The Project Gutenberg eBook ofAatelisrosvo DubrovskijThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Aatelisrosvo DubrovskijAuthor: Aleksandr Sergeevich PushkinTranslator: SassiRelease date: November 23, 2011 [eBook #38113]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATELISROSVO DUBROVSKIJ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Aatelisrosvo DubrovskijAuthor: Aleksandr Sergeevich PushkinTranslator: SassiRelease date: November 23, 2011 [eBook #38113]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Aatelisrosvo Dubrovskij
Author: Aleksandr Sergeevich PushkinTranslator: Sassi
Author: Aleksandr Sergeevich Pushkin
Translator: Sassi
Release date: November 23, 2011 [eBook #38113]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATELISROSVO DUBROVSKIJ ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
A. Pushkin
Venäjän kielestä suomensi Sassi.
Porissa, Satakunnan kirjapainossa, 1895.
Ensimmäinen luku.
Muutamia vuosia sitten eli eräällä maatilallaan vanha, venäläinen bajari Kirila Petrovitsch Troekurov. Hänen rikkautensa, ylhäinen sukuperänsä ja sukulaisuussuhteensa saattoivat hänet suureen arvoon siinä kuvernementissa, jossa hänen tiluksensa oli. Koska hänellä oli kaikkea, mitä tarvitsi, niin tottui hän noudattamaan kaikkia tulisen luonteensa oikkuja ja päähänpistojaan. Naapurit olivat iloissaan, kun voivat täyttää hänen pienimmätkin mielitekonsa; kuvernementin virkamiehet vapisivat kuullessaan hänen nimensä. Kirila Petrovitsch piti kaikkia hänelle osoitettuja kohteliaisuuksia ikäänkuin itselleen kuuluvina veroina. Hänen talonsa oli aina täynnä vieraita, jotka olivat valmiina huvittamaan häntä hänen komeissa juhlissaan ja ottamaan osaa hänen melskeisiin, joskus rajuihinkin huvituksiinsa. Kukaan ei rohjennut olla noudattamatta hänen kutsumustaan eikä tulematta kunniatervehdyksille määrättyinä päivinä Pokrovskojen kylään. Kirila Petrovitsch oli hyvin vieraanvarainen ja katsomatta hänen erinomaisiin ruumiinvoimiinsa kärsi hän kuitenkin pari kertaa viikossa ylellisyytensä seurauksia, mutta oli sittenkin joka ilta ilolassaan. Harva hänen alustalaisensa tytär voi välttää joutumastaan tuon viidenkymmenen vuotiaan ukon himokkaisuuden uhriksi. Sitäpaitsi asui eräässä sivurakennuksessa kuusitoista tyttöä, jotka kuluttivat aikaansa käsitöillä. Tämän sivurakennuksen ikkunat olivat varustetut pienellä ristikolla, ovet olivat aina lukossa ja avaimet olivat itse Kirila Petrovitschin hallussa. Määrättyinä tunteina pääsivät nuo nuoret tyttöset kävelemään puutarhaan, mutta olivat silloinkin kahden vanhan akan tarkastuksen alaiset. Väliin Kirila Petrovitsch naitti jonkun niistä, mutta otti heti uusia sijaan. — Talonpoikain ja palvelijainsa kanssa menetteli hän tuimasti ja omavaltaisesti, vaikka nämät tottelivatkin häntä nöyrästi. Nämät ylvästelivät herransa suuresta rikkaudesta ja maineesta ja menettelivät taas puolestaan itsevaltaisesti naapurejansa vastaan luottaen herransa mahtavaan suojelukseen.
Tuon Pokrovskojen kylän omistajan yksinomaisena työnä oli ratsasteleminen avaroilla tiluksillaan, oleskeleminen kauvan kestävissä juomingeissa, kaikkien ilveitten toimeenpaneminen, joita sittemmin joka päivä toimitettiin ja joitten uhrina tavallisesti oli joku hänen uusi tuttavansa, vaikka eivät hänen vanhemmatkaan ystävänsä, paitsi Andrei Gavrilovitsch Dubrovskij, välttäneet sitä.
Tämä Dubrovskij oli vanha kaartin luutnantti sekä hänen lähin naapurinsa, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa. Troekurov, joka ylpeili tuttavuuksistaan ylhäisimpien henkilöiden kanssa, kunnioitti kuitenkin Dubrovskija huolimatta tämän köyhyydestä. Joskus olivat he olleet virkatovereita, ja Troekurov tunsi kokemuksestaan hänen kärsimättömän ja päättäväisen luonteensa. Asianhaarat olivat eroittaneet heidät. Troekurov oli noussut kunniansa kukkulalle, Dubrovskijn taas oli täytynyt väistyä uraltaan ja ottaa virkaero sekä jäädä asumaan etäiseen kylään. Kuultuaan tämän oli Kirila Petrovitsch tarjonnut hänelle suojelustaan, mutta Dubrovskij oli kiittänyt vaan häntä sekä jäänyt köyhyyteensä kenestäkään riippumattomaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen oli Troekurov, joka nyt oli kenraali, saapunut maatilalleen, he kohtasivat toinen toisensa ja iloitsivat siitä. Siitä ajasta olivat he joka päivä yhdessä, ja Kirila Petrovitsch, joka ei koskaan ollut ketään kunnioittanut vierailullaan, oli usein poikennut vanhan toverinsa taloon. He olivat yhden-ikäiset, olivat syntyneet samalla paikkakunnalla, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen sekä olivat osaksi saman luontoiset ja samaan taipuvaiset. Muutamissa suhteissa oli heidän kohtalonsakin samanlainen: kumpikin sai naida lemmittynsä, kumpikin tuli pian leskeksi, kummallekin jäi yksi lapsi. Dubrovskijn poika kasvatettiin Pietarissa, Kirila Petrovitschin tytär taas kasvoi isänsä holhottavana, ja Troekurov sanoi usein Dubrovskijlle: "Kuulehan, veliseni Andrei Gavrilovitsch, kun sinun Volodkasi tulee mieheksi, niin annan hänelle Maschani vaimoksi — siitä huolimatta, että poikasi on köyhä kuin kirkkohiiri". Silloin oli Andrei Gavrilovitsch tavallisesti pudistanut päätään ja sanonut: "ei niin, Kirila Petrovitsch, minun Volodkani ei ole Maria Kirilovnan sulhanen. Köyhälle aatelismiehelle, kuten hän on, on parempi naida köyhä aatelisneiti ja olla herra huoneessaan, kuin tulla hemmoitellun eukkonsa taloudenhoitajaksi". Kaikki kadehtivat sitä yksimielisyyttä, joka oli Troekurovin ja hänen köyhän naapurinsa välillä, ja ihmettelivät jälkimäisen rohkeutta, kun hän suoraan sanoi aterialla oltaissa ajatuksensa huolimatta siitä, oliko se isännän ajatuksen mukainen. Jotkut koettivat noudattaa tämän esimerkkiä, mutta Kirila Petrovitsch peljätti heidät niin, että ainaiseksi jättivät sellaiset kokeet. Dubrovskij yksinään oli kaikkien lakien ulkopuolella. Odottamaton tapaus muutti kaikki.
Kerran alkusyksystä hankki Kirila aamuitse metsästämään. Edellisenä päivänä oli annettu käsky koirienhoitajille, että he olisivat valmiina kello viisi aamulla. Teltta ja kyökki olivat edeltäpäin lähetetyt sille paikalle, jossa Kirila Petrovitschin piti syödä päivällistä. Isäntä ja vieraat läksivät koirakartanoon, jossa enemmän kuin viisisataa koiraa eli lämpimässä ja yltäkylläisyydessä ylistäen omalla koirakielellään Kirila Petrovitschin antelijaisuutta. Siellä oli myös kipeitä koiria varten sairashuone, joka oli esikuntalääkäri Timoschkan tarkastuksen alainen, sekä osasto, jossa nartut poikivat sekä ruokkivat penikoitaan. Kirila Petrovitsch ylpeili tästä kauniista laitoksestaan eikä koskaan laimiinlyönyt tilaisuutta ylistääkseen sitä vierailleen, jotka jo ainakin kaksikymmentä kertaa olivat katselleet sitä. Timoschkan, koirien päähoitajan, ja vieraittensa kanssa käveli hän koirakartanossaan, seisahtui tuontuostakin jonkun kopin luo, milloin kysellen sairaiden tilaa, milloin tehden enemmän tai vähemmän ankaria ja oikeita huomautuksia, milloin taas kutsuen luokseen tutuimpia koiria, joita ystävällisesti puhutteli. Vieraat pitivät velvollisuutenaan ylistellä Kirila Petrovitschin koirakartanoa, Dubrovskij yksinään oli vaiti ja närkästyneen näköinen. Hänkin oli innokas metsästäjä, mutta hänen varansa eivät sallineet pitää muuta kuin kaksi jahtikoiraa sekä ketterän nartun, ja nyt ei hän voinut olla kadehtimatta naapuriaan nähdessään tämän komeat laitokset.
— Mitä sinä suututtelet, veliseni, vai eikö koirakartanoni ole mielesi mukainen? — kysyi Kirila Petrovitsch.
— On kyllä, vastasi Dubrovskij jyrkästi, koirakartanosi on erinomainen, mutta onko alustalaisillasi samanlainen elämä kuin koirillasi?
Eräs koiranhoitaja tuli loukatuksi.
— Me emme meidän elämäämme moiti, kiitos siitä Jumalalle ja herrallemme, sanoi hän, mutta kuitenkin on totta, ett'ei vieraalle eikä herrallemmekaan olisi pahaksi, jos vieras vaihtaisi maatalonsa tähän miellyttävään koppiin.
Kirila Petrovitsch remahti nauruun kuultuaan orjansa rohkean huomautuksen ja vieraat tekivät samoin, vaikka tunsivatkin, että koiranhoitajan huomautus voisi myös koskea heitä itseä. Dubrovskij vaaleni eikä vastannut sanaakaan. Samalla tuotiin Kirila Petrovitschille niinikorissa äsken syntyneet penikat; hän rupesi puuhaamaan niitten kanssa, valitsi niistä kaksi sekä käski hukuttaa muut. Sillä välin katosi Andrei Gavrilovitsch kenenkään huomaamatta.
