsitti käyvän laatuun, kun herra Rickillä oli talossa seuranaan naisia ja herroja.
Lakit, kand. Frederik Rick oli ollut laiska poika kouluaikanaan. Hän oli ollut suuri vallattomien temppujen keksijä ja oli usein jäänyt luokalle. Hän vaan halusi päättää koulunkäyntinsä ja tulla ylioppilaaksi, ja valmistuttuaan, hän heti paikalla kehittyi täydelliseksi keikariksi. Jonkun aikaa häntä huvitti käydä pääkaupungissa tupsulakki päässä, ja hän pimitti loisteliaisuudellaan, huonosta luonteestaan huolimatta, useimmat rillejä kantavat ja kalpeat laudaturi-ylioppilaat, jotka kulkivat niska kumarassa ja käyttäen hansikkaita, jotka istuivat kömpelösti, kädessä sauva, jota eivät osanneet liikutella, ja tupsu heiluen sinne tänne jotenkin merkityksettömästi. Mutta Frederik Rick tähtäsi vielä korkeammalle; hän viskasi pian nurkkaan tuskallisen tupsulakin ja rupesi muotiherraksi, päässä silkkihattu ja yllään uudenaikainen puku, joka oli ommeltu parhaan räätälin liikkeessä. Jos muuten oli tilaisuus näyttäytyä, niin hän kyllä sitä käytti: naamiohuveissa, yksityistanssiaisissa — aina hän keksi jotain, mikä pani ihmiset hänestä puhumaan, ja nämä milloin suuttuneina, milloin vakavina pudistivat päätään, silloin tällöin vaivoin peittäen hymyä; olihan hän sentään koko hauska nuori mies.
Todella oli merkillistä, että Frederik Rick keskellä kaikkea tätä mellakkaa ja toveruutta sai aikaa suorittaa lainopillisen tutkintonsa, mutta saipa hän sen suoritettua ja palasi heti senjälkeen kotikaupunkiinsa tosin muka aikoen levätä muutaman kuukauden, ennenkuin oli ryhtyvä etsimään pysyvää tointa. Mutta nyt hän huomaamatta liukui toimettomaan virattomuuteen, ja hänestä tuli vähitellen hiljainen ja vaatimaton johtaja sille ryhmäkunnalle, jolla oli nimenä Otava. Hänellä oli omat etuoikeutensa klubissa, omat aikansa tulla ja mennä, omat sikaarinsa ja omat viininsä, jopa joskus oma ruokalistansakin. Eikä ollut onnetonta klubille, että hän oli sen ensimäinen mies. Frederik Rick osasi näet järjestää asiat siinä pikkukaupungissa, missä oli syntynyt, niin ettei kukaan sen enempää puuttunut hänen ja hänen ystäviensä elämään, jota kaikki kuitenkin pitivät moitittavana. Olihan hän lopulta kuitenkin ihminen, jonka elämää täytyi sietää. Hän ei tuntenut vilpillisyyttä. Ja hänellä oli älyä ja luontevuutta. Hän oli lisäksi muodostanut itselleen jonkunlaisen elämänfilosofian kaikessa tyhjäntoimittajaelämässään, ja se oli hänen ystäviensä arvostelun mukaan merkillinen kyllä ja oli saattanut hänet vähitellen luopumaan kaikesta teeskenteleväisyydestä ja tehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli, tyylikäs ja sisimmässään itsetietoinen herra täynnä hyväntahtoisuutta ja rakastettavaisuutta. Hänen ystävänsä pitivät paljon hänestä. — Kas tuossa on Frederik, he huusivat, kun näkivät hänen tulevan, ja kun hän astui heidän keskelleen, heillä oli se tuntemus, että nyt tuli rakastettavaisuus omassa persoonassaan.
Toinen järjestyksessä tässä seurassa oli luutnantti Tambs, orhiksi mainittu. Hän oli vaaleanverinen, ja hänellä oli suuret vaaleankeltaiset viikset, jotka suorastaan pärskyivät. Hän ei ollut saanut liikanimeään sen nojalla, että olisi ollut paljon tekemisissä hevosten kanssa, vaan sentähden, että hän kerran, kun teki matkustavaan teatteriseurueeseen kuuluvalle pikku naiselle hellän ehdoituksen, sai vastaukseksi: — Teidän kanssanne en totisesti rohkene olla tekemisissä, te näytätte jotenkin himokkaalta, tehän olette vallan orhin näköinen.
Luutnantti Tambs oli kaiketi suurin yöeläjä joukossa. Ensi iltahetkinä hän saattoi olio koko kiivas ja urhea. Usein hän puhui siitä, että tunsi itsensä suljetuksi tässä kaupungissa ja torui Frederik Rickiä, kun tämä sitä puolusti. Hän näytti yleensä siltä, että vieraan piti luulla: — Nyt luutnantti ikävystyy, pian hän kyllä ottaa lakkinsa ja menee. Mutta niin eivät Otavan herrat ajatelleet. He tiesivät, ettei luutnantti Tambs ollenkaan mennyt pois, vaan että hän päinvastoin jäi istumaan, niin kauan kuin suinkin sai jonkun heistä istumaan mukanaan. Ja mainiota oli, että hän selvisi humalastaan illan kuluessa. Hän puheli paljon, hyräili pikkulauluja, innokkaasti punoessaan viiksiään, jopa hän sieti, että nuori Christian Dahm siveli hänen partaansa, jos hän vaan ei jatkanut liian kauan, niin että parta joutui epäjärjestykseen, sillä jos Christian Dahm tämän aiheutti, silloin tirkisteli orhi tyytymättömänä vasemmalla silmällä ja lopsutteli nuoren herran perään suurine valkoisine hampaineen.
Christian Dahm oli tämän piirin nuorin jäsen, ainoastaan kaksikymmenvuotias. Hän oli sen nopsajalkainen Hermes, siivet kantapäissä. Hän juoksenteli ympäri kaupunkia, kuuli uutta ja kertoi uutta, ja nauroi paljon. Jos jotain oli tekeillä, jos liikkui mielenkiintoinen, jännittävä mutta sekava huhu, ja jos Otavan herrat kernaasti tahtoivat saada selville oliko se tosi, vai oliko se keksitty, he sanoivat Christian Dahmille:
— Kuule, Christian, sinä olet tietysti kuullut, mitä kerrotaan siitä seikasta. Nyt sinun vihdoinkin tulee saada tietää, miten sen laita oikeastaan on. Tapaat meidät sitten tornissa kello 8 tänä iltana.
— Sen teen kyllä, sanoi Christian ja nauroi.
Sitten hän lähti ja kysyi joka vastaantulijalta, nauroi usein, kuin olisi tuntenut koko jutun, yllätti ne, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa ja asetti niin, että ennenkaikkea tapasi kaikkein suurimpia juorukontteja. Ja hän kuunteli ja jutteli, ja kun kello löi kahdeksan, kiipesi Christian Dahm ylös tornin portaita ja sanoi:
— Iltaa… nyt pamahtaa. Nyt se asia on selvillä… niin ja niin on sen laita.
On ihmisiä, joilla on suuri taito urkkia esiin kaikki, mikä on yhteydessä skandaalien kanssa. Ja jos skandaali koskee luvatonta rakkautta, ovat vallan nuoret henkilöt kaikkein taitavimpia. He ovat kai nauttineet jotain, mutta useimmiten ainoastaan vähän tämän maailman ihanuuksista; heidän kärsimättömyytensä ja uteliaisuutensa panevat heitä tarkkaamaan silmillään ja korvillaan, niin, kaikilla aistimillaan. He saavat aavistuksia, he saavat kuin vainun, koiran tavoin, joka ajaa takaa jänistä.
