Aadasta tuntui tähän aikaan kovin kummalliselta tunturilla. Hän ei itse tietänyt, mikä häntä vaivasi. Mutta pohjalta kai tämä uusi olo oli siihen syynä: ollen poissa vanhasta kodistaan, sen huoneista ja niityiltä, hän oli miehen huostaan annettu, joka vaati häneltä sellaista, mikä itse teossa suuresti oli hänen luontoaan vastaan.
Niin, Aada oli pettynyt sen suhteen, mitä rakkaus hänelle oli antanut. Kuinka olikaan hän uneksinut toisenlaista lemmenunelmaa. Moni seikka oli hänelle ollut jotenkin outo, ja elämän rakkausjuhla oli hänen mielikuvituksessaan esiintynyt toisenlaisena. Hän oli herännyt, ja hänestä näytti kaikki niin muuttuneelta. Maailma ei ollut aivan sama, unelma oli haihtunut. Ja Carsten… Carsten ei ollut sama kuin ennen. Ei se, jota hän oli rakastanut. Hän ei enää joutunut pois suunniltaan hänen uljaista ilmeistään ja lämpimistä sanoistaan.
Aada oli alakuloinen. Hän kaihosi nuoruutensa päiviä, jotka olivat kuluneet selvinä ja kirkkaina. Silloin, kun hän ja isänsä olivat seisoneet käsi kädessä? Kun hänellä oli ollut oma kaunis huoneensa, johon ei kukaan muu ollut saanut tulla, kun hänellä oli ollut tuo valkoinen vuode, kun hän oli pannut maata odottaen elämää, joka häntä odotti, ja kun oli herännyt uuteen päivään, jolloin jotain saattoi tapahtua.
Eräänä iltapäivänä hän ajatteli itsekseen, totellen järkeään, joka hänellä aina oli ollut vahva:
— No niin, ei kannata luulla, että kaikki käy niin, kuin olemme uneksineet. Ja hän läksi pitkälle kävelylle ja ikäänkuin valmistautui sitä aikaa varten, joka oli tuleva, ja hän koetti repiä irti lemmenunelman. Mutta se oli pohjaltaan ainoa, minkä hänen voimakas luontonsa oli uneksinut, ja sentähden hänestä oli tuskallista kuolettaa sitä.
Toiste hän ajatteli:
— Mutta rakastanhan Carstenia, eikä hän ole mitään rikkonut; voihan rakkauteni häneen taas palata samanlaisena kuin ennen. Ja kerran, kun sellaiset ajatukset hänet vakasivat, hän juoksi Carstenia vastaan, kun tämä tuli sisään. Mutta hän pettyi; Carsten tarttui häneen heti tavalla, jota hän ei ollut tahtonut.
Pieni seikka, mitätön itsessään, tuli lisäksi ja teki sen, että hän pudisteli päätään sitä ajatellessaan: hänen nimittäin oli mahdoton saada Carsten hereille aamulla lähteäkseen katsomaan auringonnousua Lo-tunturilla. Aada ei suorastaan ollenkaan huolinut näköaloista, auringonnoususta ja -laskusta; mutta hänen isänsä oli kehoittanut häntä katselemaan päivännousua sieltä, se oli viimeinen seikka, minkä hän oli sanonut, tuo vanha, hieno isä, joka itseään pahoittaen heistä erosi ja jolla oli niin vakavat silmät, kun hän nyökäytti hyvästiään…
Mutta hänen oli mahdoton saada hereille Carstenia niinä kahtena kertana, jolloin oli häntä herättänyt; hän nukkui suu puoleksi auki ja näytti siltä, kuin olisi hän voinut nukkua vaikka kuinka kauan. Kolmantena yönä Aadan sentään onnistui saada hänet valveille; mutta silloin hän kavahti istumaan kovin suutuksissaan ja kysyi, mikä oli hätänä.
— No, eikö muuta, mitä hiivatin päähänpistoja… no lupasinhan kyllä, mutta sellaiset lupaukset…
Hän mutisi vielä muutamia sanoja ja kääntyi muitta mutkitta seinään päin ja jatkoi untansa.
Usein Aada heräsi näinä tyyneinä öinä tunturilla ja ajatteli kaikenlaista.
Hän oli pohjaltaan kummallinen olento. Ei ollut useita kuukausi siitä, kun hän kaihosi tätä aviota. Hän oli kaihoten ja ikävöiden ajatellut sitä aikaa, jolloin ainaisesti oli oleva Carstenin oma. Ja nyt hän taas ajatteli kadonneita päiviään yhtä kaihomielisenä.
Hänteki niin, jota kaikki pitivät niin järkevänä.
Eiköhän Carsten tuntenut itseään pettyneeksi häneen nähden? Eikö hänen pettymyksensä ollut syynä siihen, että hän oli epäystävällinen Aadalle. Eihän Aada ollut hänelle se, mikä hänen olisi pitänyt olla.
Loikoessaan eräänä yönä hereillä, hän sai halun lähteä Lo-tunturille katsomaan auringonnousua. Ensin hän aikoi herättää Carstenin, mutta sitten hän siitä luopui. Itse teossa hän tahtoihin kernaimmin mennä tunturille yksin.
Hän nousi vuoteelta ja katsoi ulos ikkunasta. Oli harmaa yö. Sumu lepäsi Lo-tunturilla, mutta ilma oli selkeä. Korkealla ylhäällä tuikki joku valkea tähti. Hän oli kerran pienenä nähnyt yön kuvattuna suurena vanhuksena, jolla oli kultakruunu päässä. Se kuva sopi tähän. Hän pukeutui ja iloitsi viileästä yöilmasta. Pian hän oli pukeutunut ja läksi ulos.
Yö kohisi. Kaukainen humu, joka saattoi tulla taivaalta tai tuulen viimasta huipuilta. Hän astui yli nurmen, joka kasvoi talon viereisellä karulla niityllä. Ilma oli viileä; hän tunsi virkeyttä, kulkiessaan tuonne Lo-tunturin juurelle.
Lo-tunturilla oli kyllä se korkea harja, jota Sjur Aasen oli Aadalle näyttänyt; mutta sen rinne yleni vähitellen. Sentähden Aada kuljettuaan jonkun aikaa, oli koko ylhäällä, ennenkuin luulikaan, että varsinainen Lo-tunturi oli alkanut. Häntä ihmetytti, että se kävi niin helposti; kaukaahan tunturi näytti niin jyrkältä.
Kuljettuaan hetken ylöspäin, hän kääntyi, ja nyt hän pysähtyä tuijottamaan näkyä, joka oli hänen edessään. Ne olivat pilviä, jotka kävivät tervehtimässä kuolleita vuoria. Etäällä alhaalla nämä pilvet liitelivät, silloin tällöin ne pysähtyivät tunturin kylkeen ja harhailivat ylöspäin tai jakautuivat, rientäen kukin taholleen. Joku pilvi kenties erkani toisista ja liiti kauan itsekseen.
Aada kulki ylemmäksi, häntä veti eteenpäin halu päästä tunturin huipulle ja nähdä, mitä siellä oli nähtävää.
Mutta kun hän seisoi ylhäällä ja tunsi ylätunturin tuulen liehuvan ympärillään, silloin hän näki koko sotalauman kullattuja huippuja, jotka vieretysten kohosivat kaukana. Mutta nyt hän myös näki idän valkenevan lähenevästä auringosta. Hän istuutui; nyt hän pian oli saapa nähdä auringonnousun Lo-tunturilla.
Eikä, kestänyt kauan, ennenkuin valoisa puna tummeni ja sai sekaansa kultaa. Nuo ylpeät värit levisivät siinä ja lauloivat mahtavaa voittolaulua, pimeän huoaten paetessa länttä kohti. Ja monet yön pilvistä kokoontuivat ja antoivat auringon punan niitä kaunistaa; mutta tämä ilo maksoi niille niiden synkän elämän, ne kun haihtuivat pois kuin henkäys ilmaan. Mutta kuitenkin kokoontui yhä useampia pilviä auringonnousun kohdalle, ja ne leimusivat valoa, upoten aamunloistoon ja kadoten. Ja kun aurinko ilmaantui, ne värisivät ja välkähtivät kuin pitkät rihmasäikeet, ja ne kaunistivat itse auringon loiston kuollessansa.
Mutta muutamat vanhat, sokeat pilvet eivät ottaneet poistaakseen. Ne liitelivät ensi ruskon näyttäydyttyä tunturin pimeällä puolella. Ja siihen ne jäivät liitelemään. Ja kaukana tunturirotkoissa piili usea pilvi väijyksissä… ja kaikki nämä, ulkopuolella ja sisällä olevat eivät tahtoneet tulla päivän puolelle ja muuttua ilmaksi kourallisesta purppuraa, ne tahtoivat kuulua yön valtakuntaan. Yhdessä pöllöjen, yölepakkojen ja pimeän eläinten kanssa, joiden silmät syttyvät tähtien mukana, ne tahtoivat solua sisälle vanhoihin kallionhalkeamiin, seuraavana yönä taas livahtaakseen ulos ja kokoontuakseen yön suhistessa.
Aada jäi pitkäksi aikaa istumaan. Hän huomasi, että valoisa päivä oli tulossa; mutta tämä ajatus ei häntä ilahuttanut. Hänen silloiseen mielentilaansa olisi paremmin soveltunut, että harmaa yö olisi viipynyt.
Viimein hän nousi ja alkoi taas astua Lo-tunturin rinnettä alas. Tahtoihan hän kernaimmiten olla palannut, ennenkuin Carsten heräsi; hän ei suinkaan tahtonut huolestuttaa häntä.
Yltympäri kohottivat kaikki huiput harjojaan. Kaikkien niiden yläpuolella aurinko paahtoi. Ilma oli tyyni.