Palattuaan vieraitten ja koiranhoitajien kanssa kotiinsa istui Kirila Petrovitsch illalliselle ja huomasi vasta silloin, että Dubrovskij oli poissa. Hän alkoi kysellä tätä. Palvelijat sanoivat, että Andrei Gavrilovitsch ajoi kotiinsa. Troekurov käski heti ajaa häntä takaa sekä palauttaa ehdottomasti takaisin. Koskaan ei hän nimittäin ollut lähtenyt metsästämään ilman Dubrovskija, joka oli tottunut ja hieno koirientuntija sekä erehtymätön ratkaisija kaikissa metsästykseen kuuluvissa kysymyksissä. Palvelija, joka oli ratsastanut Dubrovskija hakemaan, palasi, kun jo istuttiin ruo'alla, sekä ilmoitti, että Andrei Gavrilovitsch ei ottanut korviinsakaan käskyä eikä tahtonut palata. Kirila Petrovitsch, joka tapansa mukaan oli pikku hutikassa, suuttui ja lähetti saman palvelijan sanomaan Andrei Gavrilovitschille, että ellei tämä heti tule yöksi Pokrovskojeen, niin silloin hän, Troekurov, suuttuu hänelle ijäksi. Palvelija tuli taas takaisin. Kirila Petrovitsch nousi pöydästä, päästi vieraansa pois sekä meni maata.
Seuraavana päivänä oli hänen ensimäinen kysymyksensä: "onko Andrei Gavrilovitsch täällä?" Hänelle annettiin kolmikulmaiseksi taitettu kirje. Kirila Petrovitsch käski kirjurinsa lukea se ääneen ja sai kuulla' seuraavan:
Hyväsydäminen herrani!
Minä en palaa ennen Pokrovskojeen, kuin Te lähetätte koiranhoitajan Paramoschkan minulta anteeksi pyytämään, silloin on minun vallassani joko rangaista tai armahtaa häntä. Minä en aijo kärsiä Teidän orjienne pilkkaa enkä Teiltäkään sitä siedä; sillä en ole hölmö, vaan vanha aatelismies. Siksi olen teidän nöyrin palvelijanne
Andrej Dubrovskij.
Nykyajan ymmärryksen mukaan olisi tuollainen kirje ollut aivan sopimaton, mutta se ei sentään suututtanut Kirila Petrovitschia kummallisen sisältönsä tähden, vaan sentähden, että se oli olemassa.
— Kuinka! huudahti Troekurov hypäten vuoteeltaan avojaloin, lähettää miehiäni pyytämään häneltä anteeksi! hänen vallassaan muka olisi rangaista tai armahtaa heitä! mitä hän oikeastaan tarkoittaa? ja tietäneekö hän, kenen kanssa hän on tekemisissä? kyllä minä hänelle näytän! vielä itkeekin luonani! saa vielä nähdä, millaista on tulla Troekuroville.
Kirila Petrovitsch puki ylleen ja ratsasti metsästämään tavallisella luottamuksellaan. Mutta metsästys ei onnistunut. Koko päivänä nähtiin vaan yksi ainoa jänis ja ajettiin sitä takaa. Päivällinenkään teltassa ei onnistunut, tai ainakaan ei maistunut Kirila Petrovitschille, joka löi kokkia, torui vieraitaan ja palatessaan ajoi vartavasten suurella mielihyvällä Dubrovskijn pelloille.
Toinen luku.
Päiviä kului eikä viha naapurien kesken lauhtunut. Andrei Gavrilovitsch ei enää palannut Pokrovskojeen, vaikka Kirila Petrovitsch häntä ikävöitsi ja ilmaisi vihansa erittäin loukkaavalla tavalla, joka, kiitos siitä sen ajan aateliston oikeudentunnolle, koski vielä Dubrovskijn parannus- ja täydennyspuuhiakin. Uudet asianhaarat tekivät tyhjäksi viimeisenkin toivon sovinnosta.
Dubrovskij ratsasti kerran pienen maatilansa ympäri. Hän lähestyi koivumetsikköä ja kuuli sieltä kirveen iskuja sekä kaatuvan puun rytinän. Hän kiirehti sinne ja yllätti muutamat Pokrovskojen talonpojat, jotka olivat hänen metsässään varkaissa. Nähtyään hänet aikoivat nämät juosta pakoon, mutta Dubrovskij otti ajurinsa avulla yhden heistä kiinni ja vei sidottuna taloonsa. Sitäpaitsi kaksi hevosta jäi voittajan saaliiksi. Dubrovskij oli hirveän suuttunut. Sitä ennen eivät Troekurovin miehet, nuo tunnetut rosvot, koskaan olleet uskaltaneet tulla hänen rajojensa yli tietäen, että hänen ja heidän herransa välillä oli likeinen ystävyys; mutta nyt näki Dubrovskij, että he käyttävät hyväkseen sitä riitaa, joka oli tullut hänen ja hänen naapurinsa välille, sekä päätti nyt vastoin kaikkia sodanlakeja opettaa vankejaan raipoilla, jotka nämät itse olivat taittaneet hänen metsästään, sekä pani hevoset työhön kirjoitettuaan ne omien hevosiensa luetteloon.
Huhu tästä tapauksesta tuli jo samana päivänä Kirila Petrovitschin korviin. Hän tuli aivan hulluksi sekä päätti ensi raivossaan hyökätä kaikkine palvelijoineen Kistenevkaan (se oli hänen naapurinsa kylän nimi), hävittää sen perinpohjin sekä kukistaa itse omistajankin kartanostaan. Tällaiset urotyöt eivät olleet hänelle harvinaisia; hänen mielensä kääntyi pian kuitenkin uudelle uralle. Kävellessään raskain askelin edestakaisin salissaan katsoi hän sattumalta ulos ikkunasta ja näki portin luona kolmivaljakon. Mies, jolla oli karvalakki päässä sekä pitkä viitta yllä, astui ajopeleistä ja meni sivurakennukseen talonvoudin luo. Troekurov tunsi asessori Schabaschkinin ja käski kutsua hänet luokseen. Hetken kuluttua Schabaschkin jo oli Kirila Petrovitschin edessä yhä kumarrellen sekä hartaasti odottaen, mitä tämä hänelle sanoisi.
— Terve … tulet kuin kutsuttu, sanoi Troekurov, miksi tänne poikkesit?
— Olin matkalla kaupunkiin, teidän ylhäisyytenne, vastasi Schabaschkin, ja poikkesin Ivan Demjanoville kuulemaan, olisiko hänellä asioita.
— Hyvään aikaan tulit … niinkuin kutsuttuna. Minä tarvitsen sinua; juohan nyt viinaa ja kuuntele.
Tällainen ystävällinen vastaan-otto teki hyvän vaikutuksen asessoriin; hän ei huolinut viinasta, vaan alkoi kuulla Kirila Petrovitschia mitä suurimmalla tarkkuudella.
— Minulla on naapurina eräs pikkutilallinen, heittiö, sanoi Troekurov, minä tahdon ottaa hänen tilansa … mitä sinä siinä ajattelet?
— Teidän ylhäisyytenne, onko mitään asiakirjoja?
— Lörpötyksiä, veliseni, mitä asiakirjoja sinä tahdot? Asia on näet niin, että tilus pitäisi otettaman joko asiakirjoilla tai ilman asiakirjoja.
— Viisaasti, teidän ylhäisyytenne.
— Odotappa kuitenkin! Tuo tilus on joskus kuulunut meille, se oli ostettu joltakin Spitsiniltä ja myytiin sitten Dubrovskijn isälle. Eikö sitä voi pois riidellä?
— Viisaasti, teidän ylhäisyytenne, luultavasti, tuo kauppa on tehty laillisessa järjestyksessä.
— Ajatteleppas, veliseni, harkitse tarkkaan.
— Jos esimerkiksi teidän ylhäisyytenne jollakin tavalla voisi hankkia pois naapurilta sen asiakirjan, jonka nojalla hän hallitsee tilaansa, niin varmaan…
— Ymmärrän, mutta siinäpä se onnettomuus onkin; kaikki hänen asiakirjansa paloivat tulipalossa.
— Kuinka, teidän ylhäisyytenne, hänen asiakirjansa ovat palaneet? Mitä te parempaa toivotte? Siinä tapauksessa suvaitkaa toimia lakien mukaan. Epäilemättä saatte olla täydellisesti tyytyväinen.
— Luuletko niin? No, katsos, minä luotan sinun taitoosi, ja minun kiitollisuudestani saat olla vakuutettu.
Schabaschkin kumarsi melkein maahan asti ja meni ulos. Siitä päivästä alkoi hän toimia tuon petollisen asian eduksi, ja kiittäen hänen joutuisuuttaan sai Dubrovskij täsmälleen kahden viikon kuluttua kaupungista käskyn tulla oikeuteen ja tuoda mukanaan ne asiakirjat, joiden nojalla hän hallitsee Kistenevkan kylää.
Andrei Gavrilovitsch hämmästyi, ja vielä samana päivänä kirjoitti hän vastaukseksi erittäin ankaran kirjeen, jossa ilmaisi, että Kistenevkan kylä tuli hänelle isänsä kuoleman jälkeen ja että hän hallitsee sitä perintö-oikeuden nojalla, ett'ei Troekurovin ole sen kanssa mitään tekemistä ja että, jos vieras tahtoo sen omistaa, on se — kavallusta ja varkautta. Dubrovskijlla ei ollut kokemusta oikeusasioissa. Häntä hallitsi suurimmaksi osaksi terve järkensä, joka harvoin on luotettava johdattaja ja melkein aina riittämätön.
Tämä kirje saattoi asessori Schabaschkinin sangen hyvälle päälle. Hän näki ensiksi, että Dubrovskij aivan vähän tuntee asioita ja toiseksi, ettei ole vaikea saattaa mitä tukalimpaan tilaan niin tulista ja varomatonta miestä.
Kylmäkiskoisesti tarkasteli Andrei Gavrilovitsch hänelle lähetettyjä kirjallisia kysymyksiä. Lopulta huomasi hän kuitenkin, että oli välttämätön vastata enemmän asianhaarain mukaan. Hän kirjoitti jotenkin asiallisen kirjeen, mutta se näyttäytyi kuitenkin riittämättömäksi.
