The Project Gutenberg eBook ofAatetoveritThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: AatetoveritSosiaalinen romaaniAuthor: Max KretzerTranslator: Lauri SoiniRelease date: November 18, 2023 [eBook #72161]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1909Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATETOVERIT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: AatetoveritSosiaalinen romaaniAuthor: Max KretzerTranslator: Lauri SoiniRelease date: November 18, 2023 [eBook #72161]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1909Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Aatetoverit
Sosiaalinen romaani
Author: Max KretzerTranslator: Lauri Soini
Author: Max Kretzer
Translator: Lauri Soini
Release date: November 18, 2023 [eBook #72161]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1909
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATETOVERIT ***
Sosiaalinen romaani
Kirj.
Suomentanut
Juho Ahava
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909
Niin kauvan kuin vielä on kaksi ihmistä, joiden ulkonainen asema on erilainen, niin kauvan tulevat myös Kain ja Abel olemaan.
"Gustav, sinä jäät —"
"Ja minä sanon sinulle, Wilhelm, en ikipäivinä! Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut oman pesäsi, mutta minä olen iäti jäänyt retkaleeksi. Silloin on parempi, että vetäydyn tieheni, ennenkuin minulle käy ero vaikeammaksi kuin tänään."
"Ja mihin tahdot mennä, mikä on päämääräsi?"
Puhuteltu vaikeni tuokion, vaivuttaen katseensa lattiaan. Hänen rinnastaan pääsi huokaus, sitte vastasi hän hiljaa:
"Jumala sen tiennee, en minä. Kenties sinne missä minunlaiseni ovat: halveksitut ja kurjat, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia, ei isää eikä äitiä, ei sisaria eikä veljiä, joilla ei ole kotia, ei isänmaata eivätkä saa mistään tointa. Ja kaikki vain siksi, että heillä on sydäntä rinnassaan köyhyyden kärsimyksiä kohtaan ja he tahtovat nälkäisille hankkia riittävän leivän. Sentähden, jää hyvästi — en saa häiritä elämäsi rauhaa."
Puhuja koetti irrottaa kätensä toisen kädestä, mutta tämä ei sitä hellittänyt, vaan sanoi uudelleen:
"Ei, Gustav, sanon vielä kerran, sinä jäät. Uskotko tosiaankin minusta sellaista, että päästäisin sinut, parhaan entisen koulutoverini, muitta mutkitta menemään, nyt, kun vuosien jälkeen onnellinen sattuma on vienyt meidät yhteen — juuri nyt, kunminullajotakin on eikä sinulla mitään? Oletko sitte unhottanut, että me ajamme samaa aatetta, pyrimme samaan päämäärään, ihmisten yleisen veljestymisen suureen päämäärään? Oletko unhottanut, että me jo koulussa jaoimme sämpylät keskenämme? — Ei, siitä ei tule mitään, sanon vielä kolmannen kerran: sinä jäät. Kun kerran puolueemme on kirjottanut lippuunsa, ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin joltakin toiselta puuttuu välttämättöminkin, niin jokainen tämän lipun tunnustaja on velvollinen sen mukaan toimimaan. Alottakaamme siis me. Kun vaimoni keittää kahdelle, niin keittää hän kai kolmannellekin. Kun meillä on makuupaikka kahdelle, löytyy kai tilaa sinullekin. Kun meillä on riittänyt pitää aina hyvä juhlapuku tarpeen varalta, niin tuottaa liike kyllä vielä siksi, että voidaan pitää huolta myös vanhan, jälleen löydetyn ystäväni ulkoasusta. Seis siis — kättä päälle vaan, ja menkäämme takaisin taloon: loppu selviää kyllä siellä sisällä. Luulen, että vaimoseni on lopettanut työnsä puutarhassa — oi, häntä en ole vielä lainkaan ajatellut, ja sinä tahtoisit mennä pois häntä näkemättä, oppimatta häntä tuntemaan! — Sitä en ikinä antaisi sinulle anteeksi. Niin, ystävä, minulla on oikea mallivaimo, enkä voi sinulle sanoa, kuinka onnellinen olen ja kuinka tyytyväisinä toisiimme elämme. Tule siis vastustelematta, pienessä lehtimajassa on niin mukava jutella pienen välipalan ja kylmän ryypyn ääressä."
Kaksi miestä, jotka näin keskustelivat, seisoivat kiviportailla yksikerroksisen, siistiltä näyttävän pikkukaupungin talon oven edessä. Kuuman kesäkuun iltapäivän kirkas päiväpaiste lepäsi kadulla, jolla tuskin näkyi yhtään ihmistä. Jokainen arasteli kuumuutta, ja jollei hänen välttämättä täytynyt mennä ulos, tunsi hän itsensä onnelliseksi viileässä asunnossaan. Mihin silmäsikään vastapäätä sijaitsevaan taloriviin, joka lepäsi täydessä auringonvalossa, olivat ikkunaverhot ja käärekaihtimet alaslasketut, ja harvojen kauppapuotien akkunatelttaimet kaartuivat alas niin kauvas seinästä kuin mahdollista. Sieltä näkyi sekatavarakaupan ja maustekauppiaan kilpi; niiden rinnalla sikari- ja tupakkakauppiaan: loitompaa häämötti kangaskaupan näytetilkku, ja seuraavan poikkikadun kulmassa komeili loitolle loistavana, keskelle katukäytävää ulottuvalla, huimaavasti koukertelevalla rautakannattimella jättiläissuuruinen, kullattu leijona, jonka mukaan sen takana sijaitseva majatalo ja ravintola oli saanut nimensä.
Jos taloja tarkasteli lähemmin, täytyi niiden harmooniseen kauneuteen ja suurkaupunkien ylellisen elämän mukavuuksiin tottuneeseen tuntua poroporvarillisen yksinkertaisilta ja kaikkea edistyneempää rakennustaitoa vailla olevilta. Kaikki näytti kuivakiskoiselta, säännöttömältä, vinolta ja kulmikkaalta. Sitä enemmän täytyi pistää silmään rakennuksen, joka, melkein keskellä kaupunkia sijaiten, kolmine uusimpaan tyyliin rakennettuine kerroksineen, pani kuin mikäkin jättiläinen toiset näyttämään kääpiöiltä. Tämän rakennuksen melkein koko pohjakerroksen ikkunat olivat suurista peililasiruuduista, joiden takaa näkyi kaikenlaisia huonekaluja. Kaikilla akkunatelttaimilla ja sisäänkäytävän puoleisella seinällä oli luettavana sama kirjotus: "Franz Ehlertin huonekalukauppa".
Suoraan tämän talon vastapäätä sijaitsi ensiksi mainittu pieni talo. Tämänkin valkeaksi kalkitulle seinälle oli oven yläpuolelle pienin mustin kirjaimin maalattu kirjotus: "Wilhelm Schorn, sorvari ja puuseppä", saattoi lukea siitä jokainen ohikulkija.
Tämä talo oli kaikessa tapauksessa muhkein vertaisistaan. Jollei se ollutkaan suurempi kuin useimmat muut, vaikkei se näistä lainkaan eronnut rakennustavan ajanmukaisuuteen nähden, niin täytyi kuitenkin kävelijän katseen ennen kaikkia muita viivähtää siinä mielihyvällä. Ensimäisen kerroksen neljästä ikkunasta loistivat puhtaaksi pestyjen peilikirkkaiden ikkunain lävitse kauneimmat kukat, joiden näkeminen sai jokaisen rauhallisesti sykkivän sydämen ihastuksesta värähtämään. Ja ikkunain puitteet välkkyivät äskettäin siveltyinä tummanvihreällä, aivan kuin niiden pitäisi muodostaa kukille sopusuhtainen kehys.
Ulko-ovi oli maalattu samalla värillä; paksu messinkinen kääkkä pisti välkkyvänä esiin tummasta pohjasta. Sen oikealla puolella oli pieni puoti, jonka näyteikkunasta ja kohtuullisen korkeasta lasiovesta saattoi nähdä, että vasta nyttemmin oli muuan seinä murrettu, jotta myymälä suurenisi.
Lasioveen oli sisäpuolelle kiinnitetty mitä erilaisimpia kävelykeppejä. Pienessä näyteikkunassa oli sopusuhtaisesti järjestettynä kaikellaisia myytäviä esineitä, jollaisia sorvariliikkeessä tavallisesti on myytävänä: pitkiä ja lyhyitä piippuja kirjavine nauhoineen ja tupsuineen, samaten valkosia ja ruskeita savipiippuja. Niiden vieressä oli merenvaha-imukkeita, yksinkertaisesti ja taitehikkaasti vuoltuja. Ja ikkunan editse juoksevassa nuorassa riippui porsliinisia piipunpesiä, joihin oli maalattu kauniita nais-, metsästys- ja muita kuvia. Kaikenlaisia koruesineitä oli riveissä ja ruoduissa maassa.