Aada kulki jotenkin nopeasti eteenpäin. Se kävi helpommin nyt, kun valo oli saapuvilla. Nyt vasta hän pani merkille, miten nämä tunturit olivat erilaiset kuin ne, joita oli tottunut näkemään. Hän näki, kuinka nämä olivat autioita. Niitä ei peittänyt metsä. Ainoastaan muutamia pieniä punaisia jäykkävartisia kukkia kasvoi siellä täällä halkeamissa, minne sade ja linnut olivat kuljettaneet vähän multaa.
Astuttuaan hetken Aada ajatteli, että pian oli näkevä Olle-virran. Hän kulki edelleen, mutta ei saanut sitä nähdä. Silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti: Eikö hän ollut kulkenut oikeata tietä? Tämä ajatus pani hänet ensin pysähtymään, mutta sitten kahta kiireemmin rientämään eteenpäin. Muuten hän lohdutti itseään: Ellei voinut löytää tuota tunturimajaa, niin kaiketi hän löysi toisen, niinhän oli ollut Vorre-kartanon lähistössä. Ei vaara ollut siellä ollut suurempi: aina hän oli saapunut jollekin majalle, mistä asukkaat, kuultuaan kuka hän oli, olivat saattaneet hänet kotia.
Hän kulki ja kulki, ja tällä vaelluksella ilmeni hänelle se tosiseikka, ettei täällä ohut niin kuin Vorre-kartanon tienoilla. Nämä vuoret eivät olleet Vorre-kartanon vuoria. Siellä olivat vuoret vihreät kuusista ja koivuista, nämä olivat paljaat ja karut. Hän käsitti, että vaara oli suurempi kuin mitä ensi hetkellä oli luullut. Hän pysähtyi. Nyt tuntuivat tunturit ja autiot aavikot hänestä vihamielisiltä, ja aurinko paistoi häntä katsomatta; hän oli niin yksin suurella tunturilla.
Taas hän kulki eteenpäin ja kauan. Sitten hän äkkiä pysähtyi: hän luuli kuulevansa sellaista ääntä, kuin olisi mies laulanut. Hän katseli ympärilleen: hän ei huomannut mitään. Ja kuitenkin hän astui hetken ajatellen, että joku mies voisi tulla näkyviin, sukeltaen esiin jonkun kalliokielekkeen takaa; ensin oli näyttäytyvä pää, (merkillistä kyllä hän sen todella näki edessään) joka hymyili hänelle pienine silmineen, saaden sitten vakavamman ilmeen ja silmänsä suuriksi ja tuijottaviksi. Pään jälkeen oli koko tumma ruumis tuleva näkyviin, ja tuo mies oli lähestyvä, ja jos Aada rupesi juoksemaan, hän juoksi niinikään ja saavutti hänet. Kerran hän todella odotti näkevänsä tämän kaiken, niin että pysähtyi ja katsoi tuonne kauas. Hänen sisimmässään kuiskasi ääni hänelle; Se ei ole mitään. Mutta se ei auttanut, hän tuijoitti sinne kauas kuitenkin. Ja siinä seisoessaan ja tuijottaessaan, hänen mieleensä muistui Martha täti, jonka vanha soturi oli väkisin maannut. Jos joku tuli täällä, missä hän oli niin yksin? Sitä vaan ajatellessaan hän hengitti syvään ja jäätävä tunne kulki kiireestä kantapäähän.
Hän rupesi äkkiä hillittömästi juoksemaan alas kallioilta, sammalten ja soiden yli. Kun tasasempia paikkoja tuli, hänestä tuntui, kuin olisi aika pitkälle kulunut, ja hän juoksi vielä nopeammin. Hänellä ei enää ollut yhtään selvää ajatusta; jälki suossa oli hänestä ilkeän ihmisen astuma, lintu, joka kirkui, oli joku, joka tuli häntä lähemmäksi. Vasta silloin kun hän oli niin uupunut, että oli vähällä vaipua maahan, hän astui hitaammin.
Aurinko oli kohonnut korkeammalle, se teki kuumaksi ja pyörrytti. Hän tunsi hien kirkkaina helminä pisartelevan kasvoillaan. Kun hän viimein istuutui lepäämään, hän oli niin väsynyt, että maa tuntui väistyvän hänen edestään. Siinä niin loikoessaan hän kuuli lähellä puron lirinää; se solisi alinomaa. Hänen oli jano ja hän meni purolle juomaan. Vesi selvitti hänen ajatuksiaan, ja äkkiä ilmaantui kirkkaan ajatuksen tapainen, jotain, minkä kauan sitten oli kuullut vanhalta Kathrinelta: — Jos kuljet eksyksissä ja löydät puron, niin seuraa puroa, silloin voit olla varma siitä, että tulet ihmisasunnoille. Varsinkin, jos olet eksynyt tunturilla. Sillä puro on virrannut kauempaa, kuin missä ihmisiä on asunut, ja koko sillä ajalla se on tuonut mukaansa multaa ja hedelmällisyyttä, jota ihmiset tarvitsevat asutuksiinsa.
Ja Aada nousi ja tunsi itsensä voimakkaammaksi ajatellessaan, että hän vielä saattoi tulla paikkoihin, mihin ihmiset olivat asettuneet asumaan. Hän oli liiaksi maan lapsi enempää kaihotakseen tunturiyksinäisyyden harmaita pilviä. Hän tahtoi nähdä vihreitä maita ja kohdata ihmisiä, jotka lauloivat, puhuivat ja hymyilivät. Ja hän tahtoi taas nähdä Carstenin. Niin Carstenia… kuinka hän kaihosi häntä, kaikkea hänessä. Hänen hyväilyjänsäkin?… Niin, hän tahtoi syöksyä hänen luokseen, hän tahtoi olla hänen valloissaan, hänen vahvat käsivartensa olivat tuntuvat suloisilta, kun hän oli pääsevä kaikesta tästä utuisesta, pimeästä.
Äkkiä hän näki tunturiharjanteen huipulla punasen majan joka ei ollut aivan kaukana. Hän meni lähemmäksi ja näki nyt, että ruskea lehmä kulki majan edessä syöden ruohoa… Hän odotti hieman, meni sitten ovelle ja kolkutti. Ei kukaan avannut. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Ei kukaan tullut häntä vastaan. Hän meni sisemmälle, keittiöön, ja nyt joku nousi rahilta. Se oli mustatukkainen talonpoikaistyttö, joka oli siinä maannut. Aada kertoi eksyneensä Lo-tunturilla ja kysyi, oliko pitkältä Sjur Aasenin majalle. Melkein kaksi peninkulmaa. Tiesikö hän tien? Totta kai hän sen tiesi. Tahtoiko tulla saattamaan, jos sai maksua? Sen hän tahtoi, näin sanoi tyttö ja nousi heti.
Aadan täytyi ensin istuutua ja hieman levätä; sillä hän oli hyvin väsynyt. Yhtenään tyttö puhui Aadalle, vaikka tämä vaan puoleksi saattoi kuunnella, isästään, äidistään ja sisaruksistaan; edelliset olivat sen talollisen niityllä, joka omisti nämä maat, ja he löivät heiniä. Hänen veljensä oli merillä, ja vanhempi sisar kaupungissa.
Hetkeä myöhemmin he läksivät liikkeelle. Ellei palaamisen kaiho olisi ollut niin voimakas, ei Aada ikinä olisi jaksanut astua niin nopeasti. Olihan pian päivällisaika, ja hän oli poistunut Sjur Aasenin majasta tuntia puoliyön jälkeen. Mutta hän astui nyt niin joutuisasti, että tyttö yhtenään jäi muutaman askeleen jälelle.
Polku, jota kulkivat, oli tasainen ja hyvä, milloin se polveili puiden lomiin, milloin se johti vanhoista hirsistä tehdylle puron sillalle, milloin se hitaasti ryömi syrjään suohon ja kosteikolle, joiden yläpuolella varikset lentelivät ja rääkyivät. Aada ajatteli koko ajan: milloin tulen kotia, milloin tulen kotia… tulenkohon todella kotia… mitähän Carsten ajattelee?
Viimein hän jälleen näki Sjur Aasenin mökin, ja hetken kuluttua hän oli siellä sisällä. Maalaisvaimo riensi häntä vastaan suu auki: oliko hän siis tullut takaisin? Luutnantti oli lähtenyt häntä etsimään, varmaankin hän pian palasi. Hän oli kulkenut edestakaisin varhaisesta aamusta alkaen ja kysynyt, eikö Aada ollut tullut.
Nyt Aadalle selvisi, miten helposti kaikki olisi voinut käydä mitä pahimmin. Carstenilla saattoi olla syytä olla vihainen hänelle tästä. Mutta oli hän nyt millainen tahansa, niin Aada häntä kaihosi.
Kului lähes tunti, kunnes Aada näki hänen nopeasti astuvan taloa kohti. Mutta kun hän kotvaa myöhemmin astui sisään ja näki Aadan tulevan häntä vastaan, hänen piirteensä kävivät jäykemmiksi. Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa ja huudahti:
— Aada, missä olet ollut? Sinäkö se olet? Miksi olet tämän tehnyt?
Aada soperteli, missä oli ollut.
— Niin, Carsten huusi, mutta mitä tämä merkitsee, etkö ajattele minua? Etkö hetkeäkään ajattele minua? Kuinka moinen voi johtua mieleesi (hän kalpeni ja kiristi hampaitaan), mitä sinulla pohjalta on minua vastaan? Ymmärrätkö… että… että olet luvannut olla minun, ymmärrätkö, että sinun täytyy olla minun… että sinun täytyy olla minulle alamainen. No niin, jos käy välttämättömäksi, minä näytän, kuka olen!…
Mutta hänen voiman- ja vihanpurkauksensa ohella tuntui, kuin olisi Aariassa jotain auennut; hän tarttui itse Carstenin ranteeseen, ja hän kamppaili, niin että hänen vaaleat hiuksensa irtaantuivat ja valuivat aaltoillen hänen kasvoilleen.
