Palvelijat alkoivat kantaa lautasia kullekin arvonsa jälkeen, ja kun eivät olleet oikein varmat jostakin, niin panivat arvaamalla ja melkein aina oikein. Lautasten ja lusikkain helinä suli vierasten äänekkääsen puheesen. Kirila Petrovitsch katseli iloisena pöytäänsä ja nautitsi täydellisesti onnestaan, että voi olla vieraanvarainen. Samassa tuli pihalle kuuden hevosen vetämät vaunut.
— Kuka se on? kysyi isäntä.
— Anton Pafnutitsch Spitsin, vastattiin.
Ovi aukeni ja Anton Pafnutitsch astui sisään kumarrellen, hymyillen ja aikoi juuri ruveta pyytämään anteeksi. Hän oli paksu, noin viidenkymmenen vuotias mies, pyöreäkasvuinen ja rupulin-arpinen. Lihava leuka koristi häntä.
— Lautaset tänne, huusi Kirila Petrovitsch, tee hyvin, Anton Pafnutitsch, ja istu sekä kerro, mikset ollut jumalanpalveluksessani ja päivällisiltäkin myöhästyit. Se ei juuri ole sinun mukaistasi: rakastathan sinä rukoilla Jumalaa ja syödä.
— Pyydän anteeksi, vastasi Anton Pafnutitsch, kiinnittäen liinaa takkinsa rinnuksiin, pyydän anteeksi, ystävä Kirila Petrovitsch, minä jo varhain lähdin matkaan, mutta en kerinnyt kymmentä virstaakaan, kun etupyörän rauta irtaantui melkein pois — mitäs tehdä? Onneksi oli lähellä kylä, mutta ennenkuin päästiin sinne ja löydettiin seppä, kun melkein kaikki olivat menneet pois, niin kului täsmälleen kolme tuntia — ei sitä voinut auttaa. En rohjennut matkustaa oikotietäkään Kistenevkan metsän läpitse, vaan kuljin kiertoteitä — —
— Ehe! keskeytti Kirila Petrovitsch, sinä et kuulemma olekkaan urhoollista lajia; mitä sinä pelkäsit?
— Kuinka, mitäkö pelkään, ystävä Kirila Petrovitsch, Dubrovskijahan minä pelkään. Ajatteleppas — joutua hänen kynsiinsä. Hän on sentään aika poika, ei jätä ketään rauhaan ja minulle hän antaisi kahdenkertaisesti.
— Mistä sinä, veliseni, sellaisen kunnian saisit?
— Kuinka, mistä, ystävä Kirila Petrovitsch, kas siitä Andrei Gavrilovitsch-vainajan oikeusjutusta. Enkö minä teidän hyväksenne … se on omantunnon ja oikeuden mukaan todistanut, että Dubrovskijt omistavat Kistenevkan ilman mitään oikeutta, ja vainaja (olkoon hänellä ilo taivaassa!) lupasi kotonaan tehdä lopun minusta, mutta poika näemmä pitääkin isänsä lupauksen. Tähän asti on Jumala kuitenkin ollut armollinen. Kaikkiaan on vaan yksi aittani ryöstetty, mutta ajatteleppas — ehkä tulee vielä talollekin.
— Kas talollasi niille tulee hauska elämä, huomautti KirilaPetrovitsch, ja se punainen laatikko on aivan täynnä.
— Mitä vielä, ystävä Kirila Petrovitsch, oli se täynnä, mutta nyt on aivan tyhjä.
— Aika valehtelija olet, Anton Pafnutitsch; kyllähän teidät tunnetaan; mihinkä sinä olisit rahasi pannut? Kotonasi elät kuin sika etkä huoli vieraista ja nyljet talonpoikiasi — osaathan sinä kyllä haalia kokoon.
— Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, ystävä Kirila Petrovitsch, mutisi Anton Pafnutitsch hymyillen, mutta mehän jo jumalauta poikkesimme aineesta — ja Anton Pafnutitsch alkoi painaa alas isännän pilkkaa rasvasen palan kanssa.
Kirila Petrovitsch jätti hänet ja kääntyi uuden ispravnikan puoleen, joka ensi kertaa oli hänen vieraanaan ja istui pöydän toisessa päässä opettajan vieressä.
— No, herra ispravnikka, osoittakaappas nyt rohkeuttanne ja ottakaa kiinni Dubrovskij.
Ispravnikka hölmistyi, kumarsi, hymyili, änkytti ja sai vihdoin soperretuksi: kyllähän koetamme, teidän ylhäisyytenne.
— Hm, koetamme. Kauvan olette koettaneet, mutta ette mitään toimeen saaneet.
— Se on totinen tosi, teidän ylhäisyytenne, vastasi peljästynyt ispravnikka.
Vieraat nauramaan.
— Rakastan tuota nuorukaista hänen avomielisyytensä tähden, sanoi Kirila Petrovitsch. Mutta sääli tulee vanhaa ispravnikkaa Taras Aleksejevitschiä. Jos häntä ei olisi poltettu, niin oltaisiin paikkakunnalla siivommin. Mutta mitä kuuluu Dubrovskijsta? Missä hän on viimeiseksi nähty?
— Minun luonani, Kirila Petrovitsch, kuului vastaukseksi kimakka naisen ääni, viime tiistaina hän oli luonani päivällisillä.
Kaikkein silmät kääntyivät Anna Savischna Globovaan, joka oli jotenkin yksinkertainen leski, mutta josta kaikki pitivät hänen vierasvaraisuutensa tähden.
— Tietäkäät, että minä kolme viikkoa sitten lähetin voutini viemään kirjettä postiin Vanjuschkalleni. Poikaani en hemmoittele, enkä ole tilaisuudessakaan hemmoitella, vaikka tahtoisinkin. Mutta tietänettehän itse, että kaartin upseerin tulee elää säätynsä mukaan, ja minä jaan kaikki tuloni hänen kanssaan. No, minä lähetin hänelle kaksi tuhatta ruplaa, vaikka Dubrovskij usein tuli mieleeni, ja ajattelin: kaupunki on lähellä, seitsemän virstan päässä, ehkä Jumala varjelee. — Illalla tulee voutini takaisin vaaleana, revittynä ja ilman hevosia. Minä voivottamaan; mitä tämä on, mitä sulle on tapahtunut? Hän valittamaan: hyvä ystävä Anna Savischna, rosvot ryöstivät minut, hengen tuskin jättivät. Itse Dubrovskij oli siellä ja aikoi hirttää minut, mutta sääli kuitenkin ja päästi; sitä vastoin vei kaikki, hevosen ja rattaat.
— Minä olin kuolla; Herra Jumala! kuinka käy Vanjuschkani? Ei auttanut mikään. Minä kirjoitin kirjeen, kerroin hänelle kaikki ja lähetin siunaukseni ilman ainoatakaan kopeekkaa.
— Kului viikko ja toinenkin. Äkkiä tulee pihalleni vaunut. Joku kenraali tahtoo tavata minua; tehkää hyvin. Luokseni tulee noin kolmenkymmenen viiden vuoden vanha mies, tumma, mustatukkainen ja parrakas — oikea Kulnevin kuva, sanoo olevansa vähä niinkuin miesvainajani Ivan Andrejevitschin ystävä ja virkatoveri; hän muka matkusti tästä eikä voinut olla poikkeamatta mieheni lesken luo, kun tiesi, että minä asun täällä. Minä kestitsin häntä Jumalan lahjoilla ja puhelin sitä ja tätä, vihdoin Dubrovskijstakin. Minä kerroin suruni hänelle. Kenraalini rypisti otsaansa. Se on kummallista, sanoi hän; minä olen kuullut, ett'ei Dubrovskij hätyytä kaikkia, vaan joitakuita rikkaampia, ja niittenkin kanssa vaan tekee tasajakoa, eikä putipuhtaaksi ryöstä. Ja murhasta ei häntä kukaan soimaa; eiköhän siinä liene erehdys? Käskekää kutsua voutinne. Mentiin hakemaan voutia. Hän tuli. Nähtyään kenraalin hän hämmästyi. Kerroppas, veliseni, millä tavalla Dubrovskij sinut ryösti, ja kuinka hän tahtoi sinut hirttää? Voutini alkoi vapista ja heittäytyi kenraalin jalkojen juureen. Isä, minä olen syyllinen, synti sai vallan — minä valehtelin. Jos niin on, vastasi kenraali, niin kerroppas rouvalle, kuinka kaikki oikein tapahtui; minä kuuntelen. Vouti ei voinut tointua. No, mitä, jatkoi kenraali; missä sinä kohtasit Dubrovskijn? Kahden männyn luona, isä, kahden männyn luona. Mitä hän sinulle sanoi. Hän kysyi minulta, kenen palvelija olen, mihin ja mitä varten menen. No, ja sitten. Sitten vaati hän kirjeen ja rahat. Minä annoin hänelle kirjeen ja rahat. Ja hän? No — ja hän — — isä, minä olen syyllinen. No mitä hän teki? Hän antoi minulle rahat ja kirjeen ja sanoi: mene Jumalan nimeen ja vie nämät postiin. Oi, isä, minä olen syyllinen! Kyllä minä sinusta selvän teen, sanoi kenraali uhkaavasti. Ja te, rouvaseni, käskekää etsiä tämän varkaan arkusta ja antakaa hän minun käsiini, minä hänet opetan. Minä aavistin, kuka hänen ylhäisyytensä oli. Minun ei auttanut ruveta väittämään häntä vastaan. Kuskit sitoivat taloudenhoitajan ajopenkkiin, rahat löydettiin; kenraali söi päivällistä luonani ja matkusti heti pois vieden voudin mukanaan. Vouti löydettiin seuraavana päivänä tammeen sidottuna ja revittynä, kuin niinipuu.
Kaikki, ja etenkin neitoset, kuuntelivat ääneti Anna Savischnan kertomusta. Monet neitosista salaa onnittelivat Dubrovskija, nähden hänessä romantillisen sankarin. Niitten onnittelijain joukossa oli etenkin Maria Kirilovna, innokas haaveksija, jonka Kadliff oli täyttänyt salaisella pelolla.
