Näin lärpätti herra Antonius Pätzoldt yhteen mittaan ja lisäsi vielä, että mahdollisesti vekselin lankeamisaikaa saisi lykätyksi.
Täten oli Rassmannille avautunut kuja tulevaisuuteen, ja tässä kujassa oli kyllin tilaa kasata kivi kiven päälle hänen ystävänsä kukistamiseksi.
Mutta mitä hän välitti tulevaisuudesta? Nyt oli ennen kaikkea pidettävä huoli hänen "suhteensa" säilymisestä. Ja jos hän ystäväänsä, ei vaan toveriaan, järjestelmällisesti petti, niin eikö hän menetellyt niiden periaatteiden mukaan, joita Schorn itse oli hänelle suositellut?
Oliko tällä porvarilla oikeus ylellisyyteen, kun häneltä, Rassmannilta, puuttui tarpeellisinkin ilotytön ylläpitoon?
Ja samoin oli Schorn sanonut: "mikä on minun, se on sinun". Tällä evankeliumin lauseella luuli Rassmann voivansa puolustaa jokaista menettelyään omantuntonsa edessä.
Suuri yhdenvertaisuuden apostoli ja ihmisystävä unhotti vain yhden: että hän oli hyvällä tiellä muuttaa kommunismin tunnuslauseen: "omaisuus on varkautta", vastakohdakseen: "varkaus on omaisuutta", ja että hän siten vaipui rikollisuuteen.
Seuraavana päivänä oli kauppa Samuel Hirschin kanssa päätetty, kun tämä ensin oli tarkoin tarkastanut valtakirjan, ja tämä mies, joka ei Rassmannille ollut luvannut lainata markkaakaan, saattoi nyt kohteliaasti uuden liiketuttavansa aina ovelle saakka: sillä "kauppa on kauppa", ja hän eli tehnyt hyvän kaupan.
Mutta herra Antonius Pätzoldt kyhersi tämän ensimäisen onnistuneen kepposen jälkeen tyytyväisenä käsiään, sillä se koski Schornia, miestä, joka oli puhunut "huonosta seurasta".
Kirjat eivät Sveitsistä tosiaankaan saapuneet. Kun Schorn aamuisin kuuli kadulla vaunujen ratinan, riensi hän puotiin ja avasi oven, luullen postivaunun pysähtyvän talon eteen.
Mutta joka kerta pettyi hän. Pakettia ei milloinkaan saapunut.
Ja kuitenkin oli hän jo unelmoinut kirjojen olevan käsissään.
Schorn kuului niihin ihmisiin, jotka pitävät kiinni rautaisella lujuudella kerran saamastaan aatteesta, jota pitävät hyvänä ja mahdollisena toteuttaa.
Siitä päivästä, jona Rassmann oli puhunut 'hänelle kirjasta, jonka aikoi kirjoittaa, ja avustuksesta, jota hän nuorelta mestarilta toivoi, ei ajatus enää kaikonut Schornin päästä.
Vaikkakin hän oli ensin Rassmannin tuumalle ääneensä naurahtanut, niin tuli ajan oloon hänelle sisäiseksi varmuudeksi, että hän tosiaankin kykenisi vaatimattomilla ajatuksillaan kirjaa edistämään, hyödyttämään puoluetta.
Ja nuori mestari ajatteli toverinsa kirjottamatonta kirjaa kaikkialla missä liikkui, sorvauspenkin surinassa ja höylän suhahtelussa.
Ennenkuin aputeokset saapuivat, ei aineen käsittelyyn voinut ryhtyä.
Mutta Schorn ymmärsi tätä odotusaikaa käyttää mainiosti hyväkseen.
Kerran oli hän kuullut Rassmannilta, että tällaisiin kirjallisiin teoksiin täytyi valmistua, toisin sanoen tehdä excerptejä, joilla kirjan arvoa kohotettiin.
Nuori mestari pyysi Rassmannia selittämään sanan "ekserptejä". Ja kun hän sai kuulla, että niillä tarkotettiin eräänlaisia otteita ja lainauksia kirjoista, eivät kunnon Schornilta enää poistuneet nämä valmistukset mielestään.
Eräästä kaapista löysi hän muutamia Lassallen huokeahintaisia agitatsionikirjasia, samoin muutamia toisilta puolueen johtajilta, kaikki tomuun peittyneinä. Hän oli nämä lentolehdet, jotka muutamien klassikkojen ohella muodostivat koko hänen kirjastonsa, jättänyt melkein unhotuksiin, kun oli ensin niiden sisällön lukenut likipitäen ulkoa.
Nyt kaivettiin ne jälleen esiin ja puhdistettiin huolellisesti tomustaan.
Schorn osti kaunista konseptipaperia, ja tästä lähtien löysi hänet, milloin vain hänen aikansa suinkin salli eikä Rassmann ollut kotona, näiden kirjasten ääreen kumartuneena ja niiden sisältöön syventyneenä.
Ja jos sattumalta hänen vaimonsa kysäsi: "Vilhelm, mitä luet ja kirjotat niin ahkeraan?" sai hän ylvään vastauksen: "Lapsi, sitä et ymmärrä,-minä teen ekserptejä". Samalla veteli raskas käsi edelleen kynää paperia myöten ja jätti jälkeensä avuttomia lapsenkäden piirtoja. Mutta mitä auttoi tämä kaikki — lähdekirjat eivät saapuneet Sveitsistä. Kului kaksi, kului kolme viikkoa, ne eivät tulleet.
Kun Schorn oli kyllin kauvan odottanut postivaunun pysähtymistä ovensa eteen, rohkeni hän lausua Rassmannille kummastuksensa lähetyksen viipymisestä.
Rassmann näytti siihen valmistuneen. Häntä ei tällä hetkellä näyttänyt liikuttavan mikään syvemmin kuin tämä asia. Hän raapi korvansa taustaa, puhui jotakin "käsittämättömästä asiasta", pani "hm, hm" ja veti sitte taskustaan sanomalehden, jossa oli uutinen, että poliisi oli Berlinissä ottanut takavarikkoon suuremman määrän sosialistista kirjallisuutta, joka oli osotettu epäiltäville puoluehenkilöille.
"On otaksuttavaa, että meidän kirjoillemme on käynyt samoin. Sinä olet tunnettu sosialidemokraattina, lähettäjä on myös politillisesti huonossa huudossa, siten on koko asia selitettävissä."
Schorn riensi vahvistamaan:
"Siinä olet oikeassa, olet oikeassa, hm, hm, niin se on. Peijakas, etten ole sitä ennen ajatellut! Luuletko tosiaan, että nyt on niin kireät ajat?"
Ja kun Rassmann vastasi myöntävästi, heitti Schorn taakseen tunnetun katseensa, joka ei mielellään nähnyt vaimon olevan tällaisten keskustelujen aikana saapuvilla.
Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa — hänen ei tarvinnut tulla vielä huolekkaammaksi kuin hän oli jo ennestään.
"Vahinko, vahinko, nyt ei kirjastamme tule mitään", alkoi Schorn uudestaan. "Rahoista viisi, tulevathan ne sieltäkin kautta puolueen hyväksi."
Sitte valtasi hänet jälleen pelko rouvaansa nähden.
Hän sanoi:
"Tee minulle mieliksi äläkä anna Hannan mitään huomata, tiedäthän —"
Niin, Rassmann tiesi että hän tästäkin hänelle kiusallisesta asiasta kyllä selviäisi hienostuneen viekkautensa ja Schornin lapsellisen uskon avulla.
Ja tarjotakseen nuorelle mestarille epämieluisan vertauskohdan, ilmotti hän, että "klubin" agitatsioonikirjaset olivat saapuneet osotteelleen.
"Se johtuu vain osotteen omistajan lojaalisesta mielensuunnasta, siitä riippuu paljo", arveli agitaattori.
Schornille valkeni nyt yhä selvemmäksi toverinsa otaksuminen kirjojen viipymiseen nähden.
"Niin, niin, olet oikeassa. Nyt uskon todellakin, että asianlaita on niin. On kai parasta, että vasta samanlaisessa tapauksessa otat asian yksin käsiisi ja menettelet kuten kirjoja klubillekin tilatessasi. Mutta ikävää on, ettemme nyt voi kirjaa kirjottaa, olin siitä jo niin suuresti iloinnut."
Rassmann koetti häntä lohduttaa, mutta Schorn pudisti päätänsä ja meni surullisen näköisenä työhönsä.
Kuten ainakin mies, joka ei tahtonut tehdä hyödytöntä työtä, lakkasi hän äkkiä "ekserptejä kirjottamasta" ja kaunis konseptipaperi sai nyt jakaa lentolehtisten vanhan kohtalon perhekaapissa.
Ja Rassmann eleli reilusti edelleen. Vekselin lankeamisaika saapui.Hänellä ei luonnollisesti ollut rahaa sen lunastamiseen.