— Carsten, hän kuiskasi hänelle, enhän minä tahtonut mennä pois sinulta, Carsten, minä kuljin eksyksiin, Carsten, olen niin iloinen, että olen taas luonasi… minä pyydän sinua, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Ja hän painautui äkkiä vallan kiinni häneen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Silloin heidän välillään tuli hiljaista. Carsten ei puhunut enempiä kovia sanoja, mutta vastasi äkkiä hänen suudelmiinsa niin hehkuvasti, kuin ei koskaan ennen.
Tällävälin iltaan vaipuva aurinko paistoi huoneeseen ja paahtoi heitä molempia, ja Aadan mielessä ei enää liikkunut ruusunpunainen rakkausseikkailu, se oli haihtunut. Sen sijaan ilmaantui päivänvaloon ja auringonpaisteeseen voimakas tunne. Hän nojasi Carsteniin ja tunsi hänen käsivartensa kietovan häntä, ja hän ikävöi äkkiä hänen voimakasta syleilyään.
Hän iloitsi nyt siitä tuntemuksesta, että oli Carstenin oma. Hänessä oli jotain, mikä vivahti puhkeavaan kukkaan. Hänen suunsa paisui täyteläämmäksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, hänen poskensa saivat väriä, ikäänkuin veri olisi ihon alla polttanut. Ja tuo pieni vinkkuraviivainen suoni pisti esiin ohimolla.
Carsten nouti heidän mukaan ottamaansa viiniä, Sjurin vaimo paistoi ison linnun, jonka Sjur oli ampunut, ja keitti padassa teiren, joka oli ollut suolassa juuri niin kauan, että se oli hyvä ja säilytti linnun maun. Ja vähää myöhemmin Aada ja Carsten söivät hauskan illallisen. He istuivat vieretysten ja kilistivät tavan takaa. Syötyään he vielä hetken istuivat yhdessä jutellen, pehmeästi ja kuiskaten.
Vihdoin Carsten nousi, otti Aadan pään käsiensä väliin ja katsoi häneen. Aada hymyili. Sitten he menivät likeisesti toisiinsa kietoutuneina sisälle huoneeseensa.
Kun nyt Aada kerran kokonaan ja iloiten oli antautunut, hänestä äkkiä tuntui, että rakasti Carstenia paljoa enemmän kuin koskaan ennen. Maallisella rakkaudella oli yhä enempi ja enempi hänelle sanottavaa. Hän tarvitsi Carstenia, hän antoi hänelle koko nuoruudenilonsa suudelmissaan ja syleilyissään. Ja kauneutensa hän antoi hänelle, tuntien ainoastaan iloa, että hänellä se oli, Carsten kun sentähden rakasti häntä vielä enemmän.
Kaikki muuttui hänelle iloksi: virkeiden aamujen voima, kun hän nousi ja meni sitä kohti, pitkät päivällishetket, kun hän ja Carsten istuivat yhdessä talon edessä, iltapäivä, kun Sjur tuli, leveästi hymyillen ja koira hyppien takanaan, kysymään, tahtoivatko seurata häntä alempana olevaan metsään jäniksen ajoon. Ja myöhäiset illat, jolloin he hänen kanssaan läksivät tuulastamaan… Mutta heidän elonsa hurmaus liittyi niihin kylpyihin, joita ottivat Olle-joessa.
Silloin tällöin saattaa kesä täällä Pohjolassa auringonpaahteineen ja etelätuulineen käydä niin kuumaksi, ettei sitä voi kestää. Kaikki lymypaikat ja rotkot, jotka muuten ovat kylmiä, kuumenevat. Ei mikään voi vastustaa auringon voimaa.
Sellainen oli heinäkuun loppupuoli; aurinko kulki taivaan yli mahtavana ja hehkuen, ja kuumuutta säteili alas, niin että ihmiset toivoivat lunta ja kylmää.
Aada valitti kuumuutta; mutta kun Sjur sen kuuli, hän sanoi:
— Jäähdyttäkää itseänne Olle-virrassa, molemmat… se antaa viileyttä… minä näytän teille paikan, missä pohja on hieno ja ruskea pitkän matkaa, niin että voitte kulkea sukeltamatta. Syvää on kyllä kauempana, niin että, jos tahdotte uida, niin voitte.
Ja hän näytti heille joen kohdan, missä laakea kallio ja ruskea hieta muodosti pohjan. Silloin molemmat iloitsivat tästä. Aada unhoitti, ettei hänellä ollut uimapukua mukana. Jo seuraavana aamuna varhain hän siellä kylpi ja palasi sitten taloon, raikkaana ja ihmeen somana, paksu keltainen tukka punervana kiiltäen selkää pitkin. Ja sitten tuli Carstenin vuoro, ja hän viipyi niin kauan vedessä ja ui niin kauas, että Aada puoleksi pelästyneenä huusi Sjuria ja hänen vaimoansa, niin että molemmat tulivat ulos katsomaan. He olivat molemmat hyvin innoissaan ja ihastuneet Carstenin uintiin, ja vaivoin Aada sai uskollisen talonpoikaisvaimon mukaansa, kun Carsten vallan alastomana nousi maihin.
Kun he enemmän tottuivat viileään veteen, he kävivät useammin uimassa, ja silloin tällöin, kun yö oli erittäin kuuma, sattui, että toinen heistä kuumuuden kiusaamana, hiipi ylös vuoteelta, puki vähän vaatteita ylleen ja kulki tietä pitkin Olle-virralle, laskeutui kirkkaaseen veteen ja uiskenteli siinä.
Sellaisena yönä, kun Aada oli uimassa, hän näki jonkun tulevan, ja hän kuuli Carstenin äänen:
— Älä pelästy, Aada, se olen minä.
Hän ei vastannut, vaan pysähtyi ja odotti. Hetken kuluttua Carsten kahlasi jälestä ja kumartui hänen puoleensa. Hän otti hänen päänsä käsiensä väliin ja katsoi häneen vakavasti; mutta Aada ei piiloittautunut häneltä eikä pyytänyt häntä menemään. He uivat yhdessä suloisen kesäyön puolihämärässä.
He uivat yhdessä monena yönä. Aada oli ensi kerrat levoton kuin se, joka on lähellä jotain vaarallista. Mutta hän hillitsi pelkonsa, niin nainen ja alaston kuin olikin. Hän oli täälläkin oma itsensä, hän oli nytkin Aada, tuo hieno, tuo ylpeä, ja niin hän oli, vaikka kenties hänen omituinen valoisa hehkunsa ei koskaan leimunnut korkeammalle kuin näinä valvottuina öinä.
Tämä aika tunturilla muodostui hänelle kaunisten ja luonnonraikkaiden hetkien sarjaksi. Ilma oli kuultavan korkea, elämä oli hiljaista. Hänen päänsä yläpuolella kaikui.
— Carsten… rakastan sinua, Carsten! hän mutisi näin monta kertaa, syleillen häntä nuorena ja huimana.
Carsten Stahl nauroi kerran ja kuiskasi:
— Olipa oikeastaan onnellista, Aada, että silloin eksyit Lo-tunturilla.
— Tulinhan kuitenkin takaisin luoksesi, Carsten. Sinun olisi vaan pitänyt hieman odottaa. Kaikki oli minulle niin outoa. Mutta tulinhan kuitenkin, sillä rakastin sinua.
— No niin… mutta muistatko sen ensimäisen illan täällä… niin kylmää… niin kylmää… Tahdoit kernaimmin, että olisimme istuneet yhdessä ja jutelleet. Meidän muka ei olisi pitänyt mennä sisälle huoneeseemme. Täytyihän minun olla kohtelias viimeiseen asti ja sanoin: — Sinä johdat mieleeni kirkkaan lammen. Mutta ajattelin itsekseni: — hyvin viileätä. Ja nyt… ha, ha, haa… kuinka aurinko toki saattaa paahtaa kuumana sellaista lampea, Aada.
He viipyivät tunturilla kauemmin, kuin mitä ensin olivat ajatelleet.
Mutta eräänä auringonpaisteisena päivänä — tämä kesä ei näyttänyt ollenkaan loppuvan — he matkustivat pois Sjur Aasenin majasta. Sjurin vaimo oli suorastaan menehtyä suruun ja vuodatti kirkkaita kyyneliä, kun Aada jäähyväisiksi häntä suuteli. Sjur Aasen kyyditsi heitä toista tietä, kuin mitä olivat tulleet. Pieni tanakka hevonen, joka ei koskaan astunut harhaan, juoksi kääsejä vetäen neljä tuntia. Sitten Sjur niinikään heitti heille jäähyväiset ja palasi kotiansa. Nyt oli heidän kulkeminen tunturin yli; sitä matkaa kesti puoli päivää, ja loppumatkan he kulkivat veneessä jokea pitkin, virta auttoi, niin että se sujui nopeaan.
Aada istui lopulla vallan hiljaa ja katseli taakseen. Hän tunsi, ettei koskaan ollut palaava takaisin sinne, mistä nyt tuli, ja hän tiesi, etteivät ne päivätkään enää palanneet. Sentähden hän nyökäytti päätään niitä harmaita tunturihuippuja kohti, joiden takana Sjur Aasenin vuorimaja, Olle-virta ja Lo-tunturin harja piilivät.
He tulivat Vorre-kartanoon jo seuraavan päivän iltana ja viipyivät siellä viikon. Mutta kahdeksantena päivänä he heittivät jäähyväiset Sakarias Wildelle ja Vorre-kartanolle, ja pienellä höyrylaivalla (joka oli ensimäisiä Norjassa rakennettuja) he matkustivat enemmän kuin kaksi vuorokautta, ja saapuivat sitten iltapäivällä Börgeen. Linnoitus oli saaressa. Se oli vanha linnoitus, josta kauas näkyi sen vaaleanharmaa muuri ja sen torni. Se ei salassa lymynnyt, vaan huusi ikäänkuin kaukaa: tässä olen.
