The Project Gutenberg eBook ofAada WildeThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Aada WildeNorjalaisen naisen kohtaloaAuthor: Thomas Peter KragTranslator: Jalmari HahlRelease date: August 8, 2023 [eBook #71364]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp, 1912Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AADA WILDE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Aada WildeNorjalaisen naisen kohtaloaAuthor: Thomas Peter KragTranslator: Jalmari HahlRelease date: August 8, 2023 [eBook #71364]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp, 1912Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Aada Wilde
Norjalaisen naisen kohtaloa
Author: Thomas Peter KragTranslator: Jalmari Hahl
Author: Thomas Peter Krag
Translator: Jalmari Hahl
Release date: August 8, 2023 [eBook #71364]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp, 1912
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AADA WILDE ***
Norjalaisen naisen kohtalo
Kirj.
Suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä,, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1912.
Vähän yli kaksisataa vuotta sitten tuli loppukesäpäivänä mies soutaen Vorre-rannalle — ranta oli saanut nimensä vallan lähellä olevasta metsästä; hän istui isossa leveäkokkaisessa veneessä, jonka huolellisesti sitoi kiinni. Ja nyt hän jäi loikomaan veneeseen, näin eläen päivä päivältä huoneessa, jossa tuskin oli tilaa kääntymiseen. Ja vaikka kuuluukin kovin uskomattomalta, hän eli tässä veneessä kokonaista viisi vuotta, talvet ja kesät. Tällä ajalla ei häntä koskaan nähty päivisin. Mutta iltaisin hänet joskus nähtiin kylässä, joka oli neljänneksen matkan päässä Vorre-rannasta. Siellä hän osti eräästä pikkupuodista ruokaa ja juomaa, mitä tarvitsi ja palasi aina joutuin takaisin veneeseensä. Usein hän saattoi pelästyttää vastaantulijan, jonka kohtasi, kun puoliyön aikaan pohjatuulella ja pimeässä, selkä kumarassa kulki tietä pitkin, kantaen myttyään kainalossa.
Mutta kevätpäivänä, kuudetta vuotta käydessä, hän aamulla meni rannalle ja katseli kauan ympärillensä, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku hänet huomaisi. Ja siitä lähtien hän ei enää mennyt veneeseen. Jopa hän sen myi, ja kaiken, mitä siinä sisällä oli. Jonkun ajan kuluttua hän osti itselleen kartanonpaikan ja sen lisäksi pienen maatilkun, rakensi itselleen talon ja ryhtyi raivaamaan maaperää vapaaksi kivistä ja juurista. Eikä kestänyt monta vuotta, ennenkuin hänen maillaan ja pelloillaan iti ja kasvoi, ja kun hän kuoli sittenkuin rehellisesti talonpoikana oli raatanut parikymmentä vuotta, hänen vaimonsa — ylempää laaksosta kotoisin olevan loisen tytär, jonka seitsemän vuotta ennen kuolemaansa oli nainut, ja josta hänellä oli kaksi lasta — jäi hänen jälkeensä perimään enemmän rahoja, kuin mitä oli luullut hänellä olleen.
Ensi aikoina, rakennettuaan talon ja raivattuaan maan, Peter Wilde — tämän hän sanoi nimensä olevan — oli huonomaineisten kirjoissa miehenä, joka varmaankin kauan oli pysynyt piilossa jos jonkin pahanteon tähden. Mutta uurastava elämänsä ja auliutensa auttamaan toisia tuotti hänelle vähitellen ihmisten luottamuksen, ja paljon oli niitä, jotka keräytyivät hänen paariensa ympärille.
Mikäli tiedän, ja vanhojen ihmisten kertomuksista päättäen, jotka olivat puolestaan kuulleet sen isovanhemmiltaan, olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa ja vielä eteenpäinkin hyvin vireitä ihmisiä, jotka naimakauppojen ja oman ponnistuksen avulla laajensivat talon viljelystä. Kävisi liian pitkäksi ja vaivalloiseksi läpikäydä koko sukutaulua ja talon varttumisen kehitystä, pantakoon ainoastaan merkille, että kaikki nämä miehet edistyivät askel askeleelta, niin että saivat vakaan mielen ja palavan valistuksen kaihon. Ja lisäksi, että Anders Wilde (kuoli 1790) saattoi varallisuuttaan vahingoittamatta rakennuttaa ison talon, josta näki laajalti vihanneita maita, kanervikkoja ja sammalsoita, jopa ylimmistä kattoakkunoista vilahdukselta mertakin.
Mutta ainoastaan kahdella taholla oli talolla tasaiset ja lempeän hymyilevät ympäristöt. Pohjoisen ja lännen puolella oli Vorre-metsä ja Bö-tunturi. Vorre-metsä oli tiheä, niin että oli vaikea päästä läpi. Bö-tunturi oli äkkijyrkkä, niin että ainoastaan villit eläimet ja isot metsälinnut siellä asustivat. Kolme kertaa viimeksi kuluneena kymmenenä vuotena oli talon väki löytänyt kuolleita susia, jotka olivat suistuneet alas ja loikoivat niskat taittuneina jyrkimmän rinteen juurella. Lumipyry oli kaiketi yllättänyt ne ylhäällä tunturin harjalla.
Bö-tunturilla oli tarinansa susista, ja samoin oli Vorre-metsällä tarunsa Huima härästä.
Se kerrottakoon.
Kun Anders Wilde pani enemmän arvoa kauniiseen taloon ja suureen karjaan kuin runsaisiin rahasäästöihin, ja kun hän ei rahojaan itkenyt, sai kartano hänen aikanaan paitsi komeata asuintaloa isoine ulkorakennuksineen lisäksi joukon hevosia, kauniita ja voimakkaita, ja isosarvisia ja raskasutareisia lehmiä. Mutta erityisen kuuluisa oli Huima härkä, jota ihmiset tulivat kaukaa katsomaan, ja josta talollinen Joel Grättung turhaan tarjosi viisisataa riksiä (hän kiljui vihoissaan, kun ei sitä saanut). Mutta se oli liian väkevä taipumaan kurin alaiseksi, ja eräänä päivänä, kun se kävi laitumella syöden puna-apilaa, se katkaisi paksun liekaköyden, johon oli kytketty, ja hyökkäsi mylvien Vorre-metsään. Anders Wilde lähetti useita sitä etsimään, mutta metsä oli syvä, ja härän mylvinä, joka silloin tällöin kuului, oli epävarma opas, kaiku kun vastasi Bö-tunturilta ja vielä kauempaakin. Kerran tosin etsijät löysivät puron rannalta jälkiä, jotka eivät saattaneet olla vanhoja; mutta Huimaa he eivät löytäneet. Ja kuitenkin pitkin kesää tuli sana muutamilta henkilöiltä, jotka olivat sen nähneet. Se oli isompi ja rajumpi kuin kaikki muut härät niillä seuduin. Sen silmät olivat pikemmin hurjat kuin ilkeät. Muiden härkien voima kytkettiin pilttuuseen tai liekaköyteen, mutta se temmelsi vapaana avarassa metsässä. Se oli melkein kesyttömän metsäeläimen näköinen.
Sen sarvet olivat mustanruskeat, ja sen nahka oli pörröinen.
Anders Wilde luuli jonkun aikaa, että talonpoika Joel Grättung oli puolestaan edistänyt härän irtipääsemistä; mutta ne, jotka paremmin tunsivat asian, arvelivat, että talon paimenella Njell’illä oli jotain asian kanssa tekemistä. Eräänä päivänä kun tämä paimen oli päihdyttänyt itsensä, hän virkkoi Huimasta puhuttaessa:
— Minä en sitä päästänyt, vaan se tempautui itse irti ja meni metsään. Silloin pälkähti päähäni, ettei se tehnyt sitä aiheettomasti, vaan jonkun seikan vuoksi, jolle me emme mahda mitään. Ja minä menin sen jälkeen ja huomasin vielä paremmin, että jokin seikka veti sitä metsää kohti, se nyökäytti päätään, ja minä ymmärsin, että se sanoi hyvästi, ja minäkin nyökäytin sille hyvästiäni, ja silloin se vielä kerran käänsi päätään ja mylvi, ja silloin käsitin, että se pyysi, etten noutaisi ketään sen luo, ja minä vastasin luonnollisesti myöntävästi…
Monet väittivät, että tämä oli miehen puhetta, jonka pään viina oli pimittänyt ja pannut sekaisin. Mutta todennäköistä oli ettei paimen tahtonut sitä löytää, siksi taitava hän oli, ja hän tunsi metsän liian hyvin, jotta ei olisi voinut. Hän saikin kuulla pahaa isännältään, joka sanoi:
— Sinä et ole se, joksi sinua luulin, Njell.
Taru Huimasta ei tähän pääty, mutta nyt seuraa kertomus sen taistelustaBö-tunturin karhun kanssa.
Bö-tunturin itäinen rinne oli loivan kalteva eikä siis likimainkaan yhtä jyrkkä kuin etelärinne. Vuoren juuri oli katajien peittämä, ylempänä kasvoi vuorikanervaa ja vaivaiskoivuja. Tällä kohdalla oli monta vuotta asustanut karhu. Kesäisin sitä ei paljoa nähty, mutta alkusyksystä se liikkui paljon, söi marjoja ja mehukkaita juuria ja joi vuoripuron vettä.