Ei voi kieltää, että, jos kiertelevät huhut lähtivät salatusta rakkauden Edenistä, ei kenenkään tarvinnut kehoittaa Christiania lähtemään tutkisteluilleen, ei, silloin hän kehoittamatta meni niitä urkkimaan;, hän kiersi kaupunkia, jutteli ja nauroi. Mutta kun hän oli päässyt asian perille, silloin takaisin ystävien luo torniin sitä kertomaan! Se hänen pakostakin täytyi tehdä. Hänelle tuotti sydämellistä iloa ilmoittaa ystävilleen tuo asia. Hän ei voinut elää ilman sitä.
Sellainen oli Christian Dahm. Joku vakava mies pitänee häntä ehkä sietämättömänä; hän oli poikamainen, siinä kaikki. Ja sentähden on hänen lavertelemisensa annettava anteeksi. Hänen kielensä ei koskaan ollut häijy. Hänen halunsa tutustua toisten seikkailuihin johtui hänen haluunsa saada itse kokea samoja seikkailuja. Ja kun siis Christian Dahm jonkun ajan kuluttua itse muuttui erinomaiseksi seikkailijaksi, ei hän enää kulkenut kertomassa toisten seikkailuja.
Neljäs piirissä oli nuori asianajaja Karl Beck. Hän oli hyvin innokas luonne, ja tapahtui varsin usein, että hän koko illan piti seuran hereillä puheillaan ja laulullaan. Hän lauloi etenkin ruotsalaisia juomalauluja, noita omituisia, puoleksi hurjia ja hilpeitä, puoleksi syvästi synkkämielisiä lauluja. Ne olivat sangen hyvin paikallaan myöhäisenä iltahetkenä, kun kuu kumoitti ja tähdet loistivat. — Teatteriasioitakin hän harrasti; kun kaupungin nuoret naiset ja herrat esittivät jonkun näytelmän vanhassa teatteritalossa, hän oli aina mainetta niittävä ensimäinen näyttelijä. Eräänä päivänä, kun muuan teatteriseurue matkusti pois kaupungista, hän lähti mukaan ja tahtoi kaikinmokomin naida primadonnan, keski-ikäisen jotenkin lihavan naishenkilön… Niukuin naukuin hänen perheensä sai tämän estetyksi.
Seuraa sitten viides ja viimeinen (emme tiedä mitään noista kahdesta, joista toinen on pohjoisessa, toinen Chikagossa), »poika» arvossapidetyssä toiminimessä Fr. Reffson ja Poika. Hän oli mies, jota ei oppinut tuntemaan parissa kolmessa päivässä. Mitä piti oikeastaan hänestä uskoa?… Niin arvollinen, niin jäykän tarkka kaikissa toimissaan: kun hän istui pulpettinsa ääressä ja ojensi jonkun paperin konttoristille ja matalalla, melkein kuulemattomalla äänellä antoi hänelle määräyksen, niin täytyi se ymmärtää. Sillä jos sitä ei ymmärretty, tuli pieni ryppy nuoren liikkeenjohtajan otsaan, joka ei suinkaan jäänyt konttoristilta huomaamatta. Ja kadulla hän kulki aina hienosti puettuna — useimmiten mustissa. Eipä hän näyttänyt mieheltä, joka luki nuo levottomat ihmiset, Rick ja Tambs, läheisiksi ystävikseen. Ei, hän näytti siltä, kuin olisi kuulunut vallan toiseen jäykkään seurapiiriin. Mutta kun joku näistä kohtasi hänet, ja kun molemmat ystävykset kulkivat tuttavallisesti yhdessä, näki kyllä, että he pohjaltaan ymmärsivät toisiaan erinomaisesti. Kun he siinä niin kulkivat ja juttelivat, huomasi, jos ohikulkiessa sai kuulluksi jonkun sanan heidän keskustelustaan, että herra Reffson oli se, joka oli käyttäytynyt vallattomimmin heidän viime kekkereissään.
* * * * *
Näin olen kertonut kaupungin merkillisyyksistä, kaikista torneista, kaikista pikku vesoista. Tasaiset talot ovat jo sulkeneet ovensa: kaikki ne kunnon työteliäät ihmiset, jotka kukko herättää työhön ja joille pimeä laskeutuu uneksi. Kaikki ne hyvät aviomiehet ja isät, jotka kävelivät vaimoineen ja lapsineen tietä pitkin sunnuntai-iltapäivinä, aina maaseudulle asti, missä laskeutuivat lepäämään vanhan puun juurelle, ottivat esille leipää ja maitoa eväspussista ja iloitsivat apilan tuoksusta ja poutapilvien kiillosta. Kaikki vanhat isoisät, jotka istuivat sohvan kulmassa ja häpesivät, että elivät lastensa armoilla, kaikki vanhat naiset, jotka lukivat postilloja, ollakseen valmiit täältä-lähtöön… Niin, sellainen oli tämä kaupunki.
Ja aurinko paistoi taas päivän työn yli, ja pimeä laskeusi, ja kaikki vaipui lepoon — lukuunottamatta muutamaa ulos jätettyä koiraa, joka haukkui kuuta, tai jotain »Otavan» herraa, joka hieman horjuen kulki kotia…
Carsten tunsi luutnantti Tambsin, Otavan orhin, sotilaskoulun ajoilta. He olivat jälkeenpäinkin tavanneet toisensa ja olivat aina sopineet hyvin keskenään. Nyt seurasi kokonainen tuttavuuden uudistuskohtaus, kun he tapasivat toisensa linnoituksessa. He kävelivät tunnin ajan edestakaisin ja puhelivat vanhoista ja uusista seikoista. Kun päivällisaika lähestyi, pyysi Carsten luutnantti Tambsia luokseen päivälliselle ja lähetti sotamiehen kotia viemään Aadalle sanan. Vielä hetken he kulkivat yhdessä, ja luutnantti Tambs punoi vaaleita viiksiään ja perehdytti Carstenin kaupungin asioihin, kertoi hänelle sen huomattavista henkilöistä, varsinkin ylhäisistä upseereista. He nostivat molemmat hartioitaan puhuessaan everstistä, joka käytti joutohetkiään Moseksen kirjain tutkimiseen ja joka piti silmällä nuorten upseerien naisseikkailuja. He arvostelivat erästä kapteenia, joka aina piti sotamiesten puolia aliupseereja ja upseereja vastaan, ja Carsten sanoi suoraan, että sillä oli syynsä. Tuo kapteeni oli rahvaan lapsi; hän ei pitänyt ylellisistä nuorista miehistä; hän oli kai itse syrjäytetty, hän vaistomaisesti, he, he, he, piti käskynalaisten puolia. He olivat yhtä mieltä melkein kaikessa: Kenraali, no hän oli eriskummainen mies kaikkine ulkoharrastuksineen. Mutta hän oli pohjaltaan etevä mies. Täytyi olla anteeksiantavainen häneen nähden.