Siinä talossa, jossa heidän oli määrä asua, oli ainoastaan muutamia huoneita; mutta siihen kuului iso puutarha ja sitäpaitsi kaksi suurta ulkorakennusta, jotka haisivat homeelle ja kuivatetulle kalalle. Päällikön rakennuksen entinen asukas, äsken kuollut suuriperheinen kapteeni, oli sinne ripustanut kaloja kuivamaan. Hänen leskensä, joka vielä asui saarella, järjestäen muutamia huonekaluja, mitkä aiottiin myydä salmen vastaisella rannalla, kertoi, näyttäessään Aadalle paikkoja, paljon siitä, kuinka hyvä miehensä oli ollut, kuinka hän oli tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa lasten edestä; he molemmat, hän ja vaimonsa, olivat enimmäkseen syöneet kalaa, jota kapteeni itse pyysi; heillä oli ollut lihaa ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Koulunkäynti ja ylläpito kaupungissa kolmelle pojalle ja kahdelle tytölle maksoi paljon.
Tämä rouva oli laiha ja pieni, ja hänellä oli suippo nenä ja pienet kirkkaat silmät. Hän oli varmaankin kerran ollut kaunis, mutta hyvin pitkän aikaa sitten. Hänen äänensä, joka nyt oli ohut ja kimakka, saattoi joskus saada helakan kaiun, varsinkin kun hän ajatteli sitä, mikä oli ollut kerran, ja kun siitä puhui — samoin kuin vanha kulunut piano, silloin tällöin saattaa purkaa esille hienoja kaikuvampia ääniä.
Kun Stahl puolisot muutaman päivän kuluttua olivat päässeet levollisiin oloihin, Aada malttoi eräänä iltapäivänä mennä katselemaan saarta, missä asuivat. Siinä oli enimmäkseen tummia tuntureita, joilla niukasti kasvoi katajia, kanervaa ja orjantappuroita. Edessä leviävä meri oli mahtava ja vaihteli melkein aina levottomana. Mutta kun se joskus oli levossa, oli sen hiljaisuus hyvin syvä, ja sen rauha tuntui hurskaalta. Ensimäisenä iltana Aada meni pitkänlaiselle kävelylle ja istuutui penkille, joka arvatenkin oli pantu siihen paikkaan näköalan katselemista varten. Hän näki silloin äärettömän jonon kiviä, ja meren, jonka yli kaareutui ohutpilvinen taivas. Hänestä tämä kokonaisuus tuntui joltisenkin hyvältä. Hetken kuluttua kulki vanha mies ja nainen ohi, molemmat katsoen eteensä häntä huomaamatta. Alhaalla rannalla kulki kaksi sotamiestä polttaen tupakkaa. Toisella heistä oli puupalikkasoitin kainalossa. Silloin tällöin hän kosketteli sitä vasaralla samalla laulaen nenäänsä korkealla äänellä tuollaista surullista laulua, joita sotilasten ja merimiesten on tapana laulaa, kun kaiho kotiin ja lemmittyihinsä heidät valtaa.
Kun Aada tuli kotia, istui hänen miehensä perhehuoneessa ja puhui kahden kersantin kanssa; nämä nousivat ja kumarsivat jäykästi, kun Carsten esitti:
— Vaimoni.
Aada nyökkäsi; istuutui ja otti esille käsityön ja kuuli nyt pitkällistä puhelua jostakin kalkista ja sementistä, mikä ei vielä ollut tullut perille, ja aseista, jotka oli hankittava. Tämä keskustelu vaikutti melkein nukuttaen häneen. Viimein oli sillä kertaa valmista. Luutnantti Stahl pyysi heitä tulemaan seuraavana päivänä konttoriin täsmälleen kello 10.
Mutta kun Carsten ja Aada olivat jääneet yksikseen, hän meni nuoren vaimonsa luo ja kumartui hänen puoleensa.
— Rakas Aada, hän sanoi, etkö lopulta ole ikävystynyt, että olen kuljettanut sinut tänne.
Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskelleen:
— En, en mitenkään, hän kuiskasi innoissaan, luulen että meidän tulee täällä hyvä olla, etkö luule, kunhan saat nähdä.
Päivät menivätkin hyvin. Syksy ja talvi kului, ilman että he sitä huomasivat. Oli niin rauhallista ja turvallista päällikön asunnossa. Aada kulki huolehtien kaikesta. Hänen talonsa oli lopulta mitä parhaimmassa kunnossa. Hän tiesi hyvin, missä kaikkea säilytettiin, niin hyvin varsin mitättömät esineet, jotka olivat ullakossa kirstuissa, kuin vaatteet ja hopea-astiat, jotka olivat vaatekaapeissa ja hopeansäilytys-lippaissa.
Kun kevät tuli, Aada alkoi järjestää taloa ulkopuolelta. Rappeutunut veranta korjattiin ja sai purjekangasta katteeksi. Myöhemmin — kesäkuulla — tuli lisää kesäinen kalusto: bambu-tuoleja, bambupöytä, millä aina oli pullo kesäjuomaa, jonka Aada ketterästi valmisti: hieman hapanta sitruuna-mehua, johon oli sekoitettu vähän vaniljia.
Mutta etupäässä hän piti huolta puutarhasta. Siinä kulki aina puutarhuri kastellen, leikaten ja istutellen. Usein iltapäivisin, kun aurinko kallistui länteen, kuuli hänen keritsimiensä äänen, jotka leikkasivat puita; lyhyitä teräviä kalskahduksia. Jo kesän ensi kuukausina oli puutarhaa kaunis nähdä. Monet kauniit kukat viihtyivät yltympäri lavoissa. Ja verannan juurelle oli istutettu muutamia juuria, harvinaisia lehtikasveja, joiden lehdet liehuivat, joko solakoita, vihreitä, tai sellaisia, jotka kasvoivat vahvasti ja imivät aurinkoa ja kosteutta, jos ne olivat matalavartisia, tumman kirjavan värisiä.
Aada harrasti suuresti kaikkea tätä; häntä ei ollenkaan rasittanut kaiken tämän hoitaminen ja järjestäminen. Hän seurasi ainoastaan sisällään olevaa vaistoansa, kuten lintu, joka levittää siipensä.
Ja kuten tässä suhteessa, hän oli kaikissa muissakin askareissaan ja yrityksissään.
Jopa osanotossaan siihen, jota monet kummalliset ihmiset pitävät jonakin alhaisempana toiminta-alana, nimittäin keittiö-toimiin, hän oli erittäin innokas. Varsinkin ruuanvalmistukseen hän aika ajoin osoitti suorastaan rajatonta harrastusta. Hän oli muun muassa kodistaan Vorre-kartanosta löytänyt vanhan keittokirjan, jota mielellään luki; Tämä keittokirja oli kuin mikäkin seikkailukirja: siinä vilisi metsälintuja ja vesilintuja, häränlihaa, jäniksiä ja hirviä. Sitten pienempiä lintuja, rastaita, lehtokurppia, sorsia ja kananpoikia ja lopuksi nuo vanhanaikuiset ylpeät ruokalajit: karhun kylkiluita, paistettuja pippurin ja suolan sekaisina ja metsäsika, joka tuotiin pöytään, kokonaisena paistettuna ja koristettuna hopealla ja silkillä.
Aada oli kyllin rohkea ryhtyäkseen tekemään vaikeita ruokalajeja, joita tässä selitettiin, ja joista ennen ei ollut kuullut puhuttavan. Stahl seurasi tätä touhua, iloitsi usein ja piti ruokia oivallisina ja sanoi, että ne johtivat mieleen sen ja sen ruokalajin ulkomaalaisissa ravintoloissa. Kunnes molemmat, hän ja Aada, eräänä päivänä saivat vatsakipua erityisestä ruokalajista, jolla niinikään oli sijansa tuossa runsasaineisessa keittokirjassa. Silloin nauroi Stahl ja meni keittiöön ja pyysi halonhakkaajaa ja keittäjätärtä pitämään silmällä kelpo emäntää, joka pian ei enää ollut hillittävissä. Ja keittäjätär ja halonhakkaaja, jotka sinä päivänä olivat ihmetelleet Aadan keittotaitoa, nauroivat hekin, ja Aadakin luonnollisesti nauroi katuvaisena ja päätään pudistaen.
Mutta siitäperin hän hylkäsi nuo vaikeat ruokalajit ja tyytyi paistiin, pihviin ja kotletteihin, joita opetti palvelijatarta paistamaan, niin että ne loistivat mehukkaina ja houkuttelevina.
Tuo roomalainen piirakka oli ainoa hullutus, johon Aada oli eksynyt. Muuten hän ei ollut kovin levoton. Hänen vaatimuksensa elämään nähden eivät olleet suuria, ja hänen ylellisyytensä oli varsin vaatimaton. Silloin tällöin pullo Maria Farinaa, jota hän käytti tehdäkseen pesuveden raittiimmaksi. Hänen pukunsa tosin oli hyvin tyylikäs, mutta silti hyvin yksinkertainen. Kesällä hän kernaasti käytti valkoisista tai helmenharmaasta kankaasta tehtyjä pukuja, joita koristivat Wildein vanhat hopeasoljet ja Öjvind Galten hopeavyö. Talvella hän enimmäkseen piti mustasta ja jostakin kultakoristeesta, minkä vuosien kuluessa oli saanut isältään.
