Seitsemäntoistavuotiaana oli Aada varttunut nuoreksi naiseksi, jossa jo esiintyi neitsyen ominaisuuksia, vaikka lapsi ei ollut sen kauempana, kuin että hänen olennossaan lepäsi se raikas leima, mikä hohtaa kesäkuun ensi päivistä. Hän oli vielä hyvin hoikka ja näytti solakkuutensa vuoksi pitemmältä, kuin mitä todella oli; mutta hänen neitsyenrintansa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Se oli niin korkea, ja tässä nuoressa vartalossa ja noiden kasvojen alla niin viaton. Hänen tukkansa oli paksu, se valui alas molemmin puolin kasvoja, riippui raskaana yli suurten harmaiden silmien. Hänellä oli muuten tuollaiset kasvot, joita on vaikea kuvata, voimakkaat ja samalla hienostuneet piirteet, jotka kuvastivat huolettomia päiviä ja vanhaa sukua.
Mutta vaikka nämä kasvot olivatkin nuoret, niissä kuitenkin lepäsi älykkäisyyden leima. Ei tuollaista surunomaista älykkäisyyttä, minkä välistä saavat nuoret naiset, joille elämä on ollut kova, ei tuota punnitsevaisuutta, joka on vastainen naisen luonteelle. Mutta se oli pikemmin synnynnäistä älykkäisyyttä, mikä aiheutti, että hän tuli levollisen järkähtämättömän näköiseksi, joka saattoi moneen vaikuttaa kiihoittaen. Jos joku tahtoi kertoa hänelle ja saada hänet hyväksymään jotain, joka oli vastoin hänen luontaista käsitystään, se vaikutti ainoastaan, ettei hän vastannut mitään; jos silloin kiihtyi innokkaammin vakuuttamaan, hänen silmänsä pienenivät ja loivat tähysteleviä katseita. Eikä hän yhä vaan vastannut mitään, kunnes äkkiä rupesi puhumaan muista seikoista, tehden sen sellaisella äänenpainolla, kuin olisi vetänyt viivan yli kaiken kiistelyn. Kun hän suuttui, hän kalpeni, ja hänen äänensä värähteli. Kuullessaan häntä sellaisena hetkenä ymmärsi, että hän saattoi tuntea voimakkaasti. Ja kun ilo äkkiä valtasi hänet, näki, miten valo välkähti hänen silmiinsä. Silloin hehkui veri kalpean ihon takana, ja pieni vinkkuraviivainen suoni kohosi näkyviin ohimolla.
Varsinkin äsken mainittu järkähtämättömyys vaikutti sen, että monet, jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat:
— Hän on varmaankin kylmä ja itseensätyytyväinen olento.
Se hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut, mutta hänen tunteensa olivat hyvin selvät. Hänellä ei muuten ollut yhtään nuoren naisen tavallista liikaa herkkätunteisuutta. Sen saattoi selvästi huomata, kun katseli, millä tavoin hän auttoi köyhiä. Sillä köyhille hän oli hyvä. Hän antoi heille hyvin mielellään, mutta osoittamatta tuota liiallista tunneherkkyyttä, jota niin usein huomaa nuorissa naisissa, kun he ovat anteliaita köyhille, tuota itkuun valmista ilmettä pään ollessa kallellaan ja noita lempeitä huomautuksia, että mierolaisen vastedes tulee pidättäytyä kaikesta paheesta. Aada pikemmin nauroi, kuin näytti alakuloiselta, kun joku vanha jätkä, joka varmasti juopotteli ja teki muutakin nurinkurista, lateli säälittäviä juttujaan. Ja ehkä Aada kylläkin huomasi, että tuollainen mies valhetteli, mutta hän ikäänkuin oli sitä huomaamatta. Ja hän antoi enemmän, kuin mitä moni muu olisi tahtonut antaa. Hän antoi palvelijattarille määräyksensä, ja he tottelivat häntä. Kerran emännöitsijä mainitsi sen Wildelle; mutta tämä sanoi vaan:
— Kaikessa sellaisessa teidän ilman muuta tulee noudattaa tyttäreni tahtoa.
Siinä esimerkki siitä, että Aada oli rehellinen ja hyvänsuopa ja että hän kyllä saattoi puuttua asioita ohjaamaan, kun niiksi tuli.
Eräänä päivänä vanha eukko kulki valtatietä pitkin Vorre-kartanon ohi. Äkkiä näyttäytyi pikku talon koira (pieni viaton rakkikoira, joka ei voinut tehdä muuta täällä maailmassa kuin nalkutella, minkä vuoksi Wilde oli hankkinut sen varoittamaan yövartijaa, siinä tapauksessa, että varkaita tuli). Se tuli, kuten sanottu näkyviin, pieni tuuhea häntä hyvin rohkeasti pystyssä ja kävi täyttä vauhtia kiinni vanhan eukon hameen liepeisiin. Eukko säikähti haukuntaa. Hän varmaankin luuli, että se oli koko verikoira. Vallan avuttomana hän juoksi pakoon, kompastui ja kaatui nenälleen, pikku rakin yhä nalkutellessa, hameenliepeet hampaissaan. Hetkeä myöhemmin Aada oli ulkona, tarttui kiinni koiraan ja paiskasi sen menemään tien poikki niin voimakkaasti, ettei sellaiseen olisi luullut hänen kykenevän; ulisten ja pelokkaana koira riensi takaisin pihaan. Sitten hän koetti nostaa vanhaa eukkoa pystyyn, mutta sitä hän ei jaksanut. Eukko oli liian raskas ja loikoi siinä vallan avuttomana. Aada kutsui silloin kahta miestä, jotka kitkivät puutarhassa. Mutta nämä eivät olleet käsittävinään Aadan intoa tässä asiassa.
— Eihän koira häntä purrut, sanoi toinen.
— Sehän on vaan vanha Kari Leegda sanoi toinen.
Aada nousi, polki jalallaan ja viittasi samalla kertaa, mikä pakoitti nuo molemmat liikkeelle.
— Tulkaa heti tänne! hän huusi.
Sen enempää hän ei sanonut, mutta käski kantaa vanhuksen lehtimajaan. He tekivät niin. Eukko oli satuttanut itsensä; toinen ohimo oli aivan verissä. Nyt toi Aada etikkaa, otti yhden huiveistaan ja sitoi sen eukon otsalle.
— Kyllä koiran täytyy olla hätyyttämättä ihmisiä, hän huusi. Saattaa kyllä olla, ettei se tarkoita pahaa, mutta tässä näemme seuraukset. Sen täytyy saada kuritusta, kunnes se sen oppii; minä ainakin teen parastani.
Vanhus tietysti tointui, sai ruokaa ja juomaa ja poistui saatuaan hyvän korvauksen koiran tuottamasta vahingosta.
Niiden henkilöiden joukossa, jotka retkeilevät laajalti, niiden kummallisten ihmisten joukossa, joilla on onnettomuutta monessa kohdin ja pahaa syntymästään, jotka elävät omaa elämäänsä maantiellä, jotka usein nukkuvat metsässä, joilla on omat tapansa, jotka parantavat tauteja yrteillään ja »enkelinrasvalla», joilla on ystävänään vanha kissa tai kesy rotta, niiden joukossa, jotka puhuvat omaa kieltänsä, oli Aadalla kokonainen valikoima, joiden kanssa oli ystävällisissä väleissä. Oli kummallista, että tuo nuori vaaleaverinen neitonen välitti heistä ja ymmärsi heitä; mutta sen hän teki. Kerran kun Wilde näki hänen antavan jotakin tuollaiselle vanhalle miehelle, joka sitten nopeasti hiipi metsään niityn halki, hän virkkoi:
— Niin katsoppa, hänellä ei näyttänyt olevan hyvä omatunto! Rakas Aada, etpä nyt todellakaan ole valinnut aivan arvokkaita henkilöitä auttaaksesi.
Mutta Aada vastasi:
— Rakas isä, katso noita ihmisiä; heidän elämänsä on täytynyt olla hyvin paha, jotta voivat olla niin kurjia kuin ovat.
— No niin, olethan siinä oikeassa, oletpa viisas tyttö, pikku Aada.
Ja Aada nauroi koko asialle.
— Viisas? Hui, hai, totta kai minä olen viisas.
Monessa seikassa Aada sai tahtonsa perille, ilman että sitä huomattiin. Ehkäpä juuri tämä valoisa vapaus, joka luonnollisesti johtui sydämellisestä suhteesta isään, vaikutti sen, että Aada sai vapaasti hengittää, niin ettei hänellä ollut mitään painostavaa veressä. Hänessä ei näyttäynyt ainoatakaan noista rikkaruohoista, jotka tosin voivat tuoksua erinomaisen makealle, mutta jotka kuitenkin ajan pitkään ovat vastenmieliset. Aada Wilde, joka kasvoi tässä ilmapiirissä, oli hoikan kasvin kaltainen, joka kantaa hillitynvärisiä kukkia ja jonka tuoksu tuntuu kaukaa päivänpaisteisessa tuulenhenkäyksessä.