Lisäksi oli mietittävä Rosa-neidin, "meidän" lemmittymme tulevaisuutta.
Käteiset rahat olivat lopussa.
Mitä oli tehtävä?
Seuraavana aamuna — saattoi lyödä vetoa tuhannesta yhtä vastaan — esittäisi Samuel Hirsch vekselin Schornille.
Nyt, kun ratkaisu oli niin lähellä, ahdisti Rassmannia pelko ja häpeä.
Kun tämä yksinkertainen, rehellinen, kaikissa asioissa niin myöntyväinen Schorn saisi tämän tietoonsa? Eikö hän olisi hirmuinen? Tällaiset luonteet purkautuvat kuin tulivuori pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Rassmann vapisi ratkaisun lähetessä.
Ja sitte rouva Schorn, kaunis rouva Schorn, joka piti hänestä niin paljo ja joka Rosaneidistä huolimatta valmisti niin usein unettomia öitä! Mitä hän saattoi tältä rouvalta toivoa, jos tämä saisi tietää hänen kunniattoman menettelynsä?
Ei, se ei käynyt laatuun. Uhkaavaa paljastusta täytyi koettaa torjua.Ja aika toi neuvon. Herra Antonius Pätzoldt esitti paperin uudistusta.Se oli ainoa keino.
Marat toinen teki vielä toisenkin ehdotuksen.
"Kansalainen Rassmann", tuumi hän, "tarvitsettehan rahaa vieläkin. Kirjoittakaa siis 250 taalarin vekseli ja ottakaa vielä 100 taalaria, silloin on se veitikka tosinpraeter propteransainnut viisikymmentä taalaria kahdessa kuukaudessa aivan ilman edestä, mutta, kuten sanotaan, hädässä syö piru kärpäsiäkin. Mutta luottakaa siihen, että se mies vielä saa puukon kurkulleen."
Mutta Rassmann vapisi. "Jos juutalainen näyttelee kahta naamaa ja ensin ilmaisee asian Schornille?" epäröi hän. Pieni kähertäjä pani kaikki vakuuttelukykynsä liikkeelle.
"Tuhmuuksia, pelkkiä tuhmuuksia, kansalainen, silloin tunnette Samuel Hirschin huonosti. Koronkiskurin lähimmäisenrakkaus ulottuu vain hänen rahakukkaroonsa. Ja sitte, unhotatte valtakirjanne, joka on yhtä varma kuin raamattu kirkon alttarilla. Täytyy olla rohkeutta, kansalainen Rassmann, muuten eivät päät putoa."
Oi, herra Antonius Pätzoldt ymmärsi puhua sellaisista asioista, sillä ne nuolet, joita hän ampui, sattuivat kyllä kerran sinistä esiliinaa kantavaan mieheen.
Rassmann tarttui kiinni hänen enemmän vihaisen kuin todella ilkeän juomatoverinsa sanoihin ja seurasi tämän neuvoa. Asia kävi paremmin kuin hän ajattelikaan. "Arvoisa" herra Samuel Hirsch ei ollut monisanainen mies. Mutta missä hän vaikeni, siinä mietti hän enemmän. Kun Schorn kerran tänne kulkeutuneelle miehelle luovutti kirjallisesti kaikki oikeutensa, niin täytyi hänellä olla siihen hyvät syynsä. Pikkukaupunkilainen "kauluksenpunoja" tarkasti vielä kerran valtakirjan ja kauppa oli tehty.
Rassmann oli enemmän poikaa puolestaan kuin koskaan ennen, kun hän poistui juutalaisen luota. —
Mutta kun neljä viikkoa ovat lopussa? Pah —- kuka tahtoo nostaa tulevaisuuden huntua, kun nykyisyyden peittää kultainen päiväpaiste.
Kivi, joka jyristen vieri korkeudesta, tempasi lakkaamatta taipaleellaan toisia mukaansa. Mutta Rassmann ei kuullut jyrinää.
Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, vaati elämältä enemmän kuin hänen rahastonhoitajansa oli edellyttänyt. Ensimäistä täyttynyttä toivetta seurasi pian toisia vaativampia. Häntä ei enää miellyttänyt yksinäinen elämänsä. Hän oli kyllästynyt lukemaan tunteja seinäkellosta, kunnes Rassmann saapui. Hän halusi viihdytystä, jota hän luuli löytävänsä huvituksista. Jokapäiväisiin kävelyihin, katselemaan miesväkeä, pölyyttämään tomua laahuksillaan, levittelemään viuhkaansa, kiemailemaan, itseään ihailuttamaan, heittelemään ja saamaan katseita — siihen paloi hänen halunsa. Hän halusi levittää pääkaupunkilaisia tapoja tai ainakin herättää niitä kohtaan kunnioitusta.
Porvarien poikien joukossa mahtoi myös löytyä viattomia hölmöjä, joille saattoi osoittaa taipuvaisuuttaan, kun — Rassmann ei siitä tiennyt.
Ajan oloon saattoi hän muuten vähät kostua nykyisestä rakastajastaan, se oli kiemailijalle kyllin selvillä. Hänellä oli ollut sellaisia suhteita riittävästi, käsittääkseen kuinka pian miehet alkoivat kaivata vaihtelua. Viisaus käski siis ajoissa katsomaan eteensä. Kun hän tuumi tätä kaikkea, tuli pukukysymys uudestaan hänen mieleensä. Hänellä täytyi olla sorea, uusimman muodin mukainen kävelypuku, mahdollisimman loistava ja silmiinpistävä. Eräänä hetkenä ilahdutti hän Rassmannia tällä toiveella. Tämä ei tahtonut tietää siitä mitään ja vastasi kieltävästi. Samalla käyttäytyi hän niin välinpitämättömästi kuin ei Rosasta paljoa välittäisi. Ei edes syötti vapaasta matkasta Berliiniin ja hohtokivisormuksesta, joka tällä kertaa asetettiin erään toisen matkustajan nimen yhteyteen, enää vedellyt.
Rassmannista oli suhteensa Rosan kanssa liian kallis. Hän oli viettänyt tämän kanssa muutamia nautintorikkaita viikkoja, se oli kylliksi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan ja herättämään lopuksi inhotusta tähän onttoon olentoon ilman tunnetta ja sielua. Kentiesi hän ei olisi milloinkaan tuntenut näitä tunteita, jollei hänellä joka päivä olisi ollut silmiensä edessä toisen naisen kuva.
Mutta juuri niin oli!
Kun Rosaneiti oli puhunut puoleen ja toiseen, saamatta rakastajansa kovasydämisyyttä heltiämään, puristi hän selkänsä takana kätensä nyrkkiin ja vannoi kestävänsä.
Oi, hän tahtoi saada uuden puvun. Hän ajatteli rakastunutta herra Antonius Pätzoldtia. Marat toinen oli tähän asti turhaan odottanut toivomaansa "audienssia". Niin usein kuin pikku herra sunnuntai-asussaan koputtikin hänen ovelleen, milloin tiesi Rassmannin olevan toisaalla, ei ovi ollut hänelle avautunut. Rassmannin kielto piili tietenkin takana, tuumi pikkumies, vaikkakin huoneen vuokraajatar joka kerta sanoi, että "neidillä" oli vieraita.
Mutta Rosa, joka oli kuullut herra Pätzoldtin äänen, oli naurusta pakahtumaisillaan kertoessaan "hassun kääpiön" uudistetuista käynneistä. Ensi aikoina oli tämän halveksimisen johdosta pienen parturin vallannut eräänlainen alakuloisuus, mutta lopuksi muuttui se eräänlaiseksi kaunaksi Rassmannia kohtaan. Ei puuttunut paljoa, jottei hän heittänyt tällekin kaikessa vakavuudessa nimeä "porvari", joka tahtoi kaiken pitää yksikseen. Kuinka iloisesti liikutettu olikaan sentähden herra Antonius Pätzoldt, kun hänelle eräänä päivänä Rosaneiti tosiaankin antoi salaisuudessa toiveita ensimäisestä "audienssista". Hän halusi puhutella herra Pätzoldtia kahden kesken seuraavana päivänä iltapuoleen.
"Kahden kesken!" Marat toinen joi kolme naukkua enemmän kuin muulloin, ja jos Rassmann tällä kertaa olisi voinut tulla parturiherran katseesta ja salaperäisestä hymystä hullua viisaammaksi, olisi hän epäilemättä saanut lukea tämän suuntaista ajatusjuoksua: "Näetkös, suuri mies kauniine partoinesi, kuinka minä olen sinut lyönyt laudalta? Huomenna nousee minun aurinkoni ja sinun laskee."
Herra Antonius Pätzoldtille tuli ensin osaksi onni pitää Rosan pehmeää kätöstä kädessään kokonaista viisi minuuttia, jollaikaa laulajatar kertoi hänelle Rassmannin kiittämättömyydestä.