Tapahtuipa eräänä iltapäivänä syyskuun alussa, että neljä miestä, jotka olivat metsänhakkuulla vuoren rinteellä, kuuli kaukaista mylvinää: härkä ja karhu vastasivat toisilleen. Tätä jatkui iltaan asti. Suuressa metsäsalissa kohosivat puut liikkumattomina äärimäisten oksien lehtiä myöten, länsitaivaan puna hohti tummana ja alinomaa kaikuivat molempien eläinten äänet kautta metsän. Ja tätä jatkui yhä vaan; ei kumpikaan suostunut vaikenemaan ensiksi; mutta ei kumpikaan myöskään tahtonut ensiksi hyökätä kimppuun.
Mutta kun keskiyö laskeutui harmaine hämyineen, taisteltiin syvällä Vorre-metsässä. Sieltä kuului murinaa ja läähättävää mylvinää, aika ajoin voimakkaita ääniä, jotka kuulostivat taikakalulta. Moninkertainen kaiku vastasi. Miehet, jotka juuri olivat paneutuneet levolle, heräsivät, ja kun mylvinää jatkui, he kohosivat kuuntelemaan. Ja kun taistelumelua jatkui vielä hyvin kauan, kiristivät miehet hampaansa yhteen, heidän silmänsä verestivät, ja he sanoivat:
— Ottakaamme kirveet mukaan ja menkäämme katsomaan, miten ne siellä elämöivät.
Ja he kulkivat melun suuntaan. Kaksi tuntia läpeensä kesti murinaa ja mylvinää, ja yhtä kauan miehet kulkivat edelleen, itse huutaa hoilottaen ja raivaten kirveellä tietä, missä oksat olivat esteenä. Vasta kun aamu alkoi sarastaa, he osuivat Huiman kohdalle melkein huomaamattaan. Se makasi siinä kuolleena; sen ympärillä oli heinää, ja juuria oli nyhdetty ylös.
— Saipa Huima sentään lopulta haistella tannerta, huomautti eräs.
Mutta toinen osoitti leveätä verijuovaa, joka johti siitä pois.
— Se on karhun verta, hän sanoi.
Miehet seurasivat sitä hetken. Silloin he löysivät karhun. Se loikoi kyljellään, pahoin härän sarvien haavoittamana ja kuolleena.
Anders Wilde sai kuulla, että hänen härkänsä oli löydetty, ja hän kuljetutti sen taloon. Mutta kun hän kuuli miten hurjasti se oli taistellut kuolinkamppauksensa karhun kanssa, jonka itsensä oli täytynyt heittää henkensä, löi hän rystät pöytään ja puhui härästä kuin kuolleesta sankarista ainakin, jonka ruumiin ääressä ei itketä, vaan lauletaan ylistyslauluja. Hän hautautti sen ja vieritytti ison kiven sen haudalle ja hakkasi itse sen nimen hautaan. Hän puhui siitä, kun tuli vieraita, kuoloonsa asti.
Anders Wilde oli kaiketi se suvun jäsen, jolla oli suurin toiminnan tarve. Hän repi alas, minkä isänsä ennen häntä oli rakentanut, kun se alkoi homehtua ja rappeutua, ja vaikka kunnioittikin isänsä muistoa, hän etupäässä piti silmällä, mikä kunakin päivänä tai lähimmässä tulevaisuudessa oli tarpeellista.
Hänen poikansa ja pojanpoikansa eivät olleet hänen kaltaisiaan. Heillä ei ollut hänen suuria, voimakkaita otteitaan; mutta heitä miellytti enemmän istua pihalla ja kertoa vieraille, mitä hyvää esi-isänsä olivat tehneet. Jos asiaa ennakkoluulottomasti arvostelee, niin alkoivat heidän isiensä aikaansaannokset olla heille vastuksena. He kunnioittivat niitä erinomaisesti, sellaisina kuin ne olivat, eivätkä edes hajoittanéet niitä rakennuksia alas, mitkä olisi hajoitettu, jos joku vanhoista Wildeistä olisi elänyt.
Sakarias Wilde, suvun viimeinen miehinen vesa, menetti aikaisin vanhempansa; varttuessaan hän ei osoittanut vähintäkään harrastusta maatalouteen, vaan antoi pehtorin hoitaa kaikkea. Jopa hän jonkun aikaa ajatteli myydä talon ja kartanon; mutta tämä oli ainoastaan nuoren veren nostama tuuma. Sillä kun hän oli saavuttanut varttuneen iän, liikkui hänessäkin rakkaus niihin huoneisiin, joissa esi-isänsä monessa polvessa olivat eläneet. Mutta pellon ja niityn työläs viljeleminen, se työ, joka vaatii tasaista ajatusta ja sitkeää kestäväisyyttä, ei häntä huvittanut. Sen sijaan, että olisi istunut kotona ja huolehtinut talostaan, hän teki monta ulkomaanmatkaa, kävi Tanskassa, Saksassa jopa Italiassakin, josta toi mukanaan kotia vanhoja kuvia ja kauniisti koristettuja kiviruukkuja.
Neljänkymmenen kolmen vuoden ikäisenä Sakarias Wilde nai lähikylästä upseerin tyttären, ja senjälkeen hän ei enää matkustellut. Hän eli onnellista ja iloista elämää vaimonsa kanssa, ja kun tämä kuoli heidän avionsa toisena vuotena, synnytettyään tyttären, hän suri syvästi ja samoili paljon autioilla paikoilla, tai istui tuntikaudet tyhjissä huoneissa, missä niin monet seikat muistuttivat vainajaa. Se ei auttanut, kuten monet luulivat, että hänellä nyt oli lapsi. Hän ei kernaasti nähnyt tätä tyttölasta. Aika kului, eikä hänen alakuloisuutensa haihtunut. Silloin tuli hänen luokseen eräs ystävä, jota hän ei ollut nähnyt senjälkeen kuin he molemmat olivat lapsia. Se oli kapteeni Carl Kruse, joka oli muuttanut neljänneksen matkan päässä olevaan kylän linnoitukseen. Tällä oli sotilastoimensa ohella ainoastaan yksi huvi, nimittäin metsästys. Ja nyt sai hän Sakarias Wilden taivutetuksi tulemaan mukaan hänen retkilleen. Wilde oli niinikään ennen harjoittanut metsästystä, mutta etupäässä silloin, kun hänellä ei ollut parempaa tehtävää. Nyt hänestä jotenkin pian tuli oikein innokas metsämies. Veneessä hän ajoi takaa telkkiä, ruokkia ja sorsia, jotka uiskentelivat uloinna saaristossa. Tai kulki hän metsässä teirien ollessa soitimella päivännousun aikana. Kävivätpä he paljon metsällä, viipyivät usein poissa päiväkaudet. Wildestä tuntui ylen virkistävältä kulkea avaran ahon yli ja humisevien puiden juurella ja kuunnella kaikkia eri ääniä vapaassa luonnossa: sirkan laulusta ruisrääkän huutoihin, ja lisäksi kuulla Carl Krusen pikkupakinaa linnuista ja eläimistä.
Wilde sai seurustellessaan ystävänsä kanssa vähitellen takaisin mielensä tyytyväisyyden. Ja kun se aika läheni, jolloin hänen ja kapteeni Krusen oli määrä lähteä matkaan, kun he olivat vähäisellä aterialla, hevosen jo ollessa valjastettuna kääseihin, he olivat molemmat usein meluavan iloiset. Ja kun he viimein lähtivät liikkeelle ja hevonen alkoi juosta, niin että takana olevat matkatavarat järkkyivät, silloin saattoi usein tapahtua, että molemmat metsästäjät, etenkin Wilde, huusivat ja riemuitsivat ihastuksesta. Heidän oli niin hyvä ja mukava istua, yllään metsästyspukunsa, jotka olivat paksua kangasta, mutta kuluneet, melkein rikki hankautuneet paljosta käyttämisestä. Sillä se oli heidän omituisia metsästäjä-periaatteitaan, ettei vaatteita saanut korjata, vaan että niiden piti roikkua heidän yllänsä niin kauan kuin suinkin. Toinen heidän periaatteitaan oli se, etteivät koskaan kiroilleet ja olleet tyytymättömiä, jos tuli huono ilma heidän retkelleen. Sentähden he mukautuivat sekä sateeseen että ukkosilmaan ja vaikenivat. Ehkä nämä periaatteet juurtuivat heihin sen erikoisen elämän vallitessa, jota viettivät metsästysretkillään metsän ja laakson etäisimmillä rajoilla: heidän hiipiessä ääneti koiran jälessä, joka alinomaa ilmoitti (he eivät koskaan sallineet koiransa noutaa saalista), heidän viheltäessä kuin linnut, huutaessa kuin jänikset ja toiste, kun ei mitään riistaa ollut tavattavissa, samoillessa ja ottaessa auringonkylpyä, loikoessa kernaammin kanervikossa kuin vaipaksessa. He eivät pelänneet käärmeitä eivätkä myrkyllisiä hyönteisiä, he kun puoleksi olivat niiden tuttavia.
Olipa, mikäli itse kertoivat, siellä ylämailla muutamia oikein saastaisia elukoita; mutta kun he sieltä palasivat, he kylpivät ja muuttivat ylleen puhtaat vaatteet, ja söivät ampumaansa riistaa, ja tämä ateria metsästysretken jälkeen oli verraton.
Vähitellen Sakarias Wilde sai takaisin mielensä tasapainon, ja hänen mennyt onnellinen yhdyselämänsä vaimonsa kanssa muuttui vähitellen värikkääksi muistoksi. Hän ikäänkuin uudelleen sukelsi esiin todellisuuteen. Silloin hän rupesi rakastamaan pientä tytärtäänkin, veti häntä luokseen uudistuneen mielensä kiintymyksestä ja pakinoi ja naureskeli hänen kanssaan. Jopa tästä pienokaisesta tuli hänelle tuki: tytön syntymä oli tapahtunut siihen aikaan, joka oli tuottanut hänelle suuren surun; mutta pienokaisen valoisa pää tuijotti sitä maailmaa kohti, joka oli tulossa. Tästä tyttösestä tuli hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa; jopa hänen suruttomat valkoiset lapsenkasvonsa usein aiheuttivat sen, että hän itse tunsi itsensä suruttomaksi ja että uusi nuoruus versoi hänessä. Ja niin hän päällepäätteeksi saattoi hakea hilpeyttä ja naurua monen ystävänsä seurassa.