Asia alkoi venyä. Andrei Gavrilovitsch huolehti siitä sangen vähän, vakuutettu kun oli oikeudestaan. Hänellä ei ollut halua eikä varaakaan turvautua lahjomisiin, koska se olisi ollut virkamiesten omientuntojen kauppaa, eikä hänen päähänsäkään tullut sitä ajatusta, että hän voisi tulla kavaluuden uhriksi. Yhtä vähän ajatteli Troekurov puolestaan alkamaansa oikeusjuttua; Schabaschkin toimi hänen puolestaan ja hänen nimessään sekä selitti kaikki mahdolliset päätökset oman mielensä mukaan pelottaen ja lahjoen tuomareita. Miten olikaan, niin jo 9 päivänä helmikuuta sai Dubrovskij kaupungin poliisilta käskyn tulia maan-oikeuteen kuulemaan päätöstä hänen, luutnantti Dubrovskijn ja kenraali Troekurovin välisessä riitajutussa, koskeva maatilan omistamista, sekä allekirjoittamaan joko tyytyväisyytensä tai tyytymättömyytensä siihen. Samana päivänä matkusti Dubrovskij kaupunkiin. Tiellä saavutti Troekurov hänet. Ylpeästi katsahtivat he toinen toiseensa ja Dubrovskij huomasi ilkeän hymyn vastustajansa huulilla.
Tultuaan kaupunkiin yöpyi Andrei Gavrilovitsch tutun kauppiaan luona ja meni seuraavana päivänä piiri-oikeuteen. Kukaan ei ollut häntä huomaavinaan. Hänen perässään tuli Kirila Petrovitsch. Oikeudenjäsenet osoittivat hänelle suurta myötätuntoisuutta, ja kunnioittaen hänen virkaansa, ikäänsä ja lihavuuttaan toivat he hänelle nojatuolin. Troekurov istui. Andrei Gavrilovitsch seisoi nojaten seinään. Syntyi syvä hiljaisuus ja sihteeri alkoi sointuvalla äänellä lukea oikeuden päätöstä. Sen sisällyksestä ei ole tarvis puhua. Sihteeri vaikeni; asessori nousi ja matalalla äänellä kehoitti Troekurovia allekirjoittamaan asiakirjan. Iloisena otti Troekurov häneltä kynän ja kirjoitti oikeudenpäätöksen alle täydellisen hyväksymisensä.
Nyt tuli Dubrovskijn vuoro. Sihteeri toi hänelle asiakirjan, mutta Dubrovskij seisoi liikkumatta pää alaspäin. Sihteeri käski uudestaan hänen allekirjoittaa täydellisen suostumuksensa tai selvän tyytymättömyytensä, jos hän vastoin kaikkia arveluita omantuntonsa mukaan tuntee, että hänen asiansa on oikea ja aikoo laillisen ajan sisällä vedota ylempiin.
Dubrovskij oli ääneti … yht'äkkiä nosti hän päänsä, silmät säihkyivät, hän polki lattiaa, potkasi sihteerin pois sellaisella voimalla, että tämä kaatui lattialle, otti mustepullon ja heitti sen vasten asessorin naamaa. Kaikki kauhistuivat. Vahdit juoksivat kahakkaan ja töintuskin saivat hänet hillityksi. Dubrovskij vietiin ulos ja pantiin rekeen. Kaikkien tuomarien seuraamana tuli Troekurov hänen jälissään. Dubrovskijn äkkinäinen raivonkohtaus teki häneen syvän vaikutuksen. Tuomarit, jotka toivoivat Troekurovilta kiitollisuutta, eivät saaneet ystävällistä sanaakaan. Hän matkusti heti Pokrovskojeen omantunnon vaivaamana ja tyytymättömänä siihen voittoon, jonka hänen kateutensa oli saanut. Dubrovskij sillä välin makasi vuoteellaan; piirilääkäri (jotenkin viisas mies) riensi heti iskemään hänestä suonta, asettamaan iilimatoja ja hispaniankärpäsiä. Iltapuoleen tuli hän paremmaksi ja toisena päivänä vietiin jo Kistenevkaan, joka jo oli melkein toisen omaisuutta.
Kolmas luku.
Aikoja kului, mutta Dubrovskij oli vaan yhtä heikko. Hänen raivoudenkohtauksensa eivät tosin uudistuneet, mutta voimat vähenivät huomattavasti. Hän unohti askareensa, tuli harvoin ulos huoneesta ja oli ajatuksissaan koko vuorokaudet. Tuo hyvä eukko Jegorovna, joka ennen oli hoitanut hänen poikaansa, tuli nyt hänen omaksi lapsenpiiakseen. Jegorovna hoiti häntä kuin lasta: muistutti, koska oli aika syödä ja nukkua, syötti häntä sekä asetti nukkumaan. Andrei Gavrilovitsch totteli Jegorovnaa eikä ollut kenenkään muun kanssa tekemisissä. Hän ei voinut ajatella asioitaan eikä taloudenhoitoaan, jonka vuoksi Jegorovna piti välttämättömänä ilmoittaa näistä seikoista nuorelle Dubrovskijlle, joka siihen aikaan palveli eräässä kaartin jalkaväki-rykmentissä Pietarissa. Hän repäsi lehden talous-kirjasta, saneli kirjeen kokki Haritonille, joka oli ainoa kirjoituksentaitava Kistenevkassa sekä lähetti sen samana päivänä kaupungin postiin.
Jo on ehkä aika esitellä lukijalle kertomuksemme sankari.
Vladimir Dubrovskij oli saanut kasvatuksensa kadetti-osastossa ja tuli kaartin kornetiksi. Isä ei säästänyt hänen tähtensä mitään, ja hän sai kotoaan enemmän kuin hänen olisi pitänyt odottamankaan. Ollen tulinen ja kunnianhimoinen antautui hän ylellisiin huvituksiin: pelasi korttia, meni takauksiin eikä huolehtinut tulevaisuudesta. Ajatteli kuitenkin joskus sivumennen, että ennemmin tai myöhemmin hänen täytyy hankkia itselleen rikas morsian.
Eräänä iltana oli muutamia upseeria hänen luonaan loikoen sohvilla ja poltellen tupakkaa. Silloin antoi Grischa, hänen kamaripalvelijansa, hänelle kirjeen, jonka päällekirjoitus ja sinetti heti kummastuttivat nuorta miestä. Kiireesti avasi hän sen auki ja luki seuraavan:
"Meidän herramme Vladimir Andrejevitsch, minä, sinun vanha hoitajasi, rohkenen ilmoittaa sinulle isästäsi. Hän on hyvin heikko, joskus höpisee, ja koko päivät istuu kuin tyhmä lapsi — mutta Jumala on elämän ja kuoleman Herra — tule sinä luoksemme poikaseni, me lähetämme sinulle hevosetkin Pesotschnojeen. Kuuluu, että oikeudenjäsenet tulevat tänne panemaan meidät Kirila Petrovitsch Troekurovin vallan alle — sentähden että me muka olemme hänen alamaisiaan, mutta me olemme ammon ajoista olleet teidän — emmekä tähän päivään saakka sellaista ole kuulleet. Kun asut Pietarissa, voisit siitä ilmoittaa Tsaari-Isälle ja hän ei sallisi, että meille tehdään vääryyttä. Jään sinun uskolliseksi orjaksesi, lapsenhoitaja Arina Jegorovna Busireva".
Hämmästyksellä luki Vladimir Dubrovskij useammat kerrat peräkkäin nuo jotenkin sekavat rivit. Hän oli jo pienenä kadottanut äitinsä ja kahdeksannella ollessaan oli hän tuotu Pietariin, jolloin hänen isänsä oli hänelle melkeen tuntematon. Senpätähden oli hän romantillisesti häneen kiintynyt ja sitä enemmän rakasti perhe-elämää, mitä vähemmän hän kerkesi nauttimaan sen hiljaisia iloja.
Ajatus, että hän kadottaisi isänsä, koski häneen kovasti, ja sairas-raukan tila, jonka hän oli saanut tietää hoitajattarensa kirjeestä, kauhistutti häntä. Hän kuvaili, että isänsä oli jätetty synkkään korpeen tyhmän eukon ja palvelijain hoitoon … köyhyyden uhkaamana ja kuolemaisillaan avutta ruumiillisissa ja hengellisissä vaivoissa. Vladimir Andrejevitsch moitti itseään huolimattomuudestaan. Kun hän pitkään aikaan ei ollut saanut isästään tietoja, niin ei hän ollut ajatellutkaan tiedustella häntä, luullen hänen olevan matkoilla tai taloudentoimissaan.
Hän päätti matkustaa tämän luo sekä ottaa virkaeron, jos isän sairaus vaatisi hänen läsnäoloaan. Toverit menivät pois nähdessään hänen rauhattomuutensa. Jäätyään yksin kirjoitti Vladimir virkavapauspyynnön, poltti tupakkaa ja vaipui syviin mietteisiin…
* * * * *
Vladimir Andrejevitsch lähestyi sitä asemaa, josta hänen piti kääntyä Kistenevkaan. Surulliset aavistukset täyttivät hänen sydämensä: hän pelkäsi, ett'ei enää saa nähdä isäänsä elossa; hän kuvaili sitä ikävää elämää, joka odotti häntä maalla: synkkyys, yksinäisyys, köyhyys ja asiainhoito, joista hän ei ymmärtänyt mitään. Tultuaan kestikievariin meni hän sen hoitajan luo ja pyysi kyytihevosia. Hoitaja tiedusteli mihin hänen piti matkustaman ja ilmoitti, että hevoset, jotka olivat lähetetyt Kistenevkasta, olivat odottaneet häntä jo neljä vuorokautta. Pian tuli Vladimir Andrejevitschin luo vanha Anton niminen kuski, joka joskus oli häntä ohjannut tallissa sekä hoitanut hänen pientä hevostaan. Antonille tuli kyynelet silmiin nähdessään nuoren herransa, hän kumarsi aina maahan asti ja ilmoitti, että vanha herra vielä eli sekä kiirehti valjastamaan hevosia. Vladimir Andrejevitsch. ei huolinut suuruksesta, vaan kiirehti lähtöä. Anton vei häntä kyläteitä, ja keskustelu syntyi heidän välilleen.
— Sanoppa, Anton, mitä isälläni on Troekurovin kanssa tekemistä?
— Jumala ne yksin tietää, Vladimir Andrejevitsch, ystäväni. Herra ei kuulemma sopinut Kirila Petrovitschin kanssa, ja tämä antoi hänen tulla oikeuteen — vaikka Kirila Petrovitsch on osaksi oma tuomarinsa. Meidän orjain ei sovi sekaantua herrojemme asioihin, mutta jumal'avita turhaan meni isänne käräjöimään Kirila Petrovitschin kanssa: ruoskalla ei hullua hillitä.
— Näyttää siis siltä, että tuo Kirila Petrovitsch tekee meillä mitä tahtoo?
— Aivan niin, herra. Asessoria ei hän pidä kopekankaan arvoisena ja ispravnikka on pieni leikkikalu hänelle. Herrat käyvät kunniatervehdyksillä hänen luonaan — hän on niin sanoakseni kaukalo, jolle siat tulevat.