Aada tiesi, että hänen syntymänsä oli ollut syynä hänen äitinsä kuolemaan. Ja hän muisti hyvin, mitä eräs vanha eukko Vorre-kartanossa oli sanonut monta vuotta sitten, kun hän vielä oli lapsi:
— Niin, kun hänestä kerta tulee äiti, niin ei hänen käy hyvin.
Häntä kammotti, kun ensi kerran tunsi jotain elävää liikkuvan sydämensä alla. Muutaman päivän hän tunsi mielessään pelkoa, jota ei ennen ollut kokenut. Mutta sitten tämä tunne katosi vähitellen, ja rauhoittava levollisuus, joka ei enää poistunut, valtasi hänet.
Se päivä tuli, jolloin hän ilman suuria tuskia synnytti lapsen. Se oli poika.
Lähimpänä aikana häntä hoidettiin huolellisesti, vaikka hän ei olisi sitä erityisesti tarvinnut. Kasvot hymyilevinä ja terveinä hän katseli vastasyntynyttä ja painoi sitä rinnalleen. Pian hänen voimansa taas palasivat. Jo viikkoa myöhemmin hän taas oli jalkeilla ja liikkui kuin ennen.
Carsten oli hyvin mielissään siitä, että oli saanut pojan. Mutta muuten hän oli useimpien isien kaltainen. Hän ei kokonaan voinut tottua tuohon pieneen avuttomaan olentoon, jolla oli märkä suu ja pikkaraiset sormet. Tuo pieni parkuja, joka ei ottanut huomioon mitään paikkaa, joka ei rahtuakaan välittänyt Carstenin yölevosta, vaan porasi milloin ikinä suvaitsi, tuskastutti häntä.
Lopulta lapsen parkuminen kävi hänestä niin sietämättömäksi, että hän muutti ylös vierashuoneeseen, ja siellä hän asui lopun talvea.
Kun kevät tuli, ja Carstenin piti toimittaa sotilasvirkaansa kentällä, kolmen peninkulman päässä, päätettiin, että Aada ja pikku Alf (poika oli saanut nimensä Carstenin isän mukaan) lähtisivät Vorre-kartanoon ja asuisivat siellä pari kesäkuukautta. Tämä ilahutti Aadaa monestakin syystä. Ensiksikin hän kaihosi jälleen nähdä Vorre-kartanoa, lisäksi hän luuli, että metsästä ja niityiltä puhaltava ilma oli tekevä pikku Alfille hyvää ja päällepäätteeksi siten noudatti isänsä toivomusta, tämä kun kirjeessään heti hyvin lämpimästi oli kehoittanut heitä tulemaan. Vielä sananen näistä Sakarias Wilden kirjeistä: ne värähtelivät ilosta, vanha isoisä oli hyvin utelias tutustumaan nuoreen herra Alfiin, ja hän antoi Aadalle joukon hyviä neuvoja poikasen viihtymisen varalle. Näistä neuvoista muutamat olivat vallan taikauskoisia, ja ne päättyivät jotenkin näihin sanoihin:
— Niin, naura sinä vaan, kun vanha isäsi kirjoittaa sellaista; mutta sano mitä tahdot, sellaisia vanhojen akkojen neuvoja ei totisesti pidä halveksia.
Aada kirjoitti eräänä päivänä Vorre-kartanoon näin:
— Rakas isä… nyt tulemme sekä Alf että minä luoksesi… näet meidät ennenkuin aavistatkaan.
Ja seuraavana päivänä hän matkusti. Hän tahtoi yllättää heidät kaikki.
Usein saattaa huomata tällaisia päähänpistoja muuten tasaisissa ihmisissä.
Aada saapui Vorre-kartanoon ja hänen tulonsa aiheutti suurta mielenliikutusta: Sakarias Wilde oli melkein haltioissaan, kun Aada riensi häntä syleilemään:
— Rakkaani, joko sinä olet täällä, Aada?
Ja koko palvelusväen täytyi tulla sisälle tervehtimään häntä.
Seuraavana päivänä tulivat Bög ja Kruse ja viipyivät niin kauan illalla, että jäivät yöksi Vorre-kartanoon.
Joka aamu Aada herätessään kuuli kukon kiekuvan ja koiran haukkuvan. Ja hän näki auringon paistavan sisälle huoneeseensa kuten ennen. Hän muisti niin paljon kuluneilta vuosilta, mutta hän ei sitä enää kaihonnut. Sillä hänen vieressään makasi hänen pikku poikansa, joka oli kasvava isoksi ja vahvaksi, ja Börgen tienoilla kulki Carsten ja ajatteli häntä, Carsten, jota hän rakasti… juuri tässä hän ennen oli loikonut ja ajatellut häntä… kaikki oli käynyt niin kummallisesti.
Mutta Aadan ollessa siellä ylhäällä, rakkauden, onnen ja elämän ympäröimänä, hän näki jotain autuaattomien kuilusta, varjojen laaksosta, sillä Martha tädin viimeiset päivät tulivat. Ja siinä ei ollut mitään inhimillistä surua eikä mitään inhimillistä iloa, ei mitään rakkautta, eikä mitään suloista alakuloisuutta. — Kysy haaksirikkoiselta, joka uppoaa meren selällä, iloitseeko hän auringon paisteesta, vai itkeekö hän taivaan surullisen harmauden vuoksi. Mutta tässä oli jotain muuta. Sillä synkät vuoret olivat kasaantuneet sielun ympärille, joka kuului valoon, pelko oli painanut leimansa tähän sieluun, kun se vielä oli lapsensielu, pehmeä kuin kevään multa ja hieno kuin ensi ruusu. Helvetti oli avautunut maan päällä ihmiselle, joka rakasti taivasta, tuska oli kouristanut hengen, joka rakasti iloa. Räyhinä oli vallannut sen, joka rakasti laulua. Ja hän taisteli pimeässä ja se kitui mykkänä arvoituksena. Kunnes kaikki liukui ijäiseen autiuteen.
Se päivä tuli, jolloin Martha täti kuoli. Se päivä, jolloin hänen hymynsä oli kummallinen, kaikkea uhmaileva, jolloin hänen soperteleva äänensä puhui sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, mutta joita kaikki kuuntelivat.
Pappi tuli, mutta hänen sanansa tuntuivat niin ohuilta täällä. Kaikki olivat ääneti, ja hänkin vaikeni. Kun hän taas alkoi, hän ehkä tunsi, että oli julkea, kun puhui tälle vainajalle. Ja hän vaikeni, ja kaikki olivat vaiti.
Yöllä kuoli Martha täti. Tuli hiljaista siinä ruskeassa huoneessa vanhoine huonekaluineen. Nyt vasta huomasi, mikä taistelu oli taisteltu tässä äänettömässä ilmassa, missä huokaukset olivat olleet syvät, ja missä tuo huulien humina oli ollut mahtava. Nyt vasta huomasi, miten siinä oli taisteltu, ja mitä oli murtunut.
Aada viipyi Vorre-kartanossa kaikkiaan kaksi kuukautta. Pikku Alf viihtyi hyvin: hän tuli isommaksi ja sai kirkkaammat silmät. Hän osasi hymyillä ja eroitti äitinsä ja isoisänsä vieraista. Hän sen hyvin selvästi osoitti: kun jompikumpi näistä kahdesta otti hänet syliinsä ja puhui hänelle, hän hymyili tyytyväisenä ja tavoitteli heitä pikku käsillään; mutta jos joku vieras tuli häntä liian lähelle, päästi hän melkein aina muutaman voimakkaan ja hillittömän huudon.
Noiden kahden kuukauden kuluttua Aada matkusti Alfin kanssa takaisin Börgeen. He saapuivat sinne elokuun loppupäivänä, juuri kun syksyn ensimäiset merkit alkoivat näyttäytyä. Muutaman päivän kuluttua Carsten tuli kotia harjoituskentältä voimakkaana ja päivettyneenä. Carstenin ja Aadan jälleennäkeminen oli hyvin sydämellinen.
Sinä vuonna, kuten ennenkin, kesä kului hiljaa. Sen soihtu vaipui, ja pimeä laskeusi. Saareen painui autio leima. Niin kauan kuin auringonpaisteiset päivät säteilivät, saari ei ollut yksinäinen: sillä aurinko antaa kovalle kivellekin lämpimän, elävän hohteen.
Mutta nyt jäykistyi kaikki ohuessa, kylmässä tuulessa. Puutarhassa kuihtuivat lehdet, ja kukat jo loikoivat kasoina maassa. Ja kosteasta mullasta nousi omituinen, kuolemalle lemuava haju.
Aada rakasti näitä kukkia ja näitä lehtiä. Nyt, kun ne kaikki lakastuivat, hän oli murheissaan. Hän käveli hitaasti puutarhan poluilla, ja hän kuunteli viuhuvaa tuulta ja näki viimeisten muuttolintujen lentävän etelää kohti.
— Kuinka olet murheissasi sentähden, että syksy tulee. Jospa aina olisit sellainen, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä. —
Hän muisti nämä Martha tädin sanat ja huomasi, että se suru, jota hän nyt tunsi, oli helppo, ja että se oli havaittavissa ainoastaan sentähden, että hänen onnensa oli niin valoisa.
Niin merkilliseltä kuin tuntuukin, Aada huomasi vähänväliä, ettei Carstenin mieliala ollut kuin ennen; hän ilmeisesti ikävystyi. Hän ei puhunut vilkkaasti ruokapöydässä, ja melkein joka ilta hän toi mukaansa kotia pari luutnanttia, joiden seurassa istui myöhäiseen yöhön. Joskus tapahtui, että hän tuli melkoisen päihtyneenä makuuhuoneeseen keskellä yötä ja melusi ja raastoi alas, kun ei löytänyt tulitikkuja. Tätä välttääkseen Aada sytytti pienen yölampun, joka alussa häiritsi häntä, mutta johon vähitellen tottui. Mutta jotenkin usein se paloi aamuun asti, kun Carsten humalapäissään ei ollut huomannut sitä sammuttaa.