Sillä iällään, joka lankeaa seitsemännentoista ja kahdenkymmenennen vuoden välille, tämä nuori neitonen kulkee isänsä talossa ja maantiellä. Hän puhuu, hymyilee, eikä ajattele, että moni, joka puhuu hänen kanssaan, näkee hänen hymynsä ja hänen silmänsä. Naisen hymyt ovat niin moninaiset, ja naissilmät — niin vilkkaina liikkuvat ne ympärillä! — vaaleansiniset, harmaat, ruskeat, tummat, kevytmieliset, vakavat, aistilliset, levolliset. Ja kaikista niistä välkähtää esiin säteitä kuin kesän kevyistä kasvikudoksista. Niin, missä nuori kaunis nainen kulkee, siinä helisee kuin salaisia kieliä. Miehet muuttuvat kummallisiksi nähdessään hänen kulkevan, milloin he hymyilevät, milloin muuttuvat vakaviksi, kulkien edelleen, monasti käännyttyään häntä katsomaan. Ja nuori nainen jättää miehet taaksensa, eikä peitä vartaloaan, hymyään ja silmiään seuraavalta vastaantulijalta, ja miksi hän sitä tekisikään?
Mutta sentähden hän kulkee ja viskaa ympärilleen kohtalon jyviä, jotka usein ovat vaarallisia, kun ne saavat pehmeätä multaa itääkseen. Ja kun hän tapaa toisia naisia, hän puhuu muista asioista, ja koko ajan hän hymyilee ystävällisesti, eikä tiedä, mitä itse on tehnyt.
Aada kulki muiden nuorten neitosten tavoin. Hän kulki maantiellä kesäisin, hän seisoi pihaan johtavalla veräjällä, kun syyslehvät varisivat puista. Ja kun joku kulki ohi, hän ei luonut katseitaan alas. Toisten nuorten neitosten tavoin hän kävi tanssiaisissa, hän nauroi ja antoi käsivartensa levätä kavaljeerinsa käsivarren alla ja jutteli välinpitämättömistä seikoista. Tuskin hän pani merkille, seurasivatko jonkun nuoren miehen silmät häntä koko tanssiaisiltana. Hän ei koskaan hengittänyt kiivaammin muusta syystä kuin siitä, että oli tanssiessaan hengästynyt.
Hän täytti kokonaista yhdeksäntoista vuotta, eikä vielä mitkään rakkaudentunteet olleet häntä liikuttaneet, eikä hän niille ollut uhrannut ainoatakaan ajatusta.
Mutta mistähän johtuu, että nuori neitonen lähetessään kahdettakymmenettä vuottaan, alkaa kaihota? Sisältääkö tämä luku jonkun taian? Varmaa on, että Aadan täytettyä kaksikymmentä vuotta, rakkaudenkaiho oli hänet vallannut. Hän kaihosi rakkautta sellaisena, jommoiseksi sitä kuvitteli, jommoisena kauneimmat kirjat sitä hänelle kuvasivat, jommoisena ihanimmat kuvat sitä esittivät. Sellaiseksi kuin hän luuli sen olevan, kun kuuli niitä lemmenlauluja, joita kernaasti kuunteli.
Ja Aada käsitti, että osasi herättää rakkautta nuorissa miehissä. Hän huomasi sen siitä tavasta, millä he häntä katselivat. Mutta ei yksikään niistä, jotka hän tunsi, ollut saanut hänen rakkauttaan heräämään.
Sitten tuli rakkaus eräänä päivänä Aadan vieraaksi ja valtasi hänet täydelleen. Eräässä viulukonsertissa hän näki sen miehen, johon heti rakastui.
Kaupungissa oli huhuiltu suuresta belgialaisesta mestarista, minkä eräs kaupungin pohatoista, joka oli ollut hänen matkakumppaninaan, oli taivuttanut antamaan konsertin kaupungissa, ennenkuin matkusti edelleen. Kaupungin lehdissä oli ollut hänestä tietoja, ja Wilde sanoi eräänä päivällisenä tyttärelleen:
— Häntä menemme kuulemaan, Aada.
Aada oli samaa mieltä. Hän ei itse soittanut, mutta oli hyvin musikaalinen. Ja määräaikana he ajoivat kaupungin juhlasalille, missä konsertti oli annettava.
Silloin — hetkenä ennen konsertin alkua, jolloin yleisöä vielä kokoontui — näki Aada äkkiä nuoren miehen. Tämä tuli sisään keskustellen vanhanpuoleisen naisen, pormestarin vaimon, kanssa. Hän oli niitä nuoria miehiä, joista sanotaan:
— Hän näyttää vaaralliselta.
Hän oli pitkä ja hienon komea, piirteet säännölliset, silmät harmaat, ja vaaleat viikset koristamassa suuta, joka hymyillessään käyristää ylähuultaan ikäänkuin voitokkaana. Oh jotain kauniimpaa, juhlallisempaa koko hänen näössään kuin niissä herroissa, joita tavallisesti kohtaa kadulla ja seuroissa. Hänessä oli jotain, jota nuoret naiset, mitkä janoavat rakkautta, elämää ja loistoa, heti rakastavat.
Tuo vanha, rohkea sananparsi:
— Ken ei rakasta ensi katseella, ei myöhemminkään rakasta, sopi tähän.
Sillä Aada näki hänet, ja hänessä heräsi ilo, joka täytti hänet täydellisesti. Ja kun hetkeä myöhemmin muukalainen mestari alkoi soittaa, Aada ei kuullut, mitä hän soitti; mutta soitto vaikutti kuitenkin. Sävelet muuttuivat hänen mielestään kultavirraksi, jotka tuntui häntä kantavan.
Aada rakasti. Hänen verensä itki ja kohisi, elämä kohosi hitaasti hänen silmiensä eteen, eriskummaiseen kauneuteen puettuna. Hänet valtasi huumaus, jota ei koskaan ennen ollut kokenut.
Niin, vielä kerta se mainittakoon: Aada rakasti. Hänen täytyi pitkään hengittää, saadakseen ilmaa korkealle leimuavaan elämään, joka kohosi hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin olisi tullut suuremmaksi. Tämä oli siis rakkautta, jota hän oli kaihonnut. Sitä hän oli aavistanut, nähdessään ihanoita kuvia ja lukiessaan kauniita kirjoja. Ja tässä se niinikään ilmeni viulun sävelmaailmassa; sillä tämä soitto, nämä pehmeät äänet! ne olivat yhtä valoisat kuin aamu, yhtä punaiset kuin iltarusko, milloin ne säkenöivät elämää, milloin taas vajosivat pois kuin suruun, mutta ihanaan suruun, joka itki kuultavia kyyneleitä. Että elämä saattoikin olla niin kaunis!
Aada ajoi kotia sinä iltana eikä matkalla vastannut monta sanaa isänsä puheisiin. Aada pani maata, mutta ei saanut unta kuten muulloin, ja loikoessaan valveillaan, hän silloin tällöin ojensi käsivarsiaan kuin hellyyden pakosta. Hän muisti tuon nuoren miehen silmät ja hymyn, hän kaihosi häntä. Äkkiä hän nousi vuoteeltaan, puki ylleen silkkisen aamuhameensa ja meni puutarhaan. Siellä oli kosteata äskeisestä kevyestä kesäsateesta. Aada käveli siellä kädet ristissä. Silloin tällöin märkä oksa hiipaisi hänen kasvojaan. Hän istuutui penkille ja katseli kiveen veisteltyä kalaa, joka loikoi suu auki, pensaita ja kukkia, mitkä epäselvinä haamoittivat hänen edessään kesäyönä. Hän näki kaikki sen rakkauden valossa, jota sisällään tunsi. Äkkiä hän ojensi käsivarsiaan, tarttui puutarhatuoliin, paiskasi sen maahan, paiskasi kaksi ja kolme kertaa. Voiman ja suloisen hävittämishalun tuntemus valtasi hänet vähitellen. Hän päästi moneen kertaan lyhyen, terävän huudon ja tarttui kiinni tuoliin vahvoine valkoisine käsineen, ja hiuksiensa irtaantuessa hajalle ja hameensa auetessa hän paiskasi tuolia maahan kerran toisensa jälkeen, kunnes se meni palasiksi.
Vielä hetken hän käveli puutarhassa. Levoton ja harhaileva kaiho oli vähitellen vallannut hänet, kaiho häneen, jonka oli nähnyt, mutta jonka kanssa ei ollut vaihtanut ainoatakaan sanaa, jonka nimeä ei edes tuntenut. Ja tämä kaiho kouristi häntä yhä lujemmin, eikä näyttänyt tahtovan ollenkaan hellittää.
Lopulta hän meni sisälle, pani maata ja huomasi unen tulevan. Mutta monet, kirkkaat sanat tulivat ja menivät kuin itsestään, kauniit sanat, jotka loistivat ja katosivat. Viimein hän tunsi, miten uni otti hänet kokonaan ja vei hänet mukaansa kuin leveässä keinussa ikään.
Seuraavana aamuna hän heräsi, ja ensi hetkinä hän ei muistanut mitään siitä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sitten sukelsi kaikki hitaasti esiin hänen eteensä. Hän hymyili. Hän ei tietänyt, pitikö hänen nousta vuoteesta vai loikoa siinä, pitikö laulaa kaikuva laulu vai vaieta. Äkkiä hän kavahti melkein tietämättään lattialle, pukeutui ja meni alas aamiaiselle.
Isä ei ollut tullut. Hän meni sentähden puutarhaan häntä odottamaan ja pyysi emännöitsijän kutsumaan häntä, kun isä tuli. Hän käveli edestakaisin, sulki silloin tällöin silmänsä ja näki silloin edessään hänet, jota ei tuntenut, mutta jota rakasti. Näki hänet siinä, missä hän istui matkan päässä. Näki hänet varsinkin sinä hetkenä, jolloin pelkäsi hänen huomanneen, kun hän, Aada häntä oli katsellut. Jolloin hänellä oli ilme suun ympärillä… jonkunmoinen tukahutettu hymy… ikäänkuin olisi hän tietänyt kaikki, mitä Aada ajatteli.