— Ja sinä Anna Savischna luulet, että sinun luonasi oli itse Dubrovskij? kysyi Kirila Petrovitsch. Entä jos erehdyt. En tiedä, kuka oli vieraanasi, mutta Dubrovskij ei se kumminkaan ollut.
— Kuinka, hyvä ystävä, ett'ei se ollut Dubrovskij? kukahan sitten, ellei juuri hän, pysäytä matkustavia ja rupea niitä tarkastelemaan?
— En tiedä, mutta ei ainakaan se ollut Dubrovskij. Minä tunsin hänet lapsena enkä tiedä, jos hänen hiuksensa sen jälkeen ovat tulleet mustiksi, silloin ne ainakin olivat kiharaiset ja vaaleat. Mutta varmaan tiedän, että Dubrovskij on viittä vuotta Maschaani vanhempi ja että hän siis on noin kahdenkymmenen kolmen, eikä kolmenkymmenen viiden vuotias.
— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne, huusi ispravnikka, minulla on mukanani Vladimir Dubrovskijn tunnusmerkit paperilla. Niissä on selvään sanottu, että hän on kahdenkymmenen kolmen vanha.
— Ah! huusi Kirila Petrovitsch, sattui paikalleen, lukekaappas ne, me kuuntelemme. Jos hän tulee vastaamme, niin ei hän pakoon pääse.
Ispravnikka otti taskustaan jotenkin likaisen paperikappaleen, levitti sen ja alkoi lukea. Dubrovskijn entiset alustalaiset olivat ilmoittaneet hänen tuntomerkkinsä:
"Hän on 23 vuotias, keskikokoinen, kasvot hienot, parta ajeltu, silmät tummanruskeat, hiukset tummat, nenä suora. Erityisiä tunnusmerkkejä ei ole."
— Nekö vaan? kysyi Kirila Petrovitsch.
— Ne vaan, sanoi ispravnikka, pannen paperin kokoon.
— Toivotan onnea, herra ispravnikka; kas se vasta on paperi. Noitten tuntomerkkien nojalla ei teidän ole viisasta etsiä Dubrovskija! Kukahan ei olisi keskikokoinen, kenellä ei olisi tummia hiuksia, suoraa nenää tai tummanruskeita silmiä? Lyönpä vetoa, että kolme tuntia peräkkäin voit puhella itse Dubrovskijn kanssa tietämättä, kenen Jumala on tiellesi johdattanut. Ovathan ne virkamiehemme aika viisaita.
Ispravnikka pani rauhallisesti paperin taskuunsa sekä ryhtyi ääneti hanhen ja kaalin kimppuun. Sillä välin kerkesivät palvelijat muutamia kertoja käymään ympäri täyttämässä jokaisen vieraan lasin. Muutamia pulloja viiniä avattiin ja nautittiin mielihyvällä samppanjan nimellä. Kasvot alkoivat tulla punaisemmiksi, puhe äännekkäämmäksi, sekavammaksi ja iloisemmaksi.
— Ei, jatkoi Kirila Petrovitsch, me emme enää saa sellaista ispravnikkaa, kuin Taras Aleksejevitsch-vainaja oli; hän oli taitava ja älykäs. Sääli, että poltettiin sellainen poika. Hänen kynsistään ei olisikaan päässyt ainoakaan koko rosvojoukosta. Hän olisi pyydystänyt kaikki viimeiseen mieheen, eikä itse Dubrovskijkaan olisi päässyt. Taras Aleksejevitsch olisi ottanut kyllä häneltä rahoja, mutta ei häntä itseäkään olisi päästänyt. Sellainen oli vainajan tapa. Mutta ei auta mikään. Nähtävästi minun on ryhtyminen asiaan ja meneminen väkineni rosvoja vastaan. Ensi työkseni on minun kerättävä kaksikymmentä miestä, niin ne kyllä puhdistavat metsän rosvoista; väkeni ei ole arkaa, joka mies tohtii käydä karhun kimppuun, ja rosvoja eivät he väistä.
— Onko karhunne terveenä, ystävä Kirila Petrovitsch? kysyi Anton Pafnutitscb, muistaen samalla karvaisen toverinsa sekä muutamia ilveitä, joitten uhrina hänkin kerran oli ollut.
— Nallen päivät ovat päättyneet, vastasi Kirila Petrovitsch, hän sai kunniakkaan kuoleman vihollisen käden kautta. Tuolla on hänen voittajansa! — Kirila Petrovitsch osotti ranskalaista opettajaa. — Hän kosti puolestasi … saanhan luvan mainita … muistatko?
— Miksi en muistaisi, sanoi Anton Pafnutitsch, muistanpa hyvinkin. Siis on nalle kuollut … sääli on nallea, on jumal'auta sääli! kuinka huvittava hän oli ja kuinka viisas! toista sellaista ei ole helppo löytää. Mutta miksi mussiö tappoi hänet?
Suurella mielihyvällä alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisensa urotyötä, sillä hänelle sattui onnellinen tilaisuus kerskailla kaikesta, mitä hänellä oli. Vieraat kuuntelivat uteliaisuudella kertomusta nallen kuolemasta ja katselivat kummastuksella De Forgea, joka ei epäillytkään, että kertomus koski hänen urhoollisuuttaan. Hän istui vaan rauhallisesti paikallaan ja teki huomautuksia rieholle kasvatilleen.
Päivälliset, jotka olivat kestäneet lähes kolme tuntia, loppuivat vihdoin. Isäntä pani käsiliinansa pöydälle, kaikki nousivat ja menivät vierashuoneesen, jossa kahvi, kortit ja juomat, jotka olivat yhtä mainiota lajia, kuin pöydässäkin, odottivat heitä.
Kymmenes luku.
Noin seitsemän aikaan illalla tahtoivat muutamat vieraat lähteä, mutta punssin vaikutuksesta iloinen isäntä käski sulkea portit sekä ilmoitti, ettei hän päästä ketään pois ennen aamua.
Pian kajahteli soitanto, ovi avattiin saliin, — ja tanssit alkoivat. Isäntä istui lähimpäin tuttaviensa kanssa nurkassa tyhjentäen lasin toisensa perässä ja ihaellen nuorien iloa. Vanhemmat naiset löivät korttia. Kavaljeereja oli vähemmän kuin daameja, kuten ainakin sellaisissa paikoissa, mihin ei ole majoitettu jotakin ulanilaista brikaadia; kaikki mieshenkilöt, jotka osasivat tanssia, olivat kutsutut. Opettaja oli ylinnä, kaikki neitoset halusivat tanssia hänen kanssaan sekä tekivät sen keksinnön, että hänen kanssaan oli erittäin keveä tanssia valssia. Muutamia kertoja pyöritti hän Maria Kirilovnaa — ja muut neitoset tekivät heistä ilkkuen havainnoita. Puoliyön aikana käski väsynyt isäntä lopettaa tanssit, toimitti illallista ja meni itse nukkumaan.
Kirila Petrovitschin poistuttua tuli seurustelu vapaammaksi ja vilkkaammaksi; kavaljeerit rohkenivat mennä istumaan naistensa viereen; neitoset naureskelivat ja kuiskuttelivat vieruskumppaniensa kanssa; koko aterian ajan puhelivat naiset kovalla äänellä. Herrat joivat, väittelivät ja naureskelivat; sanalla sanoen illallinen oli erittäin hupainen ja jätti jälkeensä paljon hauskoja muistoja.
Oli kuitenkin eräs henkilö, joka ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Se oli Anton Pafnutitsch, joka synkkänä ja ääneti istui paikallaan, söi hajamielisesti ja näytti hyvin rauhattomalta. Rosvojutut eivät antaneet hänelle rauhaa, Me saamme pian nähdä, että hänellä oli täysi syy pelätäkin.
Anton Pafnutitsch, joka oli ottanut Jumalan todistajakseen siihen, että punainen rahalipas oli tyhjä, ei valehdellut eikä tehnyt syntiä: punainen lipas oli todellakin tyhjä. Hän oli pannut setelit, joita siinä säilytti, nahkaiseen pussiin, jota aina piti paidan alla rinnallaan. Tällä varokeinollaan sai hän johonkin määrään poistetuksi epäluottamuksensa kaikkiin ihmisiin ja ainaisen pelkonsa. Mutta kun hänen täytyi jäädä yöksi vieraasen taloon, pelkäsi hän, että hän saisi sijansa jossakin yksinäisessä huoneessa, johonka varkaat helposti voisivat hiipiä. Senpätähden etsi hän silmillään luotettavaa toveria ja valitsi vihdoin De Porgen. Tämän ulkomuoto, joka ilmaisi voimaa, ja urhoollisuus, jota hän oli osoittanut karhuhuoneessa, jota Anton Pafnutitsch raukka ei kauhutta voinut muistella, päättivät vaalin. Pöydästä noustua alkoi Anton Pafnutitsch hääriä nuoren ranskalaisen ympärillä rykien ja yskien ja kääntyi vihdoin pyynnöllä hänen puoleensa.
— Hm, hm, enkö minä voisi, mussiöö, olla yötä teidän kamarissanne, sillä näethän…
— Que desire monsieur? kysyi De Forge, kumartaen kohtelijaasti.
— Äh, vahinko vaan! sinä mussiöö et vielä ole oppinut venättä. Sche ve, muaa sche vu kusche, ymmärrätkö?
— Monseur, vous n'avez qu'á ordonner, vastasi De Forge.
Anton Pafnutitsch, joka oli hyvin tyytyväinen ranskan taitoonsa, meni heti valmistautumaan.
Vieraat hyvästelivät ja jokainen meni omaan kammariinsa. AntonPafnutitsch meni opettajan kanssa sivurakennukseen. Yö oli pimeä. DeForge kulki edellä lyhty kädessä, Anton Pafnutitsch hänen perässääntuon tuostakin pidellen, oliko rahakukkaro vielä rinnallaan.