Ei tomuhiukkastakaan ollut esineillä havaittavissa, kaikesta tunsi järjestystä rakastavan ihmisen käden. Katu oli pikemmin kaupungin laidalla, mutta varsinaisen liikekaupungin asukkaat torin varrella, kaupunginosassa, jossa suuret, loistavat myymäläholvit sijaitsivat ja missä varakkaimmilla ja ylhäisimmillä oli tapana tehdä ostoksensa — eivät edes hekään voineet mennä sorvaripuodin ohitse heittämättä tarkastavaa, mieltynyttä katsetta näyteikkunaan. Ja milloin ne tarvitsivat joitakin Wilhelm Shcornin tavaroita, silloin saattoi lyödä vetoa sadasta yhtä vastaan, etteivät he kammoksuneet kulkea pitempää taivalta, sillä he tiesivät ostettujen esineiden mukana tuovansa kotiin tietoisuuden siitä, että olivat kohtuullisella hinnalla vaihtaneet lujia tavaroita.
Yksi niistä miehistä, joiden keskustelua kuuntelimme, oli WilhelmSchorn, mainitun pikkutalon omistaja; toisen nimi oli Gustav Rassmann.
Schorn oli kolmikymmeninen mies. Soikeahkoilla, hieman kalpeahkoilla kasvoilla oli säännölliset piirteet; lyhyeksi leikattu tummanvaalea täysiparta antoi kasvoille todellisen miehekkään leiman. Vahva, kiharainen tukka peitti pään ja osan korkeata otsaa. Hänen vartalonsa oli tuskin keskikokoista pitempi, hoikka, vaikkakin lujarakenteinen; sentähden näytti hän suuremmalta kuin oikeastaan oli. Hartiat olivat tavallista enemmän koholla, kaula näytti sentähden sisäänpainuneelta, selkä hieman kumaralta. Eri ammattien tehtäväin tuntijat, jotka voivat työmiehen ulkonäöstä kohta päättää, mitä hän tekee, tietävät, että korkeat hartiat johtuvat alituisesta työskentelystä höylä- ja sahauspenkin ääressä — enimmäkseen höylän heilutuksesta. Wilhelm Schorn oli paitsi sorvaamista oppinut muunkin puusepän ammatin ja pikkukaupungissa löytänyt siinä määrin tilaisuutta sen harjottamiseen, että hänellä oli vakituista työtä kahdelle kisällille.
Niinpä oli hänellä naapurilleenkin, huonekalukauppias Franz Ehlertille milloin sitä milloin tätä tehtävää ja oli sentähden tämän kera säännöllisissä liikesuhteissa.
Esiintymisessään oli hän hieman avuton, kuten tavallisesti henkilöt, jotka aina ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja sentähden tuntuvat vähän tyhmiltä.
Vaikka Schorn olisi pukeutunut soreimpaankin muotipukuun, ei hän olisi voinut konsanaan kieltää ammattiaan.
Sininen esiliina riippui sittenkin hänen edessään, hengessä näyttäytyi se jokaisen silmiin. Se ei jäänyt pois, vierailipa hän naapuristossa, seisoi puotitiskinsä ääressä tai kenties iltapäivisin pistäytyi hetkiseksi "Kultaiseen leijonaan" lukemaan tuoreimpia pääkaupungin sanomalehtiä.
Aivan toisellainen oli Rassmann ulkonäöltään.
Hän oli itse sanonut ainaiseksi jääneensä retkaleeksi. Ja ottaen huomioonsa hänen ulkoasunsa tällä kertaa täytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa.
Hän näytti rappeutuneelta ja repaleiselta — täydelleen tuuliajolle joutuneelta, kuten henkilö, joka on tottunut paremmissa olosuhteissa elämään ja koettaa vielä kurjuuttansakin pukea eräänlaiseen loistoon.
Mutta vaikka muodinmukainen pystykauluksensa olisi näyttänyt vieläkin likaisemmalta, vaikka hänen sinisilkkisessä kravatissaan olisi ollut tahroja vieläkin enemmän, vaikka hänen kesätakkinsa olisi näyttänyt vieläkin haalistuneemmalta ja enemmän nukkavierulta, hänen housunsa ja hänen saappaansa vieläkin kuluneemmilta ja vahamaisemmilta — olisi häntä nähdessään sentään jokaisen täytynyt olla sitä mieltä, että hän oli mies, jolla oli sivistystä ja älyä ja joka tunsi seuraelämän muodot. Erittäinkin miellytti ja kiinnitti hänen kasvojensa henkevä leima. Kasvoja koristi hyväkasvuinen täysiparta, piirteet olivat hienot, mutta niitä uursivat hurjan intohimon jäljet; lisäksi tulivat vaihtelevat kasvojen ilmeet, jotka antoivat hänen eleilleen jotakin epävakaista.
Jos Rassmannin kasvojen alituisista liikkeistä olisi saanut päättää jotakin hänen sisäisiin tuntoihinsa nähden, niin olisi tullut siihen päätökseen, että hänen rinnassaan täytyi käydä erilaisten tunteiden lakkaamaton vaihtelu, tunteiden, joita hän koetti ulkomaailmalta salata, mutta joka kuvastui hänen kasvoistaan ja silmistään. Rypyt hänen kas voissaan, se seikka, että hänen yhä vielä aukoton tukkansa alkoi harmaantua, tekivät hänet vanhemmaksi kuin hän oli, sillä hän oli vain kaksi vuotta vanhempi kuin Wilhelm Schorn.
Tehtyään viimeisen vaatimuksensa jälleenlöydetylle ystävälleen, tarttui Schorn tämän käsivarteen ja koetti vetää häntä puoleksi hellävaroen, puoleksi väkivetoon mukanaan.
Mutta Rassmann ponnisteli uudelleen vastaan ja silmäili pukuaan. Sitte sanoi hän:
"Mutta en tiedä, rakas ystävä — sinä saat hävetä minun tähteni; ja mitä ajatteleekaan rouvasi, kun näkee minut tässä asussa, minut, jota hän ei lainkaan tunne!"
Wilhelm Schorn nauroi tällöin.
"Eikö tunne sinua? Jos se on ainoa huolesi, niin silloin ovat kärsimyksesi lopussa. Vaimoni tietää vallan hyvin, kuka Gustav Rassmann on, hän vain ei tähän päivään asti ole miestä nähnyt, vaikka usein on ilmottanut sitä haluavansa. Luuletko sitte, ettemme lue täällä sanomalehtiä emmekä tiedä, mitä tapahtuu ulkona suurissa kaupungeissa, varsinkin pääkaupungissa, jossa kaikki suuret asiat tapahtuvat? Kuinka usein olen kertonutkaan hänelle sinusta, kun sattumalta luimme nimesi jonkin suuren kokouksen kertomuksesta. Sinustahan on tullut koko oppinut, kuten sanotaan, silloin voit kyllä käsittää, kuinka henkeään pidättäen vaimoni kuunteli, kun kerroin että olet ollut kanssani samassa koulussa, joka minun valitettavasti täytyi jättää niin aikaisin; ja että me pääkaupungissa kymmenen vuotta sitte olimme jo parhaat ystävät. Ylipäänsä ajattelee hän samoin kuin mekin, siis — mutta tuolla hän jo on, nyt ei auta mikään rimpuileminen."
He olivat jo puutarhan ovella, kun Schorn huusi äänekkäästi:
"Hannaseni, Hannaseni — missä olet?"
Peremmältä puutarhasta tuli oven eteen näkyviin vaalea puku ja heleä ääni vastasi:
"Täällä, Wilhelm! Tulen jo."
Rouva Schorn aikoi juuri astua ulos ovesta, kun hän paitsi miestään huomasi vielä vieraankin olevan tulossa luokseen. Se pidätti hänet, mutta pani hänet uteliaasti silmäilemään valosta puolipimeään esimajaan.
Ja hänen miehensä huusi edelleen iloisen vallattomasti, vetäenRassmanin mukanaan:
"Hannaseni, Hannaseni, auta minua, muuten muuttaa hän vielä mielensä ja kääntyy ympäri. Arvaas vain, kenen tuon, minkä rakkaan muuttolinnun, jota toivottavasti emme toistaiseksi päästä pesästämme."
Rouva Schorn ei voinut selittää miehensä huimapäisyyttä; hän vastasi:
"Mutta Wilhelm, kuinka sen voisin tietää."
Nyt tuli näkyviin pari lapsenkasvoja, joista toiset kuuluivat hoipertelevalle kiharapäiselle kolmivuotiaalle pojalle ja toiset viisivuotiaalle, mitä suloisimmalle, valkokiharaiselle tytölle. Poika oli kaikesta päättäen juuri ponnistellut vetääkseen perässään raskaasti kuormitettuja pieniä santarattaita, mutta oli siinä onnistunut niin, että nyt makasi maassa pitkin pituuttaan ja osa rattaiden sisällöstä puolialastomilla säärillään. Hän alkoi surkeasti huutaa, pikku siskon auttaessa häntä jälleen nousemaan, muttakun hän älysi pitkäpartaisen vieraan miehen, lakkasi hän heti itkemästä ja hiipi äitinsä taakse, pitäen pelokkaasti kiinni tämän hameesta; tyttönen sillävälin katsoi suurin silmin vieraaseen.
Molemmat miehet olivat astuneet puutarhaan.
Pieni mäyräkoira, lasten uskollinen leikkitoveri, joka tähän asti oli rauhallisesti maannut päiväpaisteessa, hypähti jalkeille kovasti haukkuen ja yritti hyökätä Rassmannin kimppuun.