He kulkivat seuraavassa tuokiossa kotia Carstenin luo, missä hyvä päivällispöytä heitä odotti. Luutnantti Tambs oli vallan haltioissaan eri ruokalajeista ja vakuutti Aadalle, että kun joka vuoden päivä söi kurjaa klubi-ruokaa, pani kahta enemmän arvoa sellaiseen pöytään.
Kun iltapäivällä pari kaupungin rouvaa tuli käynnille (kaupungin rouvat olivat yleensä hyvin uteliaat), herrat vetivät verukkeeksi toimensa ja menivät suoraapäätä klubi-puistoon, missä Carsten tornissa esitettiin »Otavan» herroille. Carsten oli pian kotiutunut heidän parissaan ja sai lopulta heiltä kutsun illaksi klubiin. Hän lähetti sanan kotia ja käski pyytää anteeksi jos palasi myöhään.
Siitä tuli hauska ilta. He istuivat kauan illallispöydässä, missä tarjottiin voileipäpöytää ja yhtä lämmintä ruokaa, lampaan kyljyksiä. Sitten he kokoontuivat torniin oivallisen punssi-maljan ääreen, ja viimein he läksivät kävelemään kaduille, missä kaikki oli hiljaista. Levottomina, kuten ne ihmiset ainakin, jotka eivät tahdo palata kotia, he lopulta menivät alas laivasillalle, missä heitä odotti oikein pieni seikkailu. He tapasivat siellä neljä juopunutta merimiestä, joiden teki mieli tapella, ja jotka sylkivät kouriinsa. Yksi heistä jo riisui takkinsa. Rick rauhoitti heitä kysymällä, olivatko norjalaisia. Totta kai he sitä olivat jokikinen, ja eihän siis sopinut olla vihamiehiä. Tämä miellytti noita neljää merimiestä. He muuttivat silloin menettelyään, kävivät ystävällisiksi ja kertoivat, että heidän oli määrä seuraavana päivänä matkustaa Grönlantiin, ja että nyt odottivat mielitiettyjään, heittääkseen heille jäähyväiset. Sentähden he olivat suuttuneet, kun olivat luulleet, että Otavan herrat tahtoivat riistää heiltä heidän lemmittynsä. Rick, joka täälläkin oli hiljainen rauhanhieroja, vakuutti, ettei tahdottu riistää heidän lemmittyjään, mutta että heidän annettiin valita kummanko ottaisivat, lemmittynsä, vaiko jotain väkevää juotavaa. Tuumittuaan he valitsivat väkevän juotavan. Heidät vietiin silloin klubi-puistoon, viimein ylös torniin, missä he synnyttivät pahaa kohuaa portaissa ja kiroilivat karkeasti, luullen puoleksi, että tahdottiin tehdä heille pahaa. Samoin, kun punssia kaadettiin laseihin: ensin he sitä haistelivat, ennenkuin joivat, he kun pelkäsivät, että rotan myrkkyä oli pohjalla. Mutta saatuaan varmuuden siitä, että aine oli puhdasta, he joivat halukkaasti ja vilkuttivat silmiään mielissään sen voimasta ja makeudesta. Vähitellen he sulivat ja kertoivat matkoistaan meren poikki Grönlantiin, missä viettivät talven kalastaen turskaa. He mainitsivat niiden kaupunkien nimet, joihin olivat tulleet. He panivat ajattelemaan merta ja kuolemaa. Erään paikan nimi oli »Sininen Syvyys», erään valotornin nimi oli »Haudan Lyhty».
Heidän puhuessaan loi Rickin sytyttämä kynttilä valoaan heidän kasvoilleen. Kaksi heistä oli tyhmiä, vaaleansilmäisiä, tukka keltainen ja vanukkeinen; mutta kaksi oli tummaihoisia ja -tukkaisia, ja heillä oli mustat silmät ja parrat. Nämä näyttivät kummallisilta punaisilla kaulahuiveilla.
Otavan herrat istuivat kauan heidän parissaan. Jokunen heistä tahtoi kyllä aika ajoin poistua, mutta hänet esti siitä Rick, joka, kuten monet elähtäneet ja sisällään alakuloiset miehet, löysi suoranaista virkistystä näiden miesten seurasta, joiden mielessä ei ollut olemassa mitään epämääräistä surua, jotka elämöivät, kunnes pökertyivät, jotka antoivat kaiken mennä, niin kauan kuin se kävi päinsä, uhraamatta millekään seikalle ainoatakaan ajatusta.
— Odotappas, Rick aina huusi, kun toiset tahtoivat mennä, onhan virkistävää tavata tälläistä väkeä. Nyt he lähtevät tuolle merimatkalle… ja jos sieltä pääsevät hengissä tänä vuonna, se on hyvä, mutta tuskinpa pääsevät tulevana vuonna tai sitä seuraavana. Meillä on totisesti jotain opittavaa heiltä.
Ja hän kävi vielä tarkkaavaisemmaksi, kun toinen tummapartaisista kertoi, että oli kotoisin saaresta, missä ei ollut haudattuna ainoatakaan miestä, sillä kaikki miehet oli meri vienyt. Tämä ei ollut tyhjää puhetta, se oli totta.
Lopulta Otavan herrat menivät katsomaan kalastajien alusta, leveäkokkaista, kokokannen peittämää venettä, joka oli uloinna sillan laidassa. Pienessä kopissa oli seinällä kuva, öljyllä maalattu, esittäen myrskyä, ja sen alla oli kirjoitettuna: Näin on, kun silmäni sulkeutuvat, ja meri ympärillä on täynnänsä vaaroja.
Nämä miehet olivat nyt heidän mielestään enempää kuin edellä. He eivät enää olleet puolijuopunutta irvinaamaista meriväkeä, joka juoksentelee viinan ja naisten jälessä. Sellaisina kuin he istuivat siinä myrskyn, meren ja raakojen irstailujen merkitseminä, he muuttuivat näiden herrain mielessä joksikin synkäksi, voimakkaaksi, joksikin, mikä toi sanoman pitkistä sumuisella merellä vietetyistä öistä ja vieraissa satamissa koetuista hurjista seikkailuista.
— No niin, sanoi Carsten luutnantti Tambsille, kun he viimein astuivat kotiapäin ja kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. — Olipa tämäkin ilta! Onhan se joka tapauksessa parempaa kuin loikominen Börgessä; onhan se jotain uutta — vaikka ei juuri sitä, jota minä oikeastaan haluan… onpa se ikävää, etten voi rauhassa viihtyä täällä. Toiset elävät kuitenkin sangen tyytyväisinä täällä, Rick esimerkiksi, joka kyllä voisi matkustella; mutta hän ei siitä välitä, hän istuu täällä paikoillaan koko vuoden. Ulkomaanmatka kummittelee nyt veressäni, enkä koskaan pääse siitä rauhaan.
Luutnantti Tambs oli vallan samaa mieltä ja sanoi nyt kuten muulloin tätä kaupunkia nurkkalaksi.
— No, no, kaupunki on kyllä hyväkin monessa suhteessa, lopetti Carsten, ja onhan meidät asetettu tähän maailmaan, he, he, he, puutetta kärsimään.