Sivurakennukseen tultuaan sytytti opettaja kynttilän ja kumpikin alkoi riisuutumaan. Anton Pafnutitsch käveli lattialla tarkastellen lukkoja ja ikkunoita ja pudistellen päätään, kun tarkastus ei antanut hyviä toiveita turvallisuudesta. Oven voi sulkea ainoastaan yhdellä telineellä, eikä ikkunoissa ollut kahdenkertaisia puitteita. Hän aikoi ruveta valittamaan siitä De Forgelle, mutta hänen ranskan taitonsa oli riittämätön niin laajaperäiseen selitykseen. Ranskalainen ei ymmärtänyt häntä, ja Anton Pafnutitschin täytyi jättää valituksensa. Heidän vuoteensa olivat vastatusten, molemmat panivat maata ja opettaja sammutti kynttilän.
— Purkua vu sammutta, purkua vu sammutta? huusi Anton Pafnutitsch, liittäen vahingossa ranskaan omakielisiä sanojaan. — Minä en voi dormire pimeässä.
De Porge ei ymmärtänyt hänen huudahduksiaan, toivotti vaan hyvää yötä.
— Kirottu mies! murisi Spitsin, käärien peittoa ympärilleen. Kuka hänen käski kynttilän sammuttaa. Sitä pahempi. — Minä en voi nukkua ilman tulta. Mussiöö, mussiöö, jatkoi hän, sche ve avek vu parle. Mutta ranskalainen ei vastannut, vaan alkoi pian kuorsata.
— Ranskalainen peto jo kuorsaa, ajatteli Anton Pafnutitsch, mutta minä en saa unta silmiini: entä jos varkaat tulisivat sisään ovesta tai ikkunasta, niin ei tuota petoa saisi tykin laukauksellakaan hereille. Mussiöö, mussiöö! — perkele vieköön sinut!
Anton Pafnutitsch vaikeni. Väsymys ja viinin höyryt vihdoin voittivat hänen pelkonsa. Hän alkoi uinua ja vaipui vihdoin syvään uneen.
Hän heräsi ihmeellisellä tavalla. Unen läpitse tunsi hän, että joku hiljaa tarttui hänen paidankaulukseensa. Anton Pafnutitsch avasi silmänsä ja näki kuun vaaleassa aamuvalossa edessään De Porgen. Ranskalaisella oli toisessa kädessään taskupistooli ja toisella irroitti hän kukkaroa. Anton Pafnutitsch meni tainnuksiin.
— Kes ke se, mussiöö, kes ke se? sopersi hän vihdoin vapisevalla äänellä.
— Hiljaa, suu kiinni! vastasi opettaja puhtaalla venäjänkielellä: hiljaa! — taikka olette hukassa. Minä olen Dubrovskij.
Yhdestoista luku.
Lukijan luvalla palaamme tapauksiin, jotka sattuivat ennen äskenmainittuja ja joista emme vielä ole ehtineet puhumaan.
Kestikievaritalossa, josta me jo olemme maininneet, istui rauhallinen ja vaatimaton mies. Hän oli joko aateliton tai muukalainen, s.o. henkilö, joka ei saa ääntään kuultavaksi majapaikoissa. Hänen ajopelinsä olivat pihalla odottaen rasvaamista. Siinä oli pieni matkalaukku, joka todisti omistajansa vähävaraisuutta. Matkustaja ei pyytänyt kahvia eikä teetä, vaan katseli ikkunasta, vihellellen emännän suureksi mielipahaksi, emännän, joka oli toisessa huoneessa.
— No nyt Jumala lähetti pillipiiparin, jupisi hän puoli-ääneen, äh, yhä vaan viheltää, jospa jo herkeisikin.
— No mitä pahaa se on, antaa hänen viheltää, sanoi kestikievari.
— No, mitä pahaa? intti vihastunut akka; etkö huomaa tunnusmerkkejä?
— Mitä tunnusmerkkejä? Ettäkö viheltäjillä ei ole rahaa? Äh,Pahomovna, viheltäkööt tai ei, mutta rahaa ei ole, kun ei ole.
— Päästä sinä vaan hänet, Sidoritsch. Sinulla näkyy olevan halu pettää hänet. Anna hänelle hevoset ja menköön hän hiiteen.
— Odottakoon hän vaan, Pahomovna; tallissa on kaikkiaan kolme kolmivaljakkoa, neljännen tarvitsee levätä. Ajatteleppas, jos tulee hyviä matkustajia; minä en tahdo omalla päälläni vastata ranskalaisen edestä. Hei! tuolla onkin jo! tuolla tulee! He, he, he, ja kuinka nopeasti ajaa; eihän vaan liene joku kenraali?
Vaunut pysähtyivät rappujen eteen. Palvelija hyppäsi ajopenkiltä, avasi oven ja samassa nuori mies, puettuna sotilaan päällystakkiin ja valkeaan lakkiin, astui kestikievarin luo. Hänen perässään toi palvelija sisään pienen lippaan, jonka pani ikkunalle.
— Hevosia! huusi upseeri käskevällä äänellä.
— Heti! vastasi kestikievari, entäs passi.
— Minulla ei ole passia. Minä matkustan sivullepäin… Etkö tunne minua?!
Kestikievari juoksi nopeasti kiirehtimään kyytimiehiä. Nuori mies alkoi kävellä pitkillä askelilla huoneessa, meni toiseen huoneesen ja kysyi hiljaa emännältä: "kuka tuo matkustaja on?"
— Jumalako sen tiesi, vastasi emäntä, joku ranskalainen kai; jo viidettä tuntia on hän odottanut hevosia ja vihellellyt. Alkaa jo suututtamaan tuo kirottu.
Nuori mies alkoi puhua matkustajan kanssa ranskaa.
— Mihinkä suvaitsette matkustaa? kysyi hän.
— Läheiseen kaupunkiin, vastasi ranskalainen. Sieltä matkustan erään tilanomistajan luo, joka näkemättään minua on ottanut minut palvelukseensa. Minä aioin jo tänään olla paikalla, mutta herra kestikievari on näemmä päättänyt toisin. Tässä maassa on vaikea saada hevosia, herra upseeri.
— Kenen tilanomistajan luo te ai'otte? kysy upseeri.
— Troekurovin, vastasi ranskalainen.
— Troekurovin? Millainen mies se Troekurov on?
— Ma foi, monsieur. Minä olen kuullut hänestä vähän hyvää. Sanovat, että hän on ylpeä ja itsepintainen herra, ankara käytöksessään kotoväkeään kohtaan, jotta kukaan ei voi miellyttää häntä, jotta kaikki vapisevat kuullessaan hänen nimensä, jott'ei hän opettajiakaan (avec les Outschitels) kursaile.
— Armahda! ja te tahdotte mennä sellaisen hirviön luokse?
— Mikäs auttaa, herra upseeri? Hän tarjoo minulle hyvän palkan, 3000 ruplaa vuodessa ja vapaan ylöspidon. Ehkä minä tulen onnellisemmaksi muita. Minulla on vanha äiti. Puolen palkastani lähetän hänelle; toisesta puolesta voin viidessä vuodessa koota pienen pääoman, joka on välttämätön, kun tahdon tulla kenestäkään riippumattomaksi — ja silloin, bon soir, menen Pariisiin ja ryhdyn siellä kauppatoimiin.
— Tunteeko teitä kukaan Troekurovin talossa? kysyi upseeri.
— Ei kukaan. Hän kirjoitti minut Moskovasta erään ystävänsä välityksellä, jonka kokki oli minun kansalaiseni; tämä suositti minua. Tietäkää, että minun ei pitänyt valmistua opettajaksi, vaan sokurileipuriksi; mutta minulle sanottiin, että teidän maassanne opettajan toimi ei ole edullisempaa…
Upseeri vaipui ajatuksiinsa. — Kuulkaa, keskeytti hän, mitä jos tuon tulevaisuutenne sijasta teille tarjottaisiin 10,000 ruplaa käteisessä rahassa sillä ehdolla, että te heti matkustaisitte Pariisiin.
Ranskalainen katseli kummastuneena upseeria, hymyili ja pudisti päätään.
— Hevoset ovat valmiina! huusi sisääntullut kestikievari. Palvelija vakuutti samaa.
— Heti, vastasi upseeri. Menkää ulos hetkeksi. (Kestikievari ja palvelija menivät). Minä en tee pilaa, jatkoi hän ranskaksi; 10,000 ruplaa voin antaa teille. Tarvitsen ainoasti teidän paperinne ja vaadin, että menette pois. Samassa aukasi hän lippaan ja otti siitä muutamia setelipakkoja.
Ranskalainen räpytteli silmiään. Hän ei tiennyt, mitä ajattelisi. — Että menisin pois … minun paperini, kertoi hän kummastellen. No tuossa on paperini … mutta te teette pilaa? Mitä te teette papereillani?
— Se ei ole teidän asianne. Minä kysyn: suostutteko, vai ette?
Ranskalainen, joka ei vieläkään uskonut korviaan, ojensi paperinsa nuorelle upseerille, joka silmäili ne nopeasti läpitse.
— Teidän passinne … hyvä; suosituskirje — katsotaanpas; papinkirja — mainiota. No tuossa on rahanne, menkää takaisin. Hyvästi.
Ranskalainen oli kuin puusta pudonnut. Upseeri palasi takaisin.
— Minä olin unohtaa tärkeimmän asian; antakaa kunniasananne, että tämä jää vaan meidän salaisuudeksemme — kunniasananne!
— Kunniasanani annan, vastasi ranskalainen. Mutta mitä teen minä ilman papereita?
— Ilmoittakaa ensimmäisessä kaupungissa, että Dubrovskij on ryöstänyt teidät. Teitä uskotaan ja annetaan teille tarpeelliset todistukset. Hyvästi, Jumala suokoon, että pian pääsisitte Pariisiin ja tapaisitte äitinne terveenä.
Dubrovskij meni ulos, istui vaunuihin ja lähti. Kestikievari katseli ikkunasta, ja kun vaunut olivat menneet, kääntyi hän vaimoansa päin ja huusi:
— Pahomovna! tiedätkö mitä? ettei tuo vaan ollut Dubrovskij.
Emäntä hyökkäsi ikkunalle, mutta se oli jo myöhäistä, Dubrovskij oli jo kaukana. Hän rupesi torumaan miestään.