Ja sen teki hän sellaisella äänellä kuin tahtoisi näyttää, miten vähät hän välittäisi Rassmannista, kun vain saisi uuden puvun.
Niin, puku, puku — Rosaneiti oli lähes itkemäisillään. Samalla nojasi hän melkein pikku kähertäjää vasten, jotta tälle tuli varmemmaksi kuin koskaan, miten vähä sellaista tunteenlämpöä oli "kuningasmielisiltä" tullut hänen osakseen.
Herra Antonius Pätzoldt tahtoi näyttää olevansa kiitollinen. Vanhan tapansa mukaan ja nyt ainiaaksi sulkeutuakseen "tyttörukan" sydämeen, kaasi hän kohta vihansa maljan Rassmannin ylitse:
"Mitä, eikö hän tahtonut sitä tehdä? Kaunis, arvoisa neitiseni, onko se tosiaankin mahdollista? (Suuri vallankumouksellinen saattoi olosuhteiden mukaan esiintyä hienostikin.) Tämä patruuna, se on myös niitä miehiä, jotka aina ajattelevat vain itseään! Mikä halpamaisuus! Mutta älkää itkekö, kaunis neiti (hän laski käsivartensa tämän vyötärölle), älkää itkekö. Te saatte kyllä tyydytyksen. Panen miehen muistiin. Tuomioistuin ei tee eroa henkilöissä, kun on kysymyksessä vapaiden kansalaisoikeuden puolustaminen. Rauhottukaa, kansatar. Te saatte kyllä tyydytystä. Mahdollisesti kutsutaan konventti kokoon."
Marat toinen alkoi jälleen kohota parhaihin hetkiinsä.
Hän jatkoi:
"On annettava julistus, jonka mukaan tämän petollisen ihmisen koko omaisuus otetaan takavarikkoon ja annetaan teille."
Herra Antonius Pätzoldt tahtoi antaa Rosalle suukkosen. Mutta kun tämä äkkiä tempautui irti, palasi hän äkkiä Ranskan vallankumouksen historiasta todellisuuteen.
"Niin pian ei se käy, pikku veitikka", sanoi laulajatar äkkiä, samalla kuin hänen itkunsa muuttui nauruksi. "Kun minä saan puvun, silloin saatte ensimäisen suukkosen ja —"
Herra Antonius Pätzoldt vannoi, että hän tulee saamaan kaiken mitä hänen sydämensä halajaa.
"Hänet pakotetaan, kansatar, luottakaa siihen, hänet pakotetaan."
Pikku kähertäjä aikoi tosiaankin pakottaa Rassmannia täyttämään tytön toiveen. Oi, hänen sydämensä hyppi hänen ajatellessaan ensi suukkosta "ja —". Sitäpaitsi oli agitaattori hänen käsissään; sillä mitä joku, paitsi Rassmannia itseään, saattoi tietää, sen tiesi hän, Antonius Pätzoldt, kaupungin kähertäjä ja hiustenleikkaaja.
Rassmann naurahti ääneen, kun illalla kuuli "Kultaisessa leijonassa" juomatoverinsa kehotuksen. Ylen pingotettuna oli hän aina pitänyt pääparturia, mutta niin hassuna —
"Mitä ajattelette oikeastaan, tytön sonnustus maksaa vähintään viisikolmatta taalaria. Kaikista rahoista on minulla jälellä ainoastaan kuusikymmentä taalaria, kun olen maksanut Rosan vuokran ja täysihoidon. Tahdon yleensä päästä tytöstä erilleni."
Mikään ei voinut olla herra Antonius Pätzoldtistä ilahduttavampaa kuin nämä sanat. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan hassulta, sillä se äänensävy, jota hän käytti Rassmannia kohtaan, oli tälle aivan uusi.
"Kansalainen Rassmann, meidän hyvä arvomme vaatii, että Rosaneiti, meidän lemmittymme, saa toiveensa täytetyksi. Hänet täytyy pukea siististi, onhan hän uhrannut taiteellisen uransa meidän hyväksemme. Huomisiltaan mennessä, kansalainen, on teidän hänelle ostettava pukunsa, muuten kyllä löydetään neuvoja ja keinoja, miten 'rakkaan ystäväni' Schornin silmät avataan näkemään muutamia asioita.Dixi."
Samassa nousi herra Antonius Pätzoldt äkkiä ja poistui talosta.
Rassmann oli jähmettynyt ja näytti liidunvalkoiselta.
Tämä lurjus, roisto ja teeskentelijä puhui yhtäkkiärakkaasta ystävästäänSchornista?
Ensin tunsi hän tarvetta hypähtää pystyyn ja jäähdyttää raivonsa poistuvaa kohtaan. Sitten piti hän kaikkea pilana. Mutta kun pikku parturi ei koko seuraavana päivänä näyttäytynyt ravintolassa, vaan Rassmann huomasi, kuinka hän kulki liikkeensä edessä sinne ja tänne ja silmäili epäilyttävästi Schornin taloa kohden, ahdisti agitaattoria jälleen kova pelko ystäväänsä nähden, ja jottei turmelisi välejään Marat toisen kanssa, kävi hän itse illalla hänen luonaan ja ilmoitti, että Rosalla jo olivat rahat käsissään kävelypukuaan varten.
Tämä oli ensimäinen riita näiden kahden välillä. He tapasivat toisensa nyt alituisella epäluulolla, kuten kaksi koiraa, jotka muristen nuuskivat toisinaan eivätkä kuitenkaan uskalla purra.
Kun herra Antonius Pätzoldt tahtoi seuraavana iltana ottaa vastaan "ensimäisen suudelman", nauroi Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, hänelle vasten kasvoja ja löi oven kiinni hänen nenänsä edessä.
Juuri alkaessaan kiroilla ja muistutella muutamia julistuksia ja asetuksia, hän näki äkkiä ylhäällä portaissa häämöttävän pitkän laihan olennon, kuten Charlotte Cordayn hengen, joka sitte vasta ilmaisi kuuluvansa ihmissukuun kun hän alkoi virtanaan syytää vapisevalle aviorikkojalle sangen helliä haukkumasanoja, joita ei ole missään yleisessä sanakirjassa.
Se oli "kuningasmielinen", joka oli erään naisen käsialalla kirjotetun, virheitä täynnään vilisevän kirjeen johdosta seurannut miestään.
Rosaneiti ei ollut keksinyt parempaa keinoa rangaistakseen rakastuneen narrin tunkeilevaisuutta.
Kohtaus, joka sitten syntyi portaissa, veti kaikki naapurit saapuville, ja vielä kolme päivää myöhemminkin puhuttiin herra Antonius Pätzoldtin epäonnistuneesta "audienssista" erään "huonomaineisen" tytön luona.
Rosaneidin saattoi tästä lähtien huomata säännöllisesti soreassa kävelypuvussa milloin kadulla, milloin huvipaikoissa, jossa hän esiintyi valtoinaan ja joutui pian miesväen puheihin.
Jokaisella opilla ovat johtopäätteensä, jokaisella teolla seurauksensa.
Ihminen, joka Rassmannin tavoin koetti jokaista kehnoa ja halpaa tekoa, jokaista petosta ystäväänsä kohtaan puolustaa oikeaoppisilla periaatteilla, joutui väkisinkin lopulta turmiollisen logiikkaansa järkähtämättömyydellä ajelluksi yhdestä johtopäätöksestä toiseen.
Schornin hyvästä, vilpittömästä käytöksestä toveriaan kohtaan oli tähän asti ollut seurauksena ainoastaan, että tämä siitä päätti itsellään olevan saman oikeuden, samat vaatimukset nuoren mestarin aineelliseen omaisuuteen kuin tällä itsellään.
Schorn itse oli niin tahtonut. Uneksija menetteli kommunistisen evankeliumin ensimäisen käskyn mukaan.
Mutta Rassmann meni vielä pitemmälle.
Ei siinä kyllin, että hän tunnetun lauseen sovitti ystävänsä hengettömään omaisuuteen ja koetti sillä, kuten tiedämme, vaientaa omaatuntoaan — hän veti siitä viimeisimmätkin johtopäätökset, jotka vain olivat ajateltavissa ja joiden kuitenkin välttämättä täytyi tapahtua: Rassmann himosi Schornin vaimoa.
Niin pelottavalta kuin tämä johtopäätös ensi silmäyksellä mahtaa näyttääkin, niin suuri ja tuomittava kuin olikin se petos, jonka agitaattori tätä pelkästään ajatellessaankin teki ystäväänsä kohtaan, joka menetteli häntä kohtaan kuten todellinen veli — molempia lieventää se oppi, jonka periaatteiden mukaan Rassmann oli rikoksen kohottanut laiksi ja joka nämä johtopäätökset teki aivan luonnollisiksi.