"Hiljaa, Ami, tiedä huutia!" sanoi rouva Schorn, mutta elukka, joka muuten totteli jokaista käskyä ja pian tuli tutuksi, ei tänään hyökkäysinnoissaan ottanut talttuakseen. Raivossaan lainkaan asettumatta koetti se tarrata Rassmannin sääreen, ja vasta kun Schorn pontevasti ärähti: "Koetapas — mars matkaasi!" ja huiskasi uhkaavasti kädellään, vetäytyi koira syrjään; mutta murina, jolla se väistymistään säesti, ilmaisi selvään, että se odotti ainoastaan ensi tilaisuutta hyökkäyksensä uudistaakseen.
Schorn, josta elukan vihaisuus oli hullunkurinen, todennäköisesti siksi, että hän harvoin näki Amia tällä tuulella, sanoi nauraen Rassmannille:
"Katsos vain rakkia! Se käyttäytyy aivan kun sinä olisit pahin vihollisemme etkä kotimme tervetullein vieras."
Sitten kääntyi Schorn vaimoonsa, joka, odottamattomasta käynnistä yhä hämillään, seisoi syrjässä vierasta katsellen.
"Hannaseni, tässä hän on — kukas muu kuin Gustav Rassmann, rakas, hyvä Gustavini, hyvän asiamme esitaistelija, jonka ovat Berlinistä karkoittaneet; tuskin oli tie hänet tuonut kaupunkiimme, kun hän tahtoi taas lähteä, sellainen veitikka", — hän, nauroi uudelleen — "aivan kuin sinua ja minua ei täällä olisikaan. Ja tiedätkös, miksei hän tahtonut viivähtää talossamme? Siksi, että hän luulee, ettet sinä tunne häntä — sinäkö et häntä tuntisi sanomalehdistä ja minun kertomuksistani, hahaha — moista puhetta!"
Schorn näytti aivan hullaantuneelta uudistuneesta ilosta ja hyvästä tuulesta. Sitte sanoi hän jälleen:
"Niin — ja tässä, Gustav, on rouvaseni, vaimokultaseni, onneni, kaikkeni. Ja lyökää nyt kättä, tervehtikää toisianne ja tulkaa hyviksi ystäviksi."
Samaan hengenvetoon lisäsi hän:
"Mutta olinhan melkein unhoittaa — nämä pienokaiset tässä. Willy, Lise, tulkaas tänne ja antakaa setä Rassmannille kättä — Willy, miten muljotatkaan noin, setä Rassmann ei ole mikään musta mies."
Pieni kiharapää, joka yhä vielä piteli kiinni äitinsä hameesta, ei juuri näyttänyt olevan isänsä kera samaa mieltä, sillä hän alkoi jälleen itkeä ja tähysteli ympärinsä etsien mäyräkoiraa, ikäänkuin tämä vastarinnassaan olisi hänen parhain ystävänsä.
Ja ikäänkuin Ami olisi hänet ymmärtänyt, alkoi se uudelleen haukkua ja tuli parilla hyppäyksellä Rassmannin luo.
Mutta Schorn lopetti poikaansa nähden jutun lyhyeen. Hän otti tämän syliinsä ja painoi pitkän suutelon pyöreäposkisen pojan suulle. Se näytti palauttavan Willyn suunnilleen, sillä hän rauhottui ja silmäili pelottomasti pitkäpartaista miestä sinisillä silmillään. Mutta kun tämäkin tahtoi antaa hänelle suutelon, ryöstäytyi hän irti ja peitti kasvonsa isänsä olkapäähän.
Ja Schorn sanoi jälleen nauraen:
"Se pitää sinua myös vihollisena ja pahana vieraana."
Rouva Schornin kasvoilla huomasi ilmeistä iloa Rassmannin nimeä mainittaessa.
Uteliaisuus hälveni pian sydämellisiin tulotervehdyksiin.
"Mikä yllätys", sanoi hän, laskien kätensä Rassmannin käteen. "Oi, mieheni on minulle kertonut niin paljo teistä, ettette ole minulle niin vieras kuin kenties luulette. Olkaa sydämellisesti tervetullut."
"Siinä nyt näet, mitä jo sanoin", puuttui Schorn samassa puheeseen. Sitte pyörähti hän ympärinsä kolmivuotias poikansa käsivarrellaan, kuten mies, joka on erittäin hilpeällä tuulella.
Gustav Rassmann oli kumartanut ystävänsä rouvalle: samassa muisti hän taasen rappeutuneen ulkoasunsa. Hänet valtasi äkillinen häpeän ja epämiellyttävyyden tunne.
Kuinka saattoikaan hän tietää, että hänen aatetoverinsa rouva näytti tuollaiselta!
Rouva Johanna Schorn oli viehättävä rouva. Ainoa vilkaisu riitti huomatakseen Rassmannista, että hänellä uhraavan toimintansa ohella ihmisoikeuden puolustamiseksi riitti aina aikaa myöskin naiskauneuden ihailuun. Ja Berliinissä, hienostuneiden nautintojen ja hillittömän elämän Babelissa, oli hän tottunut antamaan intohimoilleen ja itsekkäisyydelleen täyden vapauden — hän, joka tuomitsi ihmissydämen itsekkäisyyttä.
Kuinka oli Schorn, ulkonäöltään niin yksinkertaisen poroporvarillinen pikkukaupunkilaisen perikuva, saanut tällaisen rouvan?
Kun Rassmann sai ensi vaikutuksensa tästä sirosta ja kuitenkin kukoistavasta valkoverisestä naisesta ja sitten heitti katseen kulmikkaan ja kömpelön ystävänsä kyyristyneeseen selkään, ei hänen mieleensä voinut olla heräämättä tämä kysymys.
Ja kuinka sievästi hän oli puettu! Heleä kesäpuku sopi hänelle moitteettomasti, vyötärö oli solakka ja rinta kuin taltalla veistetty. Lumivalkea kaulus puki kaunista kaulaa oivallisesti ja väljistä hihoista helottivat käsivarret kuin rusottavat alabasterit. Kasvot sitten, hieman aistillinen suu, säännöllisesti muodostunut nenännykerö ja suuret ruskeat silmät! Tämän odottamattoman näyn edessä joutui Rassmann äkkiä hämmennyksiin. Hän näki miehen onnen, kuuli lasten sydämellisen naurun, näki puutarhan kukkasloiston ympärillään ja hänestä tuntui tosiaan kuin hän olisi pienessä paratiisissa. Ja hän kuitenkin oli vain halveksittu olento.
Ja jälleen tunsi hän hunningolle joutuneen ulkoasunsa — selvemmin kuin koskaan tämän naisen vastassa, joka seisoi kuin tuores ruusu hänen edessään!
Hän sammalsi muutamia sanoja pyytäen anteeksi — ettei hän "juuri näyttänyt parhaimmalta", ja niin edelleen; Schorn keskeytti hänet kohta:
"Lörpötystä — kylliksi siitä jo, Gustav! Ikäänkuin vaimoni ei ajattelisi samoin kuin sinä ja minä. Sinä olet hyvän asiamme marttyyri, ja kuka sinut on tehnyt siksi? Ei kukaan muu kuin vastustajamme. Mutta meidän keskuudessamme olkoon tunnussanana: 'Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Mikä minun on, on myös sinun.’ Ja silleen jääköön. Etkö sinäkin ole sitä mieltä Hannaseni?"
"Kyllä, Wilhelm."
Vaimo nyökäytti päätänsä, mutta tuli sangen vakavaksi.
Schorn jatkoi;
"Sentähden, Gustav, lyö kättä kanssani ja vielä kerran vaimonikin kanssa. Ja kuten nyt teemme sinulle pyhän lupauksen, että pidämme sinua parhaana ystävänämme luonamme parempiin päiviin saakka, niin tee myös meille mieliksi ja jätä kaikki toimeentulon huolet toistaiseksi mielestäsi. Aika tuo neuvoja — ja sanon sinulle, että se päivä on koittava, jolloin meidän aatteemme toteutuvat ja rehellinen työ pääsee oikeuteensa. Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni kaikki ihmiset onnelliseksi, ja minä puolestani toivon itselleni vain sen verran, että voin vaimoni ja lasteni kera elää tyytyväisenä; mitäs siitä vaikkapa minun täytyisi tehdä työtä enemmänkin kuin nykyisin teen; juuri työstä, näetkö, saan siunauksen maailmassa. — Kättä siis, eikä sanaakaan enempää."
Schorn oli puhunut jommoisellakin innostuksella; huomasi jokaisesta sanasta, että niillä tarkoitettiin totta.
Rassmann ojensi hänelle vain äänetönnä kätensä; rouvalle samoin.
Silloin tuli Schorn jälleen entiselle hauskalle tuulelleen. Hän sanoi:
"Mutta nyt joutuin, Hannaseni, anna tytön huolehtia kahvista, meidän kai on paras jäädä lehtimajaan. Käske noutaa myös leivoksia äläkä unhota kisällejä. Tänään on juhlapäivä, sentähden en enää liikautakaan kättäni. Meillä on yllinkyllin puhuttavaa."
Ja rouva Schorn riensi taloon taluttaen Liisaa kädestä, jollaikaa nuori mestari, poika yhä käsivarrellaan, istuutui ystävänsä kera varjoisaan lehtimajaan.
Vielä illan tullen istuivat he siellä ja keskustelivat kaikenlaisista asioista ja tuumista. Rouva Schorn kuunteli äänetönnä miesten keskustelua, heittäen vain silloin tällöin sanan väliin. Mutta kun hän kohotti katseensa, lepäsivät Rassmannin silmät yhä hänen kasvoillaan.