Carsten ja Aada tekivät käyntejään kaupungin lähistössä asuvilla maatilanomistajilla ja kaupungin virkamiehillä ja upseereilla. Ja ennen pitkää he saivat kutsut sinne ja tänne. Vanhan herra Randolfin luona he viettivät illan; mutta hänen seuransa ikävystytti, hän kun alituisesti ja yksinomaan puhui omista seikkailuistaan: miten kerran oli piessyt nimismiestä, ilman että tämä oli asiasta hiiskunutkaan, miten kerran oli ajanut kaupunkiin kaksi mullia vaunujen edessä ja miten kerran oli päästänyt kaikki vasikkansa metsään ja miten hän itse ja Otto Ullgaard olivat niitä metsästäneet. Hän näytti nyt ylen havainnollisesti Carstenille ja Aadalle, uhaten kaataa kumoon huonekalut, miten vasikat olivat juosseet pahanpäiväisesti ja miten ne olivat hyppineet sääret jäykkinä, kun luoti niihin osui. Ja lopuksi hän antoi melkein sopimattoman kuvauksen siitä, mitä ne säikähdyksissään olivat itsestään päästäneet.
Muutama päivä myöhemmin he kävivät Herra Reinoldin lesken luona; mutta ainoa, mihin tuo vanha nainen osoitti mielenkiintoa oli pitää silmällä, että hänen neljää koiraansa kunnollisesti pestiin. Hän juoksenteli edestakaisin talon ja pihan välillä ja torui pesijöitä.
Carsten pettyi toiveissaan saada näissä taloissa viettää miellyttäviä hetkiä. Todellisuudessa näiltä ihmisiltä puuttui nuoruutta. Nuo sisällä-eläjät olivat ryppyiset ja piiloon pannut kuin vanhat omenat.
Sitten he kävivät niinikään eräiden siviili- ja sotilas-virkamiesten luona, missä heillä ei ollut hauska eikä ikävä, missä eivät suorastaan istuneet toivoen, että pian pääsisivät pois — minkä itse teossa olivat tehneet herra Randolfilla ja leskirouva Reinoldilla — mutta minne eivät liioin ikävöineet takaisin.
Seuraus oli, että Carsten vietti useimmat hetkensä, jotka olivat vapaina, ulkopuolella kotiansa, Otavan herrojen parissa.
Mutta eräänä päivänä Aada kohtasi kadulla ystävättären kouluajoilta, Margrethe Bjelken, jonka kanssa usein välitunnilla oli kulkenut käsi kädessä, ja jota aina oli ihaillut hänen kullankeltaisen tukkansa ja suurten sinisilmiensä vuoksi. Heidän välillään ei oikeastaan ollut koskaan vallinnut lämmintä ystävyyttä, ja he olivat sillä ajalla, kun eivät olleet toisiaan nähneet, tuskin uhranneet toisilleen ajatustakaan, mutta kohdatessaan toisensa tässä kaupungissa, missä he molemmat oikeastaan olivat vieraita, he melkein syleilivät toisiaan. Ei kumpikaan ollut aavistanut, että toinen asui täällä. Niin, Margrethe olikin juuri muuttanut kaupunkiin ylempänä olevasta laaksosta, missä oli asunut sen kesän.
— Oi, rakas Aada, hän sanoi, minä niin suuresti kaihoan metsäilmaa… minun on usein niin vaikea hengittää.
Ja hän painoi hymyillen valkoista tavattoman kaunista kättänsä povelleen.
— Mieheni on tuolla alhaalla sillalla, hän jatkoi, tule mukaani, Aada.
— Mutta, Margrethe, oletko naimisissa?
— Vai etkö sitä tiedä, totta kai… hän kumarsi… saanko esittää sinulle konsulinrouva Lydersin, omaa sukuaan Bjelke… olen hyvin, hyvin tyytyväinen. Mutta hyvä Jumala, Aada, kuinka sinä olet ollut kauan poissa… Börgen linnoituksessa… niin tulehan nyt… toivon, että voimme seurustella. Onhan tämä kaupunki muuten sangen mukiinmenevä. Saatpa nähdä, että meidän tulee hauska täällä yhdessä… meillä on niin sievä asunto.
Aada meni ystävättärensä kanssa ja hänet esitettiin hänen miehelleen, konsuli Lydersille, vanhanpuoleiselle, varsin komealle herralle, joka oli tavattoman kohtelias. Tuttavuus oli pian solmittu, ja jo seuraavana iltana Aada ja Carsten olivat heillä pienessä piirissä talon parhaita ystäviä. Konsulin keittiö ja viinit tekivät Carsteniin suuremmoisen vaikutuksen.
Kun tulee vieraaseen kaupunkiin, kulkee kuurusilla, etsiessään tuttavuuksia. Pysähtyy milloin toisen, milloin toisen kohdalle tunnustellen. Muutamat hylkää, oltuaan heidän parissaan hetken, toisten seurassa viipyy ja ottaa heidät ystävikseen. Konsuli Lydersin perheeseen olivat Stahlit ensi kerran pysähtyneet. Seuraava talo, johon pysyvästi kotiutuivat, oli laivanvarustaja Ornen; mutta on tarpeellista heistä ensin mainita pari sanaa.
Laivanvarustaja Orne ja hänen nuori vaimonsa asuivat kappaleen matkan päässä ulkopuolella kaupunkia. Heillä oli koko talo omissa hoteissaan. Se oli yksikerroksinen talo, jossa oli kuusi huonetta, missä heillä oli enempi kuin riittämiin, he kun olivat paljon itsekseen. Kerran he olivat hakeneet hieman seurustelijoita, mutta olivat siitä herjenneet. Sillä kun kaupungin väki oli ollut vieraina laivanvarustaja Ornen talossa, ei oltu päästy oikeaan äänilajiin. Kun isäntä ja emäntä olivat ottaneet johdon, eivät vieraat oikein olleet seuranneet mukana; kun vieraat olivat ottaneet johdon, eivät isäntä ja emäntä olleet ymmärtäneet mitään. Laivanvarustaja Ornen kemuissa saatiin hyvää ruokaa ja hyviä viinejä. Isäntäväki oli rakastettavaa, ja kuitenkin puuttui tuo hyvä sopusointu — mistä se johtuikaan?
Kun vieraat menivät kotia sellaisista pidoista, he sanoivat toisilleen:
— No, nämä pidot aina ovat hyvin erilaisia… Eivät Ornen puolisot kuulu meidän joukkoomme, ei, se ei käy laatuun.
He olivat oikeassa; sillä laivanvarustaja Orne ja hänen vaimonsa eivät olleet sen kaupungin oikeita lapsia.
Tuo siihen aikaan varakas laivanvarustaja Orne oli köyhän miehen poika siitä kaupungista. Kansakoulussa, jota hän lapsena oli käynyt, oli opettaja kiinnittänyt huomionsa hänen hyviin lahjoihinsa, varsinkin hänen laskutaitoonsa, ja tämän opettajan välityksestä hän sai paikan puotipalvelijana rikkaan kauppias Peder Gamalin luona. Oltuaan tämän liikkeessä jonkun vuoden ja saatuaan hieman rahoja säästöön, hän matkusti Etelä-Ameriikkaan, ja nyt hän näytti olevan tietämättömiin kadonnut. Kului vuosi toisensa jälkeen. Ei kukaan kuullut hänestä puhuttavan. Opettaja ja Balduinin äiti luulivat, että hän kai aikoja sitten oli kuollut — saattaahan tässä maailmassa tapahtua niin paljon seikkoja — ja molemmat muuttivat siinä uskossa ollen manalle. Lopuksi ei kukaan enää häntä muistanut.