Sentähden sattui silloin tällöin kun Sakarias Wildellä ja kapteeni Krusella oli ollut oikein hyvä onni metsällä, että edellinen sanoi, noudattaen hiljaista sisäistä kapinan ääntä:
— Kruse, tänään pyydämme Bögin meille pitoihin.
Ja molemmat nyökäyttivät päätänsä ja panivat kokoon oivallisen ruokalistan. Ja he lähettivät sanan päällikkö Bögille. Sillä päällikkö Bög oli kyllä hyvin laiska, niin ettei itse käynyt metsällä; mutta herkullisesta pöydästä hän piti kaikkein enimmin täällä maailmassa, ja sentähden hän oli hyvä olemassa mukana, ja tullessaan hän aina tiesi, mitä oli odotettavissa, ja sentähden hän aina tuli leveä hymy huulillaan ja polttaen väkevää sinitäpläistä havannasikaariansa. Hänellä oli aina tapana ensin mennä kyökkiin kuulemaan ruokalistan ja nostelemaan padankansia ja antamaan ohjeita, sillä monen muun kykynsä ohella oli päällikkö taitava kokkikin. Sitten meni hän sisälle ja syleili herttaisesti molempia metsästäjiä.
— No hitto vieköön, hän aina sanoi, siitä tulee suuremmoista, hä! Sinullahan on kalaa, Wilde! Saatpa siis tarjota meille Johannisbergeriä vuodelta 10. Ja sitten paistin kera Bordeaux-viiniä, jonka pullossa on vihreä nimilippu. Onko sinulla häränselkääkin? Vähän samppanjaa sen lisäksi Wilde, vähän samppanjaa… häränverta ja samppanjaa, eikö niin…. hiisi vieköön!
Kotvan myöhemmin istuivat sitten Sakarias Wilde ja molemmat upseerit yhdessä syöden ja juoden. Wilde omasta puolestaan joi ateriaksi kernaammin yhtä ainoata viiniä kolmen asemesta. Ateria ei suinkaan ollut hienon hienoa, ainoastaan kalaa ja lihaa, paistettua ja keitettyä ilman erityistä taidokkaisuutta. Siihen kuului keitettyä turskaa tai kampelaa, kastikkeena sulatettua voita — Johannisberger viiniä, paistia — Bordeaux-viiniä, paistettua häränselkää — samppanjaa. Luonnollisesti viinit tekivät vaikutuksensa varsinkin päällikköön. Tämä oli jotenkin paksu ja veltto; hän oli aina antanut elämän hiljalleen viedä häntä eteenpäin. Mutta näiden aterioiden aikana hän sai melkein tavattoman levottomuuden ruumiiseensa. Hän jutteli ääneensä, ja kaikki, minkä hän sanoi, oli lausuttu pöytäpuheen muotoon. Hän virkkoi aina:
— Hyvät herrat!
Hieman myöhemmin saattoi huomata oireita siitä, että hän valmistautui tuomaan esiin yhtä ja toista ajalta, josta ei koskaan muulloin puhunut, paitsi kun oli juonut, ja jota silloin mainitsi »espanjalaisiksi päivikseen». Yhtäkkiä hän hieman kohosi tuoliltaan ja huudahti:
— Hyvät herrat, tunnen itseni nuoreksi!
Tämä tiesi sitä, että hänen nuoruutensa seikkailut lähestyivät hänen mieltänsä. Mutta lopulta hän nopeasti lykkäsi tuolin taakseen ja seisoi siinä jäykkänä ja suorana, ja silloin molemmat toiset tiesivät: »Nyt ovat seikkailut saapuneet». Ne olivat saapuneet ja innostivat hänet usein laulamaan. Niin päällikkö Bög lauloi. Ensi kerran, kun hän sen teki, Wilde totta puhuen hieman hämmästyi; mutta vähitellen hän siihen tottui, jopa siitä pitikin; sillä päällikkö Bög ei laulanut huonosti: hänen äänessään oli jotain, joka kajahti vaskitorven kirkkaille äänille.
Näin laulettuaan, hän tuli levollisemmaksi rykäisi, joi maljan ja kävi vakavaksi. Mutta kotvan kuluttua tuli esille, mitä hän oikeastaan tahtoi saada sanotuksi. Se oli kertomus kokemastaan tapahtumasta niiltä ajoilta, jolloin hän aamulla auringon loistaessa yli kaupungin nousi ja ajatteli: »Minkähän seikkailun tämäkin päivä on tuova mukanaan?» Sillä missä luutnantti Bög kulki, siinä kertyi seikkailuja. Niissä piili suurta elämäniloa noissa päivänpaisteisissa aamuhetkissä, kun hän puki ylleen univormunsa, läksi ulos, katseli ympärilleen ja antoi miekan riippua, niin että sen kärki ympäriltä hiipaisi katukäytävän kivilaattoja… ja päivä kului ja hämärä laskeutui. Ja hämärä kului ja yö tuli. Ja noina päivän ja yön välisinä hetkinä oli hänelle tapahtunut jotain niin selittämätöntä, että hän itsekseen ajatteli: »Mitähän tämä lieneekään? Mitä ihmeellistä, valkoista espanjatarta minä syleilen, joka minua syleilee?… todellako häntä, tuota ylhäistä ja kaunista? Kuinka tämä oikeastaan on tapahtunut?…» Ja aamulla, kun tuo nainen vavahdellen oli avannut hänelle takaoven, kuiskaten, hän kun pelkäsi miestään tai ankaraa veljeään, hän katsoi espanjattareen vielä kerran, niin että tämä hengitti syvään ja kuiskasi tulevasta kerrasta hänen korvaansa.
Silloin hän meni ulos kadulle, joka oli autio, sillä kaupunki nukkui. Aamu sarasti idässä, ja hän kulki kotiapäin. Mutta hänen oli tarve puhua parhaan ystävänsä kanssa onnestaan. Ja kulkiessaan ystävänsä asunnon ohi, hän naputti ikkunaruudulle. Mutta ystävä oli valveilla; hänelläkin oli ollut seikkailunsa, mutta ankarampaa lajia: taistelu kolmen kanssa miekoilla. Hän oli omituinen synkkä merimies, joka ei koskaan ollut jättänyt kieroa hymyä eikä pienintäkään ivallista sanaa rankaisematta. Hän haki taistelua, hän rakasti taistelua, silloin vasta hänen vahvat hermonsa huumautuivat, silloin vasta hän sai syvään hengitettyä… Naiset merkitsivät hänelle vähemmän.
— Mutta me istuimme ja juttelumme yhdessä, minä omasta seikkailustani ja hän omastaan. Hän sitoi käsivarteen saamansa haavan ja ojensi käsivarttaan osoittaakseen, ettei se mitään merkinnyt ja hän huusi: »Odottakoot vaan, kyllä he minut taas tulevat kohtaamaan»…. Ja minä tuijoitin eteeni, ja mieleeni muistui espanjattaren katse: »olen taas kohtaava hänet!» — Nämä olivat päiviä, hyvät herrat, täynnä uljuutta ja humua ja ruusujen tuoksua, hyvät herrat!
He saattoivat jäädä istumaan pöydän ääreen niin kauan, että pöydällä olevat kynttilät savusivat ja itkivät runsaita kyyneleitä alas kynttilärannikalle. Vähitellen tuli hiljaista suuressa huoneessa. Sakarias Wilde ja kapteeni Kruse eivät enää puhuneet. Päällikkö kallisti päänsä pöydän laidalle ja nukahti. Tämä oli ikäänkuin lähtömerkki. Wilde kutsui palvelijoita, antoi määräyksensä, ja päällikkö kannettiin varovasti ylös vierashuoneeseen, häneltä riisuttiin vaatteet ja hän pantiin telkkäpatja-peitteen alle. Heti jälestä menivät Wilde ja kapteeni niinikään levolle.
Mutta aamulla päällikkö loikoi ja kolkutti seinään kapteeni Kruselle:
— Kuulehan, Kruse, miten kävikään eilen… mitä minä teinkään… enkö lasketellut kelpo lailla loruja… samppanja varmaan minut pimitti… vai mitä?
— No etpä sinä loruillut tavallista enempää, rauhoitti häntä kapteeni Kruse; mutta olemme nukkuneet kauan, on parasta, että pukeudumme aamiaiseksi.
Molemmat metsästäjät eivät kuitenkaan usein pyytäneet päällikköä pitoihin ja levottomuutta aiheuttamaan. Yleensä he istuivat kahden, syöden metsänriistaansa, jutellen tasaisesti ja järkevästi. Jos oli kesä, he aterian jälkeen istuutuivat ulos altaanille ja polttelivat sikaareja pari tuntia ja panivat aikaisin maata. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli Krusen tapana ratsastaa kaupunkiin.
Mutta tämän jälkeisinä tunteina saattoi tapahtua, että Sakarias Wilde vaipui ajatuksiin. Että hän kulki ympäri, ja ikäänkuin tahtoi käydä käsiksi johonkin paikkaan ja rakentaa siihen, mihin ennen häntä oli rakennettu.
