Viennit käsittivät melkein kaksikymmentä vuotta ja summien suuruus lisääntyi sen mukaan, mitä myöhemmältä ajalta ne olivat. Viimein oli viiden kuuden väärän yhteenlaskun perästä kirjoitettu loppusumma ja piirretty sanat: "Bones, hänen kassansa."
"Tästä en pääse hullua hurskaammaksi", sanoi tohtori Livesey.
"Kaikkihan on päivänselvää", huudahti junkkari. "Tämä on sen sydämettömän koiran tilikirja. Nämä ristit ovat piirretyt niiden laivojen tai kaupunkien nimien asemasta, jotka he upottivat tai ryöstivät. Summat merkitsevät roiston osinkoja ryöstösaaliista ja siihen, missä hän pelkäsi epäselvyyttä syntyvän, hän, kuten näette, liitti jonkin lisäselvityksen. 'Caracasin kohdalla' esimerkiksi: jokin laiva ryöstettiin mainitun rannikon edustalla. Jumala auttakoon niitäkin sieluja, jotka olivat laivan miehistönä — ahvenen valtakunnan asujia aikoja sitten."
"Oikein arvattu", virkkoi tohtori. "Siitä näkee, mikä hyöty matkailemisesta on. Aivan oikein! Ja summat suurenevat, kuten näette, sitä myöten kuin hän arvossa nousee."
Kirjassa ei ollutkaan juuri mitään muuta, lukuunottamatta loppuun jääneille tyhjille lehdille kirjoitettuja muistiinpanoja moniaiden paikkojen asemasta ynnä taulukko ranskalaisten, englantilaisten ja espanjalaisten rahojen muuttamisesta käypään rahaan.
"Tarkka mies!" tohtori huudahti. "Häntä ei vain niinkään petetty!"
"Ja nyt", virkkoi junkkari, "tarkastamme tämän toisen."
Paperi oli sinetöity useasta paikasta käyttämällä sormustinta sinettinä; ehkä juuri sitä sormustinta, jonka olin löytänyt kapteenin taskusta. Tohtori avasi sinetit hyvin varovaisesti ja sitten levisi eteemme saaren kartta, jossa oli pituudet ja leveydet, ilmansuunnat, vuorien, lahtien ja sisäreittien nimet ja kaikki yksityiskohdat, joita konsanaan voi tarvita ohjatakseen laivan turvalliseen satamaan saaren rannoilla. Se on noin yhdeksän peninkulman [Englannin maili (mile) = noin 1,6 km] pituinen ja noin viiden levyinen. Muodoltaan se oli kuin vedestä ylös kohottautuva lihava lohikäärme, sillä oli kaksi erinomaista maan suojaamaa satamaa, ja keskellä oli vuori, jonka nimeksi oli merkitty "Tähystäjä." Kartalla oli useita myöhempiä lisäyksiä, etupäässä kolme punaisella piirrettyä ristiä — kaksi saaren pohjoispäässä, yksi lounasosassa, ja tämän viereen oli samalla musteella ja pienellä, siistillä käsialalla, joka täydellisesti erosi kapteenin epäsäännöllisestä töherryksestä, kirjoitettu sanat: "Aarteen pääosa tässä." Kartan toisella puolen oli vielä seuraavat ohjeet kirjoitettu samalla käsialalla:
Korkea puu, Tähystäjän rinteellä, yksi aste pohjoiseen pohjoiskoillisesta.Luuranko-saari itäkaakosta itään.Kymmenen jalkaa.Kankihopea on pohjoisessa laatikossa; sen löytää itäisen kummun suunnasta, kymmenen syltä etelään mustasta kalliosta kasvojen suuntaan.Aseet löytää helposti hietakummusta, pohjoisen sisäreitin pohjoisen niemen nenässä; suunta neljännes pohjoiseen idästä.J. F.
Korkea puu, Tähystäjän rinteellä, yksi aste pohjoiseen pohjoiskoillisesta.
Luuranko-saari itäkaakosta itään.
Kymmenen jalkaa.
Kankihopea on pohjoisessa laatikossa; sen löytää itäisen kummun suunnasta, kymmenen syltä etelään mustasta kalliosta kasvojen suuntaan.
Aseet löytää helposti hietakummusta, pohjoisen sisäreitin pohjoisen niemen nenässä; suunta neljännes pohjoiseen idästä.
J. F.
Siinä kaikki; mutta niin lyhyet kuin ohjeet olivatkin ja minulle käsittämättömät, riemastuttivat ne junkkaria ja tohtori Liveseytä.
"Livesey", puhui junkkari, "sinä lopetat heti jonninjoutavat ammattihommasi. Huomenna minä lähden Bristoliin. Kolmessa viikossa — — kolmessa viikossa — kahdessa viikossa — kymmenessä päivässä — meillä on parhain laiva ja valituin laivaväki koko Englannissa. Hawkins saa laivapojan arvon. Sinusta tuleekin erinomainen laivapoika, Hawkins. Sinä, Livesey, olet laivan lääkäri, minä amiraali. Redruthin, Joycen ja Hunterin otamme mukaan. Tuulet ovat meille suotuisat matkamme nopea ja paikan löydämme helposti, ja rahaa on vaikka syödä — vaikka kullassa piehtaroida — taikka koko ikämme voileipiä heittää."
"Trelawney", sanoi tohtori, "minä lähden totisesti kerallasi ja Jim myös; menestyköön yrityksemme. Vain yhtä miestä minä pelkään."
"Ken hän on?" junkkari huudahti. "Mikä sen koiran nimi on?"
"Sinua itseäsi", tohtori vastasi, "sillä sinä et voi pitää kieltäsi kurissa. Me emme ole ainoat, joiden tiedossa on tämä paperi. Nuo miehet, jotka tänään kävivät ravintolan kimppuun — rohkeita, epätoivoisen hurjia miehiä — ja muut, jotka odottelivat purjealuksessa, ja vielä monet muut, uskallan väittää, jotka eivät ole kaukana — ne ovat joka kynsi päättäneet saada rahat käsiinsä maksoi mitä maksoi. Ei kukaan meistä saa siihen asti liikkua yksikseen kunnes pääsemme vesille. Jim ja minä oleksimme yksissä odotellessamme, ja sinä otat Joycen ja Hunterin seuraasi, kun lähdet ratsastamaan Bristoliin. Ja ennen kaikkea, kukaan meistä ei saa sanaakaan hiiskua löydöstämme."
"Livesey", vastasi junkkari, "aina sinä olet oikeassa, minä vaikenen kuin muuri."
Kului kauemmin kuin junkkari luuli, ennenkuin olimme valmiit lähtemään merelle; ja meidän alkuperäistä suunnitelmaamme ei voitu toteuttaa — ei edes tohtori Liveseyn aikomusta pitää minut aina seurassaan — niinkuin olimme edellyttäneet. Tohtorin täytyi matkustaa Lontooseen hoitamaan erään lääkärin virkaa; junkkarilla oli paljon puuhaa Bristolissa ja minä taas asustin vanhan Redruthin, metsänvartijan, turvissa kartanossa. Olin kuin vanki, mutta mieli täynnä meriunelmia ja mitä viehättävimpiä kuvitteluja ihmeellisistä saarista ja seikkailuista. Minä mietiskelin tunnittain karttaa, jonka kaikki yksityiskohdat tarkkaan muistin. Istuessani talonhoitajan huoneessa takkavalkean ääressä minä kuvittelin lähestyväni saarta jos miltä suunnalta, tutkin jokaisen kapanalan sen pinnasta, kapusin lukemattomat kerrat sille korkealle kummulle, jota he "Tähystäjäksi" nimittivät, ja nautin mitä ihmeellisimmistä ja vaihtelevimmista näköaloista, jotka sen huipulta eteeni aukenivat. Toisinaan saari oli sakeanaan villejä, joiden kanssa taistelimme, toisinaan taas vaarallisia eläimiä, jotka meitä hätyyttelivät; mutta kuitenkaan ei kuvitteluissani minulle tapahtunut mitään niin tavatonta ja traagillista kuin sittemmin todellisuudessa.
Näin vierivät viikot, kunnes eräänä kauniina päivänä saapui tohtori Liveseylle osoitettu kirje, jonka osoitteeseen oli lisätty: "Jos hän ei ole kotona, avatkoon tämän Tom Redruth tai nuori Hawkins." Ohjetta seuraten luimme — tai oikeammin minä luin, sillä metsänvartija ei oikein saanut selvää muusta kuin painetusta sanasta — seuraavat tärkeät tiedonannot:
"Vanhan Ankkurin ravintola, Bristol, 1 p. maalisk. 17—."Veli Livesey!"Kun en tiedä, oletko kartanossa vai yhä Lontoossa, lähetän tämän kirjeen yhtäläisenä kumpaankin paikkaan."Laiva on ostettu ja varustettu. Se on ankkurissa valmiina lähtemään merelle. Soreampaa kuunaria et ole koskaan nähnyt — lapsikin sillä purjehtisi — kahden sadan tonnin alus, nimiHispaniola."Sain sen vanhan ystäväni Blandlyn avulla, joka on osoittautunut olevansa kaikessa mitä ihmeteltävin mies. Tuo verraton mies aivan orjana raatoi minua auttaakseen, ja samoin, voin lisätä, kaikki muutkin Bristolissa tekivät heti kun saivat vihiä matkamme päämäärästä — aarteesta, tarkoitan."
"Vanhan Ankkurin ravintola, Bristol, 1 p. maalisk. 17—.
"Veli Livesey!
"Kun en tiedä, oletko kartanossa vai yhä Lontoossa, lähetän tämän kirjeen yhtäläisenä kumpaankin paikkaan.
"Laiva on ostettu ja varustettu. Se on ankkurissa valmiina lähtemään merelle. Soreampaa kuunaria et ole koskaan nähnyt — lapsikin sillä purjehtisi — kahden sadan tonnin alus, nimiHispaniola.
"Sain sen vanhan ystäväni Blandlyn avulla, joka on osoittautunut olevansa kaikessa mitä ihmeteltävin mies. Tuo verraton mies aivan orjana raatoi minua auttaakseen, ja samoin, voin lisätä, kaikki muutkin Bristolissa tekivät heti kun saivat vihiä matkamme päämäärästä — aarteesta, tarkoitan."
"Redruth", virkoin, keskeyttäen kirjeen lukemisen, tämä ei ole tohtori Liveseyn mieleen. Junkkari ei ole sittenkään voinut olla puhumatta — — —."
"Kaikkea vielä, kenellepä siihen parempi oikeus olisi?" murahti metsänvartija. "Junkkariko ei saisi tohtori Liveseylle puhua mitä tahtoo, hä?"