Yli kolmekymmentä vuotta kului. Silloin eräänä päivänä kaupunkiin tuli aviopari, joka poikkesi kaupungin parhaaseen hotelliin. Paljon matkatavaroita heillä oli mukanaan. Käännyttiin katselemaan tätä pariskuntaa, kun se näyttäytyi kaupungilla ja ajateltiin: Ne ovat rikkaita ulkomaalaisia, jotka jälleen matkustavat pois huomenna tai ylihuomenna… Miestä ei kukaan erityisesti katsellut. Hän oli tumma, kuiva ja jäntevä, pikemmin ruma kuin kaunis. Jokainen ajatteli katseillaan verratessaan häntä ja hänen vaimoansa, jonka kanssa kulki käsikädessä.
— Tuo kaunis nainen on varmaankin ottanut hänet rahojen vuoksi.
Liian kaunis hän oli. Orhi tuli eräänä iltapäivänä hengästyneenä ylös torniin ja huusi:
— Jumalainen näky!
Ja sitten hän kertoi tuosta ihmeen kauniista naisesta ja keltaisesta, tummasta miehestä, jota piti röyhkeänä sentähden, että hän yleensä kulki tuon naisen seurassa. Hän oli jännityksessä (tarvittiinpa jotain erinomaista, jotta Orhi olisi tullut näin intoihinsa), ja Christian Dahm lähetettiin tiedustelemaan, keitä nämä aviopuolisot olivat.
Mutta sillä kertaa Christian ei päässyt niin hevillä selville. Ei kukaan tietänyt, keitä nuo puolisot olivat. Vasta vähitellen alettiin kertoa jotain, mitä seurasi enempää: Miehen nimi oli Orne… Balduin Orne… Ja vähitellen kerrottiin, että tuo mies oli syntyisin tästä kaupungista. Aivan harvat sanoivat:
— Balduin Orne… aivan oikein, muistelen sennimistä. Balduin Orne?Niin todella, sennäköinen hän hyvinkin saattaa olla.
Joku, joka oli tuntenut Balduin Ornen pitkä aika sitten, meni hänen luokseen ja kysyi, tunsiko hän jälleen lapsuudentoverin. Ei, ei hän tuntenut. Mutta kun tuo toveri oli puhunut kauan, hymyili Orne, niin että kaikki hampaat näkyivät ja muisti kuitenkin paljon asioita… niin, hän oli kyllä ajatellut tätä kaupunkia kaikkina noina vuosina; koti-ikävä olikin suureksi osaksi saattanut hänet matkustamaan tänne takaisin.
Ja nyt hän jutteli aikaisemmat vaiheensa ja kertoi, miten hänen oli ollut noina kolmenakymmenenä vuotena.
Näiden lapsuudentoverien kertomuksista: ei siis Balduinin omien sanojen mukaisesti, vaan niin, kuin niitä käsitettiin, levisi kaupungille seuraavaa:
Noilla kaukaisilla seuduilla, joita harvat tuntevat, hän oli käynyt kauppaa omin päin, oli ostanut maalattuja savipiippuja ja paloviinaa englantilaisilta kauppiailta ja oli matkustanut arojen halki puolivillien intiaaniheimojen luo ja oli vaihettanut piiput ja viinan eläinnahkoihin. Ja nämä hän jälleen myi turkkureille. Tätä hän oli jatkanut muutaman vuoden. Sitten hän oli ryhtynyt kaivamaan kultaa. Ei seikkailijan tavoin, joka kaivaa kolme päivää, joka löytää kimpaleen ja juo sen pois kapakassa, löytää seuraavalla kerralla, nälkää nähtyään, taas kyllä kimpaleen, jonka taas kuluttaa juomiseen ajatellen, että pian taas tulee uusi kimpale… ei, Balduin Orne kaivoi ahkerana kuin muurahainen, hän kulutti sormensa verille, hän teki kauan työtä eikä löytänyt kultaa kimpaleittain, vaan hietajyvinä, jotka pesi puhtaiksi ja joita ei juonut eikä pelannut pois, vaan jotka pani säästöön.
Hän oli koonnut paljon rahoja uutteralla työllään; mutta hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin maan kaivamiseen. Eikä hän koskaan ohut tuhlannut shillingiä turhaan. Hän ei ohut koskaan käynyt tanssiaisissa, ei koskaan ravintoloissa, hän oli edelleen köyhän miehen poika, kotoisin pienestä länsirannan kaupungista Norjassa, hän käänteli shillingiä ja kätki taalerin kirstun pohjalle.
Mutta eräänä päivänä hän kohtasi sen naisen, johon rakastui. Niin, hän, joka ei koskaan ohut antautunut mihinkään lemmenhankkeeseen, rakastui, kuten tuollaiset keski-ikäiset miehet: silmät tuijottaen, kitalaki kuivana ja huulet kalpeina hän tunsi niin voimakasta intohimoa, että veri nousi päähän, paksuna ja raskaana. Ja tuo nainen, jota hän rakasti, sopi merkillisesti hänelle. Hän ei ollut järkevän sukkatavara-kauppiaan eikä minkään muun ahkeran miehen tytär, vaan yhden tuollaisen eriskummallisen »kenraalin», joita kaukaisessa lännessä on useita, jotka kantavat loisteliasta univormua ja joilla on säteilevä sukupuu. Tämä kenraali kertoi kaikille, jotka tahtoivat juoda pullon viiniä hänen kanssaan ja maksaa sen, isoisästään, joka oli Espanjan grandi ja joka oli ollut naimisissa keltapuna-tukkaisen saksalaisen naisen kanssa. Kun näki hänen tyttärensä, saattoi uskoa, että tässä puheessa ehkä oli perää: tuon tyttären vartalo oli rehevä, mutta joustava, hänen tummat silmänsä alussa polttivat, mutta vaipuivat kauan tuijoitettuaan makeaan lemmenkaihon raukeuteen. Ja yhden seikan kaikki miehet huomasivat ollessaan hänen läheisyydessään: että hänen ylitsensä lepäsi yö. Sillä toiset naiset ovat päivän lapsia, aviovaimoja, emäntiä ja perheenäitejä, ja mitkä heidän nimensä lienevätkin. Toiset ovat yön lapsia, luodut rakastamaan ja yksinomaan rakastamaan. Ja tämän naisen yli liiteli yö, lämminhengityksinen yö, yö, joka laskeuu täynnä huokauksia ja hillittyä naurua… niin, kun hänet näki, ajatteli ehdottomasti vartaloa, joka ojentihe velttona, joka notkistui täyteläänä ja valkoisena, jokaisen liikkeen ollessa hekumallista suloa täynnä. Näki pään, jonka silmät olivat puoleksi ummessa tai jonka silmät hymyilivät, kun samalla rivi valkoisia hampaita välähti esiin huulien värisevän lihan takana. Tämän lisäksi tuli hänen etelämaalainen rotunsa: jotain, minkä aurinko oli paahtanut, mikä loisti itsestänsä. Hän oli niitä naisia, jotka joskus äkkiä ilmaantuvat rannikkokaupunkeihimme, missä on suuri laivakulku ja vilkas kauppa. Yksi niitä, jotka ovat tuodut meren takaa kaukaisilta rannikoilta. Yksi niitä, joka panee kaihoamaan sitä maata, mistä hän tuli, yksi niitä, jonka pelkkä läsnäolo kaupungissa ehdottomasti kokoaa kaikki rajut pojat joukkoon ja panee heidät kuuntelemaan vanhempien merimiesten kertomuksia kaikesta siitä pirullisen mielenkiintoisesta, mitä on tuolla kaukaisissa satamissa.