Sosiaalidemokraattinen aate tunnustaa aivan avoimesti, että ensimäinen ehto päämäärien saavuttamiseen on naisen täydellinen vapautus; se näkee nykyaikaisessa avioliitossa yleensä vain elatuslaitoksen, jossa nainen on miehensä palvelijatar, jonka ruokaa ja vaatteita vastaan täytyy olla hänelle alamainen, ilman oikeuttaan; se asettaa nykyaikaisen avioliiton prostitutionin tasalle. Tämän sijaan asettaa sevapaanlemmenvalinnan päämääräksi: sukupuolinen yhteys on jätettävä riippuvaksi vain himosta, lyhempi- tai pitempiaikaisesta.
Rassmann himoitsi nyt ystävänsä vaimoa.
Vaikka hän oli jo siitä päivästä, jona hän astui nuoren mestarin taloon, hautonut nuoreen rouvaan nähden kaikenlaisia mietteitä, jotka silloin tällöin sattumatta vilahtavan salaman tavoin herättivät kiellettyjä haluja, niin pukeutuivat nämä kauvan salaisuudessa eläneet halut, jotka tähän asti olivat näyttäytyneet vain hiutuvissa katseissa ja kiihtyneissä kasvojen ilmeissä, selvään muotoon: Rassmann tavotteliavoimestirouva Schornin suosiota.
Hän ei tuntenut hetkistäkään katumusta, että hän siten vei petoksen ystäväänsä kohtaan huippuunsa — hän koetti etsiä oikeutta siihen vapaan lemmenvalinnan opeista. Hän ei ajatellut tuokiotakaan, että Schorn tahtoisi toisin, sillä: "Mikä on minun, se on sinun".
Oliko muuten tämä kaunis, kukoistava rouva Schorn naisenruumiineen ja lapsenkasvoineen ja sivistykseltään miestänsä paljo korkeammalla seisovana, oliko tämä rouva luotu koko elämänsä viettämään miehensä rinnalla — tämän avuttoman, ijäti kömpelöltä näyttävän käsityöläisen, joka työssä vain löysi suurimman huvinsa eikä tuntenut mitään muita nautintoja itselleen ja vaimolleen? Oliko tämä oikeastaan, ihanteelliselta näkökannalta katsottuna, onnellinen avioliitto, sopiko näiden kahden ihmisen elämänkäsitys yhteen?
Agitaattori teki nämä kysymykset ja vastasi niihin kieltävästi. Ja siitä katsoi hän itselleen johtuvan oikeuden himoita Schornin vaimoa.
Jollei Hanna rakkaudessaan miestään kohtaan ollutkaan ajatellut välimatkaa itsensä ja hänen välillään, niin saattoi hänelle siitä kuitenkin huomauttaa.
Herätetäänhän halu kiellettyihin hedelmiin siten, että sanotaan niiden olevan kiellettyjä.
He elivät todellakin tyytyväisinä, nämä kaksi nuorta ihmistä. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen. He eivät tosin olleet ruumiillisesti eivätkä henkisesti "luodut toisilleen", mutta tottumuksen voima, kunnioitus toisiaan kohtaan oli tehnyt heidän avioliittonsa todelliseksi pyhätöksi.
Rassmann, joka oli valmis kaikkiin muutoksiin tarkoistaan saavuttaakseen, näytti äkkiä annettuaan Rosalle menopassin ja alettuaan ajatuksineen yöt päivät askarrella vain toverinsa rouvan kanssa, saanut merkillisen muuttuneet tavat ja mieltymykset.
Hän ei jäänyt iltaisin niin pitkään oivalliseen "klubiinsa", jossa Schorn hänen luuli olevan, hänellä ei ollut enää niin suurta ikävää viettämään iltojaan "Kultaisessa leijonassa", vaan tuli yleensä kotiin aikaisemmin kuin oli odotettu.
Nuorelta mestarilta ja hänen vaimoltaan ei luonnollisesti tämä muutos jäänyt huomaamatta.
Ja merkillistä, ensimäinen, mitä Schorn ajatteli, oli jälleen, että hän tai hänen vaimonsa olisivat kotiystävää loukanneet jollakin ajattelemattomalla, vaikkeikaan pahaa tarkoittavalla lausunnolla, jotta hän sentähden tuli vanhoille tottumuksilleen uskottomaksi.
Schornin täytyi eräänä päivänä kysyä:
"Vaivaako sinua jokin, rakas ystävä, olemmeko sinua jotenkin loukanneet? Olet niin merkillisen huonolla tuulella etkä näytä yhtä elämänhaluiselta kuin ennen. Minusta olisi ikävää, josmetahtomattamme olisimme siihen syypäät. Tälläinen nimittäin ei ole lainkaan vaimoni makuun. Voit häneltä siten viedä aivan kokonaan hänen hyvän tuulensa."
Schorn hymyili viime sanat sanoessaan, mutta Rassmann näki jälleen uuden näköalan edessään.Hänmenettäisi hyvän tuulensa, jos hän, Rassmann, yhä olisi niin huonolla tuulella. Ai, ai — kuinka se kuului rehellisen Schornin suusta aivan siltä kuin hän pitäisi luonnostaan lankeevana, että ystävä puuttuisi Hannan kera kuinka hulluihin juttuihin tahansa — pitääkseen tätä hyvällä tuulella!
Schornin tarvitsi vain puhua vaimostaan tehdäkseen Rassmannin puheliaaksi.
Kotiystävä oli olevinaan aivan kummissaan siitä, että hänessä muka oli huomattu jokin muutos, ja hänen sanoistaan kuului hiljaista suuttumusta, kun häntä voitiin luulla sellaiseksi jöröjukaksi, että näyttelisi loukkautuneelta pienimmänkin aiheen siihen saatuaan.
"Kaipaan nyt enemmän kodikkuutta, teitä molempia. Te olette kaksi hyvää ihmistä. Olit silloin oikeassa, kun puhuit Pätzoldtin huonosta seurasta. Se mies ei kelpaa paljoon. Ylipäätään tulen sille asteelle, jolloin seurustellaan niin vähän ihmisten kanssa kuin mahdollista. Käyttäkäämme nyt vielä muutamat jälellä olevat elokuun illat istuen puutarhassa ja yhtä ja toista jutellen."
Schorn iloitsi sydämestään tämän ystävänsä järkevän ehdotuksen johdosta ja suostui mielellään.
Tosin ei nuori mestari voinut aina olla mukana lehtomajassa, mutta kun hänen vaimonsa äänekäs nauru kajahteli hänen korviinsa työpajan avoimesta ikkunasta, niin sanoi hän itsekseen: "He ovat hyvällä tuulella, Hannakin yhtä iloinen kuin ennenkin. He keskustelivat keskenään mainiosti, paremmin kuin minun, vanhan ukon kanssa".
Hän oli tyytyväisempi kuin kuunaan ja vihelteli lautaa mittaillessaan muuatta lystikästä kulkurilaulua.
Lapset olivat tavallisesti jo vuoteessaan. Lehtimajan pöydän alta kuului silloin tällöin epäilyttävä murahdus, kunnes vihdoin kuului kimakka kiljahdus, osottaen että Rassmann oli pimeässä astunut mäyräkoiraa varpaalle ja oli olevinaan kuin ei olisi koiraa nähnyt ja kuin tämä oli juossut hänen jalkojensa alle.
"Pane kengät jalkaasi", sanoi rouva Schorn silloin. Ami liikkasi työpajaan, jossa kuuli herransa viheltävän ja raapi vinkuen ovea, ikäänkuin hänen täytyisi uudestaan saamasta potkusta kertoa sille, joka oli yksin velvollinen häntä ymmärtämään, vaikkei tosin konsanaan ymmärtänyt.
Schorn avasi oven ja tervehti koiraa naurusuin: "Sanoiko emäntäsi, että sinun pitäisi panna kengät jalkaasi? Täytyykö sinun sitte aina hiiviskellä herra Rassmannin jaloissa? Tunnetko tämän —?"
Samassa otti hän tutun patukan seinältä, mutta hän ei lyönyt.
Hän otti koiran, joka kyyristihe ja äänetönnä katsoi rukoilevasti häneen, syliinsä ja silitti sen turkkia. Ja Ami nuoli kiitokseksi hänen kättänsä.
Kun Schornia ja koiraa katseli sitte suuressa huoneessa himmeän kattolampun valossa, näytti kuin nämä kaksi olisivat yksinään maailmassa ja kantaisivat suurta surua.
Ja kuitenkin kajahteli ulkoa iloinen nauru ja äänekäs puhelu, joka todisti elämää ja riemumieltä.
Kun Schornilla sitte oli aikaa ja tilaisuutta näytellä kolmatta lehtimajassa, silloin keskustelu tavallisesti kääntyi toiseen suuntaan. Ja innostuneesta mestarista olikin tämä helposti selitettävää — pääaiheena olivat "suuret päämäärät".