Vastaus tukki minulta suun ja minä luin edelleen:
"Blandly itse keksiHispaniolanja sai sen ihmeellisen älykkäällä tavalla aivan pilahinnasta. Bristolissa on joukko ihmisiä, jotka ovat perin käsittämättömän epäluuloisia Blandlyyn nähden. He itsepäisesti vain väittävät, että tuo kunnon mies olisi rahasta valmis mihin tahansa, ettäHispaniolaoli hänen laivansa, ja että hän kiskoi siitä minulta huikean hinnan — mitä kouraantuntuvinta panettelua. Ei kukaan heistä uskalla kuitenkaan kieltää laivan hyviä puolia."Siihen asti meni kaikki kuin leikkiä lyöden. Työmiehet — laivanvarustajat ja muut — olivat kyllä kiusallisen hitaita; mutta aika senkin solmun selvitti. Laivan miehistö, se se oli joka pääni pyörälle pani."Halusin tasaluvuin kaksikymmentä miestä — olivatpa he sitten oman maan miehiä, merirosvoja tai inhottavia ranskalaisia — ja minulla oli hitonmoinen puuha, ennenkuin edes puoli tusinaa oli pestattu. Silloin potkaisi onni minua niin ihmeellisesti, että sain käsiini juuri sellaisen miehen, jota tarvitsin."Laiturilla seisoessani jouduin aivan sattumalta puheisiin hänen kanssaan. Sain tietää, että hän oli merimies, omisti muutamaa ravintolan, tunsi kaikki Bristolin merenkävijät, oli menettänyt terveytensä maalla ja tarvitsi kokin hyvän makuusijan voidakseen jälleen lähteä merelle. Sanoi tallustelleensa tuona aamuna laiturille, vetääkseen vähän suolaisen veden hajua nenäänsä."Tuo minua summattomasti liikutti — samoin sinäkin olisit sitä tuntenut — ja sulasta säälistä minä heti pestasin hänet laivan kokiksi. Häntä nimitetään Pitkäksi John Silveriksi, ja hän on menettänyt toisen jalkansa; mutta se on mielestäni vain kunniaksi, koskapa hän on menettänyt jalkansa palvellessaan isänmaata kuolemattoman Hawken johdolla. Hänellä ei ole ollenkaan eläkettä, Livesey. Ajattele, miten nurinkurisessa ajassa me elämmekin!"No niin, minä luulin löytäneeni vain kokin, mutta olinkin pestannut koko miehistön. Silverin kanssa me muutamassa päivässä keräsimme kokoon joukon sitkeimpiä merikarhuja, mitä ajatella saattaa. Ei heitä nautinnokseen katsele, mutta kasvoista päättäen he ovat mitä pelottominta väkeä. Vakuutan, että heidän avullaan vaikka fregatin voittaisimme."Pitkä John vielä erotti kaksi niistä kuudesta tai seitsemästä miehestä, jotka olin saanut käsiini. Käden käänteessä hän osoitti minulle, että he olivat juuri sellaisia keltanokkia merimiehiksi, joita meidän vakavalla seikkailuretkellä oli vältettävä."Minä olen mitä parhaimmissa voimissa ja reippaammalla mielellä, syön kuin hevonen, nukun kuin pölkky, enkä kuitenkaan saa oikeata ilon hetkeä ennenkuin kuulen merikarhujeni kolistelevan ankkurikiertimen kimpussa. Ulos merelle, hei! Hitto aarteet vieköön! Meren loiste se pääni on pyörälle pannut. Tule siis, Livesey, lintuna lentäen, älä hetkeäkään siekaile, jos minua arvossa pidät."Lähetä heti Hawkins Redruthin vartioimana pistäytymään äitinsä luona, ja tulkaa sitten molemmat kiireimmän kautta Bristoliin."John Trelawney.""J. K. En tullut maininneeksi, että Blandly, joka sivumennen sanoen lähettää apujoukon meitä etsimään, ellemme elokuun loppuun ole takaisin palanneet, on löytänyt purjehduspäälliköksi erinomaisen miehen. Jäykkäniskainen mies hän on, ikävä kyllä, mutta muuten kerrassaan aarre. Pitkä John Silver kaivoi taas esiin hyvin pätevän perämiehen, Arrow nimeltään. Ylilaivurina minulla on mies, joka puhaltaa säkkipilliä, Livesey; meidänHispaniolallammeon siis kaikki järjestetty oikein sotalaivan mallin mukaan."En muistanut kertoa sinulle, että Silver on varoissaan oleva mies; tiedän, että hänellä on pankissa tili, jota ei koskaan tyhjäksi oteta. Hän jättää vaimonsa ravintolaa hoitamaan, ja kun hän ei ole rumimpia naisia, suotanee anteeksi sellaisille vanhoille pojille kuin sinä ja minä olemme jos he arvelevatkin, että miehen lähettää jälleen merille vaimo yhtä paljon kuin terveyskin."J. T.J. K. — Hawkins saa viipyä yhden yönseudun äitinsä luona.J. T.
"Blandly itse keksiHispaniolanja sai sen ihmeellisen älykkäällä tavalla aivan pilahinnasta. Bristolissa on joukko ihmisiä, jotka ovat perin käsittämättömän epäluuloisia Blandlyyn nähden. He itsepäisesti vain väittävät, että tuo kunnon mies olisi rahasta valmis mihin tahansa, ettäHispaniolaoli hänen laivansa, ja että hän kiskoi siitä minulta huikean hinnan — mitä kouraantuntuvinta panettelua. Ei kukaan heistä uskalla kuitenkaan kieltää laivan hyviä puolia.
"Siihen asti meni kaikki kuin leikkiä lyöden. Työmiehet — laivanvarustajat ja muut — olivat kyllä kiusallisen hitaita; mutta aika senkin solmun selvitti. Laivan miehistö, se se oli joka pääni pyörälle pani.
"Halusin tasaluvuin kaksikymmentä miestä — olivatpa he sitten oman maan miehiä, merirosvoja tai inhottavia ranskalaisia — ja minulla oli hitonmoinen puuha, ennenkuin edes puoli tusinaa oli pestattu. Silloin potkaisi onni minua niin ihmeellisesti, että sain käsiini juuri sellaisen miehen, jota tarvitsin.
"Laiturilla seisoessani jouduin aivan sattumalta puheisiin hänen kanssaan. Sain tietää, että hän oli merimies, omisti muutamaa ravintolan, tunsi kaikki Bristolin merenkävijät, oli menettänyt terveytensä maalla ja tarvitsi kokin hyvän makuusijan voidakseen jälleen lähteä merelle. Sanoi tallustelleensa tuona aamuna laiturille, vetääkseen vähän suolaisen veden hajua nenäänsä.
"Tuo minua summattomasti liikutti — samoin sinäkin olisit sitä tuntenut — ja sulasta säälistä minä heti pestasin hänet laivan kokiksi. Häntä nimitetään Pitkäksi John Silveriksi, ja hän on menettänyt toisen jalkansa; mutta se on mielestäni vain kunniaksi, koskapa hän on menettänyt jalkansa palvellessaan isänmaata kuolemattoman Hawken johdolla. Hänellä ei ole ollenkaan eläkettä, Livesey. Ajattele, miten nurinkurisessa ajassa me elämmekin!
"No niin, minä luulin löytäneeni vain kokin, mutta olinkin pestannut koko miehistön. Silverin kanssa me muutamassa päivässä keräsimme kokoon joukon sitkeimpiä merikarhuja, mitä ajatella saattaa. Ei heitä nautinnokseen katsele, mutta kasvoista päättäen he ovat mitä pelottominta väkeä. Vakuutan, että heidän avullaan vaikka fregatin voittaisimme.
"Pitkä John vielä erotti kaksi niistä kuudesta tai seitsemästä miehestä, jotka olin saanut käsiini. Käden käänteessä hän osoitti minulle, että he olivat juuri sellaisia keltanokkia merimiehiksi, joita meidän vakavalla seikkailuretkellä oli vältettävä.
"Minä olen mitä parhaimmissa voimissa ja reippaammalla mielellä, syön kuin hevonen, nukun kuin pölkky, enkä kuitenkaan saa oikeata ilon hetkeä ennenkuin kuulen merikarhujeni kolistelevan ankkurikiertimen kimpussa. Ulos merelle, hei! Hitto aarteet vieköön! Meren loiste se pääni on pyörälle pannut. Tule siis, Livesey, lintuna lentäen, älä hetkeäkään siekaile, jos minua arvossa pidät.
"Lähetä heti Hawkins Redruthin vartioimana pistäytymään äitinsä luona, ja tulkaa sitten molemmat kiireimmän kautta Bristoliin.
"John Trelawney."
"J. K. En tullut maininneeksi, että Blandly, joka sivumennen sanoen lähettää apujoukon meitä etsimään, ellemme elokuun loppuun ole takaisin palanneet, on löytänyt purjehduspäälliköksi erinomaisen miehen. Jäykkäniskainen mies hän on, ikävä kyllä, mutta muuten kerrassaan aarre. Pitkä John Silver kaivoi taas esiin hyvin pätevän perämiehen, Arrow nimeltään. Ylilaivurina minulla on mies, joka puhaltaa säkkipilliä, Livesey; meidänHispaniolallammeon siis kaikki järjestetty oikein sotalaivan mallin mukaan.
"En muistanut kertoa sinulle, että Silver on varoissaan oleva mies; tiedän, että hänellä on pankissa tili, jota ei koskaan tyhjäksi oteta. Hän jättää vaimonsa ravintolaa hoitamaan, ja kun hän ei ole rumimpia naisia, suotanee anteeksi sellaisille vanhoille pojille kuin sinä ja minä olemme jos he arvelevatkin, että miehen lähettää jälleen merille vaimo yhtä paljon kuin terveyskin."
J. T.
J. K. — Hawkins saa viipyä yhden yönseudun äitinsä luona.
J. T.
Voinette kuvitella minkälaisen riemastuksen minussa tämä kirje herätti. Olin aivan pois suunniltani ilosta, ja jos koskaan olen miestä halveksinut, niin halveksin nyt Redruthia, joka vain murisi ja valitteli. Jokainoa hänen apulaisistaan olisi ollut valmis vaihtamaan paikkaa hänen kanssaan, mutta junkkarin toivomukset kävivät toiseen suuntaan ja junkkarin toivomukset olivat heille kaikille lakina. Ei kukaan muu kuin Redruth olisi uskaltanut edes nurista.
Seuraavana aamuna me lähdimme jalkaisin "Amiraali Benbowiin" ja siellä tapasin äitini hyvissä voimissa. Kapteeni, joka niin kauan oli ollut kiusanamme oli mennyt sinne, missä pahat ihmiset eivät enää ole toisten vaivana. Junkkari oli korjauttanut kaikki vauriot ja uudelleen maalauttanut vierashuoneet ja nimikilven, olipa hankkinut lisää huonekalujakin, — ennen kaikkea kauniin nojatuolin äidilleni anniskeluhuoneeseen. Hän oli vielä hankkinut passaripojankin, jottei äitini olisi ilman apua minun poissa ollessani.
Vasta tuon pojan nähtyäni minä käsitin asemani. Siihen saakka minä olin ajatellut seikkailuja, jotka minua odottivat, enkä ollenkaan kotia, josta oli erottava. Nyt kun näin tuon kömpelön vieraan, joka jäi äitini seuraksi minun sijaani, tunkivat kyyneleet ensi kerran silmiini. Pelkäänpä tehneeni pojan päivät sangen karvaiksi. Hän kun oli toimeensa tottumaton, sain minä tuhkatiheään tilaisuuksia ojentaa ja moittia häntä, enkä minä suinkaan laiminlyönyt käyttää niitä hyväkseni.
Yö kului ja seuraavana päivänä päivällisen jälkeen Redruth ja minä olimme jälleen matkalla. Sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka rannalla olin pienestä pitäen elänyt, ja vanhalle rakkaalle "Amiraali Benbow'lle" — vaikka se uudelleen maalattuna ei enää ollut minulle yhtä rakas kuin ennen. Viimeisinä oli mielessäni kapteeni, joka niin usein oli töyhtöhattuinen, arpisine poskineen ja messinkisine kaukoputkineen rannikkoa astellut. Samassa jo olimme tien mutkauksessa, ja kotini hävisi näkyvistäni.