Mutta useimmiten siitä ei tullut sen enempää, kuin että hän kulki katsomassa, missä kunnossa pelto oli, kasvoiko paljo puna-apilaa. Kauniina ja nopsana hän astui, useimmiten yllään musta vaippansa, jota hän kädellään niin kannatti, että se näytti jonkunlaiselta verholta. Säännöllisissä kasvoissa, rauhallisine harmaine silmineen, oli ystävällinen ilme. Jos joku kulki hänen ohitsensa tiellä hän aina tervehti Sakarias Wildeä ja sai vastatervehdyksen, jota säestävä ilme tuntui osoittavan, että tuo kohtaaminen tuotti Wildelle erittäin iloisen yllätyksen.
Saattoipa niinkin käydä, ettei Wilde tahtonut näyttää niin kovin harrastavan puna-apilan kasvua, ja että läksi ratsastamaan. Useimmiten tietä pitkin, jota hän ja nuori vaimonsa vuosia sitten usein yhdessä olivat astuneet. Silloin hän antoi hevosen kulkea käymäjalkaa. Silloiset hetket muistuivat hänen mieleensä ja tuottivat hänelle tässä kauniissa lehtokujassa kaukaisen, viehkeän surun. Saattoipa hän yksinään moneen kertaan ratsastaa edestakaisin. Joka kerta palasi hänen mieleensä enempi muistoja. Mutta sitten hän joskus tempautui irti näistä muistoista ja ratsasti täyttä laukkaa avoimelle valtatielle, joka johti kaupunkiin. Täällä hän satulassa istuen puhutteli useita palvelijoita, hänelle nyökäytettiin tervehdyksiä ikkunoista, hänen oli poikkeaminen moneen pihaan ja juominen lasi emännän hedelmäviiniä, jota aina suuresti kehui. Sitten hän painautui alas linnaupseeri-ystäväinsä luo ja puheli kapteeni Krusen kanssa tulevasta metsäretkestä.
Usein hän vasta myöhään illalla ratsasti kotiapäin; mutta tällöin moni hänen taloaan koskeva seikka johtui hänen mieleensä: — Pehtori oli pantava pois, hän tuli jo vanhaksi! olihan hän jo tuiki kelvoton toimeensa. Häntä vaivasi korvan suhina, ja hänellä oli suuret tukot korvissa. Ne olivat villoja, ja hän piti niitä niin kauan, että ne kävivät jotenkin mustiksi. Sehän oli inhoittavaa. Tämän jälkeen oli toinen pehtori saava talon ohjat käsiinsä. Asunnon ja ruokaa oli vanha pehtori saapa; mutta nyt hänentäytyipois toimestaan, nyt täytyi talon saada uusi pehtori.
Ja metsä… Metsäätäytyi vartioida, siitä varastettiin enemmän kuin sietää saattoi. —
Vielä kotia tultuaan ja maata pantuaan Sakarias Wilde ajatteli noita muutoksia.
Mutta seuraavana päivänä tuli odottamatta joku vieras, joka viipyi päivälliseen.
Ja iltapäivällä viimeinen Wilde kulki pihallaan, nopsana ja kaikessa epäkäytännöllisyydessään miellyttävänä, ystävällisesti tervehtien ohikulkijoita, olipa se sitten pehtori villatukkoineen korvissa tai joku niistä, joita hän oli vahvasti epäillyt luvattomasta metsänkaatamisesta.
Usein toivon, että ihmiset voisivat asua laajoilla alueilla, missä saattaisivat nähdä tuntureita, vuonoja ja merta. Missä voisivat tuntea sitä rikasta ilmaa, kun tuuli pyyhkäisee aavikolta aavikolle. Missä voisivat päivisin nähdä auringon loistavan läpi kuultavan ilman, ja missä yön tultua, kuu ja tähdet ilmaantuisivat heidän katseilleen, ja missä näiden ollessa poissa, suuri rauhaisa pimeys tuudittelisi ja tekisi heidän unensa vahvaksi ja virkistäväksi.
Toivon sitä, minä kun olen tavannut niin useita hyviä ja kauniita ihmisiä sen väen keskuudessa, jonka suku on asunut ja joka itse asuu korkeissa huoneissa lähellä metsää ja merta. Sillä ei suinkaan ole mikään vähäinen asia astua omalla lattiallaan, saada ravintonsa omasta maaperästään ja nähdä yrttien, puiden ja kukkien versovan omien käsiensä aikaansaannoksina ja tietää, että täällä kulkivat isät siitä alkaen, kuin olivat nuoria, siihen asti, kuin tulivat vanhoiksi, ajoista alkaen, jotka näyttävät ikäänsä harmaantuneilta, tähän päivään asti.
Olen nyt puhunut Wilden suvusta, mutta ainoastaan sen naisen tähden, josta nyt aion kertoa. Sillä on parempi nähdä hänen seisovan heidän taustaansa vasten, eikä yksin isänsä rinnalla; sillä oli enempi jäntevyyttä Aada Wildessä kuin Sakarias Wildessä. Sillä samoin kuin omenapuun valkoinen kukka on koko puun kaltainen, jonka oksalla se puhkeaa, samoin Aada Wilde pohjaltaan oli vanhojen Wildein kaltainen, ja hän kasvoi solakaksi ja vapaaksi Bö-tunturin ja Vorre-metsän suojassa.
Sanoin aikaisemmin, että Sakarias Wilde nosti päänsä pystyyn ja alkoi elää uudestaan maailmassa, ja että hänen tukensa silloin oli pikku tyttärensä. Mutta niin kauan kuin tämä oli aivan pieni, hän kuitenkin tuotti isälleen ainoastaan hetken hauskutusta, eikä voinut kauempaa kiinnittää hänen mieltänsä. Hän ei voinut ymmärtää pienokaisen jokeltamista (sitä eivät miehet koskaan opi ymmärtämään; naiset ymmärtävät sitä heti ja ikäänkuin vaistomaisesti). Hän sai lapsesta oikeata iloa vasta silloin, kun se oli varttunut niin, että se osasi lausua oikeita sanoja, jotka hän ymmärsi ja joista hänen ei tarvinnut suuttua kuin hepreasta.
Ennen hän oli pitänyt lapsesta sen valoisan hymyn ja kirkkaiden silmien vuoksi ja niiden muistojen tähden, jotka siihen liittyivät. Nyt tyttönen vähitellen kävi hänelle vallan korvaamattomaksi. Hän oli pohjaltaan aina isän ajatuksissa — nämä pitivät hänestä kiinni kuin kaksi varovaista kättä. Joka aamu hän meni lapsen luo, suuteli häntä ja sanoi:
— Huomenta, Aada, miten olet nukkunut yöllä?
Ja päivällä tuotti hänelle tyyntä iloa puhella hänen kanssaan ja kuulla, miten tytölle selvisi yhä enemmän asioita.
— Nyt hän ilmeisesti varttuu, Herra Jumala, totisesti hän varttumistaan varttuu, näin hän itsekseen mutisi, joka kerta kun tyttö oli kysynyt häneltä jotakin, mikä oli hämmästyttänyt häntä järkevyydellään. Jo tytön ollessa nelivuotias hän osti hänelle kuvakirjoja ja näytti ja selitti hänelle kuvia, ja nyt hän ei koskaan kulkenut iltakävelyllään yksin: Aada oli aina hänen kanssaan, ja molemmilla oli paljo yhteistä juteltavaa. Wilde puhui hänelle ruohosta ja kukista, lehmistä ja hevosista, kuusta ja tähdistä — kaikesta, minkä pienokainen saattoi nähdä ja kuulla. Jopa hän antoi hänelle oman lehmän ja kanan, ja suuri keltainen espanjalainen kukkokin lopulta joutui hänelle.
Kuusivuotiaana sai Aada alkaa koulunkäyntinsä. Tätä koulua piti eräs vanhanpuoleinen, herkkänauruinen neiti, joka aina käytti mustaa silkkihametta. Joka aamu oli Aadan lähdettävä ajaen kouluun tuon neiden kotiin, joka oli melkein neljänneksen matkan päässä Vorre-talosta. Wilden ajatus oli alussa, että joku talon rengeistä kyyditsisi hänet sinne, mutta vähitellen hän itse rupesikin kyyditsijäksi. Itsekin hän ihmetteli, että säännöllisesti ja täsmällisesti kävi häntä noutamassa kaksivaljakkoisilla kääseillään; muuten hänen usein oli vaikea saada aikaansa sopimaan. Kun oli erittäin kaunis ilma ja Wilde oli erityisen hyvällä tuulella, meni hän jalan noutamaan Aadaa. He kulkivat silloin kotia vihreiden puiden alla, jotka ojensivat toisilleen oksiaan yli lehtokujan. Aada kertoi isälleen kaiken, mikä oli tapahtunut koulussa, ja isä kuunteli tarkkaavasti.
Ensimäinen tapahtuma Aadan koulunkäynnissä oli hänen kukkoaapisensa. Tämä aapisen kukko oli nipasta napaan espanjalaisen kukon näköinen, olipa sillä silmässä tuo sama hymyilevä välkekin, kuin espanjalaisella. Mutta erityisesti oli merkille pantavaa, että tämä aapiskukko muni kosolta hänen patjansa alle, kun aapinen oli valmiiksi luettu. Koko juttu tapahtui seuraavasti: Isänsä neuvosta Aada pani aapisen pieluksensa alle, ja seuraavana aamuna hän siitä löysi hunajakakkua, suklaata, rintasokeria, rusinoita, manteleita ja leivoksia. Hän kertoi siitä aamiaispöydässä ja katsoi kysyvänä isäänsä. Tämä istui vallan levollisena ja virkkoi:
— Siinä nyt näet, teitpä hyvin kun panit sen siihen, kuten sinulle sanoin.