— Etkö ollenkaan pelkää Jumalaa, miks'et sanonut sitä minulle ennen, minä olisin edes saanut nähdä Dubrovskijn, mutta nyt saat odottaa, että hän enää palaa. Sinulla ei ole omaatuntoa, oikein ilman omaatuntoa olet.
Ranskalainen seisoi kuin puusta pudonnut. Puhelu upseerin kanssa, rahat, kaikki tuntui unennäöltä. Mutta setelipakat olivat hänen taskussaan ja vakuuttivat kauniisti, että tuo ihmeellinen tapaus oli todellakin tapahtunut.
Hän päätti ottaa hevoset kaupunkiin. Kyytimies ajoi käyden ja vasta yöllä saavuttiin kaupunkiin.
Saatuansa ranskalaisen paperit tuli Dubrovskij rohkeasti, kuten jo olemme nähneet, Troekurovin luo ja jäi asumaan hänen taloonsa. Olkootpa hänen aikeensa mitkä tahansa (jälkeenpäin saamme ne tietää) mutta hänen käytöksessään ei ollut mitään moitittavaa. Tosi on, että hän sangen vähän huolehti pienen Saschan kasvatuksesta, antoi hänelle täyden vapauden mellastella, eikä ankarasti kuulustellut läksyjä, jotka olivat vaan annetut muodon vuoksi. Sitävastoin seurasi hän suurella ahkeruudella Maria Kirilovnan musikaalisia edistyksiä ja usein tuntikausia istui hänen kanssaan pianon ääressä. Kaikki rakastivat nuorta opettajaa: Kirila Petrovitsch hänen rohkeutensa ja ketteryytensä tähden metsästyksessä, Maria Kirilovna hänen loppumattoman intonsa ja orjamaisen huomaavaisuutensa tähden, Sascha sentähden, että tämä ei välittänyt hänen kujeistaan ja palvelijat taas hänen hyvyytensä ja anteliaisuutensa tähden, joka silminnähtävästi ei ollut sopusoinnussa hänen asemansa kanssa. Itse hän näytti olevan kiintynyt koko perheesen ja piti itseään jo sen jäsenenä.
Tuon muistettavan juhlan ja sen ajan välillä jolloin hän oli astunut opettajatoimeensa, oli kulunut noin kuukausi, eikä kukaan aavistanut, että tuossa nuoressa, rauhallisessa ranskalaisessa piili hirveä rosvo, jonka nimi herätti kauhua kaikissa ympäristön aatelisissa. Koko tänä aikana ei Dubrovskij poistunut Pokrovskojesta, mutta puheet hänen rosvoilemisestaan eivät silti tauonneet, kiitos siitä kylien asukkaitten luovalle mielikuvitusvoimalle, tai ehkä hänen joukkonsa oli toimessaan, vaikka päällikkö olikin poissa. Kun Dubrovskij oli samassa huoneessa yötä miehen kanssa, jota hän voi pitää persoonallisena vihollisena niin ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän tiesi, että tällä oli rahoja ja päätti ottaa ne. Me olemme jo nähneet, kuinka hän hämmästytti Anton Pafnutitsch-raukan muuttamisellaan opettajasta rosvoksi.
Ranskalainen käski seisauttamaan hevoset jo ennen tullia, jossa vahdin sijasta oli vaan rappeutunut vahtikoppi, astui ajopeleistä ja läksi astumaan jalan koeteltuaan merkeillä selittää ajomiehelle, että hän lahjoittaa ajopelit ja matkalaukkunsa tälle juomarahoiksi. Ajomies hämmästyi yhtä paljon hänen antelijaisuudestaan, kuin itse ranskalainen oli hämmästynyt Dubrovskijn tarjouksesta. Tästä anteliaisuudesta ajomies kuitenkin päätti, että "saksalainen" oli tullut hulluksi, kiitti syvästi kumarrellen häntä ja piti parempana olla menemättä kaupunkiin asti, vaan palata erääseen tunnettuun huvittelupaikkaan, jonka isäntä oli hänen ystävänsä. Täällä vietti hän koko yön ja palasi vasta seuraavan päivän aamuna paljailla hevosilla ilman ajopeliä ja matkalaukkua kotiinsa kasvot pöhistyneinä ja silmät punaisina.
Kahdestoista luku.
Kului muutamia päiviä ilman mainittavampaa tapausta. Pokrovskojen kylän asukkaitten elämä oli yksitoikkoista. Kirila Petrovitsch kävi joka päivä metsästämässä; lukeminen, kävelyt ja musikaaliset harjoitukset veivät Maria Kirilovnan ajan, etenkin musiikkitunnit. Hän tunsi, että hänen sydämensä oli tullut eriskummalliseksi ja tunnusti suureksi harmikseen, että se ei ollut välinpitämätön nuoren ranskalaisen suhteen. Ranskalainen taas puolestaan ei mennyt kunnioituksen eikä ankaran säädyllisyyden rajojen ylitse ja rauhoitti sillä tytön ylpeyttä ja pelokkaita epäluuloja. Yhä suuremmalla luottavaisuudella antautui tyttö tunteittensa valtaan. Hän ikävöitsi De Forgea, kun tämä oli poissa, ja tämän seurassa ollessaan hänellä aina oli puhelemista De Porgen kanssa. Hän kyseli tämän mielipidettä kaikessa ja oli aina samaa mieltä tämän kanssa. Ehkä tyttö ei ollutkaan vielä oikein rakastunut, mutta niin lähellä hän oli kuitenkin, että ensimmäisessä kommelluksessa tai äkkinäisessä onnen käänteessä lemmen liekin täytyi leimahtaa hänen sydämessään.
Kerran kun Maria Kirilovna tuli saliin, jossa opettaja odotti häntä, niin huomasi hän kummakseen, että tämän vaaleilla kasvoilla oli jokin levottomuuden ilme. Hän avoi pianon ja soitti muutamia kappaleita. Dubrovskij taas valitellen päätään kipeäksi pyysi anteeksi sekä keskeytti oppitunnin. Sulkeissaan nuottikirjoja antoi hän tytölle salaa kirjelipun. Kerkeämättä ajattelemaan otti Maria Kirilovna sen, mutta katui samassa silmänräpäyksessä. Dubrovskij ei enää ollut salissa. Maria Kirilovna meni huoneesensa, avoi kirjeen ja luki seuraavan:
"Tulkaa tänään kello seitsemän puron luo lehtimajaan, minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne".
Tämä herätti tytössä kiihkeän utelijaisuuden. Hän oli jo kauvan odottanut tunnustusta toivoen ja peljäten samassa sitä. Hänen olisi ollut hupaista kuulla vahvistusta siihen, jota aavisti, mutta toiselta puolen tunsi hän, että hänelle oli sopimatonta kuulustella tuollaista ilmoitusta mieheltä, jonka ei säätynsä tähden koskaan olisi pitänyt toivoman saavansa hänen kättään. Hän päätti kuitenkin mennä yhtymäpaikkaan ja vapisi samalla. Millä tavalla hän ottaisi vastaan opettajan tunnustuksen, ylimysmäisellä muuttumuksellako, vaiko lupaamalla vaan ystävyyttään, tai iloisella pilalla, vai äänettömällä osanottavaisuudellako? Sillä välin hän ehtimiseen katsoi kelloa. Tulet sytytettiin. Kirila Petrovitsch istui pelaamaan vierailevain naapuriensa kanssa. Pöytäkello löi neljännestä vailla seitsemän — — ja Maria Kirilovna meni hiljaa portille, katseli joka taholle ympärilleen ja juoksi puutarhaan.
Ilta oli pimeä ja taivas pilvien peitossa. Parin askeleen päässä ei voinut eroittaa mitään. Mutta Maria Kirilovna kulki pimeässä sen tuttuja polkuja ja oli pian lehtimajan luona. Täällä pysähtyi hän rauhoittuakseen ja tullakseen Dubrovskijn eteen tyynimielisenä ja hätäilemättömänä. Mutta Dubrovskij olikin jo hänen edessään.
— Kiitän teitä, sanoi hän hiljaisella äänellä, että noudatitte pyyntöäni. Olisin tullut epätoivoon, jos ette olisi suostunut.
Maria Kirilovna vastasi valmistamallaan tavalla:
— Minä toivon, ett'ette saata minua katumaan hyväntahtoisuuttani.
Dubrovskij oli vaiti ja, kuten näytti, koetti hillitä tunteitaan.
— Asianhaarat vaativat … minun täytyy jättää teidät, sanoi hän vihdoin, ehkä te pian kuulette … mutta ennenkuin eroamme pitää minun itse ilmaista itseni teille.
Maria Kirilovna ei vastannut mitään. Näissä sanoissa luuli hän olevan esipuheen tunnustukseen.
— Minä en ole se, joksi te minua luulette, jatkoi Dubrovskij, minä en ole ranskalainen De Forge — minä olen Dubrovskij.
Maria Kirilovna huudahti.