Myöhään viedessään ystäväänsä makuulle ei Schorn voinut olla kysäsemättä:
"No kuinka miellyttää sinua vaimoni, enkö ole hyvin valinnut?"
Ja kun Rassmann nyökkäsi, lisäsi toinen:
"Niin, jokainen sanoo samaa. Ei, sinun on vain päästävä tietämään kuinka viisas hän on. Hän oli mestarivainajani ainoa tytär ja tämä talo hänen isänsä tämän eläessä. Olen tosiaan onnellinen ja tyytyväinen — nuku makeasti, hyvää yötä. Jumala varjelkoon sinua kattoni alla."
Schorn oli sosiaalidemokraatti ruumiineen ja sieluineen. Jokainen kaupunkilainen tiesi sen. Toiset sanoivat häntä uneksijaksi, toiset kohauttivat olkapäitään, jos heidän mieltään kysyttiin, ja vaikenivat mieluummin, ennenkuin rupesivat arvostelemaan miestä, joka vuosien kuluessa oli osannut saavuttaa heidän kunnioituksensa. Niin, Schornia kunnioitti jokainen, joka hänet tunsi.
Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa kuin jokainen muukin tunnollinen kansalainen: hän maksoi veronsa suurimmalla säntillisyydellä, hän koetti voimiensa mukaan edistää kunnan yhteistä hyvää. Hän ei koskaan jäänyt kenellekään velkaa, oli ahkera, kelpo työmies; hän rakasti vaimoaan ja lapsiaan, hän huolehti heidän puolestaan aamusta iltaan ja tuli siten perheenisän ihanteeksi; hän oli kohtelias jokaista kohtaan eikä siinä suhteessa tehnyt eroa köyhän ja rikkaan välillä — yhä oli hän sama vaatimaton ja aulis ihminen. Hän eli hiljaa kotioloissaan ja taitti siten jokaiselta juorulta kärjen jo edeltäpäin. Jos hänellä oli kadehtijoita, niin olivat he sellaisia hyvässä mielessä, eivät kadehtineet häntä hänen huolettoman elämänsä, vaan hänen vaatimattoman vaimonsa, hänen onnensa tähden. Hänen teoksiaan kysyttiin, hänen vakavia hintojaan pidettiin arvossa, verkkaan, mutta varmaan versoi hänen hyvinvointinsa.
Ja sentään oli hän sosiaalidemokraatti!
Lauvantai oli ainoa päivä viikossa, jona Schorn iltaisin palkat maksettuaan näyttäytyi "Kultaisen leijonan" tarjoiluhuoneessa. Hän teki sen vain mieliksi kisälleilleen, jotka ajattelivat samoin kuin hänkin. Työhuoneessa keskusteli hän heidän kanssaan sosialismin suurista päämääristä, sikäli kuin hän miesten kanssa voi ymmärtäväisesti keskustella. Mutta niin pian kuin hän läksi kotoaan ja oli porvarien seurassa, oli Schorn mies, joka esiintyi täysin puolueettomana. Politiikasta ei hän puhunut puolta sanaakaan, sosiaaliset kysymykset näyttivät hänelle olevan sivuasioita. Mutta säännöllisesti sai puoluerahasto häneltä kannatuksensa, ja myötätuntoisella ymmärryksellä seurasi nuori mestari puolueensa salaista järjestymistä.
"Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni kaikki ihmiset onnellisiksi", oli hän sanonut Rassmannille, ja näillä sanoilla hän oli sanonut korkeimman mitä hänellä oli sanottavaa.
Kaikessa onnessaan ja tyytyväisyydessään puuttui häneltä ainoastaan yhtä: ystävää, todellista ystävää. Vaikkakin hänen vaimonsa oli hänen kanssaan yhtä sielultaan ja mieleltään, oli hän rajotetussa vaikutuspiirissään usein kaivannut miestä, jonka henki olisi voinut häntä elähyttää, joka olisi yleisinhimillisistä harrastuksista ajatellut samoin kuin hänkin, joka siinä puolipimeässä, jossa hän ajatuksineen haparoi, olisi ollut hänen uskollisena saattajanaan, samaan päämäärään pyrkivänä johtajanaan.
Rassmannista luuli Schorn nyt tämän ystävän löytävänsä.
Tämän miehen, joka oli saanut nimen puoluejohtajana, joka vuosikaudet oli seissyt keskellä taistelua maailman hyvyyksistä, jota kohden kerran olivat innostuneina kohonneet tuhannet känsäiset työläisnyrkit — hänen kanssaan saisi hän nyt asua saman katon alla, hänen kanssaan puhua, vaihtaa ajatuksiaan, pitää hänet aivan yksinään.
Nämä näköalat säteilivät kultaisessa päiväpaisteessa Schornin silmiin; tämä vain oli enää puuttunut hänen elämässään.
Oi, hän oli nyt tosiaan onnellinen, tämä uneksija sinisine esiliinoineen! Hän voi tuskin odottaa seuraavaa päivää, joka uudestaan vahvistaisi hänen tulevaisuuden toiveensa. Yöllä voi hän tuskin nukkua — niin paljo oli hänellä ajattelemista toverinsa menestyksestä.
Gustaf Rassmannin täytyi ennen kaikkea saada uusi puku. Anivarhain oli Wilhelm Schorn jo ystävänsä kamarissa. Hän oli ensin ajatellut omaa parasta pukuaan, mutta Rassmann oli lihavahko ja Schorn solakka rakenteeltaan. Ja sitte tehdähänellesellainen tarjous? Ei — Schorn oli vähällä itsekseen punehtua.
Käynti kaupungin kauppapuodeissa teki Rassmannista jälleen yhdellä iskulla esiintymiskelpoisen miehen.
Kotitaipaleella sanoi nuori mestari iloissaan:
"Sinä olet sentään muhkea mies, Gustav; Hannaseni sinua tuskin enää tunteekaan."
Hän nauroi ja vihelteli tyytyväisenä itsekseen.
Niin, Rassmann oli jälleen muhkea mies. Peili vaatekaupan pukeutumishuoneessa oli sen sanonut hänelle kohta, kun hän oli vaihtanut vanhan ihmisensä uuteen.
Kulettiin paitakaupan, hatuntekijän ja viimeksi jalkineliikkeen ohitse. Joka kerta poikettiin sisälle. Wilhelm Schorn, jota kaikkialla tervehdittiin ystävällisesti, tarttui taskuunsa ja pani kirkkaat taalarit pöytään.
Kun he olivat ulkona jälleen, paketit kainaloissa, katsoi Gustav Rassmann olevan syytä tarttua seuralaisensa käteen ja alkaa puheen sanalla "kiitos". Schorn näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi yksinkertaisesti:
"Tee minulle mieliksi, äläkä puhu siitä. Mikä on minun, se on sinun.Silleen jääköön."
Rassman vaikeni ja näytti hieman tyytymättömältä. Povessaan tuntui hänestä kuitenkin rajattoman hyvältä.
Heidän tullessa yhä lähemmäksi asuntoaan, seurasivat heitä ruutujen takaa uteliaat katseet. Samoin kadulla kulkijatkin pysähtyivät katselemaan heidän jälkeensä.
Schorn ajatteli kohta erästä vakavaa asiaa ja häntä alkoi ensi kertaa arveluttaa.
Jokaisella pikku paikkakunnalla on sananlasku rakkaiden lähimmäisten uteliaisuudesta järjestelmällisesti käytännössä.
Suurkaupungissa saattavat ihmiset vuodet pitkään kulkea saman eteisen kautta asuntoihinsa ilman että molemminpuolinen mielenkiinto ulottuu pitemmälle kuin nimeen, säätyyn ja pinnalliseen tuttavuuteen. Tervehditään toisiaan, koskei tahdota rikkoa kohteliaisuuden vaatimusta vastaan; siten ovat naapurivelvollisuudet täytetyt. Ei tiedetä, kuka menee naapurin perheeseen tai sieltä tulee, eikä siitä välitetäkään. Ensi kerroksen vuokraaja ei usein tiedä, kuka toisessa asuu, ja ihmettelee vihdoin hyvät ajat kun naapurina on vanha tuttava. Ollaan niin varovaisia kuin mahdollista, ei mennä ketään liian lähelle, mutta sentähden vaaditaan samaa naapureiltakin oikealla ja vasemmalla. Jokaisella on aikaa ajatella ainoastaan omia asioitaan.
Pienessä kaupungissa tapahtuu aivan päinvastoin.
Kaikki outo pistää silmään ja pysyy kauvan mielessä. Ei tyydytä ottamaan asioita sellaisina kuin ne ovat; pidetään velvollisuutenaan ottaa hartaimmasti osaa jokaiseen tavattomampaan tapaukseen, vaikkapa se koskisi katkerinta vihamiestäkin, ja pistää jalosukuinen nenänsä jokaiseen kattilaan rakkaiden lähimmäisten liedellä.
Jokaisessa vieraassa, joka kenen tahansa luo asettuu, pelkäävät he porvarillisen rauhansa häiritsijää ainakin niin kauvan, kun he ovat kaikkien kahvikekkerisääntöjen mukaan panneet hänen sukunsa pataluhaksi aina seitsemänteentoista polveen.
Jo seuraavan päivän aamupuolella kerrottiin koko naapuristossa:"Schornille on tullut vieraita Berliinistä."