— Onko totta, että hän ottaa talomme?
— Oi, herra, niin me olemme kuulleet. Näinä päivinä sanoi Pokrovskojelainen meidän kylänvanhimpamme luona ristijäisissä: "tarpeeksenne jo olette laiskotellut, pian tulette Kirila Petrovitschin käsiin". Mutta silloin sanoi seppä Mikita hänelle: piisaa jo Savelitsch, älä saata surua kummille äläkä loukkaa vieraita. Kirila Petrovitsch on Kirila Petrovitsch ja Andrei Gavrilovitsch on Andrei Gavrilovitsch — mutta kaikki me kuulumme Jumalalle ja Tsaarille; mutta vieraan suuta ei voi tukkia.
— Ehkä ette tahdo tulla Troekurovin vallan-alaisiksi.
— Kirila Petrovitschin vallan-alaisiksi! Jumala varjelkoon ja suojelkoon! — hänen omillaankin on kova olo, ja jos vielä tulee vieraita — niin hän ei ainoastaan nylje heidän nahkaansa, vaan vieläpä repii heidän lihansakin. Ei! Jumala antakoon vaan Andrei Gavrilovitschin vallita kauvan ja jos Jumala hänen ottaa pois, niin emme tahdo ketään muuta herraksemme kuin sinua, meidän elättäjäämme. Älä sinä jätä meitä, me puolustammekin sinua. — Näin sanoessaan heilutti Anton piiskaansa, nykäsi suitsista, ja hevoset juoksivat kovaa laukkaa.
Vanhan kuskin uskollisuus liikutti Dubrovskija, hän vaikeni ja vaipui mietteihinsä. Toista tuntia oli kulunut, kun yht'äkkiä Grischa herätti hänet huudollaan: "Tuoss'on Pokrovskoje", Dubrovskij kohotti päätään. He ajoivat leveän järven rantaa, josta lähti pieni joki luikerrellen kukkulain välissä. Eräällä kukkulalla, viheriäisen lehdon yläpuolella kohosi viheriä katto ja suuren kivitalon seinä — kirkko vanhoine kellotapulineen, sekä ympärillä mökkejä yrttitarhoineen ja koivuineen. Dubrovskij tunsi tämän paikan; hän muisti, että hän juuri tällä samalla kummulla oli leikkinyt pienen Mascha Troekurovan kanssa, hänen, joka oli häntä kaksi vuotta nuorempi ja jo silloin oli sievä kaunottaren alku. Hän tahtoi tiedustella Antonilta tyttöä, mutta jokin voima pidätti häntä siitä.
Lähestyessään herrastaloa näki hän valkean puvun vilahtelevan puutarhassa puitten välissä. Samassa löi Anton hevosia ja noudattaen kunnianhimoa, joka on yhteinen herrasajureille ja vossikoille, ajoi täyttä laukkaa yli sillan ja puutarhan sivutse. Päästyään kylästä kohousivat he vuorelle ja Vladimir näki koivikon ja sen vasemmalla puolella, avonaisella paikalla, harmaan talon punaisine kattoineen. Hänen sydämensä sykki — hänen edessään oli Kistenevka ja isänsä köyhä talo.
Kymmenen minuutin perästä hän jo ajoi herrastalolle. Sanomattomalla mielenliikutuksella katseli hän ympärilleen. Kahteentoista vuoteen ei hän ollut nähnyt syntymäpaikkaansa. Koivut, jotka silloin juuri olivat istutetut, olivat kasvaneet suuriksi ja tiheiksi puiksi. Piha, jota ennen oli koristanut kolme kukkapenkkiä, joitten välitse puhtaaksi lakaistu tie kierteli, oli muuttunut villiksi niityksi, jolla hevonen kävi lie'assa. Koirat alkoivat haukkua, mutta tunnettuaan Antonin vaikenivat heti ja heiluttelivat vaan karvaisia häntiään. Mökeistä tuli alustalaisia, jotka ympäröivät nuoren herransa osottaen äännekkäillä huudoilla iloansa. Töintuskin voi hän tunkeutua tuon innokkaan joukon lävitse ja juosta rappeutuneille portaille. Porstuassa kohtasi hän Jegorovnan, joka kyyneleet silmissä syleili kasvattiaan.
— Terve, terve, hoitajani, sanoi Vladimir, likistäen rintaansa vasten vanhaa hyvää eukkoa, entäs isä? missä hän on? millainen hän on?
Samassa astui saliin horjuvin askelin korkeavartaloinen, kalpea ja laiha ukko, puettuna yötakkiin ja myssyyn.
— Missä on Volodka? kysyi hän heikolla äänellä ja samassa Vladimir jo syleili innokkaasti isäänsä.
Ilo sai sairaan liian paljon vapisemaan, hän tuli hermottomaksi, jalkansa eivät häntä kannattaneet ja hän olisi kaatunut, ell'ei poikansa olisi tukenut häntä.
— Miksi nousit vuoteeltasi, sanoi Jegorovna hänelle, jaloillasi et voi seisoa ja pyrit kuitenkin ihmisten luo.
Ukko kannettiin makuuhuoneesen. Hän voi kyllä puhua, mutta ajatukset sekosivat eikä sanoilla ollut mitään yhteyttä. Hän oli hiljaa ja vaipui uneen. Vladimiria kauhistutti hänen tilansa. Hän jäi ukon huoneesen ja pyysi jäädä kahdenkesken isänsä kanssa. Palvelijat tottelivat ja menivät väentupaan Grischan luo, jossa he omalla tavallaan kestitsivät häntä kaikella mahdollisella hyväsydämisyydellä kiusaten häntä kysymyksillään ja tervehdyksillään.
Neljäs luku.
Dubrovskij tahtoi muutamia päiviä tulonsa jälkeen ryhtyä asioihin käsiksi, mutta isä ei voinut antaa hänelle tarpeellisia tietoja, eikä Andrei Gavrilovitschilla ollut asianajajaa. Selaillessaan isänsä papereita löysi hän ainoastaan asessorin ensimmäisen kirjeen ja vastauksen siihen. Tästä hän ei voinut saada selvää käsitystä riita-asiasta, jonkatähden päätti odottaa sen ratkaisua, luottaen asian oikullisuuteen.
Sillä välin heikkoni Andrei Gavrilovitsch yhä. Vladimir vaali hellästi isäänsä, joka uudestaan oli muuttunut lapseksi, aavistaen, että tämän loppu oli lähellä.
Valitus-aika loppui sillävälin, eikä ylempiin oikeuksiin oltu vedottu. Kistenev kuului siis Troekuroville. Schabaschkin tuli hänen luokseen onnittelemaan ja kysyi kumarrellen: koska Troekurov ottaa uuden tilan haltuunsa; hoitaako hän sitä itse vai antaako jollekin muulle hoidettavaksi? Kirila Petrovitsch hämmästyi. Luonteeltaan oli hän oikeutta harrastava, mutta kostonhimo oli vienyt hänet liian pitkälle. Omatunto vaivasi häntä. Hän tiesi, missä tilassa oli hänen vastustajansa, vanha nuoruudenystävänsä — ja voitto ei ilahuttanut häntä. Hän heitti uhkaavan katseen Schabaschkiniin etsien syytä, josta voisi ruveta häntä torumaan, mutta kun hän ei mitään sellaista löytänyt, niin sanoi hän vaan vihaisesti:
— Mene ulos, en tarvitse sinua!
Kun Schabaschkin näki, että Troekurov ei ollut hyvällä päällä, lähti hän kumarrellen pois. Jäätyään yksin alkoi Kirila Petrovitsch kävellä edestakaisin lattialla tuimaan viheltäen; "Voiton huudot kaikukohot". Tätä vihelsi hän aina ollessaan mielenkiihkossa.
Vihdoin antoi hän valjastaa hevoset keveäin vaunujen eteen, pukeusi lämpösiin (oli jo syyskuun loppupuoli) ja istui itse ajamaan.
Pian sai hän nähdä Andrei Gavrilovitschin talon. Vastakkaiset tunteet riehuivat hänen sydämessään. Kostonhimo ja vallanpyynti tukehuttivat osaksi hänen paremmat tunteensa. Mutta ne pääsivät kuitenkin lopulta voitolle. Hän päätti sopia vanhan toverinsa kanssa, hävittää riidan jäljetkin antamalla tälle takaisin hänen omaisuutensa. Rauhoitettuaan omantuntonsa tällä hyvällä aikeella ajoi Kirila Petrovitsch täyttä laukkaa naapurinsa talolle — suoraan pihalle.
Samaan aikaan istui sairas ikkunan ääressä. Hän tunsi Kirila Petrovitschin — ja kauhistus kuvautui hänen kasvoissaan. Purppuranpuna levisi noille tavallisesti vaaleille kasvoille, silmät iskivät tulta ja hän lausui muutamia ymmärtämättömiä sanoja. Hänen poikansa, joka tarkasteli talouskirjaa, hämmästyi nähdessään isänsä mielenliikutuksen. Vihan ja kauhun valtaamana osotti sairas pihalle. Hän kääri takkinsa liepeet tiukemmalle, yritti nousta nojatuoliltaan ja pääsikin pystyyn, mutta — kaatui yht'äkkiä. Poika juoksi hänen luokseen. Ukko makasi tunnotonna, hengittämättä: hän oli saanut halvauksen.
— Pian, pian lääkäriä hakemaan! huusi Vladimir.
— Kirila Petrovitsch kysyy teitä, sanoi palvelija sisään tullessaan.
Vladimir antoi palvelijalle tuiman katseen.
— Sano Kirila Petrovitschille, että hän joutuun korjaa luunsa, ennenkuin minä käsken ajaa hänet pois pihalta — mene!
Iloissaan juoksi palvelija täyttämään herransa käskyä. Jegorovna löi käsiään yhteen.
— Ystävämme, sanoi hän kimakkaalla äänellä, sinä saatat itsesi onnettomuuteen! Kirila Petrovitsch syö vielä meidät.
— Suus' kiinni, lapsenpiika, huusi vihastunut Vladimir. Lähetä Anton heti kaupunkiin noutamaan lääkäriä!
