Niin, herra Antonius Pältzoldt piti huolen siitä, että Rassmann piti silmäinsä edessä maailman kurjuuden, erittäinkin omansa.
"Kultaisen leijonan" vierashuoneihin kuului pieni huone, joka oli muista erillään ja johon kulettiin pienen kasvitarhan kautta. Täällä oli kommunistin ja tasavaltalaisen vakituinen kohtauspaikka.
Täällä pelattiin ja maisteltiin, ja täällä esitti Marat toinen maailmaa järkyttävät suunnitelmansa, jotka panisivat Europan valtaistuimet vapisemaan. Täällä antoi pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja hengessä määräyksensä, joiden rinnalla Parisin vallankumouksellisen tuomioistuimen määräykset yhdeksännen termidorin edellä näyttivät pelkältä lastenleikiltä.
Milloin Schorn oli saapuvilla aamuryypyllään, puhuttiin myöskin uusimmista valtiollisista tapahtumista, sitte löi pieni herra Antonius Pätzoldt vielä pienemmän nyrkkinsä raivoissaan pöytään ja huusi vihanvimmoissaan, joskin hillityllä äänellä:
"Kansalaiset, asiain täytyy muuttua, meidän täytyy tehdätabula rasa.Minä ehdotan tietä giljotiinille, ilma on liian kuiva."
Kohta tämän jälkeen vingahti hän piipittävällä äänellään kahden muun huoneen lävitse tarjoiluhuoneeseen ja tilasi uuden lasin olutta.
Tästä verenjanoisesta miehestä oli ilma aina liian kuiva.
Ja yhä uudelleen löi hän nyrkkinsä pöytään, jotta lasit hyppivät, puhui pelottavia sanoja: "Minä olen valmis katusulkuihin, meidän täytyy tehdätabula rasa".
Rassmannia, joka pohjaltaan kuului kuokkavierasluonteihin, jotka kaikesta ajattelevat kyynillisellä välinpitämättömyydellä, kunhan heille itselleen vain käy hyvin, huvitti sydämestään tämä "hullu kääpiö", mutta hänellä olivat aina valmiina nämä paljon merkitsevät sanat:
"Odota, rakas tohtori, aika tuo neuvon. Muuten on meidän tunnussanamme: kaikki lainsäädännön tietä, väkivalta viimeksi."
Karkotettu agitaattori ei unhottanut koskaan, että hän täten oikeastaan lausui Schornin mielipiteen ja että nuori mestari oli saapuvilla kuulemassa. Mutta hänen sydämensä synkissä sopukoissa, siellä mistä ihminen yksikseen lukee pienen sanan "lurjus", uinaili tunne, joka salaisuudessa imi itseensä pienen suurisuun ajatukset ja olisi ilolla tervehtinyt "_tabula rasa'_a".
Schorniin tekivät "hullun kääpiön" elkeet vastenmielisen vaikutuksen. Tämä personoitu ilvenäytelmä, täynnään juomahimoa, laiskuutta ja suurisuisuutta, joka ajatteli vapautta karhunnahkoihin kääriytyneenä, ei voinut kovan työn mieheltä voittaa ainoatakaan hyväksymisen hymyä.
Hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka sellainen mies kuin Rassmann saattoi olla mieltynyt niin mitättömään seuraan.
Ensi kerran uskalsi hän kiinnittää ystävänsä huomiota muutamaan kohtaan tämän elintavoista; mutta hän teki sen epävarmalla, puoleksi pelokkaalla anojan äänellä, joka yhä luulee seuraavaa sanaa sanoessaan menevänsä liian pitkälle.
Rassman, joka ei koskaan pudonnut satulasta ja jolla oli valmiina sata vastaväitettä jokaisen mahdollisuuden varalta, naurahti aivan yksinkertaisesti ja vastasi:
"Mutta tämä ilvehtijä — älähän mitään, hän huvittaa minua." Sitte lisäsi hän vakavasti:
"Muuten en voi häntä suututtaa, se voisi olla minulle vaarallista. Hän saattaisi lörpötellä. —"
Se selvitti Schornille asian. Kuinka hän saattoikaan otaksua, etteiRassmann olisi tiennyt, miten oli oikeinta menetellä!
"Sinähän olet ajatellut kaiken, Gustav — oikea diplomaatti."
Siten oli jälleen päästy yksimielisyyteen, ja osottaakseen, kuinka paha hänen mielensä oli sen johdosta, että oli tälle suurelle miehelle tehnyt ystävällisen huomautuksensa, jäi Schorn tänään tavallista pitempään aamunaukulleen, ja kuunteli herra Antonius Pätzoldtin pelottavia lausuntoja karitsanlempeällä tyyneydellä, ikäänkuin olisi ollut niiden totuudesta vakuutettu.
Mutta eräänä oluen hurmaamana hetkenä, kun nuori mestari oli jo mennyt työhönsä, ei Rassmann voinut olla "tohtorille" ilmaisematta jotakin "huonosta seurasta", jolla tittelillä Schorn oli merkinnyt pienen kähertäjän.
Agitaattoria olivat Schornin pienet nuhteet kovasti sapettaneet. Kaikki, mikä vain saattoi muistuttaa häntä riippuvaisuudesta, oli siemenjyvänen siihen eripuraisuuden puuhun, joka hylätyn ja halveksitun agitaattorin rinnassa verkkaan, mutta varmasti kantoi hedelmäänsä.
Hän tunsi pakottavaa tarvetta esittää raivoisalle vallankumoukselliselle nämä sanat "huonosta seurasta" kaikella sillä ärsyttävällä pilkalla ja peitetyllä loukkaushalulla, joka ulkonaisesti näyttää aina osaaottavalta, mutta sisimmässään kuohuu ilkeästä riemusta.
Vasta saadun loukkauksen kantaa helpommin, jos sen kaksin kerroin antaa toiselle takaisin. Marat toinen alkoi heti kiroilla. Oh, hän ei ollut koskaan voinut häntä oikein kärsiä, tätä naapuri puuseppää ja sorvaria, joka aina kantoi sinistä esiliinaansa niin vaateliaasti nähtävänä, ikäänkuin tahtoisi viitata taivaan väriin, jonka hän on tuonut maan päälle.
"Tämä porvari, hän vasta on oikea laatuaan! Sanon teille, herra tohtori, (herra Antonius Pätzoldt ei tahtonut kohteliaisuutta pitää ilmaiseksi hyvänään, ja antoi 'tohtorin' joka tilaisuudessa takaisin) — sanon teille, meidän kesken sanoen, nykyään täytyy olla varovainen. Luuletteko tosiaankin, että hän tosiaankin vilpittömästi tarkottaa asiamme parasta? Hänellä on velaton talo, ajan oloon hän syö itselleen soman vatsan ja samalla puhuu yhdenvertaisuudesta kaikille. Haha, tämä porvari, tämä porvari!… Hän pöyhistyy päivä päivältä, ja jos hän antaa parisen kolikkoa puolueelleen, niin silloinkos hän on tehnyt aivan ihmeitä köyhien ja kurjien hyväksi. Samallainen rahapohatta porvari kuin kaikki muutkin."
Velaton talo, porvari — se riitti, jotta Rassmann kuunteli levollisesti kaikkia epäluuloja Schornia kohtaan.
Marat toinen raivostui yhä enemmän, mitä kauvemmin hän näki Rassmannin vaikenevan.
"… Mitä olisi hänen tehtävä, jos hän tosiaankin rehellisesti kannattaisi asiaamme. Ei enempää saisi hänellä olla kuin mitä välttämättöminä min tarvitsee. Kaikki muu olisi hänen käytettävä puolueen ja suurten taistelijain ja marttyyrien hyväksi. Oi, sanon teille, kunnioitettava herra tohtori, jokainen aate on vain petollisuuden naamio, jollei sitä pyritä teossa toteuttamaan. Ja juuri sellaiset ihmiset kuin tämä Schorn ovat puolueemme suurten ja korkeain tarkotusten vaarallisimmat viholliset. Teoriassa näyttelevät he ihmisystävää jain praxiovat he suurimpia egoisteja ja salaisia mässääjiä."
Ja niin jatkui kotvan aikaa, keskeytyen ainoastaan tilauksiin, jotka hän teki tarjoilijalle, kunnes hirmuinen mies jälleen tuli vanhoille soutuvesilleen.
"Sentähden sanon minä, kaikesta on tehtävätabula rasa!Ken haluaa joutua vallankumouksellisen tuomioistuimen eteen, aivanbrevi manit!Se on aikamme vauhtipyörä, joka tekee lopun porvarillisten koko sakista… Kaikki on julistettava kansallisomaisuudeksi… Julman ankarat lait lakkautettavat… Jumala viralta pois, kuten aikoinaan Ranskassa, silloin se vetelee,Dixi."
Marat toinen lörpötteli yhä edelleen ja veti taskustaan suuren paperinipun, josta hän valmistautui lukemaan joukon määräyksiä.
Rassmann istui kuin kokoonkyyristyneenä ja hautoi omia mietteitään.
"Kansalainen Rassmann, mitä luulette, eikö silloin vetele? AivanMaratin tyyliin, se vasta oli mies, lempo soikoon, ihanteeni —"
Ja herra Antonius Pätzoldt vikisi edelleen, yhä siinä luulossa, että yhdenvertaisuuden apostoli kuunteli häntä tarkkaavaisesti.
Mutta Rassmann, jolle olut oli ajanut punan poskille, hautoi yhä omia tuumiaan — hymy huulillaan. Niin, hän hymyili tyytyväisenä, helpommin hengittäen, ikäänkuin olisi juuri keventänyt omaltatunnoltaan tuhannen sentneriä konnankoukkuja.