Ja kun Aada juoksi noutamaan mitä oli löytänyt, isä sanoi:
— Niin, sillä kukolla on kyllä ollut vaivaa viime yönä!
Mutta aamiaispöydässä seuraavana päivänä sanoi Aada:
— Kysyin eilisiltana Kathrinelta (Vorre-talon palveluksessa oleva eukko, joka lakaisi pihaa ja ruokki kanoja), ja hän sanoi: — Kukot eivät voi munia.
Mutta tähän vastasi Wilde, että aapisen kannessa oleva kukko ei ollut toisten kukkojen kaltainen.
Aada ei vielä ollut vallan varma siitä, oliko aapiskukko pannut namut pieluksen alle. Ja vähän väliä hänen mielessään sukelsi esiin epäluulo siitä, että kenties hänen isällään ja opettajattarella oli ollut jotain asian kanssa tekemistä. Niin juuri opettajattarellakin. Sillä eräänä päivänä, kun Aadan piti lähteä, otti tuo vanha nainen hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi:
— No, Aada, kuulin, että kukko on muninut pieluksesi alle viime yönä?
— Mutta kukot eivät osaa munia, huomautti Aada.
Tämän kertoi vanha neiti Wildelle, kun hän ja Aada läksivät ajamaan kotiapäin, ja Wilde nauroi sille. Silloin alkoi Aada ajatella, että he varmaankin pitävät häntä pilanaan, ja oikeastaan hän ei ollut mielissään koko tapahtumasta.
Aada ei tuottanut opettajattarelle paljoa vaivaa. Hän istui hiljaa tunneilla, silloin tällöin hän tarkkaavasti katseli ympärilleen; jos joku käyttäytyi sopimattomasti, näytti Aada sitä ihmettelevän; tuntui siltä, kuin hän ei olisi sitä ymmärtänyt. Pihalla, väliajoilla, hän kernaasti kulki käsi kädessä pikku tytön kanssa, joka oli hänen paras ystävänsä. Leikkiessään ja juostessaan Aada osoitti omituista varmaa reippautta, ja hänen liikkeensä olivat pehmeät ja samalla levolliset; niitä leimasi ominainen urhakka sulous.
Kun Aada Wilde myöhemmin elämässä palautti mieleensä sitä aikaa, jonka oli asunut Vorre-kartanossa, muisti hän talon ja pihan ja ulkorakennukset isoine asumattomine huoneineen, senlisäksi hän muisti talon renkipojan, Perin, kanapiian, vanhan Kathrinen, ja kuskin, Iisakin, sekä vieraat, joita yhtenään tuli ja meni. Papinkin hän muisti, miehen, jolla oli ystävälliset kasvot suunnattoman suuren hatun alla, lääkärin, ryppyisen miehen, jota hän hieman pelkäsi, hän kun kiroili niin kauheasti. Kummallista kyllä, hän kaikkein viimeksi muisti talon alituisia vieraita. Päällikön, jolla oli leveät, punaiset kasvot, kapteeni Krusen, joka aina tuli niin tyynenä, sivellen ruskeata kokopartaansa, ja kaikkein viimeksi hän muisteli isänsä ystävällisiä kasvoja. Hänen Aada näki istuvan, epätietoista mistä syystä oikeastaan, korkealla selkänojalla varustetussa, ruskeassa, nahalla päällystetyssä tuolissa kulmahuoneessa, joka oli merelle päin.
Muuten hänen mieleensä parhaiten muistuivat kesät Vorre-kartanossa. Talvisin hänen täytyi paljo pysytellä sisällä, ja silloin päivät kuluivat hänen huomaamattaan. Mutta kesällä, kun kaiken ylitse liiteli lämmin ilma, kun kaikki oli hiljaista, kun ilma humisi kuumuudesta, ja hyönteiset lauloivat ja lehmä ravisti kelloansa, silloin häntä miellytti kulkea ulkona ja katsella ympärilleen. Kaikki kukat kasvoivat puutarhassa, niin että hän luuli sitä huomaavansa, ja vanhojen puiden siimeksessä versoi muutamia matalia yrttejä paksuine varsineen ja sienimäisine lehtineen.
Aada juoksenteli puutarhassa, niityllä ja metsän rinteessä. Hän katseli kukkia, istuutui niiden ääreen ja nyökkäsi niille, kumartui alas niitä kohti, niin että hänen pitkät hiuksensa valuivat alas kasvoilleen. Valkoisilla, keltaisilla ja sinisillä kukilla oli kasvot ja silmät, ja lehdillä oli sormet, ja kukat istuivat maassa ja osoittivat sormillaan ja kurkistivat ympärilleen. Ja hänestä tuntui, kuin olisi hän joskus ennen tuntenut kaikki nämä kukkaset. Ne olivat nuoria tyttöjä kukkien parissa. Ja ne paksut kukat, jotka kasvoivat metsässä, ja jotka haisivat pahalle ja hikoilivat, ne olivat kukkasten vanhoja eukkoja, sellaisia, joilla oli ristiraitaiset huivit päässä, ja jotka kernaimmiten istuivat paikallaan ja puhkivat.
Kaikista näistä Vorre-kartanon kukista muisti Aada kauimmin erästä vaaleanvihreätä lajia, jolla oli sametinkaltaiset pehmeät lehdet ja pienet punaiset kukat. Hän löysi sen eräänä päivänä paikasta, mihin aurinko paistoi vahvasti. Hänen sormissaan oli, hänen kosketeltuaan sitä, omituinen haju, joka ensi kerralla ei tuntunut hyvältä, mutta josta hän, vedettyään sitä useammin sieramiinsa, piti yhä enemmän ja enemmän, jota lopulta suorastaan rakasti. Hän kävi sitä joka päivä katsomassa ja painoi joka kerta sormeaan yhtä sen lehteä vastaan. Ainakin kuukauden ajan tuo kukka kasvoi siinä; mutta eräänä päivänä hänen tullessaan, roikkuivat sen lehdet, ja sen pieni kukkakimppu oli poissa, kukkaset olivat yhdessä tukussa kuihtuneina ja värittöminä. Aada oli pahoillaan sen kuolosta ja kävi sitten usein sen luona — hän oli kuullut useiden kukkien kuihtuvan, mutta taas puhkeavan esiin — mutta hän ei enää löytänyt sitä.
Sitten Aada usein ajatteli tätä merkillistä kukkaa. Kukkaa, jota ei koskaan enää löytänyt. Ja lopulta se muuttui hänen mielessään kuin hänen lapsuudekseen, ja kun hän sitten ajatteli näitä menneitä päiviä, palasi kukka aina mieleen, ja hänestä oli, kuin olisi tuntenut sitä omituista tuoksua, joka piili sen vaaleanvihreissä lehdissä.
Kun olemme hyvin nuoria ja vastikään olemme alkaneet kiinnittää huomiotamme aurinkoon, valoon, pimeään, kukkiin ja eläimiin, tuntuu meistä vielä, kuin kaikessa olisi elämää. Sentähden mitä uhkuvimmat sadut luonnon elävistä olennoista syntyvät lapsen asteella olevissa kansakunnissa, ja sentähden lapset niitä tajuavat ja niihin uskovat.
Kun Aada kuuli vanhan kanapiian, Kathrinen, kertovan tarinoita ihmisistä, jotka kulkivat metsässä ja kohtasivat eläimiä, mitkä puhuivat, ja tuntureita, jotka aukenivat, ja linnuista, jotka lauloivat tajuttavia sanoja, niin hän uskoi näihin taruihin. Hän luuli, että se varmasti oli elävä olento, minkä näki ja mistä kuuli kerrottavan. Tämä tunne ei ollut niin selvä päivällä. Enemmän yöllä ja hiljaisessa aamuhämärässä ja illalla, kun aurinko oli laskenut ja pimeä levisi. Mitä vuodenaikoihin tulee, tämä tunne viihtyi paraiten kesällä. Tuntuipa Aada tosin syksyllä ja talvellakin uskovan tällaiseen elämään, mutta silloin hän vaan kuunteli toisten kertomuksia siitä, sillä näiden vuodenaikojen äänet olivat hänestä liian äreät. Mutta, kuten mainitsin, kesäisin hän itse kuunteli luonnon elämää. Silloin oli yö niin valoisa ja taivas niin kirkas, kun se uinaili tuolla ylhäällä jonkun valkoisen tähden vilkkuessa. Aika katosi, niin että hän sen kuuli, ja yötuulesta joku hänen korvaansa kuiskasi. Ja jos hän joskus oli herännyt puoliyön aikaan, tuntia ennen kukon laulua, jos oli noussut ja katsonut ulos, hän useimmiten huomasi jotain, mikä näytti elävän, nyt kun tämä oli luvallista. Niityllä kiersi usvia piirissä, kerran, kahdesti tai moneen kertaan, kunnes yksi niistä erosi muista, kohosi ja katosi. Kaukana vilkkui tuli, joka sammui, ja sen sammuessa kuuli Aada huokauksen. Silloin Aadaa peloitti, sillä hänestä tuntui ympärillään olevan jotain, jota ei nähnyt, mutta jonka läsnäolon tunsi. Ja hän kömpi vuoteeseen, piiloittautui peitteen alle, kääriytyi vallan kokoon ja sulki silmät.