Jegorovna meni. Porstuassa ei ollut ketään, kaikki olivat juosneet ulos katsomaan Kirila Petrovitschia. Palvelijat olivat jääneet seisomaan portaille ja saivat kuulla palvelijan vastauksen Kirila Petrovitschille nuoren herransa nimessä. Istuessaan vaunuissaan kuuli Kirila Petrovitsch sen; hänen kasvonsa tulivat mustaksi kuin sysi; hän hymyili halveksivasti ja ajaessaan käyden pitkin pihaa katsoi julmasti palvelijoihin. Hän katsoi myös ikkunaan, jossa hetki sitten oli näkynyt Andrei Gavrilovitsch, mutta häntä ei enää ollut. Jegorovna seisoi portailla; hän oli unohtanut herransa käskyn. Palvelijat puhuivat äänekkäästi äskeisestä tapahtumasta. Yht'äkkiä tuli Vladimir heidän luoksensa ja sanoi katkonaisella äänellä:
— Ei tarvita lääkäriä — isäni on kuollut.
Syntyi suuri hämminki. Palvelijat hyökkäsivät vanhan herran kammariin. Siellä lepäsi vanhus nojatuolissaan, johon Vladimir oli hänet kantanut, oikea käsi riippui ales lattiaan asti, pää oli painunut rinnalle — elonmerkkiäkään ei enää ollut tuossa ruumiissa. Se ei vielä ollut tullut kylmäksi, mutta kuolema oli siihen jo painanut leimansa. Jegorovna voivotteli. Ruumis jätettiin palvelijain huostaan. He sen pesivät, pukivat virkapukuunsa, joka oli ommelta vuonna 1797, sekä auttivat sille pöydälle, jonka ääressä he niin monta vuotta olivat palvelleet häntä.
Viides luku.
Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Ukkoraukan ruumis makasi arkussaan. Se oli vaatteella peitetty, ympärillä paloivat kynttilät. Ruokasali oli alustalaisia täynnä. He olivat valmiit kantamaan herransa viimeiseen lepokammioonsa. Vladimir ja palvelijat tarttuivat arkkuun ja kantoivat sitä. Pappi kulki etumaisna, hänen jälissään lukkari laulaen hautausvirsiä, ja Kistenevan isäntä vietiin viimeisen kerran kynnyksensä yli. Arkku kannettiin puistotietä — kirkko oli puiston takana.
Päivä oli kirkas, mutta kylmä, halla karisteli lehtiä puista. Kun tultiin puistosta, näkyi Kistenevan puukirkko ja hautausmaa, jota vanhat lehmukset varjosivat. Siellä lepäsi Vladimirin äiti, sinne oli hänen hautansa viereen kaivettu eilen uusi hauta.
Kirkko oli täynnä Kistenevan talonpoikia, jotka olivat tulleet osoittamaan viimeistä kunnioitusta herralleen. Nuori Dubrovskij jäi seisomaan lähelle laulajia; hän ei itkenyt eikä rukoillut — mutta hänen kasvonsa olivat synkät. Surullinen juhlatoimitus loppui. Vladimir meni ensinnä ottamaan jäähyväiset ruumiilta — hänen jälkeensä alustalaiset. Tuotiin kansi ja arkku naulattiin kiinni. Akat itkivät kovalla äänellä, miehet usein kuivasivat kyyneleitä kädellään. Vladimir ja kolme palvelijaa kantoivat ruumiin hautausmaalle. Alustalaiset seurasivat heitä. Ruumis laskettiin hautaan — kaikki läsnäolijat heittivät sinne pivollisen hiekkaa — hauta peitettiin, kumarrettiin sille vielä kerran ja hajaannuttiin. Vladimir poistui kiireesti, ennätti ennen muita ja kätkeytyi Kistenevan metsään.
Jegorovna kutsui hänen puolestaan papin ja kaikki kirkonpalvelijat hautaus-aterialle sekä ilmoitti, että nuori herra ei aijo ottaa osaa päivällisiin. Näin ollen lähti isä Anisim, hänen vaimonsa Feodorovna ja lukkari herrastaloon puhellen Jegorovnan kanssa vainajan hyvistä töistä sekä siitä, mikä silminnähtävästi odotti hänen jälkeläistään. Troekurovin tulo ja hänen vastaanottonsa oli jo koko ympäristön tiedossa, ja sen paikkakunnan politikot ennustivat siitä tärkeitä seurauksia.
— Mitä tapahtuu, se tapahtuu, sanoi papin vaimo, mutta ikävä vaan on, jos Vladimir Andrejevitsch ei tule meidän herraksemme. Nuorukainen hän on, ei hänestä ole juuri muuta sanomista.
— No kukahan sitten tulisi herraksemme, ell'ei juuri hän? keskeytti Jegorovna; turhaan ylpeilee Kirila Petrovitsch. — hänen vastustajansa ei olekaan pelkuri. Minun kotkani puolustaa kyllä itseänsä. Kipeästi koski Kirila Petrovitschiin, ja häntä koipien välissä sai hän mennä, kun Grischa hänelle ärjyi: "ulos, vanha koira, pois pihalta!"
— Ah, Jegorovna, sanoi lukkari, minä luullakseni mieluummin yhdistyisin itse pirun kanssa, kuin olisin riidassa Kirila Petrovitschin kanssa. Kun näkee hänet, niin — kauhistuu ja peljästyy, mutta selkä kuitenkin taipuu niin nöyrästi…
— Oi surun surkeutta, huokasi pappi. Kirila Petrovitschillekin lauletaan kerran samat juhlavirret, kuin äsken Andrei Gavrilovitschille. Hautajaiset ehkä tulevat komeammiksi ja vieraita kutsutaan enemmän, — mutta onko se Jumalalle samantekevä?
— Oih, isämme, mekin tahdoimme kutsua kaikki naapurit, mutta Vladimir Andrejevitsch ei sitä sallinut. Kaikkea meillä on kylliksi, kyllä on millä kestitään — mitä käskette? Mutta kun ei ole vieraita, niin kestitsemme teitä, rakkaat vieraat.
Tämä mieluinen lupaus ja toivo päästä herkullisen pöydän ääreen saivat näiden seurakumppanien kiiruhtamaan askeleitaan. Onnellisina tulivat he herrastaloon, jossa pöytä jo oli katettu ja viinat otetut esiin.
Sillävälin oli Vladimir syventynyt tiheään metsään. Hän koetti tukehuttaa suruansa liikkumalla väsyksiin asti. Teistä huolimatta kulki hän eteenpäin, oksat pieksivät ja raappivat häntä, jalat usein vaipuivat suohon — hän ei mitään tuntenut. Hän tuli alholle, jota tiheä metsä joka puolelta ympäröitsi. Hiljainen puro luikerteli puitten välissä, joilta syksy jo oli riistänyt puolet lehdistä. Vladimir seisahtui ja istui kylmälle metsälle. Ajatuksia risteili hänen päässään. Toinen oli toistaan synkempi. Kauhea yksinäisyyden tunne kalvoi häntä ja tulevaisuus oli uhkaavien pilvien peitossa. Viha Troekurovin kanssa ennusti hänelle uusia onnettomuuksia. Hän saattaa menettää vähäisen omaisuutensa — ja siinä tapauksessa on kerjuu edessä. Kauvan istui hän liikkumatta samalla paikalla katsellen hiljalleen juoksevaa puroa, joka kuletteli muutamia kuihtuneita lehtiä. Ne olivat niin ihmiselämän kaltaisia, elämän, joka oli yhtä luotettava — aivan tavallinen. Hän huomasi, että alkoi hämärtää, ja alkoi etsiä tietä kotiinsa. Kauvan sai hän vielä harhailla oudossa metsässä, ennenkuin löysi polun, joka johti suoraan portille.
Pappi kaikkien kirkonpalvelijain kanssa tuli Dubrovskija vastaan. Hänen mieleensä tuli, että tuo ennusti onnettomuutta. Senpätähden hän tuskallisesti väistyikin syrjään ja kätkeytyi puitten sekaan. Ne eivät huomanneet häntä, keskustelivat vaan innokkaasti:
— Irroita itses pahasta ja tee hyvää, sanoi pappi vaimolleen. Meidän ei tarvitse tänne jäädä — eikä se sinuun koske, miten asia päättyy.
Vaimo vastasi jotakin, mutta Dubrovskij ei voinut sitä kuulla.
Lähestyessään taloa näki hän paljon kansaa; talonpojat ja palvelijat olivat joukoissa herrastalon pihalla. Jo kaukaa kuuli Vladimir kummallista melua ja puhetta. Vajan luona oli kaksi kolmivaljakkoa. Portailla seisoi muutamia henkilöitä virkapuvuissaan ja, kuten näytti, selittivät väelle jotakin.
Mitä se merkitsee? kysyi hän vihaisesti Antonilta, joka juoksi häntä vastaan, "mitä miehiä ne ovat ja mitä ne tahtovat?"
— Ah, ystävä Vladimir Andrejevitscb, vastasi Anton vetäen henkeään, tuomarit ovat tulleet. Meidät annetaan Troekuroville ja eroitetaan sinusta!…
Vladimir painoi päänsä alas; väki ympäröitsi onnettoman herransa.
— Oi sinä isämme, huusivat he suudellen hänen käsiään, me emme tahdo muuta herraa kuin sinä. Ennen kuolemme kuin sinut jätämme.
Vladimir katseli heitä ja synkät tunteet saivat vallan hänessä.
— Seiskaat hiljaan, sanoi hän heille, minä puhelen virkamiesten kanssa.
— Puhele, ystävä, huusi joku joukosta, puhele ja koeta liikuttaa noitten vihelijäisten omiatuntoja.
Vladimir lähestyi virkamiehiä. Schabaschkin seisoi huolettoman näköisenä ja katseli ylpeästi ympärilleen. Kun ispravnikka, joka oli suuri, paksu, noin viidenkymmenen vuotias, punakka ja viiksikäs mies, näki Dubrovskijn tulevan, niin hän käheällä äänellään huusi:
— Minä siis uudestaan sanon teille, mitä jo äsken sanoin: piirioikeuden päätöksen mukaan kuulutte te nyt Kirila Petrovitsch Troekuroville, jonka puolesta täällä on herra Schabaschkin. Totelkaa häntä, mitä ikinä hän käskisikin; ja te, naiset, rakastakaa ja kunnioittakaa häntä, niin hän on teidän suuri suosijanne.
Sanottuaan tuon vanhan kokkapuheen alkoi ispravnikka nauraa täyttä kurkkua, ja Schabaschkin ja muut jäsenet seurasivat hänen esimerkkiään.
Vladimir oli pakahtua suuttumuksesta.
— Suvaitkaa minun kysyä, mitä tämä merkitsee? kysyi hän teeskennellyllä kylmäverisyydellä iloiselta ispravnikalta.