Tämän naisen oli ahkera ja varovainen Balduin Orne nainut, hän, työmuurahainen oli todella mennyt naimisiin. Kävi, kuten saattoi odottaakin. Tuo nainen pani hänen rahojaan menemään. Hameita ja koristeita hän etenkin himoitsi, mutta nämä voivat maksaa paljonkin, ja niihin meni niin runsaasti kahtena vuotena, että Balduin Orne pelkäsi joutuvansa puille paljaille, ennenkuin aavistikaan. Näin ollen hän oli astunut laivaan, joka matkusti siihen kaupunkiin, missä hän oli viettänyt lapsuutensa. Mutta hän oli ollut kauan poissa, ja juuria hänellä ei koskaan ollut Sandbyn maaperässä. Sentähden hän ei löytänyt oikeata kotia siellä, ei hän, eikä vaimonsa; sillä tämä oli, suoraan sanoen, liian kaunis, liian omalaatuinen. Ihmiset eivät oikein rohjenneet ruveta tekemisiin hänen kanssaan.
Carsten ja Aada olivat ennen kyllä panneet merkille Balduin Ornen ja hänen vaimonsa ja olivat yhdessä puhuneet heistä. Sitten he kohtasivat heidät juhlassa, jonka konsuli Lyders toimeenpani muutamien englantilaisen rekatin upseerien kunniaksi (Lyders oli brittiläinen konsuli); tämä sota-alus oli satamassa muonaa hankkimassa. Juhla pidettiin eräässä konsuli Lydersin laivassa, ja juuri kun ilo oli ylimmillään, kohtasivat Stahlit ja Ornet toisensa ja jäivät toistensa seuraan. Juhla, hauskuus ja viini oli saattanut heidät rakastettaviksi ja herkkäpuheisiksi, ja rouva Orne vei heti Aadan syrjään ja jutteli koko joukon asioita hieman avuttomalla kielitaidollaan, huomautti hänelle, että tämä seura oli miellyttävä, ja että rouva Lyders oli hyväsydäminen nainen. Hetken kuluttua hän sanoi tahtovansa lähteä pois kaupungista, että hän aina Ornen kanssa kävi niillä laivoilla, jotka tulivat hänen kotiseuduiltaan ja että silloin istui syöden laivakorppuja ja tarinoiden merimiesten kanssa, ja ettei tahtonut jäädä tänne kauemmaksi. Mainitessaan nämä viime sanat, hän rypisti otsaansa ja katsoi Orneen, joka ei kuullut mitään, tai joka ei ollut mitään kuulevinaan.
Aada ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Tänä hetkenä hän luuli, että rouva Orne todella oli onneton, hän kun näytti niin synkkämieliseltä, mutta seuraavassa tuokiossa nauroi niin sydämensä pohjasta, että Aada uskoi, ettei tuolla kauniilla rouvalla elämässään ollut ainoatakaan surun hetkeä. Ja istuttuansa pitemmän aikaa hänen seurassaan ja puheltuaan hänen kanssaan, Aadasta tuntui, kuin ei olisi koskaan tavannut ketään suurempaa lörpöttelijää kuin hänet. Ehkä juhlan viini osaksi oli aiheuttanut tämän sanatulvan, mutta… joka tapauksessa se oli hyvin runsas. Lopulta tuo rouva rupesi puhumaan Ornen rakkaudesta, ja kun Aada tahtoi lausua sanan väliin, ettei se oikeastaan miellyttänyt häntä, sanoi rouva Orne:
— Te olette nainen, ja minä olen nainen, ja me saatamme hyvin puhua samoista asioista. Älkääpä luulko, että minä olin hölmö, joka tulin tänne turhan vuoksi… jos silloin olisin tietänyt, minkä nyt tiedän, en olisi antanut vetää itseäni nenästä.
Aadan täytyi melkein nauraa ja mukautui oloihin; eihän siinä ollut muu neuvona.
Rouva, Orne jatkoi juotuaan lasin keltaista makeaa samppanjaa, jonka palvelija toi, ja kilisti Aadan kanssa:
— Niin, Orne oli häntä ahdistanut, hän ei puolestaan koskaan ollut välittänyt tuosta miehestä, mutta tämä oli antanut suuria lupauksia: heillä muka tuli olemaan iso talo, hevonen ja vaunut ja oma huvipursi; mutta sitten oli Orne tuonut hänet tänne, missä hän ei viihtynyt… ei, ei hän häntä tuonut, sitä hän ei koskaan olisi voinut tehdä, vaan hän houkutteli hänet tänne; täällä kun muka oli pantava paljon rahoja liikkeelle ja kun hienot nuoret miehet muka tulivat häntä ihailemaan. Oh, olihan hän nuori, vaikka olikin naimisissa… Mutta olihan heillä kuitenkin huvipursi… eikö rouva Stahl tahtonut tulla heidän kanssaan purjehtimaan?
Aada lupasi paljon; mutta pian hän ei tästä kaikesta muistanut mitään. Hän istui kuunnellen rouva Ornea, ja tietämättään hänen taas täytyi nauraa: hilpeys, jota rouva ei näyttänyt panevan pahakseen, vaan johon itse äkkiä otti osaa. Kuinka viehättävä hän oikeastaan oli. Musta, kiiltävä silkkihame oli niin hänen ruumiinsa mukainen, että tämä vivahti käärmeen kiemurtelevaan notkeuteen, viuhkaan oli kudottu sinisiä linnunkuvia ja pehmeästi alas valuvassa tukassa oli kolme tummanpunaista ruusua, jotka loistivat tumman, lämpimän hipiän rinnalla ja ikäänkuin olivat vuorovaikutuksessa mustiin silmiin, punaiseen suuhun ja valkoisiin hampaisiin.
Tanssi oli siirtämistään siirretty illan kuuman ilman vuoksi. Nyt, kun aurinko jo kaksi tuntia sitten oli mennyt mailleen ja kun mereltä päin tuli viileämpi tuulahdus, käytiin siihen käsiksi. Silmänräpäyksessä pyydettiin Aadaa ja rouva Ornea tanssimaan, eikä heillä siitä hetkestä ollut rauhaa; he olivat lakkaamatta täydessä tanssin touhussa. Rouva Lydersinkin vaaleantukkainen pää ja hyväntahtoinen hymy nähtiin koko aika. Kaikki tämä oli hauskaa, mutta ajan pitkään se kävi rasittavaksi. Rouva Orne näytti kuitenkin hyvin viihtyvän — hän tanssi paljon Carstenin kanssa — mutta kun Aada ja rouva Lyders tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa, he melkein vaipuivat toisiansa vastaan väsymyksen ja kuumuuden rasittamina. Rouva Lyders huudahti:
— Tule, istuutukaamme tänne näiden lippujen taakse… onhan tässä oikein pieni huoneentapainen. Olen tosin emäntä, mutta en enää jaksa. Että ihmiset sentään saattavat itseänsä näin kovasti vaivata tässä kuumuudessa. — Tässähän on mukavaa… ja tästä on soma näköala… kas, meri on tyyni… oi nyt olisi herkullista uida.