Lapsi pelkää merkillisesti kyllä jotain tuntematonta, mikä näyttää elävän ja vaikuttavan sen sieluun, jolla vielä on niin hento iho, kuin valkoisella kukalla, mikä äsken on versonut esiin maasta. Se ei vielä ole karaistunut elämään tämän maailman elämää, sentähden se hieman arkailee sellaista, mikä tässä maailmassa on vaarallista. Se ei vetäydy takaisin ammoittavan kuilun partaalta, se ei pelkää, jos sille näytetään teräväksi hiottua veistä, se hymyilee loikoessaan raskaan pyörän vieressä, joka seuraavassa tuokiossa voi sen murskata. Mutta se pelkää pimeää, ikäänkuin siinä olisi jotain, minkä se ennestään tuntee, jotain, mistä se ei vielä ole päässyt kyllin kauaksi. Mutta se loittonee siitä loittonemistaan ja kohoaa uuteen maailmaan, elämään. Ja maamme kukat muuttuvat sen omiksi kukkasiksi, joilla se itseään koristaa. Elämän kuningas, aurinko vihkii sen omakseen, kultaa sen posken ja paahtaa sisälle sen vereen tämän maailman vaistot, niin että se kumeasti haluten pyrkii luomaan maailmassa jotain elävää.
Ulkoapäin katsottuna se varttuu, hymyilee, nauraa, rupeaa haluamaan leipää ja lihaa, se saa raskaan unen, ja rakkaus tulee juhlineen: tämän maapallomme olento, ihminen, on elävässä toiminnassa.
Eräs päivä tältä puoleksi itsetiedottomalta, puoleksi kirkkaalta ajalta oli erityisesti painunut Aadan muistiin: Se päivä, jona Martha täti tuli Vorre-kartanoon.
Aada oli kuullut puhuttavan siitä, että Martha tädin piti tulla; mutta hän ei ollut sitä sen enempää ajatellut. Eihän hän koskaan ollut nähnyt Martha tätiä, eikä tietänyt hänestä enempää, kuin että hän oli hänen äitinsä sisar.
Sinä aamuna, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon, Aada heräsi hyvin varhain. Se oli heinäkuulla, keskellä lomaa. Loiottuaan hetken ja ollessaan jälleen vaipumaisillaan uneen, hän huomasi, että oli levottomuutta pihalla. Hevoset potkivat, ja muudan mies torui. Aada meni ikkunan ääreen ja näki tallirengin, Iisakin, harjaavan harmaata ja ruskeata hevosta.
Aada oli nyt vallan hereillä. Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tarkasti Iisakkia, hänen harjatessaan hevosia. Renki teki sitä hitaasti ja veltosti, mutta Aada käsitti, että hän teki sen oikein. Hänen harjatessa toista, harmaata ja sävyisää, kaikki kävi hyvin, mutta kun alkoi harjata toista, ruskeata ja nuorta, jonka Aada muisti siitä asti kun se oli pieni varsa, se kävi huonommin. Sillä tuo ruskea hevonen oli levoton eikä pitänyt Iisakin harjasta. Se polki maata, niin että jymisi ja painoi miestä tallin seinää vastaan. Iisak, tuo paksu vanha mies, otti asian tyyneesti ja veltosti kuin edelläkin; hän tuuppasi hevosta kerran kylkeen, niin että se säikähti ja päästi hänet vapaaksi… Iisakin taas alkaessa, jälleen likistäen häntä seinää vastaan.
Aada kuuli nyt, että ulkona tiellä käveltiin, ja askelista hän päätti, että se oli hänen isänsä. Hän meni ovelle, raoitti sitä ja huusi ulos:
— Isä, isä, lähdetkö matkaan?
— Sinäkö se olet, Aada? En, minä vaan lähden kaupunkiin noutamaanMartha tätiä.
— Tuleeko Martha täti tänään?
— Tulee, hän on kaupungissa.
— Enkö minä saa tulla mukaan, isä?
— Jos sinulla on siihen halua, niin voit kyllä, mutta sitten pitää sinun olla tuossa tuokiossa valmis.
— Tietysti heti.
Aada pukeutui ja hyppi ilosta päästä mukaan.
Kun hän tuli alas pihalle, ei Wilde vielä ollut saapunut; hän istui sisällä ruokasalissa ja joi kupin kahvia, syöden palan leipää, teroittaen emännöitsijän mieleen, että tämä pitäisi aamiaisen valmiina kun hän palasi tunnin kuluttua.
Hetkeä myöhemmin vaunut pyörivät tiehensä. Aada oli iloinen ja kysyi isältään paljon asioita ja malttoi tuskin odottaa vastausta. Tien hän hyvin tunsi, omituiset punaisiksi maalatut talot, jotka yksitellen tulivat näkyviin, ja suojaten metsätien seudun, mihin Aada katsoi tarujen kuuluvan, kuten tuontuostakin kuuli kerrottavan. Olihan siinä niin merkillisiä seikkoja, kuten suuri puu kummun luona, sen kummun, jonka alla oli kuullut monta sataa vuotta sitten haudatun sankarin. Ja sitten lampi, kirkas lampi, jonka pinnalla sudenkorennot lentelivät hopeanvälkkeisine siipineen, ja missä lumpeet uiskentelivat ja tulikonnat loikoivat hiljaa maassa.
Niukan puolen tunnin kuluttua he olivat kaupungissa. Wilde seisotti hevosen matalan yksikerroksisen talon eteen, hypähti alas ja meni sisälle. Vähää myöhemmin hän tuli ulos vanhanpuoleisen naisen seurassa, joka oli pyntätty moneen saaliin. Tämä nyökkäsi vakavasti Aadalle, ja kaikki kolme ajoivat takaisin.
Se oli Martha täti. Aada katsoi häneen ja tahtoi mielellään puhua hänen kanssaan, mutta sai vaivoin mitään sanotuksi. Tämä johtui kaiketi osaksi siitä, että hänestä tuntui, kuin ei hänen isänsä olisi puhunut tädin kanssa, kuin muiden ihmisten kanssa, ja että Martha täti puolestaan ei vastannut paljoa.
Lapset huomaavat kaikkea helposti. Aada oivalsi heti, että Martha tädissä oli jotain, mitä ei ymmärtänyt.
Aadan mielestä kovin pitkän ajomatkan jälkeen he saapuivat Vorre-kartanoon. Kotvaa myöhemmin he kaikki kolme istuivat aamiaispöydässä, ja kohta Martha täti meni ylös huoneeseensa eikä enää sinä päivänä tullut alas. Aada kysyi myöhemmin päivällä:
— Miksi, täti ei tule?
Hänen isänsä vastasi tähän tapaan:
— No, hän on kai tänään väsynyt.
Mutta seuraavana päivänä ei täti myöskään tullut alas, eikä sitä seuraavanakaan. Aada ei enää kysynyt. Sen verran hän oli saanut tietää, että tädin piti olla täällä sentähden, että ilma oli hänelle terveellinen.
Mutta eräänä iltana, kun puhe isän ja tyttären keskustellessa kohdistuiMartha tätiin, Wilde sanoi:
— Niin, sinun tulee aina olla kiltti tädille, sillä onhan hän äitisi sisar; mutta muuten sinun ei pidä liiaksi käydä ylhäällä hänen luonaan, hän kun on kernaammin yksin.
Aadan ylimpiä ystäviä olivat Vorre-kartanon pysyvät vieraat, kapteeni Kruse ja päällikkö Bög, Tätä ystävyyttä oli kestänyt Aadan lapsuuden vuosista, ja hänen varttuessaan nuo molemmat huolellisesti seurasivat hänen kehitystään ja rupesivat tuntemaan todellista hellyyttä häntä kohtaan, kaiketi paljon sentähden, että itse olivat vanhojapoikia, jotka pohjaltaan tunsivat itsensä yksinäisiksi. Heidän kummankin käytös oli hieman erilainen. Heillä oli kummallakin ikäänkuin oma puolensa hänestä. Kapteeni Kruse piti siitä, mikä hänessä oli hyvää ja vakavaa, päällikkö Bög siitä, mikä oli nuorta ja somaa. Kapteeni Krusen mielestä Aada muistutti erästä hänen sisartaan, joka nuorena oli kuollut, ja jonka muisto oli hänelle kallis, päällikkö Bögin mielestä hän muistutti pientä hurmaavaa muotokuvaa, jonka hän kerran oli omistanut ja joka esitti erään Tanskan kuninkaan ystävätärtä, harvinaista pientä norsunluulle maalattua muotokuvaa.
Kapteeni Kruse kohteli häntä aivan samoin hänen ollessa kuusivuotinen, kuin hänen täyttäessä kuusitoista, jotavastoin päällikkö Bög tällöin muutti kohtelunsa.
— Kun hän varttuu täyskasvuiseksi, on hänet totutettava vaatimaan kunnioitusta ja ritarillisuutta miehiltä, hän sanoi, ja sen mukaan hän toimi. Aivan pienenä tyttönä Aada aina oli tullut häntä vastaanottamaan, huutaen ilosta, ja Bög oli ottanut hänet polvelleen ja oli kutittanut hänen kasvojaan suurella viiksellään, johon Aada puolestaan oli tarttunut ja josta oli nykäissyt molempien suureksi iloksi. Tultuaan suuremmaksi hän ei enää istunut hänen polvellaan, juoksi kuitenkin vielä häntä vastaan ja takertui kiinni häneen hellästi kuin lapsi ainakin.
Mutta sinä päivänä, kun Bög tuli Vorre-kartanoon sen pitkänpuoleisen ulkomaanmatkansa jälkeen, minkä Wilde oli tehnyt tyttärensä kanssa ja mistä myöhemmin tulee puhe, silloin hän katsoi Aadaan, näytti hämmästyneeltä ja sanoi häntä äkkiä neideksi.
— Aada, neiti Aada… vieläkö te minua tunnette?