— Jumalan tähden, älkää peljätkö; teidän ei tarvitse peljätä minun nimeäni. Niin, minä olen se onneton, jolta isänne ryösti leivän ja jonka hän ajoi isänsä talostaan sekä pakotti rosvoamaan maanteillä. Mutta teidän ei tarvitse peljätä minua ei itsenne eikä hänen tähtensäkään. Kaikki on päättynyt — minä olen antanut hänelle anteeksi. Ensimmäisen verityöni olisi pitänyt kohdata häntä. Minä kävelin hänen talonsa ympärillä määräten paikan, josta tulipalon pitäisi leimahtaman, etsien tien hänen makuuhuoneesensa ja ajatellen, mitenkä sulkisin häneltä tien pakoon pääsemästä. Samassa menitte te sivutseni, kuten taivaan enkeli, ja sydämeni leppyi. Minä ymmärsin, että talo, jossa te asutte, on pyhä, ja ett'ei yksikään, joka on teidän verisukulaisenne, kuulu minun kiroukseni alle. Minä luovuin kostosta, kuten hulluudesta. Päivät pitkät kävelin minä Pokrovskojen puutarhain seutuvilla toivossa nähdä kaukaa teidän valkean pukunne. Kun te olitte varomattomasti kävelyretkillänne, niin minä seurasin teitä hiipien pensaalta toiselle onnellisena mielessäni, että suojelen teitä, että teillä ei ole vaaraa siellä, missä minä salaisesti oleskelen. Vihdoin tuli tilaisuus — minä tulin asumaan taloonne. Nämät kolme viikkoa ovat olleet minulle onnen päiviä; ja niitten muisto on tekevä vastaisen elämäni katkeraksi… Tänään sain minä sanan, jonka jälkeen minun on mahdoton enää jäädä. Minä erkanen teistä tänään, heti paikalla… Mutta sitä ennen täytyi minun ilmoittaa itseni teille, jott'ette kiroisi minua ettekä halveksisi. Muistelkaa joskus Dubrovskija. Tietäkää, että hän oli syntynyt toista tarkoitusta varten, että hänen sielunsa ymmärsi rakastaa teitä, ettei koskaan…
Samassa kuului kimakka vihellys ja Dubrovskij vaikeni. Hän tarttui tytön käteen ja painoi sen tulisille huulilleen. Taas kuului vihellys.
— Hyvästi, sanoi Dubrovskij, minua kutsutaan. Yksi ainoa minuutti voi saattaa minut perikatoon.
Hän meni… Maria Kirilovna seisoi liikkumatta. Dubrovskij palasi ja otti uudestaan häntä kädestä.
— Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus, ettekä keltään voi odottaa apua eikä suojaa, niin lupaatteko siinä tapauksessa kääntyä minun puoleeni, vaatia minulta kaikkea pelastustanne varten? Lupaatteko käyttää minun apuani?
Maria Kirilovna oli ääneti ja itki. Vihellys kuului kolmannen kerran.
— Te murratte sydämeni! huusi Dubrovskij, minä en jätä teitä, ennenkuin vastaatte. Lupaatteko tai ei?
— Lupaan, kuiskasi tyttö-raukka.
Monet tunteet riehuivat Maria Kirilovnassa, kun hän palasi puutarhasta. Hänestä näytti, että pihalla oli paljon väkeä, portaiden edessä oli kolmivaljakko, ihmiset juoksivat ja koko talo oli liikkeessä. Kaukaa kuuli hän Kirila Petrovitschin äänen ja kiirehti huoneesensa peläten, että hänen poissa-olonsa huomataan. Salissa kohtasi hänet Kirila Petrovitsch; vieraat ympäröivät tuon tutun ispravnikkamme ja tekivät hänelle kysymyksiä. Ispravnikka, joka oli matkapuvussa ja aseissa kiireestä kantapäähän asti, vastasi salaperäisellä ja epävarmalla tavalla.
— Missä sinä olit, Mascha, kysyi Kirila Petrovitsch, näitkö herra DeForgea?
Töin tuskin voi Mascha vastata kieltävästi.
— Ajatteleppas, kun ispravnikka tuli vangitsemaan häntä ja vakuuttaa, että hän on itse Dubrovskij.
— Kaikki tunnusmerkit, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka kohtelijaasti.
— Oh, veliseni, keskeytti Kirila Petrovitsch, mene nyt tunnusmerkkeinesi, sinä tiedät minne. Minä en anna ranskalaistani sinulle, ennenkuin itse olen tutkinut asiaa. Miten voi uskoa Anton Pafnutitschin sanoihin, tuon pelkurin ja moukan juttuihin. Hänestä näytti, että opettaja tahtoi rosvota hänet; miks'ei hän sitten samana aamuna maininnut minulle siitä sanaakaan…
— Ranskalainen peljätti häntä, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka, ja pakotti hänet vannomaan, että on ääneti.
— Lörpötyksiä, päätti Kirila Petrovitsch, kohta minä selvitän kaikki.Missä on opettaja? kysyi hän sisään tulleelta palvelijalta.
— Häntä ei mistään löydy, vastasi palvelija.
— No, hakekaa häntä! huusi Troekurov, joka jo alkoi epäillä.
— Näytäppäs niitä mainioita tunnusmerkkejäsi, sanoi hän ispravnikalle, joka heti antoi paperin.
— Hm, hm, 23 vuotta j.n.e. Niin se on, mutta ei se vielä mitään todista. Entäs opettaja?
— Ei löydetä, oli taas vastaus.
Kirila Petrovitsch alkoi jo tulla rauhattomaksi. Maria Kirilovna ei ollut elävän eikä kuolleen näköinen.
— Sinä olet vaalea, Mascha, huomautti isä, sinut peljätettiin.
— Ei isä, vastasi Mascha, päätäni vaan särkee.
— Mene, Mascha, huoneesesi ja rauhoitu.
Mascha suuteli isänsä kättä ja meni kiiruimmiten huoneesensa. Siellä heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi itkeä saaden hermoheikkoisuuden kohtauksen. Palvelijattaret juoksivat hänen luokseen, riisuivat hänet ja saivat töintuskin virvoitetuksi kylmällä vedellä ja kaikilla mahdollisilla lääkkeillä. Hän asetettiin levolle ja pian vaipui hän uneen.
Ranskalaista ei löydetty. Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin laattialla ja vihelsi tuimaan: "Voiton huudot kaikukohot". Vieraat kuiskailivat keskenään; ispravnikka näytti konnalta; ranskalaista ei löytynyt. Ehkä oli päässyt piiloon saatuaan varoituksen. Mutta keltä ja kuinka? se jäi salaisuudeksi.
Kello löi yksitoista, eikä kenenkään mieleen tullut nukkuminen. Vihdoin sanoi Kirila Petrovitsch vihaisesti ispravnikalle:
— No mitä? ethän vaan aikone aamuun asti tänne jäädä; ei minun taloni ole mikään kestikievari. Ei sinun sukkeluudellasi Dubrovskija saada kiinni, jos tuo olikin Dubrovskij. Mene kotiisi ja ole vast'edes nopeampi. Ja jo on teidänkin aikanne mennä kotiin, jatkoi hän, kääntyen vieraisiin. Käskekää valjastaa; minä tahdon nukkua.
Näin epäkohtelijaasti jätti Troekurov vieraillensa hyvästi.
Kolmastoista luku.
Joitakuita aikoja kului ilman mitään merkillisempää tapausta. Mutta seuraavan kesän alussa sattui suuria mullistuksia Kirila Petrovitschin talossa.
Kolmenkymmenen virstan päässä oli rikkaan ruhtinaan Vereiskijn tilus. Ruhtinas oli pitkät ajat oleskellut ulkomailla; hänen omaisuuttaan oli sillä välin hoitanut viraltaan eronnut majuuri, eikä mitään yhteyttä ollut olemassa Pokrovskojen ja Arbatovin välillä. Mutta toukokuun lopussa palasi ruhtinas ulkomailta ja tuli kyläänsä, jota hän ei vielä koskaan ollut nähnyt. Kun hän oli tottunut seuraelämään, niin ei hän voinut kärsiä yksinäisyyttä, jonkatähden hän jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni päivällisille Troekuroville, jonka kanssa oli joskus ollut tuttava.
Ruhtinas oli noin viidenkymmenen vuotias, mutta hän näytti paljoa vanhemmalta. Hekumallinen elämä oli turmellut hänen terveytensä ja painanut siihen pysyväisen leimansa. Siitä huolimatta oli hänen muotonsa kaunis ja huomiota herättävä, ja tottumuksensa seuraelämään teki hänet miellyttäväksi etenkin naismaailmassa. Hän tarvitsi aina seuraa, ja aina hänen oli ikävä. Kirila Petrovitsch oli sangen tyytyväinen hänen vierailuunsa, pitäen sitä kunnioituksen merkkinä sellaiselta mieheltä, joka tunsi maailmaa. Tavallisuutensa mukaan näytteli Kirila Petrovitsch tälle laitoksiaan sekä vei hänet koirakartanoonsakin. Mutta tuskin oli ruhtinas saanut keuhkoihinsa koirakartanon ilmaa, kun hän jo kiirehti lähtöä täältä, pusertaen nenäänsä hajuvesiin kastetulla nenäliinallaan. Eipä vanha puutarhakaan leikattuine lehmuksineen, nelikulmaisine lammikkoineen ja säännöllisine käytävineen miellyttänyt häntä. Hän rakasti englantilaisia puutarhoja ja niin kutsuttua luontoa, mutta ylisteli näitä kuitenkin ja oli ihailevinaan. Palvelija tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Mentiin päivällisille. Ruhtinas onnahti vähän, väsynyt kun oli kävelymatkastaan, sekä katui jo, että oli tullutkaan vierailemaan.
Mutta salissa kohtasi heidät Maria Kirilovna — ja vanha naisten ystävä ihastui hänen kauneudestaan. Troekurov pani vieraansa istumaan Maschan viereen. Ruhtinas innostui Maschan läheisyydessä, tuli iloiseksi ja onnistui muutamia kertoja kiinnittää tytön huomio viehättäviin kertomuksiinsa. Päivällisen jälkeen ehdotti Kirila Petrovitsch, että mentäisiin ratsastamaan, mutta ruhtinas esteli näyttäen samettisia jalkineitaan ja puhuen leinistään. Hän ehdotti ajelua vaunuissa, jott'ei olisi tarvinnut jättää suloista kaunotartaan. Hevoset valjastettiin. Ukot ja kaunottaremme istuivat vaunuihin ja läksivät ajelemaan. Puhe ei loppunut. Maria Kirilovna kuunteli ihastuksella snuren-maailman miehen imartelevia ja iloisia puheita. Mutta yht'äkkiä kääntyi Vereiskij Kirila Petrovitschiin ja kysyi:
— Mitä tuo palanut rakennus merkitsee, ja kelle se kuuluu?
Kirila Petrovitsch rypisti otsaansa. Muistot jotka palanut rakennus hänessä herätti, olivat hänelle vastenmieliset. Hän vastasi, että maa on nyt hänen ja että se ennen oli kuulunut Dubrovskijlle.