Schornilla oli Rassmannille niin paljo kysymyksiä, että tämä tuskin saattoi niihin vastata. Sisimmässään agitaattori kirosi toverinsa opinjanoa, joka kyseli sellaisia asioita, että ne saattoivat hänet pulaan, sillä hän ei ollut niistä itsekään selvillä; mutta yksi keino oli aina jälellä.
Hän puhui silloin nopeudella ja sujuvaisuudella, käytti joukon oppineita sanoja, jottei Schorn voinut lainkaan seurata esitystä, vaan kuunteli häntä äännetönnä ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin hän käsittäisi kaiken. Samalla hän yhä koetti sulattaa ensimäistä lausetta, toisen jo sanoessa kolmatta Ja neljättä.
Nuori mestari oli jo usein ajatellut sitä tulevaisuuden ohjelmaa, jota kutsutaan vapaaksi rakkaudeksi, voimatta siitä muodostaa selvää kuvaa.
Rassmannin, suuren Rassmannin, joka oli niin paljo oppinut ja varmaankin agitatsionimatkoillaan tuhannet kerrat tätä uutta evankeliumia saarnannut, täytyi parhaiten voida se selittää.
Eräänä iltana, kun liiketoveri taasen merkillistä kyllä ei näyttänyt halukkaalta menemään tunnettuun "klubiinsa", joka tosin oli olemassa ainoastaan Schornin mielikuvituksessa, ja kun Schorn teki seuraa heille molemmille, pyysi hän toveriltaan lähempää valoa "Juttuun vapaasta lemmen vaalista".
"Minulle ei asia ole vielä aivan selvä, rakas Gustav, olen siitä paljo kuullut, mutta vähän lukenut", sanoi nuori mestari… "Voihan Hannakin siitä hieman kuulla?" kysyi hän miltei epäröiden.
Rouva Schorn oli jo noussut ja silmäili maahan puoleksi hämillään.
Rassmann, joka oli ollut voivinaan hieman pahoin, tuli yhtäkkiä terveeksi ja oli iloinen kuin kala vedessä.
Hän nauroi aivan kuin tahtoisi pitää Schornin yksinkertaisuutta piloinaan, niin että mestari tuli aivan hämilleen.
"Mutta miksei rouvasi voisi sitte siitä kuulla? Juuri naisia koskee asia lähimmin. Juuri heille on se hyvä työ ja heitä on tutustutettava siihen joka tilaisuudessa, jotta olisimme heidän avustaan varmemmat ja saisimme heidät mukaan liikkeeseen. Sillä kuten tiedät on aatteidemme toteuttaminen mahdoton ilman naisten apua."
Schorn kuunteli jännitettynä, ja Hanna, joka jälleen oli istuutunut, näytti äkkiä erikoisen kiintyneeltä tähän pitkälle menevään kysymykseen; hän kysyi vilkkaasti, vaikkakin viattomasti:
"Meidäntäytyy astua mukaan liikkeeseen ja meitä koskee asia enimmän? Kuinka niin — en ymmärrä, herra Rassmann.
"No, katsos vain sitä uteliaisuutta", sanoi Schorn, laskien kätensä vaimonsa kaulalle. "Nyt saat pian oppilaan, joka ei lähde niskoiltasi."
Jollei lehtimajassa olisi ollut niin pimeä, niin olisi Rassmannin katseesta, jolla hän tähysteli rouva Schornia, voinut lukea jotakin, kenties senkin, että hän ymmärsi tämän "niskoilta lähtemisen" omalla tavallaan.
Nyt oli kaikella innostuksella suureen asiaan, tämän kulmikkaan, kyyristyneen aviopuolison ja tämän kukoistavan nuorekkaan naisen edessä, joka näytti olevan kuin luotu päästämään orastamaan sen elämänhalun idun, jonka hän ei aavistanut uinailevan povessaan, nyt oli noiden molempain kasvojen edessä annettava tuhon isku nykyaikaisen avioliiton kahleille.
Ja agitaattori alkoi, pannen liikkeelle kaiken oppineisuutensa ja taidokkaat puhekäänteensä, selittää lähemmin "juttua" vapaasta lemmenvaalista ja puolustaa sen viemistä lävitse.
"… Nainen on tähän päivään asti ollut miehensä palkollinen, hänen orjansa… Sen täytyy lakata. Mies nojaa aina väitteeseen, että hän tahtoo olla oma herransa ja luulee siitä saavansa oikeuden hallita vaimoaan kuten palvelustyttöä… Mutta se ei ole mitään muuta kuin halpamaisinta itsekkäisyyttä. Se täytyy hävittää juuriaan myöten, muuten emme konsaan pääse päämäärään. Vaimolla tulee olla sama oikeus kuin miehelläkin. Se on ennen kaikkea välttämätöntä."
Schorn uskalsi tehdä hiljaisen vastaväitteen:
"Mutta jos minä huolehdin vilpittömästi vaimoni parasta, jos tarjoan kaiken hänelle, jos hän tuntee itsensä onnelliseksi lasteni äitinä, niin —"
Hän sai tämän esiin avuttomasti, puoleksi sopertaen ja vilkui Hannaan, ikäänkuin täytyisi hänen lukea tämän silmistä, oliko hän oikeassa.
Mutta rouva Schorn katsoi hiljaisena eteensä, huomaamatta miehensä katsetta.
Rassmann keskeytti toverinsa nopeasti, puoleksi ivallisesti ja näköjään ylimielisesti:
"Näetkös, nyt olet tällä hetkellä itsekin kaunein egoisti. Vastoin tahtoasi olet vielä yhä liberalismin kahleissa. Mutta tulevaisuuden valtiossa ei vaimosaakuten meidän päivinämme olla ainoastaan miehensä rakastajatar, joka luulee sentähden, että mies antaa hänelle leivän, täytyvänsä olla tälle alamainen elämänsä loppuun ja tähän ainaiseksi kytketty tavan vaatimusten mukaan. Ja tämä kaikki sulasta kiitollisuudesta… Jos mies voi tehdä kaikkea rankaisematta, täytyy sitä voida vaimonkin, nauttiihan hän ihmisenä oikeutta, joka on samanlainen kaikille. Sentähden käsitämme vapaan lemmenvaalin niin —"
Ja agitaattori selitti vapaan rakkauden oppeja tunnettuun tapaan.
"… Kukaan ei saa panna pahaksi vaimolleen, vaikkei hän jonakin päivänä enää pitäisi yhteiselämää mahdollisena tai jostakin syystä tahtoisi eroa. Ja jos hän tapaisi hänet uskottomuudesta, niin ei hänellä ole oikeutta hänelle suuttua, vaan se on pidettävä parhaana todistuksena siitä, etteivät he sovi toisilleen."
Schorn, yksinkertainen Schorn rohkeni tehdä vielä toisen huomautuksen:
"Mutta silloinhan on avioliitto menettänyt merkityksensä, jos sen voi aivan ilman vaivaa purkaa, silloin on mennyttä se pyhyys, jossa oikeastaan piilee kaikki runollisuus, silloinhan tarvitaan enää vain rakastaj…"
Kunnon Schorn keskeytti äkkiä ja vilkasi taasen vaimoonsa, joka sillä välin oli sytyttänyt lampun ja istui käsityönsä ääressä, ikäänkuin ei kuulisikaan miesten keskustelua.
Nuori mestari jatkoi keskusteluun kokonaan syventyneenä:
"Silloinhan voi jonakin päivänä tulla paras ystävä naapurinsa luo ja sanoa: 'Kuules sinä — vaimosi miellyttää minua enemmän kuin omani, olemme jo siitä puhuneet. Ette sovikaan toisillenne, ja kun sinun vaimosi ja minä pidämme toisistamme, on selvää, etten voi enää rakastaa vaimoani, eikä sinun vaimosi sinua, siis täytyy meidän molempain purkaa avioliittomme. Kentiesi voimme vaihtaa'."
"Se voisi monelle olla jo tänään hyvin mieluista", huomautti Rassmann ivallisesti, jotta rouva Schorn ei voinut olla nauramatta.
Mutta nuori käsityöläinen pysyi vakavana ja jatkoi:
"Kuitenkin sillä erotuksella, ettei se tänään käy niin muitta mutkitta, ja siinä juuri onkin 'mutta'. Tai otaksutaan, että tämä naapuri, josta äsken puhuin ja joka himoitsee toisen vaimoa, ei ole nainut, silloin täytyisi vaimon oikeuden mukaan joutua hänelle, ja sillä miehellä, joka vaimon puolesta kentiesi on uhrannut kaikkensa, ei ole mitään väittämistä vastaan. Tarkotatko niin? — — Ei, ei Gustav, jos asia onniin, luulen sen käytännössä menevän myttyyn. Asia näyttää läheltä katsoen toiselta kuin jos sitä vain hautoo ajatuksissaan. Sen tiedän ammatistani parhaiten."
Rassmann tunsi kyllä sisimmässään Schornin vastaväitteiden totuuden, mutta jos hän olisi sen myöntänyt, mihin olisivat silloin jääneet suurten nerojen opit, joihin hän nojasi ja joiden hänelle piti luovuttaa Schornin vaimo!