Tyttö, joka palveli nuorella mestarilla, eräs kuusitoistavuotias orpolapsi, oli uutisen ensiksi kertonut aamulla leipurissa. Leipurimestarin rouva oli vienyt uutisen sekatavarakauppaan, ja mitä rouva siellä tiesi, sen tiesi koko kaupunki.
Schorn ajatteli tätä naapurien uteliaisuutta ja asetti sen yhteyteen ystävänsä tulevaisuuden kera. Rassmann oli nimeltä tunnettu innokkaana agitaattorina, hän kuului pääkaupungista karkotettuihin; ja jollei hieman huoleton poliisi olisikaan puuttunut hänen oleskeluunsa täällä — kunnialliset poroporvarit seuraisivat häntä askel askeleelta, nähdäkseen "vaarallisen ihmisen" kasvoista kasvoihin. Schornin puoti ei tyhjentyisi pitkiin päiviin, tunkeilevat vieraat ostaisivat kentiesi jotakin viidelläkolmatta pennillä, mutta samasta hinnasta olisi heille vastattava sata kysymystä. Ei — niin ei saanut olla, Rassmannin täytyi saada elää levossa ja rauhassa.
Hänen ystävänsä ja yhä uudestaan hänen ystävänsä! Oli jotakin aivan liikuttavaa siinä tavassa, jolla nuori käsityöläinen osoitti kunnioitustaan häntä etevämmälle hengelle: jokaisella eleellä, joka sanalla, joka menettelytavalla.
"Kuules, rakas Gustav", sanoi hän äkkiä, ennenkuin he olivat vielä saapuneet kotiin: "minun täytyy sinut ilmottaa poliisille. Eikö sinulla ole veli, joka on kauppias ja nimeltään Anton?"
Rassmann myönsi sen ja katsoi kysyvästi saattajaansa.
"Sepä oivallista", jatkoi Schorn, "silloin saat käydä hänestä. On parempi niin. Silloin olet vapaa ikävyyksistä. Poliisi tuntee minut — he uskovat minun sanaani. Sanomme yksinkertaisesti, että vierailet täällä toistaiseksi katsellen tilaisuutta jäädäksesi tänne kokonaan."
Rassmann naurahti, kysyen sitte hieman pilkallisesti:
"Pelkäätkö huonossa huudossa olevaa agitaattoria majottaa kattosi alle?Silloinhan on vielä aika toteuttaa eilinen aikeeni."
Hän heitti pikaisen syrjäsilmäyksen Schorniin: tämä puuttui, peläten että ystävänsä ymmärtäisi häntä väärin, jälleen puheeseen:
"Mutta Gustav, mitä ajattelet minusta! Tämä käsi, joka sinut on toivottanut tervetulleeksi, kuivuu ennen kuin sallii taivuttaa hiuskarvaasikaan kattoni alla. Tarkotan sinun hyvääsi. Tahdon pitää sinut oikein kauvan. Mutta sinä et tunne uteliaisuutta pikkukaupungissa. Emmekö saavutakin enemmän, jos näytämme viattomilta? Sinun pitämiseen luonani olen velvollinen puolueen tähden. Ja sitä oikeutta en tahdo menettää", lisäsi hän hymyillen.
Rassmann käsitti, että Schorn tosiaankin tarkotti hänen hyväänsä.
Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Olet ymmärtäväisempi kun minä. On tuleva aika, jolloin voin sinulle palkita sen mitä nyt minulle teet."
Nuori mestari näytti jälleen tyytyväiseltä.
Äkkiä oli hän saanut uuden aatteen.
"Tiedätkös", sanoi hän, "kuinkahan olisi, jos antaisimme sinun ihmisten silmissä käydä liiketoveristani? Voisit silloin monta kertaa huolehtia minun puolestani ja saisit samalla tilaisuuden oppia tuntemaan ihmisiä lähemmin. Huonekalukauppias Ehlert vastapäätä on luvannut minulle työtä enemmän kuin ennen; aion ottaa vielä pari kisälliä. Voisit ottaa puusepäntyön johtaaksesi — sellaiseen oppii pian. Sinä olet oivallinen näöltäsi ja ymmärrät puhua. Siten saat samalla lujan pohjan jalkojesi alla ja sinusta tulee riippumaton mies."
Hän oli sanonut tämän puoleksi leikillä, ei kai itsekään ajatellut sitä tosissaan; sitten naurahti hän vanhaan sydämelliseen tapaansa tälle "hullulle tuumalle, jolla saattoi sivellä hunajaa ihmisten suun ympärille."
Schornilla oli valmiina tuhansia tuumia, kuinka hän tekisi ystävänsä elämän miellyttäväksi. Lopulta ei hän tiennyt itsekään mikä olisi parasta.
Mutta Rassmannia näytti tämä tuuma miellyttävän. Täytyihän hänen toki tehdä jotakin ystäväänsä auttaakseen; juuri tämän rouvan tähden tunsi hän itsensä velvoitetuksi — hänen, jonka hän olisi tahtonut säästää näkemästä rappeutunutta ulkoasuaan, vaikka hänen olisi täytynyt antaa kymmenen vuotta elämästään!
Hän sanoi vakavuudella, joka ei näyttänyt teeskennyltä:
"Olen jo ajatellut, kuinka voisin olla sinulle hyödyksi, ja suoraan sanoen miellyttää aatteesi minua suuresti. Lopultakin opettelen minä vielä puusepän ammatin", päätti hän itse-ivalla.
Ja Schorn, joka tuumansa oli vain sentähden esittänyt leikillään, ettei hän uskaltanut ajatellakaan hemmotellulle ja sivistyneelle ystävälleen jotakin tehtävää omassa liikkeessään, tervehti ilolla Rassmannin suostumusta. Hän sanoi vilpittömästi:
"Kas niin, niinhän on kaikki selvillä. Olemmepa siten ansainneet hyvän aamiaisen. Hannaseni odottaa kai meitä. Tosiaan, tuolla hän jo seisoo puodin ovella ja viittoo meitä kohden."
Rouva Schorn näytti tänään vielä viehättävämmältä kuin edellisenä päivänä. Rassmannin ainakin täytyi niin tuumia itsekseen. Mitä useammin hän nuorta rouvaa katseli, sitä paremmin tämä häntä miellytti — kuten ihmeen ihana kuvapatsas, jossa joka kerta katsellessaan huomaa uutta suloa.
Nuorella mestarinrouvalla oli kylliksi hienotunteisuutta ollakseen huomaamatta muutosta uuden kotiystävänsä ulkoasussa. Hän ei ollut tätä aamulla vielä nähnyt, hänen tervehdyksensä oli sentähden erittäin sydämellinen. Rassmann kuvitteli aivan, että rouva oli ilmeisesti ilostunut hänet nähdessään.
Hän nousi ylös huoneeseensa ja pukeutui. Kaikki sopi oivallisesti. Kun hän sitten neljännestunnin jälkeen astui aivan ujoilematta vierassaliin, heittäen katseen suureen peiliin kaapin päällä, myhäili hän omalle kuvalleen ja kumarsi sille. Siten oli hän saanut takaisin hyvän humorinsa, vanhan humorinsa niiltä päiviltä, jolloin oli palkattuna agitaattorina. Viime aikoina olikin tämä humori hukkunut kaikenlaisiin puutteihin, tyytymättömyyteen itseään kohtaan ja salaiseen raivoon tovereita vastaan, jotka olivat hänet hylänneet ja kehottaneet "itse auttamaan itseään".
Tosiaan, ken hänet eilen oli nähnyt kyyristyneenä neljännen luokan rautatievaunun nurkkaan äännetönnä hautomassa omia tuumiaan, epävakainen katse täynnä vihaa ja halveksumista kaikkea kohtaan ympärillään, ja nyt olisi nähnyt hänet jälleen edessään moitteettomassa puvussa, peilikirkkaista saappaista muodinmukaisimpaan kravattiin ja siististi kammattuun tukkaan saakka — hänellä olisi ollut silmiensä edessä elävä kuva aiheesta: "Kadotettu ja pelastettu sielu". Malli oli kyllä jäänyt samaksi, ainoastaan toisella tuulella ja toisessa puvussa.
Mitä kaikkia voikaan neljässäkolmatta tunnissa muuttua ihmisen elämässä! Suuri tahto, jota kohtaloksi kutsutaan, on pyörähtänyt kerran ympärinsä, ja ken seisoi ylhäällä, makaa alhaalla käsiään väännellen, ja ken makasi alhaalla puoleksi muserrettuna, hänet temmataan jälleen ylös ja toitottaa hän täysin keuhkoin torveen.
Tätä kohtalon käännettä ajatteli Rassmann filosofisella välinpitämättömyydellä palatessaan vielä kerran huoneeseensa. Lattialta sattuivat hänen silmiinsä vanhat vaatteensa: kuluneet housut ja ompeleistaan ratkennut takki. Niin musta kuin kangas oli, niin mustana irvisteli hänelle kurjuus näistä vanhan Gustav Rassmannin jätteistä. Hänestä oli kuin näkisi omien kasvojensa pilkistävän esiin tästä tummasta kasasta — menneiden päivien kasvot, epätoivon ja turvattomuuden ilmeineen.