Kun hetken kuluttua emännöitsijä tuli puutarhaan ja sanoi:
— Aada neiti, isänne on tullut alas, Aada meni melkein närkästyksissään sisälle. Hän olisi vielä niin kernaasti jonkun aikaa kävellyt täällä itseksensä.
Sinä päivänä ja seuraavana päivänä Aada kulki omituisessa valoisassa unenkaltaisessa tilassa, joka pohjaltaan oli hänelle vieras. Kauan olivat hänen rakkaudentunteensa saaneet uinailla. Nyt kun ne viimein olivat heränneet, olivat ne heränneet voimakkaina. Pitkään aikaan hän ei ollut löytänyt ketään, jota olisi voinut rakastaa. Nyt kun hän oli löytänyt hänet, joka, hänen tietämättään, häneen vaikutti monin verroin voimakkaammin kuin muut miehet, riitti hänen pikainen näkemisensä puhaltamaan hänen rakkautensa ilmiliekkiin.
Sakarias Wildelle selvisi pian, ettei hänen tyttärensä ollut kuten ennen. Hän huomasi, miten hän välistä oli vilkas, välistä vaitelias, miten hänen silmänsä toiste loivat pehmeitä katseita, kuin olisivat ne kiintyneet johonkin rakkaaseen esineeseen. Kun hän kerran kysäsi häneltä: — No, mitä sinä ajattelet Aada, hän huomasi, miten tyttärensä väri vaihtui ja kuinka hänen oli vaikea vastata.
Sakarias Wilde käsitti, että jotain oli odotettavissa, ja ettei pitänyt häiritä. Hän antoi hänen olla yksin, kun huomasi, että hän sitä halusi, eikä tunkeutunut hänen läheisyyteensä. Hän näki, että hänen ensi rakkautensa oli onnellinen. Miten hän muuten olisi voinut olla niin kaunis? Tuo hiljainen juhla, joka lepäsi hänen ylitsensä, nuo punaiset usvat, jotka kiitivät hänen kasvojensa ohi.
Mutta kukahan oli hänen rakkautensa esine? Hän arvaili arvailemistaan. Istuessaan aamiaispöydässä hän alati vaipui ajatuksiin. Hän jäi istumaan pitkiksi hetkiksi, toinen käsi poskea tukemassa ja toisella leikellen juustoa pieniksi palasiksi, pistäen ne yksitellen haarukan kärkeen ja pureksien niitä yksitellen, tuumiessaan: — Kukahan se on? Eräänä iltana kulkiessaan Aadan kanssa niityn halki, hän oli kysymäisillään sitä häneltä; mutta ei kuitenkaan voinut.
— Tulkoon hän itse minun luokseni, hän ajatteli.
Mutta hetken kuluttua hän taas ajatteli:
— Teen ehkä väärin siinä, etten sitä häneltä kysy… olenhan totisesti lähin asiaa tietämään.
Mutta hän ei kuitenkaan sitä häneltä saanut kysytyksi.
Eräänä iltapäivänä kulkivat Sakarias Wilde, Aada ja päällikkö Bög tietä pitkin, joka johti kaupunkiin. Kaksi ensinmainittua oli juuri käynyt ratsastamassa, he olivat vielä ratsupuvuissaan; mutta Aada oli kuumuuden vuoksi hieman nostanut hattuaan otsalta. Näiden kolmen siinä kävellessä, tuli nuori mies heitä vastaan. Hän oli luutnantin univormussa. Siitä johtui, että Aada vasta hänen tultua vallan lähelle tunsi hänet. Se oli todella hän, joka koko tällä ajalla ei hetkeäkään ollut poistunut Aadan ajatuksista. Nyt hän tuli lähemmäksi. Vaistomaisesti Aada loi katseensa alas. Kuitenkin hän näki, että luutnantti tervehti päällikköä, ja että tämä ojensi hänelle kätensä. Ja hän näki ja kuuli päällikön esittävän häntä heille molemmille:
— Luutnantti Carsten Stahl… sitten he astuivat edelleen. Vieras seurasi mukana.
Sakarias Wilde jutteli paljon siitä, että kyllä oli tuntenut luutnantti Stahlin isä vainajan, eversti Alf Stahlin. Jopa hän saattoi kertoa jotain ratsastusretkestä, jolloin eversti oli syöksynyt alas hevosen selästä ja taittanut käsivartensa. Ja nuori luutnantti vastasi, että niin todella oli laita, ja ettei isänsä koskaan ollut oikein parantunut siitä vammasta… hänen toinen käsivartensa oli senjälkeen aina ollut heikko.
Äkkiä tien mutkassa luutnantti joutui Aadan viereen. Ja nyt hän puhutteli Aadaa, ja tämä vastasi. Ja he vaihtoivat sanojaan, siinä astuessaan vierekkäin, molempien katsoessa toisiinsa — ja Aada tunsi epämääräistä riemua ja outoa iloa.
Sakarias Wilde ja päällikkö olivat pysähtyneet katselemaan erään talonpojan uutta hevosta. Wilde oli varma siitä, että se oli uusi. Hevonen seisoi talon aidan luona ja näytti siltä, kuin olisi se kernaasti halunnut toiseen paikkaan. Silloin tällöin se söi heiniä, mutta hieroi itseään seuraavassa tuokiossa aitaa vastaan ja katsoi kauas viisaine silmineen.
Siinä täytyi odottaa liian kauan, ja hitaasti kulkivat luutnantti Stahl ja Aada eteenpäin.
Viimein molemmat vanhukset olivat tarpeeksi katselleet hevosta. He jatkoivat siis matkaansa ja huomasivat, että Aada ja luutnantti Stahl olivat pysähtyneet ja odottivat heitä. Mutta heidän tullessa lähemmäksi, Sakarias Wilde säpsähti nähdessään tyttärensä. Sen näköinen hän ei ollut, kun toiset nuoret miehet keskustelivat hänen kanssaan. Wilde sai siitä miettimisen aihetta.
Vähää myöhemmin hän sanoi:
— Kuulkaapas, herra luutnantti, tehkääpä nyt tyttärelleni ja minulle mieliksi poikkeamalla meille syömään illallista… ja viipymään vielä hetkeksi jälkeen. Mitään erityistä minulla ei ole tarjottavaa, ainoastaan kylmää ruokaa… mutta älkää kuitenkaan kieltäytykö. Sinä Bög tietysti teet meille seuraa.
Molemmat kiittivät, ja yhdessä mentiin nyt Vorre-kartanon ovelle.
Ennenkuin ilta oli päättynyt, oli Sakarias Wilde varma siitä, että tyttärensä ensi vahva rakkaus kohdistui luutnantti Stahliin, mieheen, johon hän vasta sinä iltana oli tutustunut. Hänen järkevä, hänen viisas pikku Aadansa oli toisin sanoin jonkun aikaa jo rakastanut vierasta miestä. Niin hän todella oli tehnyt, ja siitä Wilde ja pastori äsken olivat yhdessä jutelleet kuin aukaistusta kirjasta; Aadaa pastori, Wilden myöntyvästi nyökäyttäessään päällään, oli maininnut harvinaiseksi luonteeksi, joka epäilemättä oli osaava valita miehen, jossa oli »paljon sisäistä kauneutta».
Mutta olikohan luutnantti Carsten Stahlilla paljon sisäistä kauneutta? heh, heh… kyllä hän näytti löytävän kauniita sanoja, epäilemättä hänellä oli hyvä äly, mutta tuo oikea sisäinen arvo… Wilde tuntui nyt muistavan usean sanan eversti Stahlin pojasta, Herra tiesi, eivätkö ne sanat kertoneet, että hän oli kevytmielinen ja tuhlaavainen nuori herra.
Ilta kului muuten varsin hupaisasti. Seuraavana päivänä luutnantti Stahl taas tuli tervehtimään ja viipyi huomattavan kauan. Miten hän asetti sanansa, sitä Wilde ei muistanut; mutta niin helposti ja luonnollisesti tuli esiin, että hän ja Aada aikoivat lähteä ratsastamaan seuraavana päivänä.
Hm, ajatteli Wilde, tässä pitäisi tehdä jotain; mutta oikeastaan: eihän tässä sentään ole mitään tehtävissä.