Ensi päivinä oli Aadan hieman työlästä olla täyskasvuinen nainen vanhan ystävänsä edessä. Mutta jonkun ajan kuluttua se ei ollenkaan ottanut menetelläkseen. Saattoipa tapahtua, että Aada silloin tällöin piti pilanaan vanhaa Bögiä, nauroi häntä vasten kasvoja, kuten nuoret naiset joskus jotenkin voitonylpeinä tekevät talon vanhoille ystäville, jotka muutama vuosi sitten ovat taputtaneet heitä leuan alle. Lopulta hän eräänä iltana oltuaan hyvin vallattomalla päällä, joi veljenmaljat hänen kanssaan ja antoi hänelle luvan suudella häntä poskelle, osoitettuaan sormella mihin kohtaan, ja nimitti hänet sedäkseen.
Sakarias Wilde päätti eräänä keväänä lähteä ulkomaille ja antaa Aadan tulla mukaan. Mutta ensin hän tahtoi odottaa, kunnes kesä oli vakaantunut päivänpaisteineen ja kirkkaine ilmoineen. Heidän oli aikomus tehdä alkumatka meritse, ja Wilde tahtoi kernaimmin välttää myrskyisää merta. Hän ei kärsinyt kovaa aaltoilemista, silloin hän aina tuli sairaaksi, oikein kurjan sairaaksi.
Kesäkuu tuli tuoden mukanaan lämpöä ja painostavaa tyventä. Isä ja tytär laittoivat itsensä matkavalmiiksi ja astuivat laivaan, joka purjehti Tanskaan.
Soluttiin vedenpintaa pitkin edelleen täysin purjein, hitaasti kaksi päivää ja kaksi yötä, ja silloin he saapuivat Tanskaan. He asuivat jonkun aikaa aivan pienessä kaupungissa, ja heidät tunsivat pian kaikki. Kaikki kaupungin herrat, vanhatkin, tervehtivät Aadaa kadulla ja tahtoivat kernaasti puhua hänen kanssaan, ja kaikki kysyivät, millaista oli Norjassa, mistä tiesivät hänen olevan kotoisin. He luulivat, että siellä oli kylmä pitkin vuotta ja ihmettelivät suuresti, kun Aada kertoi heille, että kesä siellä oli yhtä lämmin kuin Tanskassa.
Asuttuaan siellä muutaman viikon, he matkustivat edemmäksi etelään päin tanskalaisessa purjeveneessä, ja matkaa kesti kokonainen vuorokausi. Tuskin he olivat päässeet maihin, kun nousi myrsky, ja he olivat iloiset siitä, että pääsivät katon suojaan. He olivat maatuneet pitkälle kapealle niemelle, ja pienestä ravintolasta, missä istuivat, he näkivät, miten aallot roiskuivat molemmin puolin ylös. Meren pauhina huolestutti Aadaa — hän ei melkein koskaan ennen ollut sitä kuullut — ja se häiritsi hänen yörauhaansa. Mutta seuraavana aamuna myrsky oli asettunut, ja päivänpaisteella he isoissa vaunuissa ajaa karauttivat aavan tasangon yli, millä kasvoi kanervikkoa, jossa tuuli vinkui. Siellä täällä loppui kanervikko, ja silloin seurasi pitkät alueet, joita peitti valkoinen hieta, hieno valkoinen hieta, joka lenteli ilmaan pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Ajaja, tanakka punaposkinen mies, hymyili alati ja pisti silloin tällöin käyrän torven huulilleen ja puhalsi muutamia säveliä, jotka kaikuivat somasti tasangolla. Muuten ei kuulunut mitään elävää ääntä, ennenkuin illalla, auringon laskiessa; silloin kirkui joku lintu. Kri, kri, ne rääkkyivät jossakin kaukana. Aada ei niitä kertaakaan nähnyt.
Eräänä päivänä, kun vaunujen hevoset olivat pysähtyneet lepäämään, tuli heitä vastaan joukko ruskeaihoisia ihmisiä, joilla oli suuret silmät ja säkenöivät kulta- ja hopeasoljet kaulassa ja hiuksissa. Ne olivat mustalaisia, josta Aada oli kuullut niin paljon puhuttavan. He tulivat lähemmäksi ja tahtoivat pouvata Aadalle, mutta lihava kuski tavoitteli heitä piiskallaan ja torui, huolimatta lempeydestään. Silloin he jotenkin hiljaisina poistuivat.
Mutta aivan itsekseen istui vanha eukko, kokoonkyyristynyt ja ruskea kuin kuivanut leipäkannikka, ja hän hyräili jotain itsekseen. Hänestä Wilde puhui ajajan kanssa, ja vähän myöhemmin hän kertoi Aadalle, että vanha vaimo lauloi kuolinvirttään, nyt hänellä ei enää ollut pitkältä elinaikaa.
— Onko hän sairas? kysyi Aada.
— Ei, mutta hän on liian vanha ja hidas jaloiltaan astuakseen yhtä nopeasti kuin toiset, sentähden hän nyt jätetään jälelle kuolemaan; joko hän kuolee nälkään, tai lyö joku nuoremmista hänet kuoliaaksi.
Aada, jota ensin nuo tummaihoiset ihmiset olivat miellyttäneet, piti heitä nyt häijyinä, ei pitänyt siitä, että he häntä lähestyivät, eipä edes sietänyt, että nuo suuret, mustat silmät tuijoittivat häneen.
Paljon turvallisemmalta hänestä tuntui ajajan luona, jolla oli nuo lempeät kasvot ja tuo komea torvi.
Seutu, jonka läpi kulkivat, oli kaunis. Valoisia metsikköjä ja vihantoja tasonko ja, joiden taakse aurinko laski vaaleanpunaiseen usvaan, muun taivaan kuultaessa sinisenä. Nuoret tytöt ja pojat kulkivat laulaen kotia maatöistään. Joskus, myöhemmin iltaisin, kuuli juopunutta väkeä, joka niinikään laulaen kulki kotia. Usein nämä lauloivat väärin, mutta väärien sävelten takana piili ikäänkuin nauru ja ilo.
Vielä kerran he saapuivat kaupunkiin, jonka laidalla Wilde vuokrasi koko pienen talon, (heillä oli kaksi palvelijatarta ja renkipoika mukana). Täällä he asuivat syyskuukaudet lokakuun loppuun asti. Sittemmin Aada muisti tästä kylästä vanhan kirkon, joka oli avoinna koko päivän. Sen avarassa sisustassa oli niin hiljaista. Aada meni joskus sinne sisälle ja istuutui katselemaan kuvia, jotka riippuivat seinillä. Vanhoja pyhiä miehiä ja naisia, apostoleita, pyhimyksiä, kaikki käsivarret ojennettuina ja hymy kasvoilla. Varsinkin kahteen näistä kuvista hänen huomionsa kiintyi: toinen kuvasi helvettiä ja toinen taivaan valtakuntaa. Helvetti oli täynnä verenpunaista tulta. Saatana, vanha, käyräselkäinen mies, jolla oli musta karvainen ruumis, seisoi kärsivällisesti odottaen. Useat nuoret kauniit miehet ja naiset tulivat halaten toistensa vyötäisiä tanssien häntä vastaan.
Taivaan valtakunnassa näki: loistavan maiseman, missä käyskenteli ihmisiä kultaisten palmujen ja punaisten kukkien keskellä. Kasvot hymyilivät, ja ruusuja varisi, minkä kestäessä säteilevä aurinko näytti nousevan.
Tässä kirkossa Aada usein rukoili Jumalaa. Ennen, kotona, hän niinikään oli rukoillut, mutta ei siten, kuin täällä. Sillä kotona hän oli rukoillut, hän kun tiesi, että Jumala oli hyvä, ja että yö oli niin pimeä ja tuuli puhalsi niin omituisesti ulkona. Mutta hän ei koskaan ollut rukoillut täydestä sydämestä muulloin kuin pelätessään. Ja päivällä hän ei koskaan ollut rukoillut. Mutta tässä kirkossa hän löysi Jumalan, Jeesuksen, Pyhän Hengen, jotka antoivat hänen rukoilla, ilman että hänen ensin tarvitsi olla peloissaan, jotka antoivat hänen tunteensa niin täysinä uhkua, että huulensa vaistomaisesti aukenivat ja rukouksen sanat kulkivat niiden yli. Hän rukoili silloin itsensä ja isänsä ja Martha tädin puolesta, ja usein kaikkien ihmisten puolesta.
Mutta mainittava on myös että muita maailman ajatuksia pujahti mukaan. Mutta ne vaihtuivat valmiiksi ajateltuina suitsutuksella tuoksuvassa kirkossa. Etupäässä kuvat ja musiikki vaikuttivat; sillä ne rukoukset, jotka hän aamupäivällä oli rukoillut, tuntuivat hänestä usein iltapäivällä sangen vierailta.
Kun kaupunkia ympäröivä metsä alkoi käydä ruskeaksi ja keltaiseksi, kun viimeinen kesälintu ja kovakuoriainen lenteli ilmassa, kun hiljainen, melkein raskas syysilma lepäsi pienen kaupungin ylitse, valmistautuivat Sakarias Wilde ja hänen tyttärensä palaamaan kotia. Pitkä vaivaloinen matka seurasi. Merimatka oli edessä, ja viimeisenä päivänä aaltoili meri korkeana, niin että molemmat tulivat hyvin sairaiksi. Aada oli iloinen, kun he vihdoin tulivat kotia.