"Minä sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka rannalla olin pienestä pitäen elänyt.""Minä sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka rannalla olin pienestä pitäen elänyt."
"Kuninkaallisen Yrjön" luona nousimme postivaunuun. Minut sullottiin Redruthin ja erään lihavan, vanhan herrasmiehen väliin. Nopeasta liikkeestä ja kylmästä ilmasta huolimatta minä kai jo alusta asti olin torkahdellut ja nukkunut sitten kuin pölkky myötä- ja vastamäet, ohi kaikkien pysäkkien, sillä kun tyrkkäys kylkeeni minut lopulta herätti ja minä avasin silmäni niin näin vaunumme seisovan suuren rakennuksen edustalla kaupungissa ja päivän jo kotvan sitten nousseen.
"Missä ollaan?" kysyin.
"Bristolissa", vastasi Tom. "Tule ulos."
Hra Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan kauas laivatokkien luo, valvoakseen töitä kuunarilla. Sinne meidän oli käveltävä, ja suureksi ilokseni vei tie sinne pitkin laitureita, monilukuisten, kaiken kokoisten ja lajisten ja kaikista maista kotoisin olevien laivojen ohi. Muutamalla miehistö työskenteli laulaen, toisella riippui miehiä korkealla pääni yläpuolella nuorista, jotka eivät näyttäneet hämähäkin lankaa paksummilta. Vaikka olinkin koko ikäni elänyt rannikolla, tuntui minusta nyt siltä, kuin en koskaan ennen olisi ollut meren lähistöllä. Tervan ja suolan tuoksu oli minulle aivan uutta. Minä näin mitä ihmeellisimpiä keulakuvia, jotka olivat olleet kaukana, valtamerien toisella puolen. Vielä minä näin paljon vanhoja merimiehiä, rengaskorvaisia ja kierreviiksisiä ja tervatukkaisia, näin heidän huojuvan, kömpelön merimieskäyntinsä; ja vaikka minä olisin nähnyt yhtä monta kuningasta tai arkkipiispaa, niin ei riemastukseni olisi ollut suurempi.
Minähän olin itsekin merelle lähdössä, merelle kuunarissa, jossa oli pillipiipari ylilaivurina ja tervatukkaisia, laulavia merimiehiä — merelle, kohti tuntematonta saarta, ja haudatuita aarteita etsimään!
Olin vielä näiden unelmieni vallassa, kun äkkiä töksähdimme suuren ravintolan edustalle ja tapasimme junkkari Trelawneyn, joka täydelliseen, tukevasta sinisestä verasta valmistettuun meriupseerin pukuun puettuna ja erinomaisesti merimiehen käyntiä matkien tuli hymyillen vastaamme.
"Siinähän tekin olette", hän huudahti. "Tohtori tuli jo eilisiltana Lontoosta. Mainiota! Laivaseurue on täysilukuinen!"
"Voi, herrani", minä huudahdin, "milloin lähdemme?"
"Lähdemme?" vastasi hän. "Huomenna!"
Suurusteltuani junkkari antoi minulle John Silverille "Tähystäjään" osoitetun kirjelipun ja selitti, että minä helposti löytäisin talon, kun vain kulkisin tokkia pitkin ja silmäilisin pientä kapakkaa, jonka kilpenä oli suuri messinkinen kaukoputki. Minä läksin asialleni aivan haltioissani siitä, että sain täten tilaisuuden nähdä vielä enemmän laivoja ja merimiehiä, ja pujotteleuduin eteenpäin suurten ihmisparvien ja kuormavankkurien ja tavarakääryjen välitse, sillä tokissa oli nyt touhu ylimmillään. Viimein löysin tarkoitetun talon.
Se olikin sangen miellyttävä seurustelupaikka. Kilpi oli äsken maalattu, ikkunoissa oli sievät punaiset verhot, lattialle oli ripoteltu puhdasta hietaa. Kummallakin puolen kulki kadut ja molemmille antoivat avonaiset ovet, joista selvään näki matalaan, avaraan huoneeseen, vaikka tupakan savu sen täyttikin sakeana pilvenä.
Vieraat olivat enimmäkseen merimiehiä ja niin äänekkäitä, että minä hetkisen epäröin ovella, ennenkuin uskalsin astua sisään.
Siinä odotellessani tuli sivuhuoneesta mies, jonka heti ensi silmäyksellä arvasin Pitkäksi Johniksi. Hänen vasen jalkansa oli melkein lonkasta poikki, ja vasenta kainaloansa hän tuki sauvaan, jota hän käytteli tavattoman ketterästi, hypellen sen avulla paikasta toiseen kuin mikäkin lintu. Hän oli hyvin kookas ja vankka, naama leveä kuin kinkun kylki — sileä ja kalvakka, mutta älykäs ja myhäilevä. Hän näyttikin olevan mitä parhaimmalla tuulella, vihelteli pöytien välitse liikkuessaan, ja mieluisimmille vierailleen hänellä oli joku leikkisä sana tai taputus olkapäälle varattuna.
Sanoakseni nyt teille totuuden olin jo silloin, kun junkkari Trelawney kirjeessään mainitsi pitkästä Johnista, ruvennut pelkäämään, että hän kukaties olisi sama yksijalkainen merenkävijä, jota vanhassa "Benbow'ssa" olin niin kauan odotellut. Mutta heti kun ravintolassa miehen näin, minä muutin mieltäni. Olin nähnyt kapteenin ja Mustan Koiran ja sokean Pew'n ja luulin tietäväni, minkälaisilta merirosvot näyttivät — aivan toisenlaisia heidän piti mielestäni olla kuin tämä siisti ja iloinen ravintoloitsija.
Minä rohkaisin heti mieleni, astuin sisään ja menin suoraan miehen luo, joka sauvaansa nojaten puheli muutaman vieraansa kanssa.
"Hra Silver, sir?" kysyin, ojentaen kirjelippua.
"Aivan oikein, poikaseni", vastasi hän, "se on kun onkin nimeni. Kukapa sinä sitten?" Samassa hän, junkkarin kirjelmän huomatessaan, näytti aivan kuin säpsähtävän.
"Ahaa!" huudahti hän äänekkäästi ja ojensi minulle kätensä, "jo ymmärrän. Sinä olet meidän uusi laivapoikamme; hauskaa tutustua."
Ja hän puristi käteni suureen, tukevaan kouraansa.
Samassa muuan kauempana istunut vieras äkkiä nousi ja kiiruhti ovelle. Se olikin lähellä, ja tuossa tuokiossa hän hävisi kadulle. Mutta tuo kiire oli kiinnittänyt häneen huomioni, ja minä tunsin hänet ensi silmäyksellä. Hän oli sama talinaamainen mies, jolta oli kaksi sormea poikki, ja joka ensimmäisenä oli ilmestynyt "Amiraali Benbow'hin."
"Ahaa!" minä huudahdin, "ottakaa tuo kiinni! Se on Musta Koira!"
"Viisi siitä ken hän on", Silver huudahti, "mutta hän ei ole maksanut laskuaan. Harry, ota hänet kiinni!"
Muuan oven luona istuvista hyökkäsi pakenevan perään.
"Olipa hän vaikka Amiraali Hawke, niin laskunsa hänen maksaa täytyy", Silver huudahti, ja päästäen sitten irti käteni hän kysäsi: "Miksi häntä sanoitkaan? Musta mikä?"
"Koira, sir", vastasin. "Eikö hra Trelawney ole teille kertonut merirosvoista? Hän oli yksi niistä?"
"Vai niin!" Silver huudahti. "Minun huoneessani! Ben, juokse pian Harryn avuksi. Oliko hän siis niitä roikaleita? Morgan, sinäkö hänen seurassaan olit? Tänne mies!"
Mies, jota hän Morganiksi nimitti — vanha, harmaahapsinen, ruskeanaamainen merikarhu — totteli nolona käskyä, pyöritellen mälliä poskessaan.
"Kuules nyt, Morgan", Pitkä John hyvin ankarasti saneli, "ethän sinä koskaan ennen ollut nähnyt tuota Mustaa — Mustaa Koiraa, vai oletko, hä?"
"En koskaan, sir", Morgan vastasi kunniaa tehden.
"Etkä tiennyt hänen nimeänsä, vai?"
"En, sir."
"Tuhat tulimmaista, Morgan, kiitä sitten onneasi!" isäntä huudahti. "Jos sinä olisit ollut osallisena johonkin sellaiseen, niin totta totisesti et toista kertaa olisi jalallasi talooni astunut. Mitä hän puhui sinulle?"
"En oikein muista, sir", Morgan vastasi.
"Pääkö sinulla on hartioillasi, vaiko tuuskoppa?" Pitkä John tiuskasi. "Vai et oikein muista! Ehkä sinä et oikein tiennyt, kenen kanssa puhelit, hä? Kas niin, mitä hän juorusi — matkoista, kapteeneista, laivoista, hä? Suu puhtaaksi! Mitä hän sanoi?"
"Me puhelimme kurittamisesta, sir", Morgan vastasi.
"Kurittamisesta? Vai kurittamisesta! Mieluinen puheenaihe, totta tosiaan! Mene paikoillesi, moukka."
Kun Morgan oli astella nytkytellyt entiselle paikalleen, kuiskasi Silver minulle hyvin tutunomaisesti, aivan kuin mielistellen:
"Hän on perin rehti mies, tuo Tom Morgan — älyä vain ei ole liiaksi. — Niin, se Musta Koira!" jatkoi hän sitten kovaan ääneen. "Se nimi on minulle aivan outo, kerrassaan outo. Mutta sittenkin minä vähän kuin muistelen, että minä olen — niin olenhan minä nähnyt sen roiston. Hän on käynyt täällä, nyt muistankin, erään sokean kerjäläisen seurassa."
"Oikein muistatte, aivan varmaan", sanoin minä. "Minä tunnen senkin miehen. Hänen nimensä oli Pew."
"Niin olikin!" Silver huudahti aivan haltioissaan. "Pew! Se oli hänen nimensä ihka varmaan. Roiston perikuvalta näytti! Jos nyt saamme kiinni tuon Mustan Koiran, niin kapteeni Trelawney saa kuulla uutisia! Ben on hyvä juoksija, harvat merimiehet hänet juoksussa voittavat. Tuhat tulimmaista, hänen pitäisi saada mies kiinni, vaikka kintut katkeis! Vai puhui se kurittamisesta!Minähänet kuritan!"
Näin puhuessaan hän koko ajan hyppeli sauvansa varassa lattialla, löi kämmenensä pöytään ja näytteli niin luonnollisesti vihastunutta, että Old Baileyn tuomari ja Bow Streetin salapoliisikin olisi häntä uskonut. Vanhat epäluuloni olivat heränneet eloon, tavatessani Mustan Koiran "Tähystäjässä", ja minä pidin kokkia tarkasti silmällä. Mutta hän oli minulle liian ovela, ja kun miehet hengästyneinä palasivat ja kertoivat, että he olivat väkijoukossa häipyneet karkurin jäliltä ja että heitä oli epäilty varkaiksi, niin minä olin valmis vaikka vannomaan, että Pitkä John Silver oli viaton.