— Mitäkö tämä merkitsee, vastasi tuo sukkela virkamies, tämä merkitsee sitä, että me olemme tulleet panemaan tämän talon Kirila Petrovitsch Troekurovin valtaan ja käskemään vieraitten mennä pois hyvällä.
— Mutta teidän olisi paremmin sopinut kääntyä minun puoleeni, kuin talonpoikieni, ja ilmoittaa omistajalle, että hän tulee pois isännyydestään.
— Entinen omistaja Andrei Gavrilovitsch, Dubrovskijn poika, on kuollut Jumalan armosta, mutta kuka te olette, sanoi Schabaschkin julkealla tavalla — — me emme tunne teitä emmekä tahdo tunteakaan.
— Teidän jalosukuisuutenne, tämä on meidän nuori herramme — sanoi ääni joukosta.
— Kuka siellä rohkeni suunsa avata! huusi ispravnikka, mikä herra? Teidän herranne on — — Kirila Petrovitsch Troekurov — — kuuletteko, lurjukset?
— Ei niinkään, huusi sama ääni.
— Tämä on kapinaa! ärjyi ispravnikka. Hoi, kylänvanhin, tule tänne!
Kylänvanhin astui esiin.
— Hae heti se, joka rohkeni minua vastustaa, kyllä minä hänet!…
Kylänvanhin kääntyi väkijoukkoa päin ja kysyi, kuka puhui? Mutta kaikki olivat ääneti. Takapuolelta alkoi kuulua murinaa, se kasvoi ja muodostui yht'äkkiä kauheiksi valitushuudoiksi. Ispravnikka puhui matalammalla äänellä ja aikoi ruveta lohduttamaan…
— Mitä häntä tässä katselemme, huusivat alustalaiset, pojat, ottakaa hän kiinni.
Joukko alkoi liikkua. Schabaschkin ja maaoikeuden jäsenet hyökkäsivät porstuaan ja sulkivat oven jälessään.
— Pojat, ottakaa kiinni! huusi sama ääni, ja joukko alkoi hyökätä eteenpäin,
— Seis, konnat, huusi Dubrovskij, mitä te teette! Te saatatte itsenne ja minut onnettomuuteen; menkää kotiinne ja jättäkää minut rauhaan. Älkää peljätkö, tsaari on laupias; minä pyydän häneltä apua; hän ei meitä hylkää; me olemme kaikki hänen lapsiaan; mutta kuinka hän voisi teitä puolustaa, jos te rupeette kapinoimaan ja rosvoilemaan?
Nuoren Dubrovskijn puhe, sointuva ääni ja ylevä käytös tekivät toivotun vaikutuksen. Kansa vaikeni ja hajaantui, piha tuli puhtaaksi ja oikeudenjäsenet — istuivat sisällä rauhassa. Surullisena astui Vladimir portaille. Schabaschkin aukasi oven ja alkoi matalalla äänellä kiittää Dubrovskija hänen armollisesta välityksestään.
Vladimir kuunteli häntä halveksien eikä vastannut mitään.
— Me olemme päättäneet teidän suostumuksellanne jäädä tänne yöksi, jatkoi asessori, — nyt on jo pimeä ja teidän talonpoikanne saattavat hyökätä tiellä päällemme. Olkaa niin armelijas ja käskekää levittää vaikka olkia vierashuoneesen vuoteeksi. Ennen päivän nousua lähdemme kotiin.
— Tehkää niinkuin tahdotte, vastasi Dubrovskij kuivasti, en minä ole enää täällä isäntä.
Näin sanoen poistui hän isänsä huoneesen ja sulki oven.
Kuudes luku.
Siis kaikki on päättynyt! huokasi Vladimir itsekseen. Vielä aamulla oli minulla koti ja leivänkannikka; huomenna täytyy minun jättää talo, syntymämajani. Isäni maa, jossa hän lepää haudattuna, tulee kuulumaan vihamiehelle, joka on syypää hänen kuolemaansa ja minun köyhyyteeni!…
Vladimir kiristi hampaitaan ja hänen silmänsä pysähtyivät äitinsä valokuvaan. Taiteilija oli esittänyt hänet valkeassa aamupuvussaan, ruusu hiuksissa, nojaavana käsipuilla. Ja tuo valokuvakin tulee perheeni viholliselle, ajatteli Vladimir, se viedään aittaan rikkinäisten tuolien kera, tai ripustetaan porstuaan hänen koirainhoitajiensa pilkan ja huomion esineeksi. Mutta hänen makuuhuoneessaan, jossa isä kuoli, saa vouti asuntonsa, tai asetetaan sinne hänen haareminsa. — Ei, ei! sen talon, josta Troekurov ajaa minut, ei pidä kuuluman hänelle itselleenkään! Vladimir puri hammasta; kauheita ajatuksia tuli hänen päähänsä. Kansliakirjurien äänet kaikuivat hänen korvissaan. He pitivät isännyyttä vaatien väliin yhtä, väliin toista, ja saivat hänet surullisista mietteistään. Vihdoin oli kaikki hiljaa.
Vladimir aukoili kaappeja ja laatikoita sekä tarkasteli vainajan papereita. Ne olivat suurimmaksi osaksi talouslaskuja ja kirjoituksia eri asioista. Vladimir repi ne lukematta. Niitten joukossa oli eräs mytty, jonka päällä oli kirjoitus:Vaimoni kirjeet. Suurella liikutuksella tarkasteli Vladimir niitä, ne olivat kirjoitetut Turkin sodan aikana sekä lähetetyt Armeniaan Kistenevkasta. Vaimo kertoi niissä maa-elämästään ja taloustoimistaan; hellyydellä surkutteli, että oli eroitettuna puolisostaan sekä kutsui miestään kotiin, rakkaan ystävättärensä syliin. Eräässä niistä hän kertoi olevansa rauhaton pikku Vladimirin terveyden suhteen, toisessa taas iloitsi Vladimirin viisaudesta sekä ennusti hänelle onnellista ja loistavaa tulevaisuutta.
Vladimir vaipui lukemiseensa ja perheellisen onnen rauhaan eikä huomannut, kuinka aika kului; seinäkello löi jo yksitoista. Vladimir pani kirjeet taskuunsa, otti kynttilän ja tuli ulos huoneesta. Virkamiehet makasivat salin lattialla. Pöydällä oli laseja, jotka he olivat tyhjentäneet, ja ilkeä rommin haju tuntui koko huoneessa. Inholla meni Vladimir heidän sivutsensa etuhuoneesen. Siellä oli pimeä. Joku vetäytyi nurkkaan nähtyään valon. Vladimir tunsi seppä Arhipan.
— Mitä sinä täällä teet? kysyi hän ihmeissään.
— Minä tahdoin … minä aijoin tulla katsomaan, ovatko kaikki sisällä, vastasi Arhip hiljaa ja pitkäveteisesti.
— Mutta mitä sinä kirveellä teet?
— Mitäkö teen kirveellä? No kuinka voisi kirveettä kulkea nyt. Nuo kirjurit ovat näet sellaisia hävyttömiä — ja katsokaappas sitäkin…
— Sinä olet juovuksissa, pane pois kirves ja mene tiehes.
— Minäkö juovuksissa? ystävä Vladimir Andrejevitsch. Jumala sen tietää, etten pisaraakaan ole suuhuni saanut … ja muuten meneekö viina järkeen? Onko tällaista ennen kuultu — kanslistit aikovat voittaa meidät, kanslistit ajavat meidän herramme talostaan… Äh, nyt ne viheliäiset kuorsaavat; kaikki kerrassaan ja loput veteen.
Dubrovskij rypisti otsaansa.
— Kuuleppas Arhip, sanoi hän hetkisen perästä, eivät kirjurit ole syylliset. Sytytä lyhty ja tule perässäni.
Arhip otti kynttilän herraltaan, etsi lyhdyn uunin takaa, sytytti sen, ja molemmat menivät portailta sekä kulkivat talon ympäri. Vartija rupesi rumputtamaan metallilevyä; koirat alkoivat haukkua.
— Kuka on vahdissa, kysyi Dubrovskij.
— Me, isä, vastasi hiljainen naisen ääni, Vasilisa ja Lukeria.
— Menkää kotiin, sanoi Dubrovskij, teitä en tarvitse.
— Vahdinvaihto, mutisi Arhip.
— Kiitos, elättäjämme, sanoivat akat, ja menivät heti kotiinsa.
Dubrovskij meni edemmäs. Kaksi miestä tuli häntä vastaan, ne huusivat häntä. Dubrovskij tunsi Antonin ja Grischan äänen.
— Miksi ette ole panneet maata? kysyi hän heiltä.
— Meilläkö nyt olisi aikaa nukkua, vastasi Anton, — kuinka kauvan olemme saaneet odottaa, kuka olisi uskonut?…
— Hiljempaa, keskeytti Dubrovskij, missä on Jegorovna?
— Herrastalossa, tuvassaan, vastasi Grischa.
— Mene ja tuo hän tänne ja tuo myös koko muu meidän väki, jottei henkeäkään sinne jäisi, paitsi kirjurit. Ja valjasta sinä, Anton, hevonen rattaiden eteen.
Grischa meni. Hetken kuluttua hän jo tuli äitineen. Akka ei ollut riisunut yltään tänä yönä, eikä kukaan muu kuin kirjurit ollut ummistanut silmiänsä.
— Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij, eikö ketään jäänyt taloon?
— Ei ketään muita kuin kanslistit, vastasi Grischa.
— Tuokaa tänne heiniä tai olkia, sanoi Dubrovskij.
Miehet juoksivat talliin ja palasivat takaisin sylit täynnä heiniä.
— Pankaa portaitten alle … kas niin. No, pojat, nyt tulta!
Arhip aukasi lyhdyn ja Dubrovskij sytytti päreen.
— Kuuleppas, Arhip, minä luullakseni kiireessäni suljin etuhuoneen oven, mene pian avaamaan se.
Arhip juoksi porstuaan — ovi oli auki. Arhip sulki sen ja väänsi lukkoon jupisten puoliääneen: vai vielä avaamaan! ja tuli Dubrovskijn luo.
Dubrovskij sytytti päreellään heinät, ne leimahtivat ilmituleen ja valaisivat koko pihan.
— Ai! huusi Jegorovna valittaen, Vladimir Andrejevitsch, mitä teet!
— Hiljaa! sanoi Dubrovskij. Nyt lapset, jääkää hyvästi, minä menen sinne, mihin Jumala polkuni ohjaa; tulkaa onnellisiksi uuden herranne vallassa.
— Isämme, elättäjämme, huusi väki, me vaikka kuolemme, mutta emme jätä sinua, me tulemme mukanasi.