Hän puhui jälleen ylimielisellä äänellä:
"Kaikki ylevä ja suuri on ensin näyttänyt mahdottomalta saavuttaa.Siihen täytyy ensin tottua."
"Niin, niin, siihen täytyy tottua", alkoi Schorn äänettömyyden jälkeen."Voinhan pettyä, niin, kai petynkin."
"Jos olet sitä mieltä, että se erottamattomasti kuuluu ohjelmaamme, silloin kai olenkin väärässä. Hm, hm, — olet luullakseni oikeassa, kommunismiin kuuluu tämäkin, yhdellä ei saa olla mitään enemmän kuin toisella."
Mutta vaiteliaaksi jäi nuori mestari loppu illaksi.
"Yhdellä ei saa olla mitä ei ole toisella."
Schorn ei voinut mitenkään muuten tehdä ystävälleen enemmän mieliksi kuin yhä ja yhä uudestaan tällaisilla tietämättömän vaarallisilla mietelmillä vahvistaa häntä toiminnassaan ja keventää hänen omaatuntoaan.
Rassmann alkoi vähitellen herättää ystävänsä rouvassa turmiollista epäilystä hänen omaan onneensa.
Hanna Schorn ei tosin tiennyt itse, mistä se tuli, että hän nyt tuontuostakin tuli oikulliselle tuulelle, jota hänen miehensä ei ollut ennen huomannut hänestä koskaan; että hän useammin oli taipuvainen sureksivaan mietiskelyyn, ja että hänet lopulta valtasi eräänlainen tyytymättömyys, eräänlainen alakuloisuus, jota hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut selittää.
Rassmannin sanat naisen asemasta ja vapaasta lemmenvaalista eivät enää poistuneet hänen mielestään.
Ensi kertaa avioliittonsa aikana alkoi hän miettiä, mitä nautintoja ja huveja hän oikeastaan oli saanut miehensä rinnalla osakseen, ja hänen täytyi vastata: harvoja, tuskin mitään, aina oli hän vain näytellyt äidin ja vaimon osaa.
Ja samalla ajatteli hän "palvelustyttöä" ja "orjatarta", joihin agitaattori oli nykyaikaisia vaimoja verrannut.
Yhtä pian kuin tämä ensimäinen epäilys omaan onneensa heräsi hänen mielessään, yhtä pian tuli tajunta näiden ajatusten rikollisuudesta, ja se pysähdytti hänen sydämensä sykinnästään ja ajoi häpeän hehkun poskille, mutta ajatus oli nyt kerran syntynyt ja syrjäytti demoonisella voimalla muut mietteet.
Ja Rassmann lietsoi salavihkaan edelleen.
Tämä piti yhä kiinni uusista tavoistaan ja jäi yhä edelleen iltaisin kotiin, niin usein kuin sen vain hänelle sallivat hänen valheverkkonsa, jotka hän yhä asetti "klubin" yhteyteen.
Ja milloin hän oli toverinsa vaimon kanssa kahden kesken, silloin sirotteli hän yhä onnettomuuden siemeniä jo puoleksi hämmentyneen Hannan mieleen.
Schorn ei uskonut toveristaan mitään pahaa, ei hetkeäkään luullut hän, että tämä voisi pelata hänen kanssaan petollista peliä. Ja kuitenkaan ei hänen silmiään olisi mikään voinut avata paremmin kuin "juttu vapaasta rakkaudesta".
Mutta käytäntö, kuka olisikaan nyt vielä ajatellut käytäntöä!
Nuori mestari näki kuinka Rassmann laski leikkiä hänen rouvansa kanssa, kuinka hän puhui tälle tuttavallisimpaan tapaan maailmassa, lopuksi puhutellen tätä vain Hannaksi kuten miehensäkin; hän näki myös silloin tällöin, kun hän äkkiä astui työpajastaan asuinhuoneihin, kuinka hänen vaimonsa ja Rassmann istuivat niin lähetysten, ettei se olisi voinut olla pelkkää ystävyyttä vähemmän huolettomasta kuin Schornista; ja samalla huomasi hän sitte myös, kuinka agitaattori teki äkkiä liikkeen, aivan kuin vetäisisi kätensä nuoren rouvan kädestä — mutta Schorn ei huomannut siinä mitään muuta kuin harrasta ystävyyttä.
Kun hän yllätti heidät molemmat niin nauravina ja leikkisinä, nauroi hän tavallisesti mukana, oikeastaan tietämättä miksi, ja sanoi:
"Olettehan aivan kuin kaksi lasta yhdessä ollessanne.Teilläon hauskaa aina."
Sisimmässään iloitsi hän ettei hänen vaimonsa ollut menettänyt hyvää tuultansa, kuten olisi voinut otaksua hänen ajoittaisesta vaiteliaisuudestaan.
Mutta Hanna antautui yhä enemmin Rassmannin imartelujen valtaan.
Agitaattoritoverin täytyi vielä vetää peliin muuan tekijä, saadakseen juovan Schornin ja hänen vaimonsa välillä yhä syvemmäksi; hänen täytyi herättää nautinnonhalu hänessä täyteen voimaansa, rouva täytyi saada erilaisten huvitusten makuun, huvitusten, joihin Schorn ei kuunaan ollut taivutettavissa.
Tilaisuus siihen tarjoutui helposti.
Eräänä iltapäivänä ilmottivat muutaman näyttelijäseurueen listat, että illalla esitetään metsästysseuran talossa muuan ranskalainen ilveily. Tämä oli Rassmannin mieleen ja aivan omiaan asettamaan hänen ystävänsä vaimon silmien eteen epäsuhtaisen avioliiton seuraukset.
"Tahtoisin mennä illalla metsästysseuran talolle, siellä annetaan sangen kaunis kappale, jota Berliinissä on esitetty hyvin usein. Mutta yksin en tahtoisi mennä — jos sinä tahtoisit tulla mukaan —"
Schorn iloitsi tästä päähänpistosta.
"Kas, se olisi sinun pitänyt tehdä jo aikoja sitte."
Sitte sanoi hän, ettei hänellä ollut aikaa; hänen täytyi vielä välttämättä sorvata pari pulikkaa. Rassmann tiesi sen; hän edellytti juuri sitä mitä nyt oli tuleva.
Schorn jatkoi nopeaan:
"Mutta ota toki Hanna mukaan, hän näkee yleensä niin harvoin sellaista. Voittehan mennä niin usein kuin tahdotte. Ettemme ole sitä ennen ajatelleet! Sitte annetaan seurahuoneella säännöllisesti konsertteja, niissä voitte myös käydä. Puhun heti siitä Hannalle."
Iloissaan, kuten aina, kun voi suurelle toverilleen valmistaa iloa, riensi hän pois ja asia oli pian selvä.
Huvitukset alkoivat.
Rouva Schorn, yksinkertainen rouva Schorn, joka ennen ei olisi voinut ajatellakaan menevänsä huveihin, koska tiesi, ettei hänen miehensä tulisi mukaan, sai tänään tuskin lainkaan pukuaan valmiiksi, niin paljo oli hänellä valitsemista ja kokeilemista.
Rassmann oli päivän kuluessa kertonut hänelle jo niin paljo näytelmästä, että hän innoissaan ensi kerran avioliittonsa aikana aivan unhotti pitää huolta lapsistaan, niin että Villy ja Liisu neljännestunnin ajan huusivat turhaan kahviaan.
Varmaankin oli teatterin saliin kokoontunut koko kaupungin hienosto; täytyi siis laittautua. Millaiseen pukuun oli hänen pukeuduttava? Tästä sai hän päänvaivaa. Hän kysyi mieheltään. Schorn nauroi.
"Oletkos hupsu Hannaseni, kun kysyt sellaisiaminulta!Kysy Gustavilta, hän kyllä tietää mikä sellaisissa tilaisuuksissa on muodissa."
Näin sanottuaan meni hän jälleen työhönsä.
Oikein; Rassmannin täytyi se tietää.
Oi, hän oli jo ajatellut Rassmannia, mutta olihan siihen vielä aikaa, kun hän ensin oli kysynyt mieheltään.
Olihan nyt viimeksi mainittu antanut uuden todisteen siitä, missä määrin hän oli luovuttanut ystävälleen oikeuden vallita hänen vaimoaan.
Oi, ei edes hänen puvustaankaan hän välittänyt, tämä yksinkertainen ja kuitenkin niin kelpo Schorn. Mistä toiset miehet tavallisesti tunsivat ylpeyttä: rouviensa maukkaasta esiintymisestä — sen hän sivuutti kuin se olisi yhdentekevää! Tämä oli oikeastaan häpeällistä.