— Dubrovskijlle? kertasi Vereiskij, kuinka, tuolle kuuluisalle rosvolleko?
— Hänen isälleen, vastasi Troekurov, no, hänen isänsäkin oli tavallinen rosvo.
— Mihinkäs meidän Rinaldomme on joutunut? Onko hän kiinni ja onko hän vielä elossa?
— Elossa ja vapaana. No, ruhtinas, Dubrovskij on kai käynyt sinunkin luonasi?
— Niin viime vuonna; hän on jotakin polttanut ja ryöstänyt. Eikö totta, Maria Kirilovna, että olisi ollut hauskaa lähemmin tutustua tuon romantillisen sankarin kanssa.
— Mitä hauskaa! huusi Troekurov. Mascha on tuttava hänen kanssaan. Koko kolme viikkoa opetti Dubrovskij hänelle musiikkia eikä, Jumalan kiitos, ottanut mitään tunneistaan.
Ja nyt alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisesta valeopettajasta. Maria Kirilovna oli kuin tulisilla hiilillä. Vereiskijn mielestä oli tämä kaikki erittäin kummallista ja hän kuunteli suurella tarkkuudella, mutta muutti kuitenkin keskustelun. Ajelulta palattuaan käski hän valjastaa omat hevosensa ja, huolimatta Kirila Petrovitschin innokkaista pyynnöistä jäämään yöksi, matkusti pois heti teen jälkeen. Sitä ennen pyysi hän kuitenkin Kirila Petrovitschia tulemaan Maria Kirilovnan kanssa luoksensa vieraille, ja tuo ylpeä Troekurov suostui. Hän piti näet ruhtinas Vereiskijä jossakin määrässä itsensä vertaisena, koska tällä oli suuri omaisuus, kolmetuhatta kotona syntynyttä orjaa ja kaksi kunniamerkkiä.
Neljästoista luku.
Kaksi päivää ruhtinaan vierailun jälkeen lähti Kirila Petrovitsch hänen luokseen vieraisiin tyttärensä kanssa. Lähestyessään tämän tiluksia ei Kirila Petrovitsch voinut olla ihmettelemättä talonpoikien puhtaita ja hupaisennäköisiä asunnoita ja kivistä herrastaloa, joka oli rakennettu englantilaisen linnan malliin. Talon edessä oli viheriäinen niitty, jolla muutamia sveitsiläisiä lehmiä oli käymässä kellot kaulassa. Avara puisto ympäröitsi koko talon. Portaitten edessä kohtasi isäntä vieraansa sekä tarjosi kätensä nuorelle kaunottarelle. He tulivat komeaan saliin, jossa pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ruhtinas vei vieraansa ikkunan ääreen, josta oli hurmaava näköala. Siinä virtasi hiljalleen Volga, jolla vilisi lastatuita lotjia valkeine purjeineen sekä kalaveneitä, joita sattuvasti kyllä nimitetään "sielunvaaroiksi". Toisella rannalla oli kukkuloita ja peltoja; muutamat kylät antoivat vielä ympäryställe viehättävän, vilkkaan näön.
Senjälkeen mentiin katsomaan taulugalleriaa, jonka ruhtinas oli hankkinut ulkomailla. Ruhtinas puheli Maria Kirilovnalle taulujen arvosta ja merkityksestä sekä kertoi taiteilijain elämäkertoja. Hän huomautti taulujen puutteista ja eduista, puhuen taiteellisesti ja kuvaannollisesti eikä taiteentuntijan kylmällä, kaavan-omaisella tavalla. Maria Kirilovna kuunteli mielihyvällä häntä. Mentiin päivällisille. Troekurov oli täysin tyytyväinen Amphitryoninsa viineihin ja hänen kokkinsa laitoksiin, eikä Maria Kirilovnakaan tuntenut mitään huomautettavaa eikä jäykkyyttä tämän miehen seurassa, jonka hän vasta toisen kerran näki. Päivällisen jälkeen ehdotti isäntä vieraille, että mentäisiin puutarhaan.
Lehtimajassa siellä joivat he kahvia. Tämä lehtimaja oli leveän järven rannalla, jossa siellä täällä oli joku saari. Äkkiä kajahti suloinen soitanto ja seitsensoutoinen vene laski rannalle ihan lehtimajan viereen. Mentiin järvelle ja soudeltiin saarien ympärillä sekä noustiin maallekin muutamiin. Eräällä saarella oli marmorinen kuvapatsas, toisella yksinäinen luola, kolmannella muistomerkki salaperäisine kirjoituksineen, joka heti herätti Maria Kirilovnan naisellisen utelijaisuuden ylimmilleen. Hän kysyi ruhtinaalta kirjoitusten merkitystä, mutta tämän kohtelijaat selitykset eivät tyydyttäneet häntä. Aika lensi nopeaan, huomaamatta. Alkoi hämärtää. Kun ruhtinas huomasi, että alkoi tulla kalpea ja kaste lanketa, kiiruhti hän kotiin palaamista.
Siellä jo tee odotti heitä. Ruhtinas pyysi Maria Kirilovnan tekemään emännän tehtävät vanhanpojan talossa. Maria Kirilovna kaasi teetä kuunnellen samassa tuon viehättävän lörpöttelijän loppumattomia laverruksia. Yht'äkkiä kuului laukaus ja raketti valaisi seudun… Ruhtinas toi Maria Kirilovnalle saalin ja kutsui häntä ja Troekurovia balkongille.
Siellä pimeässä oli kirjava ilotulitus. Tulet kiemuroitsivat, nousivat ilmaan tähkien muotoisina, näyttivät tulisilta suihkulähteiltä, lankesivat tulisateena ja tähtinä alas — sammuivat ja taas syttyivät uudet. Maria Kirilovna iloitsi, kuten pieni lapsi. Ruhtinas oli mielissään siitä ja Troekurov oli täysin tyytyväinen ruhtinaasen, sillä hän piti ruhtinaan tous les frais merkkeinä siitä, että tämä tahtoi häntä kunnioittaa ja olla hänelle mieliksi.
Illallinen oli komea, eikä ollenkaan se antanut perää päivällisille.Vieraat menivät senjälkeen heille valmistettuihin huoneisin jaseuraavan päivän aamulla ottivat jäähyväiset kohtelijaalta isännältään,He toivoivat taas pian saavansa nähdä toinen toisensa.
Viidestoista luku.
Maria Kirilovna istui huoneessaan avoimen ikkunan ääressä neuloen. Hän oli seonnut silkkien valinnassa, kuten Konradin morsian, joka lemmen hourailuissaan ompeli ruusun viheriäisestä silkistä. Neula liikkui nopeaan ja selvät kukan piirteet tulivat näkyviin huolimatta siitä, että hänen ajatuksensa eivät olleet työssä, — ne olivat kaukana.
Äkkiä pisti joku hiljalleen kätensä ikkunasta sisään, pani ompelupuille kirjeen ja katosi ennenkuin Maria Kirilovna oli ennättänyt tointua hämmästyksestään. Samassa astui palvelija sisään ja kutsui häntä Kirila Petrovitschin luo. Vapistuksella kätki Maria Kirilovna kirjeen kaulahuivinsa sisään ja kiiruhti kabinettiin.
Kirila Petrovitsch ei ollut yksinään. Ruhtinas Vereiskij oli hänen luonaan. Maria Kirilovnan astuessa sisään nousi ruhtinas ja kumarsi ääneti ja hitaasti, kuten hänen tapansa oli.
— Tule tänne, Mascha, sanoi Kirila Petrovitsch. Minä ilmoitan sinulle uutisen, joka luullakseni ilahuttaa sinua. Kas tässä on sulhasesi, ruhtinas on kosinut sinua.
Maria Kirilovna peljästyi ja kävi kalman kalpeaksi. Hän oli vaiti.Ruhtinas lähestyi häntä ja otti liikutetun näköisenä kiinni hänenkädestään kysyen, suostuiko hän tekemään onnelliseksi hänen elämänsä.Mascha oli yhä vaiti.
— Suostuu kai, tietysti hän suostuu, sanoi Kirila Petrovitsch, mutta tiedäthän tuon, ruhtinas, että tytöt eivät mielellään sano tuota sanaa. No, lapset, suudelkaa ja tulkaa onnellisiksi.
Mascha seisoi liikkumatta ja vanha ruhtinas suuteli hänen kättään.Kyyneleet alkoivat äkkiä virrata pitkin Maschan kalpeita kasvoja.Ruhtinas rypisti otsaansa.
— Mene, mene, mene! huusi Kirila Petrovitsch, kuivaa kyyneleesi ja tule tänne takaisin iloisena. Tytöt itkevät aina kihlajaisissaan, jatkoi hän kääntyen Vereiskijn puoleen, se on kuten määrätty heille, Mutta nyt, ruhtinas, puhukaamme vähän asioista, se on myötäjäisistä.
Maria Kirilovna käytti mielellään tilaisuutta poistaakseen. Hän juoksi huoneesensa, sulkeutui sinne ja antoi kyynelien vapaasti virrata. Hän kuvaili itseään vanhan ruhtinaan vaimona. Ruhtinas alkoi äkkiä näyttää hänestä inhoittavalta ja vihattavalta… Häät kauhistuttivat häntä, kuten mestauspölkky.
— Ei, ei! huusi hän epätoivossaan, parempi on mennä luostariin, ennemmin otan Dubrovskijn.
Samassa muisti hän kirjeen ja otti sen kiireesti esiin aavistaen, että se oli Dubrovskijlta. Todellakin oli se Dubrovskijn kirjoittama ja sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:
"Illalla, kello kymmenen, samassa paikassa".
* * * * *
Kuu paistoi; yö täällä maalla oli hiljainen. Vieno tuulenhenki puhalsi välistä ja synnytti salaperäisen suhinan puutarhassa.
Kuten hento varjo, lähestyi nuori kaunotar kohtauspaikkaa. Vielä ei näkynyt ketään, mutta jo seisoi Dubrovskij hänen edessään. Tämä oli ollut lehtimajan takana piilossa.
— Minä tiedän kaikki, sanoi Dubrovskij hiljaisella ja surullisella äänellä, muistatteko lupaustanne?