Hevoset tuotiin. Dubrovskij istui Grischan kanssa rattaille, Anton löi hevosia, ja he ajoivat pois pihalta.
Silmänräpäyksessä levisi tuli yli koko talon. Laattiat halkeilivat ja sortuivat, palavia hirsiä putoili ja punertava sauhu kohosi ilmaan. Sydäntäsärkeviä valitushuutoja kuului ja ääniä: "auttakaa, auttakaa!"
— Mitä vielä, sanoi Arhip, katsellen ilkeällä hymyllä paloa.
— Arhipini, pelasta sinä nuo vihelijäiset, niin Jumala sinut palkitsee, sanoi hänelle Jegorovna.
— En suinkaan, vastasi seppä.
Samassa näkyivät kirjurit ikkunoissa ja koettivat murtaa niitten kaksinkertaisia puitteita. Mutta silloin sortui katto rytinällä — ja valitushuudot vaikenivat.
Pian kaikki alustalaiset tulivat ulos. Akat kiljuivat ja koettivat pelastaa huonekalujaan, lapset taas hyppelivät ihaellen paloa Tulisateena lensivät kipinät ja — mökit syttyivät palamaan.
— Nyt on kaikki hyvin! huusi Arhip, mitenkä se palaa, ah!Pokrovskojesta on kai juhlallista katsella.
Samassa veti uusi ilmiö hänen huomionsa puoleensa: siellä juoksi kissa palavan vajan katolla tietämättä, mihin hyppäisi. Joka puolelta ympäröitsivät sitä liekit. Valittavalla naukumisellaan pyysi eläinraukka apua. Pienet pojat olivat kuolla naurusta katsellessaan sen toivottomuutta.
— Mitä te, perkeleet, nauratte, sanoi seppä vihaisesti; ettekö pelkää Jumalaa; Jumalan luoma on kuolemaisillaan ja te siitä iloitsette — ja asetettuaan tikapuut palavan katon räystästä vasten kiipesi hän ylös pelastamaan kissaa.
Kissa ymmärsi hänen aikeensa ja osoittaen tavallaan kiireellistä kiitollisuutta, tarttui hänen hihaansa. Puoleksi palaneena tuli seppä alas saaliineen.
— No, pojat, hyvästi nyt, sanoi hän hämmästyneille alustalaisille, minulla ei enää ole täällä paljon tekemistä, olkaat onnelliset älkäätkä minua katkeruudella muistelko.
Seppä meni. Tuli riehui vielä jonkun aikaa. Vihdoin se sammui, mutta kekäleet hehkuivat vielä pimeässä yössä. Raunioitten ääressä kävelivät vahingon kärsineet Kistenevkan asukkaat.
Seitsemäs luku.
Seuraavana päivänä levisi tieto tulipalosta yli koko seudun. Jokainen selitti sen omalla tavallaan ja omien ajatustensa mukaan. Toiset vakuuttivat, että Dubrovskijn miehet, juotuaan itsensä juovuksiin hautajaisissa, olivat varomattomuudessaan sytyttäneet talon, toiset taas syyttivät kirjureita, jotka olivat juoneet talossa; monet myöskin tiesivät, että Dubrovskij itsekin oli palanut virkamiesten ja palvelijain kanssa. Muutamat arvasivat kuitenkin oikein ja vakuuttivat, että tuohon kauheaan onnettomuuteen oli syynä itse Dubrovskij. Seuraavana päivänä oli Troekurov ajanut palopaikalle ja itse johtanut tutkimusta. Tuli ilmi, että ispravnikka, maa-oikeuden asessori, asianajaja ja kirjuri samoinkuin Vladimir Dubrovskijkin, lapsenhoitaja Jegorovna, kuski Anton ja seppä Arhip olivat kadonneet teille tietämättömille. Kaikki alustalaiset ilmoittivat, että virkamiehet olivat palaneet silloinkuin katto putosi. Heidän palaneet luunsa kaivettiin esiin. Akat Vasilisa ja Lukeria sanoivat, että olivat nähneet Dubrovskijn ja seppä Arhipin vähän ennen paloa. Seppä Arhip oli yleisen ilmoituksen mukaan elossa, ja hän oli luultavasti pää — ellei vaan ainoakin syyllinen tulipaloon. Raskauttavat epäluulot lankesivat Dubrovskijn päälle. Kirila Petrovitsch lähetti kuvernöörille tarkan kertomuksen tapahtumista ja uusi rikos-asia syntyi.
Pian toisenlaiset uutiset taas antoivat ajattelemiselle ja uteliaisuudelle uutta aihetta. Ilmaantui rosvoja, jotka levittivät kauhua koko tienoosen. Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin heidän tähtensä, osoittautuivat mitättömiksi. Toinen toistaan merkillisempi rosvous tapahtui. Turvassa ei oltu matkalla eikä kodissa. Selvällä päivällä liikkui muutamia kolmivaljakoita rosvoja täynnä yli koko kuvernementin. He pysäyttivät matkustajat ja postin, ajoivat kyliin, ryöstivät herrastaloja ja polttivat niitä. Joukon päällikkö mainittiin erittäin viisaaksi, rohkeaksi ja jalomieliseksi. Hänestä kerrottiin ihmeitä. Dubrovskijn nimi oli kaikkein huulilla, kaikki luulivat, että se on hän, eikä kukaan muu, joka johtaa rohkeita rosvoja. Erästä seikkaa vaan ihmeteltiin. Troekurovin talo oli säästetty. Rosvot eivät ryöstäneet ainoatakaan hänen vajoistaan, eivätkä pysäyttäneet ainoatakaan hänen kuormaansa. Tavallisella ylpeydellään selitti Troekurov tämän seuraukseksi siitä pelosta, jonka hän oli ymmärtänyt itsestään herättää koko kuvernementissä, kuin myöskin eriomaisen poliisilaitoksensa ansioksi, jonka hän oli kyliinsä perustanut. Alussa naapurit naureskelivat Troekurovin korkeita ajatuksia, ja jokainen odotti, että kutsumattomat vieraat poikkeisivat Pokrovskojeenkin, jossa heillä kyllä olisi ollut olemista, mutta vihdoinkin täytyi heidän yhtyä häneen ja tunnustaa, että rosvot osoittivat hänelle käsittämätöntä kunnioitusta. Troekurov riemuitsi; joka kerta kun kuuli Dubrovskijn uusista rosvouksista, pilkkaili hän kuvernööriä, ispravnikkaa ja komppanian päälliköitä, joitten kynsistä Dubrovskijn aina onnistui päästä livahtamaan vahingotta.
Sillä aikaa lähestyi 1 päivä lokakuuta, jolloin oli Troekurovin kylässä kirkkojuhla. Mutta ennenkuin käymme edemmäksi, täytyy meidän esitellä lukijalle muutamia henkilöitä, jotka hänelle ovat outoja, tai joista me vaan vähän mainitsimme kertomuksemme alussa.
Kahdeksas luku.
Lukija ehkä jo arvaa, että Kirila Petrovitschin tytär, josta olemme vasta jonkun sanan maininneet, on kertomuksemme sankaritar. Sinä aikana, jota kertomuksemme koskee, oli hän seitsentoistavuotias sekä parhaassa kukoistuksessaan. Isä rakasti häntä suuresti, mutta käyttäytyi häntä kohtaan omalla omituisella yksipäisyydellään, milloin koettaen tyydyttää hänen pienimmätkin oikkunsa, milloin taas pelättäen häntä jyrkällä ja joskus ankarallakin käytöksellään. Troekurov oli vakuutettu tyttärensä rakkaudesta, mutta ei koskaan voinut saavuttaa tämän luottamusta. Tytär tottui peittelemään häneltä tunteitaan ja ajatuksiaan, sillä hän ei koskaan voinut tietää, millä tavalla isä niitä arvostelee. Maschalla ei ollut ystävää, vaan sai hän kasvaa yksinäisyydessä. Naapurien vaimot ja tyttäret tulivat harvoin Kirila Petrovitschin luo, jonka tavalliset puheet ja huvitukset vaativat miesseuraa, eivätkä sopineet naisille. Harvoin esiintyi kaunottaremme vieraitten seurassa, jotka joivat Kirila Petrovitschin luona. Suunnaton kirjasto, jossa suurimmaksi osaksi oli ranskalaisten kirjailijain tuotteita kahdeksanneltatoista vuosisadalta, oli jätetty hänen huostaansa. Hänen isänsä, joka ei koskaan lukenut mitään muuta, kuin "Kunnon kyökkipiikaa", ei voinut ohjata tytärtään kirjain valinnassa, joten Mascha selailtuaan monenlaisia teoksia jäi vihdoin romaaneihin. Tällä tavalla täydensi hän itse kasvatustaan, joka oli muinoin alettu mamselli Mijoun johdolla, johon Kirila Petrovitsch osoitti suurta luottamusta ja suosiota, mutta jonka hänen sittemmin täytyi lähettää salavihkaa toiselle maatilalleen, kun hänen ystävyytensä seuraukset tulivat liian ilmeisesti näkyväisiksi. Mamselli Mijou jätti erittäin suloisen muiston jälkeensä. Hän oli hyvä tyttö, eikä koskaan käyttänyt väärin sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä nähtävästi oli Kirila Petrovitschiin, joten hän siis erosi suuresti toisista lemmityistä, joita Kirila Petrovitsch ehtimiseen vaihetti. Itse Kirila Petrovitschkin rakasti nähtävästi häntä enemmän kuin muita, ja noin yhdeksän vuotias mustasilmäinen poika, jonka kasvoissa esiintyi mamselli Mijoun etelämaalaiset kasvonpiirteet, kasvatettiin hänen luonaan, ja hän tunnusti sen pojakseen huolimatta siitä, että joukko avojalkaisia poikia, jotka olivat niin Kirila Petrovitschin muotoisia kuin vesipisarat ovat toistensa kaltaisia, juoksivat hänen ikkunainsa alla, ja pidettiin alustalaisina. Kirila Petrovitsch kirjoitti Moskovasta pikku Saschalleen ranskalaisen opettajan, joka saapuikin Pokrovskojeen kertomiemme tapausten aikana.