"Kas niin, Hawkins", virkkoi hän, "nyt minä olen kauniisti kiikissä. Mitä nyt kapteeni Trelawney ajattelee, Tuo kirottu hollantilainen istui minun omassa huoneessani ja joi minun rommiani! Sinä tulet ja sanot minulle totuuden vasten naamaa, ja minä sallin hänen näyttää meille kaikille köyden päätä aivan nenäni edessä! Kuule, Hawkins, sinun täytyy puolustaa minua kapteenin edessä. Sinä olet vain poikanen, mutta nokkela poikanen. Näin sen jo sisään astuessasi. Sanos nyt mitä minä, puujalalla kompuroiva, olisin voinut tehdä? Siihen aikaan kun olin yliperämies, minä olisin hypännyt hänen rinnalleen, ottanut hänet näiden kahden kämmenen väliin ja höyhentänyt, höyhentänyt niin että — mutta nyt —"
Samassa hän vaikeni ja hänen leukansa vaipui alaspäin aivan kuin olisi hänelle jotain mieleen juolahtanut.
"Maksu?" hän huudahti. "Kolme annosta rommia! totta totisesti, kautta puukoipeni, enkö aivan unhottanutkin maksuani!"
Ja heittäytyen penkille hän herkesi nauramaan niin että kyyneleet silmissä kiilsivät. Minuunkin tarttui hänen iloisuutensa ja me nauroimme kilpaa, niin että huone kaikuna vastasi.
"Olenpa minä oikea vanha merikoira", hän viimein puhui poskiaan kuivaillen. "Sinä ja minä sopisimme erinomaisen hyvin yhteen, Hawkins, sillä varmaan minua luultaisiin laivapojaksi. Mutta nyt, valmistautukaamme matkalle. Tämä ei käy päinsä. Velvollisuus on velvollisuus, miehet. Minä panen päähäni vanhan höyhenniekka-hattuni ja tulen kerallasi kapteeni Trelawneyn luo antamaan tästä asiasta selityksen. Muista näet, nuori Hawkins, että asia on vakava, etkä sinä enkä minä pääse siitä, luullakseni, kunnialla. Ei kumpikaan meistä ollut kylliksi nokkela. Mutta tuhat tulimmaista, miten sukkelasti minä sentään pääsin rahoistani!"
Hän rupesi uudelleen nauramaan ja niin sydämellisesti, että vaikka minusta tuossa ei ollutkaan mitään sukkelaa, niin yhdyin vastoin tahtoanikin hänen iloonsa.
"Hän kertoili minulle kaikista laivoista.""Hän kertoili minulle kaikista laivoista."
Lyhyellä taipaleellamme pitkin laivarantaa hän oli mitä hauskin seuratoveri, sillä hän kertoili minulle kaikista laivoista, joiden ohi kuljimme, niiden taklauksesta, kantavuudesta ja kansallisuudesta, selitteli töitä, joita kullakin tehtiin — miten muuan purki, toinen lastasi ja kolmas valmistautui lähtemään merelle. Tuon tuostakin hän kertoi minulle pieniä juttuja laivoista ja miehistä tai toisteli jotakin erikoista meritermiä kunnes opin sen perinpohjin. Minä aloin ymmärtää, että hän oli mitä parhain matruusi.
Kun saavuimme ravintolaan, istuivat tohtori Livesey ja junkkari yhdessä lopettelemassa olutnelikkoa ja käristettyjä voileipiä, jotka he olivat tilanneet ennenkuin lähtisivät kuunariaan tarkastamaan.
Pitkä John kertoi tapahtuman sangen lennokkaasti ja tarkalleen totuudenmukaisesti. "Niinhän se oli vai mitä, Hawkins?" kysäsi hän vähän väliä, ja minä en voinut muuta kuin vahvistaa hänen sanansa tosiksi.
Molemmat herrat valittivat, että Musta Koira oli päässyt pakoon; mutta kaikki me olimme yksimielisiä siitä, että asialle ei enää mitään mahtanut, ja saatuaan osakseen muutamia tunnustuksen sanoja Pitkä John tarttui kainalosauvaansa ja poistui.
"Kaikki miehet laivalle kello neljäksi iltapäivällä", huusi junkkari hänen jälkeensä.
"Ymmärrän, herra", vastasi kokki käytävästä.
"Tiedätkös mitä, junkkari", virkkoi tohtori Livesey, "minä en yleensä luota paljon keksintöihisi; mutta sen minä sanon, että John Silver miellyttää minua."
"Se mies on oikea onnen löytö", vakuutti junkkari.
"Jim saa kai tulla kerallamme laivaan, vai mitä?"
"Tietysti", junkkari vastasi. "Ota hattusi, Hawkins, niin lähdemme katselemaan laivaa."
Hispaniolalepäili vähän ulompana ankkurissa, ja me sousimme useiden laivojen keulakoristeiden alitse ja ympäri, ja niiden kettingit kolisivat toisinaan venheemme alla toisinaan taas päämme päällä. Viimein kuitenkin pääsimme laivan kupeelle, ja kannelle noustessa meidät otti tervehtien vastaan perämies, Arrow, vanha, kierosilmäinen ruskettunut merimies, renkaat korvissa. Hän ja junkkari olivat perin hyviä ystävyksiä, mutta pian huomasin, että kapteenin ja Trelawneyn välit eivät olleet yhtä hyvät.
Viimeksimainittu oli tuikeannäköinen mies ja hän näytti olevan tyytymätön laivamme koko järjestykseen. Pian saimmekin tietää syyn siihen, sillä tuskin olimme päässeet kajuuttaan, kun muuan matruusi tuli sinne perästämme.
"Kapteeni Smollett, herra, tahtoo puhutella teitä", sanoi hän.
"Olen aina valmis kapteenin puhuteltavaksi. Käske hänet sisään", sanoi junkkari.
Kapteeni, joka oli seurannut sanantuojan kintereillä, astui samassa sisään ja sulki oven.
"No, kapteeni Smollett, mitä teillä on sanottavana, kaikki on hyvin, toivoakseni — kaikki kunnossa ja merikelpoisena?"
"Parasta kai on, herra", kapteeni vastasi, "puhua peittelemättä, vaikka sanani voivatkin pahoittaa mieltänne. Minua ei miellytä tämä matka, minua ei miellytä miehistö, eikä minua miellytä perämieheni. Siinä kaikki kaunistelematta."
"Ehkä teitä, herrani, ei laivakaan miellytä?" kysyi junkkari, nähdäkseni hyvin äkäisenä.
"Siihen en voi mitään sanoa, kun en ole laivaa koetellut", kapteeni vastasi. "Se näyttää kelvolliselta alukselta, muuta en voi sanoa."
"Ehkäpä teitä, herrani ei miellytä isäntännekään?" virkkoi junkkari.
Nyt tarttui tohtori Livesey puheeseen.
"No, no, ei niin hätäisesti", sanoi hän. "Kiivaista sanoista ei ole mitään hyötyä. Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liian vähän, ja minun täytyy pyytää häntä selittämään sanansa tarkemmin. Te sanotte, ettei tämä matka teitä miellytä. Miksi ei?"
"Minut palkattiin, kuten sanotaan, suljettujen määräysten nojalla kuljettamaan tätä laivaa tämän herran laskuun minne hän vain tahtoisi", kapteeni vastasi. "Siihen asti on kaikki kohdallaan. Mutta nyt minä huomaan, että jok'ainoa mies keulapuolella tietää enemmän kuin minä. Minusta se ei ole paikallaan, vai onko?"
"Ei", vastasi tohtori Livesey, "ei minustakaan."
"Sitten", kapteeni jatkoi, "minä saan tietää, että me lähdemme aarteita etsimään — saan tietää omilta apulaisiltani, huomatkaa. Aarre on nyt kerta kaikkiaan arkaluontoinen asia; omasta puolestani en pidä aarteiden etsinnästä, etenkään silloin kun se on salaista ja kun (suonette anteeksi, herra Trelawney) salaisuus on ilmaistu papukaijalle."
"Silverin papukaijalleko?" junkkari kysäsi.
"Niin sanotaan", kapteeni vastasi. "Salaisuus on julkinen, tarkoitan. Minä luulen, ettei kumpainenkaan teistä täysin käsitä mikä on kysymyksessä; mutta minä sanon sen teille omalla tavallani — elämä tai kuolema ja vaikea matka."
"Tuo kaikki on selvää ja vallan totta", vastasi t:ri Livesey. "Me aiomme uskaltaa, mutta me emme ole niin tietämättömiä kuin luulette. Sanoitte sitten, ettei miehistö teitä miellytä. Eivätkö he ole kelvollisia merimiehiä?"
"He eivät minua miellytä, herrani", kapteeni Smollett vastasi. "Ja suoraan sanoakseni, minun olisi pitänyt saada itse valita omat apulaiseni."
"Oikeassa taidatte olla", tohtori vastasi. "Toverini olisi ehkä pitänyt värvätä heidät yhdessä teidän kanssanne; mutta loukkaus, jos siitä nyt voi puhua, ei ollut tahallinen. Arrowkaan ei teitä miellytä?"
"Ei miellytä. Ehkä hän on hyvä perämies, mutta seurustelee liian vapaasti väen kanssa, ollakseen hyvä päällikkö. Perämiehen pitäisi pysyä erillään eikä kilistää lasia matruusien kanssa!"
"Onko tarkoituksenne väittää, että hän juo?" tiuskasi junkkari.
"Ei ole", kapteeni vastasi, "sanon vain, että hän on käytöksessään liian vapaa."
"Mihin tahdotte nyt oikein tulla?" kysyi tohtori. "Sanokaa asianne."
"Teidän vakava aikomuksenne on siis lähteä tälle matkalle?"
"Järkähtämätön päätöksemme", junkkari vastasi.
"Vai niin", kapteeni sanoi. "Kun te nyt olette kärsivällisesti kuunnellut väitteitäni, joita en voinut todistaa, niin kuulkaa vielä muuan sana. Ne sijoittavat ruudin ja aseet keulapuolelle. Niille sopiva paikka olisi kajuutan alla; miksi niitä ei aseteta sinne? — ensiksi. Sitten teillä on mukananne neljä omaa miestä ja minä olen kuullut, että muutamia heistä sijoitetaan keulapuolelle. Miksi ei heille valmisteta sijoja tänne kajuutan sivulle? — toiseksi."
"Tuleeko vielä lisää", kysäsi Trelawney.
"Vielä yksi seikka", kapteeni vastasi. "Tässä on jo liian paljon jaariteltu."
"Aivan liian paljon", myönsi tohtori.
"Sanon nyt teille mitä olen itse kuullut", kapteeni Smollett jatkoi. "Olen kuullut, että teillä on erään saaren kartta, että kartassa on ristejä osoittamassa missä aarre on ja että saaren asema on..." Hän sanoi tarkalleen pituus- ja leveysasteen.
"Sitä en ole kellekään kuolevaiselle sanonut", junkkari huudahti.
"Matruusit tietävät sen", kapteeni vastasi.
"Livesey, joko sinä tai Hawkins olette puhuneet sivu suunne", junkkari huudahti.
"Saman tekevä, ken sen on laverrellut", vastasi tohtori.
Minä huomasin, ettei hän eikä kapteeni paljonkaan välittänyt Trelawneyn väitteistä. Totta puhuen, en minäkään niihin suurta arvoa pannut, sillä hän oli sangen kerkeäkielinen. Luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa puhui totta, ja ettei kukaan meistä ollut saaren asemaa ilmaissut.