Kun Bög sattumalta tuli sisään, Wilde kyseli häneltä tarkoin, kerrottuaan tälle vanhalle talon ystävälle mitä hän itse, Wilde, luuli. Bög nyökkäsi moneen kertaan:
— Niin, hän sanoi, minä huomasin sen niinikään, minäkin, rakas vanha ystävä, voit uskoa, että minäkin sen huomasin… niin, niin, niin, mitä pitää minun sanoa? Toistaiseksi tahdon sanoa, arvelevani, että saattaa olla kunnon mies, mutta olla sopimaton avioliittoa varten. Suoraan sanoen, minä pidän paljon Carstenista, mutta aviomieheksi, ei! siihen hän on liian huikentelevainen. Ehkä hänen vaimonsa, niin kauan kuin hän voi tuon miehen sitoa, saa taivaanvaltakunnan, mutta sitten käy niin ja näin. Niin, sinä ymmärrät… minä, kuten sanoin pidän hänestä paljon, mutta pidän yhtä paljon Aadasta. Ja hänen tulee saada toinen mies. Niin totisesti. Miksi sinä kyselet? Näetkös, lapsuudestaan asti Carsten on ollut raju ja samalla lahjakas poika. Tavallisesti ihmiset kehittyvät pois rajuudestaan, mutta Carstenilla on sitä vielä melkoisesti ruumiissaan. Katsohan vaan, miten hän käytti niitä kymmentätuhatta riksiä, jotka hänen isänsä Alf Stahl jätti jälkeensä. Mitä teki Carsten? Miten hän asiaa aprikoitsi? Sanoipa hän nuo kevytmieliset sanat, että jos olisi perinyt satatuhatta riksiä, niin olisi ollut varovainen, mutta näistä kymmenestätuhannesta muka piti tehtämän loppu. Ja sen sijaan, että olisi järkevästi sijoittanut nämä tuekseen myöhäisempää elämäänsä varten, hän matkusti ulkomaille ja pani nuo rahat menemään parina vuotena… iloinen poika, kuten siis huomaat. Sillä kertaa hän sanoi minulle: olet kai samaa mieltä kanssani siinä, että nyt kun seikkailut ja sota ovat ohi, on arvokasta maailmassa ainoastaan hyvä ruoka, hyvä viini ja kauniit naiset. Se oli hänen mielilauseensa. No niin, eihän se ole hullumpaa. Ja ne, joilla on tuollaiset periaatteet, eivät ole kaikkein huonoimpia… mutta hyviä aviopuolisoja he eivät suinkaan ole. Puhuakseni suoraan, jos minun se pitää tunnustaa, jos minun pitää se kuiskata esille, olen itse kannattanut samaa periaatetta; mutta enpä koskaan ole nainut. No, hyvä ystävä, voihan odottaa aikaansa, älähän nyt heti käy niin vakavaksi. Kuka tietää, ehkä Aada voi olla kyllin vahva… kyllin vahva… kiinnittääkseen häntä koko elämänajaksi. Jos joku nainen sen yleensä saattaa tehdä, niin se kyllä on hän. Odottakaamme nyt siis, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.
Tuo katse, joka kahdelle henkilölle kertoo, että he rakastavat toisiaan; se, joka tekee, että molemmat hymyilevät ja vaikenevat. Tuo pitkä katse, joka panee veren kiertämään ja tuomaan mukanaan valoisia näkyjä. Se, joka kertoo kaiken paremmin ja todemmin kuin monet sanat.
Ei kulunut monta päivää, ennenkuin juuri se katse vaihdettiin Aada Wilden ja Carsten Stahlin välillä. Ja joko he istuivat Vorre-kartanon salissa tai kävelivät yksinäisessä lehtokujassa — niin aina he herkesivät puhumasta, hetken kiitäessä täynnä mitä rikkainta onnea.
Mutta eräänä iltapäivä-hetkenä, ei sen kauempaa kuin viikon päivät senjälkeen, kuin heidät oli toisilleen esitetty, pysähtyi Carsten Stahl, heidän kulkiessa lehtokujassa, ja tarttui Aadan käteen. Hän kallisti päätänsä Aadan päätä kohti:
— Neiti Wilde… älkäämme kulkeko edemmäksi… odottakaamme hetkinen…Tiedättehän, mitä nyt tahdon sanoa, ettekö tiedä?
Aada tuijoitti eteensä. Hän oli niin kalpea, että hänen piirteensä muuttuivat himmeiksi, mutta hänen silmänsä olivat entistään tummemmat.
— Neiti Wilde, te sen tiedätte, olen sen nähnyt.
Hän veti hänet lähemmäksi luokseen.
— Olen nähnyt sen kaikesta, silmistänne ja hymystänne. Neiti Wilde, minä rakastan teitä! Rakastan teitä, vastatkaa minulle, rohkenenko toivoa.
Aada kallisti päänsä hänen olalleen. Tämä liike, joka oli täynnä antaumusta ja hellyyttä, sanoi niin paljon. Carsten Stahl painoi häntä poveansa vasten. Tuo nuori neitsyenruumis kohtasi niin pehmeänä hänen vartaloaan.
— Neiti Wilde… voitteko vastata… pyydän teitä.
— Niin, niin… kuului kuiskauksena, tahdon… tahdon kaikkea… teidän edestänne.
Hän tarttui kiinni häneen ja rupesi kuiskaamaan hänelle sanoja, makeita sanoja, hehkuvia sanoja, jommoisia voimakkailla miehillä on tapana käyttää.
— Aada, nosta päätäsi. Anna minun nähdä silmäsi: anna minun ihailla sinua. Sinä kaunis, sinä olet minun, sinä olet minun. Aada, rakastan sinua. Anna minun suudella sinua. Anna minulle ihana suusi ensi kerta. Ei kukaan ennen minua… Aada minun.
Ja hän suuteli häntä rajusti ja palavasti, ja Aada vastasi suudelmiin tyrmistyneenä ja lumoutuneena. Olihan hän hänen. Hän tarttui Carstenin päähän valkeine käsineen, hän hymyili riemuiten, hän nojasi häneen.
He kulkivat hitaasti eteenpäin, kuiskaten ainoastaan toistensa nimiä, antaen pitkien katseiden sanoa kaiken muun. Viimein he pysähtyivät Vorre-kartanon portille, Carsten kuiskasi:
— Huomenna tulen puhumaan isäsi kanssa.
Aada meni sisälle ja istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos puutarhaan. Vanhat puut keinuttelivat lehdistä raskaita oksiaan hitaasti ilmassa. Kukkia kasvoi kimputtain, lintuja ja hyttysiä lenteli sinne tänne, kaikki oli kuin ennen hänen ympärillään. Mutta hän istui siinä keskellä tätä kaikkea ja oli toinen. Hän tunsi vielä Carstenin suudelmia huulillaan ja hänen käsivarttaan vyötäisillään, ja hän hengitti syvään, aavistaen jonkun sellaisen seikan lähestymistä, mikä oli vielä kauniimpaa.
Siinä näin istuessaan hän kuuli isänsä tulevan, näki hänen pysähtyvän keskelle lattiaa ja kuuli hänen kysyvän äänessä omituinen sävy, missä ystävällisyys ja veitikkamaisuus koetti päästä voitolle, mutta mistä vakavuus kuitenkin pilkoitti esiin:
No, mitä sinä ajattelet, Aada, näytät niin syvämietteiseltä.
Hän nousi ja meni isänsä luo, katsoi häntä syvälle silmiin ja kätki päänsä hänen povelleen:
— Isä, isä.
Wilde silitti hitaasti ja helläkätisesti hänen hiuksiaan:
— Aada, rakas lapseni.
Hän ei sanonut enempää, mutta äänenpaino oli sellainen, että Aada ymmärsi, että hän tiesi kaiken.
— Isä, hän tulee huomenna pyytämään sinua… Isä, enköhän minä saane häntä?
— Rakas Aada, luuletko että hän voi tehdä sinut onnelliseksi?
— Varmasti, varmasti.
— No, kun niin luulet, niin suokoon Herra, että kaikki käy hyvin.
Seuraavana päivänä Carsten tuli puolisen aikana ja puhui melkein kaksi tuntia Wilden kanssa. Lopuksi Wilde syleili häntä, suuteli häntä, kutsui Aadaa, liitti yhteen heidän kätensä ja poistui huoneesta.
Olihan Wilde jo vanha mies, pian kuusikymmentä viisi. Häntä vallan uuvutti kaikki tämä, joka keskeytti jokapäiväisen elämän rauhallisia ajatuksia. Hänen täytyi tavata Bögiä ja puhua hänen kanssaan. Sentähden hän valjastutti hevosen ja käski ajaa Bögin taloon, joka oli huvilantapainen rakennus kaupungin laidassa. Bög oivalsi, mistä oli kysymys, ja tuli heti.
— No, vanha ystävä, miten luonnistuvat asiat, miten käy lastemme?
He tekivät pitkän ajoretken ja juttelivat koko ajan. Wilde kertoi, että luutnantti Stahl nyt oli Aadan sulhanen. Päällikkö ainoastaan nyökäytti päätään. Wilde jatkoi, kertoi nuorten molemminpuolisesta rakkaudesta, siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä Carsten Stahl häneen oli tehnyt silloin, kun oli tullut pyytämään Aadan kättä. Muun muassa Carsten silloin oli esittänyt muutamia tulevaisuudentuumia, jotka suuresti olivat miellyttäneet Wildeä.
— Kuuden viikon kuluttua, näin jatkoi Wilde, Carsten matkustaa pois puoleksi vuodeksi, hänen tulee olla kenraali Lerchen ajutanttina; sitten hän aikoo hakea päällikön paikkaa Börgen linnoituksessa. Se on syrjässä, ja heille tulee yksinäistä viettää vuotensa siellä, mutta näetkös, juuri se seikka, että hän pyrkii Börgeen, tuntuu minusta ilahuttavalta; eihän se viittaa siihen, että hän olisi tuollainen huikentelevainen mies. No niin, hyvä ystävä, en minä missään tapauksessa ole mies, joka rohkenee esiintyä liian ankarana tuomarina. Antaa nyt Aadan ja Stahlin olla erillä toisistaan tuon puolen vuoden. Jos heidän rakkautensa silloin vielä kestää, niin lähtekööt sitten yhdessä Börgeen, niin saahan Herra sitten järjestää loput. Kun oikein asiaa punnitsen, en saata tehdä muuten, kuin mitä teen.