Eräänä päivänä, kun Carsten istui eikä sanonut sanaakaan, Aada meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi tyynesti ja vilpittömästi:
— Carsten, mitä sinä ajattelet… et ole tähänasti sanonut minulle mitään… enkä minä ole sinulta kysellyt… Sinä olet muuttunut, Carsten, mikä sinun onkaan?
Hän nousi ja tallusti yli lattian. Hetken kuluttua hän alkoi puhua, kylläkin rehellisesti tuoden esiin syynsä:
— Suoraan puhuakseni, Aada, en pian enää voi kestää täällä-oloa. Olen menetellyt tyhmästi, ottaessani tämän paikan, sinunkin tähtesi. Tahdon koettaa päästä pois, niin pian kuin voin. Eikö totta. Oletko samaa mieltä?… Miksikö sitä hain? Sentähden, että luulin täällä olevan toisin, kuin mitä on. Minua on vedetty nenästä. On puhuttu jotain suuresta toisella puolen salmea olevasta metsästä, puolen tunnin soutumatkasta, missä muka on runsaasti riistaa, jäniksiä, metsoja ja riekkoja… pari vanhanpuoleista upseeria, isäni ystäviä, sanoi sen minulle… varsinkin toinen oli suuri valhettelija. Hän sanoi:
— Sinä voit elää kuten se nuori mies, mikä pohjalta olet, voit ratsastaa, metsästää, kalastaa, käydä seuroissa, milloin tahdot, ja olla yksin, milloin tahdot… No katsokaammehan tätä jänis-, metso- ja riekko-metsästystä… loruja, riista on sukupuuttoon hävitettyä… onhan tosin muutamia harvoja jäniksiä jälellä; mutta ne ovat vanhoja peloitettuja eläimiä, jotka kuuntelevat korvin, silmin, päin… Jumala varjelkoon minua, kun eläimet kuuntelevat… muutamia oikeita viimeisiä mohikaaneja, jotka lisäksi ovat välttäneet niin monen koiran ja metsästäjän, että ovat hyvin kokeneita ja että niitä on vaikea ampua. Niin, täten on metsästysmaiden laita… samoin on seuraelämän — eikö totta? Nuo salmen tuolla puolen asuvat perheet ovat aivan liian ikäviä, nuo virkamiesten rouvat, jotka juttelevat lastensa merkillisistä ominaisuuksista ja piikojensa irstailuista… sehän on suorastaan rahvasta. Minä vakuutan sinulle, etteivät he voi meistä ollenkaan pitää. Sinä ja sinun tyylikkäisyytesi suututtaa noita paksuja ja tyhmiä rouvia… Niin, minä vakuutan, en ole tahtonut sitä sanoa; mutta olen useammin kuin kerran nähnyt heidän rypistävän nenäänsä, kun sinä tulit sisään, ja sangen mykkinä he ovat katselleet sinun hamettasi, jota luonnollisesti pitävät käsittämättömän hienona. No, ja mitä tulee useimpiin upseereihin… niin on merkillistä, kuinka upseerikunnan mitätön osa on kokoontunut tänne… jokunen heistä kelpaa juomatoveriksi, siinä kaikki. Heissä ei ole jälkeäkään upseerimaisuudesta. Niin, niin on laita, tiedän, mitä sanon… ja lopuksi on edessä taas tuo: — Voithan olla itseksesi… myönnetään, myönnetään täydellisesti… mutta en luule nuorelle pariskunnalle olevan hyvä olla niin aivan yksin, täytyy olla säästeliäs rakkauteen nähden… täytyyhän sitä riittää koko elämäksi.
Aada ei vastannut mitään, hän sai ikäänkuin pienen iskun suulleen hänen viime sanoistaan. Hän ei kokonaan ymmärtänyt, mitä Carsten tarkoitti.
— Niin, jotain vaihtelua täytyy olla, hän lopetti.
Sanottuaan kerran, miksi ikävystyi, hän kävi entistään puheliaammaksi; mutta kaikki hänen puheensa pyörivät sen kysymyksen ympärillä, miten hän oli jaksava kestää tätä elämää täällä. Hänellä ei ollut toivoa ensi tilassa päästä muuttamaan, ja miten oli hän siis saava ajan kulumaan?
Kerran Aada ei malttanut olla halaamatta häntä ja katsomatta häntä silmiin sanoen:
— Kerran ei sinun ollut ikävä, kun me olimme yhdessä… minulla ei ole ikävä, mutta sinulla on.
— Rakas Aada, toistan vaan, mitä sanoin: Vaihtelu miellyttää.
Mutta eräänä päivänä Carsten tuli kotia tuoden uutisen: konttorissa oli sinä aamuna ollut kirje hänelle vanhalta ystävältä, Nils Maagilta, joka kirjoitti, että hän kuukauden kuluttua aikoi tulla heillä käymään.
Carsten oli hyvin puhelias päivällispöydässä, ja päivällisen jälkeen hän käveli huoneessa ja puhui edelleen, kertoen paljon ystävästään:
— Nils Maag elää melkein kokonaan yksin. Hän on kyllä upseeri, mutta ei ole tehnyt paljoa tullakseen huomatuksi sotilasuralla. Hänellä on rahoja ja hän on melkein koko ikänsä ollut matkoilla… merkillinen ihminen… niin vaihteleva, milloin säännöllinen kaupunginherra, keikari, milloin sotilasinsinööri, joka kuljeksi yksinäisillä syrjäisillä seuduilla; hänessä on aina hieman runoilijaa:
Mun tieni erämaahan ilta johti,ja mieli pyrki unta kohti…
Näin alkoi kaunis runo »Rautanaamari-miehestä». Tämä runo oli kuuluisa meidän piirissämme. Nils Maag lähetti sen meille Ranskasta…
Hän on samalla ritarillinen, oli ainakin ennen. Nyt, meidän demokraattisena aikanamme monet sellaiselle nauravat. Kerran hän saattoi naistuttavaansa tanssijaisista… hän ei mennyt hänen luokseen vaunuihin, huolimatta sadeilmasta, vaan seisoi ulkopuolella astuimella kunniavahtina. No niin, moni piti sitä käsittämättömänä… totisesti… miten voikaan vaatia, että rahvas ja hölmöt sellaista ymmärtäisivät; minusta se oli kaunista, minä ymmärsin, mitä hänen sisällään silloin liikkui.
No niin, nyt hänkin käsittäisi, jos joku sellaista tekisi, mutta itse hän ei enää tahtoisi sitä tehdä. Hän on kokenut, ehkä vähän väsynyt jo. Viime kerran kun olimme yhdessä, hän sanoi: — Oh, rakas ystävä, ritarien kuningatar on kuvittelua. Ainoa paikka, missä hän koskaan on ollut olemassa, on uskollisten mieshenkilöiden mielikuvitus. Hän on elänyt siellä hyvin ja kauan miesten yksinkertaisuudesta ja heidän hieman paisuneesta tunteellisuudestaan. Niin, nyt hän on kyllä hervaantunut… ja herkuttelija… se on hullunkurista hänessä. Ei mikään voi saattaa häntä niin huonolle tuulelle kuin se, että häränliha on huonosti paistettu… tai että hänelle tarjotaan huonoa punaviiniä… No, mutta hän on hieno sielu… ja tunteellinen sisimmässään. Muistan hänet hyvin, kun vanha raihnainen pappismies kuoli. Silloin kolme kalpeata tytärtä itki isänsä ruumiin ääressä. Nils Maag oli saapuvilla, ja melkein tietämättään nuo hylätyt tytär-parat nojasivat hänen, Nilsin, rintaan, ja silloin… silloin hän oli kaunis ja vakava, hän seisoi paikallaan ja taputti heitä, myötätuntoisena, mutta melkein kunnioittavasti — niin, hän on hieno sielu.
Aada istui kuunnellen. Hän ei ollenkaan ollut tyytymätön siihen, ettävieraita tuli taloon. Nämä kevätkuukaudet kuluivat niin hitaasti, eikäCarstenin ystävän vastaanottaminen tuottanut minkäänlaista vaikeutta.Olihan vierashuone täydessä kunnossa.
Muuten hän ei sen enempää ajatellut vieraan tuloa, kuin että hämmästyi, kun Carsten eräänä päivänä sanoi:
— Ylihuomenna Nils tulee.
Nils Maag saapui tuntia aikaisemmin, kuin mitä häntä hänen viime kirjeensä johdosta odotettiin. Seuraus oli se että Aada hänen tullessaan oli ulkona kävelemässä pikku Alfin kanssa. Kun hän palasi kävelyltä ja oli valmis vastaanottamaan talon vierasta, hän näki vieraan istuvan seurusteluhuoneessa keskustellen Carstenin kanssa. Se oli epäilemättä hän. Hän huomasi, miten innoissaan Carsten jutteli, toisen istuessa nyökäyttäen päätään ja hymyillen, kun Carsten kertoi jotain, mille itse nauroi.
Aada tuli sisään, ja Carsten esitti. Aada pyysi anteeksi, ettei ollut saapuvilla vastaanottamassa vierasta, ja hän vastasi puolestaan pyytäen anteeksi, että oli tullut näin umpimähkään, edes tarkoin mainitsematta tuloaikaansa. Näiden joutavien kohteliaisuuksien jälkeen keskustelu heti pääsi vauhtiin. Aada huomasi todella Nils Maagissa sitä ritarillisuutta, josta Carsten oli puhunut, ja hänen puoleensa vetävä olemuksensa ei ollut opittua, vaan hänelle luontaisen ominaista. Siitä johtui, että vaikka hän teki jotain, mitä ei ollut hienon käytöstavan sanakirjassa, se kuitenkin oli maukasta, siksi, että hän siihen painoi leimansa.