"Huomatkaa nyt, herrani", kapteeni jatkoi; "minä en tiedä kenen hallussa tuo kartta on, ja minä vaadin, että se on pidettävä salassa sekä minulta että Arrowilta. Muussa tapauksessa minun olisi pyydettävä päästä vapaaksi palveluksestani."
"Minä ymmärrän", tohtori virkkoi. "Te tahdotte että me pidämme tämän seikan salassa ja että laivan peräpuolesta muodostetaan linnoitus, jonka miehistönä ovat toverini omat miehet ja varustuksena kaikki laivassa löytyvät aseet ja ruuti. Toisin sanoen — te pelkäätte kapinaa."
"Herrani", kapteeni Smollett lausui, "tahtomatta loukata teitä minä kiellän teitä panemasta sanoja suuhuni. Ei kellään kapteenilla ole oikeutta yrittääkään lähteä merelle, jos hänellä olisi aihetta sellaisiin sanoihin. Mitä Arrowiin tulee, niin luulen että hän on perin rehti mies; jotkut toiset ovat myös vilpittömiä; kaikki muutkin voivat olla samaa lajia. Mutta minun on vastattava laivasta ja jokaisen siinä olevan ihmisen hengestä. Minä näen että kaikki asiat eivät ole vallan kohdallaan. Ja minä pyydän teitä ryhtymään muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin, taikka hankkimaan toisen miehen sijalleni. Siinä kaikki."
"Kapteeni Smollett", tohtori virkkoi hymyillen, "oletteko kuullut satua vuoresta ja hiirestä? Suonette anteeksi, mutta te muistutatte minua tuosta sadusta. Lyön vaikka vetoa siitä, että teillä sisään tullessanne oli mielessänne jotain muutakin kuin tämä."
"Te olette nokkela, tohtori", kapteeni vastasi. "Kun minä tulin tänne, oli aikomukseni päästä vapaaksi koko matkasta. Minä luulin, ettei herra Trelawney tahtoisi kuulla sanaakaan."
"Enkä olisi tahtonutkaan", junkkari tiuskasi. "Jos tohtori Liveseytä ei olisi ollut täällä, niin olisin lähettänyt teidät sinne missä pippuri kasvaa. Olen nyt kuitenkin kuunnellut sanottavanne. Teen kuten tahdotte; mutta ajatukseni teistä eivät ole parantuneet."
"Siihen en voi mitään", vastasi kapteeni. "Te saatte nähdä, että minä täytän velvollisuuteni."
Näin sanoen hän kumartaen poistui.
"Trelawney", virkkoi tohtori, "vastoin arveluitani minä luulen, että sinä olet onnistunut saamaan kaksi vilpitöntä miestä laivaasi — tuon miehen ja John Silverin."
"Silverin kyllä", junkkari vastasi; "mutta mitä tuohon sietämättömään lörpöttelijään tulee, niin sanon suoraan, että minusta hänen käytöksensä on akkamaista eikä sovi merimiehelle ja vielä vähemmän englantilaiselle."
"No niin", tohtori virkkoi, "kokenut kaikki tietää."
Kun me astuimme ulos kannelle, olivat miehet jo alkaneet tapansa mukaan hoilaten purkaa aseita ja ruutivarastoa. Kapteeni ja Arrow valvoivat työtä.
Uusi järjestys oli minulle mieleen. Koko kuunari oli käännetty mullin mallin. Kuusi makuusijaa oli laitettu perään, ison ruuman taka-osaan. Nämä kojut yhdisti kapea käytävä vasemmalla sivulla vain keittiöön ja skanssiin. Alkuaan oli ollut tarkoituksena, että Arrow, Hunter, Joyce, tohtori ja junkkari saivat nämä kojut käytettävikseen. Nyt luovutettiin kaksi niistä Redruthille ja minulle, ja kapteeni ja Arrow saivat nyt makuusijansa kannella porraskopissa, jota oli kummallekin sivulle laajennettu, niin että sitä olisi voinut luulla kansihytiksi. Luonnollisesti se oli sangen matala, mutta kaksi riippumattoa mahtui sinne hyvin ja perämiehellekin näytti vaihdos olevan mieleen. Hänelläkin oli ehkä ollut epäilyksensä miehistöön nähden; mutta se on vain arvelua, sillä kuten saatte kuulla, meillä ei ollut kauan hyötyä hänen mielipiteistään.
Me olimme kaikki parhaillaan ahkerassa työssä siirtäen ruutia ja makuupaikkoja, kun viimeiset pari miestä, ja Pitkä John niiden mukana, saapuivat venheellä laivalle.
Kokki kapusi ylös laivan sivua ketterästi kuin apina ja huomattuaan, mitä oli tekeillä, huudahti hän: "Hohoi, miehet! Mitä tämä merkitsee?"
"Me vain muutamme ruutia, mies", joku vastasi.
"Tuhat tulimaista!" huudahti Pitkä John, "silloinhan jää nousuvesi aamulla käyttämättä."
"Minun käskyni!" kapteeni lyhyesti virkkoi. "Mene työhösi. Miehet tarvitsevat pian illallista."
"Ymmärrän, herra", kokki vastasi ja kohottaen kätensä hatun reunaan katosi samassa keittiön puolelle.
"Siinä on kunnon mies, kapteeni", tohtori virkkoi.
"Saattaa olla", kapteeni Smollett vastasi. "Varovasti, miehet, — varovasti", jatkoi hän miehille, jotka ruutitynnyreitä siirtelivät. Samassa hän huomasi minut tarkastelemassa pitkää, messinkistä laivätykkiä, joka meillä oli keskikannella — "Hei, laivapoika", huusi hän, "pois sormet siitä! Pian keittiöön ja pyydä kokilta työtä."
Pois kiiruhtaessani kuulin hänen painokkaasti sanovan tohtorille:
"Minä en suvaitse suosikkeja laivallani."
Minä vakuutan, että minä olin aivan yhtä mieltä junkkarin kanssa ja vihasin kapteenia sydämeni pohjasta.
Koko sen yön olimme kovassa puuhassa saadaksemme tavarat paikoillensa, ja junkkarin ystäviä, Blandly muiden mukana, käveli venelastittain toitottamassa hänelle onnellista matkaa. "Amiraali Benbow'ssa" ei minulla ainoanakaan yönä ollut puoliakaan tästä puuhasta ja minä olin lopen väsynyt, kun puosu vähän ennen päivännousua puhalsi pilliinsä ja miehistö alkoi kerääntyä ankkurikiertimen ympärille. Vaikka olisin ollut vielä väsyneempi, niin en sittenkään olisi poistunut kannelta; kaikki oli minulle niin uutta ja ihmeellistä — lyhyet komentosanat, kimakat pillinpuhallukset, miesten kiireiset puuhat laivalyhtyjen tuikkivassa valossa.
"Kuule, Barbecue [kokin hyväilynimi — porsaspaisti], viritäppä nyt joku kaneetti", joku joukosta ehdotti.
"Se entinen", toinen lisäsi.
"Oikein miehet", virkkoi Pitkä John, joka kainalosauvaansa nojaten seisoi lähistöllä. Samassa hän aloitti tuon minulle niin tutun laulun:
"Viistoista miestä arkulla vainaan —"
"Viistoista miestä arkulla vainaan —"
Ja koko miehistö yhtyi sitten säkeeseen:
"Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
"Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
Kolmannella tavulla he olkansa takaa lykkäsivät kierrinvipua eteenpäin.
Hetken jännittäväisyydestä huolimatta palautti laulu "Amiraali Benbow'n" mieleeni, ja minusta tuntui kuin olisi kapteeninkin ääni kuorossa kuulunut. Mutta pian oli ankkuri irti, pian se vettä valuen riippui aluksen keulassa, purjeet alkoivat vetää, ja maa kummallakin puolen rupesi liikkumaan ohitsemme. Ennenkuin jouduin kojuuni, tuntikauden nukkuakseni, oliHispaniolajo aloittanut matkansa aarteiden saareen.
En aio kuvata matkaamme yksityiskohdittain. Se oli sangen suotuisa. Laiva osoittautui olevansa hyvä purjehtija, miehistö oli kyvykästä väkeä ja kapteeni perin taitava. Mutta ennenkuin pääsimme Aarresaaren korkeusasteelle, sattui pari tapausta, jotka ovat tarpeen tietää. Arrow, mainitakseni hänet ensiksi, osoittautui olevansa paljon kehnompi kuin kapteeni oli aavistanutkaan. Hänellä ei ollut ollenkaan vaikutusvaltaa miehistöön ja miehet käyttäytyivät häntä kohtaan miten vain hyväksi näkivät. Mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut pahin juttu. Päivän parin perästä hän näet rupesi näyttäytymään kannella silmät sameina, posket punoittavina puheessaan sammaltaen ja muutenkin selvästi juopuneena. Monesti hänet käskettiin kojuunsa häpeämään. Toisinaan hän kompastellessaan loukkasi itsensä, toisinaan hän makasi päiväkauden riippumatossaan porrashuoneen toisella puolen, toisinaan hän taas saattoi olla päivän tai parikin selvänä ja toimittaa tehtäviään.
Me emme kyenneet saamaan selville, mistä hän väkeviä sai. Se oli laivan salaisuus. Vaikka kuinka olisimme häntä vartioineet, niin selviämättömäksi salaisuus yhtäkaikki jäi. Ja kun häneltä sitä suoraan kysyimme, niin hän vain nauroi, jos oli juovuksissa, ja selvänä hän taas kivenkovaan kielsi juoneensa mitään muuta kuin vettä.
Hän ei ollut vain hyödytön perämiehenä ja miehistölle huonona esimerkkinä, vaan sen lisäksi oli päivän selvää, että hän sitä menoa pian tappaisi itsensä. Siksipä ei kukaan sanottavasti hämmästynyt eikä murehtinutkaan, kun muutamana pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä hän hävisi tietämättömiin.
"Mereen meni!" kapteeni virkkoi. "No niin, pääsimmepähän panemasta häntä rautoihin."
Mutta nyt olimme ilman perämiestä, ja joku miehistöstä täytyi luonnollisesti koroittaa siihen arvoon. Puosu, Job Andersson, oli siihen lähin mies ja tavallaan hän palvelikin perämiehenä, vaikka toisella arvonimellä. Trelawney oli ollut merellä ja hänen taituruutensa oli suurena apuna, sillä usein hän kauniilla ilmalla hoiti vahtivuoron. Timperi, Israel Hands, oli myös varovainen, valpas ja kokenut merikarhu, jolle hätätilassa olisi voinut uskoa minkä toimen tahansa.
Hän oli Pitkän Johnin erikoisessa suosiossa, ja hänen nimensä mainitseminen johtaa minut puhumaan laivakokista, Barbecuesta, joksi miehet häntä nimittivät.
Laivalla hän kantoi sauvaansa hihnassa kaulassaan, jotta hänellä olisi kädet mahdollisimman vapaat. Oli vallan ihmeellistä katsella, miten hän asetti sauvansa toisen pään väliseinää vasten ja siihen nojautuen ja laivan liikkeiden mukaan keinuen puuhaili keittohommissaan aivan kuin olisi seisonut keittiössään kovalla maakamaralla. Vielä ihmeellisempää oli nähdä hänen mitä rajuimmassa säässä kuljeskelevan kannella. Aukeimmille paikoille oli hänen avukseen pingoitettu köysiä, joita nimitettiin Pitkän Johnin korvarenkaiksi. Hän liikkui paikasta toiseen milloin sauvaansa käyttäen, milloin taas vetäen sitä hihnasta sivullaan, aivan yhtä nopeasti kuin toinen käveli. Jotkut miehistä, jotka olivat ennen olleet merellä hänen kanssaan, valittelivat kuitenkin hänen nykyistä saamattomuuttaan.