— Hyvä ystävä, vastasi Bög, luulen, että sinun joka tapauksessa pitäisi olla levoton antamaan pois Aadaa; onhan hän kasvanut niin kauniisti täällä monta vuotta. No, mutta muuten… Kruse sanoi jotain hyvää tänään, kun ohimennen mainitsin Aadan ja Carstenin välit. Hän virkkoi:
— Vanha sananparsi sanoo: emme aina tule onnellisiksi sen kanssa, josta pidämme, mutta tulemme aina onnettomiksi sen kanssa, josta emme pidä.
He olivat kihloissa. Luutnantti Stahl tuli joka päivä Vorre-kartanoon ratsastaen somalla voikkohevostammallaan, jonka hän oli ristinyt Bellaksi, minkä nimisenä se kulki, kunnes Aada sai päähänsä, että »Isa» oli kauniimpi nimi, minkä jälkeen Carsten heti oli samaa mieltä ja risti sen uudelleen Isaksi.
Ja Carstenin Isa ja Aadan Maja, kaunis nelivuotias harmaankimo, kantoivat heitä edelleen yhteiselle ratsuretkelle Vorre-rantaa kiertävälle yksinäiselle tielle. Silloin tällöin heidän oli tarve ratsastaa nopeasti, kiitää eteenpäin lyhyttä, tulista ravia. Heistä oli suloinen huvi tuntea vauhdin pistelevän ruumista, senjälkeen ratsastaakseen yhä levollisemmin, lähestyäkseen toisiaan, huohottaen ja voimasta uhkuen, kunnes Carsten puun siimeksessä kumartui Aadan puoleen ja suuteli häntä — hitaita suudelmia, jotka hengästyttävät heitä molempia.
Kun eivät lähteneet ratsastamaan, vaan yhtä kernaasti juttelivat keskenään, he menivät kävelemään Vorre-metsään, jonka Aada niin tarkoin tunsi, ja missä hän vaistomaisesti ohjasi poluille, joita ei kukaan koskaan astunut.
Ratsastusretkillä Aada oli nuori ja hurmaantunut; näillä metsäkävelyillä hän oli herttaisen onnellinen. Tulevaisuus ikäänkuin lauloi häntä vastaan ratsastusretkillä, nopealla kululla Carstenin vieressä; näillä kävelyillä se niinikään oli läsnä; mutta täällä se tuli lapsuuden päivien seurassa, jotka eivät laulaneet, mutta jotka kuiskasivat ja hyräilivät. Kaiken Aada täällä tunsi, ja kaikki näytti hänestä häntä tuntevan. Keltaiset ja valkoiset kukat tervehtivät häntä ja hymyilivät: — Muistatko sen kerran, kun juoksentelit täällä pikkutyttönä… muistatko?… onnittelemme sinua, Aada!
Ja puut, vanhat puut, joiden juurella hän vuosien kuluessa niin usein oli levännyt, ne seisoivat sangen hiljaisina ja tarkkasivat: — Olet onnellinen; mutta silti kai et ole kokonaan unhoittanut meitä.
Ja Aadan valtasi liikutus, jota ennen ei ollut tuntenut, sellainen, joka vaipui hänen onneensa kuin alakuloisuus, ja hän saattoi nyökäyttää päätään kukille ja vanhoille puille ja näyttää niitä säälivän, ne kun alati olivat yksin, ilman että kukaan huoli niistä.
Kerran, kun nämä ajatukset äkkiä olivat panneet hänet vaikenemaan,Carsten kysyi:
— No, mitä sinä ajattelet?
Ja Aada hymyili hänelle ja kertoi hänelle paljon lapsuudestaan: tytöistä ja vanhoista eukoista kukkien parissa, vaalean vihreästä kukasta, jolla oli samentinkaltaiset lehdet, mitkä hänen surukseen olivat kuihtuneet.
Carsten nauroi ja sanoi:
— Olethan tavallasi todellinen seikkailuprinsessa, joka on elänyt niin piilossa.
Ja hän katsoi häneen, hymyillen ja intohimoisesti, ja Aada unhoitti kaiken hänen tähtensä.
Kihlausaika — ei mikään aika ole nuorelle naiselle sitä hehkuvampi. Hänen rakkautensa, joka ennen uinaili, on nyt herännyt nuoren miehen monista hyväilyistä, kun samalla unelma vielä vallitsee, kaihomielinen unelma, mikä tavoittelee sitä salaperäistä, jota hän ei vielä tunne, mutta joka on tuleva. Ja kun unelma aina on rajaton ja kun sillä on yliluonnollisia värejä ja tuoksuja, sentähden se huumaten hämmentää mielen varsinkin kun sitä tukee painostava kesäyö siihen aikaan, jolloin viimeiset zhasmiinit kukkivat. Sillä silloin kuiskaavat rakastavat, jotka vielä kaihoten pyrkivät hääyötä kohti, hehkuvia sanoja. Ja sellaisille kihlautuneille pareille riittää kyllin, että paholainen kulkee lehdossa ja rukoilee yöltä kukkaistuoksua ja pimeää, ja hänen kielensä on punainen lieska.
Sanalla sanoen: sattui kerran Carstenille ja Aadalle, että heidän nuori verensä kuohahti niin kuumana, että Aada ynnä hänen neitsyytensä olisi ollut hänen vallassaan, jota hän rakasti, ellei sula sattuma olisi sitä estänyt.
Oli ilta heinäkuun lopulla. Ilma oli kuuma, melkein raskas. Carsten ja Aada kävelivät yhdessä puutarhassa. He aikoivat moneen kertaan mennä sisälle Wilden luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki; mutta aina, kun ensi askeleet ylös portaita oli astuttava, he nauroivat, kääntyivät ja palasivat alas puutarhan polkuja pitkin metsäviiniköynnösmajaan. He kulkivat pääportailta huvimajaan lukemattomat kerrat, ja joka kerta he kulkivat hitaammin. Puiden lehvät tuuhuttelivat heidän kasvoilleen haaleata ilmaa, yö oli pian tulossa, kaikki oli omansa houkuttelemaan ja kiihoittamaan, jopa kuukin oli esillä. Se hiipi kirkkaana taivaanrantaa pitkin, matkallaan sytyttäen muutamia pitkiä pilvenkaistaleita himmeään hehkuun.
Aada ja Carsten eivät nyt puhuneet monta sanaa, tuntui, kuin eivät olisi rohjenneet sanoa, mitä ajattelivat. He kulkivat aivan likekkäin edestakaisin ja istuutuivat joka kerta hetkeksi lehtimajaan.
Heidän näin kulkiessa Carsten kerran äkkiä pysähtyi, tarttui unikkoon, taittoi sen ja pisti pitkän vihreän varren Aadan poveen, niin että se ryömi kuin kostea pieni käärme alas, kunnes se oli vallan piilossa ja itse kukka loisti hänen kaulallaan.
— Aada, hän kuiskasi, anna se nyt minulle.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Etkö tiedä, mitä se merkitsee?
— En tiedä… luulen… sanohan sinä.
Ja tuijottaen hänen silmiinsä hän kuiskasi, heidän huuliensa melkein kosketellessa toisiaan:
— Kun yö peittää kaiken, kun uni laskeutuu kaikkien silmille — silloin tule luokseni.
Melkein tietämättään Aada kuiskasi: tulen. Hän painoi häntä itseensä,Aada sulki silmänsä.
— Aada, sinä, minä rakastan sinua. Juuri sinulla pitää olla sellainen suuri punainen kukka ja antaa se minulle. Sinulla, joka olet niin vaaleaverinen ja hieno.
He kulkivat hoiperrellen lehtimajaa kohti. Samassa kuului Wilden ääni portailta. He näkivät hänen seisovan leimuava kynttilä kädessä.
Aada ikäänkuin heräsi. Ollen omituisessa mielentilassa, melkein heikkoina he hitaasti kulkivat ylös rakennukseen.
— Rakkaani… ilta on jo myöhäinen!… tulkaa nyt ylös, rakastunut parini, sanoi Wilde.
Aada kavahti onnellisena isänsä kaulaan: nyt hän oli iloinen, että isä juuri silloin oli heitä kutsunut.
Hetkeä myöhemmin Carsten ratsasti kaupunkiin.
Päivät kuluivat liian nopeasti. Se aika jo läheni, jolloin Carstenin oli matkustaminen.
Loppupäivinä emien hänen lähtöänsä hän ja Aada kulkivat pitkillä kävelyillä ja puhuivat siitä, millaista heidän oli oleva seuraavana vuotena samaan aikaan. Luultavasti he silloin jo olivat muuttaneet saareen. Kaiketi asuivat vanhassa linnoituksessa jotenkin yksinänsä, viihtyivät kai hyvin, eivätkä toivoneet ketään vierasta.
Nyt, kun eron pitkät hetket lähestyivät, he eivät niin paljoa tunteneet entistä himoitsevaa rakkautta. Se oli väistynyt syvän hellyyden tieltä. Heitä miellytti noina päivinä istua hiljaa, vallan likellä toisiaan ja puhua siitä ajasta, joka oli heidät eroittava: mitä silloin aikoivat tehdä ja miten tulivat muistelemaan sitä kaunista kuukautta, jonka nyt olivat viettäneet ja miten aikoivat yrittää saada ajan kulumaan niin nopeaan kuin suinkin, jotta sitä pikemmin voisivat yhtyä.