Hanna, joka seisoi peilinsä edessä, tiuskasi, enemmän teeskennellyllä kuin todellisella suuttumuksella polkasten jalkansa lattiaan, puoliääneen itsekseen:
"Ei, rakas herraseni Schorn, me emme sovi yhteen, tiedän sen nyt, odottakaahan, kun ensin vapaa lemmenvaali on tullut voimaan, silloin —"
Se kuului enemmän koomilliselta kuin vakavalta.
Sitten huusi hän ääneen, katsomatta taakseen:
"Herra Rassmann, oletteko siellä?"
Kuultuaan jotakin kolinaa, kääntyi Hanna äkkiä ympäri.
Rassmann seisoi hänen takanaan ja oli kuullut hänen yksinpuhelunsa. Se oli uskontunnustus, jota hän oli odottanut!
"Ah, kuinka säikytitte minua, mutta hyvä on, että olette täällä. Olen vihoissani miehelleni. Hän ei ole enää kiintynyt edes pukuunikaan. Muttatevoitte minua neuvoa, kuinka minun on tänään pukeuduttava —"
"Onko hän riidellyt kanssanne, Hanna?"
Rassmann seisoi aivan Hannan luona ja tarttui tämän käteen.
"Oi, ei riidellyt — mutta päästäkää nyt käteni, neuvokaa, minkä puvun otan."
"No, luulen, että uusi, harmaa pukunne pukee teitä hyvin —"
"Sen olette jo usein sanonut."
"Sitte sanon sen vielä kerran. Ei, Hanna, Vilhelm on hyvä mies — mutta kun oikein katson teitä, ette te mielestäni sovi hänelle —"
"Mitä puhuttekaan siellä —"
"Vain sitä minkä itsekin juuri tunnustitte."
"Mutta se oli lapsellista minulta, älkää uskoko, että todellakin niin ajattelen."
"Ei, se oli totta, Hanna —"
Hän kietoi kätensä Hannan vyötärölle ja koetti puristaa häntä rintaansa vasten.
"Hanna, rouva Schorn —"
"Gustav — herra Rassmann, mitä teette —"
Hän koetti tempautua irti.
"Vain sitä mitä tekisin, jos vapaa lemmenvaali tulisi voimaan."
"Ja nyt tahdotte jo siihen valmistua?"
Hanna nauroi.
"Ah, älkää pilkatko, olettehan kuitenkin tekin sosialisti ja kannatatte yhdenvertaisuutta. Antakaa minulle suudelma.
"Kuulkaa, alhaalla puodissa soi, päästäkää minut, joku tulee. Älkääkä puhuko enää minulle niin."
Mutta hän ei sanonut sitä suuttuneena. Rassmann toivoi enemmän kuin koskaan, että hän kyllä saavuttaa päämääränsä. — — —
Oltiin teatterissa.
Rouva Schorn oli arvannut oikein: arvoisan pikkukaupungin melkein koko hienosto oli rouvineen ja tyttärineen levittäytynyt etumaisille istuimille ja olivat jo neljännestunnin ajan odottaneet kappaleen alkamista.
Ajottaiset teatterinäytännöt metsästysseuran talolla muodostivat aina suuren tapahtuman, ja kaupungin molemmat pikkulehdet, joista toinen nimitti itseään konservatiiviseksi, toinen liberaaliseksi, kumpikaan tietämättä miksi, olivat jo edeltäpäin tehneet viittauksia kappaleeseen, joka kuului kuuluisimpiin Ranskan joka päivä maailmalle levittämistä komedioista; oliko siis ihme, jos kaupungin koko ylhäinen maailma riensi viettämään mielestään nautintorikasta iltaa.
Kun Rassmann ja rouva Schorn kulkivat käytävää pitkin päästäkseen istuimelleen, täytyi viimeksi mainitun joka hetki taivuttaa päänsä ja ystävällisesti hymyillä, sillä nuori mestarin rouva oli sangen tunnettu, vaikkakin tuttavuus oli enemmän liikeluonnetta. Sitä enemmän täytyi liiketuttavia kohdella kunnioittavasti.
Sitte, kun tervehdyksiin oli vastattu, ei tietty mitään kiireellisempää tehtävää kuin yhä katsellen ohikulkeviin pistää päänsä yhteen ja kuiskutella toisilleen.
Se olikin ymmärrettävää.
Rouva Schorn, jonka kauneudesta puhui koko kaupunki eikä suinkaan vähemmin hänen hyveistään ja rakkaudestaan mieheensä, rouva Schorn, joka muuten tuskin koskaan esiintyi julkisissa huveissa, nähtiin tänään teatterissa, lisäksi vielä ilman miestään, vaikkakin tosin toisen muhkean herran seurassa, herran, jonka sanottiin olevan Schornin liiketoveri.
Vaikkapa — ajattelemisen aihetta se antoi! Nämä arvoisat porvarit ja heidän rouvansa muuten ajattelivat etupäässä vain silloin, kun oli kysymys juoruamisesta ja kahvijutuista.
Oltiin valmiit heti pohtimaan laidasta laitaan nuoren rouvan harvinainen teatterikäynti, jonka hän teki toisen miehen eikä oman miehensä seurassa.
Kaikki pitivät sopimattomana, että nuori rouva näin esiintyi vieraan miehen seurassa. Ja niin kävi kuiskutus suusta suuhun. Ja samalla juoruttiin siitä, millainen elostelija ja yövaeltaja Rassmann oli yleensä. Ja sittekin tämä rouva näyttäytyi julkisesti samaisen miehen seurassa — siinä täytyi piillä jotakin, rouva ei ollut niin paljon arvoinen kuin luultiin… tyynessä vedessä kalat kutevat…
Niin vierivät juorun aallot edelleen, kunnes äkkiä täytyi kiinnittää toiseen ilmiöön niin suuri huomio kuin suinkin.
Muutamassa niistä vaatimattomista aitioista, joita oli kyhätty näyttämön molemmille puolille ja joissa jo istui muutamia upseereja parin muun herran rinnalla, näyttäytyi myös nainen soreassa suvipuvussa, hiukset silmiinpistävästi käherrettyinä ja päässä loistelias sulkahattu; tämän naisen kaikista eleistä, siitä tavasta, jolla hän tarkasteli ympärilleen ja sitten asettui paikoilleen niin meluisasti kuin suinkin, saattoi huomata tarkotuksen kääntää katseita puoleensa.
Hän oli Rosaneiti.
Rassmann, joka sattumalta oli suunnannut katseensa aitioparvekkeelle, huomasi ensin entisen rakastettunsa. Hänet valtasi äkkiä suuri sisäinen levottomuus, kun hän huomasi, miten Rosakin, nojatessaan aition rintavarustukseen, keksi hänet nyt, nyökkäsi hänelle hymyillen ja teki tervehtivän liikkeen viuhkallaan.
Tämä silmiinpistävä tervehdys, jonka täytyi edellyttää läheistä suhdetta näiden molempain kesken, ei voinut jäädä ympärillä istuvain huomaamatta.
Tämä antoi huipun kaikille arveluille Rassmannin elämästä.
Oi, itse tämäkin naikkonen, josta koko kaupunki jo puhui, jonka kiemailulta ei yksikään vanhempainsa hyvin kasvatettu poika ollut turvassa, näytti olevan hänen likeinen tuttavansa.
Agitaattori huomasi kyllä omituiset katseet, jotka suuntautuivat häneen. Hänen korviinsa kuului uudistunut kuiskutus ja supatus.
Tämä muistutus hänen vanhasta suhteestaan täytyi hänestä tuntua kiusallisemmalta kuin kaikki muu — juuri nyt, kun hän oli parhaallaan pääsemäisillään toisen naisen suosioon — naisen, jolla tähän asti oli niin hyvä maine ja jolla kuitenkin olivat korkeat käsitykset hänen hyvistä ominaisuuksistaan.
Rassmannin toinen tunne oli pelko — pelko, että hänen naisseuralaisensa oli myös huomannut laulajattaren tervehdyksen; mutta muutamalla syrjäkatseella saattoi päättää, ettei rouva Schorn ollut kohtausta huomannut.
Rassmann hengitti keveämmin.
Kunhan vain tämä rouva ei huomannut, missä suhteessa hän oli ollut tuohon ilotyttöön — tämä ainoa ajatus elähdytti häntä tällä hetkellä.
Hän kääntyi istumaan puoliksi syrjittään, jotta hän joutui selin aitioon, missä Rosa istui; ja mieltään rauhottaakseen pakinoi hän sitä enemmän Hannan kera.
Mutta Rosa ei jättänyt häntä minuutiksikaan silmistään. Ja jos Rassmann olisi voinut silloin tällöin heittää katseen ylös, olisi hänen silmiinsä täytynyt pistää, kuinka Rosa tähysteli oopperakiikarilla, jonka kassasta oli lainannut, nuorta mestarin rouvaa, kun vain vähänkin sai siihen tilaisuutta; kunnes vihdoin hänen huomaavaisuutensa kääntyi erääseen nuoreen mieheen, joka oli astunut aitioon hänen jälkeensä ja näytti olevan erittäin kiintynyt häneen.