— Te tarjootte minulle suojelustanne, vastasi Mascha, mutta älkää suuttuko, jos sanon, että se suojelus peloittaa minua.
— Minä voisin vapauttaa teidät tuosta vihatusta miehestä.
— Jumalan tähden, älkää koskeko häntä, älkää rohjetko koskea häneen, jos rakastatte minua. Minä en tahdo tulla syypääksi mihinkään kauheaan…
— En koske häneen: teidän tahtonne on minulle pyhä. Hän saattaa kiittää teitä hengestään. Teidän nimessänne ei koskaan saa tehdä rikosta. Teidän täytyy olla puhdas minun rikoksistani. Mutta kuinka voin pelastaa teidät ankarasta isästänne?
— Vielä on yksi toivo; minä toivon voivani liikuttaa häntä kyynelilläni ja valituksillani. Hän kyllä on yksipäinen, mutta hän rakastaa niin suuresti minua.
— Älkää turhaa toivoko. Hän näkee teidän kyynelissänne vaan sellaista tavallista pelkoa ja inhoa, joka on yhteistä kaikille nuorille tytöille, kun he joutuvat naimisiin, ei oman lemmittynsä kanssa, vaan sen kanssa, jonka vanhemmat heille määräävät. Mutta jos hän saa päähänsä tehdä teidät onnelliseksi vasten omaa tahtoanne ja teidät väkisin viedä vihille ja teidän onnenne annetaan ijäksi riutuneen ukon valtaan?…
— Niin silloin … silloin ei auta mikään … kosikaa te minua, minä tulen teidän vaimoksenne.
Dubrovskij alkoi vapista. Hänen kasvonsa lensivät veripunaisiksi ja muuttuivat kohta taas entistään vaaleammiksi. Hän oli kauvan ääneti, pää alaspäin.
— Kootkaa kaikki voimanne ja rukoilkaa isäänne, heittäytykää hänen jalkainsa juureen, esitelkää hänelle kaikki tulevaisuuden kauhut ja oma nuoruutenne yhdistettynä riutuneen ja irstaan ukon kanssa, sanokaa, ettei rikkaus tuota teille hetkenkään iloa; loisto viehättää ainoastaan köyhää ja sitäkin vaan hetkisen; älkää hellittäkö isäänne, älkää peljätkö hänen vihaansa ja uhkauksiansa niin kauan kuin on vähänkin toivoa, Jumalan tähden älkää jättäkö rukoilematta. Mutta jos ei mikään auta, niin käyttäkää ankaruutta. Sanokaa, että jos hän ei taivu, niin te löydätte kauhean suojelijan…
Ja Dubrovskij peitti kasvonsa käsillään, hän tahtoi tukehtua. Mascha itki.
— Kurja, kurja on kohtaloni, jatkoi hän taas katkerasti huoaten. Teidän edestänne antaisin henkeni. Hurmaavaa oli nähdä teidät etäältä, hurmaavaa koskea teidän käteenne, ja nyt kun minulle tarjoutuu tilaisuus painaa teidät riehuvaa sydäntäni vasten ja sanoa: "minä raukka, minä olen sinun — sinun ijäti", niin silloin täytyy minun hyljätä tuo autuus, täytyy kaikin voimin syöstä se luotani! Minä en rohkene heittäytyä teidän jalkoihinne ja kiittää taivasta tuosta odottamattomasta, ansaitsemattomasta palkinnosta. Oi! kuinka minun pitäisi vihata sitä miestä … mutta minä tunnen, ettei sydämessäni nyt ole vihan sijaa.
Ja hiljaa syleili hän tytön soreata vartaloa ja painoi häntä hiljaa sydäntään vasten. Luottavasti lepäsi tytön pää nuoren rosvon olkapäällä … molemmat olivat vaiti…
Aika kului.
— Jo on aika, sanoi Mascha vihdoin.
Dubrovskij ikäänkuin havahtui unesta. Hän tarttui Maschan käteen ja painoi hänen sormeensa sormuksen.
— Jos ai'otte tulla luokseni, sanoi hän, niin tuokaa sormus tänne, pankaa se tuohon tammen koloon. Siitä minä tiedän, mitä on tehtävä.
Dubrovskij suuteli vielä hänen kättään ja katosi puitten sekaan.
Kuudestoista luku.
Ruhtinas Vereiskijn kosinta tuli koko naapuriston tiedoksi. Kirila Petrovitsch sai vastaanottaa onnentoivotuksia; häitä valmisteltiin. Mascha yhä vaan kielsi päättävän myönnytyksensä. Samassa tuli hänen käytöksensä yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi vanhaa sulhastaan kohtaan. Ruhtinas ei siitä välittänyt; hän ei pitänyt lukua lemmestä, vaan tyytyi tytön sanattomaan myöntymykseen.
Aika kului! Mascha päätti vihdoinkin ruveta toimimaan ja kirjoitti sentähden ruhtinas Vereiskijlle kirjeen. Hän toivoi voivansa herättää tämän sydämessä yleviä tunteita ilmoittaessaan suoraan, ettei hän tuntenut vähintäkään rakkautta ruhtinaasen, rukoili ruhtinasta heittämään sikseen koko naimispuuhat hänen kanssaan ja päinvastoin puolustamaan häntä isän ankaruutta vastaan. Salavihkaa antoi hän kirjeen ruhtinas Vereiskijlle. Tämä luki sen yksinäisyydessä eikä vähääkään tullut liikutetuksi morsiamensa avomielisyydestä. Päin vastoin huomasi hän, että oli välttämätöntä kiirehtiä häitä, ja piti sentähden tarpeellisena näyttää kirje tulevalle apilleen.
Kirila Petrovitsch tuli haltioihinsa. Töintuskin sai ruhtinas hänet lupaamaan, ett'ei edes katseellaan osoittaisi Maschalle, että oli saanut tiedon kirjeestä Kirila Petrovitsch suostui siis olemaan puhumatta Maschalle mitään siitä, mutta päätti samassa olla tuhlaamatta aikaa ja määräsi jo seuraavan päivän hääpäiväksi. Ruhtinaan mielestä oli tämä erittäin viisaasti ajateltu, hän meni morsiamensa luo ja sanoi tälle, että kirje saattoi hänet hyvin surulliseksi, mutta että hän aikaa myöten toivoo voivansa ansaita morsiamensa rakkauden, ja että paljas ajatuskin erota morsiamestaan on hänelle liian raskas sekä ett'ei hän voi itse suostua omaan kuolemantuomioonsa. Sen jälkeen suuteli hän arvokkaalla tavalla Maschan kättä ja meni pois sanomatta sanaakaan Kirila Petrovitschin päätöksestä.
Mutta tuskin oli ruhtinas ajanut pihalta, kun jo isä astui sisään ja käski jyrkästi Maschan olemaan valmiina seuraavana päivänä. Maria Kirilovna, joka vielä oli tuskissaan ruhtinas Vereiskijn ilmoituksen johdosta, alkoi itkeä ja heittäytyi isän jalkoihin.
— Isä, isä, huusi hän sydäntäsärkevällä äänellä, älkää murtako minua; minä en rakasta ruhtinasta, minä en tahdo tulla hänen vaimokseen.
— Mitä tämä merkitsee? sanoi isä uhkaavasti. Tähän asti olet ollut vaiti ja myöntyväinen, mutta nyt, kun kaikki on päätetty, rupeet sinä kapinoimaan ja kieltämään. Älähän nyt hulluttele; sillä et minulta mitään voita.
— Älkää murtako minua, toisti Mascha-raukka. Minkätähden ajatte minut luotanne ja annatte minut miehelle, jota en rakasta? olenko minä suututtanut teitä? Minä tahdon jäädä luoksenne, kuten ennenkin. Isä! ilman minua tulee teidän ikävä ja vielä sitäkin ikävämpi, kun ajattelette, että Maschanne on onneton. Isä, älkää pakottako minua, minä en tahdo mennä naimisiin.
Kirila Petrovitsch tuli liikutetuksi, mutta kätki tunteensa ja työnsi tytön luotansa sanoen hänelle jyrkästi:
— Nuo ovat lörpötyksiä, tyhmyyksiä, kuuletko sinä? Minä tunnen sinut paremmin ja tiedän, mikä sinulle on onneksi. Kyyneleet eivät sinua auta. Ylihuomenna ovat hääsi.
— Ylihuomenna! kiljahti Mascha. Oi Jumalani! Ei, ei, mahdotonta, se ei saa tapahtua! Isä, kuulkaa: jos te olette päättänyt musertaa minut, niin minä löydän puolustajan, jota ette arvaakkaan; te saatte nähdä sen, te kauhistutte, siihen te olette saattanut minut.
— Mitä? mitä? sanoi Troekurov, uhkauksia! minulleko uhkauksia? sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, että minä teen kanssasi, mitä et aavistakkaan. Sinä rohkenet peljättää minua, kelvoton! Katsotaanpas, kuka tulee sinua puolustamaan.
— Vladimir Dubrovskij, huusi Mascha epätoivossaan.
Kirila Petrovitsch luuli, että Mascha oli tullut hulluksi ja katseli häntä kummastellen.
— Hyvä! sanoi hän pienen ajan kuluttua, odota keitä tahdot pelastajaksesi, mutta saat istua kuitenkin tässä huoneessa — tästä et mene ulos ennen häitäsi.
Ja Kirila Petrovitsch meni ulos sulkien oven perässään.
Kauvan itki tyttö-rukka, ajatellessaan sitä, mikä häntä odotti. Mutta tuo myrskyisä paljastuksensa viihdytti häntä, ja hän voi jo rauhallisemmin ajatella kohtaloaan ja sitä, mitä hänen oli tehtävä. Pääasiana hänellä oli — vapautua noista kirotuista häistä. Rosvon puolisona oleminen näytti hänestä paratiisilta verrattuna siihen elämään, joka hänelle oli määrätty. Hän katsoi sormusta, jonka Dubrovskij oli hänelle antanut. Innokkaasti halusi hän kohdata tätä kahdenkesken ja vielä kerran ennen ratkaisevaa hetkeä kauvan, kauvan keskustella Dubrovskijn kanssa. Aavistus sanoi hänelle, että hän illalla kohtaa Dubrovskijn puutarhassa, lehtimajan vieressä, ja hän päätti mennä odottamaan häntä.