Hän tunsi äkkiä halua ilmaista herra Antonius Pätzoldtille erityisen kiitollisuutensa siitä, että tämä oli lausunut julki sen, mitä hän Rassmann, oli uskaltanut hautoa vain omassa päässään: mutta hän pääsi vain niin pitkälle, että kilisti parturiherran kera vapauden maljan.
Lasit kilahtelivat ja Marat toinen huusi huiluäänellään:
"Kansalainen Rassman, alas kaikki porvarit, eläköön kommunismi, katusulkuja rakentamaan, silloin se vetelee!"
Schorn oli julistettu porvariksi — tuomio oli langennut; kahdella äänellä, siis yksimielisesti oli se julistettu.
Hänet, joka puhtaasta puolueharrastuksesta uhrasi satoja vuosittain toverikunnan kassaan, saamatta siitä mitään muuta kuin tavallisen kuitin kiitokseksi; hänet jonka mielipiteiden vilpittömyys meni niin pitkälle, että hän ilmaiseksi ja jälleen ilmaiseksi, ainoastaan oppiakseen tuntemaan toverinsa samanlaista elämänkäsitystä ja säilyttääkseen hänet puolueelle, hänet julisti tämä samainen ystävä ja kestivieras sosialidemokraattien enimmän vihaamaan porvarisakkiin kuuluvaksi, sillä — hänellä oli velaton talo, omaisuus, jollaiset enimmäkseen olivat kovan työn hikihelmillä kostutetut.
Ja eihän kellään ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin toiselta puuttuu tarpeellisinkin.
Puuttuiko Rassmannilta tarpeellisin! Ei, mutta hänen ystävällään oli enemmän kuin hänellä.
Kuinka oli mahdollista, että Schorn, tavallinen, keskinkertainen ihminen, kuuluva niihin miljooniin nolliin, jotka katoavat maanpäältä yhtä äänettömästi kuin ovat tulleetkin, ilman että maailman tasapaino siitä kärsii, kuinka oli mahdollista, että tämä yksinkertainen käsityöläinen omisti enemmän kuin hän, Rassman, joka henkisine ominaisuuksineen oli itse osa niistä "suurista aatteista", joiden puolesta hän taisteli, joiden tähden kärsi, joiden tähden oli lähtenyt maanpakoon, ja nyt henkisenä voimana oli riippuvainen puhtaasti aineellisesta, uuden paratiisin julistajana sai sen nähdä vain kaukaa, kun hänen samanmielinen toverinsa oli jo siellä sisällä?
Ennen olivat tuhatlukuiset joukot häntä elättäneet, nyt eli hän yhden ainoan jalomielisyydestä, — yhden ainoan, jolla oli maaperä ja pohja jalkojensa alla ja kuitenkin oli vain ihminen kuten hänkin, syntynyt alastonna ilman oikeutta tämän maailman nautinnoihin. Tätä yhdenvertaisuutta nähdessään olisi hän voinut ääneen nauraa.
Mutta niin se on: yhdet kylvävät aina eivätkä koskaan niitä, ja toisilla on sato aina kypsänä heidän koskaan kylvämättään.
Voi, jospa kerran koittaisi aika, jolloin jokainen voisi kaksin-, kolminkertaisesti kostaa kärsimistään kurjuuden ajoista!
Hän oli hänet syöttänyt, juottanut, vaatettanut, teki sen joka päivä. Hän kohteli häntä paremmin kuin hän milloinkaan oli saattanut keltään toiselta odottaa; hän ei tahtonut häntä työskentelemään, antoi vain hänelle rahaa, kun hän sitä tarvitsi.
Schorn ei näyttänyt tosiaankaan sanoja: "mikä on minun, se on sinun", pitävän vain pelkkänä korulauseena, mutta Rassmann näki vain pikkusormen, joka hänelle täten oli ojennettu. Hän tahtoi toisen, kolmannen — hän tavotteli koko kättä.
"Mihin hän tarvitsee rahaa, miksi hän olisi jättänyt ne käytettäväksi, jollei hän käyttäisi niitä hyväkseen?"
Samana minuuttina, jona tämä ajatus pälkähti Rassmannin päähän, tuli se määrääväksi hänen seuraavalle elämälleen.
Päivälliset taskurahat eivät enää riittäneet. "Kultaisessa leijonassa" oli isännän liitutaululla, jossa monet muutkin nimet jo olivat merkityt, piirrellyt Rassmannin nimen yhteyteen joukon numeroita ja viiruja, joista ainoastaan hän ja hänen velallisensa saattoi saada selvän.
Tosin oli paksu ravintolan isäntä tehnyt sen sellaisen miehen naamalla, joka tietää, kenen kera on tekemisissä, mutta kiusallisia sellaiset velat olivat sentään.
Rassmannin täytyi se suorittaa. Eräänä aamuna katsoi hän ajan sopivaksi pyytää Schornilta "hieman suuremman" summan. Hän tahtoi tilata suuremman lähetyksen kirjoja, ja rahat olivat heti lähetettävät.
"… Mutta älä pane sitä pahaksesi. Ne ovat tärkeimpiä kirjoja, mitä voi saada käsiinsä, asioita, joista toverimme ovat kirjoittaneet, kirjoja, jotka ovat juuri ilmestyneet."
Rassmann ei ollut erehtynyt: Schorn oli kohta tulta ja liekkiä.
"Uusia kirjoja? Aatteidemme puolesta! Oikein, rakas Gustav, ne täytyy sinun saada. Sinun täytyy aina olla 'au fait', eikös se niin ollut?"
Schorn nauroi, ja kun Rassmann nyökkäsi myöntävästi, tunsi hän sisimmässään ylpeyttä, että hänkin oli osannut sanoa "au fait". Sitte vasta vilkasi hän ympärilleen, oliko hänen vaimonsa saapuvilla ja avasi kaapin päästäkseen taalereita helistelemään.
"Hänen ei tarvitse siitä tietää, vaimoni näet — tiedäthän millaisia naiset ovat. Annan sinulle samalla kertaa kaksikymmentä taalaria, kentiesi johtuu vielä jotakin mieleesi — riittääkö se?"
Rassmann myönsi, ja kun hän tiesi, ettei hänen ystävänsä mielellään ottanut kiitoksia vastaan, tunsi hän ainakin tarvetta sanoa jotakin, joka hälventäisi sitä kiusallista tunnetta, jota täytyi tuntea sen, ken aina toiselta pyytää rahaa.
Hän alkoi puhua eräästä tuumasta, johon hän ryhtyisi, kirjallisesta toiminnasta, johon hän aikoi antautua.
"… Aion kirjottaa kirjan, joka esittää suuren päämäärämme aivan uudessa, selvemmässä muodossa; tai oikeammin:me molemmattulemme sen kirjottamaan."
Schorn keskeytti hänet ääneensä nauraen.
"Mutta rakas ystävä, moinen aate! Sinä tahdot minua pitää narrinasi! Minä ja kynä! Ne ovat kaksi eri asiaa. Niin, vaimonikin on sentään vähin jälillä kirjottamisessa, mutta minä, näine känsäisine käsieni ja järkiparkoineni — ah, mene tiehesi!"
Schornista oli toverin aate tosiaankin koomillinen; mutta Rassmann, joka edistyneemmässä ihmistuntemuksessaan heti huomasi, että Schornin imartelusta saattoi olla jotakin hyötyä, osasi käyttää ystävänsä hyvää tuulta edukseen.
"Niin en juuri tarkoittanutkaan. Mutta sinä voit olla minun pääapulaisenani. Sinulla on niin terävä katse ja voisit monessa kohden antaa minulle hyviä viittauksia. Minä luotan siihen lujasti. Painatamme sitte kirjan Sveitsissä."
Tämä tuntui Schornista toiselta. Kuten kaikki rehelliset luonteet, jotka eivät tunne mitään vilppiä, tunsi hän itsensä tosiaankin imarrelluksi siitä, että niin etevä henki kuin Rassmann piti häntä kykenevänä kerran auttamaan työtä "suuren päämäärän" hyväksi muuten kuin rahalla.
"Hm, hm — jos niin tarkotat — sinä viisuniekka — voisit minut tosiaankin tehdä itserakkaaksi. Mutta sen sanon sinulle, että jollei kirja mihinkään kelpaa, on se minun syyni."
Ja hän nauroi kuin hupsu mielissään.
Nyt saattoi hänet kiertää sormensa ympärille. Sitä ei tiennyt kukaan paremmin kuin Rassmann.
Schorn piti yhä vielä rahoja käsissään. Kun hän alkoi lukea seteleitä ja kovia taalareita Rassmannille, oli tällä vielä jotakinin petto.
"Tiedätkös — johtuu mieleeni, että minulla on vielä Berliinissä noin viiden taalarin velka, jos sinä —"
Schorn tiesi jo kylliksi. Vielä kokonaan kirjallisen avustajan aatteen valtaamana, sanoi hän:
— Tietysti, tietysti — ei kysymistäkään, rakas poikaseni.
— Tiedätkös, tuon kirjallisen aatteen toteuttamisessa opin minä vasta sinun mielipiteesi oikein tuntemaan. Siitä tulee hauskaa.
Ja viheltäen veti hän vielä kerran avaimen esille ja suurensi summaa viidellä taalarilla.
Rassmannilla oli nyt rahaa taskut täynnä. Velka "Kultaiseen leijonaan" tuli maksetuksi viidellä taalarilla, ja niin jäi hänelle vielä kaksikymmentä.
Olisipa sekin ollut kaunista, panna nämä kirkkaat rahat kirjoihin!
Pääkaupungissa oli hän viettänyt niin monta hurjaa yötä, miksei samoin täällä, rehellisen ja uhrautuvaisen väen kotimaassa?
Kaupungin alareunalle, torin varrelle, jossa kapakat naispalvelijoineen vetivät runsaasti vieraita puoleensa, olivat erääseen huoneustoon, jossa erittäinkin nuoret miehet tavallisesti seurustelivat, böömiläiset harpunsoittajattaret asettuneet antamaan konserttejaan.