Näytäntö alkoi ja teki yleisön välinpitämättömäksi näyttämön ulkopuolella oleville asioille.
Toisen näytöksen jälkeen oli pitempi väliaika. Enimmät katsojista poistuivat tukehduttavasta huoneesta ja menivät viereiseen puutarhaan.
Myöskin Rassmann ja rouva Schorn seurasivat heidän esimerkkiään.
Agitaattori olisi mieluimmin luopunut raittiin ilman viehätyksestä, sillä hän otaksui kohtaavansa Rosan ja pelkäsi hänen tuttavallista puhutteluaan naisseuralaisensa läsnäollessa, mutta tämä viimeksi mainittu tunsi äkkiä päänsärkyä ja halusi ulkoilmaan.
Niin täytyi Rassmannin taipua välttämättömyyteen, mutta hän päätti etsiä jonkun syrjäisen paikan, siten välttääkseen laulajattaren kohtaamista.
Merkillistä — kuinka hän nyt tunsi pelkoa tämän huonomaineisen tytön edessä, jolla oikeastaan oli syytä tuntea häntä kohtaan kiitollisuutta.
Häntä lohdutti jossain määrin se kun astuessaan juuri puutarhaan, nuori rouva käsikoukussaan, tuli vastatusten herra Samuel Hirschin kera, joka kohta kohotti hattuaan niin kunnioittavasti kuin hän olisi Rassmannin velallinen eikä tämä hänen.
Tämä viekkaan kauppamiehen suuri kohteliaisuus sai Rassmannin unhottamaan huolensa tulevaisuuteen nähden ja kohottamaan päänsä pystyyn. Häntä kunnioitettiin kaikkialla tuottavan liikkeen varakkaana osakkaana!
Rassmann ei aavistanut, että Samuel Hirschin oli silmiinpistävään kohteliaisuuteensa pakottanut etupäässä rouva Schornin näkeminen.
Kauppamieheen teki erittäin vakaavan vaikutuksen se, kun näki velallisensa niin läheisissä suhteissa arvoisan mestari Schornin vaimon kanssa.
"Hän on varmempi kuin ystävänsä käteiset rahat. Schornin täytyy pitää hänestä paljo, koska lähettää niin ilman muuta vaimonsa hänen kanssaan teatteriin. Eikö näytäkin melkein kuin olisihänaviomies eikä kunnian arvoisa Schorn", tuumi hän mennessään yksikseen.
Rassmann oli tosiaankin seuralaisineen löytänyt puoliksi piilottuneen lehtimajan Rosaa kohtaamatta.
Mutta kun hän tunsi itsensä pakoitetuksi hankkimaan virvokkeita toverinsa rouvalle, jonka päänsärky yhä lisääntyi, eikä mitään palvelusväkeä näkynyt lähettyvillä, täytyi hänen itsensä lähteä tarjoilupöydän luo, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä. Silloin tuli laulajatar häntä vastaan, muutamain nuorten miesten seuraamana.
Rosalle näytti hänen entinen rakastajansa tulevan juuri oikeaan aikaan.
Hän puhutteli Rassmannia häikäilemättä ja jokseenkin äänekkäästi, samassa koettaen ystävällisesti hymyillä ja koskettaen hänen olkapäitään.
"No, pienoiseni, nyt kai mennään pian naimisiin, kun on minut niin äkkiä sysätty syrjään?"
Hän nauroi, mutta tästä naurusta kuului jotakin harmin tapaista.
Rassmann tahtoi kulkea hänen ohitsensa, ikäänkuin ei häntä tuntisi tai ei olisi häntä näkevinään.
Mutta Rosa pidätti hänet, jotta ohikulkijat kääntyivät katsomaan ja nuoret miehet laskettelivat kaikenlaisia kokkapuheita.
Rassmannista näytti kuin tyttö tahtoisi uudistaa heidän vanhan suhteensa, sillä tämä silmäili häneen ylen hellästi; hänen äänensä kuului hyväilevältä, kun hän sanoi:
"Kuka nyt on niin jörö. Älä ole tuollainen! Tiedänhän, että minussa on syytä, mutta sinunkin olisi pitänyt minusta pitää parempaa huolta. Tiedätkös, tahtoisin päästä kokonaan Berliiniin. Täällä on hirveän ikävää seuraa. Etkö voisi hankkia minulle matkarahat, rakas Gustavini? Tule, tue minua —"
Rassmann oli kuin tulisilla hiilillä
Rosa tahtoi tarttua hänen käsivarteensa, mutta hän astui askeleen takaperin.
"Minulla ei nyt todellakaan ole aikaa", sanoi hän lyhyeen.
Tyttö naurahti puoliääneen, sitte sanoi hän pilkallisella äänellä:
"Ah — morsiamenne kai odottaa teitä. Oi minä tiedän kyllä, hyvä mies, ettei eräitä suhteitaan mielellään muistele, kun on tullut tekemisiin niinkutsuttujen siveäin naisten kera."
Ja harmista puhkuen lisäsi hän ivallisesti:
"Mutta täytyy sentään muistaa, että täällä maailmassa on miehellä velvollisuutensa. Menkää vaan naimisiin — minä kyllä pääsen perille, kuka kaunotar on. Tottapahan löydän keinoja häntä varottaakseni. Näkemiin, kultaseni. Teidän ylpeytenne kyllä tulee asettumaan. Kentiesi tunnette minut sitte taas."
Hän meni hietapolkua tiehensä.
Ensin Rassmannia pyrki naurattamaan hänen entisen lemmittynsä otaksuminen, että hän tahtoi mennä naimisiin. Nähtävästi piti Rosa rouva Schornia hänen morsiamenaan. Mutta silloin olisi Rassmann voinut päästää tuimia kirouksia suustaan.
"Tämä elukka kyllä voi kertoa koko maailmalle minun aikaisemmasta suhteestani häneen", jupisi hän yksikseen.
Lopulta rauhottui hän jälleen.
"Oh, kaikkia — hän tahtoo rahaa, siinä kaikki. Kyllähän hänet tunnetaan. Matkarahat Berliiniin, ja sitten vielä pienet juomarahat vaikenemisesta, silloin olen hänestä erilläni."
Hän hyräili jotakin pikku laulua palatessaan ystävänsä rouvan luo.
Esitys oli lopussa.
Kotimatkalla kysyi Rassmann seuralaiseltaan:
"Kuinka olette huvitellut, Hanna?"
"Kiitos, mainiosti."
"Ja saanko toivoa teidän useamminkin tekevän minulle seuraa?"
"Jos Vilhelm sallii —"
Rassmann näytti tyytymättömältä.
Mutta sitte vastasi hän sala-ivalla:
"Siitä ei huolta. Vilhelm sallii mitä vaan. Olisipa kaunista, jollei hän niin tekisi. Se kuuluu kommunismiin. Eikös niin, Hanna?"
"Jos te ja mieheni olette sitä mieltä täytyy kai minun taipua."
Hän lisäsi nauraen:
"Mutta nyt tunnen minä mieltymystä huvituksiin. Kappale oli kaunis."
"Ja oletteko sen myös ymmärtänyt? Oletteko myös nähnyt, kuinka onnettomaksi voi lopulta tulla avioliitto, jossa vaimo ei sovi miehelleen, kuten näytelmän sankaritar, joka lopulta päättää päivänsä? Sitä juuri tarkotamme vapaalla lemmenvaalilla, ettei moisia epäsuhteita surullisine loppuineen enää esiintyisi. Käsitättekö, Hanna? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"
Hän puristi Hannan käsivartta ja vielä kokonaan vaipuneena näyttämökuviin, sanoi rouva Schorn vavisten:
"Niin, se oli hirveää. Kaunis nuori rouva myrkyttää itsensä ja vanha, ruma mies jää elämään."
"Tämä juuri olikin suurin mielettömyys, mitä nuori rouva saattoi tehdä", puuttui Rassmann nopeasti puheeseen. "Hän olisi voinut nauttia elämästä täysin siemauksin, kuten ennenkin. Mutta nykyisen yhteiskunnan kirous, joka tuomitsee aviorikoksen, painaa häntä. Kommunistisessa yhteiskunnassa tulee olemaan toisin: aviorikos ei ole enää mikään rikos, se on hyvä teko, sillä se vie ihmiset tuntemaan itsensä. Älkää unhottako sitä koskaan, Hanna. Oletteko ymmärtänyt minut?"
Hän katseli vakoillen nuorta rouvaa syrjästäpäin.
Tämä vaikeni, mutta huokasi, kuten alpin painosta vapautuneena.
Ja Rassmann kumartui pimeässä hänen puoleensa ja painoi suudelman hänen poskelleen.
Hanna säpsähti; hän ei sanonut nytkään mitään, mutta hänen poskensa alkoivat jälleen hehkua.