Tämä ulkomaanmatka tuntui ensi aikoina jälestäpäin Aadasta hieman epäselvältä. Kun hän käveli puutarhassa tai istui huoneessaan, se tuli hänen luokseen pikemmin selvänä unennäkönä, kuin todellisena tapauksena. Mutta erityiset seikat ilmenivät selväpiirteisinä: vaunumatka tasangolla auringon levittäessä paistettaan pienille taloille ja etäällä olevalle tornille, tai lihavan, hymyilevän ajajan iltaisin viimeisen kerran puhaltaessa torveensa; ja kirkon hän muisti sävelineen ja kuvineen, samoin kuin muistaa sointuvan, sulavan laulun.
Useita vuosia oli kulunut siitä aamusta, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon. Hänen sielläolonsa ensi vuosina Aada ei paljoa ajatellut häntä. Ensimäisen aamun synnyttämän vaikutelman hän oli säilyttänyt; mutta Aada oli onnellinen ja vielä liiaksi lapsi hautoakseen mielessään tällaisia asioita. Elämä oli hänestä helppoa ja selvää, ja ajatellessaan Martha tätiä, hänestä tuntui kuin olisi hän ylhäältä virran kirkkaalta pinnalta nähnyt jonkun puolipimeässä kulkevan pohjalla, jonkun, jota ei oikein selvästi voinut nähdä, ja jota kenties ei oikein tuntenut.
Silloin tällöin hän kuuli palvelusväen puhuvan asiasta toisenkin sanan:
— Niin, niin, Herra tietää, mikä suru häntä painaa. Tai:
Hän on vetänyt kuoren ympärilleen, hän ei kuule mitään ulkoapäin.
Tai:
— Mutta hän kuuntelee jotain sisällänsä.
Tai vielä:
— Hänen silmänsä sanoo, että hän on yksinäinen ja hylätty, mutta ettei hän pyydä muuta.
Kaikki sellaista himmeätä kieltä, jota rahvas mielellään käyttää.
Ja nämä puheet sopivat monessa suhteessa ja olivat hyvin paikallaan tässä, kun niiden käyttäjät eivät tietäneet mitään varmaa.
Martha täti istui melkein aina huoneessaan. Huonekalut siinä olivat hänen omansa: kaksi korkeaselkänojaista tuolia, puuvuode, keltaiseksi maalattu tummine koristeineen, sohva ja seinäkello; siinä oli raskaat painot, jotka hitaasti liukuivat alas ja ylös. Vuoteen yläpuolella riippui kuva, jonka Martha täti oli piirtänyt nuorena tyttönä ja värittänyt vesimaalilla: varis istui kuusen latvassa ja katseli silmät levällään metsästäjää ja koiraa, jotka seisoivat puun juurella ja vuorostaan katselivat varista. Nämä esineet olivat aina samanlaiset: vaalenneet huonekalut, kello, joka alinomaan käydä raksutteli ja surisi joka tunnin kuluttua, ja maalaus, joka riippui tänään samoin kuin vuosia sitten — — hitaasti kuluva aika vallitsi siellä yläkerran huoneessa. Ja siinä asui Martha täti, joka ei enää odottanut mitään.
Aada näytti suuremmaksi tullessaan ymmärtävän, että Martha täti oli onneton jonkun seikan vuoksi, ja kun täti puhui, avasivat hänen sanansa ikäänkuin näköalan Aadalle outoon seutuun. Ennen hänestä aina oli tuntunut kaikkein raskaimmalta surulta, mikä häntä olisi voinut kohdata, jos hänen isänsä olisi kuollut. Nyt hänestä tuntui, kuin olisi muita seikkoja voinut sattua, kuin omituiset ryömivät olennot olisivat voineet hiipiä esiin pimeästä ja purra itsensä kiinni häneen ja aikaansaada vielä pahempaa surua.
Usein saattoivat tädin sanat raskaasti koskettaa häntä. Kuten eräänä päivänä, jolloin Aada istui ylhäällä hänen huoneessaan. Syksy oli tullut, ja Aada näki ikkunasta, miten tuuli lakaisi piirinä puutarhan kellastuneita lehtiä. Äkkiä hän nousi, juoksi alas puutarhaan ja toi mukanaan muutamia syyskukkia ja laski ne pöydälle.
— Täti, tässä on sinulle muutamia kukkasia.
— Minulleko, Aada?
— Niin; siellä ei ole muita; muut ovat kuihtuneet.
— Tahtoisit kai, että olisi kesä, Aada?
— Niin, nyt on niin kylmä, kesällä oli kaunista. Silloin sanoi Martha täti hiljaa:
— Kuinka olet murheissasi syksyn tulosta. Jospa aina olisit niin, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä.
Sellaisia sanoja saattoi Martha täti lausua. Vaikka ei Aada kokonaan niitä ymmärtänyt, tunki kuitenkin se äänenpaino, millä ne oli lausuttu, hänen pehmeään mieleensä ja antoi hänelle ikäänkuin, kokonaisvaikutuksena lauseiden merkityksen.
Sentähden tapahtui eräänä kesäkuun päivänä seuraavana vuotena, kun Aada rientäessään talon läpi saapui Martha tädin huoneeseen muutamia vaaleita reheviä ruusuja kädessä — noita auringon viehkeitä lapsia, jotka punoutuvat sisälle alkukesän komeuteen — että hän laulellen hyppiessään edelleen äkkiä tunsi häpeää. Hänen askeleensa harvenivat. Hän kulki varpaisillaan eteenpäin eikä edes hyräillyt. Ja kun hän astui ulos huoneesta, tuntui kuin olisi varjo laskeutunut hänen nuoruuden ilonsa yli.
Martha täti muodosti lopulta jotain erikoista Aadan alkuelämässä. Jotain sellaista kuin huokaavan sävelen valoisassa kevätsävelmässä. Varsinkin senjälkeen, kun hän eräänä iltana oli kuullut isänsä ja kapteeni Krusen puhuvan Martha tädistä. Sanojen merkitystä hän ei kokonaan ollut ymmärtänyt; mutta juuri sentähden, että ne olivat hänestä puoleksi käsittämättömiä, ne vaikuttivat häneen samoin kuin kumeat vaarat.
Oli pimeä huoneessa, nuo molemmat miehet eivät ollenkaan tietäneet, että Aada istui huoneen nurkassa olevassa nojatuolissa. Ja kun he olivat puhuneet loppuun, Aada ei tahtonut, että he häntä näkisivät ja hiipi salaa, peloissaan siitä, mitä oli kuullut, ylös huoneeseensa. Se oli omituinen tarina, minkä hän sai kuulla isänsä ja kapteeni Krusen keskustelusta. Ensiksi, että Martha täti nuorena oli ollut kaunis… tummatukkainen, kalpea… ne jotka näkivät hänet, tunsivat, että hän pyrki iloitsemaan elämässään.
Siihen aikaan oli vanhanpuoleinen sotilas palveluksessa Marthan isän, everstiluutnantin, talossa. Hän oli omituinen veitikka ja kävi silloin tällöin vallan hassuksi. Everstiluutnantti käytti häntä kaikenlaiseen tarjona olevaan työhön. Mutta eräänä päivänä hän tuli everstiluutnantin luo ja sanoi tahtovansa naida ja kysyi aivan tosissaan, eikö voisi saada neiti Marthaa. Everstiluutnantti hymyili ensin — hän oli hyvänlaatuinen mies — mutta taputti sitten sotilasta olalle ja sanoi:
— Siitä et saa enää puhua. Ymmärräthän! Jos vielä puhut sellaisia hullutuksia kerran, niin saat mennä tiehesi. Silloin en enää kärsi sinua talossani.
Eikä mies sen enempää siitä puhunut; mutta hän katseli aina neiti Marthaa. Nuori kaunis neiti näytti häntä paljon miellyttävän. Eräänä iltapäivänä kulkiessaan neiden ohi sotilas katsoi häntä sillä tavalla, että hän sen kertoi isälleen. Pilalla isä nyt mainitsi tyttärelleen, mitä vanha Tulling oli häneltä pyytänyt. Martha nauroi, mutta sanoi hetken kuluttua:
— En pidä hänestä, isä; toimita hänet pois.
Vähän senjälkeen everstiluutnantti oli muutaman päivän poissa kotoa matkoilla. Oli iltapäivä, jolloin neiti Martha oli yksin kotona. Palvelijatar oli lähtenyt kotoa, renkipoika oli toisen pojan kanssa kalassa, everstiluutnantin talo oli syrjässä, ja harvat kulkivat siitä ohi. Lyhyesti: sinä iltapäivänä tuo puolihullu mies väkisin makasi Martha neiden. Ei kukaan muu kuullut hänen huutojaan kuin eräät, jotka soutelivat joella. He eivät kuitenkaan tietäneet, mistä huudot tulivat. Kun palvelijatar palasi kotia, makasi nuori neiti pyörtyneenä. Mies oli lisäksi lyönyt häntä, hänen otsansa oli turvoksissa ja toista silmäänsä hän ei voinut avata. Saatiinhan hänet henkiin jälleen, mutta ei entiselleen. Häneen oli jäänyt alituinen pelko — parantumaton pelko. Oli, kuin olisi hänen elonsa sisin juuri katkennut; hän ei koskaan enää kohonnut entiseen elämäniloon.
Kapteeni Kruse sanoi lopulta ääni värisevänä:
— Rakas ystävä, miksi on kaitselmus olemassa, kun se ei ryhdy ehkäisemään tällaisia tapauksia? Onko elämässä oikeutta, kenties? Oh, siinä on paljo salaisia väijytyksiä. Ja minä olen kokenut, että elämä usein tekee katalia tekoja, raukkamaisia urotöitä juuri niille, joita sen pitäisi kohdella kaikkein helläkätisimmin.