Se oli vaihtelua elämään ja muistutti jossakin määrin Berlinin tingeltangelia.
Rassmann muutti tästälähtien vakituisen käymäpaikkansa "Kultaisesta leijonasta" konserttihuoneustoon.
Olipa se hurja ilta, samoin kuin edellinenkin!
Täytyi koettaa näissä maalaisissa herättää kunnioitusta pääkaupungin tapoja kohtaan. Olut ei siihen enää riittänyt, täytyi juoda viiniä.
Herra Antonius Pätzoldt oli tietysti mukana. Rassmann tahtoi huvitella oikein perinpohjin, ja mitä enemmän hullutuksia hän kuuli, sitä enemmän sai hän nauraa.
Talon isännän silmät saivat suuriksi, kun tarjoilijatar, jota Rassmann jo oli muutamalla lasilla elähdyttänyt, huusi ääneensä tarjoilupöydän ylitse: "Pullo sampanjaa ja kolme lasia!" Tällaista tapahtui harvoin ja se sai hänet pulaan.
Mutta kun hän kuuli, kuinka Rassmann neuvoi tyttöä panemaan vielä "parisen pulloa jäähtymään", tiesi hän neuvon. Näyttäen mieheltä, joka tiesi minne hänen oli mentävä, otti hän kellarin avaimen koukustaan ja meni suoraa päätä — viereiseen viinikauppaan ostamaan sampanjaa. Palattuaan ripusti hän suuren avaimen koukkuunsa sellaisella kolinalla kuin tahtoisi viitata siihen mielihyvään, jota kieltämättä täytyy tuntea miehen, joka on tilaisuudessa vakuuttaa pari tusinaa vieraita viinikellarinsa oivallisuudesta.
Marat toinen ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen maistanut sampanjaa tilkkaakaan. Kun hän piti lasia kädessään helmeilevine nesteineen, unhotti hän pariksi minuutiksi giljotiinin ja katusulkujen rakennuksen. Oikeastaan tuntui hänestä kuin hän olisi oikea porvari, joka mässää sampanjaa ja ostereita; mutta hän varoi kyllä mainitsemasta siitä mitään. Vain kerran, kun hän, nähtävästi siinä uskossa, että imi jonkun mahtavuudestaan kukistetun ruhtinaan verta, oli toisen lasin kulauttanut alas, erehtyi hän asemaansa nähden eikä puhutellut vastassaan istujaa "kansalaiseksi", vaan "porvari Rassmanniksi", mutta sitä koetti hän heti korjata lörpötellen Rassmannille böömitärten laulun säestykseksi:
"Olisipa ihminen ollut kommuniaikana Parisissa, kun suuret vapauden sankarit hallitsivat sampanjalla! Lempo soikoon, niin —= silloin elettiin hienosti! Mutta kun nyt ajattelee, että rahapomot mielensä mukaan voivat juoda parhaita viinejä ja meikäläinen vain vettä päivästä päivään, korkeintaan saa joskus siemaista tilkan olutta, silloin tekisi mieleni ehdottamaan, että —"
Hirmuinen kähertäjä aikoi jälleen ruveta antamaan vallankumouksellisia julistuksiaan, mutta huomasi samassa, että Rassmann oli uudelleen täyttänyt hänen lasinsa ja ojensi omansa kilistettäväksi. Se sai hänet lempeämmälle tuulelle.
Piirissä heidän ympärillään istuivat muut vieraat. Pikku mies hykersi käsiään riemusta, kun sai vielä kerran jokaiselle näyttää, että he joivat sampanjaa. Kun Rassmann sitte alkoi kapakkaneidin kera tulla tuttavallisemmaksi, oli Pätzoldt puolestaan toisten vieraiden luona ja kuiskutti yhtä mittaa: "… Hän on Schornin uusi liiketoveri… rahaa kuin roskaa… suuria tuumia mielessä… aikoo perustaa tehtaan tänne kaupunkiin. Ja elämänintoa hänessä on, kuten hehkua sampanjassa, jota juomme."
Pikku herra sai oikein ylevälle tuulelle puhuessaan Rassmannin rikkauksista, joita hän tiesi olevan ainoastaan kuussa. Mutta hän huomasi sentään, kuinka ihmiset terottivat korviaan ja viiruilivat Rassmanniin ja sampanjalaseihin.
Eräässä huoneen nurkassa istui iäkkäämpi mies, ilmeisesti juutalaista tyyppiä, pudistellen yhä päätänsä, kun hän tuontuostakin heitti katseen viininjuojiin.
Samuel Hirsch omisti torin varrella kenkäkaupan, josta Schorn oli ystävälleen tunnettuna pukemispäivänä ostanut kenkäparin. Hän oli Rassmannin nähnyt samana aamupäivänä perin repaleisessa puvussaan ja tiesi parhaiten miten kähertäjän tiedonannot olivat käsitettävät. Kun Pätzoldt istuutui hänenkin pöytäänsä ja salaperäisenä aikoi alottaa lörpöttelynsä, teki Samuel Hirsch kohta vastenmielisyyttä osottavan kädenliikkeen ja sanoi väärentämättömällä juutalaisella murteellaan:
"Jättäkää se, ei lörpöttä. Mikä herr! Ei ein mark olisi minä häntä uskonu, jos herr ehrenwerte Schorn ei olema minulle vertrauen sanonu, hän takaa for sainen Fraind, kun hän tehny häntä hänen toveri. Ei tekemä techtelmechtel minun kanssa, herr Pätzoldt."
Tämä julkeus oli Marat toisen vähällä jähmetyttää. Sisimmässään oli hänellä valmiina uusi määräys, joka koski erityisesti erästä tunnettua herra Samuel Hirschiä, ja hänet oli sentähden, että oli rohjennut ajatella yleistä mielipidettä vastaan, kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa haastettava tuomioistuimen eteen.
Mutta juutalainen kauppias maksoi laskunsa ja poistui konserttisalista.
Huoneessa, jossa vallitsi suuri kuumuus, kohosi tunnelma yhä korkeammalle.
Laulajatarten esiintymislavan eteen oli ryhmittynyt joukko kauppamatkustajia, jotka olivat kaupungissa liikuskelleet liiketuttaviensa luona ja heikäläisten tapaan lopuksi ottaneet vapauden näytellä "suuria herroja".
Enimmät heistä tulivat suuremmista tehdasseuduista tai suoraan Berliinistä, ja olivat siis tottuneet reiluun elämään ja eräänlaiseen kunnioitusta herättävään esiintymiseen. Rassmannin suurellinen ryypyttely sai pian heidän keskuudestaan jäljittelijöitä, ja neiti sai tarjoilla punaviiniä pullon toisensa jälkeen.
Mieliala kohosi yhä hilpeämmäksi. Sinkoilivat kaikenlaiset sukkeluudet ja kokkapuheet, ja mieltymystä osotettiin kajahtelevalla naurulla, sellaisten ihmisten tapaan, joista jokapäiväisimmätkään sukkeluudet eivät ole niin joutavia, ettei niille saattaisi nauraa täyttä kurkkua. Sitte, kun harpunsoittajatarten laulut jälleen helähtelivät, laulettiin mukana ääneen, jotta ulvonta kaikui avoimista ikkunoista kadulle, muodostaen ihanassa kesäyössä yhden ainoan epäsoinnun.
Paikkakuntalaisista vieraista olivat useimmat jo poistuneet, niin että seuran muodostivat pääasiallisesti matkustajat. Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Rassmann oli muutamain nuorten miesten kera tehnyt tuttavuutta, ja kun saatiin tietää, että hän oli kauvan elänyt Berliinissä, oli ystävyys valmis. Tämä hilpeä seura miellytti häntä tavattomasti: tuskin oli hänet ja pieni kähertäjä kutsuttu istumaan suureen pöytään, kun hän jo tilasi kaksi uutta pulloa sampanjaa ja puoleksi sopertaen lisäsi suurkaupunkilaisella äänellä: "Hedwig — laseja koko seuralle".
Marat toinen, joka juomainnoissaan näytti kasvoiltaan punaiselta kuin punajuurikas ja huitoi nyrkillään eräälle vieraista, ikäänkuin seisoisi hän konventin tribuunilla ja puhuisi jakobiineille, unhotti yhä enemmän aseman ja vinkui piipittävällä äänellään laulun, tupakansavun ja yleisen melun lävitse tytön jälkeen:
"Kansatar Hedwig,kahdeksanlasia tarvitaan, kansalainen isäntä,kahdeksanlasia!"
Pikku herran omituisille sanoille naurettiin makeasti, tuntematta hänen vakinaisia puheenparsiaan.