Iltapäivähetket kuluivat miellyttävästi. Käveltiin saarella ja katseltiin vanhan linnoituksen merkillisyyksiä. Palattiin mukana hyvä ruokahalu illallispöytään, joka odotti katettuna. Aada oli hieman utelias kuulemaan Nils Maagin arvostelevan ruokalajeja, mutta se ei tullut esiin muulla tavalla kuin että hän söi hämmästyttävän paljon noita jotenkin tavallisia ruokia. Pöydän ääressä muuten oltiin iloisia, molemmat ystävät ottivat esiin menneiden päivien tapaukset ja ihanuudet, ja hetken hyvä tuuli loi niihin väriä ja juhlallisuutta. Jonkun ajan kuluttua Nils Maag oli se, joka puhui kaikkein enimmin. Oli ilo kuunnella häntä. Hän puhui toisin kuin useimmat muut. Hän leikitteli helpommin sanoillaan ja osui paremmin oikeaan. Ja hän saattoi puhua koko joukon kevyttä ja vakavaa, koskaan laimenematta. Ja kaikki ne pienet kokemukset, joita kertoi kaukaisista maista, vaikuttivat täällä pienessä huoneessa saarella. Niillä oli eri viehätyksensä noiden kahden henkilön mielestä, jotka asuivat täällä syrjässä. Ja oivallista oli, että Nils oli tehnyt laajoja ja useita matkoja. Hän ei ollut kuin ne, jotka ovat tehneet matkan johonkin kaupunkiin, jonka kuvaamisessa eivät koskaan pääse loppuun. Hänellä oli niin paljon valittavissa. Ainoastaan se, mikä oli oivallista, pääsi esille. Sentähden saattoi istua niin turvallisena häntä kuuntelemassa. Kun hän toi esiin jotain, tiesi jo edeltäpäin, että se oli sellaista, mitä ansaitsi kuunnella.
Tiikeri-metsästys Intian metsissä korkeiden puiden juurella. KäyntiPekingissä yönä, jolloin kaupunki oli valaistu juhlaa varten. VuosiJapanissa japanilaisen kansan keskuudessa, jolla oli alituinen hymyhuulillaan.
Sitten Ameriikasta: kaukaisia kalliovuoria, joilla oli europpalaiselle outo väri, putkimetsiä, jotka kalisivat tuulessa kuin parvi säliseviä sorsia. Aarniometsä ja siinä äänetön intiaani, joka kulkee kevyesti mokkasiini-jalkineissaan, intiaani-naisten yksitoikkoiset, surulliset laulut, joiden sävelet loihtivat esiin kuluneita onnellisia päiviä ja joita etupäässä kuuli, kun hämärä laskeutui ja ajatukset saivat lepoa uneksiakseen. Ja aarniometsän selittämättömät äänet puoliyön aikaan, huiluäänet, kirkuna, kellonäänet … ehkä tuuli, joka lauloi puun latvoissa.
Taruja oli noissa Ameriikan saloseuduissa, villejä ja surunomaisia taruja. Nuoria tyttöjä, jotka iloitsivat päivin, mutta jotka valtasi selittämätön suru, kun yö tuli. Toisia, jotka öisin kukoistivat kuin ruusut ilosta, mutta jotka synkkämielisinä pakenivat aamukoiton ensi välkkeessä ja piiloittautuivat aaveiden tavoin metsän pimeimpään seutuun. Kummallinen metsästäjä, joka ei koskaan löytänyt sitä naista, jota olisi voinut rakastaa ja joka luuli, että tällainen nainen kerran oli elänyt ja kärsinyt kaihosta, kun ei ollut voinut häntä löytää. Ja suuret kaupungit tulivat esiin hänen kuvauksistaan, nuo suunnattoman suuret elävät kaupungit, missä kaikki ilot ja surut kukoistavat, kaikki hyveet ja paheet. Suuret hotellit, minne vieraat parit poikkesivat, ja mistä taas matkustivat pois… kuuli suihkulähteen pulppuilevan eteisessä, näki peilejä ja marmorisekoa. Sitten seurasivat bulevardit humuineen, julkiset puutarhat, kävelijät toisella, ja komeat ratsastajat ja ajoneuvot toisella puolella. Minkätähden ihmiset suurkaupungeissa elivät niin kauan, kuin elivät, huolimatta tavallista rasittavammasta elämästään? Sentähden, etteivät he siellä viettäneet suljettua elämää, heidän oma itsensä tungettiin taaksepäin ja he antautuivat etupäässä solumaan ulos voimakkaaseen hyörinään.
Hetkenä, jolloin Aada poistui huoneesta, hän kuiskasi Carstenille:
— Suoraan puhuakseni, saattaapa olla, että tunnemme itsemme neuvottomiksi vieraiden parissa; mutta yhtä kaikki… suurissa kaupungeissa vasta oikein elää. Silloin tällöin kyllä ajattelen vetäytyä syrjään maailman humusta; mutta yksinäisyys ei ole hyvä; ainoastaan henkilöt, jotka ovat hyvin tyytyväiset itseensä voivat viihtyä yksinäisyydessä, ja minä en oikeimmiten ole tyytyväinen itseeni.
Kun Aada palasi, siirtyi keskustelu toisiin seikkoihin. Muun muassa he pohtivat sotilastointa. Nils Maag kertoi vaikutelmiaan käynneiltään ulkomaalaisissa rykmenteissä.
Hetken kuluttua Aada nousi ja pyysi anteeksi; hän oli väsynyt ja tahtoi sanoa hyvää yötä. Sitten hän sanoi hymyillen.
— Niin, nyt minua kyllä haluttaisi kuulla, mitä merkillistä Carsten voi kertoa ulkomaanmatkaltaan… kun olen mennyt. Siitä matkasta kai olette kuullut puhuttavan, herra luutnantti?
— Totta kai, mutta mitä se nyt toimittaa, huudahti Nils hymyillen, hän on nyt vangittu, hyvä rouva, ja iloitsee siitä! Carsten ei koskaan ole näyttänyt niin tyytyväiseltä kuin nyt.
Aada kumarsi hymyillen päätään ja meni…
— Kuulehan, sanoi Nils Maag lyhyen vaitiolon jälkeen, enpä saata kyllin kiittää viehättävää vaimoasi. Sen sinä hyvin itse tiedät, miten soma hän on. Sinä olet ylpeä hänestä, sen näen, ja sinulla on oikeus siihen.
— No hyvä, vastasi Carsten, olen siis täällä. Rauhallinen aviomies… annappa minun nyt kuulla jotain sinun kokemuksistasi… pienistä voitoistasi. Muista, että minä elän syrjässä, anna minun saada jotain, mikä palauttaa mieleen riemuvuoteni. Kerro, mitä tahdot, tiedän, että tässä suhteessa olet etevä.
Nils Maag ei vastannut heti, viimein hän virkkoi nauraen:
— Hyvä mies, todella asut syrjässä, kun vaadit, että minun, vanhanpojan, pitää kertoa sinulle sellaisia seikkailuja… mutta olenpa totisesti liian hyvin kasvatettu nostaakseni alkooviani ihmisten nenän alle. Niin, mitä niihin niin sanottuihin voittoihin tulee, niin onpa se hieman jokapäiväinen tuo ihanne, jota useimmat miehet salaa ihailevat, nimittäin se miehen ihanne, jonka saavutuksena on mitä useimman naisruumiin kosketteleminen. Eikö miehessä siis ole muuta kuin himoa? Onko herkullisuus, jotta en sanoisi häveliäisyys hänelle jotain vallan vierasta? Jos tuo Don Juan, joka on rakastanut laihoja, lihavia, tummia, vaaleita, sieviä, häijyjä eroituksetta… niin jos tuo mies istuisi vieressäni, ja jos ajattelisin samalla häntä ja hänen urotöitään, niin pitäisin häntä puoleksi naurettavana, puoleksi vastenmielisenä, ja pyytäisin häntä menemään tiehensä, tai menisin itse tieheni.
— No, sinä olet hyvin ankara. Et ehkä ollenkaan ole ansainnut mainettasi.
— Onhan minulla, kuten voit aavistaa, ollut eräitä kokemisia siihen suuntaan; mutta ne eivät ole olleet päämääränäni, ne eivät edes ole vaikuttaneet elämäni suuntaan. Olen käyttänyt noita suloisia olentoja jotenkin samoin, kuin juomme viiniä tässä matoisessa maailmassa. Naiset ovat viiniä. Voit löytää samppanjaa heidän joukostaan, voit löytää makeaa ja lämpimän väristä lajia, voit löytää »kuivaa», hieman hermostunutta. Voit löytää Bordeaux-viiniä. Se sopii pöytäviiniksi, sinä ymmärrät, arkiviiniksi, avioksi, jos niin saan sanoa. No, eteenpäin. Voit löytää tokaijeria, makeaa, tummaa… No niin, sitten tulevat liköörit, liian sokeroidut, kuumeenhehkuvat, kokoonpannut monista kummallisista nesteistä ja väkimehuista… oh, mitä pitääkään minun sanoa? Lopulta he ovat sieviä esineitä. Ha, ha, haa, pitäisikö meidän silti suostua antamaan Don Juanin jäädä istumaan, jos hän nyt istuisi täällä, ja emmekö katsoisi häneen liian paheksuvasti? Olemmehan lopulta siinä suhteessa kaikki samanlaisia, me miehet. Mutta älkäämme nyt enää puhuko siitä. Eihän minulla vielä ole ollut tilaisuutta kysyä, miten sinun on olla, ja miten olet tyytyväinen… Olethan onnellinen, eikö totta?… Niin älä nyt vaan sano tuota vanhaa kulunutta lausetta, ettemme koskaan ole onnellisia elämässä. Tarkoitan, tulet kai ylimalkaan toimeen?