"Hän ei ole mikään tavallinen mies, tuo Barbecue", virkkoi timperi minulle. "Hän on nuorena käynyt paljon koulua, ja hän osaa puhua kuin kirjasta, kun sille päälle sattuu; ja urhea sitten — leijona ei ole mitään Pitkän Johnin rinnalla! Olen nähnyt hänen ottelevan neljää vastaan ja lyövän heidän kallonsa mäsäksi — ja aseettomana."
Koko miehistö piti häntä arvossa, vieläpä tottelikin häntä. Hänellä oli tapana puhutella jokaista ja tehdä kullekin joku erikoinen palvelus. Minulle hän oli aina ystävällinen ja piti minua mielellään keittiössä, joka hänellä oli kiiltävän puhtaana; kattilat riippuivat kiilloitettuina koukuissaan ja papukaija häkissään eräässä nurkassa. "Tule tänne, Hawkins", hän tapasi sanoa; "tule hiukan pakisemaan Johnin kanssa. Ei kukaan ole niin tervetullut kuin sinä, poikaseni. Paina puuta ja kuule uutisia. Tässä kapteeni Flint — minä nimitän papukaijaani kapteeni Flintiksi, tuon kuuluisan merirosvon mukaan — tässä kapteeni Flint juuri ennusti onnea matkallemme. Etkös ennustanutkaan kapteeni?"
Ja papukaija rupesi syytämään suustaan uskomattoman nopeasti: "paljon rahaa — paljon rahaa — paljon rahaa!" kunnes John heitti nenäliinan häkin päälle.
"Tuo lintu voi olla pari sataa vuotta vanha, Hawkins — enimmäkseen ne elävät ikuisesti; ja jos ken on nähnyt enemmän pahuutta, niin täytyy sen olla itse piru. Se on purjehtinut Englandin mukana, tuon suuren merirosvo-kapteeni Englandin mukana. Se on ollut Madagaskarissa, Malabarissa ja Surinamissa ja Providencessa ja Portobellossa. Se oli mukana onkimassa niitä haaksirikkoutuneita panssarilaivoja merenpohjasta. Siellä se oppi tuon 'paljon rahaa'. Eikä ihmekään — kolmesataaviisikymmentätuhatta puntaa, Hawkins! Se oli mukana, kun Intian varakuningas tuotiin laivaan Goasta; ja päältäpäin luulisi sitä kuitenkin vielä poikaseksi. Mutta sinä olet haistanut ruutia — vai mitä, kapteeni?"
"Valmis lähtemään", kirkui papukaija.
"Soma kapine tämä", kokki tapasi sanoa, antaen linnulle sokeripalan taskustaan. Papukaija silloin tavallisesti rupesi pureksimaan häkkinsä reunuspuita ja hurjasti kiroilemaan, aivan kuin todellakin olisi ollut pahuutta täynnä. "Siinä näet", John tavallisesti lisäsi, "et voi koskettaa tervaa tahraamatta itseäsi, poikaseni. Tämä minun viaton lintuni tässä kiroilee kuin pahin pakana, itse siitä mitään tietämättä. Se kiroilisi yhtä hurjasti pappiakin puhutellessaan." Tässä John omaan tapaansa nosti käden niin juhlallisesti, että minä luulin häntä ihmisistä parhaimmaksi.
Junkkarin ja kapteeni Smollettin välit olivat edelleen yhtä kylmät. Junkkari ei ajatellut asiaa sen enempää; hän halveksi kapteenia. Kapteeni puolestaan ei avannut suutaan muuten kuin puhuteltaessa, ja silloinkin hän vastasi terävästi ja kuivakiskoisesti, ainoatakaan liikaa sanaa tuhlaamatta. Hän myönsi, jos häneltä asiaa tarkemmin tiedusteltiin, että oli ehkä erehtynyt miehistön suhteen, että muutamat siitä olivat niin käteviä kuin hän konsaan voi toivoa, ja että kaikki olivat käyttäytyneet nuhteettomasti. Laivaan hän oli vallan ihastunut. "Se nousee asteen likemmäksi tuuleen kuin mitä mies voi omalta vaimoltaankaan vaatia; mutta", hän tavallisesti lisäsi, "me emme ole vielä kotona ja minua tämä matka ei vain miellytä."
Silloin junkkari tavallisesti pyörähti kantapäillään ja läksi nenä pystyssä kävelemään edestakaisin kannella.
"Hiukkasenkaan enemmän vielä tuolta mieheltä", hän tapasi sanoa, "niin minä räjähdän."
Muutamaan toviin me saimme kokea rajua ilmaa, mutta silloinHispaniolavain sai näyttää hyviä puoliaan. Jok'ainoa mies näytti tyytyväiseltä, ja liian vaikeata heitä olisikin ollut tyydyttää, ellei niin olisi asian laita ollut, sillä luullakseni ei Noakin ajoista asti oltu laivamiehistöä niin hemmoiteltu kuin heitä. Kahdet ryypyt jaettiin pienimmästäkin aiheesta, merkkipäivinä — esimerkiksi jos junkkari sattui kuulemaan, että oli jonkun miehen syntymäpäivä — valmistettiin erityiset herkkuruoat, ja tynnyri omenoita oli aina välikannella jokaisen herkkusuun käytettävänä.
"En ole koskaan kuullut, että sellainen olisi hyväksi", virkkoi kapteeni tohtori Liveseylle. "Kun hemmoittelet ärtyneitä matruuseja, niin saat piruja laivaasi. Se on minun uskoni."
Mutta omenatynnyri oli hyväksi, kuten saatte kuulla. Sillä ilman sitä me emme olisi saaneet minkäänlaista varoitusta, ja olisimme ehkä kaikki saaneet surmamme salakavalalla tavalla.
Näin se tapahtui.
Me olimme käyttäneet hyväksemme pasaadituulia saadaksemme suoran kurssin sitä saarta kohti, jonne pyrimme — minä en ole oikeutettu tässä puhumaan tämän selvemmin — ja nyt me laskimme suoraan sitä kohti pitäen yöt päivät tarkkaa tähystystä. Tarkimpien laskujen mukaan meillä piti olla vain noin päivänmatka jälellä, ja sinä yönä tai viimeistään seuraavana aamupäivänä meidän piti saada Aarresaari näkyviin. Suuntamme oli etelä-lounainen, tuuli tasainen ja merenkäynti vähäinen.Hispaniolakeinui tyynesti, tuon tuostakin pärskäyttäen keulapuulleen vaahtoa laineista. Kaikki purjeet vetivät; jokainen mies oli mitä hilpeimmällä mielellä, kun nyt olimme niin lähellä seikkailuretkemme ensimmäisen osan loppua.
Tuona iltana, kohta auringon laskettua, kun olin töistäni päässyt ja menossa makuulle, pisti päähäni, että omena maistuisi hyvälle. Minä juoksin kannelle. Vahti oli äärimmäisessä keulassa maata tähystämässä. Peränpitäjä piti silmällä purjeita ja hiljakseen aikansa kuluksi vihelteli. Tämä olikin ainoa kuultava ääni, lukuunottamatta veden sohinaa keulassa ja sivuilla.
Minä kömmin koko mies omenatynnyriin ja huomasin että vain jokunen omena oli enää jälellä. Mutta kun parhaillaan istuin siellä pimeässä ja laineiden loiskinassa ja laivan tuudittavasta keinunnasta joko vaivuin tai olin vaipumaisillani uneen, niin joku painava mies istuutui raskaasti aivan tynnyrin viereen. Tynnyri rutisi, kun hän nojasi hartiansa sitä vasten, ja minä olin juuri ulos hyppäämäisilläni, kun mies alkoi puhua. Se oli Silverin ääni — ja muutamat lauseet kuultuani minä en olisi mistään hinnasta näyttäytynyt, vaan makasin aloillani vavisten ja kuunnellen hurjan pelon ja uteliaisuuden valtaamana; sillä näistä muutamista lauseista minä käsitin, että kaikkien uskollisten miesten henki riippui yksistään minusta.
"Ei, en minä", Silver puhui. "Flint oli kapteeni; minä olin aliperämies. Samat tykit, jotka minulta veivät jalan, puhkaisivat Pew'ltä kajuutanikkunat. Hän oli oikea oppinut tohtori, se joka jalkani leikkasi, opiston ja kaikki käynyt — vatsa täynnä latinaa ja muuta hyvää; mutta hänet hirtettiin kuten koira ja jätettiin auringon paistettavaksi, niinkuin kaikki muutkin Corso Castlessa. Ne olivat Robertsin miehiä, ne, ja se tapahtui siksi, että he liian usein muuttivat laivojensa nimiä. Miksi laiva on kastettu niin sinä anna sen pysyä, sen minä sanon. Niin oli Cassandran laita, joka toi meidät kaikki onnellisesti Malabarista, sen jälkeen kuin kaapparikapteeni England oli silponut Intian varakuninkaan; niin oli vanhanWalrusinlaita, Flintin entisen aluksen, jonka minä olen nähnyt yltäpäältä verestä punaisena ja kultalastin painosta uppoamaisillaan."
"Ah!" huudahti laivamme nuorimman miehen ääni, selvästi vallan ihastuneena, "hän se oli seuramme kukka, se Flint-vainaa."
"Davis oli miehien mies hänkin, kaikista kertomuksista päättäen", Silver puhui. "Hänen kanssaan minä en ole purjehtinut; ensiksi olin Englandin mukana ja sitten Flintin — siinä minun vaiheeni. Ja nyt olen täällä niin sanoakseni omaan laskuuni. Minä panin yhdeksänsataa puntaa Englandin jälkeen varmaan talteen ja kaksi tuhatta Flintin. Onhan siinä jotain tavallisen matruusin osaksi — kaikki pankissa säästössä. Nykyisin ei ansaita, säästöillä on elettävä, sen sanon. Missä ovat nyt Englandin miehet? En tiedä. Missä Flintin? No niin, useimmat heistä ovat tässä laivassa ja mielissään kun saavat hyvää ruokaa — olivat kerjäläisiä ennen, useat heistä ainakin. Ukko Pew, joka menetti näkönsä ja saisi hävetä — kulutti kaksitoistasataa puntaa vuodessa, aivan kuin parlamentin lorditkin. Missä hän nyt on? No niin, nyt; hän on kuollut ja kuopattu, mutta pari vuotta sitten, totta totisesti, mies näki nälkää. Hän kerjäsi, hän varasti, katkoi kauloja ja sittenkin hän, hitto vieköön, näki nälkää!"
"Mutta eihän siitä sitten ole paljon iloa", nuori mies virkkoi.
"Ei olekaan hulluille, siitä saa olla yhtä varma kuin mistä tahansa", Silver huudahti. "Mutta kuulehan nyt; sinä olet nuori nulikka mieheksi, mutta sinä olet ovela kuin kettu. Minä näin sen heti ensi silmäyksellä ja minä puhun nyt sinulle kuin miehelle ainakin."