Harpunsoittajattarista tuli tuon tuostakin joku rahoja kokoomaan. Nyt oli vuoro suurella, vaalealla tytöllä, joka kieltämättä oli heistä kaikista kaunein. Hänen vartalonsa oli hoikka, mutta kuitenkin täyteläs. Vaikkakin hän näytti hieman elähtäneeltä, oli hänen kasvoillaan omituinen sulonsa. Suun ympärillä oli vain puoleksi piilottanut irstauden ilme, kuten konsanaan suurten kaupunkien hienojen tingeltangelien ilolaulajattarilla, jotka ovat tavallisten ilotyttöjen kanssa samalla asteella. Tämän tytön liikkeet olivat vapaammat ja varmemmat kuin muiden; laulut, jotta hän lauloi, olivat renkutuksia rivointa lajia, omiaan kiihdyttämään aistillisuutta ja herättämään kyynillisyyttä. Puoleksi paljaat käsivarret, syvältä avoimeksi leikattu rinta ja koko hänen pukunsa osoitti, että häntä esti vain toveriensa yksinkertaisuus, muuten olisi hän mieluummin esiintynyt miltei alastonna ja niin vapaasti kuin mahdollista. Sen saattoi nähdä jo hänen katseestaankin, joka taisteluun vaativana kääntyi vieraasta toiseen, ja hänen hymyilystään, joka hänellä oli jokaiselle valmiina. Tarkkaavaisen katsojan olisi täytynyt tulla siihen johtopäätökseen, ettei tämä tyttö oikein sopinut toisten, hieman jäykkien ja kulmikkaiden neitosten seuraan, että hän vain sattumalta oli joutunut heidän joukkoonsa. Se kävi esiin myös siitä, että muut kolme nuorempaa, joista kaksi soittivat viulua, ja vanhempi, joka näytti rouvalta ja kolmannen kera näppäili harppua, keskustelivat vain vähän hänen kanssaan, vaan väliaikoina enimmäkseen juttelivat keskenään. Samoin olisi tarkastaja huomannut, kuinka tyttö katseli Rassmanniin, ikäänkuin olisi hänet tuntenut. Soittokunnan johtajatar oli kieltänyt kiemailun vieraiden kera, ja niin ei tyttö voinut hänen näkyvissään tyydyttää uteliaisuuttaan. Rassmannin silmät kyllä tuontuostakin vilkasivat tyttöön, näkemättä hänessä kuitenkaan mitään muuta kuin vieraan.
Nyt seisoi tyttö Rassmannin edessä ja ojensi hänellä molemmat päällekkäin asetetut lautaset; hän ei huomannut tyttöä heti.
Mutta herra Antonius Pätzoldt, joka kaivoi taskujaan kuin tahtoisi yht'äkkiä tehdä tytön ikirikkaaksi, mutta todellisuudessa tavoitteli vain kiinni ainoaa vastahakoista groscheniaan, nykäsi agitaattoria ja piipitti viinin autuuttamana:
"Porvari Rassmann, nostakaa silmänne ja antakaa kuninkaallisille heidän palkkansa."
Rassmann tuskin kuuli enää ylen kiihtyneen kähertäjän hullunkurista lörpöttelyä, mutta nyt katsoi hän tyttöä kasvoihin. Kun tämä nauroi hänelle ja heti kohta laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen, oli kuin jotakin johtuisi hänen mieleensä.
Ensin sai hän kummissaan tuskin soperretuksi:
"Rosa —" (kaikilla tällaisilla laulajattarilla on nimenä Rosa, Vanda tai Antoinette.)
Sitte tuli yhtäperään kokonainen sanatulva hänen huuliltaan, puolen tusinaa kysymyksiä, jotka esiin syöksähtäessään tekivät hänen äänensä vielä painavammaksi ja saivat hänen kummastuksensa tämän mieleisen yhteensattuman johdosta näyttämään vielä suuremmalta. Samalla tuli näkyviin koko tuttavallisuus, joka edellytti aikaisempaa läheistä seurustelua.
"… Tyttö, kuinka tulet tänne, tähän moraaliseen poroporvarien pesään?… Kuinka kannatkaan nyt tukkaasi? Sinuahan tuskin enää tunteekaan noine mustalaiskiharoinesi ja tässä porvaritytön puvussa ilman leikkauksia… No, se on hyvä… Ajatelkaas vain, hyvät herrat — Moorin kahvilassa, Berliinin suurimmassa tingeltangelissa, olen nähnyt tämän tytön sinisissä atlaslaahuksissa. Ja nyt tämä jälleennäkeminen — mutta kerrohan toki tyttö, tule tänne —"
Ja Berliinin elämän muistojen kokonaan hurmaamana laski hän käsivartensa Rosan vyötärölle ja veti tämän syliinsä.
Böömiläiset taitelijattaret lavalla heittelivät heihin merkitseviä katseita.
Rosa näytti vanhan tuttavan syleilyssä kokonaan sulaneen.
Samoin kuin Rassmann alkoi päästää valloilleen vanhan nautinnonhaluisen luonteensa, jota tämän uhkuvan ruumiin kosketus kiihotti kaksin kerroin, samoin alkoi Rosakin, kuullessaan tuttavallisen "sinuttelun" tuntea olevansa vanhassa osassaan.
Hänestä tuntui äkkiä niin hyvältä tämän Rassmannin edessä, joka tunsi sen "hyvän" tavan, jolla pääkaupungissa sellaisia tyttöjä tavallisesti kohdellaan. Hänestä oli kuin esiintyisi hän jälleen paljain rinnoin ja kyynärän pituisissa laahuksissa, seisoisi Moorin kahvilan näyttämöllä ja laulaisi, säestäen lauluaan hekumallisin jalkain liikkein, laulaisi jotakin mielikuplettiaan, joka aina oli saanut kaikuvat suosionosotukset herkullisuuteen tottuneelta kuulijakunnalta.
"Antakaas minunkin kerran maistaa", sanoi hän, tarttui hyväksymistä odottamatta lasiin, jonka Rassmann juuri oli täyttänyt ja syöksi sisällön yhdellä siemauksella alas.
Ja Schornin liiketoveri huusi uudelleen:
"Hedwig, vielä uusi pullo soittokunnan naisille —"
Sampanjaa ei ollut enää saatavilla. Isäntä tuli sitä ilmoittamaan, kyherrellen alttiisti käsiään ja huulillaan suloinen hymy, kuten ainakin kapakoitsijalla, jolla on oivallinen vieras edessään.
"Punaviiniä siis —"
Böömiläiset laulajattaret katsoivat äkkiä olevansa velvolliset vähemmän koukuttelemaan. Kun he veivät punottavan nesteen huulilleen, olivat he taipuvaiset katselemaan toverinsa eleitä aivan toisin silmin.
Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen, kuiskatakseen Rassmannille puoleksi narisevalla, puoleksi palavalta helähtävällä äänellä:
"… Sinä, kuules vain — minä olen tehnyt laulumatkan. Berliinissä ei enää paljo kostunut… joku asiamies toimitti minut tähän soittokuntaan, mutta mieluimmin tahtoisin jälleen tieheni… on niin ikävää, kun ei saa elää, kuten tahtoisi. Nuo tuolla pitävät tietysti aina siveydestään kiinni kynsin hampain."
Sitte teki hän yhteen hengenvetoon erilaisia kysymyksiä:
"Sanos, pienoiseni, kuinka sinä olet tänne tullut?… Mitä sinä puuhailet?… Muistatko vielä viimeisen iltapäivän — —?" Ja niin jatkui, kunnes hän äkkiä siirtyen toiseen aineesen sanoi: "Tiedätkös, minun on nälkä."
Samalla likistäytyi hän vielä lähemmäksi Rassmannia, joka tämän hyväilyn tuntiessaan ei voinut muuta kuin viitata tarjoilijattarelle ja Rosalle tilauttaa illallista, jota kuitenkaan ei tilaaja itse maksanut.
Sitte kysäsi hän "vierailevan" laulajattaren asuntoa ja tiesi toistaiseksi mitä tahtoikin.
Rosa kuului nyt kokonaan seuraan. Pöytään tuotiin uusi pullo punaviiniä ja tyttö otti urhoollisesti viinistä rohkaisua.
Oli jo myöhä. Isäntä sulki ikkunaluukut ja neljä böömiläistä naista läksivät asuntoonsa, läheiseen majataloon.
Rosa jäi. Seura suuren pyöreän pöydän ympärillä oli nyt aivan yksikseen.
Nyt vasta annettiin "mennä". Törkeitä sukkeluuksia sinkoili naurun räjähdysten sekaan. Kapakkalaulajatar, joka jo oli puolijuopunut, painautui yhä lujemmin Rassmanniin, jotta herra Antonius Pätzoldt tätä katsellessaan tunsi eräänlaista mustasukkaisuutta. Hän meni siinä niin pitkälle, että siirrähti hieman lähemmäksi, ja eräänä hetkenä laski salavihkaa hänkin käsivartensa tytön vyötärölle.
"Vapaa rakkaus täytyy olla, kansalainen Rassmann. Täytyy julistaa vapaa rakkaus", lallatti hän agitaattorille. Samalla tarttui hän Rosan käteen ja painoi tulisen suudelman valkoiseen ihoon, jotta toiset puhkesivat äänekkääseen nauruun, laulajatar läppäsi häntä keveästi ja sanoi sormellaan uhaten:
"Te, pikku mies, kyllä minä teille —! Mutta tulkaas tänne, saatte toisenkin käden", lisäsi hän viihdyttävästi.
Pikku kähertäjä unhotti tervetulijaiset, jotka häntä odottivat kotona, unhotti asemansa isänä ja puristi känsäisellä kädellään tytön täyteläistä käsivartta, ikäänkuin täytyisi hänen tänä yhtenä ainoana minuuttina saada hyvitys Xantippansa monivuotisista hyväilyistä.
Rassmann sai äkkiä aatteen. Rosan oli laulettava kupletti.
"Tiedätkös, tuo tuttu laulu: Mies sellainen kuin markiisi –"
Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen. Ainoastaan Marat toinen, joka yhä enemmän lähestyi juoppohulluuttaan, sai päihdyksissään esiin parisen sanaa, joista hänen mielipiteitään yleensä tunteva saattoi töintuskin käsittää, että hän tahtoi laulettavaksi "Marseljeesin".
Rosa seisoi jo lavalla, ja asettuen eräänlaiseen asentoon, lauloi hän:
– – – Mies sellainen kuin markiisi, hän ymmärtää sen paremmin — —
Laulu miellytti ja oli oivallinen loppu hurjille juomingeille. Loppunumeroon oltiin hyvin tyytyväiset ja taputettiin käsiä kuin olisi kysymys ylevästäkin teoksesta.
Hämärsi jo aamu, kun erottiin.
Kun Rassmann oli maksanut laskunsa, olivat hänen rahansa melkein lopussa.
Kunnon Schornin kauniit kirjarahat!