Heti kun alkoi hämärtää, aikoi Mascha lähteä, mutta ovi oli suljettu lukkoon. Palvelijatar vastasi hänelle oven takaa, ettei Kirila Petrovitsch ole käskenyt avata. Mascha oli siis vankina. Syvästi loukattuna istui hän ikkunan ääreen ja oli siinä myöhään yöhön riisumatta vaatteitaan. Liikkumatta katseli hän siinä pimeään yöhön. Aamun valjetessa vaipui hän unen horroksiin, mutta ikävät unennäöt häiritsivät sitäkin, ja ensimmäiset auringon säteet jo herättivät hänet.
Seitsemästoista luku.
Herätessään tuli Maschan mieleen oma kauhistuttava tilansa. Hän soitti kelloa, tyttö astui sisään ja vastasi hänen kysymyksiinsä, että Kirila Petrovitsch oli illalla matkustanut pois ja että hän vasta myöhään oli palannut sekä kieltänyt päästämästä Maria Kirilovnaa ulos huoneestaan samoinkuin pitämään huolta siitäkin, ettei hän kenenkään kanssa saisi puhua. Muuten ei myöskään oltu ruvettu vielä erityisiin häävalmistuksiin, paitsi että papille oli annettu kielto, ett'ei hän millään ehdolla poistuisi kylästä. Annettuaan nämät tiedot, jätti tyttö Maria Kirilovnan ja sulki oven.
Palvelustytön sanat saivat Maria Kirilovnan kiihkeään mielentilaan. Hänen päänsä tuli kuumaksi, sydän sykki rajusti ja hän päätti ilmoittaa Dubrovskijlle kaikki sekä etsiä tilaisuutta saadakseen sormuksen tammen koloon. Samassa lensi pieni kivi hänen ikkunaansa, lasi helähti, ja Maria Kirilovna katsoi ulos sekä näki pienen Saschan, joka antoi merkkejä hänelle. Mascha tunsi, kuinka Sascha rakasti häntä, ja iloitsi siitä.
— Päivää, Sascha, mitä merkkejä sinä minulle annat?
— Minä tulin katsomaan, sisarkulta, jos tarvitsette jotakin. Isä on suutuksissa ja on kieltänyt kenenkään tottelemasta teitä. Mutta käskekää minun tehdä, mitä tahdotte, niin minä teen kaikkea teidän tähtenne.
— Kiitos, rakas Saschani, Kuuleppas, sinä kai tiedät sen tammen siellä lehtimajan vieressä, sen, jossa on sellainen kolo?
— Tiedän, sisar kulta.
— No niin, jos sinä rakastat minua, niin juokse pian sinne ja pane tämä sormus sinne koloon, mutta katso, ett'ei kukaan sinua näe.
Maria Kirilovna heitti sormuksen alas ja sulki ikkunan.
Poika otti sormuksen ja alkoi täydestä voimastaan juosta sekä oli jo hetken perästä mainitun tammen luonna. Täällä seisahti hän vetääkseen henkeään, tarkasteli joka taholle ja pani sormuksen koloon.
Päätettyään onnellisesti tämän työn, tahtoi hän heti mennä ilmoittamaan siitä Maria Kirilovnalle, Mutta äkkiä tuli lehtimajan takaa esiin keltanaamainen ja ryysyinen poika, meni tammen luo ja pani kätensä koloon. Nopeammin kuin orava juoksi Sascha pojan luo sekä tarttui häneen kiinni molemmilla käsillään.
— Mitä sinä täällä teet?! huusi Sascha hirmustuneena.
— Se ei ole sinun asiasi, vastasi poika koettaen irtautua.
— Jätä sormus, sinä keltanaama, huusi Sascha, taikka minä sinut opetan.
Vastauksen sijaan löi poika Saschaa nyrkillään kasvoille, mutta Sascha ei päästänyt häntä, vaan alkoi huutaa täyttä kurkkua: "varkaita, varkaita! tänne, tänne!"
Poika oli väkevämpi ja repi itsensä irti. Hän oli nähtävästi kaksi vuotta vanhempi Saschaa, sekä paljonkin voimakkaampi, mutta Sascha oli ketterämpi. Muutamia minuutteja he väänsivät, mutta keltanaamainen poika voitti vihdoin. Hän heitti Saschan maahan ja tarttui hänen kurkkuunsa. Mutta samassa tarttui voimakas käsi pojan keltaiseen pörhötukkaan ja puutarhuri Stepan nosti hänet korkealle maasta.
— Ah, sinä keltainen junkkari, sanoi puutarhuri, kuinka sinä rohkenet lyödä nuorta herraa?
Sascha nousi ylös ja oli taas entisellään.
— Sinä otit minua kiinni vyötäisistä, sanoi hän, muuten et koskaan olisi saanut minua kaatumaan. Anna sormus ja mene pois.
— Enpä toki, vastasi poika, ja tehtyään äkkiä käänteen paikallaan sai hän hiuksensa irti Stepanin käsistä.
Poika lähti juoksemaan, mutta Sascha läksi hänen perässään ja antoi hänelle aimo sysäyksen selkään, jotta hän kaatui. Puutarhuri juoksi taas meteliin ja otti poikaa vyöstä kiini.
— Anna sormus! kiljui Sascha.
— Odota, herra, me viemme hänet voudin kuritettavaksi, sanoi Stepan.
Puutarhuri vei vankinsa talolle, ja Sascha seurasi perässä katsellen pelolla revityitä ja tahraantuneita housujaan. Kaikki kolme tulivat Kirila Petrovitschia vastaan, joka meni katsomaan talliinsa.
— Mitä se on? kysyi Kirila Petrovitsch Stepan'ilta.
Parilla sanalla kertoi Stepan koko historian.
— Sinä, hirtehinen, sanoi Kirila Petrovitsch, kääntyen Saschaan, mitä sinulla oli hänen kanssaan tekemistä?
— Hän varasti kolosta sormuksen, isä, käskekää hänen antaa se.
— Minkä sormuksen? mistä kolosta?
— Niin, Maria Kirilovna minulle … sen sormuksen…
Sascha sekaantui puheessaan ja joutui hämmennykseen. Kirila Petrovitsch rypisti otsaansa ja sanoi heilutellen päätään:
— Siihen nyt sekaantui Maria Kirilovnakin. Tunnusta suoraan kaikki, taikka minä sinut vitson niin, ett'et itseäsi tunne.
— Jumaliste, isä … minä … isä… Maria Kirilovna ei käskenyt minun mitään tehdä, isä.
— Stepan! mene ja tuo minulle hyvä ja tuores koivun oksa.
— Odottakaa, isä, minä kerron kaikki. Minä juoksin tänään pihalla, ja sisareni Maria Kirilovna aukasi ikkunan, ja minä juoksin sinne, ja sisar pudotti vahingossa sormuksen, ja minä kätkin sen koloon, ja … ja … tämä keltanaamainen poika tahtoi varastaa sormuksen.
— Vahingossa pudotti, ja sinä tahdoit kätkeä… Stepan! mene tuomaan vitsat.
— Isä, odottakaa, minä kerron kaikki. Sisareni Maria Kirilovna käski minun juosta tammen luo ja panna sormus koloon. Minä juoksinkin ja panin sinne sormuksen, ja tuo hävytön poika…
Kirila Petrovitsch kääntyi hävyttömään poikaan ja kysyi uhkaavasti: "kenen sinä olet."
— Minä olen herrojen Dubrovskijn alamaisia.
Kirila Petrovitschin kasvot muuttuivat synkiksi.
— Sinä, näemmä, et tunnustakkaan minua herraksi — no hyvä. Mutta mitä sinä teit puutarhassani?
— Varastin vattuja.
Ahaa! palvelija tulee herraansa; millainen on pappi, sellainen on seurakuntakin. Mutta kasvaako minulla vatukoita tammessa? oletko sinä sitä kuullut?
Poika ei vastannut mitään.
— Isä, käskekää hänen antaa sormus, sanoi Sascha.
— Suus' kiinni, Aleksanteri, vastasi Kirila Petrovitsch, älä unohda, että minä vielä sinustakin selvän teen. Mene huoneesesi. Ja sinä, kierosilmä, sinä näytät mieheltä etkä lurjukselta; jos tunnustat minulle kaikki, niin en rankaise sinua, annanpa vielä viisi kopeekkaa, että saat ostaa pähkinöitä. Anna sormus ja mene sitten.
Poika avasi kouransa ja näytti, ettei siellä ollut mitään.
— Vai niin, minä vielä teen sinulle jotakin, jota et voi odottaakaan.No!
Poika ei vastannut sanaakaan, seisoi vaan pää alaspäin ja teki itsensä oikein konnan näköiseksi.
— No hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch; sulkekaa hän johonkin ja katsokaa, ett'ei hän pääse karkuun, taikka minä nyljen koko talon väen.
Stepan vei pojan kyyhkysvajaan, sulki hänet sinne ja autti vahdiksi vanhan kanapiian Agatan.
* * * * *
— Siinä ei ole epäilemistäkään; tyttäreni on pitänyt yhteyttä tuon kirotun Dubrovskijn kanssa. Mutta jos todellakin hän on kutsunut Dubrovskijn apuun! ajatteli Kirila Petrovitsch kävellessään huoneessaan ja viheltäessään vihaisesti "Voiton huudot kaikukohot." Minä ainakin jouduin Dubrovskijn vereksille jäljille, ja hän ei pääsekkään meiltä karkuun. Me käytämme hyväksemme tätä tapausta… No, kulkusen ääni… Jumalan kiitos, se on ispravnikka. Tuokaa vangittu poika tänne.
Samalla tuli rattaat pihalle, ja tuo meille ennestään tuttu ispravnikka astui sisään pölyisenä.
— Mainio uutinen! huusi Kirila Petrovitsch, minä sain kiinniDubrovskijn!