Eronpäivä tuli. Päivällisaikaan Sakarias Wilde kyyditsi tyttärensä ja hänen sulhasensa kaupunkiin vallan lähelle siltaa, jonka luona vene odotti valmiina viemään Carstenia siihen pieneen laivaan, jolla hänen oli määrä matkustaa. Aada oli rohkea, hän osasi niin pidättää itkuaan, että hymyilikin viimeisen hyvästin hetkenä, vaikka tämä hymy olikin jotenkin himmeä.
Sitten Carsten matkusti, ja Aada palasi isänsä kanssa kotia odottamaan häntä syksyn, talven ja kevään, kaikkiaan seitsemän kuukautta.
Vaikka lokakuu jo oli käsissä, viipyi syksy yhä vielä. Usein tuntui siltä, kuin olisi kesä vielä kulkenut yli maan. Mutta eihän enää ollut kesä. Puisto, lehtokuja ja metsä kellastuivat vähitellen. Auringonlaskukohta lähetti suuria valojuovia kauas taivaalle, ja niiden levittämä kullanhohteinen valo houkutteli jonkun linnun laulamaan. Muutamat kylmät viimat harhailivat pohjoisesta ja ilmoittivat, tosin eivät voimakkuudellaan, vaan sen enemmän turvallisella leveydellään, että ne saapuivat onkalosta, missä oli paljon ammennettavaa. Ne eivät kuitenkaan hävittäneet ja riipineet. Metsät, lehtokuja ja puutarha olivat vielä lokakuun väririkkaan komeissa puvuissa ja odottivat kuolemaa.
Mainitsin aikaisemmin, että Aada oli niiden kukkaisten kaltainen, joiden väri on himmeä, ja joiden tuoksu on kaukaisen hienoa. Mutta nyt oli rakkaus ja kaiho valanut hänen vereensä vierasta mehua. Hänellä ei enää ollut tuota himmeätä väriä. Hän käveli puistossa, lehtokujassa ja metsässä kaikilla niillä paikoilla, missä oli kulkenut Carstenin kanssa, ja hänen ajatuksensa olivat painostavia kuin niiden kukkien tuoksu, jotka aukenevat yöllä.
Hän kaihosi sitä miestä, jota rakasti. Hän kaihosi häntä päivä päivältä. Lopulta hän tottui kaihoonsa; sentähden hän usein sanoi aikaisin hyvää yötä isälleen ja meni huoneeseensa, riisui vaatteensa ja meni vuoteeseen ja loikoi ennenkuin nukkui, hiljaa silmät ummessa ja ajatteli häntä ja toivoi loikovansa näin koko yön.
Aika kului muuten häneltä nopeammin kuin mitä oli toivonutkaan. Melkein joka toinen päivä tuli Carstenilta kirje, ja näiden kirjeiden lukeminen ja vastaaminen niihin vei melkein koko ajan pimeänä talvena.
Sitten lähestyi vähitellen toukokuu, viimein se oli tullut ja viimein oli sekin päivä tullut, jolloin Carstenin, kuten oli kirjoittanut, oli määrä palata Vorre-kartanoon. Aada istui ikkunan ääressä, ja kun tiesi Carstenin matkustavan lopputien maitse, hän katseli kaikkia ajoneuvoja, mitkä lähestyivät.
Illan suussa hän tuli. Aada näki hänet taas samanlaisena kuin ennen; hänen vartalonsa, silmänsä, hänen suunsa, hänet itsensä… hän oli todella saanut hänet takaisin.
Hääpäivä tuli. Valmistukset vihkiäisiin kirkossa, joukko kukkia, jotka tuoksuivat niin vahvasti, paljon ihmisiä, joita Aada oikein ei ensi näkemältä tuntenut, mutta joita hänen täytyi tervehtiä ja useita, jotka hän tunsi ja joiden kanssa täytyi puhua. Carsten Stahlin äiti ja vaaleaverinen kaunis sisar, joka usein suuteli Aadaa, päällikkö Bög, rakastettava kuin aina, yllään juhla-univormu ritarimerkkineen, Kapteeni Kruse, vakava kuten aina, ja Carsten itse, jonka kanssa Aada ei vielä ollut ehtinyt olla kahdenkesken, niin että hän kaikessa tässä levottomuudessa tuntui hänestä vieraalta.
Aada huomasi tai luuli huomaavansa, kun he astuivat kirkkoon, että se oli täynnä ihmisiä.
Urut soivat, ja kuorossa laulettiin. Sitten vaikenivat urut, ja melkein hänen tietämättään hänet vei lattian yli mies, jonka äkkiä huomasi isäkseen. Ja nyt hän näki vieressään Carstenin, ja heidän molempien edessä papin… papin takana hän näki alttarilla palavat kynttilät ja vilahdukselta alttaritaulun kullanväriset kuvat.
Pappi puhui kauan, ja tämän puheen aikana Aada hieman tointui siitä horroksentapaisesta tilasta, minkä valloissa oli ollut aamusta alkaen. Seisoihan hän nyt Carstenin vieressä, hän piti kätensä hänen käsivarrellaan, hän tajusi papin sanat; nyt hän heidät vihki avioon, ja hänen käyttämänsä sanat olivat vanhoja ja tunnettuja.
Tosin hän vielä oli hieman rasittunut, ja vasta kun tulivat kotia ja istuivat hyvän pöydän ääressä, saivat ruuat ja viinit hänet täydelleen entiselleen. Nyt vasta hän tunsi vieraat kunkin erikseen, nyt vasta hän nyökkäsi ja hymyili heille vuoroonsa. Niin, nyt he sanoivat häntä »rouva Stahliksi», nyt hän oli Carstenin vaimo. Ei mikään enää voinut heitä eroittaa. Ei mikään matka. Jos Carsten matkusti pois, hän seurasi mukana. Heidän piti aina olla yhdessä… Ilo valtasi hänet äkkiä; vaistomaisesti hän tarttui Carstenin käsivarteen ja Carsten painoi hänen kättään ja kuiskasi hänelle:
— Nyt sinä olet rohkea taas, eikö totta?
— Enkö sitten ennen ole ollut rohkea?
— Aada, vähän kalpea, rakas, onhan se niin luonnollista. Aadani… nyt sinä olet kaunis.
Siinä pidettiin useita puheita. Carsten puhui kauniisti apelleen, ja Wilde vastasi puhuen Carstenille ystävänsä, eversti Alf Stahlin, pojalle ja kohdisti lopulta koko maljan everstinrouva Stahliin. Bög, joka oli hyvin liikutettu, puhui nuorelle naiselle, Aada Wildelle, jonka oli oppinut tuntemaan, josta oli pitänyt niin paljon ja jota aina oli muistava.
Kapteeni Kruse puhui metsästäjä Wildelle, jonka seurassa ennen oli tehnyt niin monta retkeä, mutta jonka metsästäjäinto oli laimentunut Aadan varttuessa. Hän toivoi nyt saavansa metsätoverinsa takaisin, vaikka heidän kai nyt, molempien tultua vanhoiksi, täytyi liikkua varovasti. Mutta vaikka hän iloitsi metsätoveristaan, hän samalla oli pahoillaan siitä, että menetti Aadan; Aadan, tuon nuorekkaan, kuten runoilija sanoisi… nyt hän vaan lopuksi tahtoi lausua vanhan metsämiehensä tervetulleeksi, ja hän tahtoi sanoa Aadalle hyvästi ja toivottaa hänelle kaikkea elämänonnea.
Tämän lisäksi pidettiin vielä useita puheita. Mutta lopuksi niitä pitivät eräät, jotka viini oli tehnyt hilpeiksi ja joilla itse teossa ei ollut mitään sanottavaa. Aada milloin kuunteli, milloin taas vaipui omiin ajatuksiinsa. Kerran häneen laskeusi omituinen kylmyys. Hänestä tuntui kuin ei hänellä oikeastaan olisi ollut mitään tekemistä täällä kaikkien näiden häävieraiden keskellä… Kernaimmiten hän olisi halunnut mennä yksin ylös huoneeseensa ja istua hetken ikkunan ääressä ennenkuin meni levolle…
Silloin äkkiä juolahti hänen mieleensä, ettei hänellä tästälähin enää ollut omaa hiljaista huonettaan, omaa vuodetta, mitähän tämä merkitsikään? Hän katsoi Carsteniin, ja kun tämä taas katsoi häneen ja hymyili, hänestä tuntui, että nyt varmuus tuossa hymyssä oli lähinnä voittoriemua; tiesihän hän, että Aada oli hänen vallassaan… jotain levottomuuden tapaista hiipi hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin ei Carsten olisi ollut sama kuin ennen … mitähän tulikaan tapahtumaan, kun kaikki muut olivat menneet ja hän ja Carsten jäivät yksikseen?
Mutta hetki kului, ja hän katsoi taas Carsteniin, ja lehti kääntyi; nyt hän tunsi rakkauden häneen valtaavan itsensä. Eihän Aada ainoastaan ollut hänen, hän oli myös Aadan. Ja kuinka hän oli hieno ja kaunis… Miksi ei hän aina olisi hänen läheisyydessään? Eihän Carsten tahtonut hänelle tuottaa mielipahaa… niin, hän tahtoi kernaasti olla hänen luonaan… hän tahtoi olla hänen luonaan yön, samassa huoneessa ja hänen vieressään… miksi nyt olla siitä huolissaan? Olihan hän ennen monta kertaa sitä kaihonnut. Olihan heillä jo ollut yhdessä monta sellaista lemmestä uhkuvaa hetkeä kuin se ilta, jolloin Carsten antoi hänelle unikukan. Oliko tämä meluava hääjuhla syynä siihen, että Carsten ikään kuin oli joutunut kauemmaksi hänestä? Hän sitä melkein luuli.