Mutta Rosa sai häntä lohduttaa seuraavina päivinä. Hän suunnitteli jo sitä kulkiessaan kotiin ja herra Antonius Pätzoldtin jupistessa jotakin käsittämätöntä. Vasta kun hän näki parturinkilven lähellä, mykistyi pikku kähertäjä ikäänkuin olisi äkkiä noussut hänen eteensä uhkaava kummitus, jossa hän tunsi lastensa äidin.
"Wilhelm, mikähän Amilla mahtoi olla yöllä", sanoi rouva Schorn seuraavana aamuna miehelleen. "Se haukkui miltei rajummin kuin jos olisi varas talossa. Sitte ulvahti se surkeasti kuin olisi joku sitä potkaissut tai lyönyt. Talossa on täytynyt olla jonkun vieraan. Minä koetin sinua herättää, mutta sinä nukuit niin sikeästi. Sitte nousin minä ja katsoin puutarhaan, mutta en voinut nähdä mitään, vaikkakin päivä alkoi jo valeta."
Schorn vaikeni. Istuttiin kahvilla. Rassmann nukkui vielä. Schornin ajatukset olivat hänen luonansa.
Rassmannin oli täytynyt olla ulkona yli puolen yön, sillä Schorn oli seissyt sorvauspenkkinsä ääressä yhteen saakka valmistaen muuatta kiireellistä työtä; ja Rassmann, joka oli "Kultaisesta Leijonasta" tullessaan joka ilta poikennut hänen työhuoneeseensa, jos sieltä näkyi tulta, ei ollut tällä kertaa tullut. Ei ollut tullut kello yhteen mennessä.
Missähän mies oli mahtanut olla? Sitä Schorn ajatteli, aavistellen, että rauhanhäiritsijä oli kai ollut Rassmann, ja pelkäsi, että hänen vaimonsa olisi sittekin kuullut kotiystävän tulevan ja saattaisi antaa hänelle, miehelleen, nuhteita siitä, että hän suosi jäämistä ulos pitkään.
Mutta Schorn oli erehtynyt. Hänen vaimonsa ei aavistanutkaan, että toveri tuli niin myöhään kotiin; ja vaikkapa niinkin, ei hän olisi miestään nuhdellut. Tottuneena kaikissa asioissa alistumaan, piti hän kaiken hyvänä, mitä mies piti tarpeellisena tehdä. Kenties olisi ollut parempi, jos Schornin arvelut olisivat toteutuneet, kentiesi olisi hänelle riittänyt vaimonsa hiljainen varotus huomauttamaan siitä turmiosta, johon vei hänen tapansa suosia agitaattorin tyhjäntoimitusta — mutta merkillistä — rouva Schornilla oli kaikesta tästä huolimatta aina vain hyvää Rassmannista puhuttavaa; sillä rouvasta hän oli kuin olikin miellyttävä ihminen.
Rassmann oli yhä edelleen jatkanut pikku kohteliaisuuksiaan ystävänsä rouvaa kohtaan.
Jokaista naista ilahduttaa, kun häntä imarrellaan, ja vaikkakin hän ulkonaisesti tämän imartelun torjuu, painaa hän sen tarkimmittain sydämelleen. Ei ole ainoaakaan naista, jolla tarjoutuvassa tilaisuudessa olisi niin paljo miellytyshalua, ettei asettaisi viehätystään mahdollisimman parhaaseen valoon — vaikkei hänellä useimmassa tapauksessa olekaan muuta vetovoimaa kuin turhamaisuus eikä hän ajattele mitään pahaa.
Rouva Hanna Schorn oli kelpo rouva, josta tällaiset kehnot ajatukset olivat loitolla, vaikkakin hän Rassmannin mielistelyt otti mielellään vastaan ja sanoi avomielisesti miehelleen, että tämän ystävä oli miellyttävä mies. Ja varmaankin se oli vain viatonta miellytyshalua, turhamaisuuteen vivahtavaa, kun hän Rassmannin tulosta lähtien ajatteli huolellisemmin sitä, miten saisi personansa esiintymään edullisimmassa valossaan.
Jos Schornilla olisi ollut enemmän silmää vaimolleen kuin työlleen, olisi hän huomannut, kuinka Hanna viime aikoina koetti pukeutua huolellisuudella, jollaista ei ennen ollut ajatellutkaan. Ainakin oli hän tosin ymmärtänyt pukeutua sievästi ja siististi, mutta nyt hän sentään yhdessä ja toisessa suhteessa poikkesi vanhoista tottumuksistaan. Jo aikaisin aamulla pukeutui hän ja laittoi tukkansa päivää varten. Kun hän ennen kantoi koko viikon samaa pukua, vaihtoi hän nyt värejä tiheämpään. Milloin koristi hän itseään erittäin kauniilla nauharuusukkeella, milloin tukkaan kiinnitetyllä kirjavalla nauhalla, joka sopi hänen pukuunsa.
Kerran iltapäivällä oli hänellä kahvipöydässä aivan uusi heleävärinen puku, joka häntä puki erittäin hyvin ja kohotti hänen vartalonsa kauneutta. Hän oli pukeutunut tähän pukuun mennäkseen vierailulle sukulaisten luo.
Kun Rassmann kotiystävän oikeudella ilmaisi ihastuksensa puvun kuosiin ja väreihin, kysäsi Hanna nopeasti, silmäillen avoimesti häneen:
"Niinkö — miellyttääkö se teitä?" Ja Rassmann vastasi heti: "Minusta pukunne sopii teille erittäin hyvin".
Mutta Schorn, joka vielä nakersi voisämpylän puolikastaan, sanoi sydämellisesti nauraen:
"Näetkös, Hannaseni,siihenei miehesi kelpaa, hän ei ymmärrä siitä mitään, silloin saat kysyä Gustavilta, hän ymmärtää pukuasiat paremmin."
Samassa oli hän tehnyt sen havainnon, ettei Rassmannilla ollut enää kupissaan; heti huomautti hän siitä vaimolleen. Sellaiset seikat eivät hyvältä Schornilta jääneet huomaamatta milloinkaan, kun ne koskivat hänen kuuluisan aatetoverinsa ruumiillista hyvää, mutta hänen vaimonsa puku — hm —
Mutta Hanna oli huomannut, että puku "sopi erittäin hyvin".
Tästä hetkestä lähtien kantoi hän tätä niin usein kuin vain taloustoimensa sen sallivat.
Nämä olivat pikkuseikkoja, jotka eivät Schornin silmään pistäneet, mutta kyllä Rassmannin, ihmiselämän terävän tarkastajan ja naisellisen turhamaisuuden tuntijan silmään. Eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hänessä täten yhä vahvistui luulo, että Hanna yllytti häntä mielistelyssään, ja ajan oloon alkoi hän tulla niin tuttavalliseksi, että se usein meni luvallisten rajojen ylitse. Mutta rouva Schorn ei sellaisessa tuttavallisuudessa huomannut mitään sopimatonta; olihan agitaattori hänen miehensä paras ystävä!
Olisipa hän tiennyt, kuinka ja missä Rassmann vietti tuntejaan päivisin ja kuinka tämä tuhlasi hänen miehensä rahoja, olisipa hän nähnyt tämän vain muutamia minuutteja eilisellä tuulellaan, juopuneiden toveriensa keskellä; sylissään vanha "tuttava" berliiniläinen ilotyttö, joka niitti suosiota rivoilla ja kaksimielisillä kupleteillaan — hänet olisi varmaan vallannut inho miehensä ystävää kohtaan.
Mutta rouva Schorn ei tiennyt kaikesta tästä mitään.
Kun hän kysyi mieheltään: "Mitä hommailee sitte Rassmann kaiket päivät?" sai hän aina saman vastauksen: "Kyllä hän hommaa, Hannaseni, olen häneen aivan tyytyväinen, vaikka muuten en ole vaatinut häneltä mitään. Hän on minulle todellinen tuki ja vapauttaa minut niin monesta käynnistä. Hän on jo hankkinut parisen hyvää tilausta; hän ymmärtää puhua."
Schorn petti itseään ja vaimoaan rakkaan, hyvän ystävän hyvinvoinnin tähden; mutta talon rauha jäi siten ennalleen — vakuutukselleen uskollisen käsityöläismestarin mielestä!
Hanna sai siten yhä paremman käsityksen Rassmannin hyvistä ominaisuuksista, ja hänen miehensä iloitsi, hän aina tuollaisissa tilaisuuksissa sanoi: "Hän näyttää tosiaankin olevan hyvä ihminen, joka on vilpitön kaikissa asioissa."
Nuori mestari uskoi tämän lopulta itsekin ja antoi siinä harhaluulossa asiain mennä menojaan.
Oi, olisipa rouva Schorn vain tiennyt, kuka hänen lemmikilleen oli yöllä antanut potkun!
Vihollisuus Amin ja Rassmannin välillä oli jäänyt ennalleen. Varmaa on, että eläimilläkin on sielunelämänsä, tunteensa, vihansa ja rakkautensa. Oi, voisivatpa ne puhua, mitä kaikkea ne meille kertoisivatkaan. Kuinka saisivatkaan mielemme heltymään monet hikeenajetut, lamaantuneet vetojuhdat, jotka auttavat raakoja ajomiehiä leipään, saaden verisiä ruoskaniskuja palkakseen!
Koira, joka on saanut ruoskaa ja kyyristyy herransa katseen edessä, se ryömii kuitenkin liehitellen takaisin herransa luo ja nuolee hänen kättään — se rakastaa herraansa ja tietää rangaistuksen ansainneensa. Mutta älkää, rääkätkö sitä vain rääkätäksenne — elukka pysyy ijäti mykkänä, ja siihen sijaan, että nuolisi kättänne ja rukoillen katsoisi ylös teihin, ryömii hän vinkuen pimeään nurkkaan. Sevihaateitä.