Te voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin tuon kirotun roiston imartelevan toista aivan sameilla sanoilla, joilla hän minuakin oli imarrellut. Jos vain olisin voinut, niin olisin vaikka tappanut hänet omenatynnyrin läpi. Hän jatkoi puhettaan vähääkään aavistamatta, että häntä muutkin kuuntelivat.
"Kerron sinulle vähän onnenpojista. Heidän elämänsä ei ole kukkasilla kulkemista, eikä hirsipuu ole mahdottomuus heidän osakseen, mutta ruokaan ja juomaan nähden heillä on kissan päivät, ja kun matka on lopussa, on heillä taskussa sadoittain kultakolikolta kuparin asemesta. Useimmilta ne kuluvat rommiin ja iloiseen elämään, ja sitten taas merelle vain paita päällä. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä panen ansioni säästöön, osan sinne osan tänne, ja epäilysten välttämiseksi en minnekään liian paljon. Vuotta viisikymmentä on minun hartioillani, huomaa se; ja kun kerran pääsen kotia tältä matkalta, niin silloin minä todenteolla rupean elämään herrasmiehenä. Jo onkin aika, sanot. Kyllä onkin, mutta helppoa on elämäni tähänkin saakka ollut, en ole kieltäynyt mistään, mitä vain on mieli tehnyt, ja mukavasti olen maannut ja herkullisesti syönyt kaiken aikani, paitsi silloin kun olen merellä ollut. Ja mistäkö aloin? Matruusista, kuten sinäkin!"
"Mutta entiset säästösi ovat menetetyt", toinen huomautti, "sillä ethän enää tältä matkalta tultuasi uskalla näyttää naamaasi Bristolissa?"
"Ohoo, missäpä luulet rahojeni olleen?" Siivet kysäsi ivallisesti.
"Bristolin pankeissa ja muissa säilöissä", hänen toverinsa vastasi.
"Siellä olivatkin", kokki sanoi, "kun ankkurin nostimme. Mutta nyt ne ovat kaikki oivan muijani hallussa. 'Tähystäjä' on myyty maineen mantuineen ja naikkoseni on matkustanut minua vastaanottamaan. Voisin mainita paikankin, sillä minä luotan sinuun, mutta se vain herättäisi kateutta muissa miehissä."
"Luotatko sitten vaimoosi?" toinen kysäsi.
"Onnenpojat", kokki vastasi, "eivät yleensä paljon luota toisiinsa, ja siinä he ovatkin oikeassa. Mutta minulla on omat tapani. Jos joku ei pidä kieltään kantimissa, — joku, joka minut tuntee, tarkoitan — niin hän ei sovi elämään samassa maailmassa John-vanhuksen kanssa. Moni pelkäsi Pew'tä ja moni pelkäsi Flintiä; mutta itse Flintkin pelkäsi minua. Hän oli kopea ja häntä pelättiin. Flintin miehistö oli hurjinta joukkoa, mitä konsaan on laineilla keinunut; itse pirukin olisi pelännyt lähteä merelle heidän kanssaan. Sanon nyt sinulle, että minä en itseäni kehuskele, ja sinähän olet itse nähnyt miten toverillinen minä olen; mutta silloin kun minä olin aliperämies, niinlampaiksiei voinut nimittää Flintin merirosvoja. Niinpä niin, John-vanhuksen laivalla olet turvassa."
"Nyt sanon sinulle", poika virkkoi, "että vasta sinun kanssasi puheltuani on tämä matka minulle mieleen. Tuossa käteni vakuudeksi."
"Karski poika sinä olet totta totisesti ja sukkela älyämään", Silver vastasi, puristaen kättä niin että tynnyri tärisi. "Enpä vielä ole nähnyt komeampaa miestä onnenpojaksi."
Minä ymmärsin jo heidän puheensa tarkoituksen. "Onnenpojalla" he selvästi tarkoittivat tavallista merirosvoa, ja kuulemani keskustelu oli viimeinen kohtaus meille uskollisen miehen — ehkä viimeisen koko laivassa — viettelemisessä. Mutta pian selvisi minulle tämä epävarma seikka. Silver vihelsi lyhyeen ja kolmas mies kuului lähestyvän ja liittyvän seuraan.
"Dick on meidän", Silver virkkoi.
"Tiesinhän sen", vastasi timperi Israel Handsin ääni. "Hän on viisas poika, tämä Dick." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäisi. "Mutta kuulehan nyt, Barbecue! Kuinka kauan me oikeastaan tässä kierrämme kuin kissa kuumaa vellivatia? Minä olen pian saanut kyllikseni kapteeni Smollettista; hän on, hitto soikoon, jo tarpeeksi kiusannut minua. Minä tahdon pistäytyä tuossa hytissä, minä. Minua haluttaa maistella heidän säilykkeitään, viinejään ja muita herkkujaan."
"Israel", Silver virkkoi, "sinun pääsi ei ole parhaimpia, eikä ole koskaan ollutkaan. Mutta kuulemaan sinä kyennet. Ainakin on korvillasi kokoa tarpeeksi. Kuule siis, että sinun pitää pysyä keulassasi ja syödä niukasti ja pitää pienempää suuta ja pysyä selvänä siksi kunnes minä annan merkin, ymmärrätkö?"
"No, en pane vastaan, vai panenko?" alilaivuri murisi. "Minä vain kysyn sitä että miten kauan? Sen minä tahdon tietää."
"Miten kauan! Tuhat tulimmaista!" Silver huudahti. "No niin, jos nyt tahdot tietää että miten kauan, niin minä sen sanon sinulle. Niin kauan kuin se vain on minun vallassani; nyt sen kuulit. Meillä on ensi luokan merimies, kapteeni Smollett, ohjaamassa meidän puolestamme tätä siunattua laivaa. Meillä on myös junkkari ja tohtori karttoineen ja muineen — vai tietäisinkö minä ehkä missä kartta on? Ette tekään tiedä, myöntänette. No niin — minun tarkoitukseni siis on, että tuo junkkari ja tohtori etsivät aarteen käsiimme ja auttavat meitä kuljettamaan sen laivaan. Sittenhän saamme nähdä. Jos vain teihin voisin luottaa, niin antaisin kapteeni Smollettin ohjata meidät puolitiehen kotia, ennenkuin iskisin."
"Mutta olemmehan me kaikki luullakseni merimiehiä", Dick huomautti.
"Me olemme kaikki matruuseja, tarkoitat kai", Silver ivaten vastasi. "Me voimme ohjata määrättyyn suuntaan, mutta kuka määrää suunnan? Siinäpä juuri teille kaikille, herraseni, tie nousee pystyyn. Jos minä voisin tehdä niin kuin tahtoisin, niin antaisin kapteeni Smollettin viedä meidät ainakin takaisin pasaadituuliin. Silloin meidän ei tarvitsisi pelätä noita kirotuita virheitä laskuissa eikä muita erehdyksiä. Mutta minä tiedän, mitä maata te olette. Minä aion tehdä heistä selvän saaren luona heti kun aarre on laivassa, vaikkei se olekaan mieleeni. Mutta te ette ole tyytyväisiä, ellette saa juoda itseänne humalaan. Hyi hitto, oikein sydäntä etoo moisten lurjusten kanssa purjehtiessa!"
"No, no, älähän toki, John", Israel tokaisi. "Eihän tässä kukaan väitä vastaan."
"Ei vain! Ikään kuin minä en olisi nähnyt monen monta laivaa kiinni kaapattuna ja monen monta reipasta poikaa ripustettuna kuivamaan Lontoon oikeuspihassa", Silver huudahti; "ja kaikki vain tuon ikuisen hätiköimisen vuoksi. Tahdotteko kuulla mitä sanon? Minä olen nähnyt merellä yhtä ja toista. Jos te vain kykenisitte kurssin määräämään ja oikein luovimaan, niin te ajelisitte vaunuissa. Mutta ei teistä ole sellaiseen. Minä tunnen teidät. Te ajattelette vain huomista rommilasianne ja menette iltiksenne hirteen."
"Kaikille on tunnettua, että sinulla on saarnalahjoja", Israel virkkoi. "Mutta oli niitä muitakin, jotka osasivat ohjata laivaa yhtä hyvin kuin sinäkin, ja he laskivat leikkiä mielellään. Eivät he olleet niin kopeita ja saitoja, vaan elivät iloisesti kuten iloiset toverit konsanaan."
"Vai niin!" Silver virkkoi. "Ja mihin he nyt ovat päätyneet. Pew oli sitä maata ja hän kuoli kerjäläisenä. Flint myöskin ja kuoli rommiin Savannassa. Iloisia kavereita he toden totta olivat, mutta missä he nyt ovat, kysyn vain!"
"Mutta kun sitten iskemme, niin mitä heille teemme?" Dick kysyi.
"Kas, siinä on minun mieheni!" kokki huudahti ihastuneena. "Tuo kuuluu asialliselta. No niin, mitäs te tuumitte? Jättääkö heidät rannalle, kuten neekerikarkurit? Niin olisi England tehnyt. Taikka pistää heidät kuoliaiksi kuin siat? Se olisi Flintin tai Billy Bonesin tapaista."
"Billy oli sitä maata", Israel sanoi. "'Kuolleet eivät pure', hän tapasi sanoa. Hän on nyt itse kuollut ja tietää sen asian parhaiten; mutta jos arkailematonta miestä konsanaan on satamaan purjehtinut, niin se oli Billy."
"Siinä sinä olet oikeassa", Silver puhui, "altis ja arkailematon. Mutta huomatkaa: minä olen rauhallinen mies — aivankuin oikea herrasmies, sanotte te; mutta nyt on tosi edessä. Velvollisuudesta ei pääse mihinkään, miehet. Minä äänestän kuolemaa. Kun minä istun parlamentissa ja ajelen vaunuissani, niin ei minulle ole mieleen, että nuo hirtehiset tuolla kajuutassa palaavat kotia kutsumatta kuin piru rukouksiin. Minä sanon, että odottakaa; mutta kun hetki lyö, niin lyökää tekin."
"John", huudahti timperi, "sinussa on miestä!"
"Säästä sanasi, Israel, siksi kunnes olet nähnyt", Silver virkkoi. "Mutta yhtä minä vaadin — minä vaadin Trelawneyn osalleni. Näillä kämmenilläni minä nujerran hänen niskansa nurin. Dick", hän lisäsi puheensa keskeyttäen, "olepa nyt oikein kiltti ja ongi minulle omena huulilleni kostukkeeksi."
Te käsittänette äärettömän pelästykseni. Minä olisin hypännyt ylös ja juossut henkeni edestä, jos minulla olisi siihen ollut voimia; mutta vereni jähmettyi ja jäseneni lamautuivat. Kuulin Dickin hankkiutuvan, nousemaan, mutta sitten joku hänet esti ja Handsin ääni huudahti:
"Kaikkea vielä! Mitä sinä tuosta astiasta imeksit, John. Lasi rommia maistuisi toiselta!"
"Dick", virkkoi Silver, "minä luotan sinuun. Minulla on siellä kupponen astian päällä. Tässä on avain, täytä tuoppi ja tuo tänne."