Kovalla potkauksella singotti hän nämä kurjuutensa todistajat kauvas luotaan, aina huoneen pimeimpään nurkkaan, ikäänkuin siten osottaakseen inhoaan, jota niiden näkeminen hänessä herätti.
"Äh, mitäs siitä! Uusi elämä kukoistaa raunioista!"
Lausuen ääneen nämä lohdutussanat meni Rassmann aamiaiselle puutarhaan.
Jaa, hän oli saanut takaisin vanhan humorinsa.
Schorn ei ollut pitkiin aikoihin nauranut niin paljon kuin tänään.Monet kerrat taputteli hän Rassmannia olalle ja sanoi:
"Kas niin, sellaisena miellytät minua, tämä on sinulta enää puuttunut, jotta pakolaisuutesi kävisi sinulle keveäksi. Muun teemme kylläme, eikö totta, Hannaseni?"
"Oi kyllä, minä ainakin koetan tehdä parhaani, jottei herra Rassmann pienessä pesässämme tulisi alakuloiseksi eikä saisi koti-ikävää pääkaupunkiin."
Rouva puhui niin soinnukkaasti ja sanansa valiten, että Rassmannin täytyi jälleen vertailla aviopuolisoita toisiinsa.
Kun puodin ovikello soi ja nuori rouva meni sinne, sanoi Schorn ystävälleen:
"Eikö totta, sinä ihmettelet, kuinka hienosti hän puhuu ja ymmärtää kaiken mitä sanot. — Niin, niin, hän ei ole tuhma. Hän on käynyt hyvän koulun, siitä ovat hänen vanhempansa pitäneet huolen."
Jäätyään aamiaisen jälkeen Rassmannin kera kahdenkesken, tarttui hän taskuunsa, otti sieltä parisen taaleria ja sanoi:
"Tässä, Gustav, ota tämä toistaiseksi pieniä menoja varten. Minä tiedän, että olet tottunut toiseen elämään kuin me puolipöperöt pikkuporvarit. Katsele kaupunkia ja mene pariksi tunniksi 'Kultaiseen leijonaan'; siellä löydät tuoreimmat lehdet. Lue ne tarkoin ja kerro sitte minulle mitä puolueestamme kirjotetaan. Minä olen nyt jo saanut aamunaukkuni, minun täytyy mennä työhön."
Ja painaessaan rahat toverinsa käteen lisäsi hän vielä hyväntahtoisesti kehottaen:
"Älä vain myöhästy päivälliseltä! Syömme kahdentoista aikaan; Hanna voisi panna pahakseen, jos myöhästyisit."
Hän uhkasi hymyillen sormellaan. Rassmann antoi taalarien kadota taskuunsa.
Hän kiitti tosin, mutta se kuului siltä kuin olisi Schorn siihen puoleksi velvollinen.
"Maiset onnenlahjat ovat yleensä sangen epätasaisesti jaetut. Ne, joissa olisi miestä nostamaan maailman pois saranoiltaan, eivät tiedä mihinkä päänsä kallistaa, ja ontot päät lepäävät pehmeillä tyynyillä. Toiset naulitaan ristiin ja näkevät paratiisin vain etäältä häämöttävän, ja toiset kävelevät ja siellä poimivat kultaisia hedelmiä. Toiset kylvävät aina, eivätkä koskaan niitä, toisilla on aina sato kypsänä heidän koskaan kylvämättä."
Tällainen oli Rassmannin elämänkatsomus. Hänessä olivat syynsä, jotka veivät hänen olemassaolonsa ristiriitoihin ja tekivät hänen periaatteelliseksi pessimistiksi.
Mutta tämä oli vaarallisin kaikista elämänkatsomuksista, sillä siihen sisältyi kommunismin evankeliumi, jonka kannattaja ja puoltaja Rassmann oli — vielä vaarallisempi ja harkitun julma sentähden, että se pani yhdenvertaisuusapostolin tekemään pelottavan vertailun: hänen oman hurjan elämän-asemansa ja Schornin, hänen herkkäuskoisen toverinsa onnen välillä.
Tämä oli leikkaus lihaan, joka näytti ammottavalta. Haavoja ei vielä polttanut, mutta eräänä päivänä alkoivat ne vuotaa verta.
"Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut pesäsi, ja minä olen iäksi jäänyt retkaleeksi", — ja se että Rassmann tunsi tämän totuuden, se teki sen kaksinkerroin alastomaksi ja rumaksi.
"Kellään ei ole oikeutta ylellisyyteen, kun lähimäiseltä puuttuu tarpeellisinkin." Miksi täytyi Schornin, työteliään, yksinkertaisen Schornin, jo heti ensi päivänä muistaa tämä pelottava lause? — Hänen, joka sentään joka sunnuntai pani kukon pataan ja jolla oli talo ja tavaraa!
Rassmann oli köyhimys sanan varsinaisessa merkityksessä: hän joutui taakaksi, ystävänsä taakaksi — mutta hän ei hävennyt, sillä "mikä on minun, se on sinun!"
Täytyihän hänet säilyttää puolueelle!
Kävi niin, kuten Schorn oli tahtonut. Rassmann söi hänen kanssaan samassa pöydässä, makasi hänen kanssaan saman katon alla, ystävänsä vaatetti hänet: Schorn oli tehnyt hänet ryysyläisestä siistiksi mieheksi. Schorn teki hänelle vielä enemmänkin: antoi hänelle päivittäiset taskurahat.
Suuri toveri meni säännöllisesti aamupäivisin mestarin kera aamunaukulle "Kultaiseen leijonaan"; kun viimeksi mainittu puolen tunnin kuluttua palasi sieltä jokapäiväiseen työhönsä, silloin jäi toinen vielä istumaan ja tilasi uuden lasin, sillä hänen piti lukea tarkoin lehdet, olla aina "au fait" politiikasta ja sosiaalisista kysymyksistä, kuten hänellä oli tapana sanoa ja kuten Schorn sen kertasi päivästä päivään rouvalleen. Tämä "au fait" miellytti nuorta mestaria aivan erityisesti. Se kuului niin ylhäiseltä ja tehosi häneen kuten kaikki mikä tuli tämän "etevän hengen" suusta. Illan tullen sitte alkoivat Schornille kosteikot hänen päivittäisen, rasittavan työnsä erämaassa. Sorvauspenkin surinassa höylän suhahtelussa ajatteli hän näitä virkistyksen hetkiä ja seurasi työhuoneen seinäkellon viisareita.
Suuri oli hänen nautintonsa, kun hän kuuli sitte Rassmannin puhuvan "suuresta päämäärästä!" Tämä ymmärsi kaiken purkaa sujuvaan sanatulvaan, selittää asian muutamilla sanoilla, jottei Schorn, usein pala suussaan, voinut olla sanomatta:
"Ollapa parisen sataa sinunlaisiasi ja sitte puhevapaus maassa — luulen, että silloin olisi toisin asiamme laita."
Samalla hän taputti vierastaan olalle, joten hän aina vahvisti sanansa ja joka jo oli tullut tavaksi.
Rassmann torjui ylistyksen sorealla kädenliikkeellä, vuoli tulitikusta itselleen hammastikun ja alkoi puhua puolueen johdosta.
Hän puhui vakuuttavalla äänellä ja kertoi, mitä painavia sanoja hänellä oli puoluejohdossa sanottavana — hänellä, joka kuitenkin sisimmässään toivoi koko sosiaalidemokraattisen puolueen johtosakin alimpaan helvettiin, koska tämä eräänä päivänä unhotti, miltä täytyi tuntua palkatusta agitaattorista, joka tähän asti oli saanut kuusikymmentä taaleria kuukausittain ja kolme taaleria päivittäin matkarahoiksi, ja jolta eräänä päivänä oli koko ihanuus mennyttä, koska julkisten kokousten kieltämisen jälkeen oli puoluerahastossa tapahtunut kirottu vähentyminen.
Tosiaan, päämajan herrat tiesivät, missä olivat ja surivat ensin omasta parhaastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä, hän sai mennä! Ja niin kävi sadoille muillekin. Mutta hän oli kerran lukeva lakia — hän tahtoi näiltä naamioiduilta porvareilta reväistä heidän naamionsa köyhien ja kurjien, nälkäisten ja puutteellisten nimessä!
Berliinissä oli hän kerran sanonut: "Tulee aika, jolloin ryysyköyhälistö elää ja tekee tilin sivistyneen luokan kera."
Tämäoli hänen salainen tunnussanansa. Hän uneksi salaisesta julistuksesta työläisille, aikoen yhdellä iskulla tuhota nykyisen johdon auktoriteetin. —
Hänen ihanteensa oli vallankumous, julkinen, verinen vallankumous, joka yksin saattoi viedä kommunistiseen ihannetilaan. Mullistus oli suorin tie siihen, kaikki muu oli hänen mielestään pahasta. Jos jo omaisuus oli varkautta, kun kerran puolue oli sen julkisesti kirjottanut lippuunsa, silloin suoraa tietä päämäärään, sillä suorin tie on paras!
Ja kaikkiin näihin tuumiin yhtyi Schorn itsetiedottomasti. Rassmann oli hänestä mies, joka kykeni kommunismin muuttamaan teoriasta todellisuudeksi.
Niin puhui Rassmann sitten aina ystäviensä, suurten miesten nimessä.
"Tarkotamme oikeastaan tätä"… "Aiomme tehdä tätä ja tätä"… "Aiomme jonkun aikaa olla vaiti, ettei meistä mitään kuulla, ja sitte tehdä sen ja sen tepposen" j.n.e.