Ja mitä kaikkea kuvastuukaan koiran katseesta, kun se pää painuksissa hiipii verkkaan luo ja käpälänsä kohottaen katsoo teitä kohden! Mitä kaikkea se sanoisikaan, jos voisi tunteensa pukea sanoihin!
Ja mitä olisikaan Amilla, jos oli voinut ymmärrettävästi haastaa, ollut kerrottavaa kurituksen jälkeen, jonka se oli saanut Rassmannin tähden!
Niin, Rassmannin tähden kuritettiin pientä mäyräkoiraa joka päivä.
Oli merkillistä, ettei elukkaa millään saatu lakkaamaan hampaitaan näyttelemästä. Itse kiharapää Willykin, joka ensin kovasti pelkäsi vierasta ja tämän jokaisesta kosketuksesta puhkesi äänekkääseen huutoon, hänkin vähitellen lakkasi pelkäämästä, salli huoletta Rassmannin tarttua käteensä ja häntä suudella.
Mutta koira, koira — "Se käyttäytyy aivan kuin sinä olisit meidän pahin vihamiehemme etkä kotimme tervetullein vieras", oli Schorn silloin sanonut enempää ajattelematta.
Oli kuin Ami tahtoisi uudistuneilla hyökkäyksillään Rassmannin kimppuun avata herransa näkemään vihollisen vaarallisuuden.
Milloin Rassmann tuli alas kahville, milloin istui aamiaisella tai päivällisellä — joka kerta syöksähti Ami raivoisasti hänen kimppuunsa ja koetti päästä kiinni johonkin paikkaan. Aamuisin ja iltasin, milloin Rassmann vain näyttäytyi talossa — oli koira hänen kintereillään ja tavoitteli purrakseen.
Kerran onnistui Ami aivan mainiosti hyökätessään kehystävän kimppuun. Se repäsi Rassmannin housunlahkeen kahtia ja purasi syvälle lihaan, jotta suuri agitaattori tunsi viikkokauden haavassa kipua.
Siitä sai se tuomionsa.
Schorn, hyvä Schorn, joka muuten ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään, hankki suuren patukan vartavasten opettaakseen äreälle elukalle kohtuutta.
Mutta mitä enemmän iskuja koira sai, mitä nöyrempänä nuoli se herransa kättä, sitä raivoisammin kävi se Rassmannin kimppuun.
Se sulettiin koppiin ja kytkettiin kahleihin. Koiraparka ei koskenut mitään ruokaa, ei pikku Willyn pyynnöstäkään, vaikka lapsi kopin ovella kietoi pienen käsivartensa sen kaulaan ja puhutteli sitä lapselliseen tapaansa.
"En tiedä mikä koiraa vaivaa", sanoi Schorn usein, tapansa mukaan sen enempää ajattelematta.
Ja aivan salavihkaan teki hän samoin kuin lapsensakin ja mairitteli koiraa, jotta se leikitellen kiemurtautui kokoon — hän, joka niin usein heilutti ruoskaa koiran selässä ystäväänsä suojellakseen!
Vihdoin päästettiin koira jälleen vapaaksi. Se söi taas iloissaan, telmi lasten kanssa sydämensä halusta, mutta puri ensi tilaisuudessa Rassmannia toiseen sääreen. Ja jälleen pani Schorn verta vuotavin sydämin patukkansa läiskymään. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.
"Meidän täytyy panna koira pois päiviltä", tuumittiin sitte.
Mutta pikku Liisu ja Willy alkoivat itkeä, elukan liittyessä heihin ja alkaessa vikistä.
Tämä hellytti jälleen Schornin; vielä enemmän hänen vaimonsa.
Ja päätöksestä luovuttiin. Ami jäi kotiin ja Rassmann voi hyvin tähdätyllä potkulla kostaa pikku pedon äreyden.
Tästä yöstä lähtien juoksenteli Ami kolmella jalalla. Kukaan ei tiennyt, kuka sen oli tehnyt nyt liikkaavaksi. —
Päivä kallistui jo puoleen, kun Rassmann astui alas huoneestaan tuon sekavan yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt konserttihuoneustossa, maistaen hieman berliiniläistä elämää.
Hän tunsi jotakin häpeän tapaista astellessaan alas portaita. Kuten tavallisesti ajatteli hän ensin ystävänsä vaimoa. Pääasia oli, ettei turmellut suhdettaan häneen.
Schorn tuli juuri puodista. Kun hän ojensi Rassmannille kätensä sanoen hyvänsuopeasti: "No, unikeko —", ja Hanna rouva ilman mitään sivuajatuksia puuttui heti puheeseen: "Ajattelimme jo, että teille olisi jotakin tapahtunut tai että olisitte livahtanut käsistämme —" (rouva hymyili samalla niin veitikkamaisesti), niin oli siinä kylliksi; agitaattori oli jälleen päässyt aseman herraksi.
"Ajatteles vain, Wilhelm", alotti hän, "istuin eilen torin reunalla eräässä huoneustossa ja luin sanomalehtiä — tiedäthän, että minulla oli sielläpäin asioita — jouduin sattumalta tuttavuuteen parin kelpo miehen kera ja he osottautuvat olevansa salaisia tovereita. Ja nyt voit kyllä arvata, etteivät he enää päästäneet. Minusta ei se ollut lainkaan mieliin, ja sellainen alttius ja ihailu —"
Schorn ei antanut hänen puhua edes loppuun, vaan sekaantui kohta:
"Mutta, hyvä mies, sehän on selvää itsestään — tunnen sen."
Ja Rassmann, joka oli parhaalla puhetuulellaan, puhui pitkään ja siinä valossa kuin hänen pitkästä viipymisestään olisi riippunut koko puolueen menestys.
"… Olemme luvanneet kokoontua useammin puhumaan puolueen asioista…Aiomme muodostaa klubin ja katsoa emmekö täällä voisi saadaminkäänlaista agitatsionia aikaan, tietysti kaikessa salaisuudessa.Mutta ken ei mitään uskalla, hän ei mitään voita."
Rassmann tiesi liiankin hyvin miten hän sai Schornin mielen puolelleen. Sen näki hän siitä harrastuksesta, jota nuori mestari osotti "uutta" aatetta kohtaan.
Mutta rouva oli huolissaan. Merkillistä — hän ajatteli etupäässä kotiystävän parasta.
"Älkää tehkö sitä, jättäkää mieluummin puuttumatta asiaan, se voisi tulla teille vaaralliseksi. Ette tunne ihmisten mielialaa täällä."
Rouva näytti aivan kiihtyneeltä, niin että hän oli Rassmannista kauniimpi kuin konsaan, kun tämä katseli häntä omituisella katseellaan.
Schorn nauroi ääneensä ja sanoi vaimolleen:
"Pidähän vain huolta itsestäsi. Etkö ole ylpeä tästä uudesta aatteesta?"
Hän puhui kuten aina avomielisesti ja vilpittömästi, ilman pientäkään pahaa ajatusta. Mutta Schornin täytyi ehdottomasti laskea silmänsä alas ja punastua. Rassmann huomasi sen ja kohottaakseen rouvan silmissä ansioitaan sanoi hän:
"Rouvasi tietää, että hänen huolensa koskee enemmän sinua kuin minua. Mutta kaikki pelko on tarpeeton. Sinulla ei tule olemaan asian kanssa mitään tekemistä. Vieläpä pyydän sinua rouvasi läsnäollessa lupaamaan, että pysyt koko jutusta erilläsi ja esiinnyt niin kuin asia ei koskisi sinua lainkaan."
"Loruja — siitä ei tule mitään, rakas ystävä", sanoi Schorn huiskuttaen kättään. "Olisi paljo kauniimpaa, jos saisin olla mukana työssä, mikäli kykenen —"
Mutta Rassmann riensi selittämään syitään:
"… Liikkeesi… perheesi… sinun täytyy niiden tähden olla varovainen", olivat hänen pääasialliset tekosanansa. Hän oli saavuttanut tarkotuksensa, saanut nimittäin tilaisuuden viipyä ulkona useampina iltoina viikossa niin kauvan kuin halutti, herättämättä pahennusta myöhäisellä kotiintulollaan.
Schorn ei kuitenkaan tahtonut jättää tässä asiassa tekemättä mikä oli mahdollista.
Kun he jäivät taas kahden kesken, alkoi hän: "On itsestään selvää, että rahani ovat käytettävissänne mikäli riittävät. Tuleehan teillä olemaan menoja yhteen ja toiseen — kentiesi tarvitset vielä kirjoihinkin, muista silloin minua, mutta tee minulle mieliksi ja ole varovainen. Minuun koskisi kovasti, jos joudut ikävyyksiin. Tiedäthän, että teen puolueen hyväksi mitä voin. Kaikki aatteen puolesta!"
Rassmann oli taasen voittopuolella; hänen arvonsa ystävänsä silmissä oli suurempi kuin koskaan.
Olipa se kaunis klubi, josta Rassmann oli puhunut. Tunnemme jo seuran, jossa Rassmann teki propagandaa — omien intohimojensa hyväksi.
Nyt vasta alkoi hurja elämä, mikäli tässä pikkukaupungissa oli siihen tilaisuutta tarjolla. Nyt hän itse järjestelmällisesti harjotti "ylemmän kymmenen tuhannen mässäämistä", johon viittaamalla hän niin usein oli päästänyt työväen joukkojen mielenmyrskyn valloilleen ja kylvännyt vihaa ja tyytymättömyyttä niin monen rauhaa rakastavan raatajan sydämeen.
Rassmann oli pian uudessa huvittelupaikassaan yhtä tunnettu kuin "kultaisessa leijonassakin". Herra Antonius Pätzoldt oli myös mukana.