Se pieni huoneentapainen, jonka rouva Lyders löysi, oli laivan soppi, jota ympäröivät liput ja koristeet. Täällä he hetkeksi saivat rauhaa. Rouva Lyders kutsui ohi kiitävän palvelijan ja käski hänen tuoda virvokkeita, jäätä, soodavettä ja kevyttä hedelmäviiniä, ja molemmat ystävättäret istuivat nyt ja juttelivat rauhallisesti yhdessä, antaen iltailman jäähdyttää heitä.
Rouva Lydersin mielestä koko juhla oli sangen yksitoikkoinen…. eikä hän ollut niin perehtynyt englanninkieleen, että olisi voinut sitä puhua sokertelematta: olihan oikeastaan häpeä Englannin konsulin rouvalle, ettei osannut sitä paremmin, ja tahtoihan hän oppia sitä täydelleen; mutta… oh, uudelleen alkaa ottaa tunteja… se olisi ollut niin kovin ikävää. Mutta, kuten sanottu, olisi todella ollut vaikeata keskustella englantilaisten upseerien kanssa. Kerran — se oli ennen hänen naimisiansa — hän kyllä oli puhunut ymmärtämättä ainoatakaan kielen sanaa; mutta olipa hän puhunut vähän silmillään ja käsillään… kuten kuuromykät… Mutta jos niiksi tuli, täytyi kanssapuhujien silmien olla kauniit… hm, paljoa kauniimmat kuin noiden upseerien… niin olipa merkillistä, miten vähän kaunista oli noissa upseereissa… ne olivat niin jänteviä ja luisevia… ja melkein kaikilla punainen poskiparta… Muutamat kadeteista olivat muuten kauniit… varsinkin yksi, jolla oli hieno suu ja rauhalliset ylpeät silmät, niin kuin miehellä pitää olla — katsohan tuota, Aada!… Olipa ihmeellistä, kuinka kauniita englantilaiset olivat, kun kerran olivat.
— Voi sinua, Margrethe! virkkoi Aada hymyillen ja suuteli häntä. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennen… haaveilet vallan kuin silloin ennen kauniista, kauniista, kauniista.
— Totta kai sen teen, vastasi rouva Lyders ja kietoi käsivartensa Aadan vyötäisten ympäri, sentähden olen aina ollut mieltynyt sinuunkin! Kuinka sinä olet viehättävä, sievä, Aadani!… Olisinhan sanonut sen heti sinä päivänä kun tapasimme toisemme, mutta emmehän vielä silloin olleet niin hyviä ystäviä… Saatpa nähdä, kuinka hyvät ystävät meistä vielä tulee! No, mutta tuo seitsemäntoista tai kahdeksantoista-vuotias kadetti oli sukkela. Hän ei rohjennut jäädä minun luokseni muutamien upseerien vuoksi… Niin, minä aavistan sellaista… minä luulen, että siinä oli arka paikka. Hän näet äkkiä katosi… Ehkä pieni viittaus pitkällä etusormella… Niin, heti kun hän oli kadonnut, eräs noista luisevista pyysi minua tanssimaan.
— Ei, suoraan puhuen, jatkoi rouva Lyders, on luutnantti Carsten Stahl hienoin kavaljeeri täällä… kas tuossa hän on… katso, kuinka hyvin hän sen tietääkin, tuo itsetietoinen mies.
Aada katsoi Carsteniin päin. Niin, hän sen ehkä tiesi. Hän astui levollisena, vaikkakin kohteliaana ja auliina, mutta samalla jotain melkein uhmailevaa ilmeessään, minkä tietämys että on ensimäinen joukossa helposti luo siihen, joka jonakin iltana on varma asiastaan, mutta joka ei jokapäiväisessä elämässä tarpeeksi tunne saavansa osakseen arvonpanoa.
Nyt tapahtui seuraava seikka: Rouva Lyders istui siinä yhä katsoen Carsteniin päin, vielä sittenkin, kun Aadan huomio oli kääntynyt toisaanne… Silloin Carsten taas meni rouva Ornen luo.
Rouva Lyders katseli Carstenia, mutta äkkiä hän jälleen katsoi Aadaan ja huomasi hänen olevan kaatamaisillaan itselleen lasiin hedelmäviiniä ja että hänen katseensa kenties oli kohtaava Carstenin silloin, kun nosti lasin huulilleen juodakseen. Tuon vaaleatukkaisen rouvan silmät kävivät levottomiksi, ja äkkiä hän katsoi merelle ja osoitti samalla sormellaan sinnepäin.
— Katso, Aada, katso, tuolla merellä salamoi!
Aada katsoi sinne, mihin ystävätär osoitti.
— Odota, hän sanoi, odota vähän, se uusiintuu taas.
— Mutta, rakas Margrethe, onhan taivas kirkas.
— Saattaa silti salamoida, ohrasalama kenties, eikö se välkähtänyt taas?…
— Ei suinkaan, sinä olet erehtynyt.
— No, ehkä se oli tähdenlento.
Hetken kuluttua sanoi rouva Lyders:
— Katso, tuolla tanssii Stahl, nyt tahdomme saada hänet tänne, en ole puhunut melkein ainoata sanaa hänen kanssaan koko tänä iltana, odotapas vähän, niin tuon hänet tänne.
Rouva Lyders kohtasi luutnantti Stahlin, juuri kun hän oli saattanut rouva Ornen hänen paikalleen. Hän kuiskasi hänen korvaansa:
— No, pidättekö niin paljon rouva Ornesta? Tietysti hän on kaunis, ja kun hänelle huomauttaa sitä, niin kuin te sitä hänelle huomautitte hetki sitten, niin hän ei suinkaan ole tyhmä… silloin hänelle varmaankin on paljo älyä… jokainen on kykenevä, kun vaan pääsee omalle alalleen. Mutta te olette varomaton, luutnantti Stahl… muistakaa, ettei teidän pidä paljastaa sellaisia pieniä mielettömyyksiä koko maailmalle. Tiedättekö, että minä hädin tuskin sain Aadan estetyksi sitä näkemästä… minun täytyi noutaa salama selkeältä taivaalta saadakseni hänet katsomaan toisaalle.
Hän nauroi:
— Olisittepa vaan nähnyt, kuinka minä näyttelin. Herra tietää, mitä Aada olisi tehnyt, jos olisi nähnyt tuon hakkailun, jota harjoititte… niin tiedättekö, sellaiset silmät, sellainen hymy ja sellaiset kädenpuristukset saattavat merkitä ainoastaan yhtä seikkaa. Nyt ei siitä sen enempää…
— Tässä hän nyt on, Aada, nyt hän on luvannut koko tunnin ajan pitää meille seuraa.
Stahlit seurustelivat edelleen vieraina laivanvarustaja Ornen talossa. Tämä koskee kuitenkin etupäässä Carstenia. Sillä Aada liittyi yhä enemmän rouva Lydersiin. Carsten meni silloin useimmiten yksin Orneille. Joko hän istui heidän kodissaan, tai meni kävelylle heidän kanssaan. Hänet nähtiin kahdenkesken rouva Ornen seurassa, mutta hyvin harvoin. Paljoa useammin nähtiin hänet yksin Balduin Ornen seurassa. Usein he molemmat kävivät yhdessä metsällä ja tulivat kotia metsälaukku täynnä rastaita, joita oli viljalti puissa ulkopuolella kaupunkia. Silloin tällöin he olivat yötä jossakin talonpoikaistalossa maalla.