Tämä opettaja miellytti Kirila Petrovitschia hienolla ulkonäöllään ja vaatimattomalla käytöksellään. Hän näytti Kirila Petrovitschille muuttokirjansa ja antoi hänelle kirjeen eräältä Troekurovin sukulaiselta, jonka luona hän oli ollut neljä vuotta kotiopettajana. Kirila Petrovitsch tarkasti nämät ja oli kaikkeen muuhun tyytyväinen, paitsi opettajan nuoruuteen, ei sentähden, että hän olisi arvellut, että ranskalainen on liian nuori omatakseen sitä kärsivällisyyttä ja kokemasta, jonka onneton opettajantoimi vaatii, vaan sentähden, että hänellä oli omat epäluulonsa, jotka hän heti päätti ilmaista. Hän käski sentähden kutsua luokseen Maschan.
Kirila Petrovitsch ei itse osannut ranskaa, jonka vuoksi käytti tytärtään tulkkinaan.
— Tule tänne, Mascha, ja sano tälle mossiolle, että otan hänet, mutta vaan sillä ehdolla, ett'ei hän rohkene ruveta minun tyttöjäni hakkailemaan, taikka minä hänet, sen koiranpenikan …. käännä se hänelle, Mascha.
Mascha punastui ja kääntyen opettajan puoleen sanoi ranskaksi, että isä toivoo häneltä siivoa ja kunnollista käytöstä.
Ranskalainen kumarsi tytölle ja vastasi, että hän toivoo ansaitsevansa kunnioitusta, vaikkapa hänelle ei suosiota osoitettaisikaan.
Mascha käänsi sanasta sanaan hänen vastauksensa.
— Hyvä, hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch. Ei tässä tule kysymykseen suosio eikä kunnioitus. Hänen virkansa on ohjata Saschaa ja opettaa hänelle lukua ja maantiedettä — käännä tämä hänelle.
Maria Kirilovna käänsi lievemmillä sanoilla isän karkeat sanat, ja Kirila Petrovitsh päästi ranskalaisensa sivurakennukseen, jossa häntä varten oli kammari.
Kasvatettu kun oli ylimyksellisissä ennakkoluuloissa, ei ranskalainen tehnyt suurta vaikutusta Maschaan. Opettaja oli hänen mielestään samanarvoinen kuin orja tai käsityöläinen, ja orja sekä käsityöläinen eivät olleet hänen mielestään miehiä. Hän ei huomannut herra De Forgen hätääntymistä, hänen hämmästystään, vapisemistaan ja äänensä väreitä. Muutamia päiviä peräkkäin tapasi hän ranskalaisen jotenkin usein, mutta ei kunnioittanut häntä erittäin suurella huomaavaisuudella. Odottamaton tapaus saattoi hänen ajattelemaan varsin toisin ranskalaisesta.
Kirila Petrovitschin talossa kasvatettiin tavallisesti aina muutamia nuoria karhuja, jotka olivat Pokrovskojen omistajan päähuvituksena. Pienenä ollessaan tuotiin karhunpojat joka päivä vierashuoneesen, jossa Kirila Petrovitsch tuntikausia vietti niiden kanssa, ärsyttäen niitä kissoja ja koiranpenikoita vastaan. Tultuaan suuremmiksi pantiin ne kahleihin odottamaan varsinaisia ärsytyksiä. Väliin kuljetettiin niitä herrastalon ikkunain alla sekä lykättiin niitten eteen tyhjä viinatynnyri, johon oli lyöty nauloja. Karhu nuuski tynnyriä, koski hiljaan, ja naulat pistivät käpälään; karhu suuttuu ja sysää kovemmin, mutta sitä kipeämmältä ottaa. Se tulee aivan raivoihinsa, hyökkäilee karjuen tynnyriä vasten ja tekee sitä siksi kuin eläinraukalta otettiin pois tuo tynnyri. Väliin sattui, että rattaiden eteen valjastettiin pari karhua, pantiin hyvällä tai pahalla vieraita rattaille ja päästettiin karhut menemään jumalan nimeen. Mutta parhaimpana huvituksenaan piti Kirila Petrovitsh seuraavaa:
Karhua kiusattiin nälällä ja suljettiin se sitten tyhjään huoneeseen köydellä seinään kiinnitettynä. Köysi oli niin pitkä, että se ulettui yli koko huoneen, paitsi vastakkaiseen nurkkaan, joka siis oli yksin vapaa hirmustuneen pedon hyökkäyksistä. Tavallisesti tuotiin joku uusi vieras tämän huoneen ovelle, tuupattiin sisään karhun luo, ovi sulettiin ja onneton uhri jätettiin yksinään karvaisen erämaan pedon kanssa. Vieras raukka kiitti, jos hän revittyine vaatteineen ja kädet naarmuja täynnä pääsi tuohon vaarattomaan nurkkaan, mutta hänen täytyi toisinaan koko kolme tuntia seisoa likistäen itseään seinää vasten ja katsella, kuinka raivoisa peto parin jalan päässä hyppeli, nousi takajaloilleen, karjui, mörisi ja koetti saada kiinni hänet. Muutamia päiviä opettajan tulon jälkeen johtui Troekurovin mieleen kestitä häntäkin karhuhuoneellaan. Sentähden kutsui hän eräänä aamuna tämän luokseen, vei pimeitä käytäviä pitkin, ja yht'äkkiä aukeni sivu-ovi — kaksi palvelijaa lykkäsivät ranskalaisen sisään ja panivat oven lukkoon. Toinnuttuaan hämmästyksestään näki opettaja seinään sidotun karhun, joka kaukaa nuuski vierastaan ja yht'äkkiä nousten takajaloilleen hyökkäsi karjuen häntä kohden… Ranskalainen ei peljästynyt eikä juossut pakoon, vaan odotti hyökkäystä. Karhu lähestyi; De Forge otti taskustaan pienen pistoolin, tähtäsi nälistyneen pedon korvaan ja laukasi. Karhu kaatui. Kaikki kokoontuivat, ovi avattiin — Kirila Petrovitsch astui sisään kummastellen huvinsa loppunäytöstä.
Kirila Petrovitsch tahtoi välttämättömästi saada selitystä asiaan. Kuka oli ilmoittanut De Forgelle karhusta, tai miksikä hän piti taskussaan ladattua pistoolia? Hän lähetti hakemaan Maschaa. Mascha tuli ja käänsi isän kysymykset ranskalaiselle.
— Minä en ole mitään kuullut karhusta, vastasi De Forge, mutta pidän aina mukanani pistoolin, koska en aijo kärsiä loukkauksia, joista tässä asemassa ollen en voi vaatia hyvitystä.
Mascha katseli kummastellen häntä sekä käänsi Kirila Petrovitschille hänen sanansa. Kirila Petrovitsch ei vastannut mitään, käski vaan viedä karhun ulos ja nylkeä se. Sitten kääntyi hän miestensä puoleen ja sanoi:
— Millainen poika! ei peljästynyt, eipä jumal'auta peljästynyt. Ja siitä hetkestä alkoi hän rakastaa De Forgea eikä aikonut häntä enää panna koetukselle.
Mutta tämä tapaus teki vielä suuremman vaikutuksen Maria Kirilovnaan. Hänen mielikuvituksensa sai uutta aihetta: hän näki kuolleen karhun ja De Porgen seisovan sen luona puhellen hänen, Maschan, kanssa rauhallisesti. Hän näki, että urhoollisuutta ja ylpeää itserakkautta voi löytyä muissakin, kuin aatelisissa, ja alkoi siitä asti kunnioittaa opettajaa aina julkisemmin ja julkisemmin. Heidän kesken syntyi jonkinlainen yhteys. Maschalla oli kaunis ääni ja suuret musikaaliset lahjat, De Forge suostui antamaan hänelle tunteja. Tämän jälkeen ei lukijalle ole vaikea arvata, että Mascha rakastui De Forgeen, Taikka ei itsekään sitä itselleen tunnustanut.
Yhdeksäs luku.
Juhlan edellisenä päivänä alkoi kokoontua vieraita; toiset jäivät herrastaloon ja sen sivurakennuksiin, toiset voudin luo, toiset pappilaan, toiset varakkaitten talonpoikain luo. Tallit olivat täynnä matkustajain hevosia, pihoilla ja vajoissa oli joukottain monenlaisia ajopelejä. Kello yhdeksän aamulla soitettiin jumalanpalvelukseen, ja kaikki kiirehtivät uudelle kivikirkolle, jonka Kirila Petrovitsch oli rakennuttanut ja jota hän joka vuosi kaunisteli. Niin suuri joukko ylhäisiä rukoilijoita oli kokoontunut etteivät talonpojat voineet saada sijaansa kirkossa, vaan täytyi heidän jäädä esikartanoon jo kirkkopihaan. Jumalanpalvelus ei alkanut: odotettiin Kirila Petrovitschia.
Hän tuli kuuden hevosen vetämissä vaunuissa ja asettui juhlallisesti paikalleen. Seurassaan oli Maria Kirilovna. Miesten ja naisten katseet kääntyivät Maria Kirilovnaan — edelliset ihailivat hänen kauneuttaan, jälkimäiset hänen pukuaan. Jumalanpalvelus alkoi. Omat laulajat lauloivat köörin paikalla, Kirila Petrovitsch hyräili mukana sekä rukoili katselematta oikealle tai vasemmalle. Ylpeällä rauhallisuudella kumarsi hän maahan asti, kun diakooni korkealla äänellä mainitsi "tämän temppelin perustajan".
Jumalanpalvelus loppui. Kirila Petrovitsch lähestyi ensinnä ristiä. Kirkosta käski hän kaikkien tulla luokseen päivällisille. Kaikki kulkivat hänen perässään, naapurit lähestyivät häntä kunnioituksella, naiset taas ympäröitsivät Maschan. Kirila Petrovitsch tuli ulos kumarrellen oikealle ja vasemmalle, istui vaunuihinsa ja lähti kotiin. Huoneet alkoivat täyttyä vieraista, ehtimiseen tuli uusia henkilöitä, jotka töin tuskin voivat tunkeutua isännän luo. Naiset istuivat säännöllisessä puoliympyrässä, miehet taas olivat joukottain pelin ja viinan ääressä puhellen äänekkäästi keskenään. Saliin katettiin pöytä kahdeksallekymmenelle; palvelijat häärivät asetellen pulloja ja karahfiinejä ja levitellen pöytäliinoja. Vihdoin ilmoitti hovimestari, että "pöytä on katettu" — ja Kirila Petrovitsch ensimmäisenä istui pöytään, hänen takaansa tulivat naiset ja istuivat juhlallisesti paikalleen ottaen huomioon vanhoja tapoja; nuoret neidet tunkeutuivat yhteen, kuten pelokas vuohilauma, ja istuivat toinen toisensa viereen, heitä vastapäätä istuivat miehet; pöydän päässä istui opettaja pikku Saschan kanssa.