Parisen päivää juoksenteli pieni kähertäjä kääre päänsä ympärillä. Hirmuinen mies vannoi lujasti ja pyhästi, että hän pimeässä oli juossut kaapin nurkkaan. Asiantuntijat kuitenkin olivat tietävinään, että suuret kuhmut olivat kolhineet "kuningasmieliset", joita ei enää miellyttänyt se, että pöytien ja tuolien kumous tuli yhä pahemmaksi.
Rassman ei voinut ilman parturiherraa enää tulla toimeen. Oli melkein kuin hänellä täytyisi olla aina luonaan joku, joka myöntäisi hänen kaikessa olevan oikeassa ja jakaisi hänen kanssansa vihankaunansa.
Ja siihen oli ylen kiihtynyt kähertäjä aivan omiaan.
Herra Antonius Pätzoldt ei voinut, kuten ainakin ihminen, jota kalvaa salainen katkeruus ja joka tuntee voimattomuutensa, vieläkään unhottaa, että Schorn oli käyttänyt hänestä sanaa "huono seura". Sentähden käytti hän jokaista tilaisuutta puhuakseen "porvareista", joilla on talot ja tavarat, jotka elävät kuten paratiisissa, samalla kuin "suuret henget", "ylevän ihmisyysaatteen uhrit" jäivät ainaiseksi köyhälistöön.
Rassmann kulautti sellaisia puheenparsia kuullessaan sisäänsä kokonaisia olutlaseja kerrallaan, ikäänkuin tahtoisi valella sammuksiin sen helvetin, joka alkoi kiehua hänen sisällään. Mutta todellisuudessa nousi veri yhä enemmän hänen päähänsä ja pani hänet puolipäihdyksissään käyttämään Schornia vastaan sanoja, jotka Pätzoldtista aina näyttivät kehotuksilta lisäämään kaksinkerroin syytöksiään.
Agitaattori pääsi siten viimeisistäkin häpeän ja omantunnon nuhteiden jätteistä ja mässäsi vierailla rahoilla sellaisella kevytmielisyydellä kuin olisivat ne siihen määrätytkin.
Konserttikapakassa oli isännän liitu vähitellen alkanut merkitä hänen velkojaan samoin kuin "kultaisessa leijonassakin ".
Rassmann muisti oikeaan aikaan toverinsa uhrautuvaisuuden.
"Salainen klubi" tarvitsi eräänä päivänä tosiaankin rahaa.
"Tiedätkös", sanoi Rassmann, "vanha juttu… ihmiset tuntevat tuskin aatteemme aakkosiakaan. Olisi hyvä, jos meillä olisi muuan sata pieniä agitatsionikirjasiamme, esimerkiksi Lassallen 'Työväen lukukirja', tai hänen Ronsdorfilainen puheensa —"
"Niinkö —? Klubinne ja salainen agitatsioninne menee siis hyvin?Sinussahan onkin esimies, joka ymmärtää asiansa."
Ja Rassmann, haihduttaakseen jo edeltäpäin mahdolliset epäluulot, jotka Schornin mielessä voisivat herätä niin paljojen agitatsionikirjojen tarpeeseen nähden, jatkoi heti: "Klubissamme on parisen henkeä, jotka matkustavat kautta maan. Heille aion antaa muutamia kymmeniä kappaleita lentokirjoja mukaan."
"Hyvä, hyvä", vahvisti Schorn. "Niin on tehtävä.. Laske heti mitä kirjat tulevat maksamaan. Sitte saat rahat. Lähetä sitte maksu heti ja pyydä kirjat minun osotteellani —"
Sitä ei Rassmann tahtonut; se voisi olla vaarallista, arveli hän. "Minulla on jo toinen osotteen omistaja, eräs virkamies, joka on tunnettu sangen lojaaliseksi."
"Sen parempi."
Schornin päähän ei koskaan pälkähtänyt epäillä Rassmannin sanoja.
"Mutta missä viipyvätkään kirjat, joita sinun piti tilata Sveitsistä?" ei hän voinut olla kysäsemättä. "Oletko lähettänyt rahat oikealla osotteella ja onko mies luotettava?"
"Ei se niin pian käy", vastasi Rassmann. Sitte naurahti hän. "Ja onkoko mies varma? Mutta onhan kirjakauppias puoluetoverimme, ja hän on varovainen."
"Schorn pyyhkäsi hajamielisesti kasvojaan kädellään."
"Mitä puhunkaan! Sinulla on oikein. Ne tulevat kyllä, elkäämme siitä enää puhuko."
Siten oli keskustelu taasen lopussa, ja puolen tunnin perästä sai agitaattori rahat lentokirjoja varten, käyttääksensä ne oman rakkaan minänsä hyväksi.
Niin, hän tarvitsi nyt rahaa kosolta, sitte kun Rosa, hurja pääkaupunkilainen kapakkalaulajatar, merkillisen sattuman kautta oli jälleen juossut hänen syliinsä.
Tämä kiemaileva käärme tunsi miehensä ja osasi sen ottaa kiinni.
Vanhat muistot kevytmielisistä hetkistä Berliinissä sukelsivat samaan aikaan molempain muistoon ja herättivät kaipauksen päästä kahdenkesken.
Neiti Rosa ei ollut suotta käynyt koulua erään ammattiparittajan luona, joka oli eräänä päivänä huomannut tällä nelitoistavuotiaalla palvelustytöllä olevan hieman ääntä ja osasi taivuttaa viattoman, kauniin olennon käymään koulua "sivistyäkseen".
Mitä kaikkea olikaan hän oppinut! Joka tapauksessa kylliksi tietääkseen, kuinka oli meneteltävä nautinnon haluisen miehen kanssa, jolla kuten Rassmannilla näytti olevan kirotun paljon rahaa, ja jota helposti saattoi vetää nenästä.
Olihan hänelle pieni rakastunut parturi, ainoastaan saadakseen armon häntä kerran likistää, vakuuttanut lujalla valalla, että herra Rassmann nyt oli varakas osakas suurenpuoleisessa liikkeessä eikä sen lisäksi ollut vielä naimisissa.
Siinähän olivat hyvät kaupat tarjona! Laulaminen näiden poroporvarien hyvinkasvatetuille pojille ei tuottanut paljoa, sillä he pyöräyttivät jokaista groschenia kolme kertaa ympäri, ennenkuin heittivät sen lautaselle.
"Kuules, pienoiseni", sanoi hän eräänä iltana vanhalla tuttavallisuudellaan, "etkö tiedä minulle sopivaa asuntoa, mutta aivan häiritsemätöntä? En voi asua enää toisten kera majatalossa."
Samalla katsoi hän Rassmanniin oikealla kiemailijankatseella, joka elämänhaluiselle agitaattorille lupasi suloisia hetkiä.
Tämä oli Rassmannilta enää puuttunut, häneltä, jolla päivästä päivään oli edessään ystävänsä vaimo, jonka hän kuuli kujertavan miehelleen kuten turturikyyhkysen, ja hänen täytyi tyytyä pelkkään näkemiseen ja salaisiin toiveihin!
Hänellä täytyi olla edes jonkinlainen korvaus!
Herra Antonius Pätzoldtilta pyydettiin neuvoa.
Vaikkakin kaupungin asukasluku oli lähellä kymmentä tuhatta, tunsi pieni kähertäjä henkilöt jokseenkin tarkoin, josta hän enimmäkseen sai kiittää ammattiaan.
Marat toinen, joka jouduttuaan kuningasmielisten kanssa ikuiseen kahakkaan, unelmoi vapaasta rakkaudesta ja salaisuudessa ajatteli jo niitä audiensseja, joita Rosaneiti hänelle soisi, nauraa kyhersi heti Rassmannille, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Sinä vanha veitikka, kyllä tiedän, mihin pyrit". Sitte vikisi hän, että hän siellä ja siellä, toisessa päässä kaupunkia, tunsi vanhan yksinäisen rouvan, jonka luona sellainen naimaton tyttö saattoi elää kuten paratiisissa.
"Kansalainen Rassmann", kuiskutti hän agitaattorille, "meidän on saatava tyttö aivan omille hoteillemme."
Agitaattori heitti lemmenjanoiseen parturiin halveksivan syrjäkatseen ja kirjotti osotteen muistiin.
Siten oli otettu varteen laulajattaren hiljainen viittaus kaikinpuolisiin lähempiin suhteihin nähden.
Rosaneiti jätti majatalon ja majottui herra Antonius Pätzoldtin suosittaman vaimon luo.
Neljä böömiläistä harpunsoittajatarta panivat viisaat päänsä yhteen ja tiesivät kylliksi.
Mieluummin olisivat he jättäneet laulajattaren kokonaan pois seurastaan, mutta he olivat huomanneet liiankin hyvin, mikä vetovoima tytöllä oli vieraihin.
Niin tuli Rosaneiti Rassmannin tunnustetuksi rakastajattareksi. Laulaminen ei häntä miellyttänyt, mutta Rassmannilla olivat omat tuumansa. Tytön pitäminen kokonaan omina hyvinään olisi maksanut ylen paljon rahaa. Ja hän oli päinvastoin laskenut hyötyvänsä Rosan ansioista.
Hän oli yhä enemmän taipuvainen katselemaan kommunismia luonnostaan lankeavaksi.
Kunpa vain ei hänen lemmittynsä olisi käynyt niin liian hyvää koulua!
Laulunlirittäjä tuli jo kohta kolmantena päivänä nurisevaksi.
"Tiedätkös, huomisesta lähtien en minä esiinny", sanoi hän, näyttäen tyytymättömältä Rassmannin syleillessä. "Elämä täällä ei enää vetele. Menen Berliiniin takaisin, herra Verner (niin nimitettiin muuatta matkustajista, joita ilmestyi uusia joka päivä), joka matkustaa täältä suoraan sinne, on luvannut ottaa minut mukaan ja hankkia minulle paikan eräässä esikaupungin teatterissa. Jos lähden mukaan, lahjottaa hän minulle hohtokivisormuksen", liitti hän vielä ärsyttävän kehuskelevaan tapaan.