Näiden molempien miesten ystävyys oli omansa herättämään ihmettelyä; sillä pohjaltaan he soveltuivat varsin vähän yhteen. Eivätpä he edes voineet jutella keskenään, kuten ystävillä on tapana. Useimmiten oli heidän välillään vallan äänetöntä. Sitten toinen vaivaloisesti ryhtyi keskusteluun, ja toinen iski siihen kiinni ja pani parastaan. Mutta ei auttanut, vaikka molemmat kuinkakin olisivat ponnistelleet. Kotvan kuluttua he olivat vaiti taas.
Carsten Stahlilla oli muuten jonkunmoinen vaikutusvalta Balduin Orneen. Kun hän jotain ehdoitti, Orne aina myöntyi, silloinkin, kun ensin itse oli ehdoittanut jotain muuta.
Mutta kun Carstenin ystävät näkivät hänen ja Balduin Ornen tulevan katua pitkin tai maantiellä, toisen vaaleaverisenä, huolellisesti puettuna, toisen laihana ja pakollisena, silmissään, nenässään ja viiksissään jotain, mikä johdatti mieleen tähystelevän kotkan — niin ystävät tervehtivät Carstenia naurunvälke katseessa, ja hän vastasi heille omituisesti hymyillen.
Ei kestänyt varsin kauan, ennenkuin alettiin mutista muutamia sanoja luutnantti Stahlista ja rouva Ornesta. Ilkeät kielet kertoivat, että he olivat olleet yhdessä uimassa, kaukana merellä, missä saattoivat olla kahdenkesken kuin huoneessa, missä voivat nähdä jokaisen, joka lähestyi aina peninkulman päästä. Olipa heidät molemmat niinikään tavattu kahdenkesken kävelemässä metsässä ulkopuolella kaupunkia.
Kun hyvät kielet huomauttivat, että Carsten oli itse Ornen hyvä ystävä… että hän paljoa useammin käveli miehen kuin vaimon kanssa, niin jatkoivat ilkeät kielet: juuri se oli merkille pantavaa, että hän käveli hänen miehensä kanssa. Luutnantti ei olisi ottanut sellaista ikävyyttä niskoilleen, ellei senkautta olisi ollut jotain voitettavissa… ei, juuri tuo ystävyys herätti epäluuloa… mitä ihmeessä oli luutnantti Stahlilla Ornen kanssa tekemistä?… Ei, asianlaita oli se, että hän luuli peittävänsä aikeitaan olemalla muka Ornen ystävä. Mutta hän erehtyi, siten hän vaan paljasti itsensä.
Carstenin ystävyys Ornen ja rouvan kanssa ei kuitenkaan ollut yleisenä puheenaineena. Ainoastaan harvat siitä puhuivat, eivätkä nämäkään rohjenneet sanoa mitään varmaa. Joka tapauksessa olivat molemmat, sekä Carsten Stahl, että rouva Orne, jos heillä oli joku rakkaussuhde, hyvin varovaiset ja viisaat.
Mutta yksi seikka oli aivan varma: sittenkuin Stahlin ystävyys oli alkanut, ei laivanvarustaja Orne enää koskaan tehnyt kauppamatkoja. Ne jätti hän liikeapulaisensa toimeksi. Ehkä hän lisäksi näytti huonommalta ja rasittuneemmalta kuin muulloin.
Aadan korviin ei saapunut ainoakaan niistä sanoista, joita puhuttiin hänen miehestään ja rouva Ornesta. Aada oli nyt onnellinen. Juuri tähän aikaan Alf alkoi käydä koulua. Aada oli hänen seurassaan ja torui häntä, kun hän ensi aikoina istui alinomaa itkien. Sillä sitä teki tuo uljas Alf, joka suureksi tultuaan tahtoi ruveta kenraaliksi. Niin, hän istui poraten siihen määrin, että se tarttui toisiinkin, ja lopulta istui viisi tai kuusi suu auki parkuen niin että kyyneleet valuivat silmistä. Aada ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuitenkin hyvä, että koulun opettaja oli niin ystävällinen. Hän otti kaiken tämän hyvin suopealta kannalta. Hän toisti toistamistaan:
— No niin… onhan se joka tapauksessa merkki siitä, että pojallanne on hyvä laulun ääni, rouvaseni.
Muuten Alfin rohkeus ainoastaan ensi aikoina oli näin huono. Käytyään koulua viikon, hän jo oli koko rohkea. Aadan oli tapana tulla kouluun tunniksi joka aamupäivä katsomaan, miten pojan laita oli ja kuulemaan, miten häntä kuulusteltiin.
Alfin aapisen kannessa oli kukko samoin kuin Aadan pienenä käyttämässä aapisessa. Ja kuten saattaa ajatella, Alf sai kukolta namuja, kun aapinen oli loppuun luettu. Aada luuli, että hän kysyisi äidiltään tätä asiaa, niin kuin Aada oli isältään kysellyt; mutta eipä Alf sitä tehnyt. Hän söi kaikki makeiset yhdellä kertaa, ja välitti viis siitä, oliko kukko ne muninut, vai ei.
— No sille kannallehan pojan oikeastaan tulee asettua tällaiseen asiaan nähden, Aada ajatteli itsekseen.
Silloin tällöin rouva Lyders meni Aadan mukana kouluun ja molemmat istuivat hetken kuunnellen opetusta. Kerran hän sai Carsteninkin mukaansa; mutta hän ei jaksanut kestää edes sitä puolta tuntia.
Alf, joka varttui suuremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, Margrethe Lyders, josta päivä päivältä tuli yhä parempi ystävätär ja ennen kaikkea Carsten kiinnittivät Aadan koko huomion. Sillä Carsten oli taas muuttunut tarkkaavaiseksi ja hienotunteiseksi. Ainoastaan yksinäisyys oli häntä painanut Börgessä.
Ja kuitenkin… huolimatta hänen vilkkaudestaan ja rakastettavaisuudestaan… kaikesta huolimatta, johtui varsinkin yksinollessa muuan kysymys Aadan mieleen: mitä hän oikeastaan ei Carstenissa ymmärtänyt?… huomasihan hän, nyt, kun Carsten ei ollut saapuvilla, ettei tämä ollut aivan kuin ennen … Sanoikohan hänen kasvojensa ilme sen hänelle? … Vai oliko se Carstenin äänenpaino?
Tämä kysymys saattoi vaikuttaa tuskallisesti, ja ahdistuksentapainen tunne joskus hänet valtasi.
Kunnes hän itse tuli, ja Aada näki hänet ja kuuli hänen puhuvan. Sillä silloin hän taas rauhoittui, ja hänestä tuntui, että hän kuitenkin oli sama Carsten kuin niinä aikoina, joita ei voinut unhoittaa… hänestä tuntui, että hän oli se Carsten, jota rakasti, jota oli rakastanut ja tuli rakastamaan.
Ihmiset, jotka lapsuudestaan ovat eläneet puhtaassa ilmapiirissä, jotka hitaasti ovat kasvaneet vankkojen tunturien ja vihreiden puiden turvissa, jotka ovat pyrkineet elämää ja valoa kohti, ja jotka viimein ovat avanneet sisimpänsä olennolle, joka heistä näyttää luodun elämän ja valon kuvaksi — he ovat ylen uskollisia, ja on olemassa jotain, mitä he eivät voi ajatella eivätkä tehdä. Sillä heissä on jotain taivaan sateen tapaista, ja heidän povessaan pulppuilee sentapainen kirkas lähde, joka kumpuaa esiin maan syvyydestä.