Niin kauhuissani kuin olinkin, en voinut olla ajattelematta, että tässä nyt oli selitys siihen, mistä Arrow oli saanut ne väkevät juomat, jotka hänet veivät turmioon. Dick viipyi vain hetkisen asiallaan, ja hänen poissa ollessaan Israel supatti Silverin korvaan. Vain pari sanaa sain kuulluksi, mutta niistäkin sain tärkeitä tietoja; sillä paitsi muita samaan asiaan viittaavia katkelmia, minä kuulin seuraavan lauseen kokonaisuudessaan: "El ainoakaan heistä enää liity meihin." Laivassa oli siis vielä uskollisiakin miehiä.
Dickin palattua kallisti kukin vuorostaan pikaria ja joi kuka minkin onneksi.
Samassa jokin valon kajastus valahti tynnyriin ja ylös katsahtaessani näin kuun nousseen ja valaisevan mesaanin huippua ja leikkivän keulapurjeen köysillä. Melkein samassa silmänräpäyksessä vahti tähystyspaikaltaan huusi: "Hoi, miehet, maa näkyvissä!"
Kannelta kuului kovaa askelien kopinaa. Minä kuulin miesten kiiruhtavan ylös keulasta ja perästä, ja pujahtaen nopeasti pois tynnyristäni juoksin keulapurjeen taakse, tein mutkan keulaan päin ja ilmestyin avonaiselle kannelle parhaiksi yhtyäkseni Hunteriin ja tohtori Liveseyhin, kun he kiiruhtivat ylälaidalle.
Koko miehistö oli kokoontunut sinne. Sumuvyöhyke oli kohonnut ylemmäksi melkein samassa kuin kuukin nousi. Me näimme kaukana lounaassa kaksi matalaa kukkulaa, noin parin mailin päässä toisistaan, ja toisen takana kohosi kolmas, korkeampi kukkula, jonka huippu yhä oli sumun peitossa. Kaikki kolme näyttivät jyrkkäpiirteisiltä ja keilan muotoisilta.
Tämän kaiken näin kuin unessa, sillä en ollut vielä voinut toipua äskeisestä hurjasta pelostani. Sitten kuulin kapteeni Smollettin äänen jakelevan käskyjä.Hispaniolaohjattiin pari astetta enemmän tuuleen ja sillä oli nyt suunta, jonka mukaan meidän piti parahiksi päästä saaren itärannalle.
"Kuulkaapa nyt, miehet", kapteeni virkkoi kun kaikki köydet olivat pingoitetut. "Onko kukaan teistä ennen nähnyt tuota maata?"
"Minä olen, kapteeni", Silver vastasi. "Minä olen käynyt siellä vettä noutamassa ollessani muutaman kauppalaivan kokkina."
"Ankkuripaikka on kai etelässä erään saaren takana?" kapteeni kysyi.
"Niin on, kapteeni; Luurankosaareksi he sitä sanovat. Se oli aikanaan oikea merirosvojen tyyssija ja muuan mies laivallamme tunsi kaikki paikat nimeltään. Tuota kukkulaa tuolla pohjoisessa he nimittävät Keulamastokukkulaksi; kukkuloita on kaikkiaan kolme yhdessä jonossa pohjoisesta etelään — Keula-, Suur- ja Mesaanimastot. Mutta isoamastoa — tuota korkeata, jonka päällä on sumua — tavallisesti nimitetään Tähystäjäksi, siksi että he sen huipulta pitivät vahtia, kun olivat ankkuripaikassa laivojaan tyhjentämässä. Siellä he näet, luvallanne sanoen, kapteeni, aina laivansa tyhjensivät."
"Tässä on minulla kartta", kapteeni Smollett virkkoi. "Katsoppa, onko tämä sama paikka."
Pitkän Johnin silmät paloivat kuopissaan kun hän otti kartan käteensä; mutta paperin näöstä minä heti älysin, että häntä odotti pettymys. Tämä ei ollut se kartta, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan tarkka jäljennös siitä ja muuten kaikin puolin täydellinen — myöskin nimet, korkeudet ja ilmansuunnat siitä löytyivät — paitsi että punaiset ristit ja kirjoitetut muistiinpanot siitä puuttuivat. Niin katkera kuin hänen pettymyksensä täytyi ollakin, niin oli Silverillä kuitenkin kylliksi tahdonvoimaa sen peittääkseen.
"Aivan oikein, kapteeni", hän virkkoi, "tämä on aivan varmasti sama paikka, ja hyvin onkin kartoitettu. Kukahan tämän on tehnyt? Merirosvot olivat luullakseni liian oppimattomia. Kas, tässähän se onkin: 'Kapt. Kiddin ankkuripaikka' — aivan sama nimi, jonka laivatoverinikin mainitsi. Pitkin etelärannikkoa käy väkevä virta, joka sitten kääntyy pohjoiseen länsirantaa myöten. Oikein teitte, kapteeni", lisäsi hän, "tuuleen laskiessanne, etenkin jos on aikomuksenne laskea laiva rannalle pohjan puhdistamista varten. Parempaa paikkaa sitä varten ei ole koko näillä vesillä."
"Kiitos, hyvä mies", kapteeni Smollett virkkoi. "Piakkoin pyydän sinua avuksemme. Nyt voit poistua."
Minä vallan hämmästyin kuullessani, miten levollisesti John ilmaisi tuntevansa saaren, ja minä myönnän, että pelko valtasi minut kun näin hänen lähestyvän. Tietysti hän ei tiennyt, että minä olin omenatynnyrissä kuullut hänen keskustelunsa, mutta minua nyt niin pelotti hänen julmuutensa, kavaluutensa ja mahtinsa, että minä vaivoin sain salatuksi väristyksen, joka puistatti ruumistani, kun hän laski kätensä olkapäälleni.
"Kas, tuo tuolla", hän virkkoi, "on hauska paikka, tuo saari — hauska paikka pojan samoella. Siellä saat uida, kiivetä puihin ja ajaa vuohia, ja noille kukkuloille saat kavuta kuin parhain vuohi. Aivan minustakin tuntuu siltä kuin nuortuisin jälleen. Olin kokonaan unohtaa puujalkani. Hauskaa on olla nuori ja kävellä kymmenellä varpaalla. Milloin vain sinua haluttaa lähteä pienelle tutkimusmatkalle, niin sano John-vanhukselle. Hän tulee mukaasi tarinoimaan matkan kuluksi."
Ja taputtaen minua olkapäälle mitä herttaisimmin kompuroi hän keulapuolelle ja katosi kannen alle.
Kapteeni Smollett, junkkari ja tohtori Livesey juttelivat keskenään peräkannella, ja vaikka hartaasti halusinkin kertoa heille kuulemani, en kuitenkaan uskaltanut häiritä heitä kaikkien nähden. Minun vielä mietiskellessä keinoa millä päästä heidän puheilleen, kutsui tohtori Livesey minua luoksensa. Hän oli unohtanut piippunsa kajuuttaan ja tupakantuskassaan hän aikoi pyytää minua noutamaan se hänelle; mutta heti kun pääsin siksi lähelle, että voin puhua hänelle muiden kuulematta, minä virkoin: "Tohtori, kuulkaahan mitä sanon! Viekää kapteeni ja junkkari kajuuttaan ja kutsukaa sitten jollain syyllä minut sinne. Minulla on kauheita uutisia kerrottavana."
Ilme tohtorin kasvoilla vähän muuttui, mutta samassa hän hillitsi liikutuksensa.
"Kiitos, Jim", hän virkkoi kuuluvasti, "muuta en tahtonutkaan tietää", aivan kuin olisi hän minulta jotain kysynyt.
Näin sanoen hän pyörähti pois ja meni toisten luo. He keskustelivat hetkisen, ja vaikka ei kukaan heistä hätkähtänyt tai koroittanut ääntään taikka edes viheltänyt, oli selvää, että tohtori oli ilmoittanut heille pyyntöni; sillä samassa kuulin, miten kapteeni käski Job Anderssonia viheltämään koko miehistön kannelle.
"Hyvät miehet", puhui kapteeni Smollett, "minulla on muuan sana teille sanottavana. Tuo maa, jonka olemme saaneet näkyviimme, on matkamme päämäärä. Herra Trelawney, joka, kuten tiedämme, on hyvin antelias herra, on juuri tehnyt minulle muutamia kysymyksiä, ja kun minä ilokseni voin ilmoittaa hänelle, että joka mies oli mitä kiitettävimmällä tavalla täyttänyt velvollisuutensa, niin hän ja minä ja tohtori menemme nyt kajuuttaan juomaan maljanteidänonneksenne ja menestykseksenne, ja teille tuodaan tänne rommia juodaksennemeidänonneksi ja menestykseksi. Minä sanon teille, mitä minä tästä ajattelen: tämä on minusta kaunis teko. Ja jos te olette minun kanssani yhtä mieltä, niin kohottakaa raikuva merimiehen eläköönhuuto sille isännälle, joka näin menettelee."
Eläköönhuuto kajautettiin — mikä olikin luonnollista; mutta se kaikui niin täydestä sydämestä lähteneenä, että minusta tuntui vaikealta uskoa näiden samojen miesten vaanivan henkeämme.
"Ja sitten vielä eläköön kapteeni Smollettille", Pitkä John huudahti heti kun edellinen huudahdus oli kajahtanut.
Siihenkin yhtyivät toiset mielellään.
Herrat menivät nyt alas ja hetken kuluttua tuotiin sana, että Jim Hawkinsia tarvittiin kajuutassa.
Minä tapasin heidät kaikki kolme istumassa pöydän ääressä, pullo espanjalaista viiniä ja vähän rypäleitä edessään. Tohtori istui tekotukka sylissään ja hartaasti vetäen sauhuja piipustaan, mikä merkitsi että hän oli kiihdyksissä. Peräikkuna oli auki, sillä yö oli lämmin, ja kuu kimmelsi laivan vanaveteen.
"No, Hawkins", junkkari virkkoi, "sinun piti kertoa jotain. Puhu suusi puhtaaksi."
Minä tein työtä käskettyä ja kerroin mahdollisimman lyhyesti Silverin puheet yksityiskohdittain. Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani eikä kukaan heistä edes liikahtanut, tuijottivat vain minuun järkähtämättä.
"Istu, Jim", tohtori Livesey sitten virkkoi.
He pakottivat minut istumaan viereensä pöydän ääreen, kaatoivat minulle lasin viiniä, täyttivät kourani rypäleillä ja kukin heistä sitten kumartaen joi maljan terveydekseni ja kiitteli minua palveluksestani, hyvästä onnestani ja rohkeudestani.
"Kas niin, kapteeni", junkkari virkkoi, "te siis olitte oikeassa ja minä väärässä. Minä myönnän olleeni typerä kuin aasi ja odotan nyt vain käskyjänne."
"Ette te ole sen suurempi aasi kuin minäkään", kapteeni vastasi. "En vielä koskaan ole yhtynyt laivaväkeen, joka hautoo kapina-aikeita ilman että tarkkaava mies saa niistä edes sen verran vihiä, että voisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Mutta tämä miehistö menee kerrassaan yli ymmärrykseni."
"Kapteeni", tohtori virkkoi, "tämä on, luvallanne sanoen, Silverin ansiota. Merkillinen mies."
"Hän näyttäisi vallan merkilliseltä raakapuun päässä", kapteeni vastasi. "Mutta mitäpä tässä jaarittelemme; ei tällä tavalla päästä sen pitemmälle. Minulle on kolme seikkaa selvänä, ja herra Trelawneyn luvalla minä saanen ne nyt esittää."
"Te, herrani, olette kapteeni. Teillä on sananvalta", Trelawney kohteliaasti vastasi.