Rassmann tiesi kohta, mitä Rosa tarkotti tällaisilla puheillaan.
Sovinto tuli pian.
Rosa osasi niin hyvin näytellä nyreyttä ja kylmyyttä, hän osasi välinpitämättömyydellään niin mainiosti herättää Rassmannissa yksinomistamisen kunnianhimoa, ettei tämä sokeassa aistillisuudessaan nähnyt ansaa, joka hänelle viritettiin. (Jutussa vapaasta matkasta Berliiniin, ja hohtokivisormuksesta ei ollut totta sanaakaan.)
Neljäntenä päivänä jäi Rosan paikka musiikkilavalla tyhjäksi.
Hänen tarkotuksensa oli saavutettu: hän antoi Rassmannin ylläpitää itsensä kokonaan.
Tässä ylläpidossa oli Rassmannilla joka päivä uudistuva päänvaiva, miten hankkia uusia rahavaroja.
Ensimäinen huono teko on kuin vierivä kivi, joka pysähtymättä vierii valoisalta kukkulalta synkkään laaksoon ja tempaa toisen ja kolmannen mukaansa liikkeeseen.
Agitaattorin oli tähän asti ollut huolehdittava vain omasta persoonastaan, omasta elostelemisestaan, mutta nyt muuttui asia: Rosa, tämä kevytmielinen tyttö, tahtoi myös elää, ja kapakkalaulajattarilla on oma käsityksensä elämästä, kun he ovat siinä harhaluulossa, että heidän rakastajansa on varakas mies, jolle pienten toiveiden tyydyttäminen ei tuota mitään vaikeuksia.
Rassmannin täytyi siis aina uudelleen miettiä keinoja saadakseen rahaa.
Mutta kuinka, mistä?
Schorn täytyi toistaiseksi jättää syrjään, sillä kirjat Sveitsistä eivät olleet vieläkään saapuneet ja sitte — nyt ei ollut kysymystäkään parista taalerista!
… "Katsos vain huonoa pukuvarastoani, annathan sinä minulle siksi, että saan uuden puvun?" sanoi Rosa viidentenä päivänä mielistellen ja katsoen hellästi Rassmanniin. Sitte lisäsi hän kohta, että hänellä yhä vielä oli "vanha" hattunsa ja että hänen täytyi hävetä näyttäytyessään kadulla "moisessa asussa".
Kun hän tällaisten toiveiden ohella painoi Rassmannia kaikella kolmannen luokan kiemailulla ja hienostuneella viekkaudella vasten rintojaan ja samalla "kaikkien mielitietyn" laskevaisuudella milloin mitäkin uhkauksia ja syöttejä — silloin oli kunniahimoinen agitaattori liiankin mielellään valmis kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin.
Tosiaan, kunnollinen pukuvarasto täytyi olla sellaisen miehen kuinRassmannin rakastajattarella!
Sata taalaria täytyi hänen toistaiseksi jostakin saada, jo peittääkseen välttämättömät menot "yksinäiselle" rouvallekin.
Herra Antonius Pätzoldt pääsi jälleen osalliseksi salaisuuteen. Samalla ei Rassmann unhottanut muistuttaa Schornin sanoja huonosta seurasta. Viisas toveri tiesi, että pikku mies siten joka kerta joutui tuulelle, jolloin hän oli Rassmannia kohtaan palvelevaisempi kuin koskaan ja olisi tehnyt kaiken mahdollisen tämän mieliksi, kun oli kysymys kepposesta sinistä esiliinaa kantavaa naapuria vastaan.
Marat toinen lasketteli ensin kotvan aikaa tunnettuja haukkumisiaan porvareista, joilla on talot ja tavarat, sitte esitti hän ylevät mielipiteensä kiusallisesta ristiriidasta uusien rahavarojen tai vapaan rakkauden jättämisen välillä, samalla viitaten "audiensseihin", joita Rosaneiti, "meidänrakastajattaremme", oli hänelle luvannut, ja tehden agitaattorille hieman kitkerän kysymyksen, tahtoiko "hän" tehdä ensimäisen audienssinsa aamu- vai iltapäivällä.
Rassmann heitti hassuun kääpiöön taasen salamannopean syrjäkatseen, ikäänkuin tahtoisi sen naurettavuuden, joka ilmeni Pätzoldtin toivomuksessa, pukea sanoihin: "Luulotteleva narri, mitä ajattelettekaan!"
Mutta rauhottaakseen hiustenleikkaajan liikanaista kiihkeyttä, sanoi hän vain: "Tottapahan sovitaan, kunhan nyt ensin pääsemme tästä asiasta".
Ja Marat toinen teki ehdotuksensa.
"Mitä varten, kansalainen, olet sitten ihmisten silmissä tämän porvarin liiketoveri, jollei sinuun luoteta yhtä paljo kuin häneenkin? He, enkö ole oikeassa? — Mitä varten kansalainen Rassmann, kysyn minä, on sinulla sitte Schornilta taskussasi täysi valtakirja, jonka mukaan sinä olet valtuutettu päättämään liikeasioista samoin kuin hänkin, jollet sinä liikkeen nimessä voi kirjoittaa pientä akseptia — —"
Pieni kähertäjä keskeytti ja otti aika siemauksen lasistaan. Sitte lopetti hän:
"Mutta minä en tahdo sanoa mitään, kansalainen — itsepähän parhaiten tiedät, mitä tämä Schorn oikeastaan on tehnyt sinulle niin suurta, että sinun tarvitsee osottaa hienotunteisuutta häntä kohtaan. Voin sentään sanoa, että jos hän tahtoo olla vilpitön sinua kohtaan, täytyy hänen jakaa kaikki tasan sinun kanssasi. Mikä minun on, se on sinun — silleen sen täytyy jäädä.Dixi."
Vaikkakin äkäisen parturin viime sanat olivat Rassmannin omalletunnolle todellinen virkistys, niin näytti hänelle edellisten tarkotus hieman himmeältä. Mutta valtakirja, valtakirja — sitä ei hän ollut vielä lainkaan ajatellut.
Hän särpäsi yhdellä siemauksella oluensa loppupuoliskon; hänen kasvonsa olivat kuumentuneet, puoleksi viljanmehun ylenmääräisestä nauttimisesta, puoleksi kiihtymyksestä.
Sitte puuskahti hän sellaisen miehen äänellä, jolle on osotettu tie ahdingostaan, mutta hän ei vielä oikein luota sen turvallisuuteen:
"Liikkeen nimessä aksepti — — kuinka tarkotatte, herra tohtori?"
Marat toinen, josta tämä agitaattorin hidas käsitys näytti koomilliselta, naureskeli ensin parisen sekunttia, sitte lörpötti hän:
"Vekseliasiaa, kansalainen, en mitään muuta kuin yksinkertaista vekseliasiaa, siinä koko juttu. Aksepteeraatte Schornin nimessä, siihen on teillä oikeus, ja tunnin kuluessa ovat sata taalaria edessänne."
"Mutta sitä ei maksa ottaa omalletunnolleen. Kuinka mahdollistakaan tähän porvariin nähden? He, sepä vielä puuttuisi! On kostettava, sillä hyvä. Ken ei uhraa hyvällä, siltä on otettava. On tehtävätabula rasakaikesta, sitä olen aina sanonut. Maljasi, kansalainen, eläköön Rosaneiti, lemmittymme!"
Rassmann ei kuullut mitään. Hänen kaikki tunteensa ja ajatuksensa kiertelivät tällä hetkellä Antonius Pätzoldtin esittämän tuuman ympärillä.
Pienellä kähertäjällä oli kaikkeen tyydyttävä vastaus.
Hän alkoi jo viedä Rassmannin seitsemänteen taivaaseen, sanoen: "Samuel Hirsch asuu torin varrella. Porvari hän on hänkin, elättää itseään toisten hiellä. Oikeastaan hänellä on kenkäkauppa, mutta enimmäkseen käy hän kauppoja vekseleillä maalaisten upseerien ja tilanomistajain kanssa. On minultakin kerran ottanut viisikymmentä, mokomakin nylkyri — mutta sanon sinulle, kansalainen, giljotiini kyllä vaatii uhrinsa. Tili tulee olemaan hirmuinen tällaisille roistoille! Rautaisissa sandaleissa ja hurjasti liehuvin tukin heidät viedään telotuslavalle. Kuuletteko, millaiseksi olen ajatellut ensimäisen tervehdykseni kansojen vapauden auringolle —"
Marat toinen oli hengessä olevinaan konventin tribuunilla ja kopasi lupaavasti rintataskuaan, mutta Rassmann keskeytti hänet ynseästi ja palasi muutamin sanoin takaisin Samuel Hirschiin.
"Tiedänhän, rakas tohtori, että se on suuremmoinen, mutta Rosaneiti,meidänlemmittymme, odottaa rahaa."
Sanan "meidän" korosti hän terävällä, vahingoniloisella pilkalla, mutta se jäi herra Antonius Pätzoldtilta huomaamatta innoissaan.
Marat toinen ajatteli heti uudelleen ensimäistä audienssia ja puuttui arkiasioihin.
Ja hän esitti mielipiteensä lähemmin.
Samuel Hirsch oli ainoa, joka saattoi auttaa. Hän ei tosin lainaa kauvemmaksi kuin neljäksi viikoksi ja hänelle täytyy 100 taalarin sijaan kirjoittaa 110, mutta sitenhän ei joudu mitään vaaraan, sillä olihan Schorn itse sanonut Hirschille, että hän on tehnyt Rassmannin liiketoverikseen ja vastaisi kaikesta. Ja juoruamisesta ei ole pelkoa, sillä missä jotakin voi ansaita, siellä Hirschin mielestä kyllä katoaa kaikki hyväntahtoisuus Schornia kohtaan.