Alinomaa hänen ajatuksensa vaihtuivat, milloin omituisen kylminä, milloin levottomina, milloin turvallisina, milloin rohkeasti katsoen tulevaisuuteen, valmiina antautumaan tuntemattoman elämän valtoihin, milloin kaihoten pois valosta, melusta, sitä rauhallista hiljaisuutta kohti, missä hänen elämänsä siihen asti oli kulunut.
Martha täti ei ollut häävieraiden joukossa. Sakarias Wilde ja Aada olivat molemmat puhuneet hänelle, että hän tulisi alas hetkeksi; mutta hän oli pudistanut päätään. Jossakin määrin tämä päänpudistus heitä oli hämmästyttänyt; sillä se ilmaisi, että hän oli ymmärtänyt heidän sanansa. Ja totta puhuen oli viime aikoina usein sattunut, ettei Martha täti ollut käsittänyt, mitä hänelle oli sanottu.
Ei saata ihmetyttää, että Aadalla kihlausaikanaan ja silloin, kun uneksi tulevasta onnestaan, oli ollut ikäänkuin kammo käydä tervehtimässä Martha tätiä hänen synkässä huoneessaan. Se loisto, joka kirkastaa elämän sellaisina päivinä, on ihana; mutta se ei ole järkähtämättömän vankka; kun onni näyttää hymyillen lähestyvän, valtaa helposti onnettomuuden pelko. Silloin helposti kiintyy ennemerkkeihin. Sentähden Aada mieluimmin oli mennyt Martha tädin huoneen ohi. Mutta kun kuukauden päivät Carstenin lähdön jälkeen hänen isänsä eräänä päivänä oli sanonut: -— Martha tädin voimat menevät alaspäin, Aada oli mennyt sinne yläkertaan ja oli huomannut tädin kovin muuttuneeksi. Pimeys, joka jo aikoja sitten oli alkanut peittää häntä, verhosi hänet nyt melkein kokonaan, ja samalla hänelle valkeni ikäänkuin kaukainen valo. Mikä kummallinen työ hänellä nyt oli käsillä: hän valmisti neulomusta, joka oli kokoonpantu pienistä rihmoista, mitkä hän kokoili sieltä täältä. Joka kuluneen ja vanhentuneen tilkun hän talletti ja purki sen yksityisiksi rihmoiksi, punoi nämä yhteen ja kutoi ne kaikki huiviksi, jonka hänen oman puheensa mukaan piti tulla kaikkia muita huivia isommaksi.
Sen päivän jälkeen Aada silloin tällöin oli istunut siellä ylhäällä, ja hän luuli muuten Martha tädin merkillistä kyllä tietävän, että hän oli kihloissa.
Mutta nyt hääpäivällään Aada tahtoi mennä sinne ylös.
Ja hetkenä, jolloin ei kukaan huomannut häntä, hän meni ylös pitkiä portaita tädin ovelle, koputti ja astui sisään.
Martha täti istui nyt samoin kuin kaiken aikaa, niin kauan kuin Aada saattoi häntä muistaa. Huone oli entisellään, kaikki huonekalut olivat paikoillaan, maalaus riippui vuoteen yläpuolella, seinäkello naksutteli huoneen nurkassa, heilurin liikkuessa edestakaisin.
Aada kulki, yllään valkoinen morsiuspuku Martha tädin luo. Täti katsoi häneen; haihtuva hymy välkähti hänen kasvoissaan ja oli seuraavassa tuokiossa kadonnut. Mutta siinä seisoessaan, Aada tunsi sisällään liikutusta nähdessään nuo silmät, jotka kätkivät mitä syvintä surua, nähdessään nuo valkoiset hiukset, nähdessään tuon syyttömästi rääkätyn ja kiusatun… ja hitaasti hänet kouristi syvä suru, ja tietämättään hän vaipui polvilleen Martha tädin eteen. Hän tarttui hänen käsiinsä, painoi niitä kasvoilleen, ja hän nyyhkytti, kuin eivät kyyneleensä koskaan olisi pysähtyvät.
Lämpimien kyynelten kosketuksesta tuntui Martha täti värähtelevän.
Kun Aada katsahti ylös, hän ihmetteli; hänen ajatuksensa tuntuivat palanneen, oltuaan kaukana pakosalla, ne tuntuivat kokoutuvan ja jotain punnitsevan. Hän näytti niin ymmärtäväiseltä, kuin se, jonka jalka on maan päällä, ja samalla niin viisaalta, kuin se, joka on nähnyt enempää. Hän kosketteli Aadan päätä, tuijoitti häneen ja sanoi ainoastaan:
— Kuinka hieno ja valkea sinä olet, ole aina samanlainen kuin olet nyt.
Äkkiä hän nousi ja nouti pienen lippaan, jota päällysti vaalentunut punainen nahka. Hän aukaisi sen ja Aada näki jotain kiiltävän. Siinä oli kaulavitjat vanhasta siselöidystä kullasta, joka kehysti säkenöiviä topaaseja.
Martha täti otti kaulavitjat ja nosti ne ylös.
— Sain nämä sinä päivänä, jolloin täytin kuusitoista vuotta, hän sanoi itsekseen, kannoin niitä kauan sitten tummansinisellä samettihameellani. Nämä kaulavitjat ovat nyt sinun.
Hän ojensi Aadalle lippaan ja istuutui jälleen.
Aada sai vaivoin kuiskatuksi:
— Kiitos, kiitos.
Hän tuijoitti Martha tätiin ja huomasi nyt, että maallisia näkevä katse taas näytti väistyvän hänen silmistään, ja että pimeys taas nopealentoisten yölepakonsiipien tavoin sujahti hänen kasvojensa yli.
Hääjuhla herättää lemmentunnelman. Nuorten neitosten leimuava hymy, nuorten miesten kuiskaavat keskustelut, kun he katselevat morsianta. Joskus tämä lemmentunnelma kohoaa niin korkealle, että morsian on häpeissään.
Näitä häitä vietettiin heinäkuun keskivaiheilla. Pimeä tuli sentähden myöhään. Mutta tullessaan se saapui varjon tavoin, joka levisi ja painoi.
Jo joutui se aika, jolloin Aadan ja Carstenin oli määrä olla kahdenkesken. Sakarias Wilde oli syleillyt ja suudellut tytärtään ja oli ollut mielenliikutuksen valloissa antaessaan hänet Carstenin valtaan, sanoen:
— Niin, nyt sinä enemmän kuulut hänelle kuin minulle. Muista, että te nyt olette samaa lihaa, ja rakastathan sinä häntä, niin että se on ilo, elämän rikkain ilo. Hyvää yötä, rakas lapseni.
Everstinrouva Stahl tuli nyt siihen, ja hän ja Aada menivät yhdessä morsiushuoneeseen. Tänne oli ennen heitä tullut Aadan vanha lapsenlikka ja riisui Aadan vaatteet, melkein samoin kuin hänen ollessa pieni.
Kun Aada vihdoin oli päässyt vuoteeseen, häntä ikäänkuin paleli, tuo merkillinen levottomuus uudelleen hänet valtasi. Hän tunsi, että rouva Stahl suuteli häntä, ja hän näki hänen menevän pois. Hän kohosi istumaan ja näki, ettei kukaan ollut saapuvilla; nyt hän pelkäsi. Hänen siinä näin istuessaan, koputettiin ovelle; hän piiloittautui peitteen alle. Carsten tuli sisälle. Kauniina ja vakavana hän meni Aadan luo, polvistui vuoteen viereen ja suuteli hänen kättään. Hetkeä myöhemmin hän sammutti molemmat kynttilät.
Aada loikoi aivan hiljaa ja kuuli sydämensä sykkivän. Hän huomasi, että Carsten oli huoneessa. Kotvan kuluttua hän kuuli hänen astuvan yli lattian.
— Carsten, hän kuiskasi, Carsten, missä sinä olet, sytytä kynttilä,Carsten.
Silloin hän tunsi hänen loikovan vieressään, ja kesäyössä hän näki hänen kasvonsa.
— Carsten, sinäkö se olet? Sano, että se olet sinä.
— Rakas Aada, oletko minun? Miksi minua niin pelkäät?
— Enhän minä.
— Pelkäätpä, Aada, miksi et minua suutele? Miksi et halaa minua kaulasta, kuten muutoin?
Aada katsoi häneen, ja rakkaus häneen valtasi hänet. Hän kietoi käsivartensa Carstenin kaulaan ja suuteli häntä väristen ja tunsi että Carsten, heidän suudellessa toisiaan, veti hänet luokseen.
Aada ja Carsten olivat ennen häitä päättäneet viettää muutaman viikon kuherruskuukauttaan Olle-virran rannoilla. He eivät katuneet tätä päätöstä; sillä näytti tulevan kaunis kesä.
Eräänä päivänpaisteisena selkeätaivaisena aamuna he heittivät jäähyväiset. Ensin Sakarias Wilde kyyditsi heitä muutaman peninkulman. Heidän oli määrä käydä tervehtimässä perintötalollista Öjvind Galtea, niin sanottua Galten Jarlia. Hänet oli kutsuttu häihin, mutta hän oli kieltäytynyt kiittäen:
— Veljeni kuoli äsken. Mutta jos sinä, Sakarias Wilde, tai nuori pari, tai kernaimmiten te kaikki kolme tulette minun mailleni, niin tiedän varmasti, että ette kulje taloni ohi.