— Niin, eipä ole niinkään helppoa vastata siihen, mitä kysyt. Tavallaan minun on syytä olla tyytyväinen, mutta en silti viihdy, minun on täällä ikävä. Minulla on se tuntemus, että nämä vuodet voisivat kulua paljon sisällysrikkaampina, kuin mitä kuluvat.
— Sisällysrikkaampina? kysyi Nils Maag ja katseli ylös, riippuu siitä, mitä sillä sanalla tarkoitat. Tarkoitatko vaihtelevina, muuttelevina?…. Tuossa on sinulla nuo kaksi nuottivihkoa (hän meni ja otti kaksi nuottivihkoa hyllyltä), minä en ole nuottitaitoinen, mutta olen musikaalinen, ja sinä tulet kyllä minua ymmärtämään. Toinen niistä, siis tämä, sisältää, sanokaamme, koko joukon pieniä hauskoja ja huokailevia sävelmiä sekaisin, tässä myllertää esiin pieniä seikkailuja, pieniä iloja ja pieniä suruja, ja sinusta tuntuu kuin jokainen niistä itsekseen olisi hyvä; mutta kun olet kuullut ne loppuun, istut ja ajattelet: Mitä tuo kokonaisuudessaan oikeastaan oli? Minne se joutuikaan?… Lyhyesti: et oikein tiedä, mitä olet kuullut. Mutta tuo toinen vihko, tämä siis, sisältää yhden kappaleen, koko kappaleen, joka edistyy levollisesti… kullakin yksityisellä pienellä osalla on niin vähän sanottavaa, sinun tekee usein mieli sanoa tuota kappaletta yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Mutta silloin tällöin esiintyy harvinainen soinnos, joka luo valoa edelliseen, muutamat kipinät singahtavat esiin, ja sinä alat ymmärtää, että tässä on jotain kuitenkin, jotain, mikä pyrkii esille. Ja kun viimeiset soinnokset kuolevat, niin silloin entiset yksitoikkoiset kielet rupeavat soimaan, valo lankeaa kokonaisuuteen, ja sinä istut ääneti ja nyökkäät… Käsität, että tässä oli sisällystä, rikkaampaa sisällystä kuin vaihtelevissa varietee-lauluissa.
Malta asettua lepoon, ystäväni, tai oikeammin, luo ylös katseesi ja näe, että sinulla on hyvät edellytykset tulla onnelliseksi. Onhan sinulla viehättävä vaimo ja kaunis poika. Ole nyt varovainen, älä ole tuhma; pohjoismaalaisen tulee mennä naimisiin ja asua vahvoissa taloissa. — —
Carsten vastasi:
— No niin — älkäämme nyt tulko liian abstraktisiksi. Sinä arvostelet minua itsesi mukaan, mutta muistahan, etten minä ole sinä. Sinä et oikeastaan kuitenkaan ole itseesi tyytyväinen; minä olisin itseeni hyvin tyytyväinen, jos voisin matkustaa toisesta suuresta kaupungista toiseen. Sinä olet muuten merkillisellä tavalla puhunut ristiin… tuntia sitten viritit ylistyslaulun suurille kaupungeille ja hotellien peileille.
— Usko minua, vastasi Nils Maag, minä en koskaan kerro itsestäni; mutta sen verran voit saada tietää, että sellaiset huvitukset, joista tänä iltana olen puhunut, eivät pohjaltaan minua liikuta. Kuuntelen pieniä hilpeitä sävelmiä… jotta, jotta en joutuisi kiusaukseen kuuntelemaan liiaksi suurta sävelmää, harvinaista taikalaulua (hän hymyili ivallisesti), jota Onnettareni laulaa… Mutta nyt panemme pilkun i:lle tänä iltana, muuten muutumme pian kahdeksi viisaaksi yöpöllöksi… ja sitähän emme tahdo. Maailma kulkee vanhaa kulkuansa, jospa me sitä pohdimme, tai emme. Hyvää yötä, Carsten, onko sinulla antaa minulle vuode, olen todella väsynyt.
Carsten seurasi vierasta hänen huoneeseensa.
Nils Maag viipyi Börgessä kokonaista kaksi viikkoa. Mutta niin avomielinen kuin tuona ensimäisenä iltana, hän ei koskaan senjälkeen enää ollut. Jopa hän muutaman kerran oli vallan vaiti. Mutta aina hänessä oli jotain, mistä huomasi, että hän oli läsnä. Ja aina hän oli ystävällinen, vaikka hän tällä, ystävällisyydellään — sitä saattoi aavistaa — ainoastaan tahtoi peittää itseään, niin ettei kukaan voisi arvata, mitä hän itse teossa tunsi sisällään.
Hän matkusti pois eräänä iltapäivänä toukokuun alussa. Minne hän aikoi lähteä, sitä ei virkkanut.
— Hän on hieman muuttunut siitä, kun viimeksi hänet tapasin, sanoi Carsten, kun hän ja Aada palasivat kotia, saatettuaan hänet veneeseen, joka oli soutava hänet salmen poikki.
Nils Maagin matkustettua Carsten kulki entistään vaiteliaampana ja sulkeutuneempana itseensä. Hänen oli päivä päivältä yhä ikävämpi, ja tämä hänen ikävänsä ilmaisi itsensä mitä kummallisimmilla tavoin. Hän esimerkiksi hankki itselleen useita uusia pukuja pääkaupungista ja joukon hienoja pukuesineitä. Ja joka aamu hän suki hiuksiaan ja voiteli niitä mitä huolellisimmin ja meni konttoriinsa ja palasi päivällisaikaan, heiluttaen sauvaansa, joka oli niin hieno ja kiiltävä, kuin olisi hän kävellyt jollakin europpalaisella bulevardilla. Aada ei tähän kaikkeen sanonut mitään, mutta kerran kun Carsten tuli sisään keikaripuvussaan, ja hänen suippokärkinen kenkänsä oli ryvettynyt kosteasta savesta (oli toukokuu, ja tiet olivat vielä märät), ei Aada voinut pidättää nauruaan. Sen näki Carsten ja ymmärsi, että hän nauroi hänelle. Hän kiivastui ja sanoi, että täytyi olla piimäpytty, jos ei täällä ikävystynyt. Aada ei vastannut mitään, mutta kävi äkkiä vakavaksi. Mutta kun Carsten lausui useamman epämiellyttävän sanan, katsoi Aada häneen ja kohotti hieman kulmakarvojaan, näyttäen ihmettelevän hänen käyttäymistään. Sitten hän sanoi tyynesti:
— Rakas Carsten, ponnista voimasi päästäksesi pois täältä, toimita niin, että pääset kaupunkiin, niissä on julkisia kävely-paikkoja. Silloinhan voit olla niin hieno kuin tahdot… silloin se on paikallaan. Mutta älä kulje näin, niin kauan kuin olet Börgessä…
Nämä olivat ensimäiset epäystävälliset sanat, joita Carsten ja Aada olivat vaihtaneet. Ja Carsten oli lennättänyt ensi sanan. Ja se sana, jonka hän oli lausunut, oli ollut täynnä kylmyyttä.
Kun rakkaus vallitsee, saattaa kyllä esiintyä pahoja sanoja, mutta ne ovat levottomia sanoja; ne lausutaan vihapäissä, ja ne värähtävät sisäisestä intohimosta; ne vivahtavat keskikesän myrskyyn ja ukkoseen, jotka seuraavassa tuokiossa vaihtuvat paahtavaan aurinkoon. Mutta kun rakkaus vallitsee, eivät koskaan levollisesti harkitut epäystävälliset sanat tule esiin, yhtä vähän kuin juhannuksena tyyni kylmyys.
Sentähden Aadan mieli kävi raskaaksi, kun hän kuuli nuo sanat; ja hän tunsi tyhjyyttä ympärillään.
Ennen hän ei ollut tietänyt, mitä tottumus-elämä oli. Hänen päivänsä Vorre-kartanossa olivat kuluneet yksitoikkoisina, mutta valoisina, ja sitten oli Carstenin rakkaus luonut tuntematonta väriä elämään. Nyt kun hän tunsi, ettei tämä rakkaus ollut kuin ennen, nyt tapahtui, että hän aamuin heräsi vastaanottamaan päivää, joka ei enää häntä viehättänyt, mutta joka oli harmaana hänen edessään, eikä häntä liikuttanut.
Kesä, syksy ja talvi tuli ja katosi. Mutta eräänä päivänä kevätaikaan heräsi Carstenin hyvä tuuli jälleen. Hänellä oli suuret toiveet päästä piirtymään Sandbyn kaupungin prikaatiin.
Kuukauden kuluttua tuli nimitys. Jo elokuulla oli heidän määrä muuttaa Sandbyhyn. Se oli miellyttävä olopaikka, kertoi Carsten, kunhan siellä vaan ensin tuli tunnetuksi.
Hän puhui edelleen sen perheistä: siellä asui upseereja ja koko joukko siviili-virkamiehiä, ja siellä oli useita rikkaita kauppahuoneita. Eikä pitänyt unhoittaa kolmea tai neljää herraskartanoa, jotka sijaitsivat kaupungin likeisimmässä lähistössä. Siellä he kyllä voivat viettää monta hauskaa hetkeä. Kaikki näytti lupaavalta… Ja sitten lyhyt matka Vorre-kartanoon… tuskin päivänmatka…
— Nyt joudumme parempiin oloihin, Aada, näin hän lopetti… ja sitten pitää meidän unhoittaa, ettemme viime aikoina ole olleet toisillemme niin rakastettavia, kuin olisi pitänyt olla. Eikö totta, Aada, sen tulemme unhoittamaan?…
Elokuu tuli, ja sen mukana se kiireisen touhuillen viikko, jolloin he muuttivat Börgestä Sandbyhyn.