Tämän "me" kuuli Schorn mielellään ystävänsä huulilta, sillä siitä puhui puolueen suurten henkien kaikkea käsittävä tahto, suurten henkien, joita kohtaan hän tunsi sanomatonta kunnioitusta.
Hän tuli silloin joka kerta niin hyvälle tuulelle, että hän ensi tilaisuudessa vei Rassmannin syrjään ja kysyi: "Tarvitsetko rahaa?" Kun toveri teki silloin eleen, joka ei näyttänyt kieltävältä eikä myöntävältä, silloin tiesi Schorn kylliksi. Hän oli pistänyt kätensä taskuunsa ja huomannut, että hänellä sattui olemaan vain pientä rahaa. "Odotas hetkinen", sanoi hän ja meni kiireimmittäin kassalleen palatakseen takaisin suurempien rahojen kera. Eihän hän toki voinut martyyrille tarjota paria groschenia! Samalla katsoi hän ympärilleen, huomasiko hänen vaimonsa mitään. Olihan hän herra talossa, saattoi tehdä mitä tahtoi, mutta olisihan sentään Rassmannista ollut epämiellyttävää, jos kolmas henkilö olisi tiennyt hänen riippuvaisuudestaan.
Kerran kysyi Schorn vaimoltaan: "No, Hannaseni, miten ystävämme sinua miellyttää?"
Rouva Schorn vastasi viattomasti:
"Hän on kelpo mies, niin huomaavainen ja aulis. Ja hänellä kai on hyvä sydän, koska hän puoltaa köyhien oikeutta ja kärsii kaiken mielipiteidensä tähden. Luulen, että sinulla on tosiaan hänessä ystävä."
Schornista oli yhä miellyttävämpää, kun hänen vaimonsa arvosteluRassmannista kävi hänen omansa kanssa yhteen.
Hannalla oli tosiaan syynsä puhua kiittävästi heidän kotiystävästään.
Naiset arvostelevat usein miehiä sen huomaavaisuuden mukaan, jonka heiltä saavat osakseen. Olihan nuori mestarin rouva sanonut itsekin, että Rassmann oli huomaavainen ja aulis.
Hän olikin siihen mestari. Aamuisin auttoi hän rouva Schornia vetämään ylös puodin raskaita ikkunanverhoja. (Sitä Hannan mies ei ollut koskaan ajatellut, kun hän oli ollut jo tunnin työssään työhuoneessa). Sitte oli hän kovasti puuhissaan vierassalissa kukkien kera, joita hän ei koskaan unhottanut kastella. Pöydässä, jossa kaikki kävi niin yksinkertaisesti, että jokainen seremonia olisi näyttänyt miltei loukkaukselta, ei hän koskaan unhottanut milloin sitä milloin tätä pikkupalvelusta. Hän teki sen luonnostaan lankeavalla auliudella, joka nuorelle rouvalle oli aivan uutta. Miehensä puolelta ei hän ollut sellaiseen tottunut, eikä kelpo rouva ollut sellaista odottanutkaan. Nyt tarjottiin sellaista hänelle yhtäkkiä ja se miellytti, häntä, se teki Rassmannin hänen silmissään miellyttäväksi mieheksi, ilman että hän sillä tahtoi vähimmässäkään määrin surettaa miestään. —
Ensi aikoina meni Rassmann ainoastaan aamupäivisin "Kultaiseen leijonaan", sitte käytti hän siihen hetkisen päivällisen jälkeenkin ja vihdoin sai hän tavakseen mennä sinne illoinkin.
Ravintolan renki, joka aina ventturoi portin tienoilla, ainoa viinuri, joka päivät päästään istui nurkassa pyyhinliinansa käsivarrellaan ja nukkui, palvelustytöt kyökissä, isäntä ja hänen vaimonsa — he tunsivat muhkeapartaisen herran heidän parhaaksi kantavieraakseen ja tervehtivät häntä suurimmalla kunnioituksella: he kaikki tiesivät, että tämä muhkea mies heleässä kesäpuvussa, "Wilhelm Schornin hiljainen liiketoveri", oli tullut Berliinistä suurin aikein laajentaa liikettä yhdessä nuoren sorvarimestarin kera ja harjottaa sitä oikein liikemiehen tapaan.
Aatetoverit olivat tosiaankin tehneet sen sopimuksen, jonka Schorn oli esittänyt pelätyn agitaattorin hyväksi.
Pienessä, hiljaisessa kaupungissa, jossa ei ollut tehtaita eikä teollisuuslaitoksia, oli sosiaalisen liikkeen vastakaiku tullut varsin heikosti kuuluviin. Sosiaalidemokraattinen agitatsioni oli kuohunut ohitse jälkeä jättämättä, — se ei voinut löytää täällä riittävää sytykeainetta.
Tosin kaupungin muurien sisällä eli Schorn, veljeyden puolueen sitkeä kannattaja, joka ei koskaan puhunut sanaakaan mielipiteistään ja kuitenkin olisi antanut henkensä valtiollisen uskontunnustuksensa puolesta — mutta hän loi yleensä vaaraton mies, joka ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään: rautainen luonne, jolla oli lapsen tunteet. "Hän on uneksija" — silleen jäi aina, kun tästä sosialidemokraatista puhuttiin.
Sentähden ei olisi ollut lainkaan aihetta panna suurta painoa Rassmannin kuuluisuuteen työväen apostolina, kirjottaa hänen nimeään muistoon porvarillisen järjestyksen vihamiehenä. Jo titteli "kauppias", jonka hän liitti nimeensä, antoi hänelle viattoman vivahduksen, ja hänen elinhaluinen esiintymisensä ei jättänyt lainkaan tilaa oletukselle, että oltiin valtiollisesti vaarallisen miehen kanssa tekemisissä.
Kuinka olisivatkaan hyvät poroporvarit voineet kommunistista kansanyllyttäjää kuvitella muuten kuin hurjana metsäläisenä, hirvittävä seiväs kädessä ja sormissa tuumanpituiset tikarinmuotoiset kynnet. Sellaisena oli oikean sosialistisen puoluejohtajan muotokuva nähty pilalehdissä ja samalla ajateltu punaista kukkoa katolla.
Jos he olisivat useammin nähneet Rassmannin hyenankatseen, eivät he kentiesi olisi niin paljoa hänen ulkomuodostaan antaneet; mutta tämä katse näyttäytyi vain silloin, kun Schornin toveri oli yksin ja hautoi omia mietteitään. Omituinen katse: väijyvä ja villi, äkkiä epävakaisen harhaileva, jos agitaattoria odottamatta häirittiin ajatusjuoksussaan. Ja Rassmannilla oli usein omituisia ajatuksia — mustia, pahoja ajatuksia, jotka loihtivat hänen silmiensä eteen irvikuvan, yhdistetyn onnesta ja kurjuudesta.
Kun kunnon Schorn oli ystävälleen maalannut niin kauniilla värillä, miten tämä heidän hiljaisessa toverielämässään saattoi liiketuttavain kanssa seurustellessaan yhdistää hyödyllisen huvittavaan, ei hän suinkaan ollut ajatellut, kuinka vähän taipumusta Rassmannilla oli näitä nuoren mestarin hyvää tarkettavia tuumia vakavasti täyttämään.
Ensi viikkoina näytti tosin "hiljainen liiketoveri" suurella harrastuksella ryhtyvän toverinsa hommiin. Hän kävi milloin tämän, milloin tuon liiketuttavan luona; mutta yleensä tämän harrastuksen herätti vain halu päästä vapaasti seurustelemaan kapakkain tarjoilijatarten kera, jollaisia kaupungissa oli myös muutamia.
Niin tapahtui esim., että hän tarvitsi jonkun asiakäynnin tekemiseen koko aamupäivän.
Schornin ei pistänyt päähäänkään ruveta tämän johdosta otsaansa rypistelemään. Hän pysyi samana hyväntahtoisena ihmisenä, joka iloitsi sydämestään siitä, että hänen ystävänsä näytti pikkukaupungissa voittavan yhä suurempaa mieltymystä.
Kaikkein enimmän Rassmannia veti "Kultaiseen leijonaan" se seura, jota hän siellä tapasi.
Siellä oli ennen kaikkea parturi tai "kähertäjä ja hiusten leikkaaja", kuten hänen liikekilvessään sanottiin, nimeltään Pätzoldt. Herra Antonius Pätzoldt oli pieni hullunkurinen olento, jota nähdessään joka kerran tunsi halua pistää hänet taskuunsa ja kotona näytellä tanssivana nukkena jossakin kamiinin tai kirjoituspöydän reunalla joutohetkien virkistykseksi.
Hän oli viiden kasvattamattoman nulikan isä, kaikki ijältään alle kymmenen, ja saattoi hän sanoa vaimoaan Xantippan kaukaiseksi sukulaiseksi. Hänen liikkeensä kävi hyvin, hänellä oli paljo liiketuttavia kaupungissa, niin että hän saattoi pitää kaksi juoksevaa apulaista ja yhden "salongissaan", mutta herra Pätzoldtilla oli se olosuhteihin katsoen ikävä ominaisuus, että hän kaasi usein ja paljo viljanmehua kurkkuunsa. Tämä paha intohimo oli vienyt kähertäjän ja hiustenleikkaajan siihen, että hän jätti liikkeensä tykkänään apulaisten varaan, ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisen hetken, mennäkseen "Kultaiseen leijonaan" tyhjentämään ravintolaisännän olutvarastoa niin pian kuin mahdollista. Pahat kielet tosin väittivät, että rouva Pätzoldtin syy oli pääasiallisesti, kun parturi niin usein meni jättiläisjanoaan sammuttamaan, mutta sitä ei voi mennä varmasti takaamaan: ainoastaan se oli yleensä tunnettua, että pikku kähertäjä tunsi kauheaa pelkoa lastensa äidin edessä.
Kuten parturien jalon ammattikunnan monenkin jäsenen laita on, niin oli myöskin herra Antonius Pätzoldt paljo lukenut mies, jonka pää oli ahdettu täyteen kaikenlaista puolitietoa, jotka hän oli hankkinut siihen aikaan kun hän oli vielä paikassa ja odotti kundeja. Etupäässä oli hän kiintynyt historian "verisiin käänteihin", ja näistä varsinkin vallankumoukselliset tapahtumat häntä miellyttivät. Niin oli muunmuassa Ranskan vallankumous ja sen aikainen hirmuhallitus tehnyt häneen syvän vaikutuksen ja antanut hänelle paljo ajateltavaa yksinäisinä hetkinä, jolloin hän saattoi antautua filosofisiin mietelmiin.
Vallankumouksen ajan monista verenjanoisista miehistä kiinnitti erittäinkin Marat hänen mieltään ja herätti hänen ihailuaan.
Se näyttää tuskin uskottavalta, mutta se on todella niin: tavallisessa elämässä niin viaton herra Antonius Pätzoldt, joka niin hirveästi pelkäsi aviopuolisonsa epähelliä kosketuksia, unelmoi Maratista ja tämän teoista, miehen, jonka kanssa hänellä oli yhtäläistä ainoastaan kuivettunut olentonsa.
Jo aikoja sitte oli tämä pieni verenhimoinen ja olutjanoinen mies, joka eräinä hetkinä kärsi juoppohulluudesta, tullut siihen mielipiteeseen, ettei nykyinen valtiojärjestelmä enää kauvemmin kelvannut. Jos hänestä olisi riippunut, niin olisi hän mieluimmin antanut määräyksen à la Marat, jotta neljänkolmatta tunnin kuluessa maailman ruhtinaat ynnä korkea aateli ovat armotta telotettavat. Hän ei vain tiennyt, kuinka hän pääsisi tähän täysivaltaisuuteen. Oi, herra Antonius Pätzoldt,aliasMarat toinen, olisi ollut hirmuinen, jos vain olisi saanut kansantribruunin valtikan käsiinsä. Silloin olisi hän näyttänyt vaimolleenkin tämän oikean paikan kotona! Vaimolleen! Herra Antonius Pätzoldtin täytyi joka kerta vavahtaa kauhusta, kun hän tällaisia kuvitellessaan tuli ajatelleeksi vaimoaan. Tämä oli niin kuninkaallinen mieleltään ja uneksi prinsessoista ja heidän myötäjäisistään, ja hän — — Sellaisina hetkinä sukelsi Charlotte Cordayn varjo tikareineen verenjanoisen kähertäjän silmien eteen: nyt näytti pikkuherrasta, kuin kasvoilla olisivat hänen rouvansa piirteet.
Herra Antonius Pätzoldt oli asunut kaupungissa vasta kolme vuotta; ennen oli hän pitemmät ajat viettänyt suuremmissa kaupungeissa, niinpä parisen vuotta Berliinissäkin. Vaikkakin pikku parturi piti itseään lujana tasavaltalaisena, niin olivat toki sosiaalidemokratian kommunistiset aatteet saaneet vastakaikua hänen mielessään, hänestä vain, kuten tiedämme, kulki "koko historia" liian vitkaan ja rauhallisesti. Ilman giljotiinia ei herra Pätzoldt voinut voimassaolevan yhteiskuntamuodon kukistusta ajatellakaan; salaisuudessa oli hän jo paljon vaivannut päätään, koettaen keksiä niin jättiläissuuruista murha-asetta, että sillä yhdessä sekunnissa saattoi sähkövirran avulla katkaista tuhansia päitä. Painamalla nappia, joka soitti Marseljeesia.
Vaikkakin tämä hirmuinen mies murhaavine ajatuksineen oli jäänyt pääkaupungissa jokseenkin yksin tai parhaimmassa tapauksessa, kun häntä oli katseltu päästä jalkoihin niittänyt kaikuvia naurunpurskahduksia, oli hän kuitenkin osottanut vilkasta halua liittyä säännöllisiin työväenyhdistyksiin ja erityisellä mieltymyksellä niihin, joissa puhujat räikeimmin värein toivat nykyisen yhteiskunnan kieroudet ilmoille. Vaikkakin herra Antonius Pätzoldtin mielestä näistä puheista liian usein puuttui sana "veri" ja viittaus giljotiiniin ja bastiljin myrskyihin — niin oli hänelle jo sekin erityinen tyydytys, että hengessään sai kuulla köyhälistön "jylhäkaikuisen marssin".
Näissä yhdistyksissä oli hän kuullut Rassmanninkin puhuvan; juuri tämä kommunismin kannattajacomme il fautmiellytti häntä parhaiten tulevaisuudenvaltion agitaattoreista. Pienen kähertäjän mielestä oli tämän sosiaalidemokraattisen johtajan puhetavassa järjestelmää, ja herra Pätzoldtista tuntui usein, ikäänkuin sanojen takana, joita agitaattori säkenöiväin kipinäin tavoin singotteli puhujalavalta, piilisi kamala tuli ja kuluttava hehku, jonka täytyi vain varoa voimassaolevia lakeja, jottei päässyt hillitönnä purkaantumaan esiin ja panemaan kaikkea voimassaolevaa tuhoavaan paloon.
Tämä oli hänen mielensä. "Jos se voisi mitä tahtoisi", sanoi herra Pätzoldt usein hiljaisuudessa itsekseen, "niin hallitsisi hän verellä, ja sekös vasta oli kissanpolskaa!" Marat toisen täytyi silloin ehdottomasti pudistella itseään ja ajatella sitä sielunheimolaisuutta, joka hänet yhdisti yhdenvertaisuuden apostoliin.
Usein oli tämä koomillinen herra koettanut lähennellä suurta miestä, jonka kaunopuheisuutta hän vertasi pelottavaan Dantoniin, mutta aina, vaikkapa siihen olisi näyttänyt tarjoutuvan paraskin tilaisuus, oli jotakin tullut väliin.
Ja nyt oli kohtalo leikillisyydessään tahtonut, että hän näki jälleen Rassmannin, niin usein ihailemansa agitaattori Gustav Rassmannin vuosien jälkeen täällä poroporvarillisen pölyisessä kaupungissa, joka välitti viisi ihmiskunnan onnesta, tapasi hänet erään kauppiaan ja Schornin liiketoverin naamion alla ja saattoi tulla hänen ystäväkseen.
Sinä päivänä, jona tämä tapahtui, meni herra Antonius Pätzoldt juhlatuulessaan niin pitkälle, jotta aikoi vaimolleen näytellä todellista Maratia, mikäli pelkästä diktatuurista oli kysymys, mutta siitä seurasi vain, etteivät naapurit parhaalla tahdollaankaan voineet olla kuulematta, kuin rouva Pätzoldtin ääni pauhasi ennen kuulumattomalla voimalla ja painolla, laususkellen mitä pahimpia laatusanoja.
Tästä taasen seurasi, että loukattu aviomies kourasi liikekassaansa vielä syvemmälle kuin muulloin ja astui vaimonsa eteen kauheasti uhaten, että hän tästä lähin menisi jo aamusta pitäen "Kultaiseen leijonaan" ja iltaisin joka kerta tekisi hirveän tilin, josta ei kuitenkaan käynyt aivan selville, tarkottiko hän viime sanoilla veristä kostoa, vaiko vain juomalaskuaan ravintolassa; kaiketikin jälkimäistä, sillä kuten kaikkina muinakin iltoina, hiipi hän myös tänä iltana varpaisillaan vuoteeseen, jotteivät "kuningasmieliset" ennenaikaisesta vallankumouksesta, nimittäin tuolien, pöytien ja kehtojen kumoamisesta, saisi aiheita käsittää "hirveää tiliä" väärin ja kääntää sen kärkeä päinvastaiseen suuntaan.
Oi, herra Marat toinen oli urhoollinen mies, joka jo usein elämässään oli asettanut veitsen monen jättiläisen kurkulle, kun hänen täytyi ajaa heidän partaansa.
Rassmannista ei ollut lainkaan mieluista, että juuri tämä mies, jota "Kultaisen leijonan" kantavieraat pitivät narrinaan ja huvittelivat hänen kustannuksellaan, että juuri tämä mies tunsi hänen oikean elämänasemansa; mutta hänen nykyisessä asemassaan täytyi hänen näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä. Lopulta löysi hän herra Antonius Pätzoldtista ihmisen, joka hullunkurisuudellaan auttoi häntä kuluttamaan aikaa ja piti huolta siitä, ettei hän tullut mielipiteilleen uskottomaksi, vaan piti kommunismin suuret päämäärät aina pienoismuodossa silmäinsä edessä.