Muutama päivä myöhemmin saattoi Sakarias Wilde vastata:
— Tulemme vieraiksesi kaikki kolme.
Ja Galten Jarli vastasi:
— Olette tervetulleet.
Nyt heitä odotti päivällinen Galtessa, ja siitä oli vannaankin tuleva mainiota.
— Kun Öjvind Galte kutsuu vieraita, sanoi Wilde, niin luottakaa siihen, että hän osaa olla isäntä kuin harvat.
Päivällisaikaan he saapuivat hänen taloonsa, näkivät suuren harmaan rakennuksen, jossa oli monta kuistia ja uloketta ja jonka yli lukemattomat vuodet näyttivät kulkeneen, ja tämän rakennuksen ympärillä viisi, kuusi ulkorakennusta. Asuinrakennuksesta vallan kuin vilkkui ulos rikkautta, ja avarat puna-apilan peittämät maa-alueet ja tiheät metsät liittyivät siihen molemmin puolin.
Ulkona portailla seisoi Öjvind Galte itse ja odotti heitä, yllään sarkapuku hopeanappineen sekä hopeasolkineen kaulan kohdalla ja suuri hopeahelainen veitsi kupeella. Hän oli tummapartainen mies, joka näytti, kuten Wilde sanoi, olevan mies, joka kyllä tervehti, mutta joka ei koskaan kellekään kumartanut. Hän polveutui vanhoista Norjan kuninkaista, noista omituisista sotureista, jotka hävittävät kaikkein suurimmat kaupungit ja kourallisella miehiä pirstoivat sotajoukkoja. Hän oli sentähden mies, jonka kielellä liikkui taruja ja taisteluja, joita hänen isänsä ennen häntä olivat taistelleet, ja joista hän mielellään kertoi. Kun ylhäisiä aatelisia tuli hänen taloonsa, jos kuningas tuli hänen taloonsa, niin oli miten oli, täytyi aatelisten ja kuninkaan suostua kuulemaan, että Öjvind Galten esi-isät olivat olleet herroja niinä aikoina jolloin heidän esi-isänsä olivat olleet alamaisia.
— Sinä kuningas, sanoi Öjvind Galte sillä kertaa kun kuningas kävi hänen luonaan, tulet istumaan minun pöytäni ääressä; mutta miehesi (hän tarkoitti hoviväkeä) saavat istua tuolla toisessa huoneessa.
Mutta sekin on mainittava, että kun köyhä matkamies tuli taloon, häntä pyydettiin istumaan ja hänelle annettiin ruokaa, sillä Öjvind Galte oli hyvä mies, ja hän oli lukenut vanhat laulut ja tiesi, että sen pitää saada ruokaa ja juomaa, joka on kulkenut tunturien yli.
Öjvind Galten talossa he söivät päivällistä. Ensin he saivat maitovelliä, karhunreittä ja paloviinaa, mutta sitten ruokalajeja, joita paremmin tunsivat, lohta, häränlihaa, sianpaistia, teiriä, ja sen lisäksi viiniä ja samppanjaa, joka vaahtosi pulloista alas raskaisiin, tahottuihin laseihin ja kuohui hopeapikareissa. Paitsi Sakarias Wildeä ja vastanaineita, oli läsnä ainoastaan kolme Öjvind Galten läheistä sukulaista, jotka kaikki olivat hänen tapaisiaan etupäässä siinä, että järkähtämättä ylpeilivät tuhatvuotisesta suvustaan. Vanhin heistä oli hyvin iäkäs mies, jolla oli pitkä valkea parta ja käheä laulava ääni, mikä pelkällä soinnullaan tuntui kertovan kunnaista ja metsistä. Mutta ellei tuota sointua olisi ollut, olisivat sanat kuitenkin tuoneet sieltä viestiä. Niin, kaikki kolme he istuivat ja puhuivat alinomaa suurista kartanoistaan, jotka sijaitsivat itäisissä laaksoseuduissa, ja heidän sanoistaan tunsi avaroiden maa-alueiden tuulahduksen, kuuli virran pauhinan, ja kuuli aholla liikkuvien metsäeläinten levottomuutta, jotka illan pimetessä pujahtivat ulos metsästä. Näitä ajettiin takaa; varsinkin lähinnä vanhin Galte oli suuri metsästäjä, joka edellisenä vuonna oli tappanut karhun ja kaksi sutta.
Aadasta tuntui kodikkaalta täällä. Hänestä oli hauskaa kuulla noiden neljän miehen puhelevan, jotka olivat niin erilaiset kuin kaikki muut; mutta Carstenin oli ikävä. Häntä ei ollenkaan huvittanut, että hänen kysymyksiään silloin tällöin ei kuunneltu.
— Aada, hän kuiskasi päivällisen jälkeen, lähtekäämme taas pian matkaan, nämähän ovat kauhean ikäviä. Katso tuota vanhusta, kuinka hän pöyhkeilee, katso kuinka hän kaikkein armollisimmin ojennaikse lausuakseen sanan.
Hän huomautti saman Wildelle, ja tämä virkkoi:
— No, eihän tätä kauan kestä. Kello 6 tulee se mies, jonka on määrä soutaa teitä ylös virtaa. Lepäähän niin kauan, onhan näillä Galteilla, mitä heistä muuten hekään muistuttamista, tyylikkäisyyttä.
Tunnin kuluttua tuli se Wilden alustalaisista, jonka piti olla heidän soutumiehenään. Heitettiin jäähyväiset. Äkkiä Öjvind Galte meni Aadan luo, josta kaikki kolme Galtea näytti pitävän, ja sanoi, kasvojensa kirkastuessa kauniista hymystä:
— Ottakoon siis morsian vastaan lahjansa.
Ja hän levitti leveän hopeavyön, vanhan takomatuotteen, jonka yksinkertaiset koristekuviot olivat riimukirjainten näköiset.
Kolme muuta Galtea seisoi nyökyttäen päätänsä, ja kun Aada oli kiinnittänyt sen vyötäisilleen, sanoi vanhin:
— Näkee, että hopea hänelle hyvin sopii.
Monet hyvästit vaihdettiin, ja Galte saattoi vieraansa valtatielle.
Mökkiläinen, jonka oli määrä soutaa heitä, lähetettiin ennalta joelle, ja Sakarias Wilde kyyditsi vastanaineet sinne. Täällä hän heitä hyvästeli ja sanoi toivovansa, että heillä olisi iloinen huviretki, pyysi, että muistaisivat katsella auringonnousua Lo-tunturilta, ja kuiskasi Aadalle liikutuksissaan, että hän siellä istuessaan ajattelisi, että isänsäkin oli siellä istunut. Hän heitti heille jäähyväiset, syleili ja suuteli Aadaa, joka nyt ensi kerran erosi hänestä. Jotta ei olisi joutunut liiaksi liikutuksen valtoihin, Wilde antoi heille hyviä neuvoja matkalle.
Aadan mieli oli raskas tänä ensimäisenä eronhetkenä, ja kun hän viimein nousi veneeseen, hän katsoi isänsä jälkeen, joka hitaasti käänsi hevosen, viittasi ja ajoi pois.
Soutaja, mökkiläinen, nimeltä Gonnar Flaa, pidättelihe lähellä rantaa ja otti virran avuksi, niin että kuljettiin nopeasti. Kuitenkin venematkaa kesti kolme tuntia, ennenkuin he saapuivat siihen taloon, mihin aikoivat yöpyä. Siellä he saivat illallista, panivat senjälkeen heti maata, vaipuivat oitis sikeään uneen ja nukkuivat kauan. Seuraavan päivän iltapäivänä, ajettuaan muutaman tunnin kääseissä ja kiivettyään muutaman tunnin vaivaloisesti jyrkkää tunturin rinnettä, he saapuivat korkealle siihen taloon, mihin olivat päättäneet asettua asumaan noiksi kahdeksi viikoksi.
Heillä oli siinä silmiensä edessä virkeä, jylhä tunturimaisema. Aivan lähellä taloa oli nurmikko ja puutarha. Tässä puutarhassa oli muutamia ruusuja, jotka oli sidottu kiinni keppeihin, jotta ei tuuli kiihtyessään olisi temmannut niitä pois mukaansa. Muutamia muitakin kukkia oli; mutta sekä ruusut että nuo muut kukat panivat, vaaleat kuin olivat, ajattelemaan vieraita häkissä olevia lintuja tai lämpimämmistä maista kylmempiin maihin tuotuja metsäeläimiä. Ne ikäänkuin eivät viihtyneet, ne näyttivät ikäänkuin kaihoavan pois. Ja kuitenkin ne Aadan mielestä olivat kauniit, kuten surunvoittoinen laulu, nuo vaaleanpunaiset kukat harmaiden kallioiden lomassa. Hän istui usein kauan ja katseli niitä ikkunasta. Siellä oli muutamia muita kukkia, jotka Sjur Aasen oli noutanut vielä ylempää tunturilta. Muutamia sinisiä tähdenmuotoisia kukkia. Mutta nämä näyttivät hyvin menestyvän. Niiden väri oli niin helakka, että ne suorastaan säkenöivät.
Ensimäisenä iltana Sjur näytti Aadalle Lo-tunturia. Se ei ollut varsin korkea harjanne, mutta jyrkkä; sen huippu oli sahalaitaisen kukonharjan näköinen, varsinkin nyt, kun ilta-aurinko värjäsi